sen kimppuun Lisitšanskin lähellä. Saksalaiset panssarivaunut ryömivät paljasta aroa pitkin. Yksi vaunuista kääntyi ympäri ja savutti pahasti.

Transkriptio

1 HOLTITON SIIPIMIES Rintamalla johtaja oli kullanarvoinen. Johtaja lensi etummaista konetta ja oli osaston kokenein lentäjä. Johtaja sai vetää perässään vaikka kuinka monta nuorta ja kokematonta lentäjää. Nuoret lentäjät olivat kokemattomia ja huonosti koulutettuja, sillä he olivat käyneet ainoastaan lyhyen sodanajan lentokurssin. Aluksi tulokkaat oli lihotettava, sillä he olivat nähneet nälkää selustan pieniä muona-annoksia syömällä. Sitten siirryttiin lentotaitojen kartoittamiseen ja harjoituslentoihin. Vasta sitten miehet päästettiin johtajan mukana ensimmäiselle sotalennolle. Johtaja toimi lentäessään nuorten lentäjien oppaana ja maan kamaralla neuvonantajana. Hän osasi kerätä koneet kokoon nopeasti, johtaa joukon ennalta sovitulle reitille, väistellä ilmatorjuntatulta ja hävittäjiä, paikantaa kohteen juoksuhautojen ja pommikuoppien lomassa ja soveltaa taktiikkaa tilanteen mukaan. Ennen johtajuutta ja kaikkien yksityiskohtien hallitsemista lentäjän oli seurattava kokeneempiaan ja selvittävä hengissä. Jos johtaja ammuttiin alas, tehtävän onnistuminen oli epätodennäköistä. Siipimiehilläkään ei ollut leppoisaa; heidän tehtävänsä oli pitää muodostelma kasassa. Tehtävä ei ollut helppo. Toinen siipimies saattoi yllättäen syöksyä kohti maata tai kohota korkeuksiin, ja vierustovereiden liikkeitä oli seurattava herpaantumatta. Kojetaulun tarkkailemiseen ei juurikaan jäänyt aikaa ilmatorjuntatykkien kranaattien räjähdellessä tai Messerschmittien lähestyessä. Siipimies ei ehtinyt suunnistaa, eikä yleensä tiennyt, mihin oli lentämässä. Jos johtaja ammuttiin alas, eikä kukaan siipimiehistä ollut riittävän kokenut Kerroin jo aiemmin, miten siinä voi käydä. Siipimiehissä oli kuitenkin eroja. Kerran sain tarpeekseni siipimiehestäni sotalennon aikana. Hyökkäsin viiden lentäjän kanssa viholli- 110

2 sen kimppuun Lisitšanskin lähellä. Saksalaiset panssarivaunut ryömivät paljasta aroa pitkin. Yksi vaunuista kääntyi ympäri ja savutti pahasti. Panssarivaunujen takaa näkyi välillä saksalaisten sotilaiden rivistöjä, jotka joukkomme olivat pakottaneet perääntymään etulinjasta. Saavuimme juuri oikeaan aikaan! Siirryimme jonoon ja lähdimme vuorotellen syöksyyn. Lensimme saksalaisten panssarivaunujen yli ja avasimme säiliöt mahdollisimman lähellä maata. Koneet levittivät alleen hehkuvaa fosforia. Maisema peittyi valkoiseen savuun ja me kapusimme taivaalle, joka näytti kuumuuden kalventamalta. Koneiden vieressä näkyi savupilviä ilmatorjuntatykkien tulittaessa meitä, mutta emme kiinnittäneet niihin huomiota. Muodostimme renkaan ja lähdimme hyökkäykseen. Samaan aikaan joukko saksalaisia Junkers 87 -koneita kaarteli lähettyvillä. Nimitimme saksalaisia syöksypommittajia punoskengiksi, sillä niiden renkaat törröttivät rungon alaosasta. Junkersit kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja syöksyivät melkein kohtisuoraan mustaan savupilveen Jaman rautatieaseman päällä. Messerschmittit etsivät uhreja pareittain Junkersien yläpuolella. Lensimme ilman saattuetta, joten olimme täydellisiä maalitauluja. Hyökkäsimme useaan otteeseen ja ammukset alkoivat käydä vähiin. Samassa huomasin neljän vihollishävittäjän lähestyvän meitä. Ne oli varmasti lähetetty liikkeelle radiolla. Komensin koneet vetäytymään ja käänsin nokan kohti rintamalinjaa. Siipimiehet seurasivat perässä, mutta hämmästyksekseni toinen heistä kääntyi eri suuntaan ja lähti uuteen syöksyyn. Uskomattoman holtitonta! Meidän oli kaarrettava etulinjan läheltä ja odotettava häntä aivan saksalaisten vieressä. Hän oli helppo saalis hävittäjille, mutta selvisi kaikeksi onneksi säikähdyksellä. Hävittäjät eivät huomanneet Sturmovikia, joka pääsi palaamaan muodostelmaan ja lentämään kanssamme takaisin kentälle. Laskeuduttuamme jouduin nuhtelemaan luutnantti Mihail Talykovia omapäisestä toiminnasta. Hän oli tavallinen sotalentäjä (hän valmistui ennen sotaa lentokoulusta), mutta pääsi sotalennoille vasta kesällä Kaksikymmenvuotias nuorukainen seisoi edessäni otsa kurtussa ja suu mutrussa. Talykovilla oli leveät kasvot ja jykevä, itsepäisen miehen leuka. Hän silmäili vasikannahkasaappaidensa kärkiä. 111

3 Kuulitteko perääntymiskäskyn? kysyin häneltä valmiina kuulemaan ties mitä selityksiä. Yleensä miehet väittivät, että vastaanotin oli väärällä kanavalla tai etteivät he huomanneet muiden lähtevän kohteen luota. Talykovin vastaus oli niin odottamaton, että säpsähdin. Kuulin, hän sanoi ohimennen ja vilkaisi minua harmailla silmillään. Miksette seuranneet muita välittömästi? Tykeissä ja konekivääreissä riitti vielä ammuksia! hän sanoi pikaisesti ja itsevarmasti. Vastaus tarkoitti, että oli virhe lähteä paluumatkalle antamatta Talykovin käyttää kaikkia ammuksiaan. Niiden säästäminen mahdolliseen hävittäjien kohtaamiseen ei merkinnyt hänelle mitään! Olin sotalennon jäljiltä vielä hermostunut ja huusin hänelle: Poistukaa! Talykov nosti käden lippaan, kääntyi terävästi karttalaukku kainalossa ja asteli jämäkästi pois. Seurasin häntä katseellani pitkään, ja vasikannahkasaappaat piirtyivät muistiini. Talykov marssi kuivuneen ruohon seassa ja nostatti pölypilven perässään. Yritin rauhoitella itseäni: Kyllä hän tuosta tasaantuu, kunhan ilmatorjuntatykit ja Messerschmittit hoitavat hommansa. Kaikki ovat olevinaan aluksi. Muistelin ensimmäistä omaa sotalentoani luutnantti Ivan Bobrovin johtamana. Nolasin itseni kahdesti saman lennon aikana. Heti nousun jälkeen kentän päällä lensin niin lähelle johtajaa, että hänen henkensä varmasti salpautui. Olin lentänyt tiiviissä muodostelmassa ainoastaan UT-1-koneella yhden ohilennon aikana ennen sotaa. Rintamalla opin, että sellainen oli pelkkää esitystä. Sotalennon aikana tiivis muodostelma ei tullut kysymykseenkään, sillä se esti manööverit. Tiesin sen hyvin, mutta lensin silti Bobrovin viereen. Miksi ihmeessä tein niin? Yritin saada muut ajattelemaan, etten ollut mikään eilisen teeren poika. Myöhemmin, kun iskimme autokaravaanin kimppuun, lähdin ylimääräiseen syöksyyn näyttääkseni taitojani johtajalle. Sananvaihto Talykovin kanssa tapahtui vuonna 1942 kesäkuun alussa pari päivää ennen yllättävää käännettä. Aluksi joukkojemme 112

4 hyökkäykset Harkovan eteläpuolella onnistuivat, mutta sitten miehet jäivät saarroksiin ja saksalaisten panssarivaunuja ja autoja vyöryi solkenaan Donetsin alueen poikki itään. Jouduimme siirtymään vähän väliä lentokentältä toiselle: Pogorelojeen, Šaktyyn ja Kagalnitskajaan. Viisi päivää myöhemmin olimme jo Donin toisella puolella Rostovin eteläpuolella. En ehtinyt liiemmin nähdä Talykovia; hänestäkin oli jo tullut johtaja, emmekä enää lentäneet yhdessä. Kerran Talykov asteli kanttiiniin lentäjäporukassa. Mukana oli juuri rykmenttiin saapuneita tulokkaita; Grigori Knjažev, Nikolai Pismitšenko ja Viktor Olenin. Talykov oli johtanut miehet ensimmäiselle sotalennolle hänestä oli tullut miesten kummisetä. Talykov käyttäytyi tapansa mukaan impulsiivisesti. Hän riisui lakkinsa ja rojahti penkille. Hän vaikutti vihaiselta, ja silmät punoittivat väsymyksestä. Hän oli lentänyt kolme sotalentoa samana päivänä hänen laivueensa hyökkäsi Belaja Kalitvan lähellä Severnij Donetsia ylittäneiden joukkojen kimppuun. Talykov söi ääneti, mutta vodkan noustua päähän hän alkoi keskustella vilkkaasti vierustovereidensa kanssa. Hän iski nyrkin pöytään ja paasasi nuorille siipimiehille. Illallisen jälkeen sama meno jatkui makuutiloissa. Mitä useammin hyökkäämme, sitä enemmän panssarivaunuja ja autoja sakemannit menettävät! hän yritti vakuuttaa toista lentäjää. Hän jaksaa vieläkin tohista teoriastaan, tuumin mielessäni. Ihan kuin Lisitšanskin lennon jälkeen. Oli silti mukava nähdä Talykov itsevarmana ja uppiniskaisena. Hänkin oli jo kokenut ja joutunut vaikeisiin paikkoihin, mutta pysyi edelleen kovana. Hän uskoi yhä itseensä, eikä antanut tuumaakaan periksi taistelussa. Usein Talykov palasi lennolta ilman ensimmäistäkään ammusta. Hän oli kuin höyrykattila, mutta pelkäsin kuumapäisyyden koituvan lopulta hänen kohtalokseen. Vihollisen etujoukot lähestyivät jo Kagalnitskajaa. Heinäkuun 29. päivänä 1942 jouduimme siirtymään kentälle, joka oli Salskin aroilla. Kentän reunalla kasvoi puita, mutta niiden varjot eivät riittäneet suojaamaan meitä helteeltä. Aurinko porotti armottomasti ja kuuma ilma seisoi paikallaan. Ohuet asepuvut liimautuivat vartaloon. Ainoa viileä 113

5 paikka oli rykmentin esikunnan korsu, mutta sielläkään ei voinut viipyä pitkään; korsun katosta varisi niskaan kuivaa maata ja kaivanto oli täynnä hiiriä. Majuri Gudimenko siirteli klahvipöytäänsä paikasta toiseen ja puhalteli karttaa yhtä mittaa puhtaaksi hiekasta. Mekaanikot etsivät käsiinsä metallisäiliön ja täyttivät sen vedellä. Sotalennoilta palaavat lentäjät riisuivat pukunsa, sukelsivat lämpimään altaaseen ja kiiruhtivat antamaan selontekoa. Rykmentinkomentaja Kolobajev oli päättänyt järjestyksestä. Juomaveden loputtua sammutimme janon lämpimillä vesimeloneilla, jotka opimme halkaisemaan paljain käsin. Mekaanikot hankkivat meloneja hylätyiltä viljelmiltä. Salskin aroilla sijainneelta kentältä lennettiin pohjoiseen Manitškin kanaalin takana olleiden vihollisjoukkojen kimppuun. Vihollisia nähtiin myös kentän itäpuolella, eikä ollut varmaa, minne siirtyisimme seuraavaksi. Neljännen ilma-armeijan esikuntaan ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Meidän käskettiin hyökätä viholliskolonnan kimppuun; se oli matkalla Orlovkasta Nesmejanovkaan Donin ja Manitškin välissä. Rykmentissä oli siinä vaiheessa enää kuusi Sturmovikia. Saisimme suojaksemme kaksi hävittäjää Ibraghim Dzusovin rykmentistä. Alexander Pokryškin (kolminkertainen Neuvostoliiton sankari, joka oli Neuvostoliiton toiseksi menestyksekkäin hävittäjä-ässä 59 ilmavoitolla) ja kaikki rykmentin lentäjät olivat huippuja. Lähdimme matkaan ja minä lensin etunenässä siipimies Kudinovin kanssa. Oikealla puolella lensi Mihail Talykov ja vasemmalla Vasili Šamšurin kumpikin oman siipimiehensä kanssa. Nousimme korkealle heti lähdön jälkeen, jotta erottaisimme viholliskolonnan kaukaa. Manitškin kanaalin takaa kohosi pölypilvi, joka näytti savuverholta. Pilvi nousi tieltä, joka johti Semikarakorskajasta Nesmejanovkaan. Paikat olivat minulle tuttuja, sillä en lentänyt alueella ensimmäistä kertaa. Koneeni oli pudonnut alueelle viisi päivää aiemmin, minkä jälkeen kävelin takaisin rykmenttiin Misarovin pataljoonan sotamiesten kanssa. Lensimme tielle 600 metrin korkeudessa ja erotimme jo panssa- 114

6 rivaunut, autot ja panssaroidut joukkojenkuljetusvaunut. Etummaiset ajoneuvot pysähtyivät ja sotilaat ryntäsivät piiloon tietä reunustaviin ojiin. Ilmatorjuntatykit olivat jo avanneet tulen. Käänsin konetta päästäkseni syöksymään kulkueen kimppuun sen alkupäästä. Syöksyimme vihollisen niskaan yksi kerrallaan ja pudotimme pommit jonossa. Sitten oikaisimme, kaarroimme vasemmalle ja lensimme jonossa uuteen hyökkäykseen. Pommit räjähtelivät ajoneuvojen päällä. Toinen isku tehtiin sivusta. Työnsin nokan alas ja tähtäsin kuorma-auton kylkeen. Raketit räjähtivät aivan auton vieressä. Ammuin pitkän sarjan neljällä konekiväärillä, ja kuorma-auto syttyi tuleen. Mahtavaa! Kävin aivan maan tuntumassa, minkä jälkeen kapusin taas uuteen hyökkäykseen. Olin jo aloittamassa, kun vilkaisin ylös. Taivaalla oli kuusi hävittäjää; kaksi Jakia ja neljä Messerschmittiä. Taistelusta tulisi yhtä hullunmyllyä ja haukkamme olivat tiukassa paikassa. Meidänkin oli oltava varuillamme. Kaarsin uuteen hyökkäykseen, kun eteeni ilmestyi Messerschmitt. Se työntyi röyhkeästi väliin ja tähtäsi edessä lentävää Sturmovikia. Vedin nopeasti liipaisimesta ja valojuovaluodit sujahtivat hävittäjän ohi. Viholliskone syöksähti ylös, mutta kääntyi saman tien seuraavan koneen kimppuun tällä kertaa kohteena oli Šamšurin. Väistele! karjaisin radioon, mutta Šamšurin ei tuntunut kuulevan minua. Saksalaiskone lähestyi nopeasti Sturmovikia. Hetken päästä se ampuisi Šamšurinin alas. Käänsin koneeni sivuun rengasmuodostelmasta ja vedin molemmista liipaisimista sen kummemmin tähtäämättä. Valojuovaluodit välähtelivät Sturmovikin takana ja hävittäjän runko syttyi palamaan. Kone menetti korkeutta nopeasti ja levitti savuvanaa perässään. Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduin tulittamaan hävittäjää, ja olin heti onnekas. Šamšurin jatkoi tyytyväisenä lentoaan. Minun oli hyökättävä vielä kerran, ja sitten voisimme palata kotiin. Kolonnaa kohti syöksyessäni huomasin savuvanat, jotka nousivat maasta minua kohti. Oerlikon tulitti minua. Olisin halunnut kääntyä ja vastata tuleen, mutta huomasin sen liian myöhään. Ilmatorjuntatykki ehti jäädä siiven alle, joten toivoin jonkun takana tulevista miehistä huomaavan ja hoitelevan sen. Tähtäsi panssaroitua joukkojenkulje- 115

7 tusvaunua, pidätin hengitystäni ja olin jo vetämässä liipaisimesta, kun kuulin pamauksen. Moottoriin oli osunut, joten sammutin sen välittömästi samalla kun sydämeni lakkasi lyömästä. Pitäisikö minun hypätä koneesta? Olin liian matalalla ja alla odotti vihollinen. Minun oli pakko lentää tien yli ja laskeutua. Liisin ajoneuvojen yli maan lähestyessä nopeasti. Pitäisikö laskea laskutelineet? mietin. Riski oli suuri, mutta selvisin samankaltaisesta tilanteesta Nyrkovon lähellä, kun ajoin vihollisen juoksuhautaan. Ehkä minulla kävisi nytkin tuuri. Pahinta olisi, jos kone takertuisi ojaan ja kellahtaisi nurin. Vaikka selviäisinkin hengissä, saksalaiset noukkisivat minut talteen kuin häkkilinnun. Jos laskeutuminen onnistuisi, voisin rullata mahdollisimman kauas kolonnasta. Vaihtoehdot sinkoilivat mielessäni hetken ajan. Työnsin sauvaa ja renkaat taittuivat esiin. Kone pomppi jo kumpujen päällä. Laskin toisen käden kojelautaa vasten, jotta en kolauttaisi päätäni ja menettäisi tajuntaa. Laskeutuminen onnistui. Hyppäsin ohjaamosta ja huomasin siipimiesten lentävän ylitseni. He suuntasivat takaisin kentälle, vaikka olivat varmasti kuulleet viimeisen käskyni: Hyökätkää loppuun asti. Eikö kukaan huomannut minua, ihmettelin katkerana. Sitten tajusin, ettei minua olisi kuitenkaan voitu auttaa. Katselin ympärilleni. Olin alle kilometrin päässä kolonnasta ja erotin työmme tulokset: tiellä roihusi kymmenkunta autoa ja panssarivaunua. Emme hukanneet aikaa. Minun koneeni seisoi paljaalla arolla vihollisen näköpiirissä. Saksalaiset sotilaat juoksivat minua kohti, eikä pakopaikkaa näkynyt. Lähimainkaan ei näkynyt pensasta tai kumparetta. Haavoittuminen olisi pahin vaihtoehto. Minut otettaisiin kiinni ja selkääni viilleltäisiin viisisakaraisia tähtiä. Oli parempi ampua itsensä viime hetkellä. Ensin oli kuitenkin tuhottava kone, jottei se päätyisi vihollisen käsiin. Erotin konepistoolien papatuksen. Irrotin laskuvarjon selästäni, paiskasin sen maahan polttoainesäiliön täyttöaukon luukun kohdalle. Vedin punaisesta renkaasta ja pakattu laskuvarjo aukesi. Luukku oli suljettu terästapilla, jota yritin irrottaa. Käteni olivat verillä, eikä kansi liikahtanutkaan. Läimäytin kantta ja lopulta polttoainetta alkoi virrata 116

8 ulos. Seuraavaksi piti vielä raapaista tulitikku palamaan. Tunnustelin taskujani, mutta minulla ei ollut ainuttakaan tikkua! Muistin rakettipistoolin, joka oli aina ladattuna. Hyppäsin koneen keskiosan päälle, tartuin pistooliin ja loikkasin takaisin maahan. Ojensin käteni, käänsin pääni suojaan liekeiltä ja laukaisin aseen. Liekit leimahtivat ja painauduin maahan. Loppuni oli koittanut! Olin juuri vetämässä pistoolia kotelosta, kun erotin lentokoneen matalan jyrinän. Katsoin tielle välinpitämättömänä. Fasistisotilaat olivat lähempänä, mutta yhtäkkiä he heittäytyivät maahan kuin käskystä. Kuulin tulitusta ja samassa tien takaa ilmestyi kaksi hävittäjää. Meidän Jakimme! Hävittäjät yrittivät selvästi auttaa minua. Oivalsin, että minun oli käytettävä tilaisuus hyväkseni ja juostava mahdollisimman kauas. Olin jo säntäämässä juoksuun, kun huomasin saksalaisen panssariauton ajavan minua kohti. Samalla huomasin Sturmovikin, joka lähestyi minua matalalla autojonon luota. Nousi pystyyn, jotta lentäjä näkisi minut, ja heilutin hänelle hyvästiksi. Kone lensi kymmenessä metrissä. Lähempää erotin lentäjän kypärän, suojalasit ja kasvot, jotka oli suunnattu minua kohti. Heilutin käsiäni ja huomasin samassa koneen rungon kyljessä suuren valkean yhdeksäisen. Talykov! Hän lähti paluumatkalle tapansa mukaan viimeisenä. Senkin kuumakalle Heilutin Talykoville, joka kallisti konettaan pikaisesti. Hän huomasi minut! Vai kuvittelinko vain? Yhtäkkiä kone kaarsi nousuun ja kallistui vasemmalle. Luulin Talykovin painavan mieleensä laskeutumispaikkani ja ilmoittavan siitä rykmentinkomentajalle, mutta sitten huomasin laskutelineiden työntyvän esiin koneen alta. Aikoiko hän laskeutua? Seurasin ällistyneenä konetta, joka syöksyi kolonnan yli ja liisi maahan. Erotin laskusiivekkeidenkin taittuvan siipien alle. Samaan aikaan saksalaiset tulivat järkiinsä, ja viholliskolonna avasi tulen. Valojuovaluotien ryöppy lennähti konetta päin. Sturmovik laskeutui luotimereen, ja näky oli hirvittävä. Onneksi se ei näkynyt koneen ohjaamoon. Talykov selvisi kuin ihmeen kaupalla. Konepistoolit jatkoivat tulittamista, joten heittäydyin takaisin maahan seuraamaan uhkaroh- 117

9 keaa laskeutumista. Minulta se oli onnistunut, mutta entä jos Talykov osuisi juoksuhautaan ja vaurioittaisi laskutelineitään? Joutuisiko kumpainenkin nostamaan pistoolin ohimolleen? Talykov lensi jo aivan maanpinnan tuntumassa. Yhtäkkiä renkaat osuivat kumpareeseen ja kone tärähti moottorin pauhatessa. Luulin Talykovin tulevan toisiin aatoksiin, mutta kone ehtikin laskeutua virheettömästi ja rullasi pitkin maata. Kone pysähtyi sadan metrin päähän minusta. Talykov hyppäsi siiven päälle, vilkutti minulle ja kumartui ohjaamon taakse. Ryntäsin konetta kohti ja tuumin mielessäni: Miten mahdun yksipaikkaisen koneen ohjaamoon? Talykov avasi rungon huoltoluukkua, jonne toinen meistä mahtuisi. Kiipeä sisään!, Talykov huusi ja osoitti ohjaamoa. Hän itse oli kapuamassa rungon sisään. Juokseminen uuvutti minut, joten sanoin: Sinä saat lentää! Käänny jonoa kohti ja rullaa vanhoja jälkiäsi pitkin. Talykov nyökkäsi ja kiipesi ohjaamoon samalla kun minä ryömin luukusta sisään. Huomasin panssariauton lähestyvän ja tulittavan meitä ennen kuin vedin pääni suojaan. Moottori käynnistyi, kone kääntyi ja lähti rullaamaan. Rukoilin, että Misha pysyisi oikealla reitillä. Entä jos sakemannit osuisivat renkaaseen? Kone jatkaisi pelkällä vanteella, eikä nousisi enää ilmaan. Vauhti kiihtyi, kone tärähti ja nousi ilmaan. Nousu onnistui! Runko tärisi ympärilläni ja näin avonaisesta luukusta, kuinka valojuovaluodit sujahtelivat ohitsemme. Käperryin kokoon, sillä en istunut panssaroidun ohjaamon suojassa. Yksikin luoti voisi läpäistä luukun, mutta lohdutin itseäni sillä, että lensimme pois ajoneuvojen luota kohti kenttää. Jos Messerschmittit eivät iskisi kimppuumme, meillä ei olisi mitään hätää. Puristuin koneen pohjaa vasten, kun Talykov kaartoi jyrkästi. Seuraavaksi olinkin jo ilmassa, kun kone lähti syöksyyn. Kuulin konekiväärien äänen, kun Talykov avasi tulen. Ampuiko hän Messerschmittejä? Se olisi minun kannaltani pahin vaihtoehto. Talykov oli panssarin suojissa, mutta minä lensin lankkuarkussa. Mihail selviäisi kentälle reikäiselläkin koneella, mutta siinä vaiheessa kyydissä olisi pelkkä luu kasa. 118

10 Vauhti kiihtyi, ja oivalsin Talykovin hyökkäävän jonkin kimppuun. Pinnani alkoi palaa, sillä Messerschmittit saattaisivat äkätä meidät Talykovin viivytellessä. Oliko hän unohtanut minut? Teki mieli huutaa, mutta ääneni ei olisi kantanut hänen korviinsa. En voinut liioin taputtaa häntä olkapäähän, sillä välissämme oli paksu panssarilevy. Talykov lähti uuteen syöksyyn. Tartuin metalliputkeen, joka yhdisti ohjaussauvan korkeusperäsimeen ja ravistin sitä kaikin voimin. Kone ja Talykovin pitelemä ohjaussauva alkoivat täristä. Teollani oli välitön seuraus: Talykov alkoi lentää tasaisesti. Moottori kävi tasaisesti, joten uskaltauduin kurkistamaan ulos. Koneen takana näkyvä viholliskolonna oli ilmiliekeissä sieltä täältä. Minun koneeni savusi vähän kauempana, ja sen vieressä loimusi saksalainen panssariauto! Sitä Talykov siis oli tulittanut. Käänsin katseeni pilvettömälle taivaalle. Kaksi Jak-hävittäjää seurasi meitä korkeammalla. Tehtävään osallistui kuusi konetta, joista vain neljä palasi kentälle. Lentäjät kertoivat, että johtaja oli ammuttu alas. Missä Talykov on? komentaja tiedusteli. Miehet kohauttivat olkapäitään. Talykov ei palannut, eli hänetkin oli ammuttu alas. Selontekoihin aiottiin kirjoittaa seuraavaa: hyökkäyksessä viholliskolonnan kimppuun Varttia myöhemmin kone numero 9 kuitenkin palasi kentälle. Moottori sammui ja meteli lakkasi. Kolobajev kysyi tiukkaan sävyyn: Talykov! Miksi jäitte taas muista jälkeen? Oli pakko laskeutua. Minne muka? Kohteeseen. Kysymykset loppuivat, kun ilmestyin koneen sisuksista. Talykov auttoi minut ulos ja syleilimme toisiamme. Sitten kymmenet kädet nostivat meidät ilmaan ja Talykovin saappaat kohosivat puidenlatvojen tasalle. Yöksi nousi rajuilma, ja siniset salamat halkoivat taivasta. Lentäjät kokoontuivat korsuun, jossa paloi yksinäinen himmeä öljylamppu. 119

11 Majuri Gudimenko kumartui klahvipöytänsä ylle täyttämään Talykovin kunniamerkkisuositusta. Hiiret rapistelivat ja katosta valui hiekkaa. Viestipäällikkö Nudtšenko ryntäsi korsuun hymy huulillaan. Saimme yhteyden 4. ilma-armeijan esikuntaan! Meidät käskettiin uudel le kentälle, joten maaosasto voi lähteä jo matkaan. Muiden oli odotettava aamuun, sillä yöllä ei voinut nousta eikä laskeutua. Lähetin pakattiin ja pieni kulkue lähti ajamaan itään. Keskellä yötä joku kuuli moottoreiden ja panssarivaunun telojen ääniä. Lähetimme mekaanikot tarkastamaan tilanteen. Ilmeisesti joukko saksalaisia panssarivaunuja eteni itään kilometrin päässä kentästä. Suuntasimme Sturmovikien nokat metsään ja kannoimme ammuslaatikot perän viereen, jotta konekivääreillä voisi ampua maassa liikkuvia maaleja. Loppuyön vietimme ohjaamossa. Lähdimme lentoon aamunkoitteessa mekaanikkojen kavuttua koneiden huoltoluukkuihin. Muistelin edellistä lentoani ja säälin matkustajaani mekaanikko Sergei Temnovia. 120

12 Näinkin pahasti vaurioitunut Sturmovik onnistui palaamaan tukikohtaan tehtävän jälkeen. Vasili Emelianenkon Kagalnitskajan kylän yläpuolelta alas ampuman Junkers 86 -koneen jäännökset.

13 Tulokkaiden koulutusta. Kolmannen laivueen orkesteri: Emelianenko (balalaikka) ja Ivan Tšernets (kitara ja laulu). Kapteeni Emelianenko Il-2-koneen ohjaamossa. Toukokuu 1943.

14 Yksipaikkainen Il-2. Saksalainen rynnäkkötykki, luultavasti Stug III, etenee tiellä. Saksalainen panssarintorjuntapatteri, luultavasti Pak 43.