"Hulluja nuo venäläiset"

Transkriptio

1 "Hulluja nuo venäläiset"

2 "Hulluja nuo venäläiset"

3 "Hulluja nuo venäläiset" TUOKIOKUVIA VENÄJÄLTÄ SUOMENTANUT LAURA BECK Kustannusosakeyhtiö Teos Helsinki

4 Nestorin kronikka -lainaukset s. 37 ja 134 teoksesta Nestorin kronikka. Akateemikko Dmitri Sergejevits Lihatsovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Painettu Porvoossa. Helsinki: WSOY, painos Anna-Lena Lauren, 2008 Alkuteos "De är inte kloka, de där ryssarna"- Ögonblicksbilder frän Ryssland (Söderströms, Helsinki, 2008) Suomennoksen Laura Beck, 2009 Venäjänkielisten nimien ja ilmausten translitteraatiot tarkistanut FT Tomi Huttunen Ulkoasu Terhi Haikonen Kuvat Anna-Lena Laur n ISBN Painanut Norhaven, Tanska 2010

5 Aleksei Jansonille - ilman sinua tämä kirja ei olisi syntynyt. Ilja Aleksandroville, Jekaterina Aleksandrovalle, Tatjana Andrianovalle, Dmitri Andrianoville, Andrei Barsukoville, Ksenja Sidorovalle, Jana Nabokovalle, Anna Tsumatsenkolle, Nikolai Tsumatsenkolle, Marina Sumilinalle, Natalia Sumilinalle. Svetlana Jansonille - rauha hänen muistolleen.

6 Alkusanat Tämä on kirja minun Venäjästäni. Se ei ole yritys kuvata koko maata, sen historiaa, politiikkaa ja taloutta, vaan katsaus Venäjään sellaisena kuin minä olen sen kokenut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Se on mitä suurimmassa määrin puolueellinen ja asenteellinen, mikä johtuu siitä, että Venäjä ei ole minulle objekti, jota voisin vain tarkastella, käännellä ja väännellä. Venäjä on maa, jota rakastan. Toimittajan ammatissani yritän kuvata sitä niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista, mutta omassa elämässäni en voi suhtautua siihen neutraalisti. Se on takertunut elämääni ja muuttanut sitä niin, että en koskaan, koskaan tule olemaan välinpitämätön sen suhteen. Venäjä ei ole kiitollinen maa. Venäjä on epärationaalinen, vaivalloinen, niskoitteleva, omahyväinen, itsepäinen, lämminsydäminen, antelias, herkkänahkainen, pitkävillainen, mutta silti anteeksiantavainen. Jotta voisi edes alkaa ymmärtää venäläisen yhteiskunnan suuria linjoja, ihminen tarvitsee aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa. Oikeastaan en puhu mielelläni mentaliteeteista, mutta on mahdotonta 7

7 kieltää, ettei olisi olemassa erityinen venäläinen mentaliteetti. Se ei aina avaudu suomalaiselle, sillä venäläinen ajattelutapa on hautunut aivan toisenlaisissa historian liuoksissa - huolimatta yhteisestä menneisyydestämme. Olen työskennellyt Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtajana maaliskuusta Sitä ennen matkustin melkein 10 vuotta säännöllisesti Venäjälle, osittain Hufvudstadsbladetin toimittajan ominaisuudessa, mutta ennen kaikkea tapaamaan ystäviäni Pietarissa. Tämä kirja on omistettu heille. Osittain siksi, että he ovat avanneet minulle ovet kulttuuriin, jota ilman en enää haluaisi olla. Mutta ennen kaikkea siksi, että he ovat minun ystäviäni ja ovat ehdoitta seisseet rinnallani kaikissa olosuhteissa, kaikissa tilanteissa ja kaikin mahdollisin tavoin. Moskova Anna-Lena Lauren

8 1. LUKU Voitonpäivästä Moskovassa autot ajavat pitkälle kesäkuuhun asti mustaoranssi voitonnauha radioantenniin sidottuna. Kun näen pölyisten Ladojen ajavan ohitse lähes tuntemattomaksi likaantunut nauha antennissa lepattaen, ajattelen kahta asiaa. 1) Onhan hienoa, että voi olla niin ylpeä omasta maastaan, onhan hienoa, että venäläiset tuntevat historiansa ja saavat siitä voimia. 2) Siinä ajaa joku, jolla ei ole varaa kuin Ziguliin, koska hän asuu maassa jossa vain vahvimmat palkitaan. Silti hän ihannoi systeemiä. Voi piruparkaa. Venäläiset ovat yleensä hyvin ylpeitä maastaan. He ovat historiatietoisia luonnollisella tavalla, se kuuluu heidän arkipäiväänsä päiväkodista eläkeikäiseksi. Kaikki tuntevat ennen kaikkea Suuren isänmaallisen sodan, toisin sanoin toisen maailmansodan. Venäjä pelasti Euroopan fasismilta - Eurooppa pelastui venäläisen veren ja venäläisten kyynelten avulla. Tämä vakaumus on juurtunut syvälle jokaisen venäläisen sieluun, VOITONPÄIVÄSTÄ 9 1

9 ja se tulee esiin joka vuosi toukokuun yhdeksäntenä, kun koko maa viettää Voitonpäivää ja Moskova vilisee näitä mustaoransseja, sankarinauhoiksi kutsuttuja nauhoja. Nauhan värit on kopioitu tunnetusta sotilaallisesta kunniamerkistä nimeltä Georgijevski krest eli Pyhän Yrjön risti. Pyhän Yrjön risti oli yksi tsaarinarmeijan korkeimmista kunniamerkeistä. Siksi sitä ei tarkasti ottaen pitäisi sekoittaa Neuvostoliiton historiaan - Neuvostoliiton, joka hävitti tsaarin Venäjän, murhasi tsaariperheen ja pyyhki pois kaikki vanhan keisarivallan jäänteet rakentaakseen uuden neuvostomaailman. Mutta tämän päivän Venäjällä sekoitetaan mielellään yhteen erilaisia historian elementtejä, ja niitä käytetään sitten sopivissa yhteyksissä kohottamaan itseluottamusta, lisäämään yhteenkuuluvuuden tunnetta ja varmuutta siitä, että kuulutaan suureen maahan, jolla on suuri historia. Se toimii. Tämä tunne on syvällä niidenkin ihmisten sisällä, jotka järjestelmä on jättänyt oman onnensa nojaan, köyhien ja kaikkensa menettäneiden. Venäjällä kaikki tuntevat ylpeyttä Voitonpäivänä, sillä se päivä kuuluu kaikille. En oikeastaan tiedä, mitä mieltä minun pitäisi olla tästä ilmiöstä, koska se, niin kuin kaikki muukin Venäjällä, on monitahoinen. Usein minua surettaa se, että Voitonpäivä tuntuu kollektiiviselta joukkopsykoosilta, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin ihannoida Neuvostoliiton 10.SNG

10 sotilasmahtia. Sitä, mitä Neuvostoliiton voitto merkitsi Itä-Euroopalle, ei ajatella. Eikä sitä, että monet niistä 27 miljoonasta ihmisestä joiden hengen sota vaati, kuolivat turhaan, koska johto ei piitannut miestappioista. Ihmisten mielissä vallitsee vain jonkinlainen määrittelemätön mutta selkeä käsitys kuulumisesta kansaan, joka pelasti Euroopan pahalta. Tästä huolimatta en voi olla osallistumatta juhlintaan. Voitonpäivä ei nimittäin merkitse vain sotilasmarsseja ja mahtipontisia puheita Venäjän kunniakkaasta historiasta, se merkitsee myös hauskanpitoa. Hauskanpitoa ja yhdessäoloa, asioita joissa venäläiset ovat perin eteviä. Sotaveteraanit kulkevat Moskovan kaduilla rinta mitaleiden peitossa ja syli täynnä kukkia. Heitä juhlitaan aivan vilpittömästi. Kaikilla on vapaapäivä. Puistot ovat täynnä nuorisoa ja lapsiperheitä, jotka grillaavat makkaraa tai saslikkeja ja juovat olutta. Koko Moskova hymyilee ja laulaa. Voitonpäivä on ennen kaikkea päivä, jolloin pidetään yhdessä hauskaa. Itse vietän ensimmäisen Voitonpäiväni Moskovassa Moskovajoen rantatöyräällä ja grillaan makkaroita avotulella yhdessä venäläisten ystävieni kanssa. Me laulamme ja soitamme kitaraa emmekä juurikaan ajattele sotaa tai sitä, että tässä istuu kahden kansan jäseniä, jotka noihin aikoihin taistelivat toisiaan vastaan. VOITONPÄIVÄSTÄ 1 1

11 On mukavaa katsella, kun vanhoja ihmisiä kunnioitetaan kollektiivisesti ja tarkoituksella, kuten venäläisiä sotaveteraaneja toukokuun yhdeksäntenä. Tässä venäläisten kyvyssä yhdessä muistella menneisyyttä ja juhlia veteraaneja, yhdessä iloita siitä että sota on ohitse ja yhdessä pitää yhteistä historiaansa elossa, on kaiken kaikkiaan jotain hyvin sympaattista. (Me lännessä emme ehkä aina yhdy heidän historiantulkintoihinsa, mutta se on toinen juttu.) Venäläiset kokevat vahvasti olevansa osallisia maansa menneisyyteen ja olevansa mukana suuressa ja mahtavassa prosessissa, Venäjän kansan kunniakkaassa marssissa kohti tulevaisuutta. Se saa joskus valitettavia vieraskammoisia ja äärioikeistolaisia muotoja, mutta synnyttää myös yhteenkuuluvuutta, yhdessäoloa, tunnetta siitä että kuulutaan johonkin. Uskon että juuri tämän takia venäläiset usein tuntevat hämmästyttävän hyvin Suomen historiaa. Verrattuna länsinaapureihimme ruotsalaisiin venäläiset tietävät meistä yleensä aika paljon. He tuntevat luonnollista yhteenkuuluvuutta kanssamme, olemmehan me kuuluneet samaan maahan. Vastakohtaisuus Ruotsiin on suuri. Sen tietävät kaikki, jotka ovat törmänneet ruotsalaisten usein täydelliseen tietämättömyyteen Suomesta, vaikka Suomi oli osa Ruotsia 700 vuoden ajan. Venäjän perustama Suomen suuriruhtinaskunta oli olemassa vain runsaat sata vuotta, mutta silti venäläisten Suomen historian tuntemus on paljon laajempi. 12

12 Miten on mahdollista, että Venäjän kaltaisessa valtavassa maassa tiedetään enemmän naapureista kuin pienessä Ruotsissa? Todennäköisesti se johtuu siitä, että historia on täällä koko ajan läsnä. Se on osa politiikkaa, yhteiskuntaa ja tietoisuutta toisella tavoin kuin lännessä. Me istumme rantatöyräällä, grillaamme makkaraa ja laulamme, sillä kaikki ystäväni osaavat valtavasti vanhoja lauluja ulkoa, sekä kommunismin että jopa sisällissodan ajoilta. He ovat iältään 20 ja 35 vuoden väliltä, eivätkä monet ole oikeastaan eläneet kommunistiajan Venäjällä kuin varhaisimman lapsuutensa. Silti he osaavat nuo vanhat laulut. Voitonpäivä on ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden päivä, kollektiivinen juhla. Tunne yhteisöön kuulumisesta on äärettömän tärkeä Venäjällä. Juuri Voitonpäivään ajoittuvat yhteiset rituaalit ovat niitä harvoja virallisia seremonioita, jotka ovat jäljellä kommunismin kaaduttua, ja vaikuttaa siltä kuin ne tulisivat tärkeämmiksi ja löytäisivät uusia muotoja joka vuosi. Niin kutsuttu sankarinauhakin on vain muutaman vuoden ikäinen keksintö, mutta se on omaksuttu nopeasti. Niitä jaetaan ilmaiseksi melkein joka kadunkulmassa, niitä kiinnitetään takinkäänteisiin ja sidotaan autoihin ja nuorten naisten tyylikkäisiin käsilaukkuihin. Kaiken tämän takia minä ymmärrän Voitonpäivää, ymmärrän miksi se on niin tärkeä venäläisille. Siitä huolimatta tulen surulliseksi ja tunnen uhmaa aina kun sitä vietetään. VOITONPÄIVÄSTÄ 13 1

13 Voitonpäivään liittyy valheellisuutta, joka on sitä kouriintuntuvampaa, mitä mahtipontisempia järjestelyt ovat. Mitä neuvostojohtajiin tulee, toinen maailmansotahan todisti heidän epäpätevyydestään. Moskova piti puolensa vain muutaman kyvykkään kenraalin ja melkein loputtomien ihmisresurssiensa ansiosta. Jälkimmäiset mahdollistivat politiikan, jossa rintamalle lähetettiin aina uusia miehiä sitä mukaa kun edellisiä kaatui. Neuvostojohto lähetti rintamalle miljoonia sotilaita tykinruoaksi ilman valmennusta tai edes kunnollisia varusteita. Sodan aikana kuoli miljoonaa neuvostokansalaista, eli Venäjä koki ylivoimaisesti suurimmat tappiot kaikista sotaa käyneistä maista. Eikä suuri osa näistä tappioista suinkaan johtunut välttämättömyyden pakosta, vaan silkasta osaamattomuudesta. Ei luultavasti ole toista järjestelmää, joka olisi vienyt niin monen ihmisen hengen kuin kommunismi. Näistä asioista ei puhuta Venäjällä. Myöskään Baltian maiden miehityksestä ei keskustella. Venäjällä ei keskustella Gulagin vankileireistä. Siellä ei keskustella yhdestäkään näistä maan historian avoimista haavoista, jotka eivät tule paranemaan niin kauan kuin Venäjä ei tunnusta niitä. Hiljaisuus Venäjän kansan kärsimysten ja sen johtajien kauheiden virheiden ympärillä on syvä. - Minä olen omistanut elämäni vain yhdelle asialle: haluan herättää kansan tajuamaan historiaamme. Niin kauan kuin emme uskalla katsoa historiaamme silmiin, 14 KSNG

14 tämä yhteiskunta ei voi edistyä, sanoo Igor Tsubais, joka on historian tohtori ja liberaali ääni Moskovassa. Igor on yksi niistä työn kautta tapaamistani ihmisistä, joista on tullut ystäviäni. Igor Tsubais vetää talkshow'ta Govorit Moskva (Moskova puhuu) -radioasemalla. Me tapaamme, kun hän kutsuu minut puhumaan Suomesta ja siitä, mistä johtuu, että Suomi on pärjännyt taloudellisesti niin paljon paremmin kuin Venäjä. Tai venäläisittäin kysyttynä: Miksi suomalaiset elävät niin paljon paremmin kuin venäläiset? Igor kysyy sitä minulta suorassa lähetyksessä. Ja minä voin vastata vain yhdellä tavalla: Siksi että meillä ei ole ollut kommunismia. Sitä, kuinka paljon pahaa kommunismi oikeastaan on saanut Venäjällä aikaan, on vaikea kuvitella, mutta asian voi kuitenkin tiivistää seuraavasti: kommunismi tuhosi Venäjän yhteiskunnan ja Venäjän talouden. Se on pääasiallinen syy siihen, että Suomessa yhä eletään niin paljon paremmin kuin Venäjällä, vaikka kommunismi romahti lopullisesti vuonna Mutta tätä venäläiset eivät ole koskaan oikein suostuneet ymmärtämään. Pietarilainen kaverini Nikolai kuljeskelee usein muodikkaassa punaisessa collegepaidassa, jonka rintaan on painettu kirjaimet СССР. Kolja (Nikolain lempinimi) ei pidä paitaa siksi, että hän oikeasti kaipaisi takaisin Neuvosto- VOITONPÄIVÄSTÄ 15 1

15 liittoon. Hän pitää sitä siksi, että se on hyvän näköinen, vanhat neuvostosymbolit ovat trendikkäitä. Mutta myös siksi, että hänen käsittääkseen neuvostoaika oli aikaa, jolloin Venäjä oli mahtava. Ja se on Venäjälle luonnollinen olotila. Kun kiista Pronssisotilaasta riehuu pahimmillaan Venäjän ja Viron välillä, juttelen asiasta Koljan ja Jansonin, kahden parhaan ystäväni kanssa. Molemmat ovat akateemisesti koulutettuja, ekonomeja Pietarin yliopistosta. Janson on töissä pietarilaisessa tietoliikenneyrityksessä, Kolja Renault'lla Pariisissa. He ovat minun ikäisiäni, vähän päälle kolmenkymmenen. He suhtautuvat kriittisesti Putiniin ja Venäjän tämänhetkiseen hallintoon. He ovat kielitaitoisia, liberaaleja, paljon matkustaneita. Koljan ja Jansonin kaltaiset ihmiset ovat aina olleet mielessäni, kun olen kritisoinut suomalaisen toimittajakaartin vanhanaikaista näkemystä Venäjästä, mutta nyt he istuvat siinä ja puolustavat kivenkovaan Venäjän järjetöntä Vironpolitiikkaa. Ja he tekevät niin yhdestä syystä - siinä on kyse Suuresta isänmaallisesta sodasta. - On olemassa asioita, joita yksinkertaisesti ei voi antaa anteeksi. Virolaiset ovat häpäisseet Venäjää ja meidän historiaamme, Janson sanoo. Olen samaa mieltä siitä, että patsaan siirtämisen ajankohta - muutamaa viikkoa ennen Voitonpäivää - oli huonosti valittu. Sitä paitsi ei ole Viron hallitukselta kovin fiksua harjoittaa sisäpolitiikkaa Moskovan-suhteiden 16

16 kustannuksella. Rehellisesti sanoen Viron hallitus toimii todella tyhmästi. Silti heillä on oikeus siirtää mitä patsaita tahansa omalla alueellaan. Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan. - Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo. Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä. - Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia? Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään. Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti. Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio. Ei ole montakaan asiaa, joista en voisi puhua venäläisten ystävieni kanssa, mutta tämä on sellainen. Me vain lope- VOITONPÄIVÄSTÄ 17 1

17 tamme keskustelun ja alamme puhua jostakin muusta. Sillä eihän ole mitään järkeä kiistellä koko päivää, mutta niin siinä kävisi, jos keskustelua jatkettaisiin. Toinen maailmansota on venäläisille jotakin niin pyhää, ettei heitä kiinnosta kuulla muita tulkintoja asiasta. Siinä ei ole mitään erikoista, kaikki kansathan ovat sellaisia. Mutta avoimissa yhteiskunnissa syntyy ennemmin tai myöhemmin pakko kertoa totuus tai käsitellä toisenlaisia näkemyksiä totuudesta. Saksalaiset on pakotettu Vergangenheitsbewältigungiin, ranskalaiset ovat joutuneet silmäkkäin kaikkien Algerian sodassa tekemiensä rikosten kanssa. Venäjä on nykyään avoimempi yhteiskunta kuin se on koskaan historiansa aikana ollut. Mutta avoimuus on uutta ja särkyvää. Venäläisten itseluottamus on edelleen riippuvainen käsityksestä, että Venäjä on suurmahti, jolla on suurenmoinen menneisyys. Siitä käsityksestä luopuminen tekee kipeää, eivätkä venäläiset näekään mitään syytä luopua siitä. Siellä ei ole edelleenkään mitään kriittisen historiantulkinnan tai kriittisen yhteiskuntakeskustelun perinnettä länsimaisessa mielessä. Keskustelusta sinänsä ei ole puutetta - venäläiset ovat hyvin keskustelevaa kansaa. Mutta nimenomaan historiantulkinnoista keskustelee vain pieni joukko liberaaleja intellektuelleja. Muita asia ei kiinnosta ollenkaan, ja kaikkein vähiten se kiinnostaa valtiojohtoa. Jeltsinin aikana tässä asiassa tapahtui lyhyt katkos. Arkistot avattiin, Gulagin leireistä puhuttiin. Boris Jeltsin 18

18 oli ensimmäinen venäläinen valtionpäämies, joka tunnusti että Neuvostoliitto aloitti talvisodan. Jeltsin ymmärsi, että kommunistinen järjestelmä oli tuhonnut Venäjän, ja siksi hän halusi että totuus tulisi esiin. Nyt kansi on taas pantu päälle ja kommunistien väkivalta on sulautettu osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin. Siksi Voitonpäivän vietto on ongelmallinen juttu. Tosiasiassa länsimaailma ei voi tehdä paljonkaan muuttaakseen venäläisten historiantulkintaa - sellaisen muutoksen täytyy tulla sisältäpäin. Siksi se vie aikaa. Minä itse kannan korteni kekoon riitelemällä ystävieni kanssa kerran vuodessa. Tähän mennessä emme ole löytäneet yhteistä näkökantaa, lukuun ottamatta venäläisten ystävieni käsitystä, että Suomi on oikeastaan aina ollut itsenäinen valtio. VOITONPÄIVÄSTÄ 19 1

19 2. LUKU Rahan merkityksestä - Haluan mennä yökerhoon veneellä! Tulkaa mukaan, vuokrataan vene, Ilja sanoo ja kävelee rantatöyräälle, jonne on kiinnitetty ainakin 20 hengelle tarkoitettu vene. Meitä on kuusi. Neuvoteltuaan kaksi minuuttia hän asettuu laskusillan viereen. Ritarillisella eleellä hän toivottaa meidät tervetulleiksi kannelle. Me nousemme veneeseen, joka vie meitä pitkin Moikaa Pietarin valkeassa kesäkuun yössä. Taivas on hennon vaaleanpunainen ja tumman sinivioletti, ilma on kosteaa ja kylmää, ja kapteeni jakaa meille huopia jotta pysymme lämpiminä. Pietarin koristeelliset sillat ja pastellinväriset julkisivut lipuvat ohi heikosti kimallellen, on juuri sen verran valoisaa että niiden sävyt erottuvat: vanhaa roosaa, vaniljankeltaista, kalpeansinistä. Kun pääsemme Nevalle, tuuli tarttuu meihin ja me hytisemme, mutta riemuitsemme samalla kaiken kauneudesta. Valaistu mintunvihreä talvipalatsi kohoaa majesteettisena Palatsisillan vieressä ja toisella puolella jokea Pietari-Paavalin linnoituksen kultainen torni kurottaa korkealle syvänsiniselle taivaalle. 20

20 Strelkan viereen rakennettu uusi suihkulähde on valaistu milloin punaiseksi, milloin siniseksi ja vaaleanpunaiseksi, ja sen vesisuihkut tanssivat klassisen musiikin tahdissa. Minä käännyn Iljan puoleen ja suutelen häntä poskelle. - Kiitos veneretkestä, ihana Ilja! Ilja ei vaivaudu vastaamaan, Venäjällä ei kuulu asiaan korostaa omaa anteliaisuuttaan. Mutta näen hänen ilmeestään, että hän on tyytyväinen. Tyytyväinen ja ylpeä. Ilja luonnollisesti tarjoaa tämän veneretken, mikään muu ei tulisi kysymykseen. Hän toimii isäntänä minulle ja vierailleni Suomesta, Ruotsista ja Norjasta, ja hän haluaa esitellä meille kaupunkiaan. Jos ehdottaisin veneretken kustannuksien jakamista, pilaisin kaiken. Venäläisen isännän täytyy saada tarjota. Olisi karkea virhe vaatia häntä noudattamaan pohjoismaisia seurustelusääntöjä, joiden mukaan kaikki maksavat omasta puolestaan - se on venäläisten mielestä käsittämätöntä pikkumaisuutta. Petrogradskin jalkapallostadionin kohdalla käväisemme nopeasti rannassa. Ilja kiiruhtaa kioskille ja palaa mukanaan muovikassillinen olutta - ainoa mikä puuttui, jotta elämys olisi täydellinen. Sitten kuljemme edemmäs Nevaa pitkin, ohitamme Ristisaaren ja jatkamme kohti Suomenlahtea. Täsmälleen siinä missä Neva levenee ja Suomenlahti alkaa, on muodikas metsästyskerho ulkoilmadiskoineen. Juomia myydään teltoissa ja pitkin rantaa on aseteltu ylellisiä divaaneja, joilla voi retkottaa tanssien välissä. RAHAN MERKITYKSESTÄ 21

21 Me tanssimme aina neljään asti aamulla, jolloin yökerho menee kiinni. Sitten lähdemme taksilla tyylikkäästi sisutettuun azerbaidzanilaiseen ravintolaan Vasilinsaarella ja tilaamme kaukasialaisia pikkupurtavia, georgialaista hatsapurileipää ja saslikkia, siis grillattua lihaa vartaissa. Ilja pitää huolen laskusta. Ilja on menestynyt liikemies, siksi hänellä on varaa tarjota. Hän tekee sen venäläiseen tyyliin - ylitsevuotavan runsaskätisesti ja suvereenin itsestään selvästi, antamatta kenellekään mahdollisuutta protestoida. Kuten yleensä, se, mitä meille tarjotaan, ei ole mitään vähäpätöistä. Yksityinen veneretki Pietarissa, juomia pitkin iltaa ja lopuksi vielä illallinen kymmenelle hengelle. Olen vihdoinkin oppinut miten juttu toimii, enkä enää vaadi saada osallistua ja maksaa omaa osuuttani. Sen sijaan kiittelen häntä kovaäänisesti. Seuraavana päivänä toistelen useaan kertaan miten fantastisen hauskaa meillä oli ollut ja miten hienosti Ilja oli järjestänyt kaiken. Venäjällä on tärkeää sanoa asiat ääneen, käyttää sanoja, näyttää tunteensa, muun muassa arvostuksensa. Jos Ilja ei olisi osakkaana kukoistavassa yrityksessä, hänellä ei olisi ollut varaa olla niin antelias. Mutta siitä riippumatta hän olisi tarjonnut. Tarjoaminen on tärkeätä, ennen kaikkea miehille. Ja jos on rikas, on tärkeää tarjota runsaskätisesti. Ei ole rumaa näyttää olevansa rikas, päinvastoin, se kuuluu asiaan. Sen jolla on rahaa pitää osoittaa 22

22 se elämäntavallaan, toisin sanoen materiaalisilla asioilla, kuten kalliilla autoilla, arvokkailla kelloilla ja merkkikengillä. Mutta vielä tärkeämpää on osoittaa rikkauttaan käytöksellään. Ei saa koskaan välittää siitä, mitä asiat maksavat. Ei saa koskaan katsoa hintalappuja tai lukea ravintolalaskua läpi. Pitää aina jättää valtavat juomarahat riippumatta palvelun tasosta. On tietysti olemassa poikkeuksiakin. Hävyttömän rikkaita ihmisiä, kuten esimerkiksi oligarkki Roman Abramovitsia, valokuvataan usein farkuissa ja nahkatakissa. Hänellä on varaa sellaiseen. Mutta keskiluokkaan kuuluvilla ei ole - ei edes alempaan keskiluokkaan kuuluvilla. Heidän täytyy ylläpitää käsitystä, että he tulevat paremmin toimeen kuin tulevatkaan. Se, jolla ei ole kovin paljon rahaa, antaa mielellään päinvastaisen kuvan. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun pyydän tunnetusti rahapulasta kärsivän venäläisen tuttavani syömään - ja hän kieltää minua jättämästä tarjoilijattarelle juomarahaa kymppeinä. Se ei nimittäin näytä hyvältä. Täytyy jättää vähintään viisikymppinen. Juomarahan maksaminen kolikoilla ei tietenkään tule kysymykseen. Se näyttäisi aivan hirveältä, vaikka yhteenlaskettu summa olisikin asianmukainen, siis suunnilleen kymmenen prosenttia laskun kokonaissummasta. Ylipäätään se, miltä asiat näyttävät, on valtavan tärkeää Venäjällä. Matkapuhelin on arvostettu statussymboli, RAHAN MERKITYKSESTÄ 23

23 vaikka hinnat ovatkin pudonneet ja melkein kaikilla on nykyään varaa hankkia sellainen. Siitä johtuen nyt onkin tärkeätä se, minkä mallin pystyy hankkimaan. Vanha käytetty Nokia puhelimeni, paras koskaan valmistettu nokialainen, saa aikaan hyvin hämmästyneitä reaktioita - miten on mahdollista että ulkomaalainen toimittaja käyttää kymmenen vuotta vanhaa mallia? Selitykseni siitä, että puhelimessa on pitkäkestoisin akku, jonka olen ikinä kännykässä tavannut, kaikuu kuuroille korville. Eihän puhelimen käyttöominaisuuksilla ole merkitystä, vaan sillä, minkä kuvan se antaa ihmisestä. Eräs tuttavani ottaa pankista lainaa voidakseen hankkia haluamansa kännykän. Hän opiskelee kulttuurialaa eräässä oppilaitoksessa ja hankkii lisäansioita tarjoilijattarena. Minusta kulutusluoton ottaminen ei ole kovin järkevää sellaisessa elämäntilanteessa, mutta tosiasiassa se olen minä, joka en tajua mistä on kysymys - Vera investoi imagoonsa. Moskovan kaltaisessa kaupungissa sellainen ei todellakaan mene hukkaan. Muutamaa vuotta myöhemmin hän ja hänen poikaystävänsä hankkivat kumpikin maastopyörän. Tietysti kalleinta merkkiä. Siksi heidän on pakko ostaa pyörät luotolla. Sanon pakko, sillä halvempaa mallia olevan pyörän ostaminen ei ole heille vaihtoehto. Fillareita käytetään kerran tai pari, sitten Vera tajuaa ettei Moskova ole kovin hyvä pyöräilykaupunki. Sen jälkeen pyörät ovat olleet säilössä yhden kaverin parvekkeella. 24

24 Venäjä on materialismin luvattu maa. Useimmat nuoret venäläiset muistavat hyvin vähän kommunismin ajoista, mutta silti tuntuu siltä kuin sellaisten tavaroiden nälkä, joita ei ennen ollut saatavilla, olisi periytyvää. Kaikki ovat merkkien asiantuntijoita - vaatteiden, kenkien, kellojen, dvd-soittimien, ipodien, stereoiden, taulutelevisioiden. Kun poikaystäväni ostaa minulle dvd-soittimen 30-vuotislahjaksi, hän tuo ylpeänä kotiin Sonyn, vaikka halvemmat korealaiset ja kiinalaiset merkit olisivat olleet käytännöllisempiä, sillä ne suostuvat toistamaan myös piraattilevyjä. Suurin osa Moskovan tarjonnasta on piraatteja, ja nyt ei ole varmaa voimmeko me katsella niitä. Se ei kuitenkaan ole poikaystäväni mielestä pääasia, sillä hän haluaa, että meillä on "kaunis" olohuone, jossa on sekä Sony-tv että Sony-dvd. Olen itse hyvin ihastunut venäläiseen avokätisyyteen. Venäjällä olen oppinut kaksi asiaa: arvostamaan sitä että minulle tarjotaan ja tarjoamaan itse. Se on sellaista arjen iloa, joka yksinkertaisesti tekee elämästä hauskempaa. On hauskaa ottaa vastaan ja on hauskaa tarjota. Tällaiset pienet ystävyydenosoitukset, joita sirotellaan keskelle arkea, tekevät elämästä rikkaampaa. Sellaista iloa saa harvoin kokea Suomessa, jossa kaikki tarjoilijat osaavat pitää erillistä laskua jokaisen seurueen jokaiselle henkilölle ja jossa ihmiset tyrkyttävät toisilleen 20- senttisiä saadakseen savukkeen. Tuo viimeksi mainittu saisi RAHAN MERKITYKSESTÄ 25

25 venäläiset pyörtymään - jopa Moskovan liikenneruuhkissa olen nähnyt kuljettajien naputtavan toistensa ikkunaan ja pyytävän savuketta. Enkä ole ikinä kuullut että joku kieltäytyisi tarjoamasta, saati pyytäisi maksua. Kaikki tietävät pääsevänsä aikaa myöten oletettavasti tasoihin. Näissä käyttäytymissäännöissä on vain se ikävä puoli, että niistä kärsivät ne, joilla ei oikeastaan olisi varaa tarjota. Häät esimerkiksi eivät ole mikään halpa juttu Venäjällä, eivätkä varsinkaan Moskovassa, missä on kallista sekä vuokrata tilat että palkata juontaja - häätamada - illaksi, niin kuin on tullut tavaksi viime vuosina. Kaikilla pitää olla sellainen riippumatta taloudellisesta tilanteesta. Kaikkien pitää matkustaa Rolls Roycella ja tarjota ylenpalttisia päivällisiä. Ystävättäreni ja hänen poikaystävänsä, jonka kanssa hän on asunut jo muutaman vuoden, menevät Moskovassa naimisiin. Molemmat ansaitsevat alle dollaria kuussa. Heidän vanhempansakaan eivät ole rikkaita. Mutta häistä tulee perinteiseen tapaan ylelliset - vihkimisen jälkeen heidät hakee Rolls Royce ja he kiertelevät sillä kaupunkia koko iltapäivän perässään minibussi, jonne heidän kaverinsa ovat ahtautuneet. Sitä kutsutaan sanalla katatsja, mikä tarkoittaa suunnilleen huviajelua, ja se on olennainen osa venäläisiä häitä. Hääiltana me syömme hienon päivällisen hääparin vuokraamassa ravintolassa. Meitä viihdyttää koko illan ammattimainen hääjuontaja. Yön pari viettää hotellissa ja 26

26 seuraavana päivänä tapaamme heidän kotonaan. Silloin käy ilmi, miten häät on rahoitettu: sulhasen isä on myynyt asunnon, joka oli perheen ainoa suurempi omaisuus. En sano mitään, mutta olen järkyttynyt. Suomalaiset rationaaliset aivoni eivät kykene tajuamaan sitä, että joku voi myydä kiinteää omaisuutta yhden ainoan illan takia. Se johtuu ehkä siitä, että näihin ihmisiin verrattuna minä olen rikas. Siksi en tiedä, millaista on elää niukasti ja samaan aikaan jatkuvasti ylläpitää julkisivua, että kuitenkin elää normalno, niin kuin muutkin. Että kaikki on niin kuin pitääkin. Kaikilla tavallisilla hääpareillahan pitää tietysti olla varaa Rolls Royceen, hääjuontajaan ja neljän ruokalajin päivälliseen 30 hengelle. Tärkeää ei siis ole, miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Se ei tarkoita, etteivät ihmiset tietäisi miten asiat oikeasti ovat. Siitä ei vain puhuta. Julkisivut pysyvät pystyssä niin kauan kuin niiden taakse ei katsota. Ihmisten täytyy saada säilyttää arvokkuutensa - heidän täytyy saada tarjota, vaikkei heillä oikeastaan olisi varaa siihen. Venäjällä puhutaan avoimesti monesta asiasta, joka on Suomessa tabu. Keskustellaan palkoista, sairauksista, kuolemasta. Jutellaan eksistentiaalisista kysymyksistä täysin vieraiden ihmisten kanssa. On hyväksyttävää kysyä ihmisiltä, paljonko he ansaitsevat. On normaalia puhua Jumalasuhteestaan. Mutta laskun loppusummasta ei puhuta. RAHAN MERKITYKSESTÄ 27

27 3. LUKU Miten selvitä arjesta Moskovassa Kun koneeni laskeutuu Seremetjevon lentokentälle Moskovassa, mielessäni on vain yksi asia: ehtiä ensimmäisenä. Passintarkastukseen johtavassa kapeassa käytävässä juoksen slalomia suomalaisten liikemiesten välitse. Yksi jos toinenkin saa pienen tuuppauksen ja heittää perääni happaman kommentin. Mutta sillä ei ole väliä, koska nyt on kiire. Kiiruhdan portaat alas passintarkastukseen, joka juuri silloin on usein tyhjä - edellyttäen että olen juossut tarpeeksi nopeasti. Samaan aikaan laskeutuu nimittäin yleensä myös kiinalaisia koneita. Ja jos niin on, vain yhdellä asialla on merkitystä: sillä että ehtii ennen kiinalaisia. Muuten saa jonottaa tuntikausia, sillä niin kuin kaikki muutkin eurooppalaiset passintarkastajat myös venäläiset rajaviranomaiset tutkivat erityisen tarkkaan vinosilmäiset ja tummaihoiset ihmiset. Ongelma on siinä, että Venäjällä se vie vähintään kaksinkertaisen ajan. Kun jonoja syntyy, passintarkastuksen virkamiehet eivät yritä työskennellä tehokkaammin tai 38

28 kutsu täydennystä. Antaa ihmisten jonottaa. Mikäs sen normaalimpaa. Arjesta selviytyminen Moskovassa perustuu yhteen asiaan: pitää ennakoida ongelmat ja siten välttää ne ajoissa. Se on tärkeä taito esimerkiksi silloin kun ajaa metrossa ruuhka-aikana. Moskovan metro on mitoitettu muutaman miljoonan asukkaan kaupungille, ei nykyiselle 15 miljoonan ihmisen metropolille. Siksi käytävät ovat aivan liian kapeita. Kun kaksi junaa saapuu samaan aikaan eri suunnista ja sadat ihmiset virtaavat laitureiltaan kohti keskikäytävää, vain yksi lopputulos on mahdollinen: hirvittävä tungos. Siksi olen opetellut juoksemaan, ja nopeasti. Jos näen toisen junan saapuvan asemalle yhtä aikaa omani kanssa, juoksen niin lujaa kuin pääsen kohti rullaportaita, jotta en joutuisi tukahduttavan ihmismassan puristuksiin. Sitä varten minun on täytynyt jo hyvissä ajoin hivuttautua täpötäydessä metrovaunussa aivan oven viereen päästäkseni ulos heti kun se avautuu. Täällä on pidettävä silmät auki koko ajan, muuten ei pääse eteenpäin. Kukaan ei saa mitään ilmaiseksi, ei työelämässä eikä kaupungin kaduilla, sillä Moskova on kaupunki, joka ei usko kyyneliin, siteeratakseni vanhaa neuvostoelokuvaa. Moskova on sydämetön ja hyvin epäsentimentaalinen kaupunki, jossa ihmiset taistelevat henkiinjäämisestään ja jossa kaikkien mielessä on vain yksi asia: ansaita rahaa. Dengi, dengi, dengi, rahaa, rahaa, rahaa, MITEN SELVITÄ ARJESTA MOSKOVASSA 29

29 kopisevat neulanterävät korot Tverskajakadulla ja hohtavat kiiltonahkakengät Bolsaja Jakimankalla. Ihmisillä on mieletön kiire. Nevvyorkilaiset jäävät toiseksi, kun on kyse ihmisten kumoon juoksemisesta tai jonojen kärkeen tunkemisesta. Yksi asia täällä pitää opetella nopeasti, ja se on käyttää kyynärpäitään. Muuten joutuu jonon hännille ja jää sinne. Tämä ei kuitenkaan ole ominaista ainoastaan Moskovalle, vaan koko venäläinen yhteiskunta palkitsee sen, joka uskaltaa olla nopea ja röyhkeä. Tajuan tämän, kun esiinnyn ensimmäistä kertaa elämässäni Venäjän television keskusteluohjelmassa Vremetska Kanal 3:11a. Juontajat kieltäytyvät kertomasta minulle, mistä oikeastaan on aikomus keskustella, mutta oletan että kyseessä on patsaskiista Viron kanssa. Olen siinä oikeassa, mutta en ollut aavistanut että minun myös odotetaan tekevän yksityiskohtaisesti selkoa suomalaisten sotaveteraanien eläkej ärj estelmästä. Minun ei auta muu kuin parhaani mukaan kertoa miten luulen asian olevan. Sen lisäksi minun on oltava salamannopea, sillä jos vaikenee kahdeksi sekunniksikin, joku keskeyttää ja puheenvuoro siirtyy seuraavalle. Teen parhaani, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun otan osaa venäläiseen tv-debattiin, joten venäläiset keskustelijat jyräävät minut naurettavan helposti (se että he jotenkin erityisesti ottaisivat huomioon ulkomaalaisen, joka ei puhu venäjää äidinkielenään, ei tietenkään tule kysymykseen). 30 k.sn(

30 Pääasiallisesti he huutavat yhteen ääneen, ja väittelyn voittaa se, joka puhuu kovimmalla äänellä. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Venäläisten väittelykulttuuri on toisenlainen kuin meidän. Se, joka ei uskalla keskeyttää tai puhua toisen suuhun, ei yksinkertaisesti saa puheenvuoroa. Yksi Venäjän tunnetumpia keskusteluohjelmia on Voskresni vetser (Sunnuntai-ilta), jota vetää tunnettu toimittaja Vladimir Solovjov. Hänellä on tapana istuttaa kaksi tai kolme poliittista kiistakumppania kukin oman pienen pöytänsä ääreen, ja yllyttää heitä toisiaan vastaan kuin filippiiniläisiä taistelukukkoja. On yhtä juhlaa, kun populisti ja duuman jäsen Vladimir Zirinovski osallistuu. Kukaan ei hallitse häntä täydellisemmin venäläistä väittelytaktiikkaa, kykyä käydä monologia minuuttikaupalla vetämättä välillä edes henkeä, äänen samalla jatkuvasti kohotessa, kunnes väittelijä yksinkertaisesti huutaa. Solovjov keskeyttää itse kutsumiaan vieraita riemumielin ja pitää aina silloin tällöin pieniä esitelmiä siitä, mitä mieltä hän itse on asiasta. En voi käsittää, miksi ohjelman juontaja vie aikaa kutsumiltaan vierailta, jotka ovat asiantuntijoita keskustelunaiheessa, mutta minähän olenkin rajoittunut suomalainen. Sehän on vain siksi, että vieraat saisivat vuorollaan keskeyttää Solovjovin! Pääasia on kuitenkin koko ajan puhua eikä odottaa, että joku vapaaehtoisesti antaisi puheenvuoron. Sitä, joka MITEN SELVITÄ ARJESTA MOSKOVASSA 31

31 on hiljaa, ei pidetä Venäjällä arvoituksellisena tai filosofisena, vaan pelkästään outona. Suomalaisella asenteella, jonka mukaan kannattaa avata suu vain jos on todellakin jotakin sanottavaa, ei pääse kerta kaikkiaan mihinkään. Olen hyvin tietoinen tästä jo ennen ensiesiintymistäni Venäjän televisiossa, ja siksi teen parhaani saadakseni sanottua mahdollisimman paljon ohjelman aikana. En todellakaan ole suomalaisen eläkejärjestelmän tai meidän sankaripatsaittemme asiantuntija, mutta ei sillä ole väliä. Minä puhun niin paljon kuin sielu sietää. Ja vaikka ohjelman kuluessa minut keskeytetään ja päälleni puhutaan, en ilmeisesti pärjää niinkään huonosti, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin minut pyydetään uudestaan samaan ohjelmaan. Se on yksi suurimpia ylpeyden hetkiäni Venäjällä. Toinen asia, joka Moskovassa täytyy opetella, on se, miten sulavimmin pääsee jonon kärkeen. Jonoja on nimittäin kaikkialla, ja jos ei halua viettää suurinta osaa vapaaajastaan niissä, täytyy saada selville, miten ne toimivat. Yksinkertaisinta on tietysti hoitaa asioitaan esimerkiksi matkatoimistojen tai muiden välikäsien avulla, jotka maksusta jonottavat ihmisten puolesta. Itse tilaan junalippuni yleensä matkatoimistosta. Se on hiukan kalliimpaa, mutta maksan mielelläni siitä, että saan liput toimitettuna asuntooni. Samoin voi tehdä teatteri- ja oopperalippujen kanssa, vaikkakaan se ei yleensä ole tarpeen, sillä Moskova 32

32 on täpötäynnä pieniä kioskeja nimeltä Teatralnaja kassa. Kiitos tämän oivallisen järjestelmän on mahdollista millä puolella kaupunkia tahansa ottaa selvää mitä teatteri-, ooppera- ja sirkuskappaleita parhaillaan esitetään, ja saada usein vielä apua erittäin osaavalta henkilökunnalta. Ja ostaa lippuja esityksiin. Se on valtavan käytännöllistä. Tällainen järjestelmä voi tietysti toimia vain Venäjän kaltaisessa maassa, missä kiinnostus kulttuuria kohtaan on niin suurta, että on kannattavaa ylläpitää koko kaupungin kattavaa kulttuurikioskien verkkoa. Mutta joissakin tilanteissa on pakko jonottaa itse. Kerran sain tehtäväkseni ilmoittaa tätini dalmatiankoiran Moskovassa pidettävään suureen kansainväliseen koiranäyttelyyn. Täti päätti osallistumisesta viime hetkessä, ja minä lähdin venäläiseen kennelklubiin viimeisen ilmoittautumispäivän iltapäivänä. Kennelklubin käytävä oli aivan täynnä ihmisiä, jotka istuivat kuka missäkin. Käytävän päässä oli suljettu ovi; sen takana piti ilmoittautua. En pystynyt erottamaan mitään jonoa, mutta se tarkoitti vain että siellä jonotettiin venäläiseen tapaan - toisin sanoen kaikki pitivät itse huolta paikastaan. Minun paikkani oli jonon viimeisenä. Odotettuani 40 minuuttia ovi oli avautunut ja sulkeutunut kaksi kertaa. Tajusin että en ehtisi siihen radion suoraan lähetykseen, johon minun oli tarkoitus osallistua tunnin päästä. Toinen mahdollisuus oli jättää koiranäyttely sikseen. MITEN SELVITÄ ARJESTA MOSKOVASSA 33

33 Silloin minä marssin kuolemaa uhmaten ovelle, avasin sen, astelin pöydän ääressä istuvan tädin luokse ja ilmoitin koiran. Kukaan ei sanonut mitään. On tapauksia, joissa voi selviytyä vain olemalla tarpeeksi röyhkeä, mutta silloin tilanteen on oltava niin kaoottinen, ettei kukaan huomaa petkutusta. Muuten saa koko jonon yhteisen raivon niskaansa. Tietyt säännöt jonottajan on hyvä tietää. Esimerkiksi rautatieasemilla on tavallista, että ihmiset jättävät paikkansa jonossa kymmeneksi tai viideksitoista minuutiksi ja pyytävät edessään seisovia vahtimaan paikkaansa. Siksi usein tuntuu siltä, että jono, joka vaikutti melko lyhyeltä kun siihen asettui, liikkuu yhä hitaammin mitä lähemmäs luukkua tullaan. Sellaisissa tilanteissa täytyy olla hyvin tarkkaavainen, ettei joku huomaamatta livahda ohitse, mikä on varsin tavallista. Pitää myös osata salamannopeasti kiinnittää lipunmyyjän huomio, muuten hän kääntää katseensa jonkun muun puoleen. Jos jonottaa jonkun venäläisen virkamiehen puheille - esimerkiksi julkisen notaarin tai veroviranomaisen - on käytettävä juuri oikeaa yhdistelmää nöyryyttä ja röyhkeyttä. Ennen kaikkea ei pidä koskaan suostua, kun virkamies pyytää odottamaan "pari minuuttia". Silloin jonottaja voi joutua odottamaan vaikka kuinka kauan, ilman että virkamies kiinnittää häneen mitään huomiota. Tällä on tärkeämpääkin tekemistä, kuten esimerkiksi tyttärelleen soittaminen. 34,NG

34 Maireimmalla äänelläni minä yleensä kysyn mitä nöyrimmin, olisiko mitenkään mahdollista käsitellä tämä asia nyt heti, sillä olen kamalan pahoillani, mutta minulla on nyt aivan kauhea kiire, voisitteko mitenkään ajatella tekevänne poikkeuksen... Toimistomme sihteeri väittää, että se toimii vain koska olen ulkomaalainen ja puhun venäjää murteellisesti. Oli miten oli, mielevyys kannattaa usein ja asia, joka muuten veisi tunnin, voidaan sen avulla hoitaa 15 minuutissa. Moskovassa pitää ennakoida asioita monin tavoin. Jos on lähdössä kaupungille, taskussa pitää aina olla valikoima pieniä seteleitä. Taksikuskeilla, kioskinpitäjillä ja baarimikoilla ei nimittäin ole koskaan vaihtorahaa kassassa, ja he reagoivat suurella hämmästyksellä ja ärtymyksellä, jos pienehköjä ostoksia yrittää maksaa esimerkiksi 500 ruplan setelillä (noin 14 euroa). Jopa isojen tavaratalojen myyjät voivat usein huokailla ja pyöritellä silmiään, jos asiakas ei pysty maksamaan juuri sitä summaa, joka heille olisi kätevin. Pankkiautomaateista saa yleensä vain 500 ja ruplan seteleitä. Jokaisen käteisnoston jälkeen on siis keksittävä keino rikkoa setelit. Ainoa paikka Moskovassa, jossa ei koskaan valiteta liian isoista seteleistä, on metro - jostain syystä siellä on aina vaihtorahaa. Metro on siis luotettava kohde pankkiautomaatilla käynnin jälkeen. MITEN SELVITÄ ARJESTA MOSKOVASSA 35

35 Itse käytän myös isoja tavarataloja. Vaikka niidenkin myyjät mieluiten haluaisivat pieniä seteleitä, en välitä heidän huokailuistaan ja silmien pyörittelyistään vaan vaadin saada maksaa viisisatasella tai tuhatlappusella. Jos he kysyvät, eikö minulla todellakaan ole pienempää, minä valehtelen heille reippaasti päin naamaa. Pikkusetelit ovat hyvin arvokkaita ja niitä tarvitaan muualla; minä en koskaan tuhlaa niitä isoissa tavarataloissa, joissa kuitenkin löytyy aina vaihtorahaa, vaikka myyjät eivät haluaisi luopua siitä. Nämä kaikki ovat asioita, jotka täytyy pitää koko ajan mielessä voidakseen selvitä jokapäiväisestä elämästä Moskovassa. Ne eivät ole joutavuuksia - ilman 100 ja 50 ruplan seteleitä ei voi edes ottaa taksia, sillä suurin osa niin kutsutuista taksikuskeista on yksityishenkilöitä, jotka hankkivat lisäansioita kuljettamalla ihmisiä. On turha toivo, että heillä olisi autossa vaihtokassa. Vaihtorahan metsästyksestä tulee vähitellen niin automaattista ettei sitä enää edes ajattele, ennen kuin menee lomalle Helsinkiin ja yhtäkkiä tajuaa, että tässä kaupungissa KAIKILLA on vaihtorahaa. Kenenkään ei tarvitse järjestellä eriarvoisia seteleitä lompakkoonsa. Se tuntuu täysin epäuskottavalta, ja melkein tylsältä. 36.SNG

36 4. LUKU Venäläisestä demokratiasta Maamme on suuri ja rikas, mutta siitä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme, tulkaa hallitsemaan meitä. NESTORIN KRONIKKA VUODELTA 862 Länsimaissa on suosittua kauhistella Venäjän demokratian taantumista. Länsimaat ovat aivan oikeassa. Venäjän demokratia on luisunut taaksepäin siitä asti kun Putin tuli valtaan, se on tosiasia jota ei ole syytä kierrellä. Kysymys kuuluukin: mitä länsimaat aikovat tehdä asialle? Pitäisikö olla vain muina miehinä hiljaa, niin kauan kuin Venäjä toimittaa kaasuaan ja öljyään aikataulun mukaan? Pitäisikö vähitellen yrittää saada Venäjä mukaan läntisiin organisaatioihin, kuten esim. Maailman kauppajärjestöön tai G8:aan ja yrittää sillä tavoin vaikuttaa kehitykseen? Vai pitäisikö lyödä nyrkkiä pöytään ja ilmoittaa Kremlille, etteivät EU ja Yhdysvallat kerta kaikkiaan hyväksy, että riippumattomia televisiokanavia suljetaan, veronsa maksavia yritysjohtajia suljetaan vankilaan, VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 37

37 ja hallitusta arvostelevia toimittajia toimitetaan pois päiviltä ilman että rikoksia koskaan selvitetään? Yksi asia on ainakin varma: Venäjän johto ei halua, että sille opetetaan demokratian periaatteita, eikä ainakaan että niitä opettaa länsimaailma, joka Kremlin näkökulmasta haluaa vain yhtä asiaa: horjuttaa Venäjän asemaa ja vakauttaa omaa valta-asemaansa. Tämä koskee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, joka Venäjän mukaan kutoo verkkoaan maailman ympäri sillä varjolla, että muka "levittää demokratiaa". Siksi Moskova reagoi niin voimakkaasti, kun Yhdysvallat ilmoitti suunnittelevansa ohjuskilpiä Puolaan ja Tsekkiin. Venäjää kuohuttaa ja loukkaa se, että USA Venäjän lähialueilla jatkuvasti siirtelee asemiaan lähemmäs, eikä siellä ymmärretä, että Amerikan ohjuspuolustusta Keski-Euroopassa ja amerikkalaisia joukkoja Keski- Aasiassa voi verrata Venäjän ohjuspuolustukseen Kuubassa ja venäläisten joukkojen vahvistamiseen Meksikossa. Jos tahtoo ymmärtää, miksi Kreml välttämättä haluaa kalistella aseita, lyödä rintoihinsa ja esiintyä herkkänahkaisena ja helposti nokkiinsa ottavana, täytyy vaihtaa perspektiiviä. Täytyy katsoa maailmaa Neuvostoliiton näkökulmasta, tarkastella mitä on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana entisessä Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa. Silloin voi päätyä seuraavanlaiseen analyysiin: 1) Neuvostoliitto purettiin rauhanomaisesti. Venäjä antoi Baltian maiden ja suuren osan entisistä neuvosto- 38

38 tasavalloista julistautua itsenäiseksi melkein ilman verenvuodatusta. Riiassa ja Vilnassa kuoli yhteensä noin 20 ihmistä, mutta verrattuna siihen, mitä olisi voinut tapahtua, on ihme, että kyse on kymmenistä eikä tuhansista ihmisistä. 2) Boris Jeltsinin annettua Baltian maille vapauden nämä liittoutuivat lännen kanssa ja liittyivät pikaisesti Natoon. Eivät pelkästään Viro, Latvia ja Liettua, vaan myös aiemmat satelliittivaltiot Puola, Tsekki, Slovakia, Bulgaria, Romania ja Unkari. Moskovan näkökulmasta siis järjestö, joka koko sodanjälkeisen ajan oli sen vihollinen numero yksi, on siirtänyt asemiaan kirjaimellisesti Venäjän rajoille. Tämänkin Venäjä on antanut tapahtua ilman sen suurempia vastalauseita. 3) Kun Venäjä on sietänyt kaiken tämän, Amerikka kiittää ystävällisyydestä vahvistamalla entisestään sotilaallista läsnäoloaan Venäjän entisillä intressialueilla. Siksi Moskova kysyy: miksi meidän pitäisi vain vaieta, kun muut haalivat itselleen kaikkea? Me olemme jo luopuneet entisistä satelliittivaltioistamme ja isoista osista aluettamme. Me olemme osoittaneet hyvää tahtoa. Miksi Yhdysvaltojen on välttämättä jatkettava veitsen kääntämistä haavassa? Siihen voi olla vain yksi syy, Moskova järkeilee: USA haluaa hallita koko maailmaa. Kaikki puhe demokratiasta on siis vain tekosyy. Venäläisten järkeilystä voi olla mitä mieltä haluaa, mutta ei ole yllättävää eikä kovin kummallista, että he VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 39

39 ajattelevat niin. On sekä kohtuutonta että naiivia olettaa, että uusi Venäjä karistaisi yhdellä kertaa harteiltaan menneisyytensä, suurvalta-ajattelun tradition, ylpeyden historiastaan ja mustasukkaisen asenteensa lähialueisiin. Sen takia länsimaailman ei kannata ihmetellä Venäjän loukkaantunutta asennetta mm. Keski-Euroopan ohjustorjuntasuunnitelmien suhteen. Toisenlainen asenne olisi todellinen ihme. Mutta Venäjän ja länsimaailman välillä on muunlaisiakin ongelmia, joita ei voi panna Washingtonin ja Brysselin välinpitämättömyyden ja tyhmyyden tiliin. Sen jälkeen kun Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti vuonna 2000, on maa todellakin vaihtanut suuntaa. Putin katseli Jeltsinin Venäjää - oligarkkien suhteettoman suurta valtaa, oikeudettomuutta, korruptiota, epävakautta ja yhteiskunnallista turvattomuutta - ja päätti itse rakentaa toisenlaisen Venäjän. Kontrolloidun Venäjän, kontrolloidun demokratian. Putin on aina osannut hyvin vaistota kansan mielipiteen, ja tässä tapauksessa hän osui oikeaan. Venäläiset olivat aivan kyllästyneet Jeltsinin bardakiin, kaaokseen, eivätkä toivoneet muuta kuin järjestystä. Putinin politiikan seurauksena saatiin kylläkin suurempaa vakautta ja ennakoitavuutta, mutta vapaudelta on leikattu siivet ja byrokraattien valta on lamaannuttavan laajaa. Tämän päivän Venäjällä on enemmän valtion ja kunnan virkamiehiä kuin koskaan Neuvostoliiton hajoamisen 40

40 jälkeen. Kolmasosa kokonaistyövoimasta, 25 miljoonaa ihmistä, on töissä valtiolla tai kunnalla. Tulos on yksiselitteinen: korruptio rehottaa pahemmin kuin koskaan ja vaatimattomimmankin asian hoito valtiolla tai kunnassa edellyttää sellaisia paperi- ja leimaussulkeisia, että ne tehokkaasti tappavat venäläisten halun noudattaa sääntöjä. Miksi kukaan noudattaisi idioottimaisia määräyksiä, jotka ovat olemassa vain työllistääkseen paperinkääntäjiä? Putinin halu lisätä kontrollia on vain alleviivannut sitä, minkä venäläiset ovat muutenkin aina tienneet: säännöt ovat olemassa, jotta ne voisi kiertää tai ohittaa lahjomalla. Se joka yrittää noudattaa sääntöjä on idiootti. Eihän niitä ole luotu kaikkien parhaaksi, vaan pelkästään siksi, että valtion ja kuntien tehtävä on vaikeuttaa tavallisen kansalaisen elämää. Joten: vähät välitä säännöistä, aja omaa asiaasi ja ennen kaikkea, pysy etäällä kaikista tsinovnikeista, virkamiehistä. Tämä on hyvin vakavaa, sillä Venäjän ehdottomasti suurin ongelma on se, ettei maa vieläkään ole toimiva oikeusvaltio. Oikeusvaltio ei voi toimia, jos lait ja säädökset ovat olemassa vain näön vuoksi. Kansalaisten täytyy kokea, että heille on hyötyä niiden noudattamisesta. Täytyy olla olemassa käsitys yleisestä hyvästä. Sellaista ei ole Venäjällä, sillä kansalaiset eivät käsitä miksi heidän täytyisi olla solidaarisia yhteiskuntaa kohtaan, joka ei ole solidaarinen heitä kohtaan. Valtion ja kunnan palveluksessa työskenteleviä halveksitaan syvästi - heidän ainoa tehtävänsähän on VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 41

41 käyttää järjestelmää omaksi hyödykseen ja varastaa niin paljon kuin pystyvät. Tämä ei ole länsimaailman eikä kenenkään ulkopuolisen syy. Tämän Kreml on aiheuttanut aivan itse. Ylläpitämällä virkamiesten armeijaa puskurina kansaa vastaan johto on onnistunut saamaan aikaan sen, että byrokraattien valta, joka on aina ollut venäläisten ies, jatkuu edelleen. Venäjän uusi presidentti Dmitri Medvedev on sanonut, että maan suurin ongelma on "nihilismi lakien suhteen". Se on osuva analyysi, mutta siinä ei ole mitään uutta. Myös Putin julisti virkakautensa alussa, että hän aikoo pystyttää maahan "lakien diktatuurin". Mutta hän ei onnistunut vähääkään lisäämään kansalaisten kunnioitusta maan lakeja kohtaan - päinvastoin, Putinin aikana oikeuslaitoksesta on tullut täysin Kremlistä riippuvainen. Liikemiehien ja muiden merkittävien yhteiskunnallisten toimijoiden, jotka suhtautuvat avoimen kriittisesti Kremliin, kannattaa ottaa huomioon, että he voivat ennemmin tai myöhemmin joutua oikeuden eteen. Tuomio on taatusti langettava, ainakin jos asianomistaja ei ole valmis tekemään Kremlin kanssa sopimusta, toisin sanoen lupaamaan jatkossa pitää suunsa supussa. Dmitri Medvedev on oikeustieteen tohtori, joten hänen pitäisi automaattisesti asettua tällaista juridiikan ja politiikan sekoittamista vastaan. Häneltä puuttuu Putinin KGB-tausta, joka on tehnyt tämän niin epäluuloiseksi ja vainoharhaiseksi kaikenlaisen kritiikin suhteen. Mutta 41

42 jos Medvedev aikoisi nyhtää Putinin perinnön juurineen irti, hän tarvitsisi valtavaa henkilökohtaista voimaa, sen tyyppistä jota Jeltsin osoitti loistonsa päivinä. Jeltsin on edelleen ainoa venäläinen johtaja, joka suvaitsi kritiikkiä, myös hyvin henkilökohtaisia ja loukkaavia hyökkäyksiä. Oikeusjärjestelmä oli hänen aikanaan toki yhtä läpimätä kuin nytkin, mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä hyväkseen päästäkseen käsiksi panettelijoihinsa. Siinä on Jeltsinin ja Putinin hallinnon ero. Millaiseksi Medvedevin hallinto osoittautuu, sitä emme vielä tiedä. Joka tapauksessa on selvää, ettei Medvedev käden käänteessä pääse eroon Putinin perinnöstä. Putinin nuiva suhtautuminen oppositioon on aiheuttanut kaksin verroin näkyvämpiä vaikutuksia järjestysvallan piirissä. Siellä kaikenlaiseen oppositioon suhtaudutaan hysteerisen pelokkaasti, vaikkei tällä pelolla ole mitään yhteyksiä todellisuuteen. Oppositio on heikko eikä sillä ole kansan syvien rivien tukea. Useimmat venäläiset nimittäin aidosti pitävät Putinista ja hyväksyvät sen vuoksi myös kruununprinssi Dmitri Medvedevin, jonka Putin on omakätisesti valinnut. Venäjän kansan syvissä riveissä arvostettiin Putinin periaatteita: vahva Venäjä ja vahva johtajuus. Edellisen presidentin suosio ei siis johtunut pelkästään siitä, että Kreml valvoo kaikkia tv-kanavia. Mutta Kreml on vakuuttunut siitä, että entinen sakin maailmanmestari Garri Kasparov ja kansallisbolsevikki VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 43

43 Eduard Limonov voivat aiheuttaa ongelmia. Ennen kaikkea Kremliä pelottavat Georgian ja Ukrainan mullistukset - Venäjän hallitus uskoo tosissaan, että sekä ruusujen vallankumous Georgiassa 2003 että Ukrainan oranssi vallankumous 2004 olivat Yhdysvaltojen johtamia alusta loppuun. Sellaista ei saa antaa tapahtua Venäjän rajojen sisäpuolella. Siksi Kasparov, Limonov ja muutama tuhat demokratiamielenosoittajaa täytyy pysäyttää alkuunsa. Olin seuraamassa opposition mielenosoitusta Pietarissa maaliskuussa Se oli ensimmäisiä mielenosoituksia, jotka poliisi raaasti kukisti. Sen jälkeen niitä tuli useampia, joista kahta todistin Moskovassa. Kaikissa mielenosoituksissa sama asia pisti silmiin: poliisien ja sisäministeriön erikoisjoukkojen, ns. OMONsotilaiden määrä oli yleensä vähintään yhtä suuri kuin mielenosoittajien. Sadat kuorma-autot ja siirrettävät metalliaidat muodostivat rautarenkaan sen paikan ympärille, jossa mielenosoitus oli määrä pitää. Kaikki osanottajat pakotettiin kulkemaan metallinpaljastinporttien lävitse. Mihin suuntaan ikinä lähtikään, aina törmäsi lihaksikkaisiin OMON-tyyppeihin, joilla oli varrelliset nahkasaappaat, suojakypärä ja uhkaava susikoira talutusnuorassa. Kaikki tämä muutaman sadan tai korkeintaan tuhannen demokratia-aktivistiraukan takia. Oli mahdotonta olla ihmettelemättä: mitä vallanpitäjät oikeastaan pelkäävät? 44.SNG

44 Kun mielenosoitukset jatkuivat, länsimaailman mielenkiinto niitä kohtaan tietysti lisääntyi. Pian oli nähtävissä, että toimittajien määrä mielenosoituksissa alkoi lähestyä mielenosoittajien määrää. Se tuntui vähän absurdilta. Jos Kreml olisi antanut mielenosoittajien marssia kaikessa rauhassa, länsimaiset toimittajat olisivat nopeasti menettäneet kiinnostuksensa, mutta nyt jokaisesta toisinajattelijoiden marssista tuli kaikkien kirjeenvaihtajien pakollinen kohde, olivat he sitten Euroopasta, USA:sta tai Japanista. Mitä enemmän kirjeenvaihtajia, sitä suuremmat odotukset yhteenotoista ja verenvuodatuksesta. Ja niitä me saimmekin - viimeinen toisinajattelijoiden mielenosoitus ennen duumanvaaleja marraskuun lopussa 2007 päättyi kymmeniin pidätyksiin. Eräs nuori mies kuoli, todennäköisesti vammoihin, jotka hän oli saanut poliisin pahoinpideltyä häntä. Melkein kaikkiin mielenosoituksiin osallistui myös kutsumattomia vieraita Kremlin tukeman nuorisojärjestön Näsin (meikäläiset) jäsenten muodossa. Nasi-aktivistit häiritsivät kaikkia puheita latelemalla ivallisia solvauksia valtavien kovaäänisten kautta, jotka kummallista kyllä olivat aina valmiiksi asennettuina kokouspaikan vieressä. Kävi aivan selväksi, että Kreml halusi kaikin tavoin pilata demokratia-aktivistien mielenilmaukset ei vain estämällä ylimitoitetulla järjestysvallallaan heitä osoittamasta VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 45

45 normaalisti mieltään, vaan myös suoranaisella kiusanteolla. Että tuhat demokratia-aktivistia ei saanut kokoontua rauhassa ilman että heitä solvasivat finninaamaiset teiniikäiset, ei tuntunut pelkästään naurettavalta vaan suorastaan alhaiselta. Nasi on järjestö, jolla tuntuu olevan rajoittamattomat taloudelliset resurssit. Olen tarkkaillut sitä muutamissa tapahtumissa, joita se on järjestänyt Moskovassa. Kaava on aina sama: painetaan T-paitoja, lippalakkeja, kalliita, hyvälaatuisia julisteita ja lentolehtisiä ja rakennetaan jättimäisiä lavoja, joissa on ammattimaiset äänentoistolaitteet. Toimittaja ehtii juuri ja juuri ilmestyä paikalle, kun järjestön hyvin käyttäytyvä lehdistöväki jo tulee esittäytymään. Kaikki tilaisuudet ovat samanluonteisia, eli iloisia tempauksia. Ne keräävät paikalle paljon nuorisoa, joka tulee sinne ennen kaikkea siksi, että siellä on hauskaa ja siksi, että Nasi järjestää myös monenlaista konkreettista toimintaa, kuten pyöräretkiä ja kesäleirejä. Näihin yhdistetään korostetun länsivastainen ja usein järkyttävän aggressiivinen sanoma. Tarkoitus on ilmiselvä: kasvattaa nuoriso lojaaliksi Kremliä kohtaan. Venäjän valtiojohdon mukaan Nasi on vain yksi lenkki Putinin pyrkimyksissä rakentaa kansalaisyhteiskunta. Mutta sellainen kansalaisyhteiskunta, jota hän voi itse valvoa - siinä hänen suunnitelmiensa vika. Samasta syystä on Näsin lisäksi perustettu useita muita 46

46 nuorisojärjestöjä, kuten Rossija Molodaja (Nuori Venäjä), Molodaja Gvardija (Nuori kaarti) ja M es tnyje (Paikalliset). Vuoden 2008 alussa vaikutti yhtäkkiä siltä kuin Näsin taru olisi lopussa. Sen 50 paikallisosastosta lakkautettiin 45, puheenjohtaja Vasili Jakimenko jätti organisaation ja siirtyi huomattavasti tuottoisampaan tehtävään valtionhallinnossa ja Kreml supisti avokätistä rahoitustaan. Nasi oli tehnyt tehtävänsä. Se oli ontto rakenne, jonka Kreml oli pystyttänyt ennen duumanvaalia, jota se käytti länsivastaisen mielialan lietsomiseen ja jonka se sitten heitti roskakasaan. Meidän venäläistä kameramiestämme Pavelia se ei hämmästyttänyt. - Tyypillistä meidän johtajillemme hylätä omansa. Kreml valvoo siis monenlaisia asioita Venäjän yhteiskunnassa. Mutta se ei valvo koko yhteiskuntaa - siinä on olennainen ero, jota länsimaailma ei aina huomaa. Suomessa olen suureksi hämmästyksekseni huomannut joskus puolustavani Putinia sellaisia syytöksiä vastaan, joita pidän kohtuuttomina. Esimerkiksi ajatus, jonka mukaan Putin olisi antanut määräyksen murhata Anna Politkovskaja, ei ole pelkästään epätodennäköinen vaan absurdi. Putinilla ei ollut mitään voitettavissa Politskovskajan murhaamisella, pikemminkin päinvastoin. Murha aiheutti hänelle vain ongelmia, ennen kaikkea ulkopoliittisella areenalla. Se teki VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 47

47 Politkovskajasta marttyyrin, mikä oli viimeinen asia mitä Putin toivoi. Häntä ärsytti silmin nähden se, mitä hän kutsui länsimaiden "hysteerisyydeksi". Putin oli aina ollut sitä mieltä, että länsimaat pitivät Politkovskajaa merkityksellisempänä kuin hän olikaan, mutta kun hänet murhattiin kotinsa ulkopuolella, osoittautui, että länsimaat olivatkin oikeassa. Se oli takaisku Putinille. Siksi hän ei voinut olla vähättelemättä Politkovskajan journalistista toimintaa ja julkisesti tähdentämättä, että tämän lehtijutuilla oli hyvin vähän vaikutusta Venäjällä - mikä oli hyvin epävenäläistä. Kuolleista puhuminen vähättelevään sävyyn on täysin venäläisen perinteen vastaista. Se, että on ollut niin vaikeaa löytää Politkovskajan murhaajaa, johtuu siitä miten venäläistä yhteiskuntaa johdetaan. Venäjä on täynnä valtarakenteita, joita kukaan ei oikeastaan kokonaan kontrolloi. Niitä kutsutaan venäjäksi nimellä silovyje struktury, joka tarkoittaa suunnilleen 'valtarakenteita', ja sen nimen alle kuuluvat niin tiedustelupalvelu FSB, armeija ja sisäministeriön erikoisjoukot. Nämä rakenteet ovat läpinäkymättömiä ja läpitunkemattomia, ja on hyvin vaikea tietää kuka suojelee ketä. Samaan aikaan johtavat poliitikot ovat hyvin kiinnostuneita paneutumaan murhatutkimuksiin. Kaikki tämä on tehnyt päätutkija Petros Garibjaninin tehtävän hyvin vaikeaksi, minkä takia tulokset ovat sitä vaikuttavampia. Hän on tehnyt hyvää työtä, vaikka häntä häiritsi jatkuvasti muiden muassa yleinen syyttäjä Juri Tsaika, joka paljasti tietoja pidätetyistä, 48

48 vaikka esitutkinta oli kesken. Garibjan sai selville, että juttuun oli sekaantunut henkilöitä mm. sisäministeriöstä, niin kuin oli arvattavissakin - mutta sen ilmi tuleminen oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää. Mitä tulee entisen FSB-agentin Aleksandr Litvinenkon myrkyttämiseen, tapauksessa on alusta asti ollut ilmeinen pääepäilty. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Litvinenkon murhasi Andrei Lugovoi, entinen FSB-agentti hänkin. Asiaa ei ole kuitenkaan vieläkään voitu vahvistaa, koska Venäjä kieltäytyy luovuttamasta Lugovoita. Mutta jos käyttää tervettä järkeä ja loogista päättelyä, on vaikea olla päätymättä siihen lopputulokseen. -Tyyppi on levittänyt polonium 210:tä puoleen Lontooseen ja vienyt sen sitten mukanaan kotiin Moskovaan. Mutta ei, ei, ei se hän ole... sitä voisi nauraa itsensä kuoliaaksi, sanoi ystäväni Zen ja ja nauraa hohotti, kun otin asian puheeksi. Koska hän on tottunut siihen, että viranomaiset valehtelevat, asia oli hänestä selvä. Itse epäröin pitkään, koska kaikki tuntui aivan liian melodramaattiselta ja lavastetulta. Miksi ihmeessä FSB keittäisi sellaisen sopan ottaakseen hengen agentilta, joka oli käytännössä aika merkityksetön? Mutta totuus on, että polonium 210 seurasi Lugovoita matkalla hotellihuoneesta eri ravintoloihin Lontoossa ja sitten paluukoneeseen. Se on aivan liian harvinaista ainetta, VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 49

49 jotta tämä voisi olla sattumaa. Eikä ole oikein tyydyttävää vastausta siihen, miten sellaiseen aineeseen pääsisi käsiksi ilman FSB:n apua. Monet arvioivat, etteivät Litvinenkon murhaajat uskoneet lääkäreiden saavan kuolinsyytä selville. Siksi he eivät välittäneet peitellä jälkiään. Lääkärit onnistuivatkin selvittämään aineen vasta aivan viime hetkessä - vähän sen jälkeen Litvinenko kuoli. Kremlin reaktio oli - niin kuin voi odottaa - ensin ärtynyt ja sitten vielä ärtyneempi. Vaikka emme edelleenkään tiedä, kuka antoi käskyn tappaa entinen agentti, kaikki jäljet johtavat FSB:hen, ja Kreml tietää sen. Siksi siellä ollaan ärtyneitä, sillä on kiusallista kun ei pysty pitämään kurissa omia valtarakenteitaan. Minä en siis usko, että Putinilla oli mitään tekemistä sen enempää Politkovskajan kuin Litvinenkonkaan murhan kanssa. Mutta se ei tarkoita, että Putin ei olisi vastuussa. Etenkin mitä tulee Politkovskajaan, Putinin vastuu on lyijynraskas. Hän on luonut yhteiskuntaan ilmapiirin, jossa kaikki kritiikki on pahasta ja valtarakenteet katsovat kiusallisten äänten vaientamisen olevan sallittua. Ne jotka murhasivat Anna Politkovskajan ja Aleksandr Litvinenkon tiesivät, että heillä oli hyvät mahdollisuudet välttyä rangaistukselta. On aivan selvää, että Putinin suojelus tulee jatkumaan myös Medvedevin kaudella, ainakin jonkin aikaa. Medvedev on Putinin alter ego, kuten analyytikko Olga 50

50 Krystanovskaja ilmaisi asian haastatellessani häntä Moskovassa joulukuussa He ovat toisiaan niin lähellä, että Medvedeviä voisi oikeastaan kutsua Putinin pojaksi. Kaikesta mitä Medvedev on saavuttanut hän saa kiittää Putinia, ja siksi on aivan selvää, ettei uusi presidentti voi ottaa mitään suuria vapauksia ainakaan ensimmäisinä vuosinaan Kremlissä. Ensin hänen täytyy hankkia oma valtapohja ja oma ohjelma. Useimpiin muihin vaikutusvaltaisiin Kremlin hahmoihin verrattuna Medvedeviä voi hyvin luonnehtia markkinaliberaaliksi. Hän on jopa sanonut, ettei usko Kremlin lanseeraamaan "suvereenin demokratian" käsitteeseen, vaan demokratiaa joko on tai ei ole. Tällainen on musiikkia länsimaiden korville, mutta Medvedev ei kykene toteuttamaan ajatuksiaan käytännössä, ei ainakaan kovin nopeasti. Aluksi hän on riippuvainen Putinista. Toisaalta ei tietenkään ole mahdotonta, että Medvedev onnistuu kokoamaan oman joukkueen ympärilleen ja irrottautuu vähitellen Putinista. Medvedevin valinta kertoo siitä, ettei Venäjän johto ole mitenkään monoliittinen. Kaikista mahdollisista perintöprinsseistä Medvedev on ehdottomasti nykyaikaisin; hän kuulemma käyttää muistiinpanojen tekemiseen iphonea, vaikka sellaista ei edelleenkään voi ostaa Venäjällä laillisesti. Se että arpa osui Medvedeviin, kertoo Putinin olevan kaikesta huolimatta länsimaisempi johtaja kuin Bryssel ja VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 5 1

51 Washington luulevat. Niin sanoivat kaikki arvioijat, joiden kanssa puhuin Moskovassa joulukuussa 2007, kun Putin kuukausien salailun (mistä hän näytti suunnattomasti nauttivan) jälkeen ilmoitti perintöprinssin henkilöllisyyden. Tuo arvio tuntuu kovin epäjohdonmukaiselta ottaen huomioon että Putin on viime vuosina suorastaan piehtaroinut aggressiivisissa lausunnoissa, joissa hän arvostelee länttä ja käyttää sen kaltaisia ilmaisuja kuin "sudet" ja "sakaalit". Mutta eihän Venäjällä mikään ole koskaan ollut yksiselitteistä. Lyhyesti sanoen: Venäjän demokratia kulkee taaksepäin. Mutta samalla informaatioyhteiskunta kuitenkin kulkee eteenpäin, ja sen takia venäläisten viranomaisten on yhä vaikeampi salata kansalaisilta totuus. Uusi, mobiili internetyhteiskunta on tehnyt tiedonkulusta niin salamannopeaa etteivät hitaat, pelokkaat virkamiehet kerta kaikkiaan pysy perässä. Elokuussa 2007 räjähti pommi Pietarin ja Moskovan väliä kulkevan junan alla - kuin ihmeen kaupalla kaikki matkustajat säilyivät hengissä. Kaikki samaa väliä kulkevat muut junat myöhästyivät tietysti valtavasti ja niiden oli pakko seistä paikallaan tuntikaupalla. Junien henkilökunta ei kertonut matkustajille mitä oli tapahtunut, noudattaen neuvostoajoilta tuttua käytäntöä, jonka mukaan pääasia oli aina pitää kansalaiset mahdollisimman suuren epätietoisuuden vallassa. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, 52

52 sillä matkustajat pääsivät helposti matkapuhelimillaan internetiin ottamaan selvää seisauksen syystä. Vain harvat itseni ikäisistä venäläisistä ystävistäni seuraavat virallista uutisvälitystä. Vähemmistö heistä uskoo propagandaan, jota Kremlin puhetorvet Kanal 1 ja Rossija levittävät. Useimmat lukevat uutiset verkosta, missä on käytössä useampia korkealaatuisia riippumattomia uutissivustoja. Venäjän viranomaiset eivät ole toistaiseksi rajoittaneet verkon käyttöä, mikä johtuu osittain siitä että se olisi teknisesti hyvin hankalaa. Internet tuli venäläisten ulottuville kaoottisen vapauden aikana ja ilman mitään rajoituksia, päinvastoin kuin esimerkiksi Kiinassa. Nykyään useimmat palvelimet ovat yksityisessä omistuksessa ja valvontamekanismien asentaminen jälkikäteen voisi merkitä taloudellisia menetyksiä. Kysymys on myös siitä, miten poliittisesti järkevää olisi riistää venäläisiltä vapaus, johon he ovat jo saaneet tottua kymmenen vuoden aikana. Vladimir Putin on aina ollut herkkä vaistoamaan kansan mielipiteen. Ihmisiä ei enää voi kontrolloida. Siksi ei voi sanoa, ettei Venäjän kansa olisi vapaa. He eivät elä demokratiassa, mutta kylläkin globalisoituneessa maailmassa. Globaali informaatiovirta Venäjällä ei eroa informaatiovirrasta Suomessa, Ranskassa tai Yhdysvalloissa. Toisin sanoen Venäjän kansalla on nykyään todennäköisesti enemmän liikkumatilaa kuin koskaan historiansa aikana. VENÄLÄISESTÄ DEMOKRATIASTA 53

53 5. LUKU Korruptiosta - En anna koskaan miliisille kopeekkaakaan. Kyseessä on periaate, hyvä ystäväni Sergei sanoo. Se ei ole kuitenkaan aivan totta. Kerran miliisit pidättivät hänet koska hän joi olutta metrossa. Olin mukana, ja olin alusta asti sitä mieltä että miliisit olivat oikeassa, sillä on todellakin kiellettyä juoda olutta metrossa. Sitä joka rikkoo kieltoja pitää rangaista. Sergein olisi pitänyt maksaa sakot. Mutta sellainen ei tullut kysymykseenkään. Kun miliisit pysäyttivät hänet, hän pyysi heitä kohteliaasti painumaan hiiteen, mistä tietysti seurasi, että he raahasivat hänet pienelle miliisiasemalleen, jossa neuvottelu sitten käytiin. Kirjoitan 'neuvottelu enkä 'kuulustelu', sillä nimenomaan neuvottelusta oli kysymys. Miliisit halusivat ansaita lisäkolikkonsa, mutta Sergei oli haluton yhteistyöhön. Kyse oli siitä, miten ongelma ratkaistaisiin. 20 minuutin keskustelun jälkeen Sergei tuli ulos asemalta, hyvin tyytyväisenä. Hän oli onnistunut neuvottelemaan hinnan niin alas kuin 50 ruplaan (noin 1,5 euroa) 54

54 ja saanut vielä kuitinkin sakoistaan. Rahat eivät siis menisi miliisien taskuihin. En ymmärtänyt mitään, mutta logiikka alkoi aueta minulle myöhemmin. Kuten useimmat venäläiset, Sergeikin tuntee pohjatonta halveksuntaa järjestysvaltaa kohtaan. Kaikki Venäjällä tietävät, että useimmat poliisit haluavat vain yhtä asiaa: rahaa. Se koskee niin liikennepoliiseja kuin "arkimiliisejäkin", harmaaseen pukeutuneita miehiä isot lippalakit päässä, joita näkee kaikkialla kaupungilla. - Ei pidä maksaa. Se on hyvin yksinkertaista. Ne eivät kuitenkaan voi tehdä sinulle mitään, Sergei sanoo. Hänen halveksuntansa miliisejä kohtaan on niin syvää, ettei hän tullut ajatelleeksi olevansa tällä kertaa todellakin syyllinen. Kaikki tietävät etteivät miliisit muuta tee kuin varastavat, joten miksi piitata heidän sanomisistaan? Koska kaikki Venäjällä on neuvoteltavissa, ei tarvitse muuta kuin tarttua toimeen ja neuvotella sen sijaan. Sen takia ulkomaalaiset joutuvat niin usein pitkäkyntisten miliisien uhreiksi. Pietarin ulkomaalaiset turistit, jotka joutuvat yhtäkkiä uhkaavien harmaapukuisten miesten ympäröimiksi, eivät ymmärrä etteivät nämä poliisit pysty millään lailla vahingoittamaan heitä. Tilanne on pelottava ja poliisit esiintyvät kuin olisi kyse jostakin hyvin vakavasta. Jos ei osaa venäjää, ei pysty myöskään neuvottelemaan järjestyksenvalvojien kanssa. Silloin tuntuu viisaimmalta vain maksaa. KORRUPTIOSTA 55

55 Maksamisen sijasta turistin pitäisi yksinkertaisesti vain kieltäytyä ja heittäytyä hankalaksi, kunnes miliisit luovuttavat. Miliisien ahneutta ei pidä aliarvioida - yö on lyhyt, ja muualta löytyy ehkä muita kohteita, joiden kimppuun käydä. Venäjän järjestysvalta onkin luku sinänsä. Se on jaettu niin moniin eri organisaatioihin ja alaosastoihin, että on vaikea tajuta kuka oikeastaan tekee mitäkin. Venäläisten ihastus lyhenteisiin ei tee asiasta ainakaan helpompaa. Miliisi, joka partioi katuja ja toreja, kulkee lyhenteen PPS (Patrulno-Postovoja Sluzba eli Partiointipalvelus) alla. Liikennepoliisi, joka kilpailee tullilaitoksen kanssa Venäjän ehkä korruptoituneimman valtioelimen asemasta, omaa tällä haavaa komean nimen Gosudarstvennaja Inspektsija Bezopasnosti Doroznogo Dvizenija (Liikenneturvallisuuden valtion tarkastus), GIBDD. Liikennepoliisien selässä lukee kuitenkin DPS (.Dorozno-Patrulnaja Sluzba), joka on sen alaosaston Tiepartiointipalveluksen nimi. Aikaisemmin nimi oli pelkkä GAI, Gosudarstvennaja Avtomobilnaja Inspektsija (Valtiollinen auto tarkastus). Sen työntekijöitä kansa kutsui nimellä gaisniki. Tuon lempinimen he ovat saaneet pitää, ja korruptio jatkuu edelleen. Sen takia Venäjän kansa vihaa gaisnikeja aina vain yhtä kiihkeästi, kuten myös tsinovnikejä eli valtion virkamiehiä yleensä. Kaikki he ovat yhtä taitavia kampittamaan tavallista kansaa, hidastamaan lupien saantia, 56 k.sn(

56 työntämään rahaa omaan taskuunsa ja kaiken kaikkiaan lamauttamaan vapaata markkinataloutta. Luultavasti juuri gaisnikit ovat päässeet korkeimmalle korokkeelle korruption jalossa taidossa. Ei tarvitse ajaa kovinkaan monta kilometriä venäläisiä maanteitä pitkin ohittaakseen liikennepoliisin autoja. Yleensä liikennepoliisit ovat asettuneet tienristeyksiin ja viittoilevat laiskasti ohiajavia autoja pysähtymään. Syynä voivat olla erilaiset rikkeet, mutta tarkoitus on aina sama - kerätä autoilijalta muutama sata ruplaa. Siksi lyhenteestä GIBDD on kansan suussa kehittynyt monia uusia nimiä: esimerkiksi Gospoda i Bandity, Daite Deneg (Herrat ja rosvot, soutakaa tänne rahoinenne) tai Gani Inspektoru Babki i Dui Dalse (Anna tarkastajalle tuohta ja aja eteenpäin). Gaisnikeista on olemassa lukuisia vitsejä. Yksi hilpeä taksinkuljettaja kertoi minulle tämän matkalla Domodedovon lentoasemalle: "Liikennepoliisi on nukkunut pommiin ja herättää poikansa sanoen: Nouse heti ylös! Ne apinat ovat ajaneet ilmaiseksi jo monta tuntia!" Mutta edistystä tapahtuu. Kuvausryhmämme pysäytettiin kerran reportaasimatkalla Petroskoin ulkopuolella. Me olimme ajaneet 49 km/t, vaikka nopeusrajoitus oli 40, ja nyt meidän oli määrä maksaa sakkoja. Poliisit olivat kuitenkin epätavallisen tylyjä, mikä johtui uudesta säädöksestä, jonka mukaan he eivät saaneet kerätä sakkoja itse vaan joutuivat antamaan kuljettajalle sakkolapun pankissa maksettavaksi. KORRUPTIOSTA 57

57 - Onpa onni että olen virallisesti työtön, myhäili autonkuljettajamme. - Minun ei tarvitse maksaa senttiäkään. Nuo ääliöt tietävät sen, ja sehän niitä harmittaa. Korruptio on Venäjällä todella valtava ongelma. Kun Vladimir Putin valittiin presidentiksi, hän ilmoitti korruptionvastaisen taistelun yhdeksi tärkeimmistä päämääristään. Hänen seuraajansa Dmitri Medvedev on puhunut samansuuntaisesti ja tuominnut korruption hyvin konkreettisin ja ankarin sanankääntein. Korkeissa asemissa olevat päättäjät, ministerit ja vaikutusvaltaiset henkilöt ovat puhuneet avoimesti korruptiosta jo yli kymmenen vuotta. Se ei siis ole niitä ongelmia, jotka vaietaan kuoliaaksi, päinvastoin. Kaikki puhuvat siitä. Mutta se ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaan se on pahentunut sitä mukaa kuin valtion virkamiesten määrä on Putinin kaudella lisääntynyt. Mitä monimutkaisempi byrokratia, sitä enemmän byrokraateilla on mahdollisuuksia esimerkiksi jarruttaa lupahakemuksia ja heruttaa rahaa yrittäjiltä joka kerta kun tarvitaan uusi leima tai allekirjoitus. Se on itsestään uusiutuva järjestelmä Kreml haluaa lisätä kansalaisten valvontaa ja kehittää sen takia uusia sääntöjä ja yhä pikkutarkempaa byrokratiaa, minkä takia tarvitaan enemmän virkamiehiä, mikä taas kansalaisen näkökulmasta tarkoittaa yhä enemmän instansseja joita pitää lahjoa. 58

58 Ulkomaalaisena en ole tietenkään yhtä kovilla kuin venäläiset. Minun ei tarvitse sujauttaa lääkärille ylimääräistä ollakseni varma, että läheiseni saavat hyvää hoitoa, tai maksaa kahtatuhatta dollaria jollekin armeijan upseerille, jotta poikani pääsisi suorittamasta asevelvollisuuttaan. Toimittajana en ole koskaan lahjonut ketään - eikä minulta ole sitä edes pyydetty. En myöskään yksityishenkilönä. Se johtuu osaksi siitä että teen töitä Yleisradiolle, jolla on Moskovassa oma sihteeri. Hän hoitaa kaiken paperisotani. Rekisteröintini, akkreditointini ja muut lupani ovat siis moitteettomassa järjestyksessä. Kun miliisit nykyään pysäyttävät minut, he eivät keksi mitään huomautettavaa, mutta niin ei ollut aiemmin, niinä kymmenenä vuotena kun omatoimisesti matkustin ympäri Venäjää ja yleensä jätin väliin sisäministeriössä rekisteröitymisen. Kaikkien ulkomaalaisten pitää rekisteröityä, jos he viipyvät maassa pitempään kuin kolme työpäivää. Syy siihen, että jätin sen aikanaan väliin, oli yksinkertainen: en asunut hotelleissa vaan venäläisten ystävien luona. Hotelleissa asuvat ulkomaalaiset rekisteröidään automaattisesti. Siihen järjestelmä sitten rajoittuukin, sillä se, joka ei asu hotellissa, ei käytännössä voi rekisteröityä. Tarkkaan ottaen pitäisi oikeastaan mennä sisäministeriön OVIR-toimistoon (Otdel viz i registratsii eli Viisumija rekisteröintiosastolle). Yritin sitä kerran. Pietarin OVIRtoimisto yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta minua vastaan, minkä jälkeen päätin kunnioittavasti vähät välittää KORRUPTIOSTA 59

59 koko idioottimaisesta systeemistä ja hoitaa asian venäläiseen tyyliin. Toisin sanoen viis veisata säännöistä ja toivoa että kaikki kuitenkin menee hyvin. Ja kaikki menikin hyvin. Miliisi pysäytti minut pari kertaa, mutta kiemurtelin irti tilanteista ilman sen suurempia ongelmia. Korruption - ja idioottimaisten sääntöjen, joita on mahdoton käytännössä noudattaa - onnistuneen välttelyn salaisuus on siinä, että osaa käyttäytyä oikealla tavalla. Ja tapa toimii Venäjällä useimmissa muissakin tilanteissa. Se, joka on itsevarma ja voimakas ja osaa puhua puolestaan, selviää usein vain esiintymällä niin ylivoimaisena, että miliisi katsoo parhaaksi olla riitelemättä. Kun taas heikot ja turvattomat (ja köyhät) usein joutuvat maksamaan. Kaukasialaiset ja keskiaasialaiset ovat luonnollisesti erityisen alttiita tälle uhalle. Ero vanhempien ja nuorempien venäläisten välillä on tässä asiassa silmiinpistävä. Vanhempi sukupolvi tuntee edelleen sekä pelkoa että kunnioitusta järjestysvallan edessä. He tekevät parhaansa ollakseen sille mieliksi ja pitääkseen paperinsa kunnossa. Monilla nuorilla venäläisillä ei sen sijaan ole minkäänlaista kunnioitusta sen enempää miliisiä kuin liikennepoliisiakaan kohtaan, ja he protestoivat kovaäänisesti heti kun tuntevat tulevansa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Se on tervettä. Se viittaa nimittäin siihen, että uuden sukupolven venäläiset ovat oppineet ajattelemaan itse. 60

60 Tietysti on hyvin ongelmallista, ettei poliisia kunnioiteta nimeksikään, mutta samaan aikaan Venäjän yhteiskunnalle on hyväksi, että nykyään niin monilla ihmisillä on tarpeeksi voimaa ja itseluottamusta olla hyväksymättä mitä tahansa typeryyksiä. Kerran kävin Moskovassa erään kaverini kanssa vierailulla sairaalassa. Hänen hyvä ystävänsä Max oli huumattu eräässä baarissa, ryöstetty ja jätetty katuojaan, mistä ambulanssi oli hänet poiminut seuraavana aamuna. Max oli hyvin huonossa kunnossa. Hänen vaimonsa Olga oli tietysti hirveän huolestunut, mutta lääkäri ei päästänyt meitä edes katsomaan Maxia. Hän ilmoitti vain, että diagnoosi oli epävarma ja saattoi vielä muuttua vakavammaksi, koska he eivät tienneet kuinka paljon hänen hermojärjestelmänsä oli kärsinyt. Olga sujautti lääkärille viidensadan ruplan setelin ennen kuin me lähdimme pois. Olin järkyttynyt. Korruptiota esiintyi siis jopa sairaaloissa, joissa on tarkoitus pelastaa ihmishenkiä! - Anna-Lena kiltti. Kunnallisten sairaaloiden lääkärit tienaavat 200 euroa kuussa. On vain asiallista että potilaat auttavat niin paljon kuin pystyvät - ota huomioon, että lääkärit ovat korkeasti koulutettuja ja että heidän palkkaansa voi pitää suorastaan loukkauksena, kun ajattelee heidän tekemäänsä työtä, venäjänopettajani sanoi kun päivittelin asiaa. KORRUPTIOSTA 61

61 Jälkeenpäin olen ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. On olemassa korruptiota, jota on tavallaan vaikea määritellä korruptioksi. Onko korruptiota olla osallisena siihen, että korkeasti koulutetuilla lääkäreillä, jotka ansaitsevat mitätöntä palkkaa kunnallisissa sairaaloissa - vaikka he voisivat haalia kymmenkertaisesti yksityisklinikoilla - on mahdollisuus ansaita vähän ylimääräistä? Kyllä se tietysti on. Mutta joskus voi olla hyvä nähdä asiat myös toiselta kannalta. Max muuten parantui ja selvisi pelkällä säikähdyksellä. Niin olisi varmaankin käynyt myös ilman noita lisäruplia. Ne olivat ennemminkin ikään kuin ylimääräinen vakuutus, jonka hänen vaimonsa päätti maksaa. Venäjällä on tiettyä rutiininomaista korruptiota, joka jatkuu vain koska kansa on tottunut siihen. Ystävättäreni, joka oli hankkimassa ajokorttia, valitti miten hankalaa oli muun muassa tarkkailla jalankulkijoita, "jotka juoksevat tien yli ihan miten sattuu". - Se on harjoittelukysymys, minä sanoin. - Kunhan olet ajanut tarpeeksi, totut koko ajan seuraamaan liikennettä ympärilläsi. - Uskokoon ken haluaa. Onneksi riittää, että maksan opettajalleni ennen ajokoetta. Hänellä on suhteita miliisiin, Lena sanoi ja näytti tyytyväiseltä. - Oletko ihan varma ettet voisi saada ajokorttia vain opettelemalla ajamaan tarpeeksi hyvin? minä kysyin. 62

62 Sitä Lena ei ollut ajatellut. Hänestä oli varminta maksaa 300 euroa opettajalleen, joka jakaa saaliin miliisiystävänsä kanssa ja varmistaa siten, että Lena saa ajokortin. Mahdollisuus hankkia ajokortti vain ajamalla niin kuin pitää ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, koska on niin paljon yksinkertaisempaa maksaa siitä. Minä selvitin asian kyselemällä muilta ystäviltäni, jotka olivat vastikään hankkineet ajokortin. Kävi ilmi, että Venäjällä on aivan mahdollista saada ajokortti myös vain opettelemalla ajamaan. Yksi niitä harvoja asioita, joista olen riidellyt venäläisten ystävieni kanssa, on se, onko oikein luntata tenteissä. Kaksi ystävätärtä selvitti hyvin ylpeänä eri menetelmiä, joita he olivat käyttäneet yliopistoaikoinaan. Ennätys oli Lidan, joka oli sanellut välttämättömät tiedot ipodiinsa, teipannut korvakuulokkeen kämmeneensä, kiertänyt sideharsoa kätensä ja käsivartensa ympärille ja istunut sitten kämmen korvaa vasten koko tentin ajan. Lidan ja Veran mielestä se oli ollut loistava suoritus. Yleensä yritän olla haukkumatta Venäjää ystävieni kuullen, mutta nyt en voinut olla kiihtymättä. Ettekö tajua, että on väärin luntata tenteissä, minä kysyin. Se on epäoikeudenmukaista niitä kohtaan, jotka ovat valmistautuneet eivätkä petkuta. - Anja kiltti! KAIKKI tekevät niin. Se on täysin normaalia. Ei se tarkoita ettei olisi lukenut, vaan se on vain pieni lisävarmistus siltä varalta että hermostuu eikä muista KORRUPTIOSTA 63

63 kaikkea, Lida selitti. - Minä en ole koskaan petkuttanut tentissä. Se ei ole tarpeen, jos on valmistautunut tarpeeksi hyvin, minä sanoin suomalaisittain omahyväisesti. - Anja, sinä suhtaudut niin kovin kaavamaisesti asioihin, Lida sanoi lohduttavasti. En voinut käsittää miten ystäväni jaksoivat uhrata niin paljon aikaa ja energiaa keksiäkseen nerokkaita tapoja luntata. Eikö olisi helpompaa vain lukea tenttiin, minä ihmettelin. Lida ja Vera eivät ollenkaan ymmärtäneet miksi olin niin kiihtynyt. Niin, totta kai he lukevat tenttiin, mutta täytyyhän sitä olla jokin varajärjestelmä, jos joutuu pulaan. Sitä paitsi kaikki petkuttavat. Säännöt on tarkoitettu venytettäviksi, rikottaviksi ja kierrettäviksi. Ikävä kyllä tämä ikuinen sääntöjen kiertäminen johtaa usein suureen epävarmuuteen ja oikeudettomuuteen. Yksi moskovalainen hyvä ystäväni osti datsatontin kaupungin ulkopuolelta. Hinta oli monta sataa tuhatta dollaria, mutta sopimukseen kirjattu virallinen hinta oli huomattavasti pienempi - tarkalleen sellainen, ettei sen enempää ostajan kuin myyjänkään tarvinnut maksaa sitä veroa. Se on aivan yleinen käytäntö yhä rahakkaammiksi käyvissä tonttikaupoissa isojen kaupunkien kuten Moskovan ja Pietarin ympäristössä. Kaverini Danil maksoi muutama tuhat dollaria käsirahaa niin kuin oli sovittu. Mutta yhtäkkiä myyjää alkoi kaduttaa, koska hän ei ollut varma saisiko sovitun summan 64

64 KUVA 1 Anna Politkovskajan työpöytä Novaja Gazetan toimituksessa on edelleen koskematon. Maljakossa on joka päivä tuoreita kukkia. Samassa huoneessa hänen kollegansa työskentelevät tavalliseen tapaan.

65

66 KUVA 2 Venäläiset häät ovat ylenpalttisia. Vihkimisen jälkeen ajellaan ympäri kaupunkia ylellisillä autoilla. KUVA 3 Jelizaveta ja Mihail Levin tanssivat häävalssia. Nämä häät maksoivat dollaria, mitä ei pidetä Moskovassa erityisen kalliina. KUVA 4 Runsaudensarvi. On tärkeää että venäläisten häiden vieraista tuntuu, etteivät he jaksa syödä kaikkea.

67

68 KUVA 5 Varpusvuorilla Moskovan yliopiston lähellä parveilee joka viikonloppu iloisia hääseurueita, varsinkin kesäisin. Häät ovat nuorten juhla ja hyvin tärkeä sosiaalinen tilaisuus. Kaikkien hääparien odotetaan vuokraavan autoja, joissa he ja heidän ystävänsä ajelevat ympäriinsä vihkiäisseremonian jälkeen. KUVA 6 Jalkakäytävät hääpalatsien ulkopuolella ovat täynnä terälehtiä kaikkina heinä- ja elokuun viikonloppuina. Useimmat venäläiset parit valitsevat siviilivihkimisen, tapa joka on jäännettä neuvostoajoilta. KUVA 7 Rikkaiden määrä Moskovassa on vähentynyt talouskriisin takia, minkä johdosta loistoautoja myydään paljon vähemmän kuin ennen. Mutta katukuvassa näkyy edelleen paljon ylellisiä autoja. Ne ovat arvostettuja statussymboleita.

69 Стелла А льбер 1992

70 ГйЕВА ö «f ' ЦИ, фелвксоваа

71 KUVA 8 Vanhemmat ovat ripustaneet terroristihyökkäyksessä kuolleiden lastensa valokuvia Beslanin hajalle pommitetun koulun raunioihin. KUVA 9 Emilia Bsarovan poika Asian oli 10-vuotias kuollessaan terroristihyökkäyksessä Beslanissa vuonna Emilia on hyvin pettynyt Putiniin, joka presidenttinä ei hänen mukaansa halunnut syyllisten joutuvan oikeuden eteen. Monien venäläisten taloudellinen tilanne parantui Putinin aikakaudella, mutta Venäjän armeijan katastrofaalinen tapa puuttua Dubrovkan valtaukseen ja Beslanin koulukaappaukseen ovat karvaita esimerkkejä hallinnon epäonnistumisista.

72 todella. Hän vetäytyi kaupasta. Silloin kiinteistönvälitysfirma haastoi oikeuteen - Danilin. He halusivat rahansa, ja heille oli aivan sama kuka ne pulittaisi. Danil tuli sotketuksi hankalaan kiistaan, jota ei olisi edes syntynyt, jos olisi alusta asti menetelty oikein. Nepotismi-ilmiö on läheistä sukua korruptiolle. En tiedä voiko Venäjällä puhua nepotismista suomalaisessa mielessä - mitä on sukulaisten suosiminen maassa, jossa kaikki perustuu henkilökohtaisiin suhteisiin? Venäläisessä yhteiskunnassa ei nimittäin voi edetä ilman suhteita. Se pitää aivan erityisesti paikkansa silloin, kun on hakemassa työpaikkaa. Hyvän ja hyvin palkatun työpaikan saaminen ilman suhteita on lähes mahdotonta. Koko järjestelmä perustuu siihen, että joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee sopivan ehdokkaan. Pohjimmiltaan on kyse luottamuksesta. Varsinkin johtaviin asemiin työnantajan on tärkeää löytää ihmisiä, joita voi pitää henkilökohtaisesti otteessaan. Hyvä ystäväni Gleb Pietarissa on osaomistajana kukoistavassa jätteidenkäsittelyalan yrityksessä. Viime vuosina hän on palkannut töihin kaksi lähintä ystäväänsä ja lankonsa. Nyt hän yrittää ylipuhua parasta ystäväänsä Zenjaa muuttamaan Moskovaan, koska aikoo avata haarakonttorin sinne. Hän haluaa johtajaksi nimenomaan Zenjan, parhaan ystävänsä, henkilön johon hän voi luottaa, tapahtui mitä tahansa. KORRUPTIOSTA 65

73 Zenjalla on kaiken lisäksi työhön sopiva koulutus ja kokemusta. Mutta se ei ole pääasia. Luottamus on muodollista pätevyyttä tärkeämpää. Yrityksen perustaminen Moskovaan tarkoittaa suuren riskin ottoa, ja henkilö, jota ei etukäteen tunne, voisi yhtäkkiä häipyä suhteiden kera, perustaa oman yrityksen ja kerätä voitot. Olen tavannut venäläisessä työelämässä äärettömän päteviä henkilöitä, esimerkiksi eri yritysten ja laitosten lehdistöosastoilla. Ja olen törmännyt niin pohjattoman epäpäteviin lehdistövirkailij öihin, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tässä kovassa kilpailussa palkintosijan jakavat Lena, 22-vuotias nuori nainen Gazpromin lehdistöosastolla, ja Irina, oletettavasti vieläkin nuorempi nainen Venäjän ulkoministeriössä. Lena oli mukana toimittajille suunnatulla matkalla, jonka Gazprom järjesti Nojabrskiin. Hän oli vaalea ja hyvin kaunis, mutta hän ei tiennyt mitään kaasusta tai öljystä tai edes Gazpromista yrityksenä. Hänen panoksensa noina kahtena päivänä oli puhua lakkaamatta miehensä kanssa matkapuhelimessa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös hänen miehensä - hämmästyttävää kyllä - työskenteli Gazpromilla. Venäjän ulkoministeriössä työskentelevän Irinan tapasin eräällä matkalla Kaliningradiin. Hänellä oli Louis Vuittonin matkalaukku (ä 1 ООО euroa) ja Guccin käsilaukku (ä 300 euroa), ja tarkoitus oli, että hän pitäisi huolta lehdistö- 66

74 väestä. Irina ei ollut kopioinut konferenssiohjelmaa, ei tiennyt minne meidän piti mennä tai keiden oli määrä ottaa osaa konferenssiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä aiheita konferenssissa oli määrä käsitellä tai miksi meidät oli ylipäätään pyydetty osallistumaan siihen. Olin aivan mykistynyt siitä, että ulkoministeriö oli voinut palkata hänenlaisensa henkilön toimittajien vastuuhenkilöksi. -Anna-Lena kiltti. Hänen isänsä on tietysti töissä ministeriössä, kuvaajamme Pavel sanoi, kun hämmästelin asiaa. Venäläinen rekrytointijärjestelmä tuottaa siis vaihtelevia tuloksia. Toimittajana tapaa myös monia huippuammattilaisia. Ongelma on vain se, ettei koskaan voi tietää etukäteen. Taso vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen täysin sattumanvaraisesti ja ennalta aavistamatta. Pohjimmiltaan kyseessä on hyvin vanha ongelma Venäjällä, nimittäin se, että lakiin ei voi luottaa. Yhteiskunta ei toimi yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan, joita suojaa riippumaton oikeuslaitos. Kaikki on rakennettu suhteiden varaan. Dramaattisia mullistuksiahan voi sattua koska vain. Ei yhteiskuntaan voi luottaa, vaan pelkästään omiin suhteisiinsa. Siksi kannattaa työelämässä ympäröidä itsensä ihmisillä, joihin on vakaat, henkilökohtaiset suhteet. Ja näille ihmisille täytyy tietysti tehdä silloin tällöin vastapalveluksia. Esimerkiksi antaa heidän epäpäteville rouvilleen tai tyttärilleen jotain harmittomia hommia lehdistöosastolta. KORRUPTIOSTA 67

75 6. LUKU Venäläisestä naisesta Venäläisten feministien ei tarvitse julistaa sotaa miehille. Miehet ovat jo aikoja sitten vapaaehtoisesti antautuneet sivistyneemmän, kulturellimman, älykkäämmän, työteliäämmän ja vähemmän juopottelevan sukupuolen edessä. VLADIMIR ZELVIS (ETI STRANNYJE RUSSKIJE) - Anja, minä olen päättänyt mennä lääkäriin tutkituttamaan rintani, ystävättäreni Lena sanoo ja katsoo minua vakavana. - Hienoa! Mammografiassa käyminen on tosi tärkeää, minä vastaan. Minä, suomalainen, järkevä ja kunnollinen. En koskaan opi. - Ei, ei. Minä aion leikkauttaa rintani. Suurentaa niitä, Lena selventää. Olen vähällä pudota tuoliltani. - Miksi herran tähden? Sinähän olet kaunis sellaisena kuin olet! - Niin, tiedän kyllä, Lena vastaa ylpeästi. Mutta haluan tulla vielä kauniimmaksi. 68 ksn<

76 Lena on yksinhuoltajaäiti ja ansaitsee noin euroa kuussa. Rintaleikkaus maksaa euroa. Lena aikoo ottaa pankkilainan. Minä en voi kuin haukkoa henkeäni - korot ovat Venäjällä 12 tai 13 prosentin luokkaa. Mutta Lena on iloinen ja innostunut, ja saa rohkaisua Tanjalta, joka sanoo että tärkeät asiat elämässä pitää sallia itselleen. - Mutta älä kumminkaan esitä, että tekisit sen itsesi vuoksi. Onhan päivänselvää, että teet sen miesten takia, Tanja sanoo järkevästi. Venäläiset ystävättäreni puhuvat hyvin vähän seksistä. Aviomiesten ja poikaystävien suoritukset sängyssä eivät ole samanlainen keskustelunaihe ystävättärien kesken kuin esimerkiksi Suomessa. Se on ratkaisematon arvoitus: miksi venäläiset naiset käyttävät niin paljon energiaa näyttääkseen seksikkäiltä, vaikka he eivät koskaan puhu seksistä? Venäläiset naiset pukeutuvat naisellisesti, liikkuvat naisellisesti, puhuvat naiselliseen tapaan. Useimmiten - mutta ei aina - he tekevät niin tiedostamattaan; se on jotakin mihin he ovat kasvaneet. Koko heidän olemuksensa huokuu aivan toisenlaista aistillisuutta kuin minun ja suomalaisten kanssasisarteni, meidän, jotka olemme käytännöllisesti katsoen syntyneet kumisaappaat jalassa. Kulkea selkä suorana. Istua jalat ristissä. Pidellä lasia peukalon ja etusormen välissä ja antaa muiden sormien harottaa hiukkasen. Puhua lempeällä ja pehmeällä äänellä. VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 69

77 Pidellä savuketta sirosti etu- ja keskisormen välissä ja muodostaa huulillaan suloinen o vetäessään savua sisään. Sorkkia tyylikkäästi ruokaansa ja jättää puolet lautaselle. Olla aina, aina meikattu, parfymoitu ja puettu tavalla, joka kiihottaa miesten mielikuvitusta. Jotkut väittävät, että kaikki venäläiset naiset pukeutuvat kuin huorat. Se ei ole totta. Skaala on laaja. Useimmilla venäläisillä naisilla on varma tyylitaju ja hyvä maku, ja he pukeutuvat tyylikkäästi, naisellisesti, persoonallisesti. Yleensä paljon kauniimmin kuin suomalaiset naiset. Vaikka toisaalta lyhyempiä hameita kuin Moskovassa en ole koskaan nähnyt. Onhan itsestään selvää, että ylettömyyksien maassa täytyy olla valtavasti tyttöjä, joiden mielestä hameen ei tarvitse kuin juuri ja juuri peittää alushousut. Silloinkaan kun on pakkasta. Oli miten oli: venäläiset naiset ovat luonnostaan viehättäviä aivan toisella tavalla kuin etenkin pohjoismaiset naiset. Tämä ominaisuus voi saada ulkomaalaiset miehet aivan tolaltaan ihastuksesta. Etenkin pohjoismaiset miehet. Suomalaisilla miespuolisilla ystävilläni on usein niska kipeänä kun he vierailevat luonani Moskovassa, sillä siellä on aivan liikaa upeita tyttöjä joka puolella. - Kuinka paljon Venäjällä oikein on kauniita naisia? Tämähän on aivan uskomatonta! ystäväni Anders puuskahtaa toisena päivänään Moskovassa. Hän sanoo, että venäläiset naiset ovat kauniita toisella tavalla kuin naiset Suomessa. He ovat yksinkertaisesti 70

78 enemmän naisia. Pehmeämpiä, ilmeikkäämpiä, ja ennen kaikkea hyvin paljon tietoisempia sukupuolestaan. Huomaan itsekin muuttuneeni Moskovassa asuessani. Maalaan nykyään useammin silmäni ja huuleni, ja olen hankkinut tyylikkäitä design-puseroita, korkeakantaisia saapikkaita ja pitkän talvitakin, jossa on samettikäänteet ja tyköistuva vyötärö. En sen takia että yrittäisin matkia venäläisiä naisia, ei minusta kuitenkaan koskaan tule yhtä kaunista kuin he. Pikemminkin olen muuttunut lisätäkseni uskottavuuttani. Sillä venäläisessä yhteiskunnassa naiset eivät ole kovin uskottavia, jos he eivät käytä aikaa ja vaivaa ulkonäkönsä vaalimiseen. Minun metamorfoosini otettiin venäläisessä tuttavapiirissäni vastaan hyvin myönteisesti. - Vihdoinkin olet luopunut niistä kääpiön lenkkareista! puuskahti Ilja, kun esiinnyin ensi kertaa Pietarissa meikattuna ja saapikkaat jalassa. Hän tarkoitti kokoa 36 olevia tennareitani, joita mielelläni käytän vapaa-aikana. Ilja katsoi minua hyväksyvästi ja esitti sitten arvionsa: - Nyt ei puutu enää kuin permanentti. Miten paljon vaivaa sitten näenkin, on muistettava yksi asia - olen suhteellisen nuori nainen (ainakin vielä muutaman vuoden). Toisin sanoen: en voi koskaan olla kovin uskottava venäläisten silmissä. Tämä on machoyhteiskunta, yhteiskunta miesten ehdoilla, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Nuorten naisten pääasiallinen tehtävä on olla kauniita ja koristeellisia. Muu on epäolennaista. VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 71

79 Se ei tarkoita, etteivätkö nuoret naiset voisi menestyä Venäjällä - päinvastoin, monet heistä menestyvät paremmin kuin samanikäiset miehet. Monet ulkomaalaiset yritykset Moskovassa palkkaavat mieluiten vain naisia. Naisilla on suurempi vastuuntunto ja laajempi kokonaisnäkemys kuin miehillä, jotka ovat ennen kaikkea kiinnostuneita isosta palkasta, nopeista voitoista ja kaveriensa saamisesta saman yrityksen palvelukseen. Naiset ovat paljon kiinnostuneempia yrityksen tavoitteista ja pärjäävät siksi paljon paremmin kansainvälisessä kilpailussa. Mutta se tarkoittaa että peliä on pelattava miesten ehdoilla. On kuolleena syntynyt ajatus, että voisi hyppiä tasajalkaa ja saarnata pohjoismaista sukupuolten tasaarvoa. Täytyy tarkkailla, miten venäläiset naiset toimivat, ja oppia heiltä. Siihen kuuluu ennen kaikkea yksi asia: pitää olla ovela. Ovela ja laskelmoiva. Kun aloitin urani Yleisradion ruotsinkielisen toimituksen kirjeenvaihtajana Moskovassa, sukseni menivät pian ristiin vanhimman kuvaajamme kanssa, joka oli tunnettu alentuvasta suhtautumisestaan naisiin. Varsinkin naisiin, jotka olivat puolet nuorempia kuin hän eivätkä sitä paitsi olleet tehneet päivääkään töitä televisiolle. Ensi hetkestä alkaen hän kohteli minua äärettömän alentuvasti, epähienosti ja epäkunnioittavasti. Vastasin suuttumalla ja närkästymällä. Pari kertaa annoin hänen kuulla kunniansa, sillä seurauksella että hän loukkaantui 72 k.sng

80 verisesti ja oli sitä mieltä, että käytökseni oli skandaalimaista. Vähitellen huomasin hänen heikon kohtansa. Hän on valtavan turhamainen. Kannatti siis vedota hänen syvimpiin vaistoihinsa - saada hänet uskomaan että ihailin häntä. Siispä ylistin kovaäänisesti hänen aikaansaannoksiaan. Annoin hänen kertoa yhä uudestaan vanhat jutut siitä miten hän oli matkustanut ympäri maailmaa ääniteknikkona Gorbatsovin perässä. Otin selvää, milloin hänen syntymäpäivänsä oli, onnittelin häntä ja annoin hänelle pullon Absolut-vodkaa, hänen lempimerkkiään (ulkomaista totta kai). Lyhyesti sanoen, minä käyttäydyin niin maireasti ja mielistelevästi kuin kykenin. Se toimi erinomaisesti. Me pystyimme tekemään työtä yhdessä. Emme täysin kitkattomasti, mutta kuitenkin. Minun syntymäpäivänäni hän kutsui minut huoneeseensa. Majesteettisella eleellä hän ojensi minulle lahjan, värikkääseen paperiin käärityn kovan paketin. - Ei sinun olisi tarvinnut! minä huudahdin. - Voi kiitos, ystävä kiltti! Ajatella että muistit minun syntymäpäiväni... Hän oli haljeta ylpeydestä. Lahja oli kirja nimeltä Ujutnyi dom eli "Viihtyisä koti" ja siinä annettiin neuvoja kodin sisustamiseen. Naisen tärkeimpään tehtävään. En ollut aivan varma piruiliko hän vai halusiko hän vain olla ystävällinen, ehkä molempia. Oli miten oli, tuo vanha mätämuna onnistui melkein liikuttamaan minut kyyneliin. VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 73

81 Valitettavasti on tilanteita, joissa maalatut silmäripset sen enempää kuin naisellinen oveluuskaan eivät auta naista ei yksinkertaisesti uskota. Jeltsinin hautajaisissa seisoin tuon samaisen kuvaajan ja suomenkielisen kollegani kanssa Pelastajan katedraalin ulkopuolella tekemässä standupia eli suullista raporttia suoraan kameralle. Kun kollegani esitti omaa osuuttaan, lähdin vähän kauemmas katsomaan kuinka pitkä jono kirkkoon oli. Ei ollut mennyt kahtakaan sekuntia, kun luokseni puuskutti miliisi. - Neiti, ei täällä saa seisoa. Menkää jonon päähän! - Tämä on ihan OK, minä olen toimittaja, minä sanoin ja näytin rutiininomaisesti Venäjän ulkoministeriön akkreditointia. Nuori miliisi ei edes vilkaissut sitä. Sen sijaan hän otti riuskan otteen käsivarrestani. - Menkää heti jonon päähän! Ette te saa oleilla täällä! - Voi herran pieksut, minä olen toimittaja! Tuolla kauempana seisoo kameraryhmäni ja ihan kohta minä annan raporttini! Te häiritsette minua työssäni! minä kiljuin takaisin. Kun miliisi alkoi raahata minua pois, tein vastarintaa ja huusin kahta kauheammin. Silloin tuli hänen esimiehensä vihdoinkin paikalle juosten. Hän tutki huolellisesti minun akkreditointini. Sitten hän otti minua käsivarresta, johdatti minut kameraryhmän luo ja kysyi mielestään uskottavimmalta 74

82 henkilöltä, toisin sanoen äsken mainitulta 60-vuotiaalta kuvaajalta: - Eto vasa devuska? Onko tämä neiti teidän? Minun tarvitsee tuskin lisätä, että koko loppupäivän kuvaaja kuvaili toimistohenkilökunnallemme, miten hän oli pelastanut Anjan miliisin kourista. Ja se oli täysin totta. Miliisin näkökulmasta olin vain eksynyt pikkutyttö. Heitä ei edes kiinnostanut tutkia papereitani, koska uskottavuuteni oli alusta asti olematon. Kuvaaja oli aivan toinen juttu - vankkaa, lähes kuusikymppistä miestä ei tarvitse kontrolloida. Venäläinen yhteiskunta on avoimesti ja reilusti sovinistinen. On esimerkiksi aivan tavallista kirjoittaa seuraavan mallin mukainen työpaikkailmoitus: Etsitään sihteeriä: nainen, korkeintaan 25-vuotias, vähintään 175 cm pitkä. Olen nähnyt myös työpaikkailmoituksia, joissa työnantaja avoimesti ilmoittaa haluavansa palkata miehen - vaikka työtehtävä ei vaadi minkäänlaista fyysistä voimaa. Sellainen menettely on lailla kielletty Suomessa. Kun minä ja kuvaajani olimme vähällä myöhästyä Petroskoin-koneesta, lentoyhtiö kuulutti vain hänen nimeään. - Miksi te ette ilmoittaneet myös kollegalleni, että hän oli myöhässä? Ilja kysyi kun me huohottaen kiiruhdimme portille. - Neitihän oli teidän kanssanne! lentoemäntä vastasi hyvin ärtyneenä. VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 75

83 Ihmiset eivät salaile arvostuksiaan. Siinä mielessä Venäjä on vapauttavan liberaali. Kukaan ei yritä olla poliittisesti korrekti, minkä takia keskustelu onkin usein avoimempaa ja rehellisempää kuin länsimaailmassa. Venäläiset eivät elä demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta kun vertaa esimerkiksi ruotsalaisiin, ei voi olla joskus ihmettelemättä, kumpi kansakunta oikeastaan on henkisesti vapaampi. Tuohon avoimuuteen kuuluu ikävä kyllä myös se, että on luvallista sanoa mitä haluaa esimerkiksi naisista. Jopa johtavissa asemissa olevia naisia arvostellaan avoimesti ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella. Kirjassaan My i oni ("Me ja he") kuuluisa journalisti Vladimir Solovjov kuvailee poliitikkoja, joita hän on haastatellut keskusteluohjelmassaan. Tunnetusta oppositiopoliitikosta Irina Hakamadasta on kirjassa valokuva, jonka alla lukee: "Sanokaa, kuinka tällaista naista voisi olla rakastamatta?" Irina Hakamada on Venäjän opposition keulahahmoja, entinen duuman puhemies ja arvostettu yli puoluerajojen. Hän on älykäs, kaunopuheinen ja rohkea, ja kaikkien tv-keskustelujen tähti, sillä hän lyö laudalta useimmat venäläiset poliitikot osaamalla esittää asiansa selkeästi ja ymmärrettävästi. Mutta kun Vladimir Solovjovin pitää kuvailla häntä, hän katsoo aiheelliseksi kommentoida vain Hakamadan ulkomuotoa. Oikeastaan se ei kuitenkaan ole loukkaus. Venäjällä on normaalia osoittaa naisille arvostusta kehumalla heidän 76

84 kauneuttaan. Se koskee kaikkia naisia, jopa sellaisia kuin maailmankuulu toimittaja Anna Politkovskaja. Kun hänet oli murhattu, hänen lehtensä Novaja Gazeta täytti etusivunsa julkaisemalla hänen valokuvansa ja muistorunon. Muistoruno alkoi sanoilla: Ona byla krasivaja ("Hän oli kaunis"). Anna Politkovskaja oli sankarillinen toimittaja, joka paljasti lukuisia järkyttäviä ihmisoikeusrikoksia Tsetseniassa. Se oli hänen elämäntyönsä. Mutta kun Politkovskaja oli kylmäverisesti murhattu, hänen kollegansa halusivat nostaa hänet esille ihmisenä, ja koska hän oli nainen, oli luonnollista ennen kaikkea kehua hänen kauneuttaan. Se ei ole sovinismia, se on kunnioituksen osoittamista kuolleille venäläisten perinteiden mukaan. Naiset itse protestoivat harvoin. Venäjällä ei ole vahvaa feministiliikettä, ja useimmat tuntemani venäläiset naiset säälivät feministejä. He eivät ymmärrä, mitä naisasianaiset oikein haluavat. - Mehän päätämme asioista joka tapauksessa. Pitää vain antaa miesten luulla, että juuri he päättävät, sanoo Tanja. Mies on perheen pää, mutta nainen on kaula, joka päättää mihin suuntaan päätä käännetään, kuuluu eräs venäläinen sananlasku. Se kuvaa selkeästi venäläisten näkemystä sukupuolten suhteesta. Olisi ikävää, jos miehestä ja naisesta tulisi aivan tasa-arvoisia. On paljon hauskempaa ja mielenkiintoisempaa pitää yllä pientä näytelmää, VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 77

85 jossa mies esiintyy perheen päänä, vaikka kaikki tietävät kuka asioista oikeasti päättää. - Miesten täytyy saada tuntea, että heillä on yliote. Anja, sinun pitäisi yksinkertaisesti opetella esiintymään vähän heikompana ja avuttomampana kuin olet, sanoo Katja, yksi parhaista ystävättäristäni Pietarista. Pitääkö todellakin? minä ihmettelen. Eikö se ole miesten mielestä ikävystyttävää? Miten voisi olla kiinnostavaa olla jonkun kanssa, joka sanoo vain kyllä ja aamen joka asiaan? - Sehän on aivan selvää, ettei kukaan halua itseään fiksumpaa tyttöystävää! Miltä se nyt näyttäisi, Kolja huutaa, ja Ilja yhtyy hänen mielipiteeseensä, kun kysyn asiaa heiltäkin. - Mutta ettekö te ikävysty, jos teille ei koskaan sanota vastaan? minä ihmettelen. - Anja! Haluatko miehen vai et? Ilmeisesti Venäjän parhaiten säilytetty salaisuus on tämä: naiset eivät ole sen tyhmempiä tai heikompia kuin miehetkään, päinvastoin. Mutta kukaan ei ole kertonut sitä miehille. Tilastot puhuvat selvää kieltään. Venäläiset miehet kuolevat keskimäärin 59-vuotiaina, naiset 72-vuotiaina. Alkoholismi on huomattavasti suurempi ongelma miesten kuin naisten keskuudessa. Venäläiset miehet ovat alttiimpia työtapaturmille, koska Venäjällä on edelleen paljon ruumiillisia miesten töitä, joissa turvamääräyksiä ei noudateta - hälyttävin esimerkki ovat kaivokset. 78

86 Naiset kouluttautuvat, osallistuvat työelämään, hoitavat kodin ja lapset ja elättävät perhettään, samalla kun he miestensä edessä menestyksekkäästi pitävät yllä illuusiota miehestä perheen päänä. Yksi tärkeä syy siihen on luultavasti naisten suurempi lukumäärä. Koska miehet kuolevat aiemmin, Venäjällä on huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä. Ja jäljelle jääneiden miesten joukosta ei ole helppo löytää sellaista joka a) ei juo, b) käy töissä ja c) ei ole naimisissa. Venäjällä on liikaa kauniita, koulutettuja kelpo naisia, ja liian vähän raittiita, töissä käyviä miehiä. - He ovat joko alkoholisoituneita, työttömiä tai naimisissa. Meillä ei ole tässä maassa tarpeeksi kunnon miehiä, Tanja sanoo. Toisin sanoen: jos sellaisen löytää, kannattaa kaikin keinoin pitää hänestä kiinni. Taistelu niin kutsutuista kunnollisista miehistä on kivenkovaa. - Älä koskaan jätä poikaystävääsi yksin pidemmäksi aikaa. Miehet ovat kuin lapsia. Heti kun heidät jätetään yksin, he löytävät toisen naisen, eräs toinen venäläinen ystävätär sanoo. Tätä en ollut ymmärtänyt, kun jätin venäläisen poikaystäväni. Siksi en voinut käsittää miksi venäläiset ystävättäreni suhtautuivat asiaan kuin kuolemantapaukseen perheessäni. Kun kerroin, että päätös oli ollut minun eikä poikaystäväni, he melkein suuttuivat - miten joku voi olla noin tyhmä! Poikaystävänihän kävi töissä! VENÄLÄISESTÄ NAISESTA 79

87 Nykyään ymmärrän paremmin, mistä Lenan päätöksessä suurennuttaa rintansa oikein oli kysymys. Se oli hänelle ennen kaikkea keino hankkia kilpailuetua. Kauniita työssäkäyviä yksinhuoltajaäitejä on Venäjällä paljon, eikä heillä ole kovin suurta markkina-arvoa. Kauniita työssäkäyviä yksinhuoltajaäitejä, joilla on silikonirinnat, on todennäköisesti heitäkin entistä enemmän, mutta Lena on valmis panostamaan asiaan joka tapauksessa. Sillä yksin hän ei halua jäädä. Se on suuri sosiaalinen häpeä. Sinkkuna eläminen Venäjällä ei ole vähimmässäkään määrin hohdokasta; edes Moskovassa ei ole mitään Sinkkuelämää-kulttuuria. Naisella pitää olla mies rinnallaan, mies johon voi nojata yhtä turvallisesti kuin kivimuuriin, kuten ystävättäreni Julia ilmaisee asian. Ongelmana on vain se, että useimpien naisten on pakko itse olla se kivimuuri. Ilman heitä Venäjä olisi joutunut perikatoon jo aikaa sitten. Mutta he eivät ole tietävinäänkään siitä, sillä elämä on helpompaa, jos on jäljellä edes illuusio siitä, että he ovat heikkoja, avuttomia ja miehisen suojeluksen tarpeessa. 80

88 7. LUKU Venäläisestä miehestä Naisen asiat ovat tosiaankin hyvin. Työpäivän jälkeen hänen täytyy vain kiiruhtaa päiväkotiin, hakea lapset, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, auttaa lapsia läksyjen teossa, panna heidät nukkumaan, pestä, silittää ja siivota. Sen jälkeen hän on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa. Mies tulee kotiin töistä ja katsoo televisiota. Täydellisen uupuneena hän menee sen jälkeen nukkumaan. Sellaista hänen elämänsä on. Voi miesraukkaa! (SKETSIOHJELMA NASA RUSSIA VENÄLÄISELLÄ TNT-KANAVALLA) Kun aloin seurustella venäläisen miehen kanssa, useat venäläisistä miespuolisista ystävistäni reagoivat hyvin epäluuloisesti. - Oletko ottanut selvää hänen taustastaan? Monet kuuluvat mafiaan, yksi sanoi. - Mitä ikinä teetkin, älä anna hänelle rahaa. Älä anna hänen käyttää sinua hyväkseen, toinen sanoi. Olin hyvin hämmästynyt ja melkein loukkaantunut VENÄLÄISESTÄ MIEHESTÄ 81

89 tämän miesten välisen epälojaalisuuden takia. Myöhemmin ymmärsin, että olin oikeastaan kokenut jotakin Venäjällä hyvin harvinaista: miehiä, jotka ovat naisen puolella toista miestä vastaan. Se johtui tietysti siitä, että ystävyys on Venäjällä pyhää. Janson on vanhimpia ja läheisimpiä ystäviäni, ja hän oli aidosti huolestunut takiani. Hän näki silmiensä edessä stereotyyppisen tilanteen, jossa hyväuskoinen länsimainen nainen alkaa seurustella ovelan venäläisen miehen kanssa, joka vain käyttää häntä hyväkseen. (Itse asiassa stereotyyppisempi taitaa olla käänteinen tilanne, eli se, missä hyväuskoinen länsimaalainen mies joutuu laskelmoivan venakon kynsiin.) Heti kun miespuoliset ystäväni olivat tutustuneet poikaystävääni Sergeihin, hänestä tuli kuitenkin yksi heistä. Sen jälkeen he puolustivat häntä varauksetta. Kun lopetin suhteen kuuden vuoden kuluttua, he olivat valtavan loukkaantuneita Sergein puolesta, jopa paras ystäväni Janson, joka hyvin tiesi että päätös oli kaikin puolin loppuun asti ajateltu. Ilja antoi minulle kunnon läksytyksen. - Anja, nuo skandinaaviset feministit ovat saaneet pääsi pyörälle. Naisen täytyy taistella pitääkseen miehensä. Miten voit noin vain heittää hänet kadulle? paheksui Ilja minua. (Se oli sivumennen sanoen karkeaa ja hyvin tyypillistä liioittelua Iljan puolelta. Poikaystäväni sai asua luonani siihen asti kunnes löysi oman asunnon.) Venäläiset miehet ovat ehdottoman solidaarisia keskenään. Itse asiassa minusta tuntuu, että he rakastavat 82

90 toisiaan enemmän kuin naisiaan, koska he eivät missään tapauksessa arvostele toisiaan - venäläiset miehet puolustavat toisiaan joka tilanteessa, silloinkin kun he tietävät kaverinsa olevan oikeastaan väärässä. Miesten välinen ystävyys on lujinta mitä venäläisessä yhteiskunnassa on. Jos miehet ovat joskus ystävystyneet, niin he ovat ystäviä koko elämänsä ajan ja auttavat toisiaan, satoi tai paistoi. On kunnia-asia olla kavereittensa tukena. Vaimon pettäminen ei ole suurikaan synti, mutta ystävän pettäminen on anteeksiantamatonta. Venäläisten miesten väliseen ystävyyteen liittyy myös erityisiä, konkreettisia muotoja, joita Suomessa varmaan pidettäisiin hintahtavina. Toisen koskettaminen on hyvin luonnollista on esimerkiksi aivan normaalia, että venäläiset miehet kävelevät kadulla käsivarret toistensa harteilla. Miesten välinen tuttavallisuus ilmenee myös tavassa tervehtiä. Venäjällä tervehtiminen on hyvin sukupuolisidonnaista: miehet ja naiset tervehtivät eri tavoin. Huomattavaa on se, että venäläiset miehet koskevat toisiaan heti alusta asti, mitä naiset eivät tee koskaan, tervehtivätpä he sitten miehiä tai toisia naisia. Miehet, jotka esitellään toisilleen, kättelevät. Kun he ovat ystävystyneet, he joko kättelevät, suutelevat toisiaan poskelle tai halaavat toisiaan. Tämä riippuu siitä, kuinka läheisiä ystäviä he ovat ja kuinka pitkä aika on kulunut siitä, kun he viimeksi tapasivat. VENÄLÄISESTÄ MIEHESTÄ 83

91 Naisille koodit ovat toisenlaiset. Venäläinen nainen kättelee ylipäätään hyvin harvoin ketään. Jos hänet esitellään vieraalle miehelle tai naiselle, seremonia rajoittuu yleensä lyhyeen nyökkäykseen (mikä närkästytti minua aluksi aika lailla, koska minusta tuntui että minut sivuutettiin). Kun on ystävystynyt venäläisen naisen kanssa, annetaan poskisuudelma, yleensä vain yksi, oikealle poskelle - tämä koskee sekä miehiä että naisia. Perinteiseen venäläiseen tervehdykseen kuuluu kolme poskisuudelmaa, mutta niitä vaihdetaan harvoin muuten kuin hyvin juhlallisissa tilanteissa. - Meillä Moskovassa on aivan liian kiire, jotta ehtisimme suudella toisiamme kolme kertaa, ystäväni Natalia selittää. Itse hän on menestynyt uranainen ja johtavassa asemassa moskovalaisessa markkinointiyrityksessä. Liikemaailmassa tervehtimiskoodit ovat hiukan toisenlaisia. Siellä on tavallisempaa, että naisetkin tervehtivät kättelemällä. Mutta ei etiketti sielläkään ole yksiselitteinen. - Minä kättelen miehiä silloin kun haluan korostaa asemaani johtajana. Mutta joskus esitän mieluummin naisellista, ja silloin en kättele. Se riippuu tilanteesta, ja siitä mikä milloinkin on minulle itselleni edullisinta, Natalia sanoo. Toisin sanoen naiset haluavat pitää etäisyyttä niin toisiinsa kuin vieraisiin miehiinkin. Venäläisten miesten väliset suhteet sen sijaan ovat luottamuksellisia alusta asti. Kaiken kaikkiaan miesten ystäväpiiri ottaa helpommin muita mukaan, on avoimempi ja sallivampi kuin naisten ystäväpiiri. 84

92 Venäjässä on eri sanat miespuoliselle ja naispuoliselle ystävälle, drug ja podruga. Miehinen muoto drug ilmaisee todellista ystävyyttä, joka korostuu idiomaattisissa ilmauksissa kuten esimerkiksi drug moi. Sen voi kääntää suunnilleen "ystävä minun", ja sitä käytetään lämpimässä, luottamuksellisessa puheessa ystävien kesken. Kaksi ystävätärtä ei voi sanoa podruga moja toisilleen, vaikka venäjässä yleensä erotellaan tarkasti maskuliiniset ja feminiiniset muodot. Sana ystävätär ei yksinkertaisesti ilmaise syvää ja aitoa ystävyyttä samalla tavoin kuin sana ystävä, sanoo venäjänopettajani. Venäläiset miehet ovat yleensä hyvin sulavakäytöksisiä. Kun käyn lomalla Suomessa, minua ärsyttävät usein suunnattomasti kaikki nämä surkean kömpelöt ja epäkohteliaat suomalaiset miehet, jotka antavat minun aivan yksin kammeta raskaat matkalaukkuni junavaunun hyllylle. Sellaista ei koskaan tapahtuisi Venäjällä, jossa joku velvollisuudentuntoinen herrasmies kiiruhtaa aina auttamaan. Sellaista ei edes pidetä mitenkään erityisen kohteliaana, vaan se on itsestäänselvyys, samalla tavoin kuin on itsestään selvää, että lapset ja nuoret nousevat seisomaan ja luovuttavat istumapaikkansa vanhuksille bussissa. Sosiaaliset käyttäytymisnormit ovat vahvoja, ja ulkomaalaisena niihin sopeutuu niin nopeasti, että pohjoismaat alkavat yhtäkkiä tuntua lähes barbaarisilta. Venäläisten miesten haluttomuus nähdä naisten kanta- VENÄLÄISESTÄ MIEHESTÄ 85

93 van raskaita taakkoja voi tosin olla epäkäytännöllistä työelämässä. Kun olen liikkeellä työtehtävissä miespuolisten venäläisten kuvaajien kanssa, he vaativat johdonmukaisesti saada raahata sekä raskasta kameraa että jalustaa itse. Se saa heidät väsyneiksi ja ärtyisiksi, mutta he pitävät tavaroista kiinni rystyset valkoisina, kun yhä uudestaan kysyn, enkö saisi ottaa jalustaa. Jos sen sijaan mukana on joku miespuolisista kirjeenvaihtajakollegoistani, he antavat ilman muuta hänen kantaa sitä. Tämä on kuitenkin asia, jonka olen valmis hyväksymään niin kauan kuin olen Venäjän rajojen sisäpuolella. Se että venäläinen mies avaa minulle oven tai maksaa kahvini, ei saa minua enää vähääkään vaivautuneeksi - se on vain kohteliaisuutta, eikä siitä ole mitään syytä tehdä numeroa. Olen lakannut vaatimasta saada maksaa itse, kun menen ulos miespuolisten venäläisten ystävieni kanssa, sillä siitä syntyy vain turhaa hankausta. Heistä ei tule sen kiitollisempia tai ymmärtäväisempiä naista kohtaan, joka vaatii saada osallistua ja jakaa laskun, vaan pelkästään hämmentyneitä ja ärtyisiä. Se, etten antaisi heidän tarjota, merkitsisi että rikkoisin seurustelusääntöjä, jotka ovat olleet vallalla Venäjällä jo kauan ennen kuin itse olin siellä käynytkään. Nainen, joka itsepäisesti tuputtaa rahojaan venäläiselle miehelle, ei levitä pohjoismaista tasa-arvoa. Venäläinen mies ei nimittäin tajua ollenkaan hänen käytöstään, vaan pelkästään loukkaantuu ja häkeltyy. 86

94 Mitalilla on tietysti kääntöpuolensa. Venäjä on sovinistinen yhteiskunta, missä miehet voivat kylläkin olla ritarillisia ja sulavia, mutta myös egoistisia ja itsekeskeisiä. Ja sitä he ovat usein, varsinkin naissuhteissaan. Venäläiset miehet olettavat, että heidän vaimonsa ja tyttöystävänsä pysyvät heidän rinnallaan tapahtui mitä tahansa, että ruoka on valmiina pöydässä, asunto aina hohtavan puhdas ja lapset siistejä ja kauniisti puettuja. Näin yleensä onkin, sillä venäläiset naiset ovat ottaneet sen roolin omakseen. Edellisessä luvussa kuvailin venäläisen naisen kykyä sekä käydä töissä, hoitaa koti, mies ja lapset ja antaa samalla miehen uskoa olevansa perheen pää. Ehkä juuri tämän takia niin monet naiset kuitenkin unelmoivat löytävänsä miehen, joka pitäisi heistä huolta. Ennen kaikkea miehen, jolla olisi paljon rahaa. Kun sellainen mies on löytynyt, nainen menee hänen kanssaan naimisiin ja lakkaa käymästä töissä. Hän laskee sen varaan, että he ovat solmineet sopimuksen. Naisen tehtävä on hoitaa koti, huolehtia lapsista ja olla kaunis. Miehen tehtävä on pitää naista kuin kukkaa kämmenellä. Sitä hän ei tee. Siihen ei ole mitään syytä, sillä hänen vaimonsa on joka tapauksessa riippuvainen hänestä. Mies voi ongelmitta hankkia itselleen rakastajattaren, jäädä ylitöihin joka ilta ja viettää lopun vapaa-aikansa kavereittensa kanssa. Nainen ei halua erota, sillä se merkitsisi hänen elintasonsa jyrkkää laskua. Miehelle tilanne on optimaalinen - hänellä on uransa, rakastajattarensa, ystävänsä ja vaimo, joka hoitaa kotityöt. VENÄLÄISESTÄ MIEHESTÄ 87

95 Venäläiset miehet eivät ole riippuvaisia naisistaan - he ovat riippuvaisia toisistaan. Työelämässä ja virkauralla, miesten maaperällä, jokainen ylennys, jokainen edistysaskel, on riippuvainen suhteista. Miesten välisistä suhteista. Niitä täytyy hoitaa. Naiset ovat hyviä olemassa, mutta heistä ei tarvitse olla niin huolissaan. He pysyvät kuitenkin siinä missä ovat. -Tätä länsimaiset miehet eivät tajua, sanoo Helge, Moskovassa asuva norjalainen tuttavani. - Siksi he joutuvat tohvelin alle heti kun he alkavat seurustella venäläisten naisten kanssa. Venäläiset naiset ovat nimittäin valtavan taitavia manipuloimaan miehiä, Helge sanoo. Koska mies on vahvempi, riippumattomampi sukupuoli, on tärkeää saada hänestä ote mahdollisimman monella tavalla. Venäläiset miehet osaavat varautua tähän eivätkä anna petkuttaa itseään. Länsimaiset miehet sen sijaan ovat aivan liian järkiperäisiä ja naiiveja. He eivät kykene tulkitsemaan venäläisen tyttöystävänsä käytöstä ja joutuvat pian tossun alle. Niin ajattelee ainakin Helge, joka on lakannut tapailemasta venäläisiä naisia, koska ei halua joutua kiikkiin. Samalla kun venäläiset miehet käyttäytyvät usein itsekkäästi, he ovat pohjimmiltaan sitä mieltä, että nainen on korkeampi olento kuin he itse. Juhlallisilla illallisilla venäläiset miehet muistavat aina kohottaa maljan naiselle. Naisia pidetään yleisesti kulturellimpina, sivistyneempinä ja hienostuneempina kuin miehiä - vaikka he toisaalta 88

96 ovat tunteellisia ja heikkoja, mistä syystä heille ei voi luottaa vastuullisia yhteiskunnallisia tehtäviä. "Nainen annettiin miehelle, jotta hän tekisi miehestä paremman ihmisen. Hänet annettiin opettamaan meille kärsivällisyyttä ja anteliaisuutta", sietämättömän itsekeskeinen ja sovinistinen tv-toimittaja Vladimir Solovjov toteaa kirjassaan My i oni. Toisin sanoen naisen tehtävä on olla miehelle esimerkkinä, jalostaa häntä. Mutta siihen sisältyy ajatus, että mies on pohjimmiltaan hulttio ja sellaiseksi jää, ja siksi hänelle pitää antaa kaikki hänen tekemänsä tyhmyydet anteeksi. Kuten venäläisessä iskelmässä sanotaan: Prosti, pover, ija tebe otkroju dver, ija prostsu i nikuda ne otpustsu (Jos pyydät anteeksi, avaan oven ja annan anteeksi, enkä päästä sinua enää koskaan). Minun tarvitsee tuskin lisätä, että laulun esittää naispuolinen iskelmälaulaja. Pohjoismaisia naisia käy sääliksi, siitä kaikki venäläiset miehet ovat yhtä mieltä. Kukaan ei lausu heille kohteliaisuuksia, sillä pohjoismaiset miehet eivät ole enää miehiä, vaan surkeita, nujerrettuja tohvelisankareita, jotka pakotetaan kotona miehelle sopimattomiin töihin ja joiden nähdään jopa työntelevän lastenvaunuja kadulla. Pohjoismaiset naiset ovat niin keskittyneitä tekemään uraa ja olemaan tasa-arvoisia, että he nykyään näyttävätkin miehiltä - heillä on lyhyt tukka, silmälasit, ja he käyttävät matalakantaisia kenkiä. Kaikki nuo lenkkarit, joissa suomalaiset, VENÄLÄISESTÄ MIEHESTÄ 89

97 ruotsalaiset ja norjalaiset naiset tallustelevat ympäriinsä, ovat venäläisistä miehistä puistattavia. Ei, sukupuolten välillä täytyy olla jotain eroa! Venäläisten mielestä maailma on silloin hauskempi ja mielenkiintoisempi. Ja venäläiset naiset ovat samaa mieltä. Feminismille ei toistaiseksi ole juurikaan kasvualustaa Venäjällä. 90

98 8. LUKU Venäjän rinnakkaisista todellisuuksista Ensimmäisiä asioita, joita tein Moskovaan muuttaessani, oli hankkia itselleni väärennetty rekisteröinti. Minulla oli väliaikainen viisumi, enkä sen takia voinut rekisteröidä itseäni, niin kuin pitäisi tehdä jos muuttaa toiseen kaupunkiin Venäjällä. Se oli mahdotonta, koska minulla ei ollut pysyvää viisumia enkä asunut hotellissa. Sihteerimme mielestä oli liian riskialtista, että asuisin kaksi kuukautta Moskovassa ilman rekisteröintipapereita. Hän kehotti siis minua hankkimaan väärennetyn todistuksen. Se oli uskomattoman helppoa - piti vain etsiä yritykset internetistä ja soittaa yksi puhelu. Muutamaa päivää myöhemmin sain kuitata 25 eurolla kahden kuukauden mittaisen väärennetyn rekisteröintini. Työnantajani luonnollisesti korvasi minulle nämä kulut. Yleisradio on toisin sanoen osallistunut Venäjän viranomaisten petkuttamiseen, mikä on täysin normaalia. Luulen että useimpien ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien työnantajien on pakko tehdä niin ennemmin tai myöhemmin, pienemmässä tai suuremmassa määrin. Minun VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA 9 1

99 rikokseni on mitätön - minulla on kollegoita, jotka ovat työskennelleet kuukausikaupalla ilman virallista akkreditointia sillä aikaa kun Venäjän ulkoministeriö on käsitellyt heidän hakemustaan. On eräs tärkeä asia, joka pitää opetella kun asuu Venäjällä. Nimittäin se, missä tilanteissa voi a) rikkoa sääntöjä, b) venyttää niitä ja c) missä tilanteissa kannattaa noudattaa sääntöjä viimeistä pilkkua myöden. Lähtökohta on tämä: yksikään sääntö ei ole ehdoton. Kaikki venäläiset tietävät, että säännöt eivät ole olemassa yhteiseksi hyväksi vaan ne ovat pikkumaisten virkamiesten turhanpäiväisiä keksintöjä. Venäjällä ei vallitse pohjoiseurooppalaisille ominainen käsitys, että sääntöjen noudattamiseen sisältyisi jonkinlainen moraalinen imperatiivi. Ei ole olemassa moraalisia imperatiiveja, on vain erilaisia tapoja selviytyä turvattomassa, epäoikeudenmukaisessa ja ennakoimattomassa yhteiskunnassa. Siksi venäläiset eivät koskaan ajattele yhteistä hyvää yrittäessään navigoida yhteiskunnassa. He ajattelevat omaa ja läheistensä parasta. Sillä ei ole mitään tekemistä itsekeskeisyyden kanssa - päinvastoin, venäläinen kulttuuri on luonteeltaan hyvin kollektiivista. Sillä on tekemistä rationaalisuuden kanssa. Yhteiskuntaan ei voi luottaa, ainoastaan omaan itseensä. Läntisellä oikeusperiaatteella ei ole oikeastaan koskaan ollut vahvaa jalansijaa Venäjällä, vaikka keisari Aleksanteri II toteuttikin joukon uudistuksia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Silloin uusittiin oikeusjärjestelmä, maahan perustettiin 92

100 riippumattomia oikeusistuimia ja Venäjällä alettiin soveltaa periaatetta, jonka mukaan tuomarin piti seurata lakia, ei esivallan oikkuja. Uudistus jäi kuitenkin joka tapauksessa puolinaiseksi, sillä esim. talonpoikia yleinen oikeusjärjestelmä ei koskenut. 70 vuotta kommunismia ja 10 vuotta riistokapitalismia murskasivat tehokkaasti oikeusvaltion perustan Venäjällä. Nykyään siellä on muodollisesti riippumaton oikeuslaitos. Mutta käytännössä tuomarit langettavat päätöksensä sen mukaan, mitä poliittinen eliitti käskee tai eniten maksava toivoo. Siksi harvoilla on mitään luottamusta oikeuslaitokseen. Rohkaisevaa on kuitenkin se, että yhä useammat venäläiset nykyään menevät oikeuteen puolustamaan asiaansa. Kyseessä ovat usein kuluttajat, jotka eivät hyväksy sitä että heitä on petkutettu, esimerkiksi ihmiset, jotka ovat ostaneet asunnon, jota ei ole olemassakaan. Heidän mahdollisuutensa voittaa juttunsa on edelleenkin pieni, mutta monessa tapauksessa he ovat saaneet tiedotusvälineet puolelleen - mikä on toisinaan johtanut langettavaan tuomioon asiakkaitaan huijanneelle yritykselle. Nimenomaan rekisteröintilaki on hyvin tyypillinen esimerkki säännöstä, jota ihmiset rutiininomaisesti rikkovat. Sen, joka muuttaa pysyvästi uuteen kaupunkiin, pitää rekisteröityä siellä. Moskova on Venäjän suurin kaupunki ja kasvaa hallitsemattomasti - kukaan ei tiedä miten paljon VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

101 väkeä sinne muuttaa vuosittain, koska suuri enemmistö jättää rekisteröitymättä. Rekisteröintilaki on jäännös neuvostoajoilta, jolloin viranomaiset pitivät tarkasti silmällä kansalaistensa tekemisiä. Mutta vapaan liikkumisen rajoittaminen on paljon vanhempaa perua. Suurin osa venäläisistä eli satojen vuosien ajan isäntien orjina - melkein koko maaseutuväestö koostui niin sanotuista krepostnoista, maaorjista. He olivat isäntiensä henkilökohtaista omaisuutta ja kehdosta hautaan turpeeseen sidottuja. Maaorjuus lopetettiin Venäjällä vasta vuonna 1861, keisari Aleksanteri II:n aikana. Halu säännellä vapaata liikkuvuutta jäi elämään kommunismin aikana. Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella ihmiset matkustivat niin sanotulla kotimaanpassilla - ulkomaanpassin saaminen oli lähestulkoon mahdotonta. Moskovaan oli vaikeinta muuttaa, koska muuttoa rajoitettiin tiukoilla rekisteröintivaatimuksilla. Sekä kotimaanpassi että rekisteröintivaatimukset ovat jääneet käyttöön myös uudella Venäjällä. Samaan aikaan mahdollisuudet kiertää sääntöjä ovat moninkertaistuneet. Luojan kiitos ainakin tämä edistysaskel on tapahtunut, sillä muuten Moskova olisi jäänyt vaille suurta osaa dynaamisuudestaan ja yritteliäisyydestään. Kaupungin ovat saaneet kukoistamaan nimenomaan sinne muuttaneet ihmiset, ja on tosiasia, että myös heistä halveksituimmat - tadzikit, uzbekit, azerbaidzaanit - ovat välttämättömiä Moskovassa. Kuka muuten lakaisisi kaupungin kadut, 94

102 rakentaisi uudet asuintalot tai myisi hedelmiä ja vihanneksia torilla? Viranomaiset ovat muuten äkillisestä päähänpistosta kieltäneet viimeksi mainitun toimen kaikilta, joilla ei ole Venäjän kansallisuutta, tarkoituksenaan pelastaa työpaikat venäläisille. Tämän tuloksena monet torit ammottavat tyhjyyttään. Ilman siirtolaisiaan Moskova yksinkertaisesti pysähtyisi. Kaikista tuntemistani Moskovaan muuttaneista ihmisistä vain äärimmäisen harva on rekisteröitynyt virallisesti. Rekisteröitymään ovat onnistuneet vain ne, jotka ovat joko ostaneet sieltä asunnon tai menneet syntyperäisen moskovalaisen kanssa naimisiin. Syy siihen on yksinkertainen: on joko mahdotonta tai aivan liian vaivalloista hankkia itselleen aito rekisteröinti. Suurin kompastuskivi on siinä, että hakijan pitää esittää voimassa oleva vuokrasopimus. Yksikään vuokranantaja ei kuitenkaan suostu tekemään vuokrasopimusta, koska he eivät maksa veroa vuokratuloistaan. On toisin sanoen mahdotonta edes aloittaa hakuprosessia. Toinen syy on siinä, että useimmat eivät katso tarvitsevansa mitään rekisteröintiä. Sitä paitsi väärennetyn rekisteröinnin voi hankkia yksinkertaisesti vain etsimällä alan yrityksiä netistä. Nämä yritykset muuten mainostavat täysin avoimesti metrossa ja kaupungilla. Kolmanneksi, miliisin pidättämäksi joutumisesta ei seuraa mitään erityistä harmia. Usein tilanteesta pystyy VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

103 keinottelemaan irti esiintymällä itsevarmasti ja suvereenisti - edellyttäen että on valkoihoinen ja etninen venäläinen (keskiaasialaisten ja kaukasialaisten täytyy aina maksaa). Pahimmassa tapauksessa joutuu maksamaan jokusen ruplan, mutta se on joka tapauksessa pienempi harmi kuin rekisteröinnin hankkiminen. Tämä kaikki johtaa tietysti erinäisiin hankaliin tilanteisiin. Ei voi esimerkiksi äänestää siellä missä asuu, vaan on matkustettava kotikaupunkiinsa, jonne voi olla tuhansia kilometrejä. Tämä ei ehkä ole tärkein syy Venäjän matalaan äänestysprosenttiin, mutta olen varma, että se osaltaan selittää asiaa. Ei voi myöskään hankkia mitään virallisia todistuksia siellä missä asuu. Kun ystävättäreni meni naimisiin, hänen oli pakko matkustaa km edestakaisin Muurmanskiin saadakseen passin uudella sukunimellään. Ja hän joutui tekemään matkan kaksi kertaa - ensimmäisen kerran kun hän teki passihakemuksen, ja toisen kerran kun hänen piti noutaa passi. Siis yhteensä km vain sen takia, ettei hän voinut rekisteröityä Moskovassa. Kun hän myöhemmin oli ostanut asunnon Moskovasta, hän saattoi vihdoinkin rekisteröityä. Silloin hänen oli pakko vielä kerran matkustaa km edestakaisin sanoakseen irti rekisteröitymisensä Muurmanskiin. Sitä ei nimittäin voinut tehdä puhelimitse. Moskovalaiset viranomaiset halusivat leiman siitä, ettei hän ollut enää Muurmanskin rekistereissä. 96

104 KUVA 1 Muhmed Gazdijevin nuorin poika Ibrahim katosi jäljettömiin vuoden 2007 elokuussa. Tsetsenian naapuritasavallassa Ingusiassa tapahtuu katastrofaalisen paljon selittämättömiä kidnappauksia, mutta viranomaiset vaikenevat niistä.

105 г. ":..-.!-. 'Л'

106 KUVA 3 Beslanin koulu, jossa terroristikaappaus tapahtui, on saanut toistaiseksi jäädä paikalleen, vaikka viranomaiset ovatkin tahtoneet purkaa sen. Äidit taistelevat lujasti sen puolesta ettei rakennukseen koskettaisi eikä rikoksen jälkiä sillä tavoin pyyhittäisi pois. KUVA 3 Venäläisten alistuva suhtautuminen auktoriteetteihin on hitaasti muuttumassa. Nämä moskovalaiset vastustavat luvatonta rakennusta, joka kohoaa aivan heidän talonsa viereen. KUVA 4 Moskova äänestää Putinia, lukee tässä julisteessa. Se ripustettiin Moskovan Maneesitorille ennen vuoden 2007 duumanvaaleja ja oli ydinkeskustan harvoja julisteita. Vaalikampanja oli kaiken kaikkiaan silmiinpistävän vaisu.

107 KUVA 5 Tämä puukirkko sijaitsee aivan vuoden 2006 rajujen roturistiriitojen tapahtumapaikan Kondopogan eli Kontupohjan lähellä. Uskonto on monille venäläisille korvaamaton voimanlähde. KUVA e Opiskelijat viettävät ystävänsä syntymäpäivää aurinkoisena päivänä Moskovajoen rannalla. Venäjän pääkaupungissa on oikeastaan kiellettyä juoda alkoholia julkisesti, mutta harvat tottelevat määräystä. KUVA 7 Ulkoilmakahvilat kukoistavat Groznyissa samaan aikaan kun kaupunkia uudelleenrakennetaan ennätysajassa. Tsetsenialaisille nuorille kahvilat toimivat kokoontumispaikkana, jossa voi turvallisesti kavereidensa seurassa tähyillä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tapaamiset kahden kesken eivät tule kysymykseen.

108

109

110 KUVA 8 Tsetsenialainen entinen pakolainen ja kolmen lapsen äiti Hava Adajeva on syvästi kiitollinen saatuaan asunnon Ramzan Kadyrovilta. Presidentti hallitsee Tsetsenian tasavaltaa rautakädellä. Monet tsetseenit haluavat kuitenkin ennen kaikkea rakentaa elämäänsä, demokratia ja vapaus ovat toisella sijalla. Siksi Kadyrovilla on tasavallassa paljon tukijoita. KUVA 9 Groznyi on heräämässä uudestaan eloon. Nykyään on vaikea tunnistaa kaupunkia, joka kirjaimellisesti tuhottiin maan tasalle kahden Tsetsenian sodan aikana. KUVA 10 Tuhannet tsetsenialaisäidit etsivät edelleen kadonneita lapsiaan. Useimmat olivat nuoria miehiä, jotka Venäjän liittovaltion armeijan sotilaat sieppasivat. Todennäköisyys sille, että joku heistä olisi vielä elossa, on olematon.

111 KUVA 11 Lapset kokeilevat uusia polkupyöriään Vozrozdenije (Uudelleensyntyminen) -nimisessä kylässä, joka on syntynyt Groznyin liepeille. Ulkomaalaisen toimittajan on nykyään vaikea työskennellä Tsetseniassa. Venäjän ulkoministeriö ei halua päästää toimittajia seudulle omin päin, mutta jotkut ottavat riskin ja matkustavat sinne joka tapauksessa.

112 Järjestelmä on yksinkertaisesti idioottimainen. Sen takia on syntynyt kaksi rinnakkaista todellisuutta - se, missä kansalaisten sisäministeriön virkamiesten mielestä pitäisi elää, ja se, missä he todellisuudessa elävät. Ulkomaalaisia toimittajia koskeva byrokratia ei ole mutkatonta, ja se on vain pahentunut viime vuosina. Kun aloin ldrjoittaa raportteja Venäjältä 1990-luvun jälkipuoliskolla, oli presidentin nimi Boris Jeltsin ja tiedotusvälineiden kontrolli melko lepsua. Jo silloin piti tosin Venäjällä työskentelevillä toimittajilla olla Venäjän ulkoministeriön erityinen akkreditointi. Mutta ilmankin sitä oli aivan mahdollista työskennellä, olihan maa täynnä suomalaisia toimittajia, jotka matkustelivat edestakaisin turistiviisumilla. Itse kirjoitin paljon omilta yksityisiltä matkoiltani, joita tein tietysti turistiviisumilla. Kun matkat muuttuivat säännöllisemmiksi, silloinen työnantajani Hufvudstadsbladet päätti, että minun pitäisi saada vuosiviisumi ja akkreditointi Venäjälle, jotta voisin seurata maan tapahtumia Helsingistä ja minut voisi nopeasti lähettää reportaasimatkoille. Soitin Venäjän ulkoministeriöön kysyäkseni miten se järjestyisi. Minulle vastasi hyvin ystävällisesti hurmaava herrasmies, joka oli vuosikausia vastannut pohjoismaisten toimittajien akkreditoinneista. Paperini lähetettiin sinne. Prosessi kesti yhteensä noin vuoden, ja sinä aikana ulkoministeriössä tapahtui sukupolvenvaihdos (vallanvaihto Kremlissä oli tapahtunut pari VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

113 vuotta aiemmin). Hurmaava herrasmies vaihtui nuoreen mieheen, joka ei ollut koskaan tavattavissa. Lopputuloksena oli se, että kun vihdoin sain kuulla ulkoministeriön päätöksen, olin saanut akkreditoinnin ja vuosiviisumin, mutta toimittajana, jonka asemapaikka ei ollut Helsinki vaan Moskova. Ministeriö tahtoi rajoittaa niiden toimittajien määrää, jotka pysyvän akkreditoinnin avulla tarkkailevat Venäjää Suomen puolelta. Heitä on aivan liikaa, selitti nuori mies puhelimitse. - Ettekö te tajua, että siinä tapauksessa työskentelen turistiviisumilla? Miksi ette voi antaa minun tehdä työtäni laillisesti? ärhentelin puhelimessa virkamiehelle, jota raivostunut reaktioni näytti lähinnä huvittavan. Hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän koskaan nuhdellut minua purkaukseni takia, kun kahta vuotta myöhemmin ilmaannuin Moskovaan Yleisradion kirjeenvaihtajana. Minua ei myöskään rangaistu siitä, että olin aikoinani rikkonut sääntöjä. Ehkä se johtui siitä, että monet virkamiehetkin ovat tietoisia näistä rinnakkaisista todellisuuksista, joissa kaikki elävät, mutta varmaan ennen kaikkea siitä, että minä tulen Venäjän näkökulmasta mitättömästä maasta ja työskentelen mitättömässä tiedotusvälineessä. Ulkoministeriön virkamiehet keskittyvät tärkeisiin maihin - Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Saksaan, Ranskaan - ja tärkeisiin tiedotusvälineisiin - BBC:hen, CNN:ään, New York Timesiin. On suuri siunaus, etteivät he jaksa uhrata paljonkaan energiaa suomalaisiin mitättömyyksiin. 98

114 Voidakseen työskennellä ulkomaalaisena kirjeenvaihtajana Venäjällä tarvitsee kaksi dokumenttia: Venäjän ulkoministeriön akkreditoinnin ja vuosiviisumin. Niiden hankkiminen voi kestää useita kuukausia, sillä se ei ole mikään yksinkertainen juttu - ei varsinkaan silloin, kun hakee niitä ensimmäistä kertaa. Tämä ei johdu siitä, että vaatimukset sinänsä olisivat mitenkään mahdottomat, vaan siitä, että prosessi on mutkikas ja hankala ja kaikkien dokumenttien täytyy olla muotoiltu täsmälleen niin kuin ministeriö haluaa. Sitä paitsi säännöt voivat muuttua milloin tahansa. Ulkoministeriö vaatii joukon asiakirjoja: kirjeen työnantajalta, toisen Moskovan toimistosta, kopion passista ja viisumista ja kaksi valokuvaa. Kun hakemus on hyväksytty, toimittaja saa akkreditointinsa, ja vasta sitten on mahdollista hakea vuosiviisumia. Sitä ei haeta ulkoministeriöstä vaan sisäministeriön paikallistoimistosta Moskovasta. Varustettuna ulkoministeriöstä saadulla kirjeellä, kopiolla vuokrasopimuksestaan ja joukolla muita asiapapereita voi jättää sisään uuden hakemuksen. On hyvin tärkeätä, että dokumentit ovat virheettömiä. Kun minun piti uusia hakemukseni asuttuani vuoden Venäjällä, ulkoministeriön virkamies vaikutti varsin huolestuneelta. Hän antoi minulle kirjeen, joka minun piti toimittaa sisäministeriöön saadakseni vuosiviisumini uusittua, ja huomautti: VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

115 - Passissa nimenne kirjoitetaan Anna-Lena, mutta vanhassa viisumissa lukee Anna Lena. Me olemme kirjoittaneet kuten viisumissa. Minä todellakin toivon, ettei se aiheuta ongelmia, kun teidän pitää uusia se. Onneksi sisäministeriön virkamies katsoi kadonnutta tavuviivaa läpi sormien. Venäjällä täytyy siis pitää paperinsa järjestyksessä. Samalla on kuitenkin tilanteita, joissa on tehtävä valinta: rikkoa sääntöjä vai jäädä paitsi hyvästä jutusta? Se on aina harkintakysymys. Venäjälle matkustava voi joutua ongelmiin Venäjän ulkoministeriön kanssa ja pahimmassa tapauksessa joutua käännytetyksi tai menettää akkreditointinsa, kun se pitäisi uusia. Siksi täytyy opetella tietämään, milloin kannattaa huijata ja missä tilanteissa taas ei kannata ottaa mitään riskejä. Ei ole mitään sääntöjä, joiden perusteella voisi tietää koska kannattaa ottaa riski, täytyy vain toimia vaistonsa mukaan. Vuonna 2007 päätin matkustaa Tsetseniaan omin päin. Venäjän ulkoministeriö järjestää säännöllisesti toimittajille Tsetsenian-matkoja, jotka luonnollisesti ovat tarkoin valvottuja ja joiden aikana on vaikea työskennellä itsenäisesti. Minulla oli ollut pitkään aikomuksena osallistua sellaiselle matkalle, mutta ajankohdat osuivat aina vain päällekkäin muiden työmatkojeni kanssa. Kevään kuluessa sain kuulla muilta toimittajilta, että Tsetsenian turvallisuustilanne oli kohentunut. Ulkoministeriö tietenkin kiisti tämän ja vaati edelleen erikois- 100

116 akkreditoinnin ja erikoisluvan Groznyissä vierailevilta ulkomaalaisilta toimittajilta. Oli vain yksi tapa saada selville todellinen turvallisuustilanne, ja se oli matkustaa Tsetseniaan itse. Sain puhelinnumeron Ramzan Kadyrovin lehdistöosastolle Groznyiin, soitin sinne ja ilmoitin olevani tulossa. Koska minulla oli Tsetsenian erikoisakkreditointi, mitään ongelmia ei varmaankaan olisi? minä kysyin. - Ei mitään ongelmia! Faksaa meille henkilötietosi ja olet tervetullut Groznyihin! sanoi palvelunhaluinen lehdistöavustaja toisessa päässä. Seuraavana päivänä mies soitti minulle uudestaan. - Kaikki näyttää hyvältä. Mutta sinulla pitäisi oikeastaan olla myös Venäjän ulkoministeriön erikoislupa. Sen saadaksesi sinun täytyy soittaa tälle henkilölle... Hän piti tauon. - Niin kuin varmaan ymmärrät, et tule koskaan saamaan mitään lupaa, jos soitat heille. Ja sitten: - Ilman erikoislupaa en voi auttaa sinua - virallisesti. Kiitin ja laskin kuulokkeen. Muutaman päivän suomalaiset protestanttiset aivoni työskentelivät täydellä teholla. Yritin tulkita mitä tuo tyyppi oli oikeasti tarkoittanut. Oli ilmiselvää, että hän toivotti minut tervetulleeksi Groznyihin, mutta ongelma oli Moskovassa sijaitseva ulkoministeriö, joka ilmeisestikään ei ollut samoilla linjoilla Kadyrovin lehdistöosaston kanssa. Minulla ei ollut samanlaista VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

117 tottumusta lukea rivien välistä ja saman tien ymmärtää, mitä ihmiset oikeastaan sanoivat, kuin venäläisillä. En voinut kysyä sihteeriltämme, sillä hän olisi heti kauhistunut ja neuvonut minua olemaan lähtemättä - kuten useimmat muutkin venäläiset, hän on vakuuttunut siitä, että Tsetsenia on edelleen hengenvaarallinen paikka. Lopulta päädyin siihen, että lehdistöavustaja oli itse asiassa kannustanut minua olemaan ottamatta yhteyttä ulkoministeriöön. Sen tekeminen merkitsisi vain sitä, että matkani menisi mönkään. Mutta hän oli myös varoittanut minua - jos paljastuisi, ettei minulla ollut erikoislupaa, vastaisin itse seurauksista. Toisin sanoen kysymys oli Venäjälle tyypillisestä ristiriidasta valtion eri instituutioiden välillä. Ne elävät omaa elämäänsä avoimuuden ja demokraattisen kontrollin täydellisen puutteen takia. Ne eivät kommunikoi keskenään, ja usein niillä on eri intressitkin. Siksi ei kannata olettaa, että Venäjällä vasen käsi tietäisi mitä oikea tekee. Joten pohdintani lopputulos oli: matkusta Groznyihin kävi miten kävi, ja toivo että kaikki menee hyvin! Niin minä tein. Ja kaikki meni loistavasti. Matkustelin vapaasti Groznyin ympäristössä, kuvasin joka paikassa, haastattelin ketä halusin. Ennen kuin palasin Moskovaan, annoin lyhyen ja melko hataran suullisen raportin Kadyrovin lehdistöosastolle. Se oli ainoa valvontatoimenpide, jonka hallintoviranomaiset kohdistivat minuun, paitsi että he soittivat aina silloin tällöin matkapuhelimeeni ja 102

118 tarkistivat että "kaikki oli okei". Yhden ainoan kerran tuttavani lehdistöosastolta kysyi, olinko saanut erikoisluvan. Epäröin muutaman sekunnin. - Eikö olisi parempi ettet edes kysy? Sanotaan, että minulla on se, ja jos ongelmia ilmaantuu, minä vastaan seurauksista. - Okei. Sen jälkeen kaikki oli hyvin. Hän ei ottanut asiaa uudestaan puheeksi. Mutta kaikki olisi voinut myös mennä metsään. Minut olisi voitu heittää ulos Tsetsenian valtiosta tai jopa Venäjältä, akkreditointini olisi voitu peruuttaa tai olisin voinut saada varoituksen. Mitään tällaista ei tapahtunut, koska tilanne Tsetseniassa on rauhallinen ja paikallishallinnon valta on suuri. Sitä en kuitenkaan voinut tietää ennen kuin lähdin. Oli vain yksi tapa ottaa selvää asiasta, ja se oli ottaa riski ja lentää sinne ilman muutamia muodollisia leimoja. Joitakin kuukausia myöhemmin kävi mahdottomaksi ylipäätään uusia Tsetsenian akkreditointiaan ilman että ilmoittautui Venäjän ulkoministeriön omille matkoille. Ulkoministeriö oli selvästi huomannut, että melkoinen joukko toimittajia oli alkanut matkustaa Tsetseniaan omin päin. Toimittajakollegani Tsetseniassa eivät pitäneet sitä minään ongelmana - tulet ensi kerralla inkognito, sillä tavoin olemme auttaneet muitakin toimittajia, he ilmoittivat. VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

119 Vaikka saisikin kokoon kaikki tarvittavat dokumentit, ei voi olla varma, ettei joudu ongelmiin. Kaikki viranomaiset eivät nimittäin edes tiedä miten säännöt toimivat, varsinkaan kauempana maaseudulla. Mitä kauemmas Moskovasta joutuu, sitä suurempi on riski, että yli-innokkaat viranomaiset sekaantuvat asioihin. Sääntö on yksinkertainen: Toimittajalla pitää olla Venäjän ulkoministeriön akkreditointi. Silloin on oikeutettu työskentelemään kaikkialla Venäjällä. Mitään erikoiskutsuja paikallisilta viranomaisilta ei tarvita. Sitä eivät Stavropolin paikalliset maahanmuuttoviranomaiset kuitenkaan tienneet, kun vierailin siellä suomalaisen kollegani kanssa lokakuussa Viimeisenä työpäivänämme liikennepoliisi pysäytti automme rutiinitarkastuksen takia. Me huiskutimme akkreditointejamme, sillä olimme Moskovassa tottuneet siihen, että ulkoministeriön akkreditointi usein säikäyttää liikennepoliisit matkoihinsa. Tällä kertaa se ei ollutkaan hyvä ajatus, sillä liikennepoliisi soitti saman tien paikalliseen ulkomaalaisvirastoon ja ilmoitti pysäyttäneensä muutaman epäilyttävän ulkomaalaisen, joilla ei vaikuttanut olevan erikoislupaa työskennellä Stavropolissa. Paikalle saapui 20 minuutin kuluttua kolme nuorta miestä mustat nahkatakit päällään ja kiiltonahkakengät jalassaan. He eivät voineet olla yli kolmenkymmenen, ja he tuijottivat journalistiakkreditointejamme kuin vuohet ydinreaktoria. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että 104

120 Venäjän ulkoministeriön akkreditoinnilla liikkuvilla toimittajilla on laillinen oikeus työskennellä vapaasti Venäjällä - itse asiassa he luultavasti näkivät virallisen journalistiakkreditoinnin ensimmäistä kertaa. Ankaran näköisinä pojat kääntelivät ja vääntelivät kaikkia papereitamme. He eivät voineet käsittää, miksei meillä ollut virallista kutsua. Minä tulin yhä kärsimättömämmäksi, koska tiesin että asiakirjamme olivat kunnossa, ja meillä oli haastattelu odottamassa. Kymmenen minuutin neuvottelun jälkeen meidät komennettiin autoon ja ajettiin ulkomaalaisviraston toimistolle. Vimmoissani yritin saada näitä itse itsensä nimittäneitä poliiseja - joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta pidättää meitä - päästämään ainakin kameramiehemme vapaaksi kuvaamaan sovittua haastattelua. He olivat kuitenkin ennen kaikkea kiinnostuneita näyttämään meidät esimiehelleen, ja siksi vähät välittivät rukouksistani. Toimituksemme sihteeri oli sillä aikaa ottanut yhteyttä Moskovan ulkomaalaisvirastoon. Ei kulunut kauankaan, kun Moskovan toimisto oli soittanut kollegoilleen Stavropolissa ja haukkunut heidät sääntöjen rikkomisesta, minkä jälkeen meidät välittömästi vapautettiin. Viimeinen mitä kuulimme, kun kiiruhdimme autoon ehtiäksemme haastatteluun, oli lammasmainen kysymys, haluaisimmeko kahvia vai teetä. Ei pidä koskaan olettaa, että venäläiset viranomaiset itse tuntisivat sen lain, jonka noudattamista heidät on asetettu valvomaan. Viranomaiset eivät ole taho, jonka VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

121 puoleen käännytään ahdingossa, vaan välttämätön paha, jonka kanssa on joskus neuvoteltava. Tämä tilanne on jakanut venäläiset kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä ei kunnioita viranomaisia vähääkään. Tyynesti ja määrätietoisesti he uhmaavat järjestelmää petkuttamalla silloin kun on pakko. He eivät tietenkään tee sitä avoimesti eivätkä koko ajan, vaan vain silloin kun siitä on heille itselleen hyötyä. Kysymyshän ei ole mistään protestista sinänsä, vaan ainoastaan sen ymmärtämisestä, ettei määräyksillä useinkaan ole mitään rationaalista perustetta eikä niitä siksi tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Toinen ryhmä tottelee jokaista määräystä pilkulleen. He eivät tee sitä vakaumuksesta, vaan vain turvatakseen selustansa. Toisin sanoen kyse on ihmisistä, jotka ovat luonteeltaan pelokkaita ja jotka eivät mielellään ota riskejä. Luonnollisesti juuri tämä ryhmä selviytyy huonoiten venäläisessä yhteiskunnassa ja ajautuu heikoimmin arvostettuihin työpaikkoihin. Useimmat ihmiset, joita tapaa palveluammateissa - hotellien vastaanottovirkailijat, tarjoilijat ja sihteerit - kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään. Ulkomaalaisena joutuu toistuvasti ristiriitoihin heidän kanssaan. Se johtuu siitä, etteivät he koskaan uskalla tehdä omia päätöksiä tai käyttää tervettä järkeä ongelmien ratkaisussa, vaan toimivat vain yksi päämäärä mielessään, nimittäin se, etteivät he itse vain joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin. 106

122 Kerran jouduin myöhään yöllä vaeltamaan pakkasessa ja lumisohjossa ympäri Jekaterinburgia etsimässä toimivaa pankkiautomaattia. Hotellin vastaanottovirkailija kieltäytyi antamasta minulle huonetta, jos en heti paikalla maksaisi koko kolmen yön hotelliyöpymistäni käteisenä (luottokortti ei tietenkään kelvannut). Hotellin pankkiautomaatti ei toiminut, eikä mikään muukaan lähellä sijaitsevista automaateista. Oli kuitenkin mahdotonta antaa minulle huone ja sallia minun maksaa seuraavana päivänä. Vastaanottovirkailija teki vain sen, mikä oli hänen näkökulmastaan luonnollista - hän perestrahovalas - eli suojasi oman selustansa. Oli parempi ajaa asiakas ulos kylmään yöhön kuin mahdollisesti joutua ongelmiin esimiehensä kanssa siitä, ettei ollut noudattanut sääntöjä pilkulleen. Venäjän kielessä on siis verbi joka kuvaa tätä ilmiötä - perestrahovatsja, pelastaa oma nahkansa. Venäjällä työskentelevänä toimittajana on pakko tarkkailla ensin mainittua ryhmää ja opetella tekemään niin kuin he. Yrityksen ja erehdyksen kautta. VENÄJÄN RINNAKKAISISTA TODELLISUUKSISTA91

123 9. LUKU Venäjän politiikasta - Rehellisesti sanoen en välitä politiikasta pätkääkään. Ainoa mikä minua kiinnostaa juuri nyt, on ansaita rahaa ja rakentaa elämääni. Tiedän hyvin ettei meille tule mitään demokratiaa moniin vuosiin, ja siksi en viitsi uhrata asialle energiaa ja voimia, Pjotr sanoo ja puhaltaa nautinnollisesti savua sieraimistaan. Pjotr eli Petja, kuten ystävät häntä kutsuvat, on 26- vuotias akateemisesti koulutettu historioitsija akateemisesta perheestä ja omistaa menestyvän markkinointiyrityksen Moskovassa. Me emme tapaa kovin usein, koska teemme molemmat niin paljon töitä. Mutta olemme pitäneet yhteyttä siitä asti kun haastattelin häntä esimerkkinä nuoresta venäläisestä yrittäjästä. Petja on utelias ihminen. Hän on muun muassa hyvin kiinnostunut Suomesta. Erityisesti häntä kiinnostaa se, miten on mahdollista, että meillä on vakaa demokratia ja kehittynyt markkinatalous ja olemme kaiken lisäksi onnistuneet pitämään yllä hyviä suhteita Moskovaan. - Te olette helvetin fiksuja, hänellä on tapana sanoa. 108

124 Te teette kaiken oikein. Virolaisten pitäisi ottaa teistä oppia. Me istumme Petjan suosikkiravintolassa Antrekotissa Nikitski Bulvarilla Moskovan keskustassa. Paikka on tyylikkäästi sisustettu ja asiakkaat hyvin toimeentulevia. Mutta eivät uusrikkaita. Keskiluokka kasvaa Venäjällä koko ajan, ja yhä useammat ihmiset onnistuvat luomaan hyvinvointia tavallisella työllä. Petja on yksi heistä. Hänen taustansa on toki etuoikeutettu, mutta yrityksensä hän on luonut aivan itse. Petja on melkein kaksi metriä pitkä ja pyylevä, hänellä on kaljuksi ajeltu päälaki ja niskassa ohut palmikko. Hän ajaa Harley Davidsonia ja pukeutuu roikkuviin farkkuihin ja t-paitaan, mikä on harvinaista Moskovassa, jossa on hyvin tärkeätä näyttää edustavalta. Mutta Petjalla on oma imago. Se on tietenkin tarkkaan harkittu, ja siksi se toimiikin niin hyvin. Petja on yksi niistä henkilöistä, joiden kanssa mieluiten puhun Venäjän politiikasta. Hän on sivistynyt, vapaamielinen, paljon matkustanut intellektuelli. Mutta samalla kuitenkin hyvin venäläinen. Ylpeä omasta maastaan. Ja realistinen. - Minä haluan asua normaalissa maassa. Sellaisessa, jossa yrittäjän ei tarvitse jonottaa tuntikausia verovirastossa vain maksaakseen veronsa. Tiedän miten asiat toimivat länsimaissa ja toivon todellakin, että itsekin saisin elää sellaisessa yhteiskunnassa. Mutta sorry näin ei ole täällä. VENÄJÄN POLITIIKASTA 109

125 Ei ainakaan vielä. Petjan mukaan Venäjältä puuttuu toistaiseksi sopiva kulttuurinen kasvualusta demokratialle. - Demokratia edellyttää kompromisseja. Mutta kompromissien tekeminen ei kuulu kulttuuriin Venäjällä. Täällä vallitsee vahvimman oikeus. Tästä huolimatta Petja on epätavallinen Venäjän kansalainen - hän uskoo vilpittömästi että on tärkeätä äänestää. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän on äänestänyt joka vaaleissa. Ja niin hän aikoo tehdä jatkossakin. - Minusta on tärkeää osallistua vaaleihin. Vaikka tukemillani puolueilla ei ole mahdollisuutta tulla valituiksi, äänestän joka tapauksessa. Se on periaatekysymys - pitää tukea demokratiaa, myös silloin kun se on heikko. Nykyään Petja toivoo kuitenkin eniten status quon jatkumista. Kansalaisilla on vapaus matkustaa ja olla mitä mieltä tahansa, ja se riittää toistaiseksi. - Itse asiassa toivon, ettei uusi presidentti tuo mukanaan mitään muutoksia. Minun puolestani kehitys saa mielellään jatkua samaan suuntaan. Olkoonkin ettei meillä ole länsimaista demokratiaa. Mutta voin sanoa ja ajatella mitä haluan, ja voin ansaita rahaa. Se riittää minulle. Kaikkein viimeiseksi kaipaan mitään vallankumouksia - ne päättyvät Venäjällä aina samalla tavoin. Monet venäläiset järkeilevät Petjan tavalla. Vakaus on tärkeämpää kuin demokratia. Kuluneiden kahdeksan vuoden ksng

126 ajan elämä on ollut jotakuinkin ennakoitavaa, ja vastaavalla ei venäläisiä ole aiemmin juuri hemmoteltu. Demokratia on useimmille edelleen ylellisyyttä. Heidän voimansa menevät selviytymiseen, arjessa kamppailuun, tilanteensa kohentamiseen. Jeltsinin aikana vallinneelle vapaudelle monet tuhahtavat - mitä vapaudella tekee, jos maa on polnyi bardak, yhtä kaaosta. Se on yksi syy siihen, että demokratialiike on Venäjällä niin heikko. Kansa ei usko siihen. Venäläiset eivät halua lähteä kaduille osoittamaan mieltään, he haluavat saada palkkansa ja eläkkeensä ajallaan. Poliitikkoja halveksitaan syvästi. Asialla on selityksensä. Ennen kaikkea se johtuu siitä, ettei Venäjällä ole toimivaa puoluejärjestelmää. Lännessä useimmat puolueet ovat saaneet alkunsa yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. On haluttu ajaa asioita ja korjata epäkohtia tietyn yhteiskunnallisen ryhmän nimissä. Paras suomalainen esimerkki on työväenliike, Suomen vanhin poliittinen liike. Työläisten vaatimus oikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta vallanjaosta uhkasi etuoikeutettujen ryhmien intressejä, mutta vuosien sisällissodan jälkeen nämä oppivat vähitellen tekemään yhteistyötä ja kompromisseja, sitä mistä politiikassa nimenomaan on kysymys. Uusia puolueita syntyi sitä mukaa kun uusia kysymyksiä tuli esiin. Jotkin jäivät pysyviksi, kuten esimerkiksi vihreä liike. :SNG VENÄJÄN POLITIIKASTA 111

127 Venäjällä ei ole koskaan ollut mitään puoluejärjestelmää. Tämän hetken puolueet eivät ole syntyneet mistään kansanliikkeestä - ne on polkaistu maasta joko Kremlin tai jonkun yksittäisen populistisen neron toimesta, joka on vain halunnut luoda uraa. Puolueet voisi karkeasti ottaen jakaa kolmeen ryhmään: - Valtapuolueet, jotka ovat vain Kremlin jatke (Yhdistynyt Venäjä ja Oikeudenmukainen Venäjä) - Oppositiopuolueet, jotka ovat sopineet roolistaan Kremlin kanssa (Liberaalidemokraatit, kommunistit) - Aidot oppositiopuolueet, jotka Kremlin kontrolloimat tiedotusvälineet ovat tehokkaasti vaienneet kuoliaaksi (Jabloko). Sillä mitä puoluetta äänestää, ei siis ole väliä - se ei vaikuta valtasuhteisiin millään tavoin. Kaksi ensiksi mainittua puoluetta OVAT valta, ja viimeksi mainituilla ei ole mitään mahdollisuuksia saada ääntään kuuluville. Äänestysprosentti Venäjällä on yleensä 50 ja 60 välimailla, mutta on olemassa todellinen riski että se tulevaisuudessa laskee alle 50 prosentin. Venäläiset äänestäjät ovat tarkkanäköisiä ja tajuavat, etteivät vallanpitäjät ole kiinnostuneita heidän mielipiteistään. Venäjän oppositiopuolueilla on kaksi vaihtoehtoa: olla vallalle mieliksi tai kuolla luonnollinen kuolema. Monet valtiotieteilijät sanovat myös, että oppositiolla voisi olla 112 :SNG

128 mahdollisuuksia - edellyttäen että oppositiovoimat pystyisivät tekemään yhteistyötä. - Hallituksella ei ole rajattomia mahdollisuuksia pysyä vallassa. Tietenkin he voivat jonkin verran muutella tuloksia, mutta eivät kokonaan. On karkeaa liioittelua väittää, että kaikki äänet Venäjällä olisi ostettu, sanoo valtiotieteilijä Dmitri Oreskin, kun haastattelen häntä Moskovassa ennen vuoden 2007 duumanvaaleja. Toisin sanoen: aito oppositiopuolue, joka saa tarpeeksi paljon ääniä, voisi päästä duumaan. Ongelmana on se, että opposition valovoimaiset persoonallisuudet - Grigori Javlinski, Irina Hakamada ja Mihail Kasjanov - eivät mahdu saman pöydän ääreen. Heillä on liian suuret egot. He ovat jo menettäneet arvoaan äänestäjien silmissä osoittamalla suurempaa mielenkiintoa omaa poliittista uraansa kuin demokraattisen opposition tulevaisuutta kohtaan. Javlinski, Hakamada ja Kasjanov ovat demokratian keulakuvia Venäjällä asettamatta kuitenkaan itseään mihinkään suoranaiseen vaaraan. He eivät esimerkiksi osoita mieltään kaduilla eivätkä konkreettisesti nouse Kremliä vastaan. Siinä ei ole mitään halveksittavaa - kaikki kolme ottavat joka tapauksessa suuren henkilökohtaisen riskin pelkästään suorasanaisesti arvostelemalla Kremliä. Kaduilla mieltään osoittavat sen sijaan Garri Kasparov, Eduard Limonov ja Vladimir Ryzkov. Kasparovin ja Limonovin ensisijainen tarkoitus ei ole päästä duumaan vaan aiheuttaa vallanpitäjille niin paljon harmia kuin :SNG VENÄJÄN POLITIIKASTA 113

129 mahdollista. Järjestämällä itsepäisesti toisinajattelijoiden mielenosoituksia ympäri Venäjää he ovat saaneet vallanpitäjät näyttämään säikähtäneeltä norsulta - mielenosoitukset on hajotettu silmiinpistävän väkivaltaisesti siitä huolimatta, ettei demokratialiike muodosta mitään suurta uhkaa Kremlille. Tästä näkökulmasta katsoen Kasparov ja Limonov ovat onnistuneet yrityksissään huomattavasti paremmin kuin kollegansa kirjoituspöydän ääressä, Javlinski ja Hakamada. Mutta ei merkitsisi paljonkaan, vaikka oppositiopuolueet pääsisivät duumaan. Duuma ei ole lakiasäätävä elin länsimaisessa mielessä, toisin sanoen elin joka sekä tekee lakialoitteet että päättää niistä. Duuman tehtävänä on hyväksyä presidentin hallinnon ehdotukset, minkä se yleensä tekeekin uskollisesti ja mukisematta. Valta ei ole duumalla vaan presidentillä. Duuma ei ole koskaan onnistunut ottamaan itselleen sitä asemaa, joka kansan valitsemalla elimellä yleensä on presidenttijohtoisissa tasavalloissa, toisin sanoen olemaan vastapainona presidentille. Sen sijaan siitä on tullut kokoelma sinänsä kiinnostavia persoonallisuuksia, jotka tarjoavat ruhtinaallista tv-viihdettä, nyrkkitappelulta ja retoriikan mestarinäytteitä. Duuman jäsenillä on hyvät palkat, asunnot ja edut. He toimivat ennen kaikkea liiketoiminnan parissa, eli myyvät palveluksiaan yhteiskunnan eri tahoille. He lobbaavat, seurustelevat ja käyvät cocktail-kutsuilla. Mutta ksng

130 heillä ei ole mitään todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa hallituksen tekemisiin esimerkiksi kaatamalla se. Se ei ole heidän tehtävänsä. Heidän tehtävänsä on hyväksyä Kremlin ehdotukset ja ehkä vaikuttaa johonkin yksityiskohtaan niissä. Poliitikoksi ryhtyminen on sen takia Venäjällä hyvä liikeidea. Sitä, joka onnistuu varmistamaan valintansa duumaan, odottaa turvattu taloudellinen tulevaisuus. Samalla pääsee tietysti käsiksi informaatioon ja informaatiokanaviin, jotka voivat olla hyvin hyödyllisiä. Ei ole sattumaa, että monet duuman jäsenistä ovat tunnettuja liikemiehiä, niin kuin esimerkiksi oligarkki Boris Berezovski ennen Venäjältä lähtemistään. Myös muut yhteiskunnalliset toimijat ovat huomanneet miten hyödyllinen on hyvin palkattu työpaikka, joka antaa heille julkisen aseman ilman että heidän tarvitsee ottaa vastuuta ainoastakaan päätöksestä. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Stanislav Govoruhin, iskelmälaulaja Josif Kobzon, naisten telinevoimistelun yhdeksänkertainen maailmanmestari Svetlana Horkina ja naisten luistelun olympiavoittaja Svetlana Zurova istuvat kaikki Venäjän parlamentissa. Siltä osin duuma ei siis poikkea paljonkaan Suomen eduskunnasta. - Nyrkkitappeluja, skandaaleja... onhan se koomista, mutta ennen kaikkea kiusallista. Mitä maailmalla oikein ajatellaan meistä? Nykyisessä muodossaan duuma :SNG VENÄJÄN POLITIIKASTA 130

131 on täysin tarpeeton, sanoo Valeri Kijasko, venäläinen äänestäjä ja ammattiupseeri, jota haastattelin hänen kotinsa keittiössä ennen vuoden 2007 duumanvaaleja. Siksi venäläiset eivät luota edustajiinsa, mutta he luottavat presidenttiinsä. Se on rationaalista. Presidenttihän on Venäjällä ainoa instituutio, joka voi saada aikaan muutoksia. Asioihin vaikuttaminen politiikan kautta on siis periaatteessa kuolleena syntynyt ajatus. Vaikuttaa voi sen sijaan luomalla jonkinlaisen suhteen vallanpitäjiin. Se joka ei tunnusta vallanpitäjiä, saattaa itsensä sivuraiteille, mikä on Javlinskin ja Hakamadan ongelma. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunnan kehittäminen Venäjälle näyttäisi olevan mahdotonta. - Roskapuhetta, sanoo Ljudmila Aleksejeva, Helsinkiryhmän puheenjohtaja ja Venäjän grand old lady ihmisoikeuskysymyksissä. Tapaan hänet keväällä 2007 toisinajattelijamielenosoitusten yhteydessä. Yli 80-vuotias Aleksejeva ottaa minut vastaan tilavassa asunnossaan Moskovan ydinkeskustassa, aivan vanhan Arbatin kupeessa. Aleksejeva johti Helsinki-ryhmää jo Neuvostoliiton aikoina. Hän ei pelkää mitään, ja hänellä on pitkä perspektiivi Venäjän toisinajattelijoihin. Hän puhuu hitaasti ja perusteellisesti, mutta hänen ajatuksensa ovat veitsenteräviä. - Venäläiset eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä demokratia on ja mikä yhteys heidän äänestyskäyttäytymiselksng

132 lään on vallanpitäjiin. Mutta yhden asian venäläiset ovat oppineet, nimittäin taistelemaan omien etujensa puolesta. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita demokratiasta - vielä. Mutta he ovat kiinnostuneita mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämäänsä. He perustavat yhdistyksiä autoilijoille, ihmisille joilta on huijattu heidän asuntonsa ja niin edespäin. Kova elämä armottomassa jälkikommunistisessa markkinataloudessa on tehnyt osasta kansalaisia hyvin karaistuneita ja vahvoja. Se osa ei lopulta anna Kremlin enää ajaa ylitseen, Aleksejeva sanoo. - Markkinatalous jakoi meidät kahdenlaisiin ihmisiin: niihin jotka selviytyvät ja niihin jotka eivät selviydy. Ne jotka selviytyivät kaikista mullistuksista ja onnistuivat rakentamaan itselleen uuden elämän omin voimin he eivät ole valtiolle mitään velkaa. Heistä on tullut itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, jotka osaavat puolustaa omia etujaan. Tätä ei Kreml ole lainkaan ymmärtänyt. He luulevat ihmisten edelleen ajattelevan samalla tavoin kuin neuvostoaikoina. Muistin nuo Aleksejevan sanat vuotta myöhemmin, tehdessäni reportaasia ilmiöstä nimeltä totsetsnaja zastroika eli aivan liian pienille tonteille rakennetut uudisrakennukset Moskovassa. Moskova kärsii huutavasta tonttipulasta, ja mikä tahansa vapaa tontti kaupungin rajojen sisäpuolella on äärettömän arvokas. Isot ja mahtavat rakennusliikkeet hankkivat rakennuslupia tonteille, jotka ovat :SNG VENÄJÄN POLITIIKASTA 117

133 itse asiassa liian pieniä. Tuloksena on usein, että yritykset yksinkertaisesti anastavat osia naapuritonteista saadakseen kerroksiset luksuskerrostalot mahtumaan. Mutta tällaiseen eivät kansalaiset enää suostu - he liittyvät yhteen, haastavat rakennusliikkeitä oikeuteen ja nostavat yksinkertaisesti kovan metakan. - Se on auttanut. Meillä on nykyään paljon vähemmän laittomia rakennustyömaita. Totta kai sellaista tapahtuu edelleen kaikkialla Moskovassa, mutta viranomaiset ovat ryhtyneet valvomaan rakennusliikkeitä tarkemmin. Päättäjät eivät yksinkertaisesti halua kimppuunsa suurta joukkoa vihaisia kansalaisia, sanoo Aleksandr Kulpin, yksi haastattelemistani aktivisteista. Ljudmila Aleksejeva on siis sitä mieltä, että oikeuksistaan tietoisten ja vahvojen kansalaisten määrä Venäjällä on kasvamassa. Askel siitä oikeiden puolueiden ja toimivan puoluejärjestelmän Venäjään on kuitenkin edelleen pitkä. Toistaiseksi puolueet harrastavat varjonyrkkeilyä - kaikki energia menee toisten mustamaalaamiseen, ei yhteistyöhön ja kompromissien tekoon. Se on täysin luonnollista, koska puolueilla ei kuitenkaan ole valtaa päättää mistään. Kreml ei kaipaa yhteistä päätöksentekoprosessia, Kreml haluaa tehdä kaikki päätökset itse ja saada duuman siunauksen jälkikäteen. Ajatus säännöllisestä vallanvaihdosta - säännöllisesti pidettyjen vaalien tuloksen mukaan - kauhistuttaa Kremliä. ksng

134 Se johtuu siitä, ettei poliittisessa valtapelissä hävinnyt ole koskaan tehnyt comebackia Venäjällä. Hänet on toimitettu pois päiviltä, lähetetty maanpakoon tai suljettu luostariin. Se, joka on onnistunut kaappaamaan vallan, pystyy säilyttämään sen vain yhdellä tavalla, nimittäin takertumalla siihen kaikin keinoin. Siksi Venäjän kansalaiset eivät ole juurikaan kiinnostuneita politiikasta. Se on täysin järkeenkäypää. Politiikkahan ei muuta mitään. Mutta toisin kuin monet muut maailman puoli- tai täysdiktatuurien kansalaiset venäläiset eivät elä tietotyhjiössä - he saavat matkustaa vapaasti ja käyttää internetiä ilman mitään rajoituksia. Se ei kehitä Venäjän yhteiskunnasta toimivaa kansalaisyhteiskuntaa, mutta se synnyttää kansalaisia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Siksi ei olekaan mahdotonta, että pitkällä tähtäimellä Ljudmila Aleksejeva on oikeassa. :SNG VENÄJÄN POLITIIKASTA 119

135 10. LUKU Venäläisestä kollektivismista Eräänä toukokuun iltana asuessani ensimmäistä vuotta Moskovassa minä ja poikaystäväni tapasimme ystäviämme Sokolnikipuistossa. Kevätilta oli lämmin ja valoisa. Me söimme saslikkia ja joimme olutta ulkoilmaravintolassa ja pidimme puistossa hauskaa koko illan satojen muiden moskovalaisten tavoin. Kun olimme lähdössä, alkoivat neuvottelut siitä, minkä metroreitin valitsisimme. Minä en ymmärtänyt yhtään mitään. - Sergei ja minä ajamme Sokolnikistä Puutarhakehälle ja sieltä Dobryninskajaan. Sehän on päivänselvää, minä sanoin. Kävi ilmi, ettei kyse ollut ollenkaan siitä, mitä reittiä itse kukin pääsisi kotiin mahdollisimman pian. Vaan siitä, mikä yhteinen reitti meidän kannattaisi valita, jotta voisimme kaikki istua metrossa yhdessä pisimmän mahdollisen ajan. Tärkeintä Venäjällä on olla yhdessä. Ystävien ja sukulaisten kanssa seurustelu on niin itsestään selvä prioriteetti, ksng

136 ettei kukaan edes pidä sitä sellaisena. Käsitettä "laatuaika" ystävien ja rakkaiden kanssa vietettävästä ajasta ei tunneta - venäläiset eivät voisi ymmärtää sitä. Itse eläminenhän jo tarkoittaa heidän kanssaan olemista, töissä käydään jotta voitaisiin elää. Kun saa kutsun vieraisille venäläiseen kotiin, kyse on harvoin tyhjästä kohteliaisuudesta. Kutsu on vilpitön, ja ilo eteisessä vieraitten tultua spontaania. Venäläiset ottavat mielellään vastaan vieraita, koska se tarkoittaa pitkää ja perusteellista seuranpitoa, parasta mitä on. Vieraiden jääminen yöksi on melkeinpä itsestään selvää - muutenhan olisi pakko keskeyttää yhdessäolo aivan liian varhain. Itse herään mieluiten omassa sängyssäni, ja siksi lähden Moskovassa yleensä kotiin ystävien luona pidetyistä juhlista. Joka kerta joudun käyttämään lieviä voimakeinoja irrottautuakseni isäntäväen otteesta. Sydäntäni raastaa nähdä heidän ilmeensä, kun puen ulkovaatteita - he ovat aina yhtä murheellisia ja pettyneitä, vaikka kello olisi viisi aamulla ja seurustelu jatkunut tiiviinä jo yli kymmenen tuntia. Mutta kun olisi niin hauskaa herätäkin yhdessä! Venäläinen isäntäväki toivottaa yleensä vieraansa tervetulleiksi pöytä kukkuroillaan zakuskaa (pieniä alkupaloja, jotka koostuvat esimerkiksi erilaisista salaateista, kylmästä viipaloidusta kielestä ja kinkusta, purkkimakrillista, juusto- ja makkaraviipaleista ja muusta mitä jääkaapista löytyy), mehua, viiniä ja vodkaa. Sitten istutaan alas ja VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 121

137 seurustellaan. Seurusteleminen tarkoittaa keskustelemista tauotta ja kovaäänisesti. Venäläiset inhoavat hiljaisuutta. Siinä he muistuttavat amerikkalaisia, mutta tiettyjä merkittäviä eroja kuitenkin on. Minut sijoitettiin kerran eräissä hääjuhlissa samaan pöytään amerikkalaisten vieraiden kanssa. Kolmen tunnin kuluttua olin aivan loppu - amerikkalaiset puhuivat, puhuivat ja puhuivat. Kun yksi vaikeni, toinen jatkoi. Tärkeää ei kuitenkaan vaikuttanut olevan se, mitä sanottiin, vaan se, ettei ollut hiljaista. Amerikkalaiset puhuivat kaikenlaista yksinkertaisesti vain täyttääkseen hiljaisuuden jollakin. Jos he eivät keksineet mitään parempaa, he saattoivat esimerkiksi kuvailla viimeistä kauppareissuaan. Se sai minut niin väsyneeksi ja hajamieliseksi, että jouduin koko hääaterian ajan ponnistelemaan edes vaikuttaakseni kiinnostuneelta. Venäläisetkin puhuvat paljon ja mielellään, mutta he kuvailevat hyvin harvoin kaupassakäyntejään. Venäläiset puhuvat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta, ystävistä ja vihollisista, läheisistä ja rakkaista, sodasta, väkivallasta ja kauheuksista, kirjallisuudesta, runoudesta ja aaveista, tulipaloista, katastrofeista ja kiinalaisesta mytologiasta. He eivät koskaan puhu epäolennaisista asioista. He ovat aina hyvin kiihkeitä ja asiastaan innostuneita. Ennen kaikkea he ovat hyvin uteliaita. Yksinäinen suomalainen päivällispöydässä voi varautua siihen, että hänet hukutetaan kysymyksiin. Mikä oli salaisuus MannerheimkSNG

138 linjan takana? Miksi sinä puhut ruotsia, vaikka olet syntynyt Suomessa? Miksi kaikki on Suomessa niin tyyntä ja rauhallista ja hyvin järjestettyä? Miksi teidän tienne ovat niin hyviä? Se on sitten hyvä, että Suomi tajuaa pysytellä Naton ulkopuolella! Me tiedämme kyllä, että oikeastaan me aloitimme talvisodan, mutta jatkosota oli teidän vikanne! Olen jo aiemmin maininnut, että venäläiset tietävät yleensä hämmästyttävän paljon Suomesta ja Suomen historiasta. Sen takia heillä on myös hyvin varmat mielipiteet meistä. Mielipiteet, joita he eivät halua muuttaa, mutta joista he mielellään kinastelevat. Venäläiset esittävät myös kysymyksiä, joita Suomessa pidettäisiin tunkeilevina ja epähienoina. Uskotko Jumalaan? Milloin te aiotte hankkia lapsia poikaystäväsi kanssa? Miksi sinä et meikkaa, olisit niin paljon sievempi jos meikkaisit? Sillä, joka ei halua vastata, on täysi vapaus olla vastaamatta, mutta on turha kuvitella että utelut loppuisivat siihen. Olen itse oppinut arvostamaan venäläistä suoruutta, sillä se poistaa monia ongelmia. Venäläiset kysyvät suoraan asioita, joita suomalaiset ajattelevat vain hiljaa mielessään. He kysyvät koska he ovat aidosti kiinnostuneita. Sillä tavoin saa selville olennaisia asioita toisesta suoraan tämän omasta suusta, sen sijaan että informaation välittäisi joku muu. Vain venäläiset seurueet reagoivat näkyvästi kauhistuen, kun kerron että minulla oli isosisko, joka kuoli yht- VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 123

139 äkkiä 19-vuotiaana. He kysyvät heti, mihin hän kuoli. He antavat minun kertoa koko tarinan bakteeritulehduksesta, meningokokeista ja sairauden kamalasta pyörryttävän nopeasta kulusta, surusta, menetyksestä, tuskasta. Sitten nostamme venäläiseen tapaan maljan kuolleille, toisin sanoen pidämme laseja ylhäällä koskematta niillä muiden laseja, ja juomme vodkaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten puhumme muista asioista. Ei ole tarkoitus rypeä murheissa koko iltaa, mutta suru ja ilo ovat yhtä tärkeässä osassa seurustelussa. Sillä tavoin he ottavat minun koko persoonani mukaan yhdessäoloon, iloineen, suruineen, kaikkineen. Venäläisillä on tapana sisällyttää toiset joukkoonsa, eivätkä he kavahda vaikeiden asioiden edessä - sellaisten joista suomalaiset eivät koskaan puhu ja joita he aivan erityisesti välttelevät silloin, kun on tarkoitus pitää hauskaa yhdessä. Venäjällä yhdessäoloon kuuluu koko elämän kirjo. He nauravat ja itkevät yhdessä tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Kanssakäyminen on Venäjällä niin tärkeätä, että ulkoiset puitteet ovat toisarvoisia. Olen useamman kerran ollut mukana grillaamassa saslikkia sateessa ja tuulessa - jos olemme kerran sopineet tapaavamme puistossa ja grillaavamme, niin se tehdään, riippumatta säästä. Omat ehdotukseni juhlien siirtämisestä sisälle eivät ole koskaan saaneet vastakaikua. Onko takamuksesi märkä - istu muovipussin päälle! Paleletko sinä juo vodkaa ja laula, niin tunnet heti olosi paremmaksi! ksng

140 Ilmaisu horoso sidim tarkoittaa kirjaimellisesti "me istumme hyvin", ja se on yksi tyypillisimmistä venäläisistä ilmaisuista joita tiedän. Niin sanotaan usein mielellään, kun istutaan hyvien ystävien ympäröimänä zakuskaa lautasella ja vodkaa lasissa. Eli kun ihmisillä on oikein hyvä olla. Kun venäläiset ystävät skoolaavat keskenään, ensimmäinen malja on useimmiten za vstretsu, toisin sanoen malja sille että tapaamme täällä ja nyt. Niin sanotaan varsinkin silloin, jos ei tavata usein. Toinen pakollinen malja on malja emännälle, silloin skoolataan za Masu tai za Tanju, joka on järjestänyt kaiken niin hienosti. Sitä paitsi melkein aina skoolataan myös naisille, za zenstsin. Silloin pöydän ympärillä istuvat miehet nousevat seisomaan. Naiset eivät sen sijaan nosta maljaa miehille, koska ei ole miesten asia tulla ylennetyiksi ja palvotuiksi. Edelleen on käytössä vanhoja kommunistisia maljoja, esimerkiksi za mir vo vsjom mire (rauhalle koko maailmassa) tai za druzbu narodov (kansojen ystävyydelle), mutta nuorempi sukupolvi harvoin nostaa niitä. Sen sijaan nuoret pitävät kiinni tavasta, jonka mukaan jokainen pöydän ääressä istuja saa mielellään pitää pienen puheen illan aikana. Puheet muistuttavat kaikki toisiaan - ne aloitetaan kiittämällä illan isäntäväkeä upeasta illallisesta ja lopetetaan ilmaisemalla arvostusta kaikkia pöydän ääressä istujia kohtaan ja iloa siitä, että kohtalon lempeä oikku salli meidän kokoontua juuri siellä ja juuri silloin. VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 125

141 Sanojen mahti on Venäjällä suuri, eikä sen, että puheet ovat niin samankaltaisia, pidä antaa johdattaa itseään harhaan. Ne ovat vilpittömiä. Venäjällä on tärkeätä sanoa asiat julki, ilmaista arvostusta, iloa, liikutusta. Se on osa kanssakäymistä, kitti, joka yhdistää ihmisiä. Lapset kasvatetaan jo pienestä tähän suulliseen kulttuuriin. Venäläisissä häissä on perinteenä, että jokainen vieras pitää pienen puheen hääparille, ja se koskee myös lapsia. Olen useamman kerran nähnyt venäläisten kahdeksanyhdeksänvuotiaiden pitävän puhetta lähes satapäisen yleisön edessä. He selviytyvät siitä kunnialla. Tietenkin lapset toistavat samoja lauseita, joita he ovat kuulleet aikuisten lausuvan; kyse ei ole mistään poikkeuksellisen henkevästä. Mutta tällä tavoin lapset oppivat jo varhain, että jokaisen kuuluu sanoa jotakin. Siksi venäläisillä koululaisilla on kaiken kaikkiaan aivan toisenlaiset valmiudet esiintyä ja ilmaista itseään yleisön edessä kuin suomalaisilla koululaisilla. Venäläiseen kollektivismiin sisältyy myös se, että kaikki yhteiset projektit toteutetaan demokraattisesti eli äärettömän kaoottisesti ja tehottomasti. Matkustaminen venäläisten ystävien kanssa on koettelemus suomalaiselle, joka on tottunut itse päättämään joka päivä mitä haluaa nähdä ja tehdä. Kun suomalaiset matkustavat yhdessä, ei tuota suurempaa ongelmaa jakautua ryhmiin, jos halutaan nähdä eri asioita. Venäläisten ystävysten matkustaessa kaikkien pitää olla yhdessä kaikkialla. 126 ksng

142 Siitä johtuen matkailijat ehtivät nähdä korkeintaan yhden nähtävyyden päivässä. Ensin kaikkien pitää kokoontua, mikä tietysti vie aikansa, sillä useimmat ovat kroonisesti myöhässä. Päivän mittaan pitää syödä, juoda kahvia ja käydä vessassa, ja päätös siitä missä näitä asioita toimitetaan pitää tehdä kollektiivisesti. Lopulta pitää vielä päättää missä ravintolassa syödään illalla. Kaikki tämä tapahtuu kovaäänisen neuvottelun ja lennokkaiden riitojen säestyksellä. Suomalaiset nauravat usein ruotsalaisten innolle tehdä yhteisiä, demokraattisia päätöksiä. Venäläiset ovat siinä asiassa samanlaisia kuin ruotsalaiset, mutta eivät yhtä järjestelmällisiä. Sitä paitsi venäläiset ovat viihdyttävämpiä, sillä he eivät pelkää konflikteja ja alkavat heti rettelöidä, jos illan ravintolavalinta on heidän mielestään mennyt metsään. Tämä tekee päätöksenteosta tietysti entistäkin pitkällisempää ja tehottomampaa, mutta sitäkin hauskempaa. Kerran matkustin Sveitsiin hiihtämään pietarilaisten ystävieni kanssa. Me yövyimme Genevessä ja ajoimme eri hiihtokeskuksiin joka päivä. Kuskina oli Kolja, joka työskentelee Renault'lla Pariisissa. Siellä hän oli omaksunut eräitä länsimaisia tapoja. Auto lähtee joka aamu kello yhdeksältä. Se joka ei ole paikalla ajoissa saa jäädä kotiin, Kolja ilmoitti. Hän nimittäin pitää kovasti hiihtämisestä ja tiesi, että oli olemassa vain yksi tapa pakottaa ihmiset tulemaan ajoissa - uhkailu ja kiristys. Koska olen suomalainen, VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 127

143 minusta oli täysin normaalia että matkustajien piti mukautua kuljettajan aikatauluun. Muiden ystävien mielestä Kolja sen sijaan oli miltei epäinhimillisen julma. Olisiko kaikkien pakko stressata itsensä sairaiksi joka aamu? Järkyttynein ja huolestunein oli Koljan sisar Anna. -Veljestäni on tullut niin kauhean epäkohtelias Ranskassa. Luoja, miten häpeän hänen puolestaan, Anna huokaili. Venäläiset ovat hulluina kaikenlaisiin merkkipäiviin ja yhteisiin tapahtumiin. On aivan tavallista nähdä lentokentillä valtavia julisteita, joissa onnitellaan syntymäpäivän johdosta, esimerkiksi: "Onnea 60-vuotispäivän johdosta, rakas lentokenttä!" Moskovassa katuja reunustavat joka syksy julisteet, joissa onnitellaan "rakasta kaupunkiamme" syntymäpäivän johdosta. Eräässä moskovalaisessa peruskoulussa, jossa kerran vierailin, oli kaikki juhlapäivät kirjoitettu muistiin seinälle. Laskin 15 päivää ja sitten lopetin laskemisen. Siinä koulussa vietettiin mm. vanhusten päivää, musiikin päivää, eläinten päivää, opettajan päivää, postin päivää, päivää jona Pietarin keisarillinen lyseo aloitti toimintansa vuonna 1811, koulukirjastojen päivää ja YK:n päivää. Juhlapäivät ovat yksinkertaisesti tapa kokoontua jonkin yhteisen asian ympärille ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Siksi ei ole outoa, että ne ovat Venäjällä niin suosittuja ja lukuisia. Vanhentuneiden juhlapäivien poistamista viivytetään mahdollisimman pitkään. Esimerkiksi 7. marraskuuta ksng

144 KUVA 1 Perhe on Venäjällä tärkeä, sen jäsenet pitävät yhtä ja auttavat toisiaan. Kijaskojen tyttäret Diana (20) ja Viktoria (18) asuvat edelleen kotona. Se tarkoittaa neljää asukasta pienessä kaksiossa. Asuntojen hinnat ovat Moskovassa huimaavia, joten on yleistä, että aikuiset lapset asuvat vanhempiensa luona säästääkseen rahaa.

145 KUVA 2 Koulut ovat Venäjällä edelleen korkeatasoisia, mutta Moskovassa vanhemmat joutuvat usein maksamaan saadakseen lapsensa hyvään kouluun. Koulu 1205 Moskovan keskustassa on yksi kaupungin kalleimpia opinahjoja. Tässä historianopettaja Anastasia Burdina kertoo Stalinin vainoista. KUVA 3 Kasakka Vitali Panasenko ja hänen kolmevuotias kilpaorinsa Artsan Ragulin kylässä, noin 180 kilometriä Stavropolista itään. Stalinin aikana kasakoita kohdeltiin erittäin huonosti, mutta nykyään he ovat venäläis-ortodoksisen kulttuurin tärkeimpiä symboleja. Kasakkakylät (stanitsat) Etelä-Venäjällä ovat elpyneet, mistä suurin kiitos kuuluu korkealle syntyvyydelle ja muuhun Venäjään verrattuna matalalle kuolleisuudelle. KUVA 4 Kasakoiden voimakas yhteenkuuluvuuden tunne on aina auttanut heitä pysymään hengissä. He ovat vieraanvaraisia, pelottomia ja hyvin isänmaallisia.

146

147 KUVA 5 Venäjän keskiluokka on hyvin näkyvä ilmiö Moskovassa, jossa katukuva on muuttunut dramaattisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kamergerski pereulok -kävelykadulla Moskovan keskustassa on ulkoilmaravintoloita vieri vieressä. KUVA 6 Demokratia-aktivistien määrä ei ole kovin suuri. Ennen duumanvaaleja marraskuussa 2007 Moskovassa järjestettiin Putinin vastainen mielenosoitus. Poliisi hajotti sen kovin ottein, kuten se on hajottanut useimmat ns. toisinajattelijoiden mielenosoitukset. Kreml näyttää selvästi pelkäävän "oranssia vallankumousta" Venäjällä, ja siksi menestyksekkään oppositioliikkeen synty pyritään estämään jo alkuunsa. KUVA 7 Vuoden 2007 duumanvaaleissa kommunistit olivat oikeastaan ainoa oppositiopuolue. He saivat yli 11 prosenttia äänistä, mutta heidän todellinen kannatuksensa on suurempi.

148

149 ИДИ

150

151 KUVA 8 Moskovan liikenneruuhkat ovat saaneet autoilijat keksimään luovia tapoja päästä eteenpäin, esimerkiksi raitiovaunukiskoilla ajamisen. KUVA 9 Kirjailija ja Yleisradion kuvaaja Pavel Tsukov purevassa pakkasessa tehdyn keikan jälkeen.

152 vietetty Venäjän vallankumouksen päivä oli virallinen juhlapäivä aina vuoteen 1994, jolloin Boris Jeltsin päätti, että se ristittäisiin uudestaan Yksimielisyyden ja sovituksen päiväksi. Venäläiset nauroivat täyttä kurkkua tälle käsittämättömälle määrittelylle, mutta heillä ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat pitää ylimääräisen vapaapäivänsä, joten he viettivät Yksimielisyyden ja sovituksen päivää vuoteen 2005 asti. Silloin Kreml ilmoitti, että päivä saisi taas uuden nimen. Nyt sen nimi on Kansan yhtenäisyyden päivä, ja se on siirretty marraskuun 7. päivästä marraskuun 4. päivään. Kremlissä oli nimittäin huomattu, että Kazanin jumalanäidin - joka on ortodoksisen kirkon tärkeimpiä pyhimyksiä - päivä oli sopivasti lähellä marraskuun 7:ttä. Kazanin jumalanäiti oli yksi venäläisten joukkojen tärkeimpiä suojelupyhimyksiä heidän ajaessaan puolalaiset ja kasakat pois Moskovasta 4. marraskuuta Sillä tavoin erilaisia historian tapahtumia yhdistelemällä voitiin päättää, että marraskuun 4. on Venäjällä virallinen pyhäpäivä. Kun kysyin Yleisradion Moskovantoimiston venäläiseltä henkilökunnalta, miksi heillä oikeastaan silloin oli vapaata, kukaan ei tiennyt. He eivät olleet pysyneet vauhdissa mukana. Kaikkiin venäläisen kollektivismin puoliin en ole yhtä ihastunut. Venäläisiin häihin osallistuminen on joskus tuskallista, koska siellä ei yleensä saa istua rauhassa, syödä ja jutella pöytäseurueensa kanssa. Käynnissä on nimittäin VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 129

153 jatkuvasti jokin yhteinen ohjelmanumero, leikitään, pidetään puheita, katsotaan elokuvia tai esiintyviä taikureita. Palkattu hääjuontaja ei ole hetkeäkään hiljaa. Hänellehän maksetaan siitä, että häävierailla on hauskaa. Venäjällä asuvana suomalaisena pidän kunnia-asianani opetella hyväksymään kaikki venäläisen kulttuurin ilmentymät, mutta täytyy sanoa, että tietyt hääjuontajat ovat pakottaneet minut tiedostamaan avarakatseisuuteni rajat. Joka tapauksessa venäläinen kollektivismi on tietysti enimmäkseen sympaattista, varsinkin kun se toimii kasvualustana niin monille positiivisille ilmiöille. Yksi sen hienoimpia tuotteita on kulttuurinen yhtenäisyys, jollaiseen en ole juurikaan törmännyt muiden kansojen parissa. Venäjällä kulttuuri, runous ja kirjallisuus ovat mitä suurimmassa määrin eläviä. Ei ole pelkkä kaavamainen käsitys, vaan aivan totta, että kaikki ovat lukeneet Puskinia koulussa ja useimmat osaavat myös siteerata häntä. Eivätkä vain Puskinia. Venäjän kirjallisuus on koulussa niin tärkeä aine, että useimmat oman sukupolveni venäläiset tuntevat kaikki suuret klassikot ja lausuvat ulkoa Nekrasovia tai Blokia ihan tuosta vain. Tämä ei koske vain kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä vaan myös niitä, jotka ovat tuskin avanneet kirjaakaan lopetettuaan koulunkäynnin. - Anja, jos venäläiset naiset pystyvät pysäyttämään pillastuneen hevosen, sinä pystyt pysäyttämään hirven, Ilja sanoi minulle kerran. ksng

154 En ymmärtänyt mistä hän puhui, kunnes venäjänopettajani kertoi minulle, että se oli Nikolai Nekrasovin runosta. Runossa Moroz, krasnyi nos hän riimittelee venäläisestä naisesta: Konja na skaku ostanovit, v gorjastsuju izbu voidjot! (Vapaasti käännettynä: "Hän pysäyttää pillastuneen hevosen ja astuu sisään palavaan taloon"). Ilja on liikemies, jolla ei ole aikaa runoudelle, mutta hän on käynyt venäläistä peruskoulua. Siksi hänellä on kirjallista yleissivistystä, niin kuin useimmilla muillakin tuntemillani venäläisillä. Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin monilla länsimaisilla klassikoilla on. Kaikilla on henkilökohtaista kokemusta Tolstoista, Dostojevskista, Gogolista, Buninista, Bulgakovista. Kaikki tuntevat samat runot, samat klassikot, niiden henkilöt ja sanomat. Niiden ympärillä käydään ikuista keskustelua, joka synnyttää uutta kirjallisuutta, uusia ajatuksia, uusia klassikoita. Se on hyvin hedelmällinen kasvualusta uusille kirjailijoille. VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 131

155 Dostojevskin Raskolnikov, Pasternakin Tohtori Zivago ja Tsehovin Dusetska ovat kaikki venäläisille tuttuja henkilöitä, joista on tullut käsitteitä. Tsehovin novelli Dusetska (Kullanmuru) esimerkiksi kertoo naisesta, joka ei voi elää rakastamatta ja joka täydellisesti sulautuu miehiinsä, tavalla jota Suomessa pidettäisiin lähinnä hölmönä. Venäjällä häntä sen sijaan pidetään sankarillisena naisena, naistyyppinä, jolla ikävä kyllä on aivan liian vähän edustajia nykyaikana. Olen nähnyt kulttuuriohjelman, jossa kirjailijat ja toimittajat kiihkeästi keskustelevat Dusetska-luonteesta ja siitä, onko sillä jotain tulevaisuutta Venäjällä. Minua kiehtoo suuresti, että venäläiset eläytyvät edelleen klassikoihinsa niin syvästi, että keskustelu jostakin Tsehovin 1800-luvulla luomasta hahmosta voi herättää sellaisia intohimoja. Neuvostoaikoina kaikki lukivat samoja kirjoja ja katsoivat samoja elokuvia. Vapautta ei ollut, mutta onneksi kirjallisuuden ja elokuvien laatu oli yleensä korkea. Sitä paitsi ihmiset lukivat ja katsoivat elokuvia hyvin paljon - muuta tekemistähän ei juuri ollut. En epäile, etteikö juuri tämä kollektiivinen kulttuurikylpy olisi saanut venäläiset ymmärtämään inhimillisen kanssakäymisen eri vivahteita niin paljon hienovireisemmin kuin me suomalaiset, joita on kylvetetty viimeiset 50 vuotta melko yksiulotteisessa anglosaksisessa kulttuurissa. Venäläiset ovat maailman parhaita keskustelemaan ihmiseen, elämään ja kuolemaan liittyvistä kysymyksistä. He ksng

156 löytävät oikeat sanat asioille ja ihmisluonteille, joista minulla itselläni on aiemmin ollut vain hämärä aavistus. En ollut koskaan ennen Venäjälle muuttoani tajunnut miten turrat minun tuntosarveni olivat ja miten kapea oli ilmaisurekisterini, kun piti havaita ja tulkita ympäröivää maailmaa. Asiaan kuuluu, että venäläiset ovat myös erittäin hyviä lukemaan ihmisiä. Tämän kyvyn he ovat hioneet huippuunsa yhteiskunnallisen sorron vuosisatoina. Hengissä pysyminen edellytti, että pystyi nopeasti määrittelemään, minkälaisen ihmistyypin kanssa oli tekemisissä. Venäläisiltä ystäviltä tai työtovereilta on vaikea salata asioita, koska he tajuavat aina salamannopeasti, mitä on meneillään. Herkkien venäläisten tuntosarvien positiivisen puolen sain kokea tuoreena Moskovan-kirjeenvaihtajana, kun kielitaitoni oli vielä puutteellinen ja minun oli usein vaikea löytää sanoja. Venäläinen henkilökuntamme ymmärsi kuitenkin aina mitä tarkoitin. He katsoivat kasvojani ja eleitäni, ja asia oli sillä selvä. Venäläisten kyky kommunikoida muiden aistien kuin kuulon pohjalta on aivan toisella tasolla kuin suomalaisten. VENÄLÄISESTÄ KOLLEKTIVISMISTA 133

157 11. LUKU Venäläisistä ja alkoholista Juominen on venäläisten ilo, ilman sitä emme voi elää. NESTORIN KRONIKKA VUODELTA Huomenna on isän kuolinpäivä. Meidän täytyy mennä haudalle, Valentina sanoi pojalleen. Me olimme Apatityssä Kuolan niemimaalla vierailemassa silloisen poikaystäväni Sergein äidin, Valentinan, luona. Sergein isä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin, ja Valentina piti tarkkaa lukua vuosipäivästä, kuten kaikilla venäläisillä omaisilla on tapana. Kuolleitten kunnioittaminen, heidän muistamisensa, heistä puhuminen ja heille maljojen nostaminen on Venäjällä tärkeää. Elämän kaikki puolet kuuluvat inhimilliseen kanssakäymiseen. Hautausmailla näkee usein pieniä penkkejä, joita omaiset ovat sijoittaneet haudan viereen. Ne ovat siinä, jotta jälkipolvet voisivat istua rakastamansa ihmisen haudalla ja seurustella hänen kanssaan. Lähdimme hautausmaalle seuraavana päivänä. Se sijaitsi kaukana kaupungin ulkopuolella, joten me tilasimme ksng

158 taksin, mustan Volgan, joka pikkusummasta haki meidät ja vei hautausmaalle. Valentinalla oli mukanaan iso laukku, jonka hän laski hautakiven viereen. Sitten hän alkoi kaivaa sieltä esiin tavaroita: mustaa leipää (tsornyi hleb), savukkeita, pullollisen vodkaa ja neljä pientä kristallilasia. Hän laski kaksi leipäviipaletta hautakiven juurelle, kaatoi vodkaa lasiin ja asetti sen niiden viereen. Lopuksi hän pani maahan savukkeen. Savuke, leipä ja vodka oli tarkoitettu Vovalle, hänen miehelleen, joka oli ollut pinttynyt nikotinisti. Sen jälkeen Valentina kaatoi vodkaa muihin laseihin ja ojensi meille omamme. Me kohotimme lasejamme sanomatta mitään tai antamatta niiden koskea toisiaan: perinteinen tapa kohottaa malja kuolleille Venäjällä. Sitten joimme kristallinkirkkaan, polttavan vodkan yhdellä siemauksella, joimme yhdessä Vovan kanssa, jota ei enää ollut mutta joka siitä huolimatta tällä tavoin otettiin mukaan seurueeseen. En ole koskaan juonut vodkaa kauniimmalla tai hartaammalla tavalla. Alkoholismi on tärkein syy venäläisten miesten katastrofaalisen alhaiseen keskimääräiseen elinikään (59 vuotta). Se on ongelma, jolla on jättiläismäiset mittasuhteet. Siksi tunsin tiettyä epäröintiä alkaessani kirjoittaa tätä lukua - en halua millään muotoa vähätellä tai kätkeä sitä tosiasiaa, että alkoholismi on venäläisen yhteiskunnan mätä- VisNÄLÄISISTÄ JA ALKOHOLISTA 135

159 paise, joka vuosittain riistää kymmeniätuhansia henkiä, rikkoo perheitä ja horjuttaa yhteiskunnan perusteita. Samaan aikaan vodka on kuitenkin erottamaton osa venäläistä kulttuuria. Se on kulttuurin välittäjä, kun sitä käytetään kohtuullisesti. Vodkan juontiin liittyvät seremoniat voivat usein olla hyvin kauniita ja arvokkaita. Tullessani vierailulle venäläiseen kotiin, istuessani pienessä keittiössä ja nähdessäni isännän kaatavan vodkaa pieniin kristallilaseihin jotta voisimme skoolata ystävyydellemme, koen lämpimän, tuttavallisen ja hyvin venäläisen elämyksen, jota vaille en haluaisi jäädä. Venäläiset isännät tuntisivat olonsa hyvin kiusaantuneeksi, jos he ottaisivat vastaan vieraita tarjoamatta näille jotakin. Jos ei ole aiemmin tavattu, on todennäköistä että pienet kristallilasit, rjumotski, ilmestyvät pöytään, jotta voitaisiin nostaa maljat vastasolmitulle tuttavuudelle. Venäläinen, joka haluaa juoda vodkaa yhdessä jonkun kanssa, ilmaisee ystävyyttä; paras tapa aloittaa ystävyys on juoda yhdessä. Siksi on myös vaikea sanoa ei, jos joku venäläinen haluaa tarjota vodkaa. Se voitaisiin tulkita jopa suoranaiseksi loukkaukseksi, merkiksi siitä ettei vastapuoli halua druz.it, seurustella ja olla ystäviä. Kerran matkustin retkelle Moskovan ulkopuolelle norjalaisten kavereideni kanssa. Me kävimme Borodinossa, taistelukentällä, missä Napoleonin armeija otti yhteen legendaarisen venäläisen kenraali Kutuzovin joukkojen 136 :SNG

160 kanssa vuonna Paikalla on lukuisia muistomerkkejä, ja yhden luo oli kokoontunut eräs hääseurue perinteiseen tapaan valokuvauttamaan itseään ja nostamaan maljoja hääparille. Heti meidät nähdessään bestman tuli juosten luoksemme kädessään vodkapullo ja pino muovimukeja - iloisena, innokkaana ja punaposkisena hän halusi tarjota myös ulkomaalaisille vieraille mahdollisuuden kohottaa malja hääparin onneksi. Kaikki kolme kaveriani kieltäytyivät yksi kerrallaan - ensimmäinen toimi kuskina, toinen söi vahvoja särkylääkkeitä selkävaivojensa takia ja kolmas ei koskaan juonut väkeviä. Bestman-parka ei ymmärtänyt mitään. Minä pelastin tilanteen kulauttamalla kerralla vodkalasini tyhjäksi - muu olisi ollut loukkaus toivorikasta hääparia kohtaan. Venäjällä ei nimittäin tunneta mitään hyväksyttäviä syitä kieltäytyä kohottamasta maljaa tärkeiden asioiden, kuten esimerkiksi aviollisen onnen, hyväksi. Hääseurue ojensi minulle luonnollisesti myös makkaraleivän. Venäläiset eivät koskaan juo vodkaa tyhjään vatsaan. Pulloa ja kristallilaseja seuraa aina vadillinen makkara- tai juustoviipaleita, suolakurkkua, kinkkua tai oliiveja. Ilman zakuskaa voi tulla liian humalaan, ja se ei ole tarkoitus. Pitää syödä jotta elimistö pysyy käynnissä. Vodkan juomisen tarkoitus on seurustella, nauraa, jutella, laulaa, riidellä ja sopia taas - ei tulla niin juovuksiin, että nukahtaa tai tulee aggressiiviseksi. Vuosien mittaan olen luultavasti osallistunut satoihin VisNÄLÄISISTÄ JA ALKOHOLISTA 137

161 juhliin, päivällisiin ja vodkajuominkeihin Venäjällä. En kykene muistamaan ainuttakaan tappelua tai muutakaan merkkiä aggressiivisuudesta, joka on Suomessa alkoholin yleisin seuralainen. Se ei tarkoita, että venäläiset joisivat hillitysti, sillä niin he eivät suinkaan aina tee. Miesten juopuminen on normaalia (naiset sen sijaan ovat harvoin humalassa) eikä siinä ole mitään hävettävää, ei myöskään siinä jos haisee viinalta seuraavana päivänä töissä. Mutta se, että tulee juovuksiin, ei tarkoita että tulee aggressiiviseksi, vaan pikemminkin ylenpalttisen ystävälliseksi. Ja venäläiset miehethän kykenevät suutelemaan ja syleilemään toisiaan myös selvin päin. Kerran haastattelin Venäjän edellistä pääministeriä Jegor Gaidaria, kun hän osallistui Helsingissä presidenttiehdokas Henrik Laxin järjestämään seminaariin. Kello oli noin 10, kun Gaidar ilmaantui paikalle. Tunsin siinä samassa ilmiselvän pistävän viinanhajun - ilmeisesti hän oli pitänyt kunnolla hauskaa edellisenä iltana. Mutta Jegor Timurovits oli yhtä veitsenterävä kuin aina. Haastattelusta tuli hauska, henkevä ja eloisa, paljon kiinnostavampi kuin useimmat haastattelut, joita olen tehnyt suomalaisista poliitikoista. Korkean tason venäläisillä liikemiehillä ja poliitikoilla on usein hämmästyttävä kyky kestää alkoholia. Epäilen että se on yksi perusvaatimuksia merkittävään asemaan pääsemiseksi. Putin tekee tässä poikkeuksen - hän on aina käyttänyt alkoholia hyvin maltillisesti. ksng

162 Vodkaa ei juoda pelkästään siksi, että se on hauskaa. Vodkalla on myös sakraali merkitys, ja sitä käytetään ahkerasti siunaamaan erilaisia elämän käännekohtia. Vodkalla skoolataan kun opinnot on saatu päätökseen, kun on ostettu auto tai hankittu uusi sohva tai stereot. Kun joku on valmistunut yliopistosta tai ammattioppilaitoksesta, on tapana kastaa tutkintotodistus vodkaan. Uusi auto pitää kastaa samppanjalla. Mielikuvitus on rajaton, kun on tarve keksiä syitä juhlimiseen. Mikään hankinta ei ole liian pieni, jottei sitä voisi obmyvat, kuten venäjäksi sanotaan. Se tarkoittaa suunnilleen "pestä" - uusi nojatuoli, polkupyörä tai matkapuhelin pestään juomalla sen kunniaksi yhdessä hyvien ystävien kanssa. Hankittuamme entisen poikaystäväni kanssa uuden television saimme usean kuukauden ajan vihjauksia hänen ystäviltään ja sukulaisiltaan, että uusi televisio olisi aika "pestä". - Povod vsegda est-aina löytyy jokin syy juoda yhdessä, poikaystäväni sanoi ja nauroi. Vodka on diminutiivimuoto sanasta voda, vesi. Monien venäläisten mielestä vodka on paljon vähemmän haitallista terveydelle kuin muut alkoholijuomat. Vodka on puhdasta eikä siihen ole lisätty mitään kemikaaleja - tämä on väite, jota usein kuulen venäläisten ystävieni toistavan, varsinkin niiden jotka ovat jo yli viisikymppisiä. Tunnen monia venäläisiä, jotka eivät juo muuta alkoholia kuin VisNÄLÄISISTÄ JA ALKOHOLISTA 139

163 vodkaa, koska he uskovat, ettei se vahingoita elimistöä samalla tavoin kuin viini tai olut. Kun seurue juo yhdessä, vodkaa ja viiniä kaataa aina joku mies. Naisten ei mieluiten pidä ollenkaan koskea pulloon. Kun on istuttu pöytään venäläiset naiset siis odottavat että miehet kaatavat heille vodkaa tai viiniä - sitä ennen nainen ei juo mitään. Hän ei myöskään pyydä saada alkoholia lasiinsa, se olisi epähienoa. Sillä, kuka seurueen miehistä juomaa kaataa, ei ole merkitystä; sen ei tarvitse olla isäntä vaan se voi olla yhtä hyvin joku muu pöydän ääressä istujista. Sama periaate koskee viini- ja samppanjapullojen avaamista. Katson olevani siinä aika hyvä, mutta minun ei koskaan anneta avata pulloa, jos seurueessa on yksikin venäläinen mies, ei vaikka istuisimme minun omassa keittiössäni. Kasakat, perinteisen venäläisen kulttuurin vertauskuva, juovat vodkaa kyynärpää vaakasuoraan nostettuna. Se on traditio, jonka juuret ovat vanhassa hevoskulttuurissa. Entisaikaan kasakka jakoi kaiken hevosensa kanssa, joka siksi tökkäsi turvallaan joka kerta kun sen isäntä pani jotakin suuhunsa. Kyynärpää nostetaan siis pitämään kuvitteellinen hevonen loitolla. Muihin alkoholijuomiin, kuten olueen tai viiniin, venäläisillä on paljon proosallisempi asenne. Siinä että ottaa oluen, ei ole mitään pyhää, ja olutta pidetään enemmän janonsammuttajana kuin alkoholijuomana. Moskovassa ksng

164 voi usein nähdä kunniallisten virkamiesten kävelevän kotiin töistä salkku toisessa kädessä ja avattu olutpullo toisessa. He eivät ole juoppoja - se on vain heidän tapansa rentoutua kotimatkalla, eivätkä he tee sitä baarissa istuen vaan kotiin kävellen. Jostain syystä venäläiset nimittäin kävelevät mielellään olutta juodessaan, mikä on tapa, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Kun viettää iltaa venäläisten ystävien kanssa, ei ole harvinaista, että koko seurue yhtäkkiä nousee keskellä yötä tarkoituksenaan guljat eli tehdä pieni kävelyretki samalla juoden ja seurustellen. Itse en voi käsittää, miksi emme voisi jäädä lämpimään olohuoneeseen istumaan ja jatkamaan seurustelua. En ole koskaan saanut vastausta kysymykseeni, sillä venäläiset ystäväni eivät ymmärrä ongelmaa. Onhan niin hauska kävellä yhdessä! - Niin mutta ulkona on kylmä, minä vaikeroin. - Me lämmitämme toisiamme! Viikonloppuisin näkee usein venäläisiä nuorisojoukkoja, jotka viettävät aikaa keskenään ja juovat olutta puistoissa. Puistonpenkki on nuorison ystävä, sillä korkeiden vuokrien takia monet jäävät asumaan vanhempiensa luokse pitkälti yli 20-vuotiaiksi. Eikä kukaan tietenkään halua istua olohuoneen sohvalla pussailemassa, kun äiti ja isä ovat kotona. Usein nämä nuorisojoukot juovat olutta tai vodkaa appelsiinimehun kanssa muovimukeista. Vaikka venäläiset VisNÄLÄISISTÄ JA ALKOHOLISTA 141

165 teini-ikäiset nauttivat melko paljon alkoholia, olen harvoin nähnyt heidän esiintyvän yhtä tolkuttoman juovuksissa kuin samanikäiset esimerkiksi Helsingissä. Räkäkännissä horjahtelevat ja keskellä katua virtsaavat nuorisojengit ovat tavallinen näky perjantai- ja lauantai-iltaisin lähes jokaisen keskisuuren suomalaisen kaupungin keskustassa. Venäläiset nuoret eivät ole ollenkaan yhtä innostuneita mölisemään aggressiivisesti, heittelemään pulloja tai tekemään tarpeitaan jalkakäytäville. Sen sijaan he usein istuvat soittamassa kitaraa ja laulamassa yhdessä. Minun silmissäni he näyttävät huomattavan hyvinkasvatetuilta. Oletan että tämä johtuu yhdestä asiasta: venäläinen vodkakulttuuri on vanhaa. Kysymys on todellakin kulttuurista, ei sen enemmästä tai vähemmästä. Jokainen tietää, miten pitää käyttäytyä pöydässä tai puistonpenkillä, sillä juomisen tarkoitushan on pitää hauskaa yhdessä - nimenomaan yhdessä. Kollektiivinen venäläinen kulttuuri voittaa tässä tapauksessa ylivoimaisesti individualistisen suomalaisen kulttuurin ja siihen kuuluvan depressiivisen taipumuksen juoda juomisen vuoksi. ksng

166 12. LUKU Venäläisistä nimistä Onko nimesi Anna vai Lena? Sitä minulta kysyvät usein hämmentyneet venäläiset. Sekä Anna että Lenahan ovat venäläisiä nimiä, helppoja ymmärtää. Mutta se, että ne on yhdistetty, on sen sijaan käsittämätöntä. Kaksoisnimiä ei käytetä Venäjällä, vaan kaikkien nimet rakentuvat samalla tavoin: etunimi, isännimi, sukunimi. Toisin sanoen: jos isän nimi on Nikolai Ivanov ja tyttö on ristitty Tatjanaksi, tytön koko nimi on Tatjana Nikolajevna Ivanova. Jos Tatjanalla on veli, joka on ristitty Sergeiksi, veljen nimi on Sergei Nikolajevits Ivanov. Naiset lisäävät a:n sukunimeensä (joten Medvedevin rouvan nimi on Svetlana Medvedeva). Tämä ei koske ukrainalaisia nimiä, kuten Tsumatsenkoa tai Mazurenkoa - ne päättyvät aina o:hon. Niillä, jotka kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon, on rajoitettu määrä nimiä, joista valita. Ortodoksikirkko tunnustaa vain kristilliset nimet, toisin sanoen nimet, jotka ovat bysanttilais-ortodoksisen kirkon pyhimyskalenterissa VENÄLÄISISTÄ NIMISTÄ 143

167 - ne ovat käytännössä kreikkalaisia, heprealaisia tai latinalaisia nimiä, jotka ovat saaneet kirkkoslaavilaisen muodon. Siksi Venäjällä on niin monta Nikolaita, Alekseita, Sergeitä ja Dmitriä. On olemassa myös alkuperältään slaavilaisia nimiä, jotka kirkko on hyväksynyt, kuten miesten nimet Jaroslav ja Rostislav ja naisten nimet Nadezda (toivo), Ljubov (rakkaus) ja Svetlana (valo). Monet venäläiset nimet ovat syntyneet viikinkiaikana. Oleg ja Olga ovat venäläisiä muotoja Helgestä ja Helgasta, Vladimir on Valdemarin muunnos. Ortodoksinen kirkko hyväksyy myös joitakin eurooppalaisia nimiä, kuten Margaritan, Filipin, Veronikan ja Eduardin. Mutta valikoima on edelleen melko pieni. Venäjällä ei ole Kevineitä, Williameja tai Olivereja. Puhumattakaan Brookeista tai Ridgeistä. On toisin sanoen aivan luonnollista, että nimien rajoitettu määrä on synnyttänyt niistä valtavasti erilaisia muotoja. Jokaisella venäläisellä nimellä on oma lempinimensä, ja kymmenittäin diminutiiveja samaisesta lempinimestä. Oman Anna-nimeni lempinimi on Anja. Sitä voidaan sitten kehittää edelleen Anetskaksi, Anjuskaksi, Anjutaksi, Njuraksi, Ankaksi ja niin edelleen. Jos sattuu olemaan nimeltään Marija, tulee kutsutuksi nimellä Masa (Masenka, Musja...), Aleksandria ja Aleksandraa kutsutaan Sasaksi (Sas, Sasenka...), Aleksei on Ljosa (Ljos, Ljolik...), Sergei ksng

168 on Serjoza (Serjoga, Serjoz...), Nikolai on Kolja (Koi, Kolenka...), Jekaterina on Katja (Katenka, Katjuska...), Ksenja on Ksjusa (Ksjus, Ksjusenka...), Vladimir Volodja (Vova, Vovotska...). Venäläiset ystävät eivät kutsu toisiaan käytännöllisesti katsoen koskaan muilla kuin lempinimillä. Heti kun on opittu tuntemaan, siirrytään salamannopeasti käyttämään diminutiiveja, ja ajan mittaan voidaan kehitellä myös aivan omia muotoja samoista nimistä. Ulkomaiset nimet aiheuttavat toki ongelmia, mutta mielikuvituksen avulla nekin ratkeavat. Venäläiset ystäväni kutsuvat esimerkiksi kaveriani Kimmoa nimellä Kimmotsik. Saman nimen eri lempinimillä on erilaisia konnotaatioita. Nadezda-nimisen henkilön kutsuminen Nadjaksi on aivan neutraalia, ja sitä nimeä voivat käyttää melkein kaikki. Nadenkalla puolestaan on intiimi vivahde, minkä takia sitä eivät voi käyttää kuin hänen läheisensä. Eräs ystävättäreni esimerkiksi on harmistunut, kun hänen miespuoliset työtoverinsa kutsuvat häntä Nadenkaksi. Että heillä on otsaa ottaa sellaisia vapauksia, hän sanoo. Toista ystävätärtä, Annaa, ärsyttää kun hänen pomonsa kutsuu häntä Anetskaksi. - Sillä tavoin hän ei koskaan puhuttele miespuolisia alaisiaan - hän ei esimerkiksi ikinä sanoisi kollegaani Sasenkaksi. Se että hän kutsuu minua Anetskaksi on vallankäyttöä ja keino vähätellä minua. Anja sen sijaan olisi aivan okei, Anna sanoo. VENÄLÄISISTÄ NIMISTÄ 145

169 On mielenkiintoista, että sellaiset nimet kuin Tanja, Anja, Katja ja Nadja ovat levinneet ja tulleet suosituiksi Suomessa, vaikka ne eivät ole oikeastaan nimiä, vaan diminutiivejä. Nämä naisten nimet ovat nykyään jo niin tavallisia, että ne kuuluvat suomalaiseen ja ruotsalaiseen nimiperinteeseen. On olemassa myös muita, uudempia lainoja, kuten esimerkiksi Sasha tai Sasja, joita olen joskus nähnyt Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin kasteilmoituksissa. Venäläiset teitittelevät kaikkia aikuisia, joita eivät tunne. Sääntö on yksinkertainen: teitittele kaikkia yli 16-vuotiaita ja sillä siisti. Vain ystäviä sinutellaan. Muodollisuus ei ole kuitenkaan ehdotonta. On kylläkin tärkeää aloittaa tuttavuus teitittelemällä, mutta oman kokemukseni mukaan venäläiset siirtyvät sinuttelemaan toisiaan nopeammin kuin esimerkiksi ranskalaiset tai saksalaiset. Vauhti riippuu tietenkin tilanteesta, ja ennen kaikkea iästä. Itse olen vähän yli kolmenkymmenen, ja jos tapaan vapaa-aikanani ikäisiäni ihmisiä, alamme yleensä sinutella jo saman illan aikana, varsinkin jos tapaamme ystäväpiirissä, jossa monet tuntevat toisensa jo ennestään. Haastattelutilanteessa en koskaan sinuttele haastateltavaani, se olisi kerta kaikkiaan epäsopivaa, koska suhteemme on pelkästään ammatillinen. Mutta jos tapaan hänet myöhemmin kadulla, ei ole ollenkaan mahdotonta että siirrymme sinutteluun, etenkään jos olemme suunnilleen samanikäisiä. ksng

170 Moskovassa siirrytään sinuttelemaan nopeammin kuin Pietarissa. Niin väittää ainakin ystävättäreni Marina, joka on syntynyt Pietarissa mutta asunut ja työskennellyt Moskovassa jo kymmenkunta vuotta. - Pietarilaiset ovat niin jäykkää väkeä, se on sellainen akateemikkokaupunki. Moskovalaisilla on kiire tehdä rahaa, ei heillä ole aikaa pitää kiinni muodollisuuksista, hän sanoo. Se, että teitittelee jotakuta, ei tarkoita, että suhde olisi välttämättä virallinen. On täysin mahdollista kutsua lempinimellä myös ihmisiä, joita teitittelee - esimerkiksi työtovereitaan. On aivan tavallista sanoa "Tanja, koska te lähdette lomalle?" tai "Serjoza, voitteko te auttaa minua tämän ongelman ratkaisemisessa?" Sillä tavoin puhutellaan ihmisiä, jotka tavataan päivittäin mutta joihin kuitenkin on vain muodollinen suhde. Venäläiset ovat siis samaan aikaan sekä muodollisia että epämuodollisia. Teitittely on tärkeää, mutta niitä joita teitittelee voi sekä kutsua lempinimellä että koskea, ja heidän kanssaan on mahdollista myös vitsailla. Suomessa sinutellaan melkein kaikkia, mutta ei juurikaan kosketeta, ja hyvin harvoin vitsaillaan sellaisten ihmisten kanssa, joita ei tunneta hyvin. Venäjällä on aivan normaalia laskea leikkiä ihmisen kanssa, jota teitittelee. Olen huomannut, että venäläiset useimmiten teitittelevät appivanhempiaan näiden iästä riippumatta. Olen tuntenut hyvän ystäväni Aleksein vanhemmat Rudolfin ja VENÄLÄISISTÄ NIMISTÄ 147

171 Tanjan niin kauan, että nykyään sinuttelen heitä, mutta Aleksein tyttöystävä sanoo heille "te". Kaikki Pietarin ystäväpiirini jäsenet teitittelevät toistensa vanhempia ja kutsuvat heitä sekä etu- että isännimellä, mikä on kohtelias ele. Se ei johdu siitä, että suhde olisi muodollinen tai jäykkä; he ovat tunteneet toistensa vanhemmat jo lapsesta asti. Pikemminkin se johtuu siitä, että teitittely on tapa osoittaa kunnioitusta ja arvostusta. Usein tunnen itseni barbaariksi kun seurustelemme kaikki yhdessä - olen ainoa, joka sinuttelee Rudolfia ja Tanjaa, jotka ovat itseäni paljon vanhempia. Mutta on liian myöhäistä tehdä mitään asialle, koska aloin sinutella heitä jo ennen kuin osasin venäjää tarpeeksi hyvin ymmärtääkseni kaikkia kielen vivahteita. Ja kaikki hyväksyvät asian. Venäläiset eivät ole turhan joustamattomia tällaisissa tilanteissa, ja ulkomaalaiselle annetaan etikettivirheet suurpiirteisesti anteeksi. Venäläiset kutsuvat toisiaan aina nimeltä, se on kohteliasta. Se tehdään hyvin harvoin länsimaisen mallin mukaan, toisin sanoen tyyliin "herra Ivanov" tai "rouva Ivanova". Jos halutaan olla kohteliaita, käytetään etunimeä ja isännimeä. Esimerkiksi Boris Jeltsiniä puhuteltiin usein Boris Nikolajevitsiksi, niin kuin Dmitri Medvedeviä puhutellaan Dmitri Anatoljevitsiksi - ei siis herra Jeltsiniksi tai herra Medvedeviksi. Kun venäläiset kommunikoivat keskenään, he toistelevat toistensa nimiä taajaan - kyllä vain, ksng

172 Tatjana Nikolajevna, ei ollenkaan, Viktor Ivanovits. Se on tapa ilmaista, että näkee toisen, ja venäläiset tekevät sitä huomattavasti useammin kuin esimerkiksi suomalaiset. Itse asiassa on kaksikin tapaa kutsua venäläistä henkilöä nimeltä. Jos suhde häneen on virallisluonteinen, sanotaan etunimi ja isännimi. Jos ollaan hyviä ystäviä, käytetään jotakin niistä lukuisista lempinimistä, jotka kätkeytyvät jokaiseen venäläiseen etunimeen. En ole koskaan kuullut kenenkään kutsuvan Vladimirnimistä henkilöä nimenomaan Vladimiriksi. Jos halutaan olla kohteliaita, sanotaan Vladimir Sergejevits. Jos suhde on epämuodollinen ja läheinen, sanotaan Volodja tai Vova. Vladimirin vaimo voi käyttää hellästi nimeä Vovotska pyytäessään miestään viemään roskat ulos. Siksi George W. Bushin neuvonantajilta oli jäänyt ymmärtämättä tärkeä yksityiskohta, kun he antoivat tämän puhua "ystävästään Vladimirista". Bushin olisi pitänyt sanoa "ystäväni Volodja", eikä mitään muuta. Venäläinen tapa teititellä kaikkia muita kuin hyviä ystäviään on hyvin mukava. Se on johdonmukainen ja yhtenäinen, ja se tekee asennoitumisen ympärillä oleviin helpoksi. Vaikka olenkin tottunut Suomessa sinuttelemaan kaikkia, pohjoismainen epämuodollisuus voi joskus tuntua valheelliselta tai pakonomaiselta - minusta ei esimerkiksi ole mukava saada mainoskirjeitä, jotka alkavat "Hei Anna-Lena!" Sellaista ei koskaan voisi tapahtua Venäjällä, VENÄLÄISISTÄ NIMISTÄ 149

173 jossa olen gospoza Lauren kaikissa muodollisissa tai ammatillisissa yhteyksissä. On mukavaa kyetä pitämään etäisyyttä ihmisiin niin halutessaan. Kun tulee teititellyksi, on myös paljon helpompaa pitää kiinni oikeuksistaan esimerkiksi asiakkaana. Kuten sanottu, Moskova on hyvin epäsentimentaalinen kaupunki, ja se, joka ei opi käyttämään kyynärpäitään, seisoo aina viimeisenä jonossa. Siksi on joskus pakko käyttäytyä töykeästi muita kohtaan. Se ei ole hauskaa, mutta teitittelemällä heitä voi ainakin osoittaa edes jonkinlaista kunnioitusta ja lisäksi sen, ettei kyse ole mistään henkilökohtaisesta. Myös henkilöitä, jotka tuntee hyvin mutta jotka ovat huomattavasti itseä vanhempia, voi teititellä. Itse en teitittele Yleisradion venäläisiä kuvaajia, koska me olemme työtovereita ja koska kirjeenvaihtajat ja kuvaajat eivät yleensä teitittele toisiaan. Huomasin kuitenkin, että tämä ärsytti joskus vanhempaa kuvaajaa, jonka mielestä oli luonnotonta että häntä melkein puolet nuorempi tytönheitukka sinutteli häntä. Oli kuitenkin itsestään selvää, että hän itse sinutteli minua, niin kuin sekin, että muut kaksi kirjeenvaihtajaa sinuttelivat häntä. Hehän olivat minua vanhempia. Tässä tapauksessa päätin rikkoa venäläistä perinnettä vastaan, koska työpaikka on suomalainen ja minusta toimittajan ja kuvaajan välisen suhteen pitää olla samanlainen iästä ja sukupuolesta riippumatta - mikä tietysti on utopiaa Venäjällä. ksng

174 Mutta poikkeukset vahvistavat säännön. Kaikkia muita vanhempia henkilöitä lähipiirissäni minä teitittelen, myös ihmisiä joista on tullut minulle läheisiä. Rakkaasta venäjänopettajastani Margaritasta on usean vuoden opintojen jälkeen tullut hyvä ystäväni, mutta siitä huolimatta teitittelen häntä edelleen. Hänhän on minun opettajani, jota arvostan ja kunnioitan suuresti. Teitittelyn ansiosta kommunikaatio on yksinkertaisesti monipuolisempaa. Tämä on yksi monista seikoista, jotka tekevät elämästä Venäjällä vivahteikkaampaa ja hienovireisempää kuin Suomessa. Jo puhuttelulla voidaan ilmaista lukuisia asioita - ikää, sukupuolta, hierarkiaa. Ja kuten kaikessa muussakin Venäjällä, viesti ei ole suora, vaan piilotettu rivien väliin. VENÄLÄISISTÄ NIMISTÄ 151

175 13. LUKU Venäläisten käytännöllisyydestä Hyvällä ystävälläni Katjalla on kesämökki, datsa. Se sijaitsee Zelenogorskissa, entisellä Terijoella, Karjalan kannaksella. Datsa seisoo vehreällä kukkulalla ympärillään omena- ja luumupuita, viinimarjapensaita, villiintyneitä kukkapenkkejä ja korkeaksi kasvanutta, leikkaamatonta ruohoa. Se on maalattu vihreäksi, siinä on kauniit pitsimäisiksi veistetyt ikkunanpuitteet ja lattia, joka on huolestuttavan vino, kuten useimmissa venäläisten datsoissa. Talon läheisyydessä on viitisenkymmentä muuta datsaa, jotka on kaikki rakennettu puusta ja joissa on mielikuvituksellisia lisärakennuksia ja laajennuksia, eikä yhtään suoraa kulmaa tai nurkkaa. Kaikkia ympäröivät kukoistavat puutarhat ja pienet nelikulmaiset kasvimaat peruna- ja kesäkurpitsaviljelyksineen. Äsken sanottu ei koske uusimpia, viimeisen 15 vuoden aikana rakennettuja datsoja. Ne on tehty kivestä tai tiilestä, niissä on monta kerrosta ja niitä ympäröivät tukevat aidat ja piikkilangat villiintyneiden pensasaitojen sijasta. Aitojen sisäpuolella ei ole mitään somia pikku ksng

176 perunamaita, vadelmaryteikköjä, karviaispuskia, mansikkamaita tai sipulirivejä. Sellaisten datsojen pihoja hallitsevat lyhyeksi leikatut nurmikot ja uima-altaat. Katjalla itsellään ei olisi mitään sellaista datsaelämää vastaan. Mutta se ei onnistu niin kauan kuin hänen isänsä Igor saa päättää. Datsa on isän valtakuntaa, siellä tämä saa tehdä sitä mistä eniten pitää - rassata, hommailla ja näperrellä. Liiterissä, autotallissa, puutarhassa, pihamaalla ja talon edessä ne lojuvat, Igorin aarteet. Parikymmentä vanhaa ikkunaa, joista hän aikoo tehdä kasvihuoneen. Metallitankoja. Peltiputkia. Laudanpätkiä. Pesutelineitä. Vanerilevyjä. Kokoontaitettavia rautasänkyjä. Peltejä. Puutralleja. Vanhoja ovia. Tyhjiä muovikanistereita. Rautaromua. Muoviammeita. Jääkaappeja. Nämä tavarat ovat Igorin ylpeys. Hän on itse kerännyt ne otsa hiessä, muun muassa penkomalla kaatopaikkoja ja autiotaloja. Erityisen hieno löytö olivat kokonaiset rautaportaat, jotka hän löysi vanhasta sotilastukikohdasta. Portaat olivat oikea riesa - ne eivät mahtuneet autoon ja hänen oli pakko kuljettaa ne kotiin kahden polkupyörän päällä äärimmäisen haluttoman ja vastahankaisen vävynsä kanssa. Se tapahtui yöllä, sillä Katjan isä ei ollut aivan varma, oliko portaiden ottaminen sotilastukikohdasta parempaan talteen sallittua. Katjan isä käyttää metalliromua rakennusprojekteissaan. Niitä on paljon, ja useimmat ovat kesken. Nautinto VENÄLÄISIEN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ 153

177 on puuhaamisessa, ei tuloksissa. Monet venäläiset miehet viettävät aikaansa datsalla samalla tavoin, siirtyillen autoa rassaamasta puolivalmiin kasvihuoneen kimppuun ja siitä taas nikkaroimaan lisärakennusta. Aina välillä he käyvät toistensa luona juomassa kupin teetä tai vodka-rjumotskan (pienen kristallilasillisen). Datsa on venäläisen miehen maailma. Siellä hän saa olla oma itsensä, kaukana toimeliaasta naisväestä, joka määräilee kotioloissa. Useimmissa tuntemissani venäläisissä perheissä isäntää näkee harvoin viikonloppuisin, ainakaan huhtikuusta lokakuuhun. Hän on datsalla. Rouva tapailee ystävättäriään tai lähtee etelänmatkalle, mutta miehellä ei ole mitään tarvetta liehua ympäriinsä. Hän istuutuu Volgaansa, ajaa datsalle ja alkaa puuhata itsekseen - hiljaa, keskittyneenä ja onnellisena. Ikävä kyllä Igorin kokoelmat uhkaavat rikkoa kotirauhan. Katja on moderni venäläinen nainen, joka ei halua säästää ja käyttää uudelleen kaikkea. Hän haluaisi mieluummin kauniin datsan, jossa on siisti nurmikko. Niinpä hän ja hänen miehensä ovatkin rakentaneet uuden talon vanhan datsan viereen ja vetäneet sinne vesijohdot ja sähkön voidakseen viettää nykyaikaista huvilaelämää. Mutta Igorin kokoelmat ovat paikoillaan. - Isä löytää uusia tavaroita koko ajan. Se ei lopu koskaan! Katja sanoo. Kerran Katja tilasi kuorma-auton datsalle päästääkseen eroon romuista. Kun isä sai sen selville, hän ryhtyi ksng

178 salamannopeasti toimiin piilottaakseen aarteensa. Hän onnistui pelastamaan suuren osan, muun muassa portaat, jotka eivät onneksi mahtuneet lavalle. Nyt on suurin osa perheestä muuttanut uuteen datsarakennukseen, mikä on erinomaista, sillä vanhaa voidaan käyttää varastona Igorin tavaroille. - Talo puretaan, ja sen paikalle perustetaan nurmikko! Katja sanoo isälleen. Isä ei vastaa. Hän on kumartunut ukrainalaisen Tavrijaautonsa puoleen ja rassailee sitä. Auto teki tenän viime viikolla, mutta Igor kieltäytyi kutsumasta korjaajaa. Useimpien venäläisten miesten tavoin hänkin selviytyy itse autonsa korjaamisesta, koska auto on vanhaa neuvostomerkkiä, jonka moottorin jokainen yli 40-vuotias mies osaa ulkoa. Tavrijan viereen on pysäköity vävypojan Lexus, sen Venäjän symboli, jota Igor seurailee lastensa kautta lievästi huvittuneena. Itse hän ei ole kovin kiinnostunut, ei sen enempää matkustamaan ulkomaille, rakentamaan hienoja datsoja kuin ostamaan kalliita autojakaan. Sen sijaan hän on kiinnostunut keräämään käyttökelpoista tavaraa ja tekemään siitä jotakin hyödyllistä. Se alkaa tosin olla katoavaa kansanperinnettä, mutta venäläiset ovat edelleen hyvin taitavia käyttämään hyödyksi kaikkea mahdollista. Vanhoista muovipulloista voi tehdä kuuppia, peltitynnyrit leikataan poikki ja niihin istutetaan kukkia. Loppuun palvelleet patterit voi kaivaa maahan ja VENÄLÄISIEN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ 155

179 käyttää kynnysmattoina datsan ulko-oven edessä. Vanhat pakastearkut ovat erinomaisia omenoiden säilyttämiseen. Tätä keksintöjen rikkautta saa todistaa nimenomaan datsoilla, missä venäläiset ovat erityisen mieltyneitä uusiokäyttämään kaikkea saatavissa olevaa. Venäjän ykköskanavalla on jopa Poleznyje sovety ("Hyödyllisiä neuvoja") -niminen tv-ohjelma, joka käsittelee sitä miten tavaroita voi hyödyntää uudelleen. Hyödyllisiä neuvoja jaellaan joka aamu ennen uutisia. Innostuneet juontajat selittävät esimerkiksi, miten ikkunat voi eristää muovipusseilla ja miten kasseihin voi leikata uudet sangat vanhoista letkunpätkistä. Kyky hyödyntää kaikki mahdollinen on luonnollisesti jäännettä kommunismin ajoilta, jolloin puute kaikesta teki venäläisistä äärettömän kekseliästä ja mielikuvitusrikasta kansaa. Venäläiset ovat yleisesti ottaen hyvin käytännöllisiä. He ovat käytännöllisiä toisella tavalla kuin suomalaiset: he ottavat ongelmat vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja ratkaisevat ne jälkikäteen edes yrittämättä keksiä mitään valmiita, lopullisia ratkaisuja. Datsat ovat hyvä esimerkki ne eivät tule koskaan valmiiksi, ja saattavat siksi olla hyvin mielikuvituksellisen näköisiä. On aina yhtä hauska esitellä datsoja suomalaisille insinööreille, jotka suu auki tutkivat näitä uskomattomia, suomalaisen silmissä kerta kaikkiaan hölmistyttäviä rakennuksia järjettömine mittasuhteineen ja kummallisine lisäsiipineen. Toinen esimerkki ovat juuri autot. Halveksitun Ladan ksng

180 hienoin ominaisuus on se, että kuka tahansa normaali venäläinen mies osaa korjata tavallisimmat viat itse. Auto on täysin mekaaninen, siitä puuttuu kaikki elektroninen hienostelu. Venäläiset eivät yleensäkään ole neuvottomia, jos jokin menee rikki, sillä he ovat tottuneita tavaroihin, jotka eivät toimi. Kaiken voi korjata tilapäisesti. Hyvin harvoin mitään korjataan pysyvästi - esimerkiksi venäläiset kylpyhuoneet voivat olla täynnä talon isännän keksimiä väliaikaisia ratkaisuja. Olen usein ihmetellyt, mistä tämä venäläisten vastenmielisyys pysyviä ratkaisuja kohtaan johtuu. Se toistuu monissa eri yhteyksissä. Venäläiset ystäväni eivät esimerkiksi sovi mielellään tapaamisista kovin paljon etukäteen. Sen sijaan että sovittaisiin "tavataan huomisiltana kello kahdeksalta Propagandassa", päätetään että "soitellaan huomenna iltapäivällä ja sovitaan silloin missä ja milloin nähdään". Myös siinä tapauksessa, että on jo sovittu jostakin, pitää aina soittaa samana päivänä ja tarkistaa että suunnitelmat pitävät edelleen. Muuten voi yllättäen käydä niin, että suunnitelmat ovat muuttuneet, ja silloin saa syyttää vain itseään, jos ilmaantuu tapaamispaikalle ilman että on tarkistanut kaveriltaan onko tämä edelleen vapaa silloin. Ainoa selitys, jonka olen keksinyt, on venäläisten vuosisadan pituinen kokemus yhteiskunnasta, jossa mikään ei ole varmaa ja dramaattiset mullistukset ovat arkipäivää. Miksi korjata talo huolellisesti, kun häätö voi tulla milloin VENÄLÄISIEN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ 157

181 tahansa? Miksi sopia tapaamisesta kokonaista vuorokautta aikaisemmin, jos voi kuolla huomenna? Venäläisten fatalismi tekee elämästä paljon joustavampaa ja antaa enemmän tilaa nopeille muutoksille. Pohjimmiltaan sekin on käytännöllinen asenne - koska mitä tahansa voi tapahtua, ei montakaan asiaa kannata suunnitella etukäteen. Venäläiset matkustavat mielellään myös ilman yksityiskohtaisia suunnitelmia. Ilmaisu my resim na meste (päätetään paikan päällä mitä tehdään) kertoo miten käy, jos matkustaa jonnekin venäläisten ystävien kanssa. He haluavat vain lähteä matkaan ja katsoa miten asiat sitten lutviutuvat. Silloin on helpompaa sovittaa omat suunnitelmansa todellisiin olosuhteisiin. Työyhteyksissä kannattaa varoa my resim na mesten hokijoita. Kun Maria Fjodorovna eli Tanskan prinsessa Dagmar haudattiin Pietarissa syksyllä 2006, minä hain akkreditointia aivan liian myöhään, sillä hautajaiset olivat osuneet päällekkäin erään työmatkan kanssa, joka sitten peruuntui. Kun kävi ilmi, että voisin sittenkin osallistua hautajaisiin, otin yhteyttä Tanskan ulkoministeriöön, joka välittömästi kieltäytyi. - Ei mitään mahdollisuutta. Kaikki lehdistölle varatut paikat ovat täynnä, he ilmoittivat. Sain kuitenkin yhteyden Irinaan, Pietarin kulttuuriviraston lehdistövastaavaan. Hän lupasi että asia järjestyisi. - Priezzaite i my resim na meste, tule Pietariin, niin hoidamme sen paikan päällä, hän sanoi. ksng

182 Matkustin sinne mukanani kuvaaja ja välineet. Kun ilmestyin lehdistökeskukseen, jossa akkreditointiemme Irinan mukaan piti odottaa meitä, pääsi helvetti irti. Irinaa ei löytynyt mistään. Lehdistökeskusta johti Ksenja kulttuuriministeriöstä, eikä häntä kiinnostanut ollenkaan, mitä jotkut idioottimaiset kaupungin työntekijät olivat luvanneet. - MINÄ päätän tässä lehdistökeskuksessa, eikä minua liikuta vähääkään mitä te olette sopinut jonkun Irinan kanssa! kiljui Ksenja minulle. Pyysin häntä puhumaan minulle normaalilla äänenvoimakkuudella, mutta hän kieltäytyi laskemasta desibelitasoa. Silloin aloin kiljua vastaan. Siinä me sitten seisoimme kuin kaksi taistelukukkoa ja huusimme toisillemme, kunnes Ksenja päätti että oli läksyttänyt minua tarpeeksi ja kääntyi kannoillaan. Seuraavana päivänä sain akkreditointimme ja sen lisäksi parhaat paikat lehdistöaitiossa. Irina oli siis ollut oikeassa - kaikki selvisi paikan päällä. Mutta se oli edellyttänyt koko päivän soittelemista, faksaamista, rukoilua ja anelua. Se oli tilanne, jollaista en halua mielelläni kokea uudestaan ammatillisissa yhteyksissä, kun jokainen päivä maksaa työnantajalle satoja euroja. Palatakseni pääasiaan, venäläiset ovat uskomattoman käytännöllisiä ja taitavia hyödyntämään tavaroita, jotka monet länsimaalaiset vain heittäisivät pois. He osaavat VENÄLÄISIEN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ 159

183 ratkaista ongelmia kotona, autossa ja datsalla soittamatta putkimiehelle tai viemättä autoa korjaamoon. Ratkaisut ovat tosin yleensä väliaikaisia, mutta useimmiten ne toimivat siihen asti kunnes vempain menee uudestaan rikki. Silloin keksitään uusi ratkaisu. Näen tässä kyvyssä päämäärätietoisuutta ja rationaalisuutta, jotka eivät muuten tunnu lainkaan kuuluvan venäläiseen luonteeseen. Olen ollut matkoilla venäläisten ystävieni kanssa, ja he ovat toivottoman irrationaalisia ja epäkäytännöllisiä, kun heidän pitäisi sopia yhteisestä ohjelmastaan. Olen seurannut Venäjän ulkopolitiikkaa ja nähnyt, että venäläiset diplomaatit ovat mestareita ampumaan itseään nilkkaan. Minulla on ollut venäläisiä työtovereita, ja minusta he tekevät usein työnsä tarpeettoman aikaa vievällä ja epäloogisella tavalla. Mutta kun kyseessä on talonrakennus, auton korjaus, perunanviljely tai putkien rassaus - silloin venäläiset selviävät olosuhteissa, joissa suomalaiset luovuttaisivat. Puhumattakaan muista länsieurooppalaisista. Epäilen sen johtuvan siitä, että tosipaikan tullen venäläiset osaavat paljon meitä paremmin keskittyä olennaiseen. Sitä paitsi heillä on parempi mielikuvitus ja vähemmän ennakkoluuloja uusia ratkaisuja keksiessään Ei voi olla varma siitä, että jokin ei toimi, ennen kuin sitä on kokeillut. Venäläisten ratkaisut saavat kyllä suomalaiset usein pudistamaan päätään, mutta mitä väliä sillä on niin kauan kuin ne täyttävät tehtävänsä. ksng

184 Ei pidä takertua pikkuseikkoihin. Se on käytännöllinen elämänohje sille, joka haluaa selviytyä Venäjällä, ja sitä noudattaen venäläiset ovat todistettavasti selviytyneet hengissä mitä erilaisimpien hallitusten alamaisina. VENÄLÄISIEN KÄYTÄNNÖLLISYYDESTÄ 161

185 14. LUKU Vastakohtien Venäjästä On olemassa helposti erottuva haju, johon joskus törmää Moskovan metrossa. Nimittäin bomzikien eli asunnottomien haju. Kokenut moskovalainen huomaa heti, jos metrovaunussa on joku asunnoton. Silloin nimittäin koko vaunu lemuaa sanoinkuvaamattomalle sekoitukselle likaa, virtsaa, ulostetta ja vanhaa viinaa. Metro on niitä harvoja paikkoja, joissa Moskovan asunnottomat voivat hetken nauttia lämmöstä, ja siksi he mielellään ottavat nokoset metrovaunuissa. Usein he saavat itselleen koko penkin, sillä kukaan ei halua istua lähellä tuon kestämättömän lemun lähdettä. Ennemmin tai myöhemmin harmaapukuiset miliisit raahaavat asunnottoman pois. Se tapahtuu niin nopeasti ja näppärästi, että metrovaunu tuskin joutuu seisomaan pysäkillä sen kauempaa kuin tarvitaan matkustajien ulos päästämiseen. En ole ikinä nähnyt bomzikin protestoivan - vaiti ja alistuneina he antavat vetää itsensä penkiltä ja hilata laiturille. 163.SNG

186 Sitten ovet liukuvat taas kiinni ja vaunut jatkavat matkaansa. Kenenkään ilmekään ei värähdä. Tämä on Moskova, kaupunki jossa täytyy joko pysyä pinnalla tai hukkua. Moskova ei todellakaan ole ainoa kaupunki maailmassa, jossa näkee asunnottomia. Heitä on myös Helsingissä, puhumattakaan Keski-Euroopan suurista kaupungeista. Edes pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat eivät ole kyenneet estämään ihmisten syrjäytymistä. Siksi yritän olla esiintymättä bessenvisserinä nimenomaan tässä asiassa. On kuitenkin yksi ero - asunnottomien määrä. Moskovan kaikki suuret rautatieasemat ovat täynnä asunnottomia, jotka pystyttävät tilapäisiä leirejään johonkin aseman nurkkaan kunnes heidät ajetaan pois. Venäjällä ei ole olemassa mitään yhteiskunnan turvaverkkoa, ei varsinkaan Moskovassa. Se joka putoaa, putoaa pohjalle asti. Kaikki mikä Moskovassa on rumaa, köyhää ja likaista, on rumempaa, köyhempää ja likaisempaa kuin ikinä voisi kuvitella. Kaikki mikä on kaunista, vaikuttavaa ja suurenmoista, on aivan mykistävää. Ei ole olemassa mitään siltä väliltä. En ole koskaan kokenut elämän eri elementtejä niin konkreettisella ja kouriintuntuvalla tavalla kuin juuri Moskovassa, jossa voi kirjaimellisesti nähdä ihmisten kuolevan kadulle samaan aikaan kun ohitse kulkee hääkulkue. Se on kaupunki, jossa lemuavat ihmisvirtsa ja -uloste, Yves Saint Laurent ja Chanel. VASTAKOHTIEN VENÄJÄSTÄ 163

187 Missään niistä maailmankolkista, joissa olen asunut, en ole tuntenut itseäni yhtä eläväksi kuin Moskovassa. Kaupunki on ääretön. Kaikki on läsnä yhtä aikaa. Elämä ja kuolema. Nykyaika ja perinteet. Köyhyys ja ylenpalttisuus. Kulttuuri ja rihkama. Elämä on haurasta. Onni on petollinen. Kaikki mitä ihminen omistaa voidaan koska tahansa riistää häneltä - hänen rupliensa arvo voi romahtaa, viranomaiset voivat päättää purkaa hänen talonsa, hänen yrityksensä voi mennä konkurssiin. Jos niin tapahtuu, ei ole mitään mihin turvata, paitsi sukulaiset ja ystävät, joihin hän toivottavasti on pitänyt läheistä yhteyttä. Olemassaolo on haavoittuvaa, suojavallit huteria. Se on julmaa, sydäntä raastavaa ja vaikuttavaa. Tuskin jaksaisin elää täällä koko elämääni. Kun olin vasta muuttanut Moskovaan, tunsin huonon omantunnon piston aina ohittaessani kerjäläisiä metron käytävillä. Varsinkin kerjäävät eläkeläiset saattoivat saada minut itkun partaalle. Ajan mittaan totuin heihin, niin kuin kaikki muutkin moskovalaiset ovat tottuneet. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että elän yltäkylläisyydessä rinta rinnan rutiköyhien ihmisten kanssa. Se on moraalinen epäkohta, johon en juurikaan voi rakenteellisesti vaikuttaa. Mutta onko siinä tapauksessa oikein kulkea kerjäävien ihmisten ohi antamatta heille lanttia, joka auttaisi heitä yksilötasolla? ksng

188 Toisaalta: se, että yrittää vaientaa omatuntonsa antamalla kerjäläiselle lantin, on itsensä pettämistä. Sitä paitsi kerjääminen on liiketoimintaa, ainakin silloin kun sitä tekevät pikkulapset. Ainoa keinoni ratkaista ongelma on antaa säännöllisesti rahaa kerjääville eläkeläisille. He elävät niukasti, sen minä tiedän. Useimmat moskovalaiset antavat silloin tällöin rahaa kerjäläisille ilman sen suurempaa tunnekuohua ja kiiruhtavat sitten eteenpäin. Köyhyys kuuluu elämään. Epäoikeudenmukaisuudet ja kamaluudet kuuluvat yhteiskuntaan. Moskovalainen ei näe tehtäväkseen tehdä jotakin epäoikeudenmukaisuuksille. Hänen tehtävänsä on pitää huoli siitä, ettei itse joudu pohjalle. - Tulin Moskovaan ilman kopeekkaakaan taskussani. Sitten minä raivasin tieni ylös rankalla työllä. Ei ole totta, että pitäisi olla rikas selvitäkseen Venäjällä, sanoo Olga, eräs ystävättäreni. Itse hän on muuttanut Moskovaan Kandalaksasta, opiskellut kieliä instituutissa ja saanut opintojensa päätteeksi krasnyi diplomin (punaisen diplomin) eli korkeimmat arvosanat. Nykyään hän työskentelee saksalaisessa yrityksessä. Aluksi Olgan palkka oli yhtä suuri kuin hänen asuntonsa vuokra, 500 dollaria, ja hän venytti joka lanttia miehensä kanssa. Nyt hän on saanut palkankorotuksen ja hänellä alkaa olla varaa pieniin ylellisyyksiin, kuten VASTAKOHTIEN VENÄJÄSTÄ 165

189 laajakaistaan kotona ja kuntosalin kuukausikorttiin. Hänen elintasonsa nousee, hitaasti mutta varmasti, mutta hän ei ole saanut mitään ilmaiseksi. Siksi hän ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi tuntea solidaarisuutta yhteiskunnan kovaonnisia kohtaan - pitäähän hänen itsensäkin käydä selviytymistaistelua joka päivä. Moskova on uskomattoman rikkaiden ja rutiköyhien ihmisten kaupunki. Silti siellä ei ole sen vaarallisempaa kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Joissakin tilanteissa siellä jopa vallitsee toisilleen vieraiden ihmisten välillä hauras luottamus, mikä on minusta uskomatonta. Olen esimerkiksi lukemattomia kertoja päättänyt myöhäisinä perjantai- tai lauantai-iltoina lähteä baarista tai juhlista autolla, ja yksinkertaisesti pysäyttänyt auton, neuvotellut hinnasta ja kiivennyt sisään. Niin tekevät kaikki, Moskova vilisee mustia taksiautoja ja yksinäiset naiset liftaavat täysin tuntemattomien kuljettajien kyydissä yöt läpeensä. Helsingissä, Tukholmassa tai Oslossa en ikinä nousisi vieraan miehen kyytiin, mutta Moskovassa kyllä. Taksinkuljettajat ovat yleensä kaukasialaisia tai keskiaasialaisia ja tulleet Moskovaan ansaitakseen rahaa perheensä elatukseen. He haluavat usein näyttää valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joita he tapaavat kerran pari vuodessa. Kuolemanväsyneinä ja työn uuvuttamina he jatkavat taisteluaan yön toisensa jälkeen, jotta voisivat lähettää rahaa kotiin, saada lapsensa yliopistoon ja taata näille 166,NG

190 paremman elämän. Kun kerron heille, että olen käynyt heidän kotimaassaan työmatkalla, he pitävät sitä suurena ilonaiheena ja kunnianosoituksena. Harvat moskovalaiset nimittäin osoittavat minkäänlaista mielenkiintoa entisiä neuvostoprovinsseja kohtaan. Kun hyvästelen heidät sanomalla stsastlivo! (onnea!) ja paukautan auton oven kiinni, tunnen itseni usein kaikesta huolimatta virkistyneeksi, kiitolliseksi ja iloiseksi. Iloiseksi tästä lämpimästä, ystävällismielisestä kohtaamisesta ihmisten välillä, jonka olen saanut kokea keskellä yötä Moskovan vilinässä ja joka ei koskaan, koskaan tule toistumaan. Toimittajana tunnen olevani usein hankalassa tilanteessa, kun minun pitäisi päättää, millä tavoin kuvailla tämän hetken Venäjää. Suomessa käsitys Venäjästä häikäilemättömän kapitalismin pesäpaikkana on jo vakiintunut. Ei tunnu kovin motivoivalta tehdä juttuja, jotka vain vahvistavat valmiita käsityksiä, esimerkiksi kodittomista Moskovassa. Huomattavasti antoisammalta tuntuu kertoa asioista, joita suomalaiset eivät tiedä - kertoa Olgan kaltaisista ihmisistä, tavallisten venäläisten nuorten määrätietoisuudesta ja tulevaisuudenuskosta ja ihailtavasta kyvystä pitää päänsä vedenpinnan yläpuolella. Toisaalta köyhyys kuitenkin on ongelma Venäjällä, kuten rasismi ja puutteellinen turvallisuuskin. Niistä kertomatta jättäminen olisi katselijoille ja kuuntelijoille VASTAKOHTIEN VENÄJÄSTÄ 167

191 valehtelemista. Venäläiset valittavat usein, että länsimaisten tiedotusvälineiden antama kuva heidän maastaan on niin yksipuolinen, ja siinä he ovat aivan oikeassa. Mutta ongelmaa on vaikea ratkaista - maassa, jossa tapahtuu kaivosonnettomuuksia, lentokoneiden putoamisia ja rasistisia terroritekoja useita kertoja vuodessa, ei toimittaja voi tehdä muuta kuin raportoida niistä. Siksi uutisvälityksestä tulee usein yksipuolista, vaikka kuinka yrittäisi kuvata muitakin ilmiöitä Venäjällä. Se johtuu myös siitä, että Venäjä on niin uppiniskainen ja vaivalloinen maa ymmärtää. Kun minulta kysytään, eikö ole kamalan hankalaa sietää esimerkiksi venäläistä huonoa palvelua, en voi väittää etteikö niin olisi. On totta, että palvelun taso on monissa paikoissa alapuolella kaiken arvostelun. Mutta ei kaikkialla. Jälleen kerran pitää tietää mitä tekee ja minne menee. Täytyy hankkia paikallistuntemusta ja opetella suhtautumaan ihmisiin, niin elämä on helpompaa. On pakko ymmärtää, ettei elämä Venäjällä koostu sellaisista suorista kaupantekotilanteista kuin Suomessa - jos minä maksan tämän summan ravintolassa, voin odottaa tällaista palvelua, ja jos soitan mihin tahansa viralliseen taksiyhtiöön, saan luotettavan kuljettajan. Ei, siellä pitää osata navigoida. Kokeilla yrityksen ja erehdyksen kautta missä ravintoloissa saa vastinetta rahoilleen, mitä moskovalaisia taksiyhtiöitä ylipäätään voi käyttää, mistä voi hankkia vaatteensa normaaliin hintaan. ksng

192 Mikään ei ole itsestään selvää. Mikään ei ole varmaa tai luotettavaa. Venäjä on kaleidoskooppimainen yhteiskunta, joka jatkuvasti muuttaa väriään ja muotoaan. On vain yksi tapa oppia luovimaan karien välitse, ja se on asua paikan päällä. Alkuaikoinani Moskovassa olin kuin sokea, joka törmäili esteisiin joka ikinen päivä. Siitä aiheutui monia kolhuja ja ärtymyksen ja turhautumisen purkauksia. Niitä tulee vieläkin, sillä pohjimmiltani olen protestanttinen pohjoiseurooppalainen ja sellaiseksi jään, mutta olen ainakin harjoittanut aivojani ajattelemaan pitkin slaavilaisia, venäläis-ortodoksisia ratoja. Toisin sanoen: lakannut uskomasta kirjaimellisesti siihen mitä näen. Suurin osa asioista nimittäin on jotain ihan muuta kuin miltä näyttää. Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi. Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien. VASTAKOHTIEN VENÄJÄSTÄ 169

193 Tämän imperiumin rakentamisen nimissä Venäjän kansa on joutunut kerta kerran jälkeen kokemaan rajuja historian käänteitä, mullistavia yhteiskunnallisia tapahtumasarjoja, jotka ovat murskanneet vanhat rakenteet säpäleiksi. Useimmat uudistukset on viety läpi korostetun maksimalististen periaatteiden mukaan, niin että vanhat rakenteet on kaadettu ja uudet kasattu nopeasti niiden raunioille. Ne on pystytetty väkivalloin eikä niille ole koskaan annettu aikaa sulautua osaksi yhteiskuntaa. Sen seurauksena tämän päivän Venäjää leimaavat monet keskenään ristiriitaiset elementit. Ulkomaalainen, joka vierailee Venäjällä ensimmäistä kertaa, hämmästyy usein sitä, miten kauhean epäystävällisiltä ja epäkohteliailta venäläiset vaikuttavat. Bussilipun ostosta tulee monimutkainen tehtävä, ja tarjoilijattaren asenne ravintolassa on järkyttävän välinpitämätön. Mutta samaan aikaan siellä elää viehättävä, vanhanaikainen kohteliaisuus. Nimenomaan Moskovassa olutta juovat nuoret nousevat ylös kuin yhtenä miehenä ja tarjoavat istumapaikkaansa metrovaunussa, jos joku vanha mummo tulee sisään. Nimenomaan Venäjällä ehtii juuri ja juuri astua junaan, kun joku nuori herrasmies jo tarjoutuu kantamaan laukut vaunuun ja nostamaan ne hattuhyllylle. Olen lukemattomia kertoja raivostunut, kun olen saanut alentuvaa kohtelua virkamiehiltä, järjestysvallalta tai yleisönpalvelijoilta. Samaan aikaan olen kuitenkin 170 KSNG

194 harvoin saanut kokea vastaavaa hyväntahtoisuutta ja huomiota kanssaihmisteni taholta. Venäjä on vanha kulttuurivaltio, joka imi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa valtavasti vaikutteita Ranskasta. Hyvän käytöksen merkitystä ei 70 vuotta kommunismia ole kyennyt tuhoamaan. Sen sijaan kommunismi tuhosi täydellisesti palvelualttiuden. Ei ollut mitään järkeä käyttäytyä kohteliaasti asiakkaita kohtaan, koska siihen ei ollut mitään kannustinta, ei juomarahoja, palkankorotusta tai erottamisen uhkaa. Yhteiskunta oli staattinen, työpanoksella ei ollut merkitystä. Täydellinen voimattomuuden tunne sai ihmiset monissa tapauksissa käyttämään sitä vähää valtaa mikä heillä oli - osoittamaan kaupan tai ravintolan asiakkaille, että näiden ostokset tai ravintola-ateriat olivat suosionosoitus henkilökunnan taholta eivätkä mikään itsestäänselvyys. Tämä minun teoriani on kotikutoinen eikä tieteellinen. Mutta en näe mitään muuta syytä sille, että palveluammateissa olevat ihmiset niin usein haluavat pelata valtapeliä asiakkaittensa kanssa. He haluavat osoittaa, ettei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että saat ostaa meiltä tämän junalipun. Se, että tilanteen oikeastaan pitäisi olla päinvastainen, toisin sanoen että asiakkaalla on oikeus palveluun, koska hän maksaa siitä, ei ole vielä oikein valjennut kaikille venäläisille. On olemassa monia konkreettisia esimerkkejä oudoista aukoista Venäjän historiassa. Nykyvenäjässä ei esimerkiksi VASTAKOHTIEN VENÄJÄSTÄ 171

195 ole luontevaa tapaa puhutella yli 30-vuotiasta naista. Nimityksillä sudarynja tai barysnja, joita käytettiin ennen vallankumousta, on aivan liian vanhanaikainen kaiku. Neuvostoaikana kaikkia kutsuttiin sanalla tovarists, mutta sitä ei enää käytetä puhuttelussa. Sen sijaan voi hyvin sanoa neiti, devuska, mutta vain nuoremmille naisille. Jotkut ratkaisevat ongelman puhuttelemalla keskiikäisiä ja sitä vanhempia naisia yksinkertaisesti sanalla zenstsina, nainen - ilmaisu, joka minun ja monien venäläisten ystävättärieni mielestä on tökerö. Miehistä puheen ollen ongelmaa ei ole, on aivan mahdollista sanoa gospodin eli "herrani" kaikille aikuisille miehille. Venäjä on siis yhtä aikaa vanhanaikainen ja moderni. Yhteiskunta koostuu monesta eri kerroksesta. Ne sulautuvat ja sekoittuvat usein toisiinsa, minkä takia venäläisen kulttuurin ilmaukset ja venäläiset käyttäytymissäännöt voivat vaikuttaa käsittämättömiltä. Olen kuitenkin pannut merkille yhden asian. Jos Venäjällä osoittaa tunteensa, tulee yleensä ymmärretyksi. Hymyileminen, nauraminen, anominen, itkeminen tai huutaminen ovat kieltä, jota venäläiset ymmärtävät paremmin kuin suomalaiset. Venäläiset eivät nimittäin ole yhtä kirjaimellisia kuin me. Sen sijaan heillä on intuitiota ja tunteen sivistystä. ksng

196 15. LUKU Miten Venäjään oikein pitäisi suhtautua? Venäjää ei voi järjellä ymmärtää Eikä mitata tavallisella arsinalla Sillä on erityinen olemus Venäjään voi vain uskoa FJODOR TJUTTSEV Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa. - Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla. - Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion MITEN VENÄJÄÄN OIKEIN PITÄISI SUHTA UTÖÄ? 173

197 venäläinen kuvaaja. Kollegani kysymys oli hyvin relevantti. Jos Ukrainassa on mahdollista luoda (suhteellisen) demokraattinen yhteiskuntajärjestys, miksi se olisi mahdotonta Venäjällä? Minusta se ei olisikaan mahdotonta. Mutta se riippuu siitä, mitä venäläiset haluavat. Enkä ole ihan varma, että venäläiset haluavat länsimaista demokratiaa. Ainakaan he itse eivät vaikuta olevan siitä vakuuttuneita. Tämän takia ei ole mitenkään helppoa päättää, miten Venäjään pitäisi suhtautua. Toisaalta ei halua olla kulttuurirasisti, jonka mielestä demokratia sopii vain joillekin kansoille. Toisaalta ei halua myöskään olla omille puutteilleen sokea länsimaalainen, joka uskoo, että meidän järjestelmämme olisi yleisratkaisu kaikkiin yhteiskuntiin, ja säälii kaikkia maita ja kansoja, jotka eivät sitä ymmärrä. Yksi asia on joka tapauksessa totta: Venäjä ei ole kuten me. Venäjästä ei koskaan tule meidän kaltaistamme. Ja jos yritämme ymmärtää Venäjää pelkästään omasta länsimaisesta näkökulmastamme, emme pääse puusta pitkälle. Sitä monien länsimaisten tarkkailijoiden on vaikea hyväksyä. Osaltaan tämä johtuu heidän halustaan takertua käsitykseen, että Venäjä 1990-luvulla lähti demokratian tielle, mutta on sittemmin poikennut siltä. Ennen kaikkea se johtuu kuitenkin siitä, että heitä ärsyttää, kun Venäjä itsepäisesti kieltäytyy hyväksymästä meidän arvojamme. Meidän mielestämme venäläisten pitäisi ymmärtää oma parhaansa. ksng

198 Minäkin olen sitä mieltä, että länsimaalainen demokratia on osoittautunut ehdottomasti vapaimmaksi, tehokkaimmaksi ja humaaneimmaksi tavaksi johtaa yhteiskuntaa. Se saa aikaan hyvinvointia ja dynaamisuutta ja synnyttää ihmisiä, jotka uskovat omiin voimiinsa. Toivon sydämestäni, että Venäjä lähtisi sille tielle. Ja tunnen myös monia venäläisiä, jotka ovat samaa mieltä mutta he ovat vähemmistössä. Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet. Kehitys on valitettava, mutta itse asiassa ymmärrän venäläisiä. On helppo puhua vapaudesta ja demokratiasta, jos on koko ikänsä saanut nauttia niiden hedelmistä. On eri asia, jos on elänyt yhteiskunnassa, jossa rajut mullistukset ovat yleensä aiheuttaneet tavallisille ihmisille vain eriasteisia katastrofeja. Se ei silti merkitse, että venäläiset olisivat oikeassa. Minusta he ovat väärässä. On suuri sääli, ettei Venäjällä haluta läpikäydä raskasta, vaivalloista mutta demokraattisen yhteiskunnan kannalta välttämätöntä prosessia. Yhteiskunnan, MITEN VENÄJÄÄN OIKEIN PITÄISI SUHTA UTÖÄ? 175

199 jossa kaikkitietävä presidentti ei pidä kansalaisia siipiensä suojassa, vaan yksilöt ottavat vastuun omasta elämästään, ja monipuoluejärjestelmän, jossa erilaiset voimat taistelevat vallasta mutta hallitsevat myös kompromissien teon vaikean taidon. Nimenomaan viimeksi mainittu ominaisuus on aina puuttunut venäläisestä yhteiskunnasta sen omaksi vahingoksi - kyky nähdä pienin yhteinen nimittäjä ja tehdä kompromisseja kaikkia hyödyttävien yhteiskunnallisten päätösten löytämiseksi. Demokratia on prosessi, ei pakettiratkaisu. Sellaisena se kuitenkin nähdään Venäjällä - pakettiratkaisuna, jota kokeiltiin 90-luvulla ja joka havaittiin kelvottomaksi. Sen sijaan päätettiin palata tuttuun ja turvalliseen autoritaariseen yhteiskuntaan, jossa on selkeä hozjain, isäntä. Se on lyhyellä tähtäimellä helpompi tie, mutta pidemmällä aikavälillä hyvin pulmallinen, koska kaikki ongelmat tullaan siten vain siirtäneeksi eteenpäin. Niin kauan kuin Venäjä on yhden miehen valtio, ei päästä eroon sellaisista asioista kuin korruptio, taloudellinen pysähtyneisyys ja valtion laitosten olematon valvonta. Venäläiset ovat kuitenkin valinneet tämän tien. Toimittajana minun pitää suhtautua kriittisesti siihen mitä näen. Mutta toisaalta en voi työskennellä tässä maassa, jos jatkuvasti kysyn itseltäni: Miksi he eivät tee niin kuin me? Miksi he eivät ole kuten me? Me emme haluaisi venäläisten pitävän Putinista. Mutta he vain itsepäisesti haluavat pitää hänestä. Meidän ksng

200 mielestämme venäläisten pitäisi polkaista pystyyn oranssi vallankumous ja kumota valta Kremlissä. Mutta he haluavat että hallinto pysyy, niin että rauha yhteiskunnassa säilyy. Meidän mielestämme venäläisten naisten pitäisi ajatella enemmän tasa-arvoa ja vähemmän miesten miellyttämistä. Mutta he itse ovat viimeksi mainitun kannalla. En ole sitä mieltä, että demokratian puute Venäjällä pitäisi hyväksyä koska Venäjä on Venäjä. Sellainen älyllinen laiskuus on yhtä typerää kuin käsitys, että länsimaailma olisi kaiken mitta. Tosiasiaksi jää kuitenkin: He eivät ajattele kuten me. He eivät tee kuten me. Eikä minun tehtäväni ole saada heitä muuttamaan mielipiteitään, vaan yrittää ymmärtää, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat. Se ei merkitse sitä, ettei Venäjästä koskaan voisi tulla demokratiaa. Venäjällä on samat mahdollisuudet uudistaa yhteiskuntaansa kuin esimerkiksi Ukrainalla, Georgialla tai Virolla. Se on kuitenkin päätetty jättää tekemättä. Miksi? Kaiken sälyttäminen Vladimir Putinin niskoille ei vähääkään auta meitä Venäjän ymmärtämisessä. Keskityn tässä Putiniin, vaikka Venäjän presidentti onkin nykyään Dmitri Medvedev. Mutta juuri Putin on luonut sen Venäjän, jonka johtoon Medvedev on siirtynyt. Medvedev on toistaiseksi vain Putinin hallinnon jatke. Länsimaailma demonisoi mielellään Putinia vain siksi, että se tarjoaa meille helpommin ymmärrettävän ja kätevän MITEN VENÄJÄÄN OIKEIN PITÄISI SUHTA UTÖÄ? 177

201 mallin yrittäessämme ymmärtää, miksi Venäjä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Mutta vaikka Venäjä onkin ylhäältäpäin johdettu yhteiskunta, Putinin hallinnolla on kansalaisten aito tuki. Useimmat Putinin äänestäjät äänestivät häntä aidon vakaumuksen nojalla. Se johtuu toki osittain siitä, että Kreml valvoo tiedotusvälineitä, mutta se ei selitä kaikkea - Venäjä ei ole Pohjois-Korea, siellä on myös kriittisiä lehtiä ja radioasemia. Ero Venäjän ja esimerkiksi Myanmarin tai Kuuban kaltaisten maiden välillä on tästä näkökulmasta huomattava. On aivan eri asia puhua todella suljetuista yhteiskunnista kuin Venäjän kaltaisesta ylimenokauden yhteiskunnasta, joka kyllä usuttaa erikoisjoukkoja demokratia-aktivistien kimppuun mutta kaikesta huolimatta antaa kansalaistensa matkustaa ja selailla internetiä niin paljon kuin he haluavat. Venäläisten mielestä Putin on hyvä, koska he kaipaavat autoritääristä johtajaa, joka pitää kurissa byrokraatit ja oligarkit, eli varkaat, venäläiseen tapaan ilmaistuna. Se että byrokraattien määrä on itse asiassa kasvanut ja korruptio pahentunut Putinin aikana, ei ole vähentänyt hänen suosiotaan. Se on käsittämätöntä, mutta totta. Venäläiset pitävät Putinista, koska hän ei tuomitse Venäjän historiaa. Kommunismi tappoi ainakin 120 miljoonaa ihmistä: 1920-luvulla Volgan suiston ja Ukrainan nälänhädissä, kulakkien hävittämisessä ja pakkokollektivisoinnissa, 1930-luvulla Stalinin puhdistuksissa. Puhumattakaan siitä valtavasta määrästä täysin turhia uhreja, jotka ksng

202 kaatuivat toisessa maailmansodassa epäpätevän sodanjohdon takia. Silti monet venäläiset ovat haluttomia tuomitsemaan Neuvostoliiton perintöä. Se on outoa, mutta totta. Venäläiset arvostivat Putinin johtajuutta ulkopolitiikassa ja hänen jyrkkää asennettaan Yhdysvaltoja ja NATOa kohtaan. Putinin johdolla Venäjä siirtyi suhteettoman aggressiiviseen ja väkivaltaiseen politiikkaan pieniä naapurimaitaan Georgiaa ja Viroa kohtaan. Se vahingoitti Venäjän mainetta ennen kaikkea ulkomailla, mutta Putinin politiikalla oli kansan tuki. Se on kummallista, mutta totta. Samaan aikaan Putin on palauttanut venäläisille jotakin, mikä heiltä riistettiin Neuvostoliiton romahtaessa ja mitä ilman he olivat joutuneet elämään siitä lähtien. Nimittäin uskon itseensä. Ylpeyden omasta maastaan. Ymmärryksen siitä, että Venäjällä on paljon mistä voi olla ylpeä. Uskon tulevaisuuteen. Boris Jeltsin tahtoi selvittää välit menneisyyden kanssa sanoutumalla irti Neuvostoliiton perinnöstä. Itse olen suuri Boris Jeltsinin ihailija, koska hän oli yksi harvoja Venäjän johtajia, joka uskalsi katsoa totuutta silmiin ja sanoa niin kuin asia on: Neuvostovalta oli kauhea, väkivaltainen pelon hallinto, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläisen kulttuurin. Mutta tämän totuuden monet venäläiset kokevat hyökkäyksenä itseään kohtaan. Se on kuitenkin meidän historiaamme, monet sanovat - haluttomina tai kyvyttöminä erottamaan neuvostovallan kritiikkiä Venäjän kansaan kohdistetusta kritiikistä. MITEN VENÄJÄÄN OIKEIN PITÄISI SUHTA UTÖÄ? 179

203 Tämän asennoitumisen takana on yksi ihmisen voimakkaimmista tunteista: loukattu itsetunto. Monet venäläiset eivät voi koskaan unohtaa kommunismin murtumisen jälkeen kokemaansa häpeää ja nöyryytystä: ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan. Putin, jolla on tarkka vaisto kansan mielipiteen suhteen, ymmärsi tämän. Samalla hän on myös venäläinen isänmaanystävä, joka pitää korkealla perinteisiä venäläisiä arvoja, kirkkoa ja perhettä. Siksi Putinin ideologia koostuu kummallisesta sekoituksesta vanhanaikaisia venäläisiä normeja ja kunnioittavan anteeksipyytävää suhtautumista Neuvostoliittoon. Putin taiteilee näiden kahden ääripään välillä. On kuvaavaa, että sama henkilö, joka kutsui Neuvostoliiton hajoamista historian suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, kävi Stalinin vainojen uhrien muistoksi järjestetyssä tilaisuudessa Butovossa Moskovan ulkopuolella lokakuussa Putin ei ole tietämätön kommunismin rikoksista. Hänellä on lämmin suhde kirkkoon, joka joutui kärsimään tavattomasti kommunismin aikana. Mutta hän kieltäytyy tuomitsemasta neuvostoliittolaista menneisyyttä, koska hän monien muiden venäläisten tavoin ymmärtää sen osaksi itseään. Muuan historioitsija on sanonut, että lännen tiedot Venäjästä ovat paljon laajemmat kuin ymmärrys. Tunnistan usein tämän ilmiön - mitä enemmän perehtyy Venäjään, 180 KSNG

204 sitä hämmentyneemmäksi ja sekopäisemmäksi tuntee itsensä. Vaikeinta on käsittää, miten Venäjä on oikeastaan yli tuhannen vuoden ajan kyennyt säilymään ja pitämään koossa valtavan alueensa. Välillä valtakunta on ollut suurempi, välillä pienempi, mutta Venäjä ja venäläinen kulttuuri ovat olleet olemassa yli vuotta, paljon kauemmin kuin useimmat muut vastaavat imperiumit. En oikeastaan haluaisi myöntää tätä, mutta ehkä venäläiset kaikesta huolimatta ovat oikeassa. Ehkä zagadotsnaja russkaja dusa, arvoituksellinen venäläinen sielu, on todellakin olemassa. Kuinka he olisivat muuten selvinneet mongolien herruudesta, tsaarin yksinvallasta, neuvostoterrorista, jälkikommunistisista laittomuuksista ja kaaoksesta? Tämä sielukas, lämmin, voimakas ja elävä venäläinen kulttuuri on kulkenut monen kiirastulen läpi. Se on joutunut kiusatuksi, murjotuksi, mukiloiduksi ja massiivisen, järjestelmällisen hävityksen kohteeksi. Mutta se ei ole murtunut. Venäläiset eivät käsitä sitä itsekään. He tulevat viettämään seuraavat vuotta yrittämällä edelleen ymmärtää omaa olemassaoloaan. Tietenkään siinä onnistumatta. MITEN VENÄJÄÄN OIKEIN PITÄISI SUHTA UTÖÄ? 181

205 16. LUKU Hulluja nuo venäläiset Eräänä kesäkuisena iltapäivänä juoksin Moskovajoen vartta ylläni sortsit, t-paita ja juoksutossut. Oli lämmintä ja aurinkoista, melkein tukahduttavaa. Moskovassa voi juosta vain puistoissa tai joen rantaa pitkin, kaduilla se ei onnistu. Siellä on aivan liikaa autoja, pakokaasua ja ärhäköitä jalankulkijoita. Luzniki-stadionia vastapäätä olevalla laiturilla seisoi muutamia äijiä kalastamassa pitkät vavat kädessään. - Nuo venäläiset ovat ihan hulluja, minä ajattelin itsekseni. - Onkivat kalaa Moskovajoesta, joka on täynnä kolibakteereja. Kun tulin lähemmäs kalastajia, yksi heistä huomasi minut. Siinä hän seisoi lempipuuhassaan, ruskettuneena ja hilpeänä, ympärillään kaverinsa, jotka hänen laillaan eivät olleet siellä pelkästään kalastamassa, vaan ystäviä tapaamassa. He katselivat yksinäistä nuorta naista, joka naama punaisena puuskutti ohitse, niin kuin olisi henkensä kaupalla kiiruhtanut jonnekin, vaikka koko siunattu sunnuntai oli vielä edessäpäin. ksng

206 - Neiti kiltti, oletteko te tullut hulluksi? hän huusi kiusoitellen mutta ystävällisesti. - Juosta nyt tässä ilmassa! Minne teillä oikein on kiire? Jatkoin juoksuani. Vatsassani kupli suuri, raikuva ja sydämellinen nauru. Siitäs sain. HULLUJA NUO VENÄLÄISET 183

207 Kiitokset Lauri Karvoselle, Vesa Kekäleelle, Bjarne Nitovuorelle ja Gunnel Salmiselle, jotka lukivat käsikirjoituksen ja esittivät monia viisaita huomautuksia, ideoita ja korjauksia. Äidille ja isälle ruoasta ja majoituksesta Paraisilla, missä kirjoitin valtaosan kirjasta, sekä heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja avarakatseisuudesta lukuisten kesäiseen Turun saaristoon suuntautuneiden venäläisten valloitusretkien aikana. ksng

208 Sisällys Alkusanat 7 1. Voitonpäivästä 9 2. Rahan merkityksestä Miten selvitä arjesta Moskovassa Venäläisestä demokratiasta Korruptiosta Venäläisestä naisesta Venäläisestä miehestä Venäjän rinnakkaisista todellisuuksista Venäjän politiikasta Venäläisestä kollektivismista Venäläisistä ja alkoholista Venäläisistä nimistä Venäläisten käytännöllisyydestä Vastakohtien Venäjästä Miten Venäjään oikein pitäisi suhtautua? 16. Hulluja nuo venäläiset 182 Kiitokset 185 ksng

209 Venäjä nykyään millainen se on? Ikiaikainen itäinen naapurimme elää värikkäitä aikoja. Sen menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat tässä hetkessä tavalla, johon on mahdotonta suhtautua välinpitämättömästi. Länsimaisen demokratian, markkinatalouden ja tasa-arvon edessä Venäjällä jonotetaan niin kuin totuttu on: järjestelmällisen sekasortoisesti. Juhlitaan Voitonpäivää, syödään ruhtinaallisesti, juodaan vodkaa. Naiset ovat naisia, miehet miehiä ja ystävyys ylittää kaiken. Yleisradion kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren kertoo kaikesta tästä kirjassaan, joka puhuttelee sekä Venäjän-tuntijoita että Venäjään vasta tutustuvia. "Hulluja nuo venäläiset" on kirjoitettu lämmöllä, huumorilla, ilolla ja ihmetyksellä - mutta myös kiukulla, aina silloin kun tarve vaatii. "Kirja 011 täynnä tunnetta ja elämää, jopa tulta ja tappuraa. Se on venäläisen sielukkuuden ja ystävyyden ylistyslaulu." - Erkki Pennanen, HS ISBN 978 qx^f r33 -S