DIGITAALINEN VALOKUVAUS

Transkriptio

1 ELISAN KUVAAJAT RY DIGITAALINEN VALOKUVAUS Viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana on valokuvaamisessa tapahtunut muutamia merkittäviä kehitysvaiheita. Tavanomaisen kinokokoisen kuvauksen rinnalle tuli APS-järjestelmän mukaiset kamerat ja lähes samoihin aikoihin ensimmäiset digitaalikamerat. APS järjestelmä sai verrattain nopeasti tukevan jalansijan näppäilijöiden keskuudessa, koska kamerat ovat pienikokoisia ja helppokäyttöisiä. Lisäksi järjestelmällä on useita uusia ominaisuuksia, joita ei aiemmin ns. pokkarikokoisissa kameroissa ollut. Ensimmäiset digikamerat olivat aluksi verrattain kalliita ja laadukkaammat olivat ja ovat vieläkin hinnaltaan tavallisen näppäilijän ulottumattomissa vaikkakin niiden ominaisuudet ovat vuosi vuodelta merkittävästi parantuneet suhteessa hintaan. MITÄ DIGITAALINEN VALOKUVAUS OIKEIN ON? Pohjimmiltaan itse kuvaaminen on samankaltaista kuin millä tahansa normaalilla kameralla. Suurimmat erot löytyvätkin siitä, miten ja mihin kuva tallentuu. Perinteisissä kameroissa (kino ja APS) käytetään yhä dia- tai negatiivifilmiä, joka sitten kuvaamisen jälkeen viedään fotoliikkeeseen kehitettäväksi. Oikeastaan digikameran edeltäjänä voidaan pitää Polaroidpikakameroita, joilla kuva on nähtävissä välittömästi kuvan oton jälkeen vaikkakin menetelmä oli täysin toinen. Digitaalikameroissa kuvat "valottuvat" kamerassa sijaitsevaan valonherkkään kennoon ja siirtyvät sähköisesti muistipiiriin ja ovat nähtävissä välittömästi kameran omassa nestekidetyyppisessä useimmiten värillisessä 1,5-2,5 tuumaisessa näyttöruudussa ja myös tulostettavissa välittömästi tarkoitukseen kehitetyillä tulostimilla. Digitaalikameroiden tekniset ominaisuudet ovat kuitenkin kehittyneet viime vuosina kovaa vauhtia sellaiselle tasolle, että pienikokoisilla digitaalipokkareillakin pystytään jo ottamaan täysin tyydyttäviä kuvia peräti A4-kokoonkin tulostettaviksi. Normaalissa kuvaustilanteessa digitaalikamera on tosin edelleenkin hieman tavallista kameraa hitaampi, koska kameran virittyminen valmiustilaan kestää jonkin aikaa. Myös laukaisuhetki on hieman epämääräisen tuntuinen kameran pähkäillessä tarkennuksen, valotuksen ja mahdollisen salaman tarpeellisuuden kanssa, mutta perinteisitä kameroista tuttua etuvetoa hyödyntämällä laukaisuviive ei juurikaan haittaa kuvausta. Samoin kuvatiedoston siirtyminen kuvakennolta muistipiirille kestää oman hetkensä. Digitaalikamera on myös melkoinen paristosyöppö, joten siinä ei kannata pitää virtaa kytkettynä pitkiä aikoja. Erityisesti erilaiset tähtäilyt automaattinen tarkennus kytkettynä ja kuvien katselut kuluttavat paristoja / akkuja melkoisesti, koska juuri kameran LCD-näyttö on suurin virrankuluttaja, kun se on käytössä lähes kaikissa tilanteissa. Kameroissa on kuitenkin yleensä automaattinen virrankatkaisu, joka sammuttaa kameran muutamassa minuutissa, jos sitä ei käytetä. Virtaa kuluu myös melkoisesti siirrettäessä kuvia tietokoneelle suoraan kamerasta. Verkkolaite onkin oiva apu aina kun sitä vain voi käyttää. Halvimmissa digitaalikameroissa on kiinteäpolttovälinen objektiivi, joka tietää sitä, että haluttaessa rajata kuvaa halutulla tavalla, on ainoa keino mennä lähemmäs tai kauemmas kohteesta, jos vain olosuhteet sen sallivat. Nykyisin jo pienissä digitaalipokkareissakin on jonkinasteinen, yleisimmin 3-kertainen zoom-objektiivi, joka kattaa yleisimmät kuvaustilanteet. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 1

2 DIGIKAMEROISTA HIEMAN TARKEMMIN OBJEKTIIVI Digitaalikameroiden zoom-objektiivit ovat yleisimmin 3-kertaisia vastaten kinokameran mm:n optiikkaa. Mutta on joitakin pitempipolttovälisempiäkin kameroita, joissa voi olla jopa 14-kertainen optinen zoom, jonka polttoväli vastaa kinokameran mm:n optiikkaa! Tästä on kuitenkin seurauksena kameran hieman suurempi koko. Pitkän polttovälin vuoksi kameraan on jouduttu tällöin ymppäämään myös jonkinasteinen kuvanvakaaja. Digitaalikameroiden polttovälit ovat ainoastaan n. viidennes kinokameroiden vastaavista. Lyhyt polttoväli johtuu kameroiden CCD-elementin hyvin pienestä koosta, joka mahdollistaa objektiivin pienen koon ja erittäin suuren terävyysalueen. Niinpä kuvan etu- ja taka-ala toistuvat hyvässä valaistuksessa terävinä. Tästä on myös joisakin tilanteissa haittansa. Pikkukameroilla ei siis voida nostaa pääkohdetta esiin pehmeäksi jäävästä taustasta edes suurimmalla mahdollisella himmenninaukolla kuvattaessa, mikäli kamerassa yleensä on tähän käsisäätömahdollisuuksia. Lyhyen polttovälin ansiosta valovoima on usein hyvä; n. 2,0 3,5 samoin lähikuvausominaisuudet. Parhaimmillaan kameroiden tarkennus ulottuu lähes linssin pintaan saakka (kunhan vain saa valoa mahtumaan väliin)! Digikameroissa on sekä aitoja optisia zoomeja kuten perinteisissä kameroissa, että digitekniikan mukanaan tuomia digitaalisia (eli sähköisiä) zoomeja. Jälkimmäiset muodostavat otoksesta osasuurennoksen eli käyttämällä ainoastaan rajatun alueen kuvakennon keskeltä ja suurentamalla alue laskennallisesti kamerassa määritellyn kuvatiedoston kokoiseksi. Näin saadaan kyllä keinotekoisesti kuvakulmaa kavennettua, mutta samalla suuri osa kuvakennon muutoinkin pienestä koosta jätetään hyödyntämättä. Tämä heikentää tietenkin kuvan laatua alkuperäiseen kuvaan verrattuna. Erottelukyvyn heikkeneminen näkyy ääritapauksissa selvänä rakeisuutena. Vaikka kameran alkuperäinen maksimi resoluutio tämän jälkeen palautettaisiinkin, on kyseessä kuitenkin aina interpoloitu resoluutio, joka sisältää keksittyjä pikseleitä aitojen yksityiskohtien kustannuksella. Samaan tulokseen päästään rajaamalla ja suurentamalla itse alkuperäistä kuvaa kuvankäsittelyllä tietokoneessa. Eli tärkeintä digikuvauksessa ovat optisen zoomin ominaisuudet, digitaalisella zoomilla ei ole mitään käytännön merkitystä. Jos kuitenkin optisen zoomin polttoväli loppuu kesken jossain kuvaustilanteessa ja jos aivan täyttä resoluutiota ei tarvita tai jos vaikkapa maa loppuu jalkojen alta, voi turvautua digitaaliseen zoomiin. Tarkennus on digikameroissa yleensä automaattinen ja on yleensäkin hieman liian hidas nopeisiin urheilullisiin kuvauksiin. Kokemuksesta on kuitenkin sanottava, että esim. hämäräkuvauksissa puolestaan ei aina välttämättä tarvita edes jalustaa, koska kuva valottuu jokatapauksessa kuvakennolle hyvin nopeasti sellaisena kuin kamera sen näkee juuri sillä hetkellä. Objektiivin ulottuvuuden kasvattaminen laitteen kokoa kasvattamatta vaatii myös aina kompromissien kanssa tasapainoilua. Vakiokokoisen objektiivin polttovälin pidentäminen tapahtuu usein objektiivin valovoiman, valon tasaisuuden, muotovääristymien, värien kohdistuksen tai kaikkien edellä mainittujen kustannuksella. Esim. erään digikameran polttoväli on teleasennossa vain 58 mm, mutta kuvakulmaltaan vastaa kinokamerassa 380 mmn polttoväliä. Kinofilmiä käyttävillä järjestelmäkameroilla näin suuriin lukuihin päästään vain hinnakkailla teleobjektiiveilla, joille kertyy helposti myös kokoa toista kymmentä senttiä. Digikameroiden mainonota nojaa harmillisen voimakkaasti kuvakennon pikselien määrään. Kuvapisteiden määrän kasvattaminen mahdollistaa toki yhä pienempien yksityiskohtien erottamisen, mutta mainoksissa ei juuri koskaan käy ilmi objektiivin vaikutus todelliseen erottelukykyyn. Heikkolaatuisen objektiivin tuottama kuva ei parane pelkästään kuvapisteiden määrää lisäämällä. Tämän vuoksi esim. kamerakännyköiden "neulanreikäkameroiden" kuvanlaatu ei koskaan nouse oikeiden kameroiden tasolle. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 2

3 ETSIN PERINTEINEN OPTINEN ETSIN TAI NESTEKIDERUUTU Joissakin halvemmissa digikameroissa ei ole perinteistä optista etsintä lainkaan, niissä etsimenä toimii useimmiten kiinteä nykyisin pääasiassa kuitenkin värillinen LCD-näyttö, jolla kohde paikannetaan pitämällä kamera tavallista kauempana silmistä. Tällaiseen tottuminen voi aluksi tuntua hankalalta. Parempi ratkaisu onkin tavanomainen optinen etsin, jollainen onkin jo valtaosassa uusimmista kameroista. Tällöin LCD-näyttöä voidaan käyttää lähinnä kuvien välittömään katseluun, selailuun ja turhien kuvien poistamiseen muistista. Optisen etsimen ongelmana on kuitenkin lähikuvaus ja siinä syntyvä parallaksivirhe, kuten missä tahansa tavallisissa kinokameroissa, kun objektiivi ja etsin sijaitsevat erillään toisistaan varsinkin, kun digikameralla päästään lähikuvaustilanteessa hyvin lähelle kohdetta. Tällöin etsimenä on käytettävä tarjolla olevaa LCD-näyttöä, joka nyt onkin verrattomana apuna tarkennuksessa ja rajauksessa aivan parempien järjestelmäkameroiden tavoin. uusissa digikameroissa erityisesti kiinteiden näyttöjen koko on kasvanut alkuaikojen 1,5 tuumaisista 2,5 tuumaisiin. Myös kämmenmikroista tuttua yhtäaikaa taustavalaistu ja heijastava transflektiivinen näyttöpaneeli on saatu joihinkin kameroihin. Tämä näyttöruudun heikko valovoima onkin ollut digikameroiden suurimpia heikkouksia. Eräissä kameroissa on näyttöruutu saranoitu digivideokameroista tutulla tavoin niin, että kuvaa voi tarkastella olipa kamera missä asennossa tahansa. Tästä on hyötyä erityisesti silloin kun halutaan kuvata poikkeuksellisissa tilanteissa kuten esim. väkijoukon yli tai aivan maan tasosta. Nyt uusimpana oivalluksena on mm. kämmenmikroita tuttu kosketusnäyttö, jonka on toteuttanut Sony Cyber-Shot kameroiden uuden N-sarjan ensimmäisessä mallissa DSC-N1. Se on varustettu ensinnäkin kahdeksan megapikselin kuvakennolla ja kolmen tuuman kosketusnäytöllä. Kosketusnäytön ansiosta ei kameran takaosassa ei ole tarvittu varata käyttöpainikkeille erityistä tilaa, koska valikoiden käyttäminen ja asetusten muuttaminen onnistuu kosketusnäytöltä ja vieläpä verrattain hyvin. KUVA VALOTTUU KUVAKENNOLLE Kinofilmikameroissa kuva valottuu objektiivin läpi valonherkälle filmille. Digikamerassa kuva siirtyy objektiivin kautta valoherkän filmin sijasta pikkusormenpään kokoiselle valoherkälle kuvakennolle ja sen muuntamana edelleen muistipiiriin. Kuvissa oikealla kuvakennon koko verrattuna kinofilmin ruudun kokoon (vasemmanpuoleinen pokkareissa käytetty kennon koko ja oikealla järjestelmäkameroissa käytetty suurempikokoinen kenno). Ensimmäisissä digikameroissa oli vain kameran sisäinen kiinteä muisti, josta kuvia sai ulos vain liittämällä kamera kaapelilla tietokoneeseen. Nykyisin kuvat tallennetaan lähes poikkeuksetta jonkin standardin mukaiseen muistikorttiin, joka on helposti irrotettavissa ja vaihdettavissa. Kuvakennona on valtaosassa digikameroista ns. CCD-kenno, joka koostuu lukuisista tiheässä sijaitsevista mikroskooppisen pienistä kuva-antureista, jotka reagoivat valoon ja muuttavat sen sähköisiksi signaaleiksi. Tämän kennoston tarkkuus määrää pääosin kameran kuvan laadun. Digikameroissa kuvasuhde on yleensä 4:3, jolla saadaan muodostetuksi tietokoneesta tuttuja kuvakokoja kuten 640 x 480, 800 x 600, 1024 x 768 jne. Joissakin kameroissa on mahdollista valita kuvasuhteeksi 3:2, jolloin saadaan muodostetuksi perinteisiä "kymppikuvia", kun kuvasta jätetään hyödyntämättä ylä- ja alareunasta kapea kaistale. Tämä on myös syytä huomioida jo kuvattaessa. Tällöin kuvatiedoston koko on DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 3

4 myös hieman pienempi, jolloin saatavan säästön ansiosta saadaan muistipiirille mahtumaan noin kymmenesosan verran enemmän kuvia. Nykyisin jo kohtuullisen hintaisissa kameroissa on lähes vakiona näitä valonherkkiä antureita yhdessä 1/1,7 tuuman CCD-kennossa 1800:ssa rivissä 2400 kpl eli kaikkiaan 4,3 miljoonaa! CCD-kennon rakenne on sellainen, että osa antureista reagoi vain punaisen valon aallonpituuksiin, osa vain vihreään ja osa vain siniseen. Kun nämä kolme valon väriä vielä jaetaan 256 kirkkaustasoon, saadaan kolmen värin yhdistelmän arvoksi 256 x 256 x 256 eli 16.7 miljoonaa eri värisävyä. Digikameroissa käytetään videokameroiden CCD:stä poiketen ns. progressiivista CCD:tä, joka voi tallentaa useita täydellisiä kokokuvia sekunnissa, kun videokameran CCD-kenno tallentaa vain puolikuvia, eli joka toiseen kennoon. Nämä progressiivisen CCD:n pikselit eivät myöskään ole suorakaiteen muotoisia vaan neliöitä, jotka on päällystetty RGB-värisuotimilla. Näin jokaisen kuvan pikseli eli kuvaelementti vastaa yhtä kolmesta CCD:n pikselivärityypistä ja vain yksi kolmesta väristä tallentuu kuhunkin anturiin. Puuttuvan väritiedon määrittelemiseen ja täydentämiseen käytetään erikoisohjelmaa, jotta saadaan todenmukainen digitaalinen kuva. Ilman tätä lisäohjelmaa kuvapisteiden määrä vähenisi kolmannekseen. Poikkeuksen tähän tekee Fujin kehittämä super-ccd-kenno, jossa pikselit eivät olekaan nelikulmaisia, vaan kahdeksankulmaisia (kuvassa vasemmalla), jolloin pikseleiden etäisyydet saadaan pienemmiksi ja vastaavan kokoiseen kennostoon saadaan näin mahtumaan enemmän näitä mikroskooppisen kokoisia kuva-antureita. Kuvakennon valonherkkyys ilmoitetaan perinteisen filmin herkkyyden tapaan ISO-lukemana. Useimmissa tapauksissa kennon herkkyys on asetettavissa vastaamaan parhaimmillaan ISO filmin herkkyyttä jopa vieläkin herkempää (ISO ), mutta tuloksena saattaa tällöin olla aivan filmin tapaan rakeisempi kuva. Siitä huolimatta suurin osa kameroista selviää vaikeuksitta hämärissäkin olosuhteissa. Jo muutaman vuoden aikana on erityisesti Canon alkanut käyttää useissa kalliimman luokan digikameroissaan ns. CMOS-piiriä, jonka eräänä etuina ovat mm. pienempi käyttöjännite, helpompi valmistettavuus ja se, että jokainen kuvakennon pikseli pystyi vastaanottamaan jokaista väriä. Vuonna 2000 markkinoille tulleessa Canon EOS-D30:ssä oli 3,25 megapikselin CMOS-kenno, hieman uudemmassa EOS-D60:ssä 6,3 megapikseliä ja huippumallissa EOS- 1Ds:ssä jo 11,1 megapikseliä. Sen uusimmassa versiossa EOS-1Ds Mark II:ssa peräti 17,2 megapikseliä itse kennon koon ollessa nyt jo normaalin kinoruudun kokoinen 24 x 36 mm, kun edellisissä malleissa kenno oli APS-C:n ruudun kokoinen (23,4 x 16,7 mm). Vertailun vuoksi esim. normaalikokoinen diaruutu käsittää 5380x3550 pikseliä eli noin 19,1 megapikseliä, joka vastaa esim. 24 bitin värisyvyydellä 57 megabitin tiedostoa! Eräs CMOS-kennon sovellus on myös FoveonX3, jossa kutakin väriä vastaavat pikselit sijaitsevat omassa kerroksessaan kattaen näin myös kaikkien värien osalta koko kuvakennon alan. Tätä kennotyyppiä ei toistaiseksi ole käytetty kuin yhdessä kameramerkissä, Sigmassa. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 4

5 Mutta mitä hyötyä on järjestelmäkameroiden suuremmasta kinokoon kuvakennosta, kun pienemmilläkin ylletään jo megapikselin tarkkuuteen? Etuja on useita. Mm. Canon ja Nikon ovat kehittäneet digitaaliset järjestelmäkameransa olemassa olevien kinokoon järjestelmäkameroiden pohjalta. Koska pieni kenno hyödyntää tällöin vain osan kino-objektiivin piirrosta, objektiivien suorituskyky joutuu koville, kun pienemmältä alalta joudutaan puristamaan paljon terävyyttä. Siksi myös digikameroille on suunniteltu täysin omia vaihto-objektiiveja. Ja koska peilikoneisto ja prisma on suunniteltu isommalle kuva-alalle, joudutaan etsinkoosta pienemmillä kuvakennoilla varustetuissa järjestelmäkameroissa tinkimään. Kuvissa sensijaan kennojen kokoero vaikuttaa terävyysalueeseen. Koska terävyysalueen laajuus riippuu tarkennusetäisyydestä, himmenninaukosta ja polttovälistä, suurempikennoisemman kameran tuottamassa kuvassa on lyhyempi syväterävyys eli terävyysalue. Jos nyt pieni- ja suurikennoisella kameralla kuvataan samalla kuvakulmalla, objektiivin polttoväli on suurempikennoisessa kamerassa huomattavasti pidempi kuin pienempikennoisessa. Esimerkiksi sama kuvakulma eli kansanomaisesti saman näköinen kuva syntyy pienempikennoisessa (esim. Canon EOS 20D:llä) 50 mm:n polttovälillä, ja suurempikennoisella (esim. Canon EOS 5D:llä) 80 mm:n polttovälillä. Tällöin samalla aukolla otetuissa kuvissa ei ole muuta eroa kuin terävyysalue. Ellei tarkemmin tunne kuvaustekniikkaa voi tuntua hieman vitsikkäältä, että moni vakavampi harrastajakuvaaja on kiinnostunut kalliimmasta suurempikennoisesta kamerasta juuri siksi, että kuviin saadaan enemmän epäterävyyttä kuin pienempikennoisella ja halvemmalla järjestelmäkameralla. Epäterävyydellä voi nimittäin syventää kuvaa kolmiulotteisemman näköiseksi korostamalla voimakkaammin tiettyä kohdetta rajaamalla tarkkuusalue hyvin pieneksi. KUVAT MUISTIIN KORTILLE TAI LEVYKKEELLE Muistipiirit ovat yleensä ns. Flash-muisteja, joissa tieto säilyy vaikka virransyöttö katkaistaankin. Näinhän käy kun piiri otetaan ulos kamerasta vaikkapa lukulaitteeseen tai tulostimeen sijoittamista varten. Muistipiirejä on tällä hetkellä käytössä ainakin 7 merkittävämpää tyyppiä. Sony puolestaan on ollut omilla teillään tukien mm. PCMCIA-lukijaan sopivaa Memory Stickiä Cyber Shot-malleissa sekä tavanomaista 3,5-tuumaista 1.44 megatavun levykettä Mavicamalleissa. Muistien koko vaihtelee tuosta 1,44 megatavun levykkeestä muistipiirien 8 megatavuisista aina 8 gigatavuisiin piireihin. Muistipiirit ovat aivan viime aikoina digikameroiden voimakkaasti yleistyessä halventuneet. Kaikkien eri tyyppisten muistipiirien 16 megatavuiset piirit maksavat n euroa ja 64 megaisesta joutuu maksamaan n euroa. Harmittavan yleisesti kameran mukana tulee yhä vieläkin vakiona verrattain vaatimaton usein 16 tai 32 megainen muistipiiri. CompactFlash (CF) on markkinoiden vanhin Sandiskin jo vuonna 1994 kehittämä muistikortti, joka on vielä tälläkin hetkellä toiseksi eniten myyty korttityyppi. Sen suosioon vaikuttaa mm. suuri tiedonsiirtonopeus, edullinen hinta ja kilpailijoita suurempi kapasiteetti. CF-standardista on olemassa kaksi korttiversiota Type I jatype II. Jälkimmänen on vajaat 2 mm paksumpi eikä sitä voi siksi käyttää kaikissa CF-laitteissa. CFstandardilla on mahdollisuus toteuttaa jopa 137 Gt:n kortteja. Tätä kokoluokkaa saataneen kuitenkin odottaa vielä joitakin vuosia. Jos käytettävissä on kamera, johon käy Type II:n CF-kortti, voi hankkia vaikkapa mikrokokoisen kiintolevyn - 1Gt:n Microdriven. Microdriven megatavut ovat huokeampia kuin muistikortin, muta liikkuvia osia sisältävänä kiintolevy on muistikorttia - mutta ei esim. kameraa - herkempi kolhuille. CF:n ominaisuuksia: Mitat: CF Type I, 36,4x42,8x3,3 mm, CF Type II, 36,4x42,8x5 mm, Kapasiteetti: maks. 8 Gt, suurin tiedonsiirtonop.: 12 Mt/s, hinta: 128 Mt n. 40. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 5

6 SmartMedia (SM) on vanha muistikorttityyppi, joka on vähitellen poistumassa markkinoilta. Kortin suurin kapasiteetti on vain 128 Mt eikä nopeuskaan ole paras mahdollinen. Lisäksi kortti on rakenteeltaan muita korttityyppejä heiveröisempi. Se on hyvin ohut ja siinä on näkyvissä suuret metalliset kontaktipinnat. Kortti vääntyy helposti ja metallipinnat voivat naarmuuntua. Nykyisin ei juuri enää tahdo löytyä laitteita, jotka käyttäisivät SM-korttia, kun sitä käyttäneet Fuji ja Olympus ovat ottaneet käyttöön yhdessä kehittämänsä uuden xd-muistikortin, joka vastaa paremmin nykyisiä vaatimuksia. Toisistaan poikkeavat kortit eivät ole yhteensopivia, joten xd-kortti ei voi käyttää SM-kortille suunnitellussa laitteessa. Toshiba esitteli SM-kortin edeltäjän vuonna 1995 nimellä Solid State Floppy Disk Card (SSFDC). Nimeksi vakiintui kuitenkin pian helpommin markkinoitava SmartMedia. SM:n ominaisuuksia: Mitat: 37x45x0,76 mm, Kapasiteetti: maks. 128 Mt, suurin tiedonsiirtonop.: 2 Mt/s, Hinta: 128 Mt n. 40. SecureDigital (SD) on tällä hetkellä myydyin muistikorttityyppi. Se perustuu MultiMediaCard-tekniikalle, mutta SD-kortin kapasiteetti ja nopeus ovat suurempia. SD-kortti on hieman MMC-korttia paksumpi. SD-kortista löytyy myös pienempi versio erityisesti matkapuhelimiin soveltuvana. MiniSD on kooltaan alle puolet pienempi. Sovittimella minisd-korttia voidaan käyttää myös SDkorttipaikassa. SD:n ominaisuuksia: Mitat: SD 32x24x2,1 mm, minisd 21,5x20x1,4 mm, kapasiteetti: maks. 2 Gt, suurin tiedonsiirtonop.: 10 Mt/s, hinta: 128 Mt 45. MultiMediaCard (MMC) on noin postimerkin kokoinen. Sitä käytetään pienikokoisissa laitteissa kuten älypuhelimissa ja kompakteissa digikameroissa. MMC on avoin standardi, johon kehitetään jatkuvasti lisää kapasiteettia ja siirtonopeutta. Se on myös taaksepäin yhteensopiva eli uudet kortit toimivat myös vanhemmissa MMC-korttia käyttävissä laitteissa. Voidaan myös käyttää SD-korttia käyttävissä matkapuhelimissa. Tästäkin kortista on myös pienempikokoinen versio Reduced-Size MultiMediaCard (RS-MMC), jota voi käyttää erityisesti matkapuhelimissa ja MP3-laitteissa. MMC:n ominaisuuksia: Mitat: MMC 32x24x1,4 mm, RS-MMC 18x24x1,4 mm, kapasiteetti: maks. 1 Gt, suurin tiedonsiirtonop.: 5 Mt/s, hinta 128 Mt 60. xd-picturecard (xd) on Fujin ja Olympuksen SmartMedian tilalle kehittämä muistikortti. Kun SM-korttiin mahtui vain 128 Mt, niin xdkorttiin mahtuu 512 Mt, joka sekään ei ole oikeastaan muihin verrattuna kovin paljon ja saattaa jopa vaikuttaa aikanaan kortin elinikään. Tulossa kerrotaan olevan myös 1 Gt:n xd-kortti. Pieni xd-kortti on kestävämpi kuin SM-kortti, jonka tilalla ei voi kuitenkaan käyttää xdkorttia. Erillisen CF-sovittimen avulla xd-korttia voi käyttää myös Compact-Flash-korttia käyttävissä laitteissa. xd:n ominaisuuksia: Mitat: 20x25x1,7 mm, kapasiteetti: maks. 512 Mt, suurin tiedonsiirtonop.: 5 Mt/s, hinta 128 Mt 60. MemoryStick (MS) on Sonyn omiin laitteisiinsa kehittämä muistikortti. Sitä käytetään vain Sonyn ja Samsungin laitteissa. Silti se kuuluu yleisimpiin korttityyppeihin yhdessä CF:n ja SD:n kanssa. MS-kortin tekniikka on jo jossain määrin vanhentunutta. Suurin kapasiteetti on 128 Mt, mutta 256 Mt on mahdollista liittämällä kaksi 128 Mt:n korttia yhteen siten, että käyttäjä vaihtaa korttia pientä vipua liikuttamalla, eli kerrallaan voi silti käyttää vain 128 Mt:n muistitilaa. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 6

7 MS-kortista on olemassa myös pienempikokoinen Duo-versio, jota voi käyttää sovittimen avulla MS-laitteissa. MS:n ominaisuuksia: Mitat: MS 50x21,5x2,8 mm, MS-Duo 31x20x1,6 mm, kapasiteetti: 128 Mt (256 Mt), suurin tiedonsiirtonop.: 1,8 Mt/s, hinta: 128 Mt 65. MemoryStickPro (MS PRO) on Sonyn ja Sandiskin yhdessä kehittämä tehokkaampi muistikortti. Se tarjoaa lisää nopeutta ja suurempaa kapasiteettia. MS PRO toimii kuitenkin vain uudemmissa laitteissa, jotka ovat sen kanssa yhteensopivia. MS PRO -laitteissa voi käyttää myös MS-kortteja. PRO-version tekniikka mahdollistaa 32 Gt:n kapasiteetin, mutta toistaiseksi on käytettävissä 256 Mt:sta 2 Gt:uun. Myös MS PRO-kortista on olemassa pienempikokoinen Duo-versio, jota käytetään SonyEricssonin älypuhelimissa. Sovittimen (samanlainen kuin MS Duo) avulla Duoa voi käyttää kaikissa MS PRO-laitteissa. Tiedot voi kortissa suojata pienellä vivulla. MS PRO:n ominaisuuksia: Mitat: MS PRO 50x21,5x2,8, MS PRO Duo 31x20x1,6 mm, kapasiteetti: maks. 2 Gt, suurin tiedonsiirtonop.: 20 Mt/s, hinta: 256 Mt 100 (1 Gt 500 ). ERI TASOISIA KUVIA TALTEEN Montako kuvaa mahtuu yhteen muistipiiriin? Tarkkuudesta ja tallennusmenetelmästä riippuen yhdelle muistikortille mahtuu yhdestä otoksesta pitkälle toiselle sadalle riippuen niin monesta seikasta. Eli mitä suurempi kapasiteetti (enemmän megatavuja) muistipiirillä on, sitä parempi. Digikameroiden erikoisuutena on, että kuvia voi tallentaa eri tasoisina ja vieläpä eri menetelmillä. Eräissä kalliimmissa digijärjestelmäkameroissa voidaan tallentaa sama otos useana eri versiona. Yleisenä ohjeena voidaan sanoa, että kuvat kannattaa tallentaa aina parhaalla kameran tarjoamalla tarkkuudella, sillä kuvan kokoa voi halutessaan pienentää sen käsittelyvaiheessa tietokoneessa. Korkealaatuisimmilla kameroilla ylletään nyt jo yli 10 miljoonan pikselin (eli 10 megapikselin) tarkkuuteen. Nykyisin vakiona alkaa jo olla kohtuuhintaisissa pokkarikokoisissa digikameroissakin 4,3 miljoonan pikselin (2400 x 1800) tarkkuus, jolloin yksittäisen pakkaamattoman kuvan koko parhaimmalla erottelukyvyllä tallennettuna saattaa kohota yli 8 megatavuun. Tämähän tietää sitä, että edes 16 megan vakiomuistipiiriin ei mahdu kuin yksi kuva! Jos sensijaan kuvia tallennettaisiin 640 x 480 tarkkuudella, yksittäinen kuva tallentuisi n. 300 kilotavun kokoisena, joita mahtuisi samaan 16 megan muistipiiriin jo n. 50 kpl. Tämä kuvakoko alkaa myös olla jo mahdollinen digikameralla otettuihin muutaman minuutin videootoksiin. Nämä pikseliluvut eivät kuitenkaan kerro vielä koko totuutta. Kuvan laatuun vaikuttaa lisäksi myös pakkausaste. Digikuvien tallennuksessa on vakiintunut kaksi kuvaformaattia; TIFF sekä JPEG ja joissakin tapauksissa myös GIF, joka kuitenkin on enemmän omiaan piirroksissa vain 256:lla värisävyllään, kun JPEGissä on 16 miljoonaa sävyä. Jotkut kameravalmistajat voivat silti käyttää näiden lisäksi vielä omia yhteensopimattomia kuvaformaatteja kuten häviötön RAW. Kuvaformaattien lisäksi on valittavissa yleensä kuville 3 6 eri tallennustasoa. TIFF-kuvien etuna on niiden pakkaamattomuus ja joustavuus muokkaamisiin, mutta vaikka kameran muodostama TIFF-kuva on esimerkki häviöttömästä pakkausmenetelmästä ei se välttämättä kuitenkaan ole yhteensopiva kaikkien tavanomaisten kuvankäsittelyohjelmien kanssa. Tällöin on syytä käyttää kameran mukana toimitettua siirto- ja kuvankäsittelyohjelmaa. JPEGin etuna puolestaan on käyttökelpoisuus esim. suoraan kotisivuihin, erilaisiin digitaalisiin kuva-albumeihin ja yhteensopivuus lähes kaikkien kuvankäsittely- ja katseluohjelmien kanssa. JPEG-menetelmä pakkaa liiallisiksi katsomansa värit ja kuvatiedot, joten tietoa häviää jonkin verran vaikkakaan sitä ei silmä havaitse. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 7

8 KUVAT SIIRTYVÄT TIETOKONEELLE KAAPELILLA TAI ILMAN Kuvat voidaan siirtää tietokoneeseen joko silloin, kun muisti on täyttynyt tai missä vaiheessa tahansa ja aloittaa kuvaaminen uudelleen muistin tyhjentämisen jälkeen. Aiemmin kuvat siirrettiin tietokoneeseen liitämällä kamera kaapelilla tietokoneen sarjaliitäntään. Tämä ratkaisu vaati kuitenkin aina myös ohjelman, jolla kuvat voidaan siirtää tietokoneeseen. Nykyisin yleisimpänä menetelmänä on kameran liittäminen tietokoneen USB- tai FireWire-liitäntään. Siirtoon tarvitaan useimmiten lisäksi ohjelma, joka käynnistyy automaattisesti kun kamera käynnistetään esim. katselutoiminnolle. Ohjelma luo ja nimeää valittuun hakemistoon jokaisella siirtokerralla tai eri päivämäärällä otetuille kuville uuden alihakemiston, johon kuvat siirtyvät. Ylivoimaisesti helpoin tapa kuvien siirtoon lienee ollut aiemmin Sonyn Mavica-kameroissa käytettävä normaali 1.44 megatavun levyke (ns. "korppu"). Kun vielä kameran käyttämä kuvaformaatti oli hyvin yleisesti käytetty ja kaikkien kuvankäsittelyohjelmien tunnistama JPGmuoto. Koska useimmissa kameroissa käytetään vaihdettavaa muistipiiriä, voitiin se aiemmin sijoittaa kameran paristojen säästämiseksi esim. kannettavaan tietokoneeseen liitettävään PCMCIAadapteriin tai kuten eräissä tapauksissa HD-levykkeen malliseen adapteriin ja lukea kuvat vastaavasta levykeasemasta. Nykyisin käytettäville muistikorteille löytyy myös tietokoneen USB-liitäntään kytkettäviä muistikorttikohtaisia kortinlukulaitteita tai kortinlukulaitteita, jotka pystyvät lukemaan kaikkia markkinoilla olevia muistikortteja. Näin vältytään kameran paristojen turhalta kuormittamiselta. Myös useissa uusissa tulostimissa löytyy kortinlukulaitteet sekä pieni näyttöruutu, joiden avulla kuvia voi tulostaa ilman tietokonetta. Nykyisin kameroissa on USB-liitännän lisäksi myös videoliitäntä, jolloin kamera voidaan liittää suoraan esim. videoliitännällä varustettuun televisioon ja katsoa kuvia sieltä. Tässä yhteydessä voi mainita erään erikoisen digikameroiden ominaisuuden. Kun kamera on liitettynä televisioon ja se kytketään kuvausasentoon, se voi toimia vaikkapa valvontakamerana (niin kauan kuin paristot kestävät tai kamera sammuu itsestään). Erityisesti on huomattava, että aiemmin liitettäessä kameraa kaapelilla tietokoneeseen, oli sekä kamerassa että tietokoneessa oltava virta pois kytkettynä virtapiikkien välttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan enää koske USB-liitäntöjä, jotka eivät ole tässä suhteessa arkoja. Eikä tietenkään koske kuvien syöttämistä tietokoneeseen adapterin kautta. DIGIKAMEROIDEN KÄYTTÖ Digikameroiden käyttö on tehty mahdollisimman helpoksi niin, että kuka tahansa osaa niitä käyttää. Aivan kuten kinopokkareilla, digikameralla kuvaaminen on helppoa; suunnataan vain kamera kohteeseen ja painetaan laukaisinta. Yleensä lopputuloksena onkin hieno kuva. Mutta eivät digikamerat ole kuitenkaan täysin erehtymättömiä. Joskus kuvista saattaa tulla liian tummia, liian valoisia, epätarkkoja tai heilahtaneita. Siksi on kuitenkin tunnettava kameran ominaisuudet ja mahdollisuudet. Digikameroissa on kuitenkin useimmiten kinopokkareita enemmän erilaisia valitsimia ja painikkeita, joilla sen asetuksia voidaan tarpeen mukaan muuttaa. Eräs tärkeimmistä on ohjelmanvalitsin, johon on erilaisin symbolein käytön helpottamiseksi valittu joukko erilaisia valmiita kuvausohjelmia. Osa erilaisista kuvausohjelmista voi olla myös erillisinä painikkeina, joilla voi lisäksi olla useita erilaisia toimintovaihtoehtoja. Useimmiten kamerassa valkoisella (tai mustalla) merkityt toiminnot ovat käytössä kuvaustilanteissa, sinisellä merkityt ovat puolestaan käytettävissä kuvien katselutoiminnolla. Näihin symboleihin kannattaakin aloittelevan digikuvaajan paneutua tarkemmin jo alkuvaiheessa saadakseen täyden hyödyn kameran toiminnoista. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 8

9 VIRTASYÖPÖT DIGITAALIKAMERAT Digitaalikameroiden eräänä huonona puolena on edelleen pysynyt niiden verrattain suuri virrankulutus. Virtaa kuluu aina kun kamera kytketään kuvausvalmiuteen, käytetään salamaa, kun kuvia tallennetaan tai käytetään LCD-näyttöä (joka yleensä onkin aina käytössä niin kuvattaessa kuin kuvia katsellessa) ja erityisesti silloin kun kuvia siirretään tietokoneelle. Useissa kameroissa käytetään normaaleja AA-kokoisia ( sormipariston kokoisia, yleensä NiMH-tyyppisiä) akkuja, jotka ovat verrattain tehokkaita. Niiden tilalla voidaan hyvinkin käyttää hätätilassa myös tavallisia alkaliparistoja. Jos kamerassa käytetään tällaisia kamerasta erillään omassa verkkolatauslaitteessa ladattavia akkuja, on se useimmiten toimiva ja edullinen ratkaisu, mutta kannattaa heti kameran hankinnan yhteydessä harkita ylimääräisen akkusarjan ostamista sekä katsoa, että kameran mukana tulee sopiva verkkolatauslaite. Mikäli kamerassa käytetään erikoisemman mallisia akkupaketteja, ne ovat yleensä litiumtyyppisiä ja verrattain tehokkaita ja kestävät useiden kymmenien jopa satojen kuvien ottamisen ja ovat uudellen ladattavissa aina tarvittaessa (Litium-akuilla ei ole NiMH-akkujen tapaista muisti-ilmiötä). KUINKA PITKÄIKÄISIÄ DIGIKAMERAT OVAT? Aivan viime aikoina digikameroiden myynnin kasvaessa erittäin voimakkaasti, on monelle näppäilijälle varmaan mieleen tullut kysymys siitä, kuinka pitkäikäisiä digikamerat oikein ovat. Perinteisistä kinofilmikameroista on jo voitu todeta niiden kestävän harrastelijakäytössä jopa vuosikymmeniä ilma mitään sen suurempia mekaanisia ongelmia. Digikameroilta voisi odottaa myös verrattain pitkää käyttöikää varsinkin kun niissä on vähemmän mekaanisia osia. Digikameran kuvakenno, CCD- tai CMOS-piiri, joka vastaa perinteisen kameran filmiä, on erittäin pienikokoinen komponentti, jonka olettaa pysyvän toimintakuntoisena hyvin pitkään, koska siinä ei ole mitään liikkuvia osia. Kameratehtaiden suorittamissa kokeissa on voitu osoittaa, että CCD-kennolla voidaan ottaa esim. korkeissa lämpötiloissa jatkuvasti perätysten kuvaa. Kun tällainen muunnetaan kameran tavalliseen käyttöön, jolloin ei oteta jatkuvasti kuvia, voidaan sen sanoa kestävän vuosikausia. Myös digikameroissa käytettävät muistipiirit voivat huolellisessa käytössä kestää pitkään, koska niissäkään ei ole mitään liikuvia osia (Microdrivea lukuunottamatta). Eikä uuden muistipiirin hankkiminenkaan ole nykyisin enää kustannuksiltaan mikään ylitsepääsemätön este. DIGIKAMEROIDEN MAHDOLLISET VIAT Digikameroissa lähes ainoina mekaanisina osina ovat zoom-objektiivi sekä useissa pikkupokkareissa objektiivin eteen sulkeutuva suojus. Useimmissa zoom-objektiivilla varustetuissa kameroissa virtaa kytkettäessä objektiivi tulee ulos kamerasta kuvausvalmiuteen ja katkaistaessa virta, objektiivi painuu lepotilassa kameran sisään ja tämä kaikki oikeastaan vain tilan säästämiseksi, jotta kamera saataisiin pienikokoisemmaksi. Tämä toiminto onkin selkeästi ainoa mekaanisesti kuluva osa, jonka elinikää on hyvin vaikeaa määritellä. Ainahan on lisäksi mahdollista, että uudessakin kamerassa voi olla viallinen CCD-kenno, jonka seurauksena kuvissa esiintyy virheitä tai epätarkkuuksia. Takuu kattaa luonnollisesti tällaiset viat. Muistipiirit sensijaan ovat vähemmän herkkiä häiriöille kuin esim. tietokoneen kiintolevy tai monet muut tallennusvälineet, joissa on liikkuvia osia. Huomionarvoinen seikka on myös se, että digikamerat muistikortteineen kestävät myös yleensä lentokenttien läpivalaisulaitteet vahingoittumattomina. Mutta on monia syitä joiden vuoksi muistipiiri voi mennä käyttökelvottomaksi ja siihen tallennetut kuvatiedostot voivat vahingoittua tai kadota. Kannettavan tietokoneen kiintolevyn voi pudottaa enintään 30 sentistä, mutta muistikortin voi pudottaa vielä 3 metristä ilman, että se on lukukelvoton. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 9

10 Tässä vielä syitä, joiden vuoksi kuvat voivat yllättäen kadota: - Muistikortti laitetaan kameraan, kun siinä on virta päällä - Muistikortti otetaan pois kamerasta, kun siinä on virta päällä - Kameran paristoissa on heikko jännite - Kameran paristot tyhjenevät kokonaan kuvauksen aikana - Kameran paristot tyhjenevät sinä aikana kun kuvia siirretään tietokoneeseen - Kameran mikro-ohjelmistossa on virhe - Muistikortti on ollut voimakkaassa magneettikentässä (kaiuttimien tms. lähellä) - Muistikortin läpi pääsee purkautumaan voimakas staattinen sähkövaraus - Muistikortti otetaan lukijasta, kun siinä on avoimia tiedostoja - Muistikortti otetaan lukijasta, kun tiedostojen siirto tietokoneeseen on kesken Muistikortti voi myös mennä käyttökelvottomaksi, jos se alustetaan (formatoidaan) tietokoneessa. Tällöin kamera ei osaa tunnistaa koko muistikorttia. Jos muistikortti on jostain syystä alustettava (esim. jotkut uudet muistikortit), on se tehtävä siinä kamerassa, jossa sitä aiotaan käyttää. KUKA SITTEN TARVITSEE DIGITAALIKAMERAA JA MIHIN? Ensinnäkin jos kuvataan paljon on digikamera edullinen, koska rahaa ei kulu filmien ostamiseen eikä kuvien kehittämiseen. Samaa muistia voi käyttää aina uudelleen ja uudelleen siirtämällä kuvat vain välillä tietokoneen muistiin. Toiseksi, jos kuvia tarvitaan nopeasti joihinkin kaupallisiin tarkoituksiin esim. lehtiin tms. eikä ole aikaa odotella kuvien kehittämistä. Kolmanneksi sellaiset harrastajat, jotka haluavat itse muokkailla ja tulostaa kuviaan tai sisällyttää niitä vaikkapa Internetiin kotisivuille. Digikamera on nykyisin tullut jo monessa ammatissakin välttämättömäksi, kuten kiinteistönvälittäjille ja vakuutusyhtiöiden vahinkotarkastajille, jotka erityisesti hyötyvät digikuvauksen nopeudesta. Esimerkiksi kiinteistönvälittäjät voivat esitellä myytävän huoneiston varustelua ja vahinkotarkastajat saavat onnettomuustilanteista kuvat liitetyiksi raporttiin heti nopeuttaen näin asioiden käsittelyä. Myös reportterit voivat toimittaa kokonaisia kuvasarjoja toimitukseen tai kuva-agenteille käyttämällä vaikkapa muistikirjamikroa ja matkapuhelinta. DIGIKAMEROIDEN AIHEUTTAMAT KAUPALLISET ONGELMAT Jo nyt on ollut havaittavissa digikameroiden voimakkaan myynnin kasvun aiheuttamia ongelmia. Enää ei tarvita erikoisliikkeitä myymään kameroita, koska niitä saa jo hankituksi lähes mistä tahansa marketista, sillä myyjiltä ei välttämättä edellytetä juuri kovinkaan suurta valokuvausalan tuntemusta. Digikameran ostaja onkin verrattain heikossa asemassa mikäli tarvitsee teknistä tukea kameran käytössä. On myös jo ollut havaittavissa selvää valokuvausalan erikoisliikkeiden katoamisia, koska perinteisiä valokuvien kehityspalvelujakin tarjotaan jo markettien ja postimyyntien tasolla. Sama tilanne on ollut myös havaittavissa valokuvalaboratorioidenkin osalla. Enää ei tarvitse toimittaa filmejä kehitettäviksi, kun monet digikameran hankkineet omistavat myös tietokoneen ja tulostimen ja tulostavat haluamansa kuvat kotonaan ilman filmin kehittämisestä syntyviä viiveitä. Tästä ovat surullisimpina esimerkkeinä mm. tunnetun kuvalaboratorion EIRIkuvan konkurssi, Kodakin toimintojen voimakas supistaminen ja Saksassa koko Agfan tuotannon lakkauttaminen vaikkakin hyvin monet haluavat edelleen myös digikameralla otetut kuvansa paperikuvina. DIGITAALINEN VALOKUVAUS.doc 10