Millainen on hyvinvoiva kieli?

Transkriptio

1 Millainen on hyvinvoiva kieli? Haluat pelastaa kielen. Toivot, että tulevaisuudessakin edes jossain päin maailmaa käytetään udmurtin possessiivisuffikseja, pohjoissaamen duaalia tai puhutaan tverinkarjalalaisin sananparsin. Haluat, että oma kielesi, sukusi kieli tai kieli, jota jostain muusta syystä rakastat, eläisi vielä sinun jälkeesikin. Tarvitset siis toimintasuunnitelman, sillä ethän halua lähteä päämäärättömästi tuhlaamaan energiaasi. Ei, toiminta kannattaa suunnitella niin, että se myös vaikuttaa kielen mahdollisuuksiin. Päämäärätöntä touhotusta on tässä maailmassa jo muutenkin tarpeeksi. Siksi on aloitettava aivan alusta: Mikä on kieli? Minkälainen kieli on hyvinvoiva? Kahvipöytäkeskusteluissa ja toripuheissa kielellä tarkoitetaan usein kirjoitettua kieltä tai jonkinlaista ideaalista hienoa ja hyvää kieltä. Tällöin kielen menestymisen mittariksi keksitään esimerkiksi oikeinkirjoitus tai muotojen ja puheentapojen oikeakielisyys. Jos kieli on vain tätä, sen pahin uhka on helppo löytää: väärin kirjoitetut sanat, norminvastaiset puhekielisyydet tai murteelliset muodot. Todellisuudessa kielen hyvinvointia ei kuitenkaan voi mitata pelkän kirjakielen säännönmukaisuudella tai oikeiden muotojen määrällä. Kirjakielen säännöt tai kieliopin nippelit ovat toki tärkeitä, mutta ei kieli nyt sentään niiden takia kuole. Kieli on paljon enemmän, ja ilman laajempaa näkökulmaa kielen pelastamiseen häviävät kyllä väärin kirjoitetut sanat ja muodot, mutta mukana menevät myös oikeat. Kielenpelastajan on siis pakko ottaa huomioon se, että kieli on laaja ilmiö. Kieli on niin puhuttua kuin kirjoitettuakin. Se on informaation välittämistä ihmisiltä toisille, tunteiden ilmaisua ja osa minäkuvaamme. Jotta kieli voisi toimia menestyksekkäästi, tulee sen toimia kaikissa tehtävissään ja muodoissaan yhtä lailla rakkaudentunnustusten muotoilussa, folkloristisissa tapahtumissa, kaupunkibaarissa kuin poliittisten päättäjien puheissa. Siksi tässä kirjassa puhutaan kielestä, joka on kaikenlaisen ihmisten välisen viestittämisen väline. Se on sekä yksityistä että julkista, sekä huoliteltua tekstiä että rentoa jutustelua. Entä hyvinvointi? Ihmisen hyvinvointia mitataan esimerkiksi onnellisuuden määrällä tai lompakon paksuudella. Kielen hyvinvointia lähestytään kuitenkin toisenlaisilla mittareilla. 1

2 Onnen tai maisen mammonan sijaan tarvitaan puhujia. Puhujia, jotka käyttävät kieltä kaikenlaisissa askareissaan. Puhujia, jotka osaavat ja arvostavat kieltään. Lyhyesti hyvinvoiva kieli täyttää seuraavat kriteerit: <luettelo> riittävästi puhujia käytetään moniin tehtäviin elää ja kehittyy maailman mukana puhujat osaavat kieltä monipuolisesti kieltä arvostetaan ja siihen luotetaan <luettelo loppuu> Tässä johdantoluvussa esittelen jokaisen hyvinvoivan kielen kriteerin erikseen ja pohdin hieman sitä, miten oma kieleni suomi ja monet muut sitä pienemmät kielet pärjäävät kunkin kriteerin kohdalla. Esimerkkinä on lähinnä suomen sukukieliä, mutta kuvaamani prosessit koskevat kaikkia pieniä ja pienehköjä kieliä. Tarkoitus ei ole kieli kerrallaan arvioida, kuinka hyvin mikäkin yksittäinen kieli voi, vaan herättää ajatuksia: tämäkin asia vaikuttaa kieltemme tulevaisuuteen. Riittävästi puhujia Kanadalaisessa The Hammer -huumorijulkaisussa irvailtiin vuonna 2002 suomen kielen kustannuksella. Jutussa maalailtiin mielikuvitus-kanadaa, jossa käytiin absurdia kielitaistelua: ongelmana oli suomen kielen voimistuva vaikutus. Jutun mukaan suomi oli juuri muutettu useissa Kanadan kunnissa viralliseksi kieleksi, kyltit ja liikennemerkit olivat kaikkialla suomenkielisiä eikä edes huoltoasemalta saanut töitä, ellei hallinnut suomen kieltä. Jutussa varoiteltiin seuraavasti: "Älkää antako heidän juroutensa ja passiivisuutensa hämätä. Suomalaisten vakaa aikomus on valloittaa maailma." Satiirin varsinainen kärki osoitteli Kanadan omaan kielitilanteeseen. Kanadassa puhutaan sekä englantia että ranskaa. Jutussa irvailtiin kansalliskiihkoiselle yksikielisyydelle, näiden kahden kielen puhujien suvaitsemattomuudelle toisiaan kohtaan. Satiirin välineeksi oli 2

3 kuitenkin valittu juuri suomi. Suomi on maapallon toiselta puolen katsottuna niin kärjistetyn pieni ja vähäpätöinen, että sen väittäminen valloittajakieleksi aiheuttaa mahdollisimman suuren kontrastin ja humoristisen efektin: suomi on vitsi. Mutta onko suomi pieni kieli? Jos on, niin mitä toivoa on sen sukukielillä? Unkaria puhuu noin 14 miljoonaa ihmistä, suomea noin viisi miljoonaa, viroa noin miljoona. Lopuista komin, ersä- ja mokšamordvan, urdmurtin ja itämarin puhujia on satojatuhansia, mutta lukuisat kielet ovat vielä selvästi pienempiä. Suomalaisugrilaisten kielten joukossa on laskutavasta riippuen parisenkymmentä kieltä, joilla on puhujia vain kymmenistä kymmeniin tuhansiin. Yksi kielen hyvinvoinnin mittareista on kielen koko, ja YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon mukaan kaikki muut suomensukuiset kielet paitsi kolme suurta ovatkin uhanalaisia. Onko siis oletettava, että peli on pelattu? Olisiko parasta lopettaa pyristelyt alle miljoonan, alle sadantuhannen, alle kymmenentuhannen tai alle tuhannen puhujan kielten kohdalla? Vastaus on tietenkin ei. Ensinnäkään suomi ei ole kanadalaisten huumorista huolimatta pieni vaan koko maailman noin 6000 kielen joukossa jättimäinen. Yli miljoonan puhujan kieliä on ylipäänsä vain kolmisen sataa. Yli sadantuhannen puhujan kieliä hieman yli tuhat. Kymmenen tuhannen puhujan raja jää rikkomatta yli puolelta maailman kielistä. Pienet kielet eivät ole poikkeus vaan sääntö. Mikä siis olisi riittävä määrä puhujia? Tätä ei voida tarkkaan sanoa onneksi. Esimerkiksi noin 350 puhujan inarinsaame ei ole heittänyt pyyhettä kehään, vaan sen asemaa yritetään määrätietoisesti parantaa. Jos olisi olemassa varma fakta, jonka mukaan kielen mahdollisuuksien kannalta kriittinen raja kulkisi esimerkiksi tuhannessa puhujassa, inarinsaamelaiset olisivat ehkä luovuttaneet, eikä viimeaikaisia hienoja tuloksia esimerkiksi kielikylpypäiväkodeissa olisi saaavutettu. Toisena esimerkkinä voi nostaa esiin satojen tuhansien puhujien udmurtin. Sekään ei voi huoahtaa helpotuksesta. Senkään tulevaisuus ei ole taattu, vaikka sillä on yli tuhatkertainen määrä puhujia inarinsaameen verrattuna. Aivan teoreettisella tasolla kielellä tulisi olla vähintään kaksi puhujaa, sillä yksin on hankala kommunikoida. Käytännössä puhujamäärän täytyy toki olla huomattavasti suurempi. Muutama vuosi sitten esimerkiksi uutisoitiin kuolevasta kielestä, jolla oli jäljellä vain kaksi puhujaa. Huonoksi onneksi kyseiset puhujat kaksi vanhaa herraa eivät olleet puheväleissä keskenään. Ihmiset haluavat itse valita, kenen kanssa he elämäänsä viettävät. Kieli ei ole 3

4 tosiaankaan ainoa kriteeri silloin, kun päätetään, kenen kanssa jutellaan, sillä käytännössähän hyvin pienten kielten puhujat osaavat useimmiten myös muita kieliä. Hieman virallisemmalla tasolla ajatellen edes muutama sata puhujaa ei voi ylläpitää omakielisiä virastopalveluita tai tiedonvälitystä. Joka tapauksessa paljaat luvut eivät kerro koko totuutta. Kyse on muustakin. Esimerkiksi mahdollisuuksista käyttää kieltä ihmiselämän eri alueilla. Riittävän monipuolisissa tilanteissa Kieli ei välttämättä voi sitä paremmin mitä enemmän sillä on puhujia. Suunnilleen samankokoistenkin kielten tilanne voi olla hyvin erilainen. Tämän osoittamiseen ei tarvitse kuin verrata suomalaisugrilaisten kielten joukosta vaikkapa viroa ja melkeinpä mitä tahansa Venäjällä puhuttavaa satojen tuhansien puhujien kieltä. Otan esimerkiksi mordvan. Virolla on tänä päivänä reilut miljoona puhujaa, mordvan puhujia taas on noin Kielet eivät ole aivan samankokoisia, mutta ne liikkuvat karkeasti ottaen samassa kokoluokassa. Jokin aikaa sitten ne olivat vielä lähempänä toisiaan. Huolimatta viron ja mordvan suhteellisen pienestä kokoerosta, viron lasketaan olevan mainitsemani Unescon virallisen luokittelun mukaan turvattu ja mordvan taas uhanalainen. Eikä syy ole ero puhujien määrässä! Ratkaisevaa on se, mitä kielillä voi tehdä ja tehdään jokapäiväisessä elämässä. Viron kielen asemaa helpottaa valtio nimeltä Viro, jossa suurin osa vironkielisistä asuu. Virossa voi tietenkin hoitaa kaikki normaalit arki- ja yhteiskunnalliset asiansa viron kielellä. Virolaiset voivat myös kehittää kieltään ja kulttuuriaan vapaasti. Mordvan tilanne taas on toisenlainen. Sen puhujillakin on autonominen nimikkotasavalta, mutta alle kolmasosa mordvan puhujista asuu nimikkotasavallassa. Kaiken lisäksi tämä kolmasosakin on tasavallassaan vähemmistössä ja asuu lähinnä maaseudulla. Tilannetta vaikeuttaa edelleen se, että mordva ei oikeastaan ole yhtenäinen kieli, vaan sen kaksi murretta, ersä ja mokša, ovat etääntyneet niin kauaksi toisistaan, että usein niitä nimitetään eri kieliksi. Yhteenkoottuna tämä tarkoittaa, että mordvankielinen puhuu käytännössä jatkuvasti venäjää. Mordvan kielen käyttömahdollisuudet kaventuvat hiljalleen, eivätkä läheskään kaikki mordvankieliset enää puhu omaa kieltään lapsilleen. Verrattuna vironkielisten tilanteeseen ero on huomattava. 4

5 Mahdollisuus puhua kieltä kaikilla elämänalueilla on hyvinvointikriteereistä se, jonka toteutumisesta olen hieman huolissani jopa oman kieleni suomen kohdalla. On tietenkin selvää, että esimerkkiparin kielistä suomi on enemmän viron kaltainen. Suomea myös pystyi pitkään 1900-luvun lopulle asti käyttämään kaikilla elämänalueilla. Tilanne on kuitenkin alkanut kuin vaivihkaa muuttua. Esimerkiksi suomalaisia koskeva päätöksenteko tapahtuu nykyään osittain muilla kielillä kuin suomeksi, siis EU:ssa. Vaikka suomi on EU:n virallinen kieli, ei se ole käytännössä EU:n kaikkien tilanteiden ja dokumenttien kieli. Myös esimerkiksi tieteen ja yritysmaailman kommunikoinnissa englannin kielen asema on vahvistunut Suomessa selvästi. Haluan korostaa, että en tarkoita, että englannin kielessä tai sen osaamisessa sinänsä olisi mitään vikaa. Maailma on monikielinen ja myös yksittäiset ihmiset voivat hyvin hallita monia kieliä. Kuitenkin englannin yleistymisellä joillain aloilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Jos esimerkiksi tieteen tekeminen muuttuu kokonaan englanninkieliseksi, voi tärkeistä ilmiöistä kuten ilmastonmuutoksesta tai talousasioista pian olla vaikeata saada tietoa suomeksi. Tämä taas johtaa kielen köyhtymisen lisäksi yhteiskunnan eriarvoistumiseen: tieto on vain kielitaitoisten saatavilla. Itse asiassa suurin osa maailman noin 6000 kielestä tarvitsisi tekohengitystä tämän hyvinvointikriteerin kohdalla: niitä ei todellakaan voi käyttää kaikenlaisissa tilanteissa. Esimerkiksi EU:n alueella on alueellisia vähemmistökieliä kymmenen kertaa enemmän kuin EU:n virallisia kieliä. Näiden lisäksi EU-maissa puhutaan varmasti satoja maahanmuuttajien kieliä, joilla ei ole minkäänlaista virallista asemaa. Karkeasti arvioiden vain noin kolmasosalla maailman kielistä on ylipäänsä edes kirjakieli. On selvää, että jos kieltä ei voi käyttää viranomaisten kanssa asioidessaan eikä kirjoittaessaan, sen asema ei voi olla modernissa maailmassa turvattu. Kielen käyttömahdollisuuksien varmistaminen on pitkälti poliittista toimintaa. Viranomaisten kielivalikoimaa säätelee laki. Tavallinen ihminen ei voi kuitenkaan siirtää asiaa pelkästään päättäjille. Kieltä käytetään muuallakin kuin työelämässä ja viranomaisten kanssa. Yhtä lailla on tärkeää, että suomi elää harrastusten ja kodin kielenä. On olemassa myös yksi kielen itsensä ominaisuus, johon jokainen sen puhuja voi vaikuttaa. Se on varmistettava, jotta kieltä voisi käyttää kaikissa mahdollisissa tilanteissa: nimittäin ajankohtaisuus. Miten me voisimme puhua entisten vuosisatojen sanoilla uusimmista geenilöydöistä tai internet-taloudesta? Miten sosiaalisen median ja kännykkäajan ihmissuhteet hoidetaan, jos kielestä löytyy sanoja vain kansantansseille, karjanhoidolle tai kyläyhteisön 5

6 tarvekaluille? Ei mitenkään. Hyvinvoiva kieli elää ajan hermolla, kaikilla aloilla: seuraava hyvinvoinnin edellytys onkin muutos. Vierivä kieli ei sammaloidu Maailma muuttuu. Tämä merkitsee esimerkiksi ihmisten muuttamista maalta kaupunkeihin ja ryhtymistä harjoittamaan uusia elinkeinoja. Tämä modernisaatioksi kutsuttu ilmiö on jo vaikuttanut radikaalisti useimpien vähemmistöjen ja vähemmistökielten asemaan. Ilmiön vaikutuksia esimerkiksi Venäjän vähemmistöihin ja vähemmistökieliin ovat vastikään kommentoineet udmurttilainen kielentutkija Konstantin Zamjatin ja suomalaiset kielentutkijat Annika Pasanen ja Janne Saarikivi yhteisessä kirjassaan XX. He nostavat esiin kolme tapaa, joilla vähemmistö voi reagoida maailman muuttumiseen: mukautumalla enemmistön ehdoilla, kieltäytymällä kokonaan uudistumisesta tai muuttumalla oman kulttuurinsa ehdoilla. Kielen kannalta nämä kolme reaktiota tarkoittavat samassa järjestyksessä 1) enemmistökieleen vaihtamista, 2) oman kielen käyttöä puhtaana ja muuttumattomana tai 3) oman kielen uudistamista sellaiseksi, että sitäkin voi käyttää moderneista asioista. On selvää, että tässä kirjassa ei neuvota käyttämään ensimmäistä strategiaa, mutta miten on kahden muun laita? Pitäisikö meidän pyrkiä pitämään kieli mahdollisimman puhtaana ja perinteisenä vai antaa sen muuttua? Kysymykseen on helppo vastata pienen ajatusleikin avulla. Ajatelkaapa, että arjessa käyttämänne kieli olisi lakannut muuttumasta tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Uuden Vuoden yönä juuri vuoden 1993 koittaessa kieli olisi jäätynyt sellaisekseen. Mistä kaikesta emme voisikaan puhua? Ensiksi tulee mieleen internet. Miten me puhuisimme selaimista, palvelimista, kotisivuista tai hymiöistä, jos meillä ei olisi näitä ja 2000-luvuilla keksittyjä sanoja? Kännykkäbisneskin olisi heikoilla. Tavallisten kännyköiden lisäksi nimiä on keksitty vuoden 1993 jälkeen ties millaisille älypuhelimille ja kosketusnäyttöpuhelimille. Tekniikan tapaan muistakin uudemmista ilmiöistä olisi paha puhua ilman viimeisen kahdenkymmenen vuoden sanoja, sellaisia kuin uusavuttomuus, lasikatto tai infoähky. Mitä töitä me tekisimme, jos 6

7 meillä ei olisi pätkätöitä? Millä kielellä laskisimme hiilijalanjälkemme, jos tämä 2000-luvun sana olisi jäänyt keksimättä? Millä kielellä huolestuisimme ilmastonmuutoksesta? [näihin mitä tahansa vastaavaa, jolle venäjässä uusi sana] Ymmärtänette, mitä ajan takaa. Kielen käytettävyyden kannalta tilanne, jossa siihen ei tule lainkaan uusia sanoja ja ilmaisuja, on monella tapaa ongelmallinen. Mikäli kielen sanasto ei kehity, se jää auttamatta vanhanaikaiseksi. Eikä se silloin voi olla modernin ajan käyttökieli. Kielen muuttumisen tärkeys ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö vanhojen sanojen ja sanontatapojen häviäminen kielestä olisi sekin menetys. Niiden mukana katoaa pala vanhaa kulttuuria, mutta vanhasta ei kuitenkaan voi pitää kiinni kieltämällä uusi vaan pitämällä vanhaakin esillä. Lisäksi on hyvä muistaa, että kielen muuttuminen ei tarkoita sitä, että kielen ydin hetkessä muuntuisi joksikin muuksi. Jo mainitsemani suomalainen kielentutkija Janne Saarikivi kertoi eräässä esitelmässään tarkistaneensa leikillään Suomen suurimman sanomalehden, Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa käytettyjen sanojen alkuperän. Hänen laskujensa mukaan kaksi kolmasosaa sanoista oli uralilaisista sanavartaloista muodostettuja, eli sanavartaloita vanhimmasta kielitieteilijöiden tuntemasta suomen ja sen sukukielten esimuodosta. Suuri enemmistö sanoista ei siis ollutkaan tuoreita lainoja englannista, kuten monet tuntuvat Suomessa pelkäävän. Vaikka esimerkiksi suomen ja udmurtin puhuja eivät enää ymmärrä sanaakaan toistensa kielistä opiskelematta niitä, on kielten sanastoilla silti edelleen vankka yhteinen pohja. Sama pätee kielioppiin. Esimerkiksi suomen sijamuodoista nuorimmat eli ulkopaikallissijat (kielellä, kieleltä, kielelle) ovat parin tuhannen vuoden takaa. Kielen muutoksen nopeutta ei siis ole syytä liioitella: kielet, joita käytetään, eivät kuole muuttumalla hiljalleen esimerkiksi venäjän tai englannin kaltaisiksi. Niin kauan kuin kieltä puhutaan, myös ajatellaan sen kielen mukaisesti riippumatta siitä, onko osa käytetyistä sanoista tuoreita lainoja venäjästä vai ikiaikaisen alkukielen örinää. Voimme siis todeta, että hyvinvoivalle kielelle on tärkeää, että se uudistuu. Käytäntö ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Monia kysymyksiä herää: Kuka uudistaa kieltä? Kuka saa päättää, mikä uusi muoto tai sana on oikea? Miten uudet sanat saadaan kaikkien tietoon? Miten ne vakiintuvat? Palaan näihin kysymyksiin tarkemmin erityisesti ohjeissa Luota kieleesi ja Leiki kielellä. Tämän hetken tarpeisiin riittää se, että muistamme, että mikään kielen muuttumiseen liittyvä ei tapahdu itsestään, vaan osaavien kielenpuhujien päässä. 7

8 Hyvinvoivan kielen kriteeristön seuraava kulmakivi onkin se, kuinka hyvin kielen puhujat hallitsevat oman kielensä. Kieltä osataan ja opetellaan Tämä kirja pohjaa ajatukselle, jonka mukaan kutakin kieltä osaavat ihmiset niin äidinkieliset kuin kielen aikuisina oppineet omistavat itse kielensä. Vastuuta ei voi sysätä noin vain viranomaisille, opettajille, lautakunnille, akatemioille tai edes naapureille tai naapurikylän väelle, vaan kaikkien kieltä osaavien oikeus ja vastuu on pitää siitä huolta. Tämä ei kuitenkaan onnistu, mikäli kielenpuhujat eivät itse osaa kieltään. Miten kieli sitten opitaan? Helpointa on aloittaa lapsena. Eräässä suomalaisessa sketsisarjassa kaksi miestä kertoi matkastaan Espanjaan. He olivat tohkeissaan espanjalaisten älykkyydestä. He olivat itse yrittäneet ennen matkaa opetella muutaman sanan espanjaa, mutta eivät olleet oppineet juuri mitään. Matkalla he huomasivat, että Espanjassa jopa lapset osasivat espanjaa. Kuvitelkaa! Heille, aikuisille miehille, kieli ei ollut millään jäänyt päähän, mutta viisivuotiaat espanjalaislapsukaiset puhuivat sitä kuin vettä vaan. Neroja! Ja niinhän se on: paras tapa oppia kieltä on oppia sitä lapsena. Lapsena kielen ääntämys juurtuu luonnolliseksi, kielioppi tarttuu automaattiseksi ja arkisanasto karttuu helposti. Yksinkertaisimmillaan tämä tapahtuu, kun lapsen vanhemmat tai muut läheiset ihmiset puhuvat tälle kieltä. Jokainen aikuisiällä kieltä opetellut kadehtii lapsen kielenoppimisen ihmettä. Tästä syystä tässäkin kirjassa on ohje Puhu kieltä lapsellesi. Se on helpoin keino pelastaa kieliä. Lapsena oppiminen ei kuitenkaan yksin riitä. Suomessa tyypillinen kielitaitoa koskeva stereotypia on, että ihminen tuntisi äidinkielensä kaikki puolet jotenkin itsestään. Kuulemme omaa kieltämme koko lapsuutemme ja opimme sen pelkän kuuntelun perusteella. Ajattelemme, että pärjäämme koko elämämme tällä lapsuudessa äidiltä ja hiekkalaatikkokavereilta opitulla kielitaidolla. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikka kukin suomalainen varmasti tuntee oman puhekielensä, on selvää, ettemme osaisi ilmaista itseämme kirjallisesti tai edes suullisesti ihmiselon monipuolisissa tilanteissa ilman saamaamme opetusta. Suomalaisen sananlaskun mukaan äidinkieli imetään jo äidinmaidossa. 8

9 Maidon mukana tulee kuitenkin vain äidin kanssa puhuttava kieli, ja ihmisen elämä on paljon muutakin kuin äiti! Ajan takaa sitä, että myös kouluopetuksella on kielitaidon kehittymisessä suuri rooli. Tämä ei ole joko tai- vaan sekä-että -kysymys: kieltä ei valitettavasti opi kunnolla muutaman viikkotunnin avulla koulussa, mutta pelkkä kotipuhekaan ei riitä. Mahdollisimman laaja omakielinen kouluopetus on kielen hyvinvoinnin kannalta hyvin keskeistä. Kouluopetuksella on myös saavutettavissa positiivinen oravanpyörä. Koulutus lisää tietoa omasta kielestä. Tämä taas lisää uskoa omaan kieleen, mikä taas vaikuttaa lopulta positiiviisesti nuorten aikuisten uskallukseen ja haluun opettaa kieltä omille lapsilleen. Se taas on kuten olen jo sanonut ja tulen monesti sanomaan kaiken alku ja juuri. Kuten ymmärrätte, edellä on kuvattu ideaalinen tilanne: lapsi oppii kielen vanhemmiltaan, saa sillä lisäkoulutusta koulussa ja pääsee käyttämään sitä jatkossakin elämässään. Aina elo ei ole näin ruusuista. Monet tämän lukijoista eivät esimerkiksi ole enää lapsia. Itselle rakas, vanhempien tai isovanhempien kieli jäi monilta lapsuudessa oppimatta. Syyt kielen oppimattomuuteen ovat monet, eikä tilanne todellakaan ole poikkeuksellinen. Syytä masennukseen ei kuitenkaan ole, sillä kieliä voi oppia aikuisenakin. Itse osaan suomen lisäksi englantia, ruotsia ja saksaa. En kovinkaan hyvin, mutta riittävästi, jotta pystyn tutustumaan ihmisiin ja kertomaan ajatuksistani. Lapsuudenkodissani en kuitenkaan oppinut kuin suomea. Opettelen myös venäjää, vaikken osannut sitä ennen 35-vuotissyntymäpäivääni juuri spasibaa enempää. Omaksi kokemaansa kieltä voi ja kannattaa siis opetella vielä aikuisenakin. Asialle on omistettu kirjassa oma ohjekin: Opettele kieltä. Kielen osaamisen ja jatkuvan lisää oppimisen edut ovat selvät. Vastakohdan haitat ovat yhtä lailla ilmeiset. Osittainen, vain joihinkin elämänaloihin liittyvä kielitaito johtaa helposti riittämättömyyden tunteeseen tai jopa välinpitämättömyyteen omaa kieltä kohtaan. Tämä taas osaltaan heikentää kielen mahdollisuuksia. Menestyvän kielen kriteeristön viimeinen kohta onkin, arvostavatko kielen puhujat omaa kieltään. Kuka uskoo kieleen? Kieli kuolee, kun sen puhujat kuolevat. Tämä usein toisteltu fakta peittää näkyviltä sen, mitä tapahtui näiden kuolevien puhujien lapsille. Yllätys, yllätys, he elävät edelleen. He eivät ole 9

10 kuolleita, vaan puhuvat vain jotain muuta kieltä. Kielet eivät siis kuole sukupuuttoon kuin dinosaurukset. Kuolevaa kieltä puhuvien ihmisten suku saattaa jatkua, mutta he eivät vain siirrä omaa kieltään seuraavalle polvelle. Syitä tähän on turha yrittää yksinkertaistaa. Yksi tärkeä tekijä on joka tapauksessa se, että kieltä ei arvosteta tai siihen ei luoteta. Sillä ei nähdä olevan käyttöä yhteiskunnassa. Sen ei katsota olevan riittävä. Esimerkiksi arvostuksen ja luottamuksen tärkeydestä voi nostaa karjalan kielen aseman muuttumisen 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Karjalan puhujamäärä on laskenut noin neljännekseen toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla on modernisaatio ja sen mukanaan tuoma karjalan kielen arvostuksen lasku. Karjala on mielletty maalaisten kieleksi, ja siinä on ollut pysähtyneisyyden stigma. Jopa kielen laatu on alkanut epäilyttää: sen puhujat ovat itse alkaneet arvioida kielensä olevan jotenkin kehittymättömämpi kuin naapurikielten. heikentynyt tilanne on johtanut negatiiviseen kierteeseen. Vaikka ilmassa on nykyän paljon positiivisiakin merkkejä, monet eivät enää jaksa enää uskoa tulevaisuuteen. Kyse on sekä arvostuksen että luottamuksen puutteesta. Hieman paradoksisesti arvostus- ja luottamusongelma vaivaa myös suomen kieltä. Suomen kieli on suomalaisen yhteiskunnan enemmistökieli ja tarjoaa siis kaikki elämässä menestymisen avaimet. Silti useat ajattelevat, ettei kieli oikein riitä. On jopa ehdotettu, että englanti pitäisi ottaa Suomen kolmanneksi viralliseksi kieleksi suomen ja ruotsin rinnalle. Mistä tällainen välinpitämättömyys omaa kieltä kohtaan johtuu? Minkälainen ajattelu johtaa pitämään englantia edes varteenotettavana vaihtoehtona? Se kun ei ole juuri kenellekään suomalaiselle äidinkieli eikä sillä ole minkäänlaista historiallista asemaa Suomessa. Kutsun edellä kuvattua asennetta kieli on pölynimuri -ajatteluksi. Tämän ajattelutavan mukaan kieli on yksinkertainen työväline, kuin pölynimuri. Sen ajatellaan olevan olemassa vain tiettyä tehtävää varten, ja sen arvo lasketaan yksinkertaisesti suhteessa siihen, miten se hommansa hoitaa. Ja mitä tehdään nykyaikana tavaroille, kun ne eivät enää toimi kunnolla? Ne vaihdetaan uusiin. Suomi on vanha pölynimuri, englanti on uusi. Monien pienten sukukieltemme kannalta uusi pölynimuri on venäjä. Tällaista ajattelua on vastustettava kiivaasti. Kieli ei ole mikään pölynimuri, luulisi sen nyt olevan sanomattakin selvää. Totta kai kyse on välineestä kommunikoinnin välineestä mutta myös lukemattomista muista asioista. Kielellä on lukemattomia tehtäviä, joita on mahdotonta tyhjentävästi listata. Edes kielen tehtäviä kommunikoinnin välineenä ei voi tiivistää mihinkään laskukaavoihin: onko esimerkiksi vähäpätöisempää ilmaista tunteitaan 10

11 kuin sopia kokousaikoja? Jälkimmäinen onnistuu heikommallakin kielitaidolla, mutta ensimmäinen onnistuu vain sydämen kielellä, jos silläkään. Lisäksi jokaisessa kielessä asuu kokonainen kulttuuri. Me suomalaiset olemme ylpeitä esimerkiksi sanoista sauna ja sisu. Niiden ajatellaan kuvaavan suomalaisuutta paremmin kuin tukku lainasanoja. Tekisi mieleni sanoa, että kieli on itseisarvo, me asumme kielessämme. Onneksi välinpitämättämyydelle löytyy vastaesimerkkejä vaikka kuinka paljon. Yksi hienoimmista yksittäisistä eleistä on mielestäni komilaisten ö-kirjaimelleen pystyttämä patsas. Siinä missä esimerkiksi Suomessa tai laajemmin Venäjällä on tapana palvoa kieltä kehittäneitä ihmisiä, komilaiset nostavat hattua itse kielensä erikoislaadulle. Ö-kirjainta ei olekaan ihan joka kielessä! Toisen anekdootin kuulin hankkiessani tämän kirjan aineistoa. Eräs Afganistanin sodan sankari kiinnosti kovasti kotikaupunkinsa lehdistöä. Häntä lähestyi haastattelupyynnöin useampikin lehti. Sankari antoi kuitenkin vain yhden haastattelun: udmurtinkieliselle lehdelle. Hän ei itse osannut udmurttia, mutta kyseessä oli hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa kieli. Sankari itse arvosti omaa kulttuuriperintöään ja halusi lisäksi, että hänen vanhempansa saisivat lukea hänen tarinansa omalla kielellään. Arvostus nousee pienistä teoista. Summa summarum Hyvinvoiva kieli on määritelty. Kriteerien mukaisesti tavoitteenamme on kieli, jota käytetään mahdollisimman monipuolisesti, joka elää ajan mukana ja jota osataan ja arvostetaan. On aika siirtyä konkretiaan. Seuraavissa seitsemässä ohjeessa puhutaan siitä, mitä kielenpelastaja voi tehdä. Mikäli haluatte, voitte ajatella edessä olevaa tehtävää eräänlaisena maatushka-nukkena. Sisin nukke on lapsi, jonka oppimat kielet ovat kielen tulevaisuuden avain. Tämän nuken ympäröivä nukke symboloi vanhempia tai muita läheisiä, jotka toivottavasti opettavat lapselle omaa kieltään. Kahden nuken muodostama ydin on kielenpelastamistoimenpiteiden syvin tavoite. Ydin ei kuitenkaan voi toimia, ellei ympärillä ole tukea toiseksi sisimmälle nukelle. Tarvitaan siis kerroksia, jotka takaavat kielen ajankohtaisuuden, houkuttelevuuden, toimivuuden ja niin edellen. Kerroksia, jotka motivoivat vanhempia ja mahdollistavat kielitaidon täysipainoisen oppimisen ja sen käyttämisen mahdollisuudet. 11

12 Koska pelastettava kohde ja pelastettavat prosessit ovat monimutkaisia, tarvitaan myös monenlaisia keinoja. Seuraaviin lukuihin on siis koottu hyvin erilaisia keinoja kielen suojelemiseen. Yksi ehkä valitsee tavakseen huumorin, toinen kulttuurin tukemisen, kolmannen omin tapa on pitää meteliä kieliasioista. Ohjeita on seitsemän, ja ne kaikki tekevät omalla tavallaan kielestä hyvinvoivan. Valitse omasi tai vaikka kaikki. Käännä sivua ja pelasta kieli. 12