Fakin Animals v

Transkriptio

1 Fakin Animals v Moottoripyörälupi MC Fakin Animals:in aporikinaali, pure, real, äkta, offisiaal, sertified, approoved, introodet, pesiaal, passed, sehr gut, jättepra, vavisuttava, ravisuttava, hälyttävä overgound julkaisu, päämetelin kannattelija sekä melko informatiivinen että terveysvaikutteinen ja antoisa jäsenlehti. Fakin Animals Established 1998 Fakin News Established Issue 13 1/2009 Lupituotteet käyvät kaupaksi kuin simaa. Hyvällaatusia ja kauniita tuotteita on vaikea pitää varastossa. Päätoimittaja vetää tietoliikennekaapelin puuhun ja ottaa Nyyssin editorionaalisen vastuun takaisin leveille harteilleen. Nykyaika haastaa Päätoimittajan. Saako silittää? Fakin Animals 10 vuotta näiden mainioiden uraauurtavien herkkusuiden ja helppojen elukoiden sympioosia. PJ: Aika kuluu kuin siivilä. Pari pitkää kylmää Lyypekissä, sakot Saafeldenissä, lammaspaimen laskee lampaita Dolomiiteillä, ryhvelit Motovunissa ja Ritke pakenee Rovinjista Änimäälien 10v-juhlaretki eteläiseen Eurooppaan kolmen mopon voimin. Änimäälejä eläinpuistossa veteraaniralli Ähtärissä. Näkökulmat idästä ja lännestä käsin. Kaksi tarinaa, päätä itse mikä voikaan olla totta! Fakeajo: Ei enää lehmiä maatalousoppilaitoksessa, onneksi kuitenkin Änimäälejä! Itäsuomen syysretki: Ammuntaa ruohonjuuritasolla ja suomalaista huipputeknolokiaa: katkeamattomat sukset. Lue rasportti ja koe huikeat että jännittävät vaiheet Änimäälien kera kuin olisit itse ollut mukana. Huumoriosasto keventää ennestäänkin kepeän tunnelman. Aktivaattorikalenterissa pelkästään uusia ja käyttämättömiä tapahtumia.

2 Fakin News Fakin Animals Pankkiyhteys: Nordea (ent. Merita, ent. SYP, ent. PYP) Editor-in-chief: Marko Lehtimäki Art Director, stalderin- ja muu taitto: Vesa Lehtinen Päätoimitus os: Tottijärvi, villisika-aitauksen vieressä Päätoimituksen puhelin virka-aikana: Painopaikka: Epilän-ja läntisen territorion preservatiivi Painosmäärä: Satun nainen Kustantaja: MC Fakin Animals Julkaisija: MC Fakin Animals Levitys: F NKJ (Fakin News Korkein Johtokunta) Tämän julkaisun osittainenkin lainaaminen, kopioiminen, ryttääminen, nyysyttäminen, astuminen tai muulla tavalla tapahtuva hyväksikäyttö ilman Päätoimituksen kirjallista lupaa, on käsittämättömän ja ennalta arvaamattoman ankarasti kielletty ja verboten. Ja sitä paitsi hyvän maun vastaista. Julkaisun lainaaminen oman Newsinsä kadottaneelle Lajitoverille on tietysti sallittua. Fakin Animals Vanituotteet: - Lupin T-Paita: 15 o Musta loukaneilla (evo3) päivittäiskäyttöön o Musta ilman loukaneita juhlakäyttöön ja hipsuvarpaille o Valkoista juhlapaitaa ja harmaata arkipaitaa (evo2) jäljellä erittäin satunnaisia (-miehiä) kokoja - Musta T loukaneilla (evo3) pitemmillä hihoilla: 20 - Musta kolleeke loukaneilla (evo3): 30 - Kankaine ommeltava selkämerkki, halk. 250 mm: 10 - Kankaine ommeltava hihamerkki, halk. 85 mm: 5 - Kaunis eläinaiheine muovidarra, halk. 85 mm: 1 - LupiDVD levy sisältäen Lupin historiaa vuodesta -97 alkaen vilminä sekä valokuvina. Pitää sisuksissaan myös poonusraidan. 10 Tiedustele edullisia ja hyvällaatusia tuotteita toimituksesta, Tottijärven tallityömaalta tai puheenjohtajalta. Aloitteleville Änimääleille starttipaketteja joilla pääsee alkuun saati tunnelmaan. Sisältö saattaa vaihdella. Ja vaihteleekin. Kysy jäsenetua. Tavaraa piisaa! Jos et kysy, et saa etuakaan. Saati tavaraa. Fakin Animals jäsenmaksu 10 (miehet siis 2 /jäsen ja naiset 2,5 /jäsen). Jäsenen kannatusmaksu on vähintään samansuuruinen ja sen saa maksaa joku yhteisö tai muu taho, joka haluaa ilmaista tukensa. Maksakaa jäsenmaksunne kuuliaisesti, se takaa toiminnan jatkuvan kehittämisen! Fakin News vastaanottaa sitoumuksetta juttuvinkkejä, kuvamateriaalia, haastatteluja, valmista aineistoa sekä muuta vastaavaa dokumenttia, joka on ennen julkaisematonta ja tekijänoikeussäädösten ulkopuolella. -päätoimitus-

3 Pääkirjoitus 1/2009 Ei ole helppoa näinä aikoina. Ei ainakaan päätoimittajalla. Päätoimittaja ja -toimitus ovat viime aikoina joutuneet kokemaan suunnattomia muutoksia ja myrskyisiä, uusien arkista eloa rassaavien asioiden omaksumista. Karpaasijaosto jo ehätti tiedustelemaan päätoimittajasta, että liekö sama mies kyseessäkään kuullessaan asioiden laitaa ja tolaa publikaanilta. Oikeastaan koko karmaiseva tapahtumaketju sai alkunsa jo toista vuotta sitten, kun toimitukseen hankittiin oikein moderni ja samalla myös kieltämättä nykyaikainen genitaalikamera. Genitaalikamera onkin siitä mukava kapine, ettei siihen tarvitse enää hankkia perinteistä filmirullaa vaan kuvat ilmeisesti tallentuvat laitteen sisälle, käsittääkseni jonkinlaiselle pienikokoiselle C kasetille. Tämän kasetin voipi sitten ymmärtääkseni purkaa tietokoneeseen jonkinlaisten kaapeleiden kautta. Mutta en ole täysin varma asiasta, kun olen vain pari-kolme kuvaa ottanut k.o. laitteella. Mutta ilmeisesti nekin menivät pilalle, kun en muistanut ottaa linssinsuojusta pois ennen kuvaamista. Sellainen siis on genitaalikamera. No, tämäkin laite oli muistaakseni jossain vaiheessa toimituksen boikottilistalla muun muassa. Viikko sitten toimitukseen tuli ja saapui navigatoori. Se taasen on sellainen laite, joka etsii satelliitteja taivaalta. Yleensä löytää yhden satelliitin. Ja sitten se stimuloi niitä jostain vielä lisää. Navigaroorin kulta-aika on vasta tulossa, sillä mitäpä tavallinen kansalainen tekisi satelliittien sijaintikoodeilla. Mutta tulevaisuudessa tämä on kova laite! Hankkikaa tekin jo etukäteen valmiiksi, niin on sitten laite, millä ottaa suuntimia. Boikottilistalla on ollut myös tietokone. Tosin sellainen tuli toissapäivänä. Niin. Se on edelleen boikotissa, sillä en ole vielä sitä purkanut pakkauksestaan pois. Kyllähän siinä takuukin heti raukeaa, jos sinetit avaa ja vehje ei enää ole koskematon. Tällaisia mullistuksia liian monta liian lyhyelle ajanjaksolle ei voine olla hyväksi. Nyt tuli muutama he ja hö! He ja hö! Editor in - chief

4 Puheenjohtajan terveiset Terveiset puheenjohtajalta! Lupin ensimmäiset 10 vuotta on takana. Edessä on siis murrosikä ja teinivuodet. Siis Lupilla. Jäsenkasaantumat ovat nämä jo jonkin aikaa sitten ohittaneet. Mikä onkin hyvä, sillä se tuo tasaisuutta ja vakautta toimintaan vaikka muuten elämme melkoisia myllerryksen aikoja. Maailmantalouden ongelmat heijastuvat tänne pohjolaankin kuten on jo karvaasti saatu kokea. Miten pitkä on talouden taantuma, ja miten se vaikuttaa lähipiiriimme, itseemme ja harrastukseemme, jää nähtäväksi. Lupi omasta puolestaan taistelee edelleen kynsin ja varpaankynsin ja omin sekä tekohampain inflaatiota ja taantumaa vastaan ja pitää jäsenmaksut ja Lupituotteiden hinnat ennallaan. Hyvä Lupi! Lukiessanne tätä on 10-vuotisvastaanotto ja yhdistetty vuoden 2008 pikkujoulu jo takanapäin. Kaikilla oli varmaan muistaakseni hauskaa. Pitää todeta, että me olimme juhlamme ansainneet. Kuten yleensäkin olemme ansainneet juhlamme ja kehut. Arkea sitten piristämme jälleen riisipalavereilla ja erilaisilla tapahtumilla. Änimäälin aktivointikalenteri onkin jäljempänä aviisissamme, perehtykää siihen huolella. Uutuutena Ruoveden Klassik pike Veekend heinäkuussa, järjestäjänä Klassik Kavasaki Klup. Myös Änimääliretki itäsuomeen pyritään organisoimaan jo toista kertaa. Koska viimeksi oli niin muukaavaa, kun olin saanut olla muukaanaa (sävel Putte Possun nimipäivät), eikä ollut liian lämminkään. Retkiluistelujaosto (ja potkukelkka-), joka on ollut lepotilassa perustamisestaan lähtien, on sittemmin osoittanut virkoamisen merkkejä. Yksinäinen retkiluistelija Änimäälikollekepaita päällänsä on viilettänyt Näsijärven jäällä. Ja ollut välillä päällänsä. Kiinnostuneet voivat kysellä allekirjoittaneelta. Tervetuloa mukaan toimintaan, joka on taatusti voiteluvapaata! Paheenjohtajaa saa tosin voidella. Eipä sitten muuta kun rinnat kaarella ja nokat pystyssä kohti seuraavia vuosikymmeniä keralla Änimäälien! Käskee: Paheenjohtaja Kevennysjaoston puheenvuoro - Miksi ilotalon postiluukussa lukee: Ei ilmaisjakelua? - Ilotalon toiminnan alkuvaiheessa oli tiukat paikat. Kun toiminta oli käynnistynyt kunnolla ei ollut enää niin kovin tiukat paikat. - Millainen nainen on ilonainen? Sellainen joka antaa rahasta väärin takaisin. - Pyromaani tutulleen: En saa vaimoani enää syttymään. - Paikallisesta lehdestä poimittua: Lääkärit ovat todenneet sattumalta, että Viagrasta on apua riippuvuuksiin. - Millainen ikävä on metsämiehellä? Hirveä ikävä!

5 Ryhveliä sanoi Änimääli, eli Lupin 10v-juhlareissu eteläiseen Eurooppaan 2008 Maanantai päivä: Tampere-Helsinki ja veneellä kohti Saksanmaata Olin sopinut ryhvelit Mustiksen kanssa Lahdesjärven Shellille puoli kahdelta. Takana oli viikonloppuna suoritettu Fakeajo ja olo oli ihan rento. Laitoin veeähvä-ärrän pääkoneet tulille ja suuntasin kohtauspaikalle. Mustis oli jo paikalla, joten ilman suurempia viiveitä väänsimme nokat kohti Hansaterminaalia. Ritke oli hakemassa uuteen Hoodeehensa kilpiä ja hiljaisempia putkia Loimaalta, jonne oli jo varhain aamusta päräyttänyt. Olimme naalissa kerrankin jo hyvissä ajoin. Ritkeä ei näkynyt. Odottelimme tovin kunnes penetroimme rahtilaivan uumeniin. Siinä kiinityksiä (ei kuitenkaan pankkikiinnityksiä!) tehdessämme Ritkekin kurvasi uuden mantereen innovaationsa kanssa paikalle. Sitten se alkoi. Syöminen. Tuskin oli saatu kamat hyttiin, kun keskusradio kutsui ruokailemaan. Eväs oli hyvää ja söimme niin, että navat napsahtelivat. Sitten hyttiin vattanahkat kireellä loikoilemaan. Hetken päästä keskusratio taas huhuili iltapalalle. Peräkukkoo taapersimme taas eväälle. Tiistai päivä: Pari pitkää kylmää Lyypekissä Aamulla heräsimme keskusration huhuiluun, jotta aamiainen olisi katettu. Ilman hirmuista näläntunnetta suuntasimme aamiaispöytään. Lyhyen lepotauon jälkeen oli vuorossa lounas ja ennen satamaan tuloa vielä päivällinen. Jossain välissä ehdimme saunoakin ja suorittaa pakolliset laivaostokset. Trawemündessä, joka on Lyypekin satamakaupunki, renkaamme koskettivat vierasta maaperää ilta kahdeksan jälkeen, kun hurautimme laivan luukusta ulos. Ritken varaama hotelli Baltic löytyi suhteellisen helposti. Pyörät kellariin talliin, sitten suihkuun ja kaupungille kävelemään. Lyypekki on vanha Hansakaupunki ja niinpä vanhaakin rakennuskantaa löytyy ja muutakin nähtävää. Kuten sekin paari, johon astelimme wienersnitzeleille ja niille parille pitkälle. Ja tummalle. Ja viileelle. Kilometrejä n. 30. Keskiviikko päivä: Mä mistä löytäisin sennaisen ja kosolti lokoja Maksettuamme yöpymisemme Ritke suunnisti kohti Berliiniä ja mopojunaa, me kohti Frankfurtia (Am Hahn). Rankvurtteja on meinaa sitten muutama saksammaalla, ettäs tiätte. Parempien puoliskojen oli määrä lentää illalla Ryanairilla Mansesta Hahniin. Tai Pirkkalasta tarkemmin ottaen, ettei tarvi viisastella. Gaattori ohjasi meidät Hampurin läpi ja siellä seisoimme puoli tuntia ruuhkassa, kunnes matka jatkui kohti etelää suhteellisen vilkkaasti liikennöityä autopaanaa pitkin. Nopeutena pidimme n. 130 kilometriä tuntia kohden, joka tuntui aika sopivalta verrattuna muuhun liikenteen virtaan. Tankkauksia oli n.250 km välein ja neljän aikoihin popsittiin Bratwurstia autorastalla. Sitten harjaantumattomuus navigaattorin käyttöön teetti meillä ylimääräisen 100 km lenkin ja aikataulu näyttikin jo tiukalta. Aaltoilevia teitä savuttiin kuitenkin Alli-gaattorin (Alli on se opassiä gaattorin sisuksessa) opastamana klo 19 jäljestä, ainoastaan vartti lentokoneen saapumisen jälkeen, Ryanairin naalille (termi-). Ehtoisat e-männätkin löytivät ja suunnistimme kohti Zell Am Moselia, jonne oli vajaa parikymmentä kilometriä matkaa. Allin mukaan. Laskeutuminen Moselin laaksoon rantapengertä tapahtui eräänlaista serpenttiiniä myöten. Vehreys oli vihreää. Ja puskia oli tuuheita. Linnamajatalon emäntä ei ollut saanut sähköpostiani, mutta neuvoi meidät naapuritalon pupiin kyselemään majoitusta. Jossa tummahipiäinen emäntä vei meidät yläkertaan. Ja kuinka ollakaan sieltä löytyi 2 huoneistoa mallia H+TK, vieläpä erittäinkin kohtuulliseen hintaan (40 ). Kai se linna olikin vähän äveriäämmälle porukalle suunnattu. Varmaan Giniverisille. He.

6 Putsattuamme tragediset ja muutkin alueet oli taas ruuanmetsästysaika. Lähdimme kävelemään tämän pienen viinikylän pääraittia kun havahduimme sykähdyttävään seikkaan. Änimäälien lokoja oli joka puolella. Allekirjoittanut PJ:n ominaisuudessa olin jo vakuuttunut, että olimme joutuneet Änimäälien taivaaseen: Joka paikka täynnä Lupin lokoja, viinipulloja ja viiniköynnöksiä ylt ympäriinsä sekä schnitzeliä tarjolla joka paarissa. Tarkemman perehtymisen jälkeen totesimme seikan olevankin feikkiä: Nämä onnettomat vaakunaeläimethän eivät osanneet edes jalkaa nostaa, puhumattakaan että niillä olisi ollut mopon eturengasta mahojen alla. Hyvä vaan niin ei tartte virittää mitään lakiointijupakkaa. Alue oli jotain Schwartze Katze viininjuontialuetta. Ruokana oli ittellä schnitzeli ja muilla rucolapitsaa yms. Kilometrejä n.810. Ajettu keskinopeus Hahniin 104 km / h. Torstai päivä: Jo toinen Selli, tuleeko meistä sellistejä? Aamulla avaimet pupin postiluukusta sisään ja taas linnamajatalon pihaan, jossa mopot olivat luvan kanssa yöpyneet. Linnanrouva oli luvannut meille tarjoiltavan täällä aamiaisen, koska vaatimattomampi majoitusvaihtoehtomme ei sellaista tuntenut. Frühstyck oli melko hintava, eikä ollenkaan parhaasta päästä mitä tulimme myöhemmin retken aikana nauttimaan, mutta miljöö sekä ympäristö olivat prameinta plaatua. Sitten mukavia mutkateitä ylös Moselin laaksosta ja ohittamaan Frankfurt am Mainia länsipuolelta autopaanaa pitkin. Siitä kohti Karlsruhea, Stuttgartia ja Müncheniä. Ennen Müncheniä oli tietyötä useamman kymmenen kilometrin matkan ja meno oli nykivää ja melko hidasta. Ei se mitään, kun vastaantulevalla puolella oli kilometrien mittainen stau eli liikennejumi eli ruuhka eli seisova jono kulkunevvoja. Se lohdutti huomattavasti. Ilma oli muuten ihan riittävän lämmin. Jotain 25 astetta varmaan. Münssenin ohitustiellä, joka kiertää ns. yläkautta kyseisen kirkonkylän, pysähdyimme tavvolle ja kävimme lähipuskassa pissalla. Joku muukin oli käynyt ja paskalla myös. Ilmeisesti poistopuolen huollossa ohitustiellä olisi parantamisen varaa. Ei tainnut olla ainuttakaan huoltamoa siinä ohitustien matkalla. No heinä ainakin kasvaa moisessa lannotuksessa. Rosenheimin kohdalta käännyttiin alaspäin kohti Itävallan rajaa ja Kitzbüheliä. Pitkän alamäen jälkeen käännyimme vasemmalle ja pysähdyimme tankkaamaan sekä ostamaan moottoritievineton. 15 päivän vinetto mopolle maksoi 4. Netistä olen lueskellut, että joku haluaa tossakin kohtaa säästää. Ei mielestäni kannata. Sitten tietä 312 Söllin ja St. Johannin ohi tielle 311. Vastaan tuli kylttejä, joissa varoiteltiin motoristeja kaahaamasta kohtalokkain seurauksin. Ei näyttänyt kaikkia hillitsevän. Tapahtui sitten seuraavaa: Saafeldenissä, joka on edellinen kylä ennen Zell Am Zeetä vastaantuleva auto vilkutteli valoja. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, huomasin lain karvaisen käden näyttävän pysähtymiskäskyä. Perkele, kolmijalka keskellä risteystä. Siinä koukku sitten näytti viidenkympin rajoituskylttiä ja tutkan näyttöä, joka näytti 59 km / h. En ollut sellaista kylttiä ollenkaan noteerannut. Pohdin itsekseni sanktion suuruutta kotimaisella mittakaavalla ja unohdin samalla jokaisen saksankielen sanan jota olin koskaan oppinut. Polliisi aikansa koitti lähestyä meikäläistä saksankielisesti, mutta huomattuaan ettei se tuota tulosta meni mopon taakse katsomaan kansallisuustunnusta ja näytti käsimerkein kahtakymmentä. Onneksi Sejja lupautui maksamaan puolet, niin se ei tehnyt kuin 10 mieheen. He. Ensimmäinen ylinopeussakko motooripyörällä. Vähän harmitti, muttei onneksi paljoa. Polliisi kysyi, että ollaanko sitä menossa Zell Am Seehen. Me nyökyttelimme ja lainvartija näytti jälleen raajojansa hyväksikäyttäen, että himmatkaahan vähän ja poistukaa rikospaikalta. Ennen kylää pysähdyimme kysymään majapaikkaa nähtyämme Motorrad-lehden motoristiystävällisyyskyltin hotellin edessä. Paikka vaikutti hieman kalliinpuoleiselta eikä ollut edes keskustassa. Ajoimme kylään, josta löysimmekin majatalon, jota muistin netissä kehutun. Pension Hubertus oli mestan nimi. Kello näytti paikallista. Kukaan ei vaan tullut

7 aukaisemaan ovea. Syyksi paljastui jalkapallon MM-kisat, joita isäntäväki oli intomielisesti seuraamassa. Kun ovi viimein aukeni, oli vastassa hymyilevä isäntäpariskunta, jotka toivottivat väsyneet matkalaiset tervetulleiksi. Ja kyselivät jotta kelpaisko tervelujaismaljat tähän väliin. Kelpasivathan ne. He ja Hö! Pakaasit huoneisiin, vehkeitten pesu ja kostean hiveessä kelissä pieni kaupunkikierros ja syömään alppiravintolaan. Mahat ja päivä alkoivat olla täynnä. 694 km ja keskinopeus 91 km/h tälle päivälle. Perjantai päivä: Lunta tupaan, dolomiitti lammaspaimenen kanssa ja Ciao Bella! Aamu valkeni kankeana ja armaana, ei kun ankeana ja harmaana. Katsoin netistä, että Grosslocknerilla oli 5 astetta pakkasta ja tie oli suljettu. Tuhannen tulimmaista, pitipäs sattua epähyvä tuuri. Yksi retken kohokohdista ja elämyksistä valui näin ollen lumiloskan sekaisena vetenä katuviemäriin. Ei auta sanoi nauta. Sitten vaan aamupalalle. Huoneen luovutus olikin jo kymmeneltä ja me olimme vielä 9.55 siitä autuaan tietämättömiä. No, klo 11 tietämissä matka sai luvan jatkua kohti Lientziä. Sadevaatteet päälle ja kohti Mittersilliä ja korkeuksia. Alpit ylitettiin 1400 m korkeudessa lumisateessa. Lämpöä oli vain muutama aste. Pysähdyimme tietullin tai tunnelimaksun (8 ) maksettuamme Felbertauerntunnelin jälkeen korkeimmalle kohdalle kahvilaan piristävälle sumpille. Paikan nimi oli Rasthof Hohetauern. Sitten alamäkeen kohti Lienziä, jonka ohituksen jälkeen kohti Cortina d Ampezzoa. Korttiinasta poistuessamme istui erään 180 asteisen mutkan ulkokaarteen kaiteella kenuine lammaspaimen savvoineen. Koirat paimensivat mustia ja valkoisia lampaita sisäkaarteen ruohikolla. Morjenstin paimenta, joka morjensti takaisin. Liekö ollut sama henkilö joka aikoinaan kirjoitteli kaskuja Nyyssin huumoripalstalle. Suuntasimme kohti Dolomiittien ylityspaikkaa. Näitä nimitetään passoiksi. Ei siis bassoiksi, jotka ovat eri asioita. Kyseinen paikka oli Passo di Giao ja Colle St Lucia yhtä aikaa ja korkeutensa valtameren pinnasta 2230 m. Mopon pinnasta sen sijaan vähemmän. Serpenttinimutkat olivat niin jyrkkiä, että niska ei taipunut katsomaan ylämäkeen mutkan tulosuuntaan. Välillä peljästyi omia jarruvaloja! Hyvin näkyi Pan-Hiven- Hondakin taipuvan silti mutkiin. He. Korkeimmalla kohdalla oli kahvila ja pieni kappeli. Ja näköalat sanoilla kuvailemattomat. Pari mopoa oli parkkiksella jo ennestään. Ja pyöräilijöitä tuli hetken päästä. Niitä riitti joka paikassa. Mäkien ylös ja alas ajaminen villarilla on ilmeisesti jokin riitti ja kansallishuvi sielläpäin. Menimme inessiiviin ja tilasimme lämpöset leivät sekä erilaisia lämpöisiä juomia kunkin mielihalujen mukaisesti. Täällä kommunikoitiin italian kielellä. Joka oli heikommasti meillä hallinnassa. Jostain oli jäänyt mieleeni, että italialaiset emännät tykkäävät kehuista ja muista fraaseista. Päätinkin lähteissä kokeilla jotain ja huikkasin ulko-ovelta: Ciao Bella!, koska olin melko varma, että se on italiaanoa ja voidaan käyttää lähdettäessä esim. Sophia Loren tyylisen lyylin luota käpälämäkeen. Nuoremmat kattokoon tietosanakirjasta kekä Sophia on. Likeltä piti, ettei vanha rouva tiskin takaa tullut perässä mopolle ja syrjäyttänyt Sejjaa takapenkin valtaistuimelta. Iloisia huikkauksia ja lentosuukkoja kuitenkin sateli lähtijöiden perään. He, sanon minä! Kun kerran oli ajettu pitkää ylämäkeä, oli tietennii vuorossa pitkää alamäkeä: Ylhäällä oli eräänlaista nummea, sitten mutka, suoranpätkä mutka, suoranpätkä, mutka, silta ja puro, mutka, ja sama uudestaan samojen- ja toisinpäin ties kuinka monta kertaa. Tankkasimme vuorten siimeksessä pienellä Vileenin Sulon bensiksellä, jossa oli palvelu. Kloppi laittoi tankit täyteen ja veti vaihtorahat käteen. Päätimme sitten pysähtyä Alleghe-nimiseen pieneen kylään etsimään yösijaa. Tästä näytti olevan Bellunoon 50 km. Paikallisessa turismi-inhossa joku polkupyörällä retkeilevä naisihminen sähläsi seuraavan etapin yöpaikan siirtoa puoli tuntia. Oli tainnut tulla liian suuri pala syödyksi:

8 varmaan oli pohkeet vetäneet hapoille dolomiitissä. Kun luulin vuoroni viimein tulleen, kiilasi vaari vuorilta eteeni röyhkeästi. Ja alkoi italiaanoa molkottaen joidenkin vero tai avustuspapereiden ankara valokopijoiminen summuu sählääminen. Joka kesti toisen puoli tuntia. Ainakin munista. Siis minusta. Parissa minuutissa sain asiani hoidettua ja ohjeet hotelliin, josta luvattiin yösijaa löytymän. Mustat järvet ja Sejja olivat jo aivan varmoja, että olin uinut jonkun satumaisen kauniin donnan liiveihin ja lähtenyt vuoristoon lampaita laskemaan, kun minua ei alkanut kuulumaan takaisin. Näin helpotuksen (luullakseni) matkakumppanien kasvoilta, kun saapastelin takaisin mopoille. Ajelimme saamaamme osoitteeseen pari taloa eteenpäin. Eikun ovikelloa soittelemaan. Kukaan ei vastannut. Sitten naapuritalon ulko-ovesta tuli nainen, joka viittilöi meitä luoksensa. Nainen huuteli portaikkoon, josta ilmestyi poika tulkiksi. Saimme solkattua sen verran, että olimme vailla yösijaa mutta siihen enklanninkielinen kommunikointi tyrehtyi. Sitten ilmestyi jostain turbohurrikaanin lailla paikan emäntä ilmeisesti; voimakkaasti naamioitu, arviolta kuusikymppinen rouvashenkilö. Joka vakuutteli, jotta Alles ist in ortnung ja vaati yhtä meistä suorittamaan jotain missiota. Kestäisi kuulemma minuutin. Mission impossiipeli tai jotain, ajattelin. Tehtävä lankesi minulle, jonka jälkeen minua vietiin kolmannesta kellarista vintille ja takaisin. Josta sitten info-tiskille. Ei tarvinnut ainakaan kysyä: Anteeksi rouvva, mutta missäköhän lienee info, he ja hö! Muut matkalaiset olivat viiden minuutin jälkeen varmoja, että allekirjoittaneelle oli käynyt vähintäänkin kalpaten. Mutta sitten ilmestyimme vanhan rouvan kanssa ulkoilmaan ja mopoille näytettiin parkkipaikat. Saatoimme alkaa majoittautua. Majoitusmuodoksi sovittiin puolihoito. Toisin sanoen yösija naamiaisella. Hotelli oli pikkusievä, etten sanoisi pittoreski ja kaikessa näkyi naisen kädenjälki. Tosin huoneita ei lämmitetty näin kesällä hiihtosesongin ulkopuolella, joka johti siihen, että yöllä oli melko raikas viilis. Kävimme Alleghe-järven rannalla kävelemässä ja nauttimassa pirtelöt paikallisessa paarissa. Sitten olikin jo nälkä ja talsimme hotellimme kellariin norkoilemaan sapuskaa. Hinnasta oli epäselvyyttä, mutta sitten selkisi, että tarjoilijatyttönen selvitti majoitusmuodon muuttuvan puolihoidosta täysihoidoksi, mikäli ottaisimme sapuskat huonelaskuihin. Ja saisimme eväät vielä alennettuun hintaan. Täysihoito kävi meille hyvin. Tilasimme kirahvin talon viiniä ja aloimme nauttimaan kolmen ruokalajin täysihoitoa. Pasta oli parasta, jota olen koskaan nauttinut. Suorastaan suussa sulavaa (missäs muussa sitten, kysyn vaan?), mutta olimmehan Italiassa, makaroonin maakunnassa, joten sangen luonnolliseksi pitänee moinen seikka tulkita kaiken kaikkiaan. Haudutettu tai keitetty liha ei sen sijaan pystynyt kilpailemaan edellisen makuelämyksen kanssa. Talon viini sen sijaan oli kaikkien mielestä erinomaista ja kilpaili suosiosta tasapäisesti ja viimeiseen pisaraan. Mitä oli jälkiruuaksi, on sumentunut muistin uumenissa hävyksiin. Tyytyväisinä ajelimme useammassa lastissa pienen pienellä hissillä yläkertaan ja taapersimme peura-asetelman ohitse huoneisiimme asettuaksemme viileiden vällyjen väliin odottelemaan Matti Nukkua ja seuraavan päivän seikkailuja. Kilometrejä 208, 57 km/h keskinopeudella. Lauantai päivä: Predazzon maitokahvit, huikaiseva vuoristotie, Trenton liikenneynpyrät, hullut italialaiset kyykkykuskit, Rivan del Gardan jatsijuhlat, parveke Malcesinessa ja 2x49:er. Herätys 7.15, aamupalalle ja maksamaan täyshoito. Matkaan yhdeksän maissa kohti Predazzoa, jossa kävimme imuttamassa piristävät maitokahveet ja teet hyppyrimäen juurella. Fillaroijatkin olivat taas liikkeellä joukossaan vanhempi (mihinkä verrataan?) naishenkilö. Täytyy todeta, että kyllä pysyvät selluloidit etäällä, kun hinkkaa Dolomiittiä ylösalas ja takas. Kaikille minimipainonsa ohittaneille henkilöille sukupuoliin tujjottamatta voidaan siis puhtain mielin suositella Dolomiittipyöräilyä. Päätoimittajan esi-isä saa vapautuksen ja voi jatkaa kammenvääntöä Nokian suunnalla. Siitä sitten jokivartta eteenpäin parikymmentä kilsaa ja Cavalesen kohdalta vasemmalle ylempää (kartalla) vuoren kupeella kiemurtelevaa tietä (SS612) kohti Trentoa.

9 Joki virtasi jossain kaukana alhaalla laakson pohjalla ja viiniviljelmät reunustivat tietä, jonka yläpuolella kallion seinä oli pystysuora ylöspäin ja toisella puolella alaspäin. Joka paikkaan pitää ihmispolon teitänsä rakentaa ja viljelyksiänsä perustaa. Etsiytyköön heti helpommille paikoille itseään toteuttamaan ihminen! Mutta mieluimmin lämpimään ilmanalaan kuitenkin, se kiireessäkin muistettakoon. Matkaa linnuntietä kertyi reilun parikymmentä kilometriä, mutta ajettuna, kaikkine mutkineen, matka tuplaantui. Erityisen mielenkiintoisia olivat vanhat tienosuudet, joissa oli kaiteena kivipaadet kymmenen metrin välein, ilman mitään kaideputkia tai muita turhia lankkuja. Se, että ajoimme alaspäin ja siis ylärinteen puolta vähensi viilinkiä jonkin verran. Ja jänistystä. Näissä paikoissa tie oli ilmeisesti niin jyrkässä paikassa, ettei sitä voinut kovinkaan helposti leventää. Paikoin tie oli nimittäin uutta ja melko leveää kaiteiden kera. Paikallisia kyykkypyöriä tuli vastaan ulkoreunan puolta kulutuspalat asfalttia raapien. Housupyykki oli itsellä lähellä, kun paikalliset akostiinit pelmahtivat mutkan takaa yllättäen eteen. Siinä mukavia mutkia päästellessä hurmiossa jäi huomaamatta liikennevalo, joka oli kiinnitetty matalaan kolmijalkaan. Huomasin yllättäen edessä kanaverkkoportin ja siirryin vasemmalle kaistalle sen suurempia empimättä. Sitten alkoi tulla vastaan autoja. Sivulaukut betonisikoja raapien mahduttiin letkan ohi. Vähän jännitti, muttei onneksi paljoa. Aina pitäisi olla tarkkana, eikä vaan Puolassa ja sanoissaan. Paikoin tie kulki vanhojen kylien lävitse. Näissä kohdin pinnoitteena oli nupukiviä ja tie oli niin kapea, että vain yksi auto mahtui kerrallaan ahtaimmista paikoista. Lopuksi viimeiset jyrkät serpenttiinit alas Trentoon ja pensikselle tankkaamaan ja limpparia ostamaan. Kello näytti puolta päivää. Ajettaessa seittemän perättäisen liikenne pyörylän läpi oli Gaattorin Alli taas suureksi avuksi. Moottoritien liittymässä ihmeteltiin tovin, ennen kuin huomattiin Rivaan pohjoisesta tulevan pienemmän tien lähtevän rampin vierestä. Maisemat olivat hienot: välillä vehreää järvimaisemaa ja välillä tunnelia, joka oli yhdeltä sivulta auki. Paniikkijarrrujälkiä kalsareihin aiheutti Ducatikuski, joka painoi pimeään tunneliin takapyöräluisussa, julmettu mökä Termareista karjahdellen. Tulkoon tänne niin mennään sorateille ajelemaan. Pestään sitten porukalla kalsaripyykkiä. Löydettyämme Rivan turismi-inhon selvisi, jotta kylässä on porin jatsit ja vapaita majoitustiloja ei ole tarjolla. Mustiksen rouvan sukulaisplikka oli ollut edelliskesänä töissä seudulla ja saimme vinkin pari kilometriä ennen Malcesinea olevasta Hotelli Astorista. Kurvasimme pihaan neljän maissa ja sitten kyselemään majoitusta. Sieltä löytyikin majapaikka määleille ja tallipaikka mopoille. Huoneesta oli näkymä suoraan Garda-järvelle, vain tie oli hotellin ja rannan välissä. Parvekkeelta pääsi näkemään, kun neljäysit ja optimismijollat harjoittelivat. Jotain tällaista olin haaveksinut näkeväni Gardaanijärvellä. Olimme saaneet vinkin myös parista ruokapaikasta, joten talsimme Malcesinen vanhaankaupunkiin ja nautimme maittavan pasta-aterian järven rannalla vinkkipaikassa nimeltään La Pace. Ei ollenkaan nolompi juttu. Lampsimme takaisin väsynein jaloin, nautimme iltapirtelöt ja vetäydyimme huoneisiimme. Nousin vielä seuraamaan ilotulitusta, joka varmaankin järjestettiin Rivassa siksi, että taas on vuosi seuraaviin jatsijuhliin. Josta seuraa tilanne, ettei ole majoitusta antaa kulkijoille vaikka olisi kuinka halua, kun jatsistanautiskelijat ovat varanneet kaikki petipaikat. Lieveilmiöitä musta musiikin on se. Hö! Paitsi fillaroimisesta

10 vuorilla ja surffaamisesta Gardajärvellä, niin myöskin paukuttelusta raketeiden kanssa näköjään tykkäävät siis nämä makaroonimaan ihmiset. Ajoa tälle päivälle taisi tulla vajaat kolmesataa kilsaa. Sunnuntai päivä: Italialaista lokiikkaa motarin puomilla ja paikallisella AAPEESEE:llä, aseistautuneita pollareita ja iloinen jälleennäkeminen tämänpuoleisessa. Hondan akusta oli puhti vähissä, mutta pikku tuuppasulla masiina hörähti käymään. Jatkoimme matkaa Gardajärven itärantaa kohti etelää. Hienoa seutua. Järven eteläpäässä ranta oli melko kaukana ja näkymät olivat tavanomaisia. Moottoritie vei Veronan ja Padovan kautta kohti Venetsiaa, jonne emme tosin tällä kerralla poikenneet, vaan jatkoimme lahden kiertämistä kohti Triesteä. Pelätyt moottoritietullit sujuivat hyvin. Ei pidä mennä paikallisten korttimaksuluukuille, jotka aukeavat nimenomaan kortilla. Pitää ajaa portille, josta saa pahvilapun magneettinauhalla, joka puolestaan lunastetaan porttihenkilöltä motarilta poistuttaessa. Pikkurahaa kannattaa varata paikkaan josta sitä voi helposti kouria esiin, niin ei tarvitse luukulla turhaan käkkiä. Pari kertaa portti teki meille sen, että ojentaessani kätöstäni ottaakseni lipun helvetinkoneen nielusta aparaatti imaisi lipun sisuksiinsa. Kun peruutti hiukan, lippu ilmestyi takaisin näkyviin ja hävisi taas kun ajoi pöntön viereen. Peruutin siis sen verran, että lippu pompsahti näkösälle ja Sejja kipitti nappaamaan tiketin. Siinä vedettiin automaattia huulesta. Tai oikeammin lipusta. He. Matkalla poikettiin paikallisella DEF:fillä tarkoituksena mopojen ja ihmisten tankkaaminen. Evästä haettiin kuululla italialaisella lokiikalla: ensin piti käydä kassalla selittämässä (italiaksi tietenkin) mitä meinaa ostaa. Sitten sai kuitin eväiden lunastusta varten. Jonka jälkeen kaikki juoksivat lappuineen edestakaisin tiskien välillä, josta muodostui keskimääräistä suurempi härdelli. Onnistuimme saamaan kuitenkin jotain evästä jota pidin suurena ihmeenä. Hyvä suoritus naisilta kaikenkaikkiaan. Tällä välin parkkipaikalla Caribinierit kyselivät konetuliaseet vyötäisillä ihmisiltä moottoritietikettejä. Kannattaa ottaa tiketti! Ilman suurempia kommelluksia saavutettiin Slovenian raja. Sitten ajeltiin pikkuteitä Allin opastamina kunnes tultiin Kroatian rajalle. Rajan jälkeen pysähdyimme tankkaamaan ja nauttimaan virvokkeita. Olimme olleet jo Italian puolella puhelimitse yhteydessä Ritkeen, joka oli Villachista ja Pohjois-Sloveniasta irtauduttuaan matkalla kohti Rovinjia, jossa meidän oli määrä tavata. Sovittiin, että Ritke metsästää sopivaa majoitusta perillä täysin valtuuksin. Määrittelimme kellonajan, jolloin otaksuimme olevamme perillä. Tapaisimme sitten sopivassa paikassa. Lähestyimme Rovinjia reilun puoli tuntia arvioidusta ajasta jäljessä, kun huomasin tutun Harlikan tien ohessa. Ritke oli nauttimassa jäätelöä tien vieressä pizzerian terassilla. Pizzerian metkan isännän muunneltu Kawasaki VN oli parkissa Ritken kulkimen vieressä. Meidät toivotettiin tervetulleiksi nauttimaan kyseisen paikan majoituspalveluista, mutta päätimme jatkaa rahastonhoitajan varaamaan majoitukseen. Päristimme kookkaan kaksikerroksisen omakotitalon pihaan jossa tomera vanhempi naishenkilö oli meitä vastaanottamassa. Muodollisuuksien jälkeen pääsimme tutustumaan majoitukseen ja paikka vaikutti oikein viihtyisältä. Peseydyimme ja jatkoimme jalan lyhyen matkan vanhaan kaupunkiin. Nälkä oli sitä luokkkaa, että olimme helppo saalis sisäänvetäjille satamassa. Ruoka ei ollut erikoista, mutta täytti matkamiesten ja naisten kuvut. Jäätelöannokset joita nautittiin hetken päästä, olivat sen sijaan upeita. Kävimmme vielä satamassa, jossa oli kaksi upeaa purtta, toinen nimeltään Ectasea, joka oli tiettävästi venäläisen miljonääri Abrahimovin omistuksessa. Melko pollevan näköinen paatti helikoptereineen kaikkineen. Nähtävää ja kokemuksia olikin jo kertynyt tarpeeksi yhdelle päivälle ja voipuneet matkalaiset painuivat muorin yläkertaan vällyjen väliin päivän tapahtumia hautomaan. 450 km, 90km / h keskinopeudella tämä siirtymä. Maanantai päivä: Taloja mäellä, pasta-ryhvelisikoja, maailman parhaat pitsat ja suurimmat lokit.

11 Koska oli ajeltu niin vähän kilometrejä, päätimme Sejjan ja Ritken kanssa yhteistuumin lähteä katsomaan viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa vanhaa kivikylää nimeltään Motovun. Mustat jäivät ottamaan arskaa terassille ja lepuuttamaan selkiä. Kivikylä löytyikin sokeritoppamaisen vuoren laelta, muuten suhteellisen tasaisen peltomaiseman keskeltä. Olisiko ollut täyttömaata, vai kurillaanko Luoja lie moisen mäen keskelle tasankoa oli aikanaan keksinyt. Ajoimme ohitse hiki päässä mäkeä kiipeävien ihmisten suoraan paikallisten asukkien parkkipaikalle, joka sijaitsi kaikkein korkeimmalla mäen laella. Kiertelimme muurit ja taidegalleriassa katselimme kissatauluja ja muita käsintehtyjä artikkeleita. Sejja taisi ostaa tyttärelleen jotain tuliaista. Näimme kytin Tagliatelle mit Trüffeln ja iskimme takalistomme penkkiin. Pitäähän änimäälinkin kerran maallisen vaelluksensa aikana ryhveliä sentään saada maistaakseen. Mikroskooppipreparaatinohkaisia lastuja päällekkäin pinottaessa saattoi aistia hennon maun, joka muistutti korvasienen ja pähkinän yhdistelmää. Mutta ei vaan tullut sellaista elämystä, että tarvitsisi loppuelämä kulkea horstooppi setsemän senttiä maassa ryhveleitä nuuskien. Saattaapi olla olla, että chilipitoisten sapuskoiden nauttimisellakin on jotain vaikutusta asiaan. Vaikkakin päätoimittajan vankkumattoman mielipiteen mukaan tapaskot, chilit ja muut hapanerot vain herkentävät makuaistin äärimmilleen. Lähdimme kiireellä takaisin tarkoituksenamme ehtiä Limski-kanal risteilylle. Paikalliset kutsuvat vuonoa turistien mieliksi Lim-fjordiksi, mutta kaikki valaistuneethan tietävät, että moinen vuono sijaitsee Norjassa. Emme kuitenkaan aivan ehtineet, joten päätimme lähteä kaupungille porukalla. Siinä kapeita katuja kävellessämme kypsyi päätös, että olisimme vielä yhden päivän Rovinjissa ja menisimme seuraavana päivänä vuonoristeilylle. Alkoi olla taas nälkä ja päätimme lähteä testaamaan VN-Kawahemmon pitsoja, jotka olivat maailman parhaita. Olivat siksi, että kokki oli opiskellut pitsantekoa Italiassa, mutta tultuaan takaisin edelleenkehittänyt tuotetta, joka oli johtanut siihen, että tuotekehittelyn saavutettua lakipisteensä pitsat olivat Världens bästa. He. Allekirjoittaneen mielestä ainakin Nokialta, Jyväskylästä sekä Oulusta löytyy parempia pitsoja. Syödessämme Ritke huomasi suuren lokin, jota siinä porukalla ihmeteltiin. Paikalle saapunut isäntä kuittasi tilanteen sanomalla, ettei tämä helvetin iso yksilö ollut kuin kolmasosa hänen suurimmista lokeistaan. Isäntä muisti myös kehaista majoitustilojaan sanomalla, että heidän kaikissa huoneissaan on kaikki ikkunat merelle päin. Kerrankin arkkitehti oli onnistunut täydellisesti! Olisimme kuulemma koska tahansa tervetulleita nauttimaan konsernin tarjoamista palveluista. Kävimme menomatkalla paikallisessa marketissa, jonka jälkeen Ritke meni varaamaan yhtä lisäyötä majoitukseen. Muori, jonka suosioon Ritke oli jostain syystä päässyt, myönsi mielellään lisäaikaa toteamalla, että päivän aikana tullut Sveitsiläispariskuntakin olisi vain yhden yön ja jatkaisi sitten matkaa kohti eteläisempää Kroatiaa. Mies oli liikkeellä Pan-Europeanilla ja nais CBF 1000F-Hondalla. Illalla kävimme vielä kävelemässä kapeita kujia kaupungilla ja istahtamassa iltakahveilla ja ehkä pilsnereilläkin. Verryttelymielessä ajettiin tänään 137 km ryhveleitä metsästellen. Tiistai päivä: Kapeat askelmat kirkon torniin, homoja, nudisteja ja Helka vuonolla sekä Veli Jósen ikivanha sukelluspuku. Aamusta lähdimme koluamaan kirkonmäkeä, joka oli vielä näkemättä. Joka reissulla on tapana ollut kiivetä mahdollisimman paljon rappusia. Nytkin ne löytyivät kirkon tornista ja olivat vain yhden lankun levyiset ja kulmistaan pyöreiksi kuluneet. Välistä oli esteetön näkymä alas, joten

12 ranskankoroille ja heikkopäisille ei paikkaa voinut suositella. Varvassandaaleilla sen sijaan ylös näytti pääsevän. Tornista oli hyvät näkymät merelle ja punaisten kattojen ylle. Ja oli ikään kuin muutaman metrin lähempänä taivaanisää. Hö. Palasimme takaisin alamäkeen kapeita kujia, joilla kaupiteltiin taidetta ja koruja. Koukattuamme majoituksen kautta suunnistimme rantaan päämääränämme Quo Vadis -risteilyalus ja vuonoristeily. Täysi ylöspito tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että matkalla tarjottiin kotipolttoista väkijuomaa sekä valkoviiniä. Myös kivennäisvettä ja limpparia oli tarjolla. Menomatkan nähtävyyksiin kuului homojen uimaranta ja Euroopan ensimmäinen ja vieläkin suurin nudistien leirintäalue. Siis turistien. Natu-. Joku hemmo tuli fillarilla jalat hyrränä polkien kuin piirretyissä vilmeissä pölypilven saattelemana aallonmurtajan nokkaan nojailemaan. Siinä oli vpk:n palokalusto nähtävillä. Toivottavasti ei tule pensaspaloja sielläpäin. Matkaohjelmaan kuului lokkien syöttäminen leivänpaloilla kädestä. Yksi onneton lokki mätkähti tuulenpuolelta veneen lattialle (ilmeisesti laminaarivirtaus pääsi hetkeksi irtoamaan siiven yläpinnasta) keräsi minuutensa ja lepatteli matkoihinsa. Vuonon perukassa oli ravinteli, jossa nautittiin sapuskaa. Minä söin jättikatkarapuja. Kyseessä oli selvä turistirysä, eivätkä hinta ja laatu näin ollen asettuneet sille tasolle, josta täälläpäin pääsee monesti nauttimaan. Tulomatkalla vierailimme merirosvoluolassa ja pääsin kuvamaan Helkan vuonolla. Hö! Seuraavalla kerralla päästään risteilylle kuulemma puoleen hintaan, jos tuodaan sille toistametriselle silmälasipäiselle sisäänvetäjälle Lapista vähintään yhtä pitkä, tai lyhyt morsian. Puolihinta on siis oikeastaan taattu. Illalla lähdimme vielä metsästämään lihaa. Helka / Sejja ponkasikin viihtyisän näköisen paikan, jonne väkeä pyrki jonoksi asti. On hyvä, että on jonoa, koska silloin paikka on yleensä hyvä, mutta varjopuolena on että pitää odottaa päästäkseen ruokailemaan. Oven päällä luki Veli Jóse ja sisällä oli vanhaa sukelluspukua sekä muuta rekvisiittaa, joka viittasi tavalla tai toisella meri-ympäristöön. Se, oliko Veli joskus möyrinyt kyseinen sukelluspuku päällään meren uumenissa, ei meille selvinnyt. Ruoka oli erittäin maukasta ja tarjoilija oli näppärä tapaus. Velin mestaa voidaan kirkkain silmin suositella, jos satutte Rovinjissa seikkailemaan. Keskiviikko päivä: Vettä ja paistetta, Titon silta, Ahvenanmaa, pärekoreja ja kuraisia mopoja. Muorin tarjoaman aamiaisen jälkeen sinkosimme itsemme tielle kello kymmenen maissa. Suunta oli poikki Istrian niemen kohti Opatijaa. Sadevaatteita tarvittiin matkalla, mutta vuorella Opatijan yläpuolella ilma lämpeni ja pysähdyimme kuoriutumaan sadevermeistä. Teollisuus- ja satamakaupunki Rijeka ohitettiin ja tunnelimaksujen (28 kunaa) ja muutamien mutkien ja risteysten jälkeen alaviistossa häämötti KRK-saarelle johtava ns. Titon silta. Siltamaksu perittiin vain yhteen suuntaan eli saarelle mennessä. Ajoimme viitisenkymmentä kilometriä KRK-nimiseen paikkaan, jossa ranta-alue oli täynnä eikä mistään löytynyt mopojen mentävää parkkiruutua. Muualta kyseisessä paikassa ei löytynyt kahvipaikkaa saati huoltoasemaa. Siis Ahvenanmaatyylisten maisemien halki takaisin sillalle ja nokat kohti Albaniaa. Sejja on kirjoittanut muistiin,

13 että rantatie oli hieno. Lomapaikkoja oli tuhkatiheään tien ja meren välissä. Hieno oli serpenttiinitiekin rannasta ylös merenrantavuorille. Ajoimme ylös kilpaa paikallisen sorarekan kanssa ja pysähdyimme ihailemaan merinäkymiä ja ottamaan muutamia valokuvia. Rakot tyhjinä matka jatkui pienempää tietä kohti Plitvizkaa. Tie oli paikoitellen remontissa ja vettäkin sateli joten mopot olivat loppujen lopuksi kurassa yltä päältä. Kylien kohdalla tien varressa kaupusteltiin koreja ja erilaisia elintarvikkeita perunoista sieniin ja muihin marjoihin. Busseja tuli vastaan jonkin verran; joku muukin oli tehnyt vierailun luonnonpuistoon. Viitisenkymmentä kilometriä ennen määränpäätä oli mielenkiintoisen näköinen ylänkö, eräänlainen nummi jonka ilmatilassa kotka tai iso haukka liiteli. Ajoimme luonnonpuiston portille puoli kuuden maissa ja saimme vinkkejä paikallisilta mistä suunnasta kannattaisi lähteä etsimään majoitusta. Löysimmekin uudehkosta talosta perhemajoituksen hintaan 50 ekee kahdelta henkeltä naamiaisella. Saimme pestä mopot isännän vesiletkulla, jonka jälkeen kulkupelit tuupattiin yöksi tallin uumeniin. Paikallisen hiihtokeskuksen paarissa tien toisella puolella ryystimme päivän päätteksi pilsnerit ja söimme pitsat. Ajomatkaa vaihtelevissa olosuhteissa tuli 340 km eikä keskinopeuskaan ollut kovin kummoinen, varmaan alle 70 km / h. Torstai päivä. Lorinaa monenmoista, hellettä, nöyryytystä ja yöpuu vekaaniravintolan yläkerrassa. Aamulla oli vuorossa kuuluun kansallispuistoon tutustuminen. Sää oli selkiintynyt ja päivä näytti muodostuvan aurinkoiseksi. Saimme jättää varusteemme autotalliin, joten kevyin vaatetuksin päräytimme viitisen kilometriä puiston pääportille. Kuten monesti täälläpäin, niin nytkin meitä viitottiin ajamaan paikoitusalueelle puomin sivuitse. Free parking for mopobikes. He. Luukulta liput ja kohti putouksia. Kiertosuuntamme oli vastapäivään, eli suurimmalta putoukselta rantoja pitkin ylämäkeen järviketjua. Rannassa yli kyltti, jossa kiellettiin kalojen ruokkiminen. Karppeja oli kyltin jälkeen viistoparkissa pitkä rivi. Niitä on istutettu sinne tutkimusmielessä. Vesi oli käsittämättömän kirkasta ja väkeä oli jo runsaasti liikkeellä. Putouksia löytyi kaiken kokoisia varmasti jokaiseen makuun. Reitti koostuu kolmesta lenkistä, joista viimeisenä yläjuoksulla olevan jätimme kiertämättä. Toisella lenkillä on isompi järvi, joka voidaan ylittää lautalla kumpaan suuntaan tahansa. Lenkin jälkeen kipusimme ylös tielle ja jäimme katokseen odottamaan kummipyöräjunaa, joka hetken kuluttua luikertelikin mäkeä alas. Päätepysäkiltä oli vielä käveltävää pääportille. Nyt pääsimme katselemaan ylhäältä reittiä, jota olimme jonkin aikaa sitten kävelleet. Näkymät olivat huikeat. Pääportilla söimme vielä suuret hampurialaiset. Totesimme että paikkaa voi kyllä suositella, joskin ainakin näin sikäläisten koulujen päätösviikonloppuna väkeä näytti piisaavan. Aamusta liikkeelle niin välttää suuremmat ruuhkat. Kiskoimme ajovermeet niskoihin vilpoisassa tallissa ja suuntasimme kello kahden maissa kohti Ljubljanaa. Sää oli helteinen ja poikkesimme limonaateilla ilmastoidussa tienvarsiravintelissa. Tien toisella puolella oli asumaton talo, jonka ikkunoissa oli luodinreikiä. Siellä täällä näkyi vastaavanlaisia asumuksia, joista ilmeisesti oli jouduttu ympäristön painostamana lähtemään pois. Mikäli on oltu siinä vaiheessa hengissä. Muuten sodasta ei juuri jälkiä näkynyt. Karlovac:ista jatkoimme moottoritien sijasta pikkutielle N:o 6 /105. Mutkaisella tiellä tulimme moposkootteripojan ohittamaksi. Ei auttanut, vaikka kuinka yritti kallistaa, ohitse paikallinen huimapää pyyhkäisi. Nöyryyttävää. Mutta eipä päässyt edellä menneen

14 rekan ohitse paikallinen Akostiinikaan. Se vähän lohdutti, muttei paljoa. Novo Meston kohdalta jatkoimme moottoritietä Ljubljanaan. Jonkin aikaa Slovenian pääkaupungissa pyörittiin ympäriinsä ja haettiin kiivaasti Turismi-inhoa. Lopussa luojankiitos seisoo, niin nytkin. Inho löydettiin. Kello näytti olevan kuuden kantturoissa. Majapaikat olivat melko täynnä, mutta jonkin matkaa keskustasta löytyi majoitus kasvisravintolan yläkerrasta: Yhteissuihkuilla varustettu ja tasoltaan vaatimaton mutta kuitenkin katto päiden päälle. Ja mopoille myös oma talli. Kustannus 50 ekee kahdelta. Kolmisensataa kilometriä pyörimisineen kaikkineen tuli tälle päivälle. Perjantai päivä. Vanhoja tippuja, näkymätön ja silmätön ihmislisko sekä Vodnikov Hrum. Juhannusaattoa päätettiin juhlia tutustumalla Postojnan tippukiviluolaan, joka on lajissaan maailman toiseksi suurin. Ameriikan Yhdysvalloissa on suurempi. Siellä on kaikki muutenkin suurempaa; siellä on maailman suurin Harikkatehdaskin. Hö. Viitisenkymmentä kilometriä motaria ja kymmenkunta sivuun oli Postojnan luolille matkaa. Ritke lähti yksin vuorille, koska oli jo aiemmin tutustunut tähän kulmakuntaan (Lähellä oli myös linna, joka on rakennettu mielenkiintoisalla tavalla vuoren kylkeen). Liput maksoivat 20 neuroa naamarilta. Seuraavan tunnelijunan lähtöä vartoillessamme nautimme jäätelöt. Pikkujunalla matkattiin ensimmäiset kaksi kilometriä maan uumeniin, päät tippukiviä hipoen. Etsiydyimme englanninkieliseen opastukseen, koska suomenkielistä ei ollut tarjolla. Luolastossa oli valokuvaaminen kielletty, koska herkkä ekosysteemi kärsisi salamavalojen räpseestä. En asettanut asiaa kyseenalaiseksi, joten valokuvia luolista ei siis jäänyt muistoksi. Kaikkia ei kielto tosin näyttänyt häiritsevän. Luolastoista on merkintöjä jo 1200-luvulta mutta viimeiset on löydetty 1800-luvulla. Niitä on monissa eri kerroksissa ja vanhimpia turisteille tarkoitettuja reittejä olivat aikanaan olleet tekemässä jonkun sodan venäläiset sotavangit. Melko kostea ja ikävä työmaa. Sähkövalot tulivat luolastoon Jossain vaivaiheessa olivat saksalaiset sotilaat keksineet, että luoliin on näppärä varastoida polttoaineita. Ja paikalliset partisaanit (partysaani on eri asia) keksivät puolestaan näppärästi mennä toisia luolia pitkin sytyttämään sakujen pensat. Seurauksena oli kaksi viikkoa kestänyt tulipalo, joka tuhosi täysin osan luolastoista. Luolat ovat aivan mustia ja niitä kutsutaan kuolleiksi luoliksi. Näin ihminen pystyy hetkessä tuhoamaan luonnon miljoonien vuosien työn. Olmin allas oli tyhjä, koska ihmiset olivat heitelleet uhanalaista kalpeaa liskoa kolikoilla ja kuvanneet salamavaloilla.

15 Moisesta julkisuuden valokeilasta ei välitä lisko, joka voi elää jopa 20 vuotta ilman einestä. Kai vähemmästäkin menee ruokahalu. Mitenkähän on pimeissä luolissa partnerin haun kanssa, onkohan yhtä suuri frekvenssi petihommissa kun syömisessä,vaiko vielä monta kertaa pidempi on tuo aika. Onneksi kumppanin aknella tai muilla ulkonäkötekijöillä ei ole kuitenkaan pilkkopimeässä sokealle liskolle merkitystä; kaikki rehvit on sokkorehvejä. Varsinaisesti nämä otukset elävät vielä kolme kerrosta alempana, kuin missä me kiertelimme. Ylhäällä lipunmyynnin vieressä olisi luontokappaleen voinut nähdä eri maksusta eräänlaisessa akvaariossa. Matkustettuamme leikkijunalla ylös ihmettelimme jokea joka virtasi vuoren sisällä. Parkkipaikalla hämmästytimme saksalaisia motoristeja kertomalla ajamastamme matkasta. Yksi vanhempi herrasmies kertoi olevansa Honda-diileri ja kehui Hondia luotettaviksi peleiksi, mikä tosin tiedettiin jo ennestään. Sakut kuulemma tuovat mopot peräkärryllä esim. Itävaltaan ja lähtevät vasta sitten ajelemaan. Kai sen voi niinkin tehdä. Paluumatkalla meitä vilvoitti sadekuuro ja törmäsimme Ritkeen pari korttelia ennen majapaikkaa. Mustat ja Sejja päättivät kokeilla talon vekaaniravintolan antimia. Itse suuntasin puolestani varainhoitajan kanssa kaupungille. Keksimme päräyttää taksilla linnanmäelle ja ehdimmekin torniin ottamaan valokuvia ennen paikan sulkemista. Hyvät olivat näkymät. Kerassaan loistava ruokapaikka löytyi linnanmäeltä tulevan kiskokuljettimen raiteiden alapäästä, saman turismi-inhon vierestä josta olimme varanneet majoituksen. Paikan nimi oli Vodnikov Hrum, viitaten ilmeisesti viereiseen kiskoaparaattiin. Yksi miestarjoilija hoiti sapuskat, viinit ja siivoamiset kirjoittamatta mitään muistiin. Ruoka oli kerrassaan erinomaista ja kohtuuhintaista. Suositellaan! Lauantai päivä: Kotia kohti. Ruuhkaa Mariborissa, Tonava, aakeeta laakeeta ja homojen Slovakian viikonloppukonferenssi. Vaikka olimmekin jo tavallaan kääntyneet Plitvizkan kansallispuistosta kohti kotia, alkoi kotimatka nyt toden teolla. Hyvästelimme Ritken, joka suuntasi kohti etelään yhden miehen letkassa. Me suuntasimme motaria pitkin kohti Mariboria, jonka kohdalla oli jonoa vastakkaiseen suuntaan toistakymmentä kilometriä. Monilla oli vene trailerilla auton perässä ja näyttikin siltä, että kaikki olivat päättäneet lähteä viettämään viikonloppua meren rantaan. Tiemaksupuomeilla oli jonoa koska maksukoppeja ei ollut kuin pari hassua suuntaansa, mutta varsinaisesti ruuhkan aiheutti suuren automäärän lisäksi tietyö joka kavensi tien kaksikaistaiseksi. Onneksi olimme taas menossa vastavirtaan. Pari Tsekkiläistä heppua jotka olivat liikkeellä Wild-Stareilla, naureskelivat että heidän kaverinsa olivat parhaillaan siinä jonossa. He kyselivät, missä päin olimme ajelleet ja paljonko oli tullut kilometrejä. Kuultuaan selostuksemme näyttivät peukaloitaan ja kehuivat meidän olevan kovia ajelemaan. Rispektiä he ja hö! Grazin alapuolelta käännyimme palan matkaa itään ja jatkoimme motaria Wienin eteläpuolelle, josta itään kohti Bratislavaa. Tie kulki Tonavan eteläpuolella. Ajoimme yhden sillan yli edestakaisin nähdäksemme kuulun joen koko komeudessaan. Ennen Slovakian rajaa tankkasimme ja söimme vielä snitseleitä. Bratislavan jälkeen motari kuljetti meitä kohti Trenziniä ja Zilinaa. Maisema oli tasaista eikä nähtävää juuri ollut ennen kuin vuoret alkoivat reunustaa tasankoa jossa tie kulki. Silloin ainakin saattoi ihmetellä linnojen raunioita, joita oli tasaisin km välein. Päätimme yrittää löytää majoitusta vuoristosta. Martin-nimisen kaupungin läheltä löytyikin Marco Polo-pensionaatti. Monitoimineiti touhusi meille huoneet jotka olivat ihan siistit. Söimme ja joimme parit pilsnerit pihassa. Monitoimineiti toivotti meidät tervetulleiksi Harrikkabaariin parin korttelin päähän, jossa hän kuulemma kokkaisi herkullisia sapuskoita illalla. Meikattuja poikia alkoi vilisemään silmissä ja totesimmekin, että kaikissa naapurihuoneissa majaili homopoikia, joilla oli ilmeisesti jonkinlaiset kokoontumisajot meneillään. Homojen kiljuessa huoneissaan pääsimme toteamaan huoneiden äänieristyksen tason ja Sejjaa alkoi hirvittämään. Rauhoittelin petikaveria ja homotkin häipyivät johonkin. Lienevätkö menneet Harrikkabaariin. 684 km, 101 km/h keskinopeudella ajeltiin tämä päivä.

16 Sunnuntai päivä: Suomalaisia Tatralla, maistiaisia Euroopan suurimmasta tietyömaasta (Puola) ja Krakowan makkarat. Aamulla homoilla särki päätä ja oli meidän vuoromme hihkua käytävässä. Pääsimme lähtemään aamupalan jälkeen hyvässä järjestyksessä.. Zakopanen jälkeen poikkesimme syömään ja tapasimme oululaisia motoristeja kolme pyöräkuntaa. He olivat käyneet Unkarin suunnalla ja lämmintä oli kuulemma ollut. Vanha Krakowasta Unkariin johtava valtatie E 77 oli laajennustöiden kohteena ja nyt jonotus kohtasi meitäkin. Onneksi ei ollut lämmintä kuin reilut 30 astetta. Tien lämpö oli noin 47 astetta. Helvetti ollen, että hiki virtasi ja olo oli melko nihkeä sekä limainen. Tie oli niin kapea ja vastaantulevaa liikennettä sen verran ettei splittailu oikein tuntunut älykkäältä. Kun olo kävi sietämättömäksi, käytimme hyväksemme uutta tienosaa joka ei ollut vielä käytössä. Toivoimme ettei polseja näkyisi ja että pääsisimme jostain betonkipossujen välistä takaisin vanhalle tielle. Ja pääsimmekin. Krakowassa haettiin taas gaattorin opastuksella turismi-inhoa, joka löytyikin keskeltä kylää. Päätimme majoittua keskustaan Hotelli Poloniaan (majoitus tosin varattiin toisella nimellä, mutta Poloniassa huoneet sijaitsivat). Matkaa oli suoraan muutama sata metriä, mutta luvallisia teitä kertyi mittariin kuusi kilometriä. Majoitus maksoi 95 ja mopoille oli oma tallipaikka naapurikiinteistössä. Illalla hortoiltiin keskustassa kuuntelemassa torilla bändejä ja suveniireja ostamassa. Naiset ostivat jälkikasvuilleen Kovan Rokin Kahvilan myymälästä vaatekappaleita. Varsinainen Cafe ei ollut vielä auki, mutta onneksi oli kuitenkin myymälä! Ruokapaikka Jarema ; Eastern Polish Cusine, löytyi samalta paikalta kuin vuonna 2003 ja oli edelleen hintatasoltaan kallis. Ruoka tosin oli kuulemma erittäin hyvää, joten kai sinne voidaan taas viiden vuoden kuluttua mennä ruokailemaan. Krakowaan kyllä kannattaa poiketa. Mainittakoon, että suolakaivoksille ja Auschwich / Birkenau keskitysleireille pääsee busseilla. Ei tarvitse välttämättä mopolla lähteä ja kävellä nahkoissa helteessä kaiken päivää. Bongasin nimittäin näihin paikkoihin oman pysäkin keskustasta. Päivän ajomatkaa oli 185 km ja keskinopeus ruuhkan takia pieni. Maanantai päivä: Ukkosmyrskyä, pieniä puolalaisia teitä, Kubicoita ja Turkulainen hotelli. Aamupalan jälkeen työnnettiin Honda, jonka akun helle oli väsyttänyt, käyntiin ja yhdeksän maissa suunnattiin pohjoiseen E77-tietä kohti Radomia. Puolentoista tunnin päästä tankattiin ja pidettiin puolisen tuntia ukkosmyrskyä huoltoaseman suojissa. Radomin Donaldsissa syötiin hampparit kahden maissa ja käännyttiin sitten itään kohti Ljublinia, jonka pohjoispuolella mentiin Gaattorin ohjeiden mukaan niin pieniä teitä että välillä oikein epäilytti mihinkä joudutaan. Hyvä puoli oli se, että liikennettä oli vähän. Aina pääsee jostain puun takaa kuitenkin yllättämään paikallinen Kubica, joka meinaa viedä sivulaukut mennessään. Voi tosin sanoa, että osa autoilijoista kyllä ajaa aivan rajoitusten mukaan, osa ei sitten piittaa mistään säännöistä tuon taivaallista. Pääsimme kuitenkin 19 tielle, joka itäinen etelä-pohjoissuuntainen tie. Tienvarsimyyntiä oli taas ja liikennettäkin jonkin verran mutta suhteellisen rauhallista kuitenkin. Ensimmäinen hotelli Bialystokissa oli meille liian hieno ja kallis muttei enää toinen, jonka nimi oli Turkus. Tähtiä turkulaisten hotellille ei paljoa tiputettu mutta kyllä se uni vaan tuli 530 kilometrin ajon jälkeen. Arvelisin keskinopeuden jääneen jonnekin km / h välille eli semmonen reilu seitsemän tuntia ajoa. Tiistai päivä: Puola, Liettua ja Latvia kansallispäivineen. Kauaskotoa-matkailua skootterilla ja sininen nainen.

17 Herätys oli tänään 6.15 ja startti Via Balticalla oli tietyöt saatu tehtyä EU:n suosiollisella avustuksella ja tie oli hyvässä kunnossa. Liikenne ei ollut kovin vilkasta ja matkanteko sujuikin ripeästi. Kävimme syömässä samalla tienvarsihuoltsikalla, kuin 2003 vuonna. Sapuskat piti arpoa liettuankielisestä menuusta. Aika mielenkiintoista katsoa mimmoista leikettä kokki tyrkkää, kun ei ymmärrä listasta, kuin hinnat. Hyvää oli kumminkin eväs ja kohtuuhintaista. Viiden vuoden päästä mennään taas syömään samaan paikkaan. Ennen Latvian rajaa pidimme kahvitauon samassa paikassa, kuin viime vuonna. Paikalla oli kanoottipussukoilla lastattu punainen skootteri, joka oli aiemmin ollut parkissa jossain pysähdyspaikalla. Olivat kuulemma kahveita keitelleet Trangialla. Pariskunta oli Helsingistä ja kertoivat olleensa neljä viikkoa Unkarin suunnalla telttailemassa. Kuulemma jokakesäistä oli useamman viikon retkeily skootterilla. Paikoitusalueelle tuli vielä Hondan puoliskootteri matkatavaroineen ja mies kehui olevansa Espanjasta. Rispektiä matkamiehille ja naisille. Lähdimme skootteristien perässä kohti Riikaa, jonne oli tarkoitus mennä yöpymään ja kaupunkia katselemaan. Alkoi kuitenkin sataa ja päätimme ohittaa Riikan patotietä pitkin. Ilma viileni ja autoja alkoi olla ruuhkaksi asti. Ihmettelin mistä moinen ruuhka keskellä viikkoa, mutta ajattelin sen olevan suurkaupungin liepeillä normaalia. Skootteria emme ajamalla saaneet kiinni, mutta näimme sen parkissa majatalon pihassa Riikan pohjoispuolella. Ilma oli viilennyt ja sade sekä vilkas liikenne jatkui. Aloin katsella majoitusta, mutta tie meni uutta linjausta kauempana rannasta eikä majapaikkoja näkynyt, kuten ei paljon muutakaan. Mieleeni tuli paikka, jossa olimme Ritken kanssa syöneet välipalaa kolme vuotta aiemmin, mutta en saanut tarkkaa sijaintia päähäni. Koukkasimme vanhalle tielle rantaan. Merellä kävi melkoinen myrsky ja tulimme takaisin uudelle tielle. Sade puolestaan yltyi ja mieliala kanssa. Sitten tie palasi vanhalle linjaukselle ja näin Pernigelen oikealla. Paikka oli Jelgavkrasti reilut viisikymmentä kilometriä Riikasta. Kievarin ehtoisa emäntä antoi meille tilavat ja siistit huoneet 50 hintaan ilman aamiaista. Sejja oli muuttunut ihan siniseksi varpaankynsiä myöten, joten aika vilu oli ollut loppumatkasta. Sitkeä sissi kun ei yhtään valittanut. Söimme vielä ravintolan yläkerrassa kynttilöiden valossa maittavat sapuskat ja taisi siinä mennä kuuma rommitotikin sekä pilsneriä. Voidaan suositella erinomaisten ja kohtuuhintaisten sapuskoidensakin perusteella jos pitää Pärnun ja Riikan välillä yöpyä tai ruokailla. Mainittakoon, että huoneissa oli kaksi satakaksikymppistä sänkyä., joten huoneeseen sopii 1-4 henkeä koisimaan. Ajomatka 590 km, keskinopeus 81 km / h. Keskiviikko ja päätöspäivä: Home, sweet home. Sade oli mennyt matkoihinsa ja lähdimme kymmenen aikoihin tavoittelemaan iltalaivalle Tallinnaan. Navigaattorin opastamina koukkasimme laululavalla saakka kääntymässä ja saavuimme lippuluukulle 20 minuuttia ennen laivan lähtöä. Saimme liput, teimme laivalla viiniostokset, kuuntelimme pakolliset karaoket ja päräytimme motaria kotiin. Oikeastaan päivän etuajassa, koska Puolan kuumien kelien vuoksi jäi yksi etukäteen kaavailtu nähtävyyspäivä käyttämättä. Ei ollut enää liian lämmin. Lämpömittarit näyttivät neljäätoista astetta. Kerrankin oli hyvä viilinki, kun ei tarvinnut hikoilla ja akkukaan ei kuumennut liikaa. Ei toisin kuumennut koko loppukesänäkään. Kiitokset erinomaiselle matkakumppanilleni, Mustille ja Ritkelle taatusti ikimuistoisista hetkistä. Se on kovvoo hommoo tuo matkustaminen! Mutta kuten jo olikin mainittu: Lopussa luojan kiitos seisoo. PJ

18 Veteraaniralli n:o 33, Ähtärin matkailualueella Kesään kuuluva tapahtuma oli jälleen käsillä, meinaan siis toi veteraaniralli. Oma lähtemiseni meinasi olla karvan varassa, koska perheessämme ei ollut budjetoitu teltan hankintaa tälle kesälle. Avauduin asiasta lähimmäisilleni (motoripuolella oleville) ja heistä lähinnä Puplikaanille. Puplikaani olikin yllättävän häveli ja ehdotti omatoimisesti yhteismajoitusta hänen 3 4 (tavalliselle) hengelle suunnitellussa majoitusyksikössä. Otin hymyssä suin vastaan tämä ystävällisessä hengessä, ilman taka ajatuksia, tehdyn tarjouksen. Näin siis oma osallistumiseni varmistui tällä kertaa. Kohti Ähtäriä lähdimme kahdessa eri (kolmen mopon) ryhmässä. Ryhmä 1. olisi Päätoimittaja, Äänrooth ja Topi. Lähtö osio 2. Puplikaani, Musta ja meikä. Lähtöosio 3. Itä Suomen kestotilaaja ittekseen. Oma starttimme tapahtui itäiseltä Tenuvarastolta hieman ennen kahta, iltapäivällä. Kohti Teiskoa ja ensimmäinen tauko pirettiin Patun keittämän kahveen merkeissä Näsijärven rantamaisemissa. Näissä samoissa maisemissahan järjestimme viime vuonna tuon jo julkaistun rosvopaisti session. Tämän kesän hitti muuten on sitten lohi. Kylmäsavustettuna, kuumasavustettuna, pakastettuna, raavattuna, raavittuna, lämpöisenä ja jääkaappiviileenä nautittuna. Puplikaani on nimittäin rakentanut omin pikku kätösin pienen savustusosaston, käyttäen viimeisimpiä tekniikan antamia mahdollisuuksia, yhdistellen niihin joitain perinteisiä, hyväksi todettuja osioita. Pienimuotoinen alustava keskustelu käytiin myös siitä, että syksyllä voisi olla mahdollista järjestää opastettu kalansavustus koulutus, yhdistettynä syysajeluun tai itse asiassa syysajelun huipentumana. Itse en niin hirveästi perusta noista kalahommista, enkä varsinkaan niiden käyttämisestä pääruokana aterialla. Jo isäni aikoinaan opetti, että kalaruoan jälkeen on paikallaan ottaa muutamat terävät, suolistomatojen eliminoimiseksi. Tämän ohjeen noudattaminen on vuosien varrella toisinaan osoittautunut aika raskaaksi, riippuen tietenkin ateriointi seurueesta ja nautitusta kalamäärästä, kulloinkin. Maha kahveessa, lähdimme jatkamaan kohti Ähtäriä. Ruoveden värisilmäliike / shoppailukeskus oli seuraava pakkoetappi ja usvaan putkeen sano, poijaat jo orottelee perillä. Puplikaani oli saanut Päätoimittajalta tarkat koordinaatit telttapaikkojemme sijainnista: Kun tulette alueelle, ajakaa eteenpäin niin siellä on puu, missä on linnunpönttö. Teltat ovat siinä puun juurella. Näillä koordinaateilla oli helppo löytää perille, navikkaattorit ja kompassit voitiin siis heittää peräbokseihin, päämäärämme oli selvä. Alueella oli kuhinaa ja mukava fiilinki valtasi mielen, katsellessa ja kuunnellessa puheen sorinaa ja vanhoja mopoja ilmoittautumispisteelle saavuttuamme. Oli Savolaista ja Pohjanmaalaaasta ja vaikka minkä maalaista mongerrusta. Pohjanmaan murre näytteli pääosaa, olihan Rallin järjestäjänä kunniakas Lakeuren Huimapäät. Kakstahti ja nelitahtiset lauloivat kilpaa, kun porukka antoi tervehdyksensä kaasukahvaa väännellen muille jo paikalla oleville ja näin kertoivat tulleensa mukaan tähän perinteiseen tapahtumaan. Saimme leirin pystyyn, myös omalta osaltamme aika rivakasti, koska tervetuliaismaljat nautittaisiin vasta teltan ollessa harjakorkeudessaan. Tämä siis suoritettiin yhden bissen voimalla vaan. Puplikaanilla oli matkalla ongelmia Suitsansa kanssa, nyt oli vihdoin aikaa syventyä tähän pahaenteiseen ongelmaan. Suitsan sivulaukku oli pahasti huurussa alaosiostaan. Tätä oli jatkunut koko tulomatkan. Matkan edistyessä kävi välillä mielessä, että pitääkö pyörää alkaa pajoittamaan tien päällä. Päätimme nyt porukalla syventyä ongelman kuntoon saattamiseen. Koska ongelma tuntui liittyvän sivulaukkuun, päätimme kylmästi avata laukun kannen, kertaheitolla. Olimme osuneet asian ytimeen. Puplikaanilla oli Suitsan sivulaukku pakattuna täyteen jääpaloja, erilaisissa astioissa ja tervetuliais maljojen raaka aineet hikoilivat kondensin vaikutuksesta. Ihmeellisen kaunis ilmiö, tuumasin mielessäni. Kyllä Änimäälikin voi liikuttua, näköjään. Perinteiset menot käyntiin, eli jokainen toivotti toisensa tervetulleeksi vuorollaan omin eväinensä. Meitähän oli kuusi, joten alkoi hymyilyttämään nopeasti ja leveästi. Päätoimittaja kertoi omista vaikeuksistaan tulomatkalla, saatuaan hieman ensin karstan irrottajaa kurkkunsa. Hän oli lähtenyt matkaan Kawasaakin Avenger versiolla, johon hän oli tehnyt uuden tiivistegummin bensahanan läheisyyteen. Gummi oli alkanut turpoamaan ja estänyt näin nesteiden virtaamisen oikeisiin paikkoihin. Kaikkihan me sen tiedämme että

19 gummia käytetään nesteiden virtaamisen estämiseen, mutta nyt Päätoimittaja oli erehtynyt käytetyn gummin qualityssä. Mopojen gummithan sallivat nesteiden virtaamisen ja ihmismäiseen käyttöön tarkoitetut estävät sen. Siinä se ero, noin lyhyesti. Höh. Niin tai näin, nesteiden virtaaminen on elin tärkeää! Tämä gummien kanssa pelailu siis aiheutti mopon vaihdon, heti alkumetreillä. Onneksi ulkomailta tuotettu Kawa Zephyr odotteli tallissa valmiina ajoon. Ulkomailta tuotu sen takia, että kotimaan valmistusta ei koskaan aloitettukaan. Tämä on siis ns. tuontipyörä, jolla Päätoimittaja nyt saapui paikalle. Itä Suomen kauko/kestotilaaja saapui myöskin paikalle. Hän oli saanut vaimoltaan syntymäpäivälahjaksi ramean Halti merkkisen teltan, jolla pärjäisi kuulemma vaikka K 2:lla. Ja tervetuloa vaan uusiksi, kun uusi kaveri päräytti leiriin ja laittoi tenttinsä hajakorkeuteen (raskasta hommaa). Huomasin, että hänellähän ei ole kerhopaitaa matkassa, hyvin pitkälti?? Päätin luovuttaa oman käyttämättömän pitkähihaisen De Lux mallia olevan pikähihaisen paitani hänelle. Sehän istui kaverin päälle, kuin valettuna. Samanlainen kaljamaha kun mullakin, näköjään jäbällä. Eipä tiennyt poika, lauloi joku joskus suomirokkia, eikä tiennyt kestotilaajakaan tulevista yllättävistä asian käänteistä. Puplikaani tuumasi Päätoimittajalle (arvovaltaisia perustajajäseniä siis molemmat, kuten tiedämme) että mitäs jos?? Ja samalla kaverit löivät Kestotilaajan Änimääliksi. Uusi Änimääli, joka sai vastuualueekseen Itä Suomen ja Suur Karjalan (Venäjä mukaan luettuna) alueet kokonaisuudessaan. Perustajajäsenet kumartuivat syvään halaukseen, Kawasaakki GPZ 1100 museopyörää puristellen (ei uutta Änimääliä), rituaali joka suoritettiin konemiesten tarkkuudella. Itä Suomen aluejaoston johtaja (uusin Änimääli) seisoi liikuttuneena pyöränsä vierellä, kyynel poskellaan, Änimäälien kerhopaitaa puristellen. Mies oli selvänä ja liikuttuneessa mielentilassa. Olihan hän vuosien ajan kiertänyt Veteraani ja japsiralleissa, törmäten Änimääleihin aina uudestaan ja uudestaan, tapaamisissa, joissa tuoksahtaa bensalta ja öljyltä. Nyt hän siis itsekin sai pukea ylleen tuon moottoripiireissä arvostetun ja himoitun kerhopaidan, edustaakseen ja levittääkseen ilosanomaa kerhostamme koko itäiseen valtakuntaan. Tässä välissä juttuja alkoi lennellä ja mieleeni jäikin yksi eriskummallinen arvootus, jota en ole vieläkään kyennyt ratkaisemaan. Juttu kuului seuraavasti: Kuinka blondi tarkastaa hameensa oikean pituuden?? Hän piirtää toiseen reiteen taakse kirjaimen P ja toiseen reiteen taakse kirjaimen M. Tämän tehtyään hän hankkiutuu peilin välittömään läheisyyteen ja pyllistää nätisti. Jos peilissä lukee PIM on hame juuri sopivan mittaanen, mutta jos siellä lukeekin POM, täytyy helmaan laittaa vähän lisuketta. Heh. Palataan asiaan, näissä tunnelmissa kun aloimme juttujen osalta olemaan, tuossa vaiheessa iltaa. Teimme pienen retken alueella ja paljastui, ettemme todellakaan olleet yksin paikalla. Mopoja ja mopoukkoja oli paikalle saapunut mukavissa määrin. Aloimme suunnitella Rähmäkäpälä nimiseen paikkaan siirtymistä. Paikalliset tuntevat sen nimellä Mesikämmen. Illan ohjelmaan nimittäin kuului musiikki pläjäys, josta vastaamaan oli kutsuttu, mopoja itsekin harrastava, Mika Sundqvist (toivottavasti kirjootin oikein, ruottin kieli kun jäi aikoinaan vähän heikolle, miksiköhän?). Rähmäkäpälässä törmäsimme heti alkuehtoosta polttariporukkaan. Pääosaa esittävä naikkonen myi pientä ja makeaa, arveluttavan halavalla, kun huomioidaan tapahtuma, jossa olimme. Epäilytti myöskin se, että kenellä on muka tänä päivänä vielä pientä ja makeeta tarjota, jos on kerran naimisiin menossa. Hommahan haisi ihan selkeästi. Kiinnostuin kuitenkin siinä määrin (alkoholilla oli varmaan osuutensa tapahtumien kulkuun), että annoin neidollen pyytämänsä euromäärän ja jännityksellä jäin odottamaan (valmiina kaikkeen), mitä tapahtuman pitää. Sain lykätä käteni naikkosen hameen helmaan ja kyllä maar, sieltähän löytyi pientä ja makeeta. Kädessäni oli osittain sulanut pieni suklaa / marmelaati keksi. Tunsin itseni lievästi sanottuna petetyksi. Kuvani naisiin luotettavuudesta sai yhden vahvistuksen lisää. Niinpä! Muusik, muusik,muusik. Mika poika alkoi viimeinkin sounsa ja porukkaa oli paikalla täälläkin mukavasti. Aika mukavia piisejä Mikko siinä veteli menemään. Kertoili välillä mopoistaa ja mopoihin liittyviä juttuja. Kertoili myös muutaman jutun edesmenneestä Juankosken kaverista nimeltään Juice, jonka kanssa hänellä kuulemma oli ollut ilo tehdä levytyshommia aikoinaan enemmänkin. Tämän kunniaksi ilmoille pläjähti myös muutama lekentaarinen Juicen piisi. Oppa ja Virva muuten liittyivät porukkaamme hauskan pitoa jouduttamaan. Oppa oli suhteillaan (tietysti) saanut huoneen Rähmäkäpälästä. Kaikkihan perustuu suhteisiin ja suhteettomuuteen. Näistä voi jokainen valita ihan itte. Loppuehtoosta innostuimme tanssista siinä määrin, että pistimme parketille ringin pystyyn, jonka keskelle jokainen vuorollaan heittäytyi esittämään soolo osionsa. Änimäälinen meno oli valloillaan ja hauskaahan se oli. Yks keskellä vetämässä parhaita kuvioitaan nilkat solmulla ja toiset hakkasivat käsiään yhteen, kannustus mielessään. Itte muistelen vetäneeni ainakin muutamat Tsaarin aikaset ripaskat, lattiaa takapuoli pyyhkien, ja jokusia ilmakitara sooloja, yhdellä jalalla pomppien. Voihan herran pieksut, mutta kyllähän oli mukavaa ja voisi vaikka luonnehtia: Kyllä ossaakin iso ihminen mennä kovvaa ( siis tarvittaessa). Vetäs Mikko muutaman hitaammankin sitten loppuun ja meikämannea vietiin nääs. Puplikaani kysäs pokkaamalla, että: Saiskos pluvan? Meikäpoika on niin pirun huono kieltäytymään, jos jotain saa ilmatteeks ja nyt oli vauhtia parketilla tiedossa, ihan ilmatteeks. Vastasin:

20 Että ilman muuta. Jouduin nyt siis ihan yllättäen jäljittelemään vastakkaisen sukupuolen askelia. Vaativa homma. Tanssiparketin sanomaton ja ääneenkin sanottukin sääntöhän on, että mies vie ja nainen seuraa, vikisten tai ilman vikinää. Puplikaani kysäs yhteisen tanssisessiomme päätteeksi, että oliko nopeita rytminmuutoksia. Oli pakko vastata että kyllä maar oli ja samalla sain pienen pienen väläyksen siitä, millaiselta naisesta tuntuu, kun suomalainen mies (rohkaisuryyppyjen voimalla) tulee ja vie. Kaikki kunnioitus Teille, suomen kauniit ja ymmärtäväiset naiset. Ilta oli vaihtunut yöksi jo aikaa sitten ja meittiä alettiin häätämään Rähmäkäpälästä ulkoilman suuntaan. Jokainen valitsi oman suorimman tiensä leirialueelle. Oli perhanan pimeetä ja päätimme Puplikaanin sekä Mikhailin kanssa kanssa oikasta alakautta, järven rannasta. Puplikaani meinas oikasta ihan omia reittejään ja kehotin häntä siirtymään käyttämällemme väylälle. Siirtyminen tapahtuikin nopeasti, suorastaan lentämällä. Puplikaani sananmukaisesti lensi läheiseen kanervikkoon naamalle ja tiedustelin, kävikö kaverille kuinkaan. Ei hätiä kuului vastaus, jalkaterieni tasolta. Mikhail oli lähes samanaikaisesti kadonnut jonnekin toiselta puoleltani. Siellähän kaveri makasi pötkällään, pitkin pituuttaan. Pää nätisti kivien välissä ja jalat menosuuntaan osoittaen. Hän oli heittänyt täyden voltin ilmassa? Kehotin häntä Lottoamaan, koska noin hyvä säkä käy ihmisellä harvoin. Ei, ei todellakaan tullut verta päästä, varmistin tämän käsin hipelöimällä vielä kertaalleen. En luottanut toteamukseensa ei sattunut kuinkaan. Nyt sitten jätkät marssitte meikäläisen jalanjälkiä teltoille! Teltoille päästiinkin, mutta maha reklamoi suolan puutteen vuoksi. Ilmeisesti nesteytys kontra syöminen oli hieman hukassa, näiden suhteellisuus toisiinsa siis. Kertakäyttögrilli oli ainut grilli lähimaastossa, täällä eläinpuistossa. Kyrsää kärisemään iltapalaksi, on se niin maittavaa tuo sekavihannes ja kellokin huitoi aamu neljää. Yö oli muuten kylmä, jälkeenpäin saimme tietää että yön alin lämpötila oli +0,7 astetta. Saatuamme tietoomme tämän, epäilimme noita yöllisiä kaatumisia, musta jään aiheuttamiksi liukastumisiksi. Asioihin löytyy aina järkevä selitys, kunhan saadaan faktat pöytään, tuumasimme. Mikhailin teltassa kaveri pyöri, pää märkänä, unta kaipaillen. Miehen mielenrauha oli järkkynyt kun myöhäisillan aikana, poissa ollessamme oli teltta alueellemme, ainoaan vapaaseen paikkaan, saapunut pariskunta, hyvin pitkälti samanlaisella GPZ Kawalla kuin itselläänkin oli. Siinähän ne olivat kuin kaksi marjaa, saman väriset harvinaisuudet vierekkäin. Naapurin pyörää tarkemmin tarkastellessaan, löysi Mikhail siitä muutamia, sanomisen aiheuttavia yksityiskohtia. Ainakin putkissa oli muistaakseni sanomista ja muutamissa muissakin osissa. Onneksi sentään tasoero pystyttiin säilyttämään ja havaitsemaan, yksilöiden välillä. Emme muuten koko aikana päässeet pariskuntaa haastattelemaan. Pois lähtiessämmekin, he olivat telttaansa sulkeutuneina, eivätkä uskaltautuneet tai alentuneet jutulle kanssamme. Muuna session aikana aikataulumme menivät ilmeisesti ristiin, koko ajan, toisaan vältellen. Näissä tapahtumissa aamulla on ilma raikasta, mutta happi raskasta. Aamupalalla kävimme Topin kanssa kaksistaan, kun muut vielä vetelivät hirsiä. Mikhail oli herännyt hieman meitä aiemmin ( vai nukkuiko koko yönä) ja mennyt aamusaunaan, sekä uimaan. Aamupalalle muuten vietiin myös aidolla Zetorilla. En uskaltautunut kyytiin, koska kerran menneessä elämässä kaverini tuli hakemaan meikää kotoa tuollaasen pitkän ehtoon jälkeen ja onneton ajeli kaupunkin Nyssen perässä. Dieselin savuthan tulivat ilmastointilaitteesta sisään ja jouduin pyytämään kaveriani tekemään nopean pysäyksen välittömästi. Kävin tarkastamassa ojan pengerryksen ja palasin autoon raikkain hengityksin. Siispä mieluummin nyt siis kävelimme, tällä kertaa. Tällaisina kesäisinä aamuina ruokahaluni vaan on jotenkin kadoksissa. Jotain on kuitenkin kurkkuunsa änkettävä ja suoritettava homma kunnialla loppuun saakka. Itämaissa, joissain kulttuureissa, kuulemma, suurin kunnia on, jos asiakas antaa ruokansa nieltyään, sen hetken päästä takaisin pöydälle. Tällä kerrotaan kokille, että eväs oli niin hyvää, jotta sen voisi syödä toiseenkin kertaan (antaa ylen = ylen hyvää), samalta istumalta. Koska nyt kuitenkin olimme kotosuomessa, hoidin kiitokset vain sanallisesti keittiön henkilökuntaan kuuluvalle neitokaiselle. Leirille päästyämme muutkin jo veryttelivät raajojaan, aamuauringon paistaessa. Keli oli muuten upea. Mielessäni alkoi Sidoste terrierimäinen kiskonta, eri suuntiin. Luonteeni heikkous ja lujuus taistelivat keskenään. Älä ota, Ota vaan. Pysyin vahvana ja marssin terassille, jossa tarjoiltiin kylmiä juotavia. Ahhhhh, kylmää olutta. Kylläpä se taas maistuukin. Näin oli mieleni heikompi (raitis) lohko jäänyt tappiolle ja jatkoin siitä, mihin eilen jäimme. Tähänhän oli varattu kaksi päivää, siis tähän rauhoittumiseen ja rentoutumiseen. Päivä sen kun paistoi ja oikein täydeltä terältä. Kaikki olivat saaneet ainakin käytyä aamupalasella. Lauantain tervetuliasi maljat sinkoilivat käsistä toisiin. Välillä kuultiin: Kitoooooooossssssss. Puplikaani, joka oli hankkinut keskinkertaista paremman rusketuksen, halusi ruskettua lisää. Oliko syynä juttu, jossa kerrotaan tyttöjen tykkäävän tummista vai vaan hämärälookin lisääminen?