GLADIOLUS. Sleyn teologinen verkkojulkaisu 3/ Todistus

Transkriptio

1 GLADIOLUS Sleyn teologinen verkkojulkaisu 3/ 2014 Todistus L atinankielinen nimi Gladiolus tarkoittaa pikku miekkaa. Nimi muistuttaa Jumalan sanan miekasta. Jumalan sana luo Kirkon ja pitää sitä yllä. Gladiolus nostaa esiin tärkeitä teologisia aiheita kansanomaisessa muodossa. Lehti on ilmestynyt vuodesta TOIMITUS Ville Auvinen, Gladioluksen päätoimittaja, TT, STI:n pääsihteeri Pekka Lindqvist, Gladioluksen toimitussihteeri, TT, yliopistonopettaja Ida Heikkilä, TM, tohtoriopiskelija Lauri Vaahtoranta, MuM, TK, fil. yo Pääkirjoitus 2 Erkki Koskenniemi: Apostoli Areiopagilla. Miten ensimmäiset kristityt puhuivat niille, jotka eivät tunteneet Kristusta? 3 Pekka Huhtinen: Todistaminen KMN:n uudessa lähetysasiakirjassa 8 Ida Heikkilä: Todistus modernissa saksalaisessa ekumeniassa 14 Timo Eskola: Miten todistaa jälkikristilliselle ajallemme? Aatteellinen postmodernismi ja syytökset heteronormatiivisesta patriarkalismista 20 Aku Visala: Haasteena ateistinen uskontokritiikki 28 Matti Rusama: Pakanain profeetta. Katsaus Joonan kirjaan. 37 1

2 Pääkirjoitus Ville Auvinen, TT Todistus Kristuksesta on kirkon ja jokaisen kristityn tehtävä. Luukkaan evankeliumin lähetyskäskyssä opetuslapset lähetetään silminnäkijätodistajina todistamaan Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta (Luuk 26:46-48). Meidän tehtävämme on välittää apostolien todistus omalle ajallemme. Todistustehtävässä on otettava huomioon todistuksen sisältö, joka on Jumalan ilmoituksessa annettu, mutta myös se konteksti, jossa todistusta annamme. On tärkeä tuntea kuulijoiden tai keskustelukumppanien ajatus ja arvomaailmaa, jotta todistuksemme löytäisi kiinnekohdan heidän elämäänsä ja jotta se olisi ymmärrettävä. Vaikka ihmisen peruskysymykset ovat varsin muuttumattomia ja ajattomia, elämme kuitenkin aatehistoriallisesti varsin toisenlaisessa maailmassa kuin apostolit, Luther, Hedberg tai jopa 1900-luvun alkupuoliskon todistajat. Uusi aika ja uudet aatteet eivät kuitenkaan merkitse kristillisen sanoman vanhentumista, vaan tässä ajassa tarvitaan edelleen ja ehkä enemmän kuin ennen kristillistä todistusta iankaikkisesta ja muuttumattomasta Jumalasta. Tämän Gladioluksen numeron artikkelit pohjautuvat Karkun evankelisella opistolla pidettyjen Raamattu- ja lähetysteologisten päivien luentoihin ja työpajaesityksiin. Ne valottavat todistuksen kysymystä sekä todistuksen sisällön että sen kontekstin näkökulmasta. 2

3 Erkki Koskenniemi,TT, FT, dos. Apostoli Areiopagilla Miten ensimmäiset kristityt puhuivat niille, jotka eivät tunteneet Kristusta? Minulle on annettu hyvin haastava ja mielenkiintoinen otsikko. Olen käsitellyt samaa aihepiiriä samoilla päivillä muutama vuosi sitten (ks. Gladiolus 3/2011), ja koetan siksi olla toistamatta itseäni kohtuuttomasti ja ottaa esille ennen muuta uutta näkökulmaa. Apostolin puhe kreikkalaisille Perinteisesti nimenomaan Areiopagipuhe on ollut kristityille malliesimerkki siitä, miten kristitty mestari puhuu pakanoille. Kyseessähän on sentään apostoli Paavalin puhe kreikkalaisille viisaille. Viime vuosikymmenien aikana tutkijat ovat kyseenalaistaneet edellisen virkkeen jokaisen osan: Kyse ei ole Paavalista, kyse ei ole varsinaisesti puheesta eikä sitä ole osoitettu kreikkalaisille. Vastaavasti kaikki nämä kyseenalaistamiset on myös kyseenalaistettu. Ajattelimme näistä käsityksistä mitä hyvänsä niitä on hyvä tarkastella hieman lähemmin. Areiopagi-puhe ei sisälly Paavalin kirjeisiin, vaan se on osa Apostolien tekoja. Teksti on siis lähtöisin Luukkaan kädestä. Siitä, missä määrin puhe vastaa Paavalin ajatuksia, tutkijoiden käsitykset käyvät kovasti ristiin. Toiset ovat korostaneet eroavaisuuksia, toiset yhtäläisyyksiä. Toinen kyseenalaistettu osa virkkeestä on, että kyseessä ei ole aito kohtaaminen eikä varsinaisesti puhe, vaan Luukkaan kehittämä ideaalinen kohtaaminen. Näin ajattelevat siis väittävät, että todellista kohtaamista ei milloinkaan tapahtunut, ainakaan Luukkaan kuvaamalla tavalla. Tähän liittyy kolmas elementti: Monien tutkijoiden mukaan kyse ei siis ole kreikkalaisille suunnattu puhe, vaan ennemminkin omalle väelle suunnattu opetus. Paavali ei siis puhuisi teille, vaan näyttäisi heille, mistä suunnasta aurinko paistaa. Kyse ei siis olisi ikään kuin nauhoite mallikkaasta kohtaamisesta, vaan ennemminkin nuoren Kirkon oman identiteetin määrittämisestä. Uskallan havainnollistaa: Puhe muslimikoulussa on toinen asia kuin kertomus 3

4 siitä, miten pastori meni muslimikouluun ja sanoi heille suorat sanat. Nämä kyseenlaistamiset saattavat kuulostaa loukkaavilta, mutta tuollaisia kysymyksiä tutkija esittää ja hänen tulee esittää: Toisten asia on sitten vastata niihin, ja olen edellisellä kerralla koettanut tuota tehdä. Kaikki kolme elementtiä ovat joka tapauksessa sinänsä pohdinnan arvoisia asioita myös miettiessämme, miten kristityn tulisi puhua ei-kristityille. Ensimmäisen kysymyksen osalta muistuttaisin mieliin, miten 1. Tess. 1:9-11 tuo esille hyvin samanlaiset asiat kuin Areiopagipuhe, ja ne näyttävät olevan läsnä myös Roomalaiskirjeen 1. luvussa, vaikka kaikki tekstit ovat muodoltaan hyvin erilaisia (tähän keskityin viime kerralla ja palaan siihen vielä). Apostoli muistelee, mitä Tessalonikassa tapahtui hänen käydessään kaupungissa: Teidän keskuudestanne on Herran sana kaikunut Makedoniaan ja Akhaiaan, onpa uskonne Jumalaan tullut tunnetuksi kaikkialla muuallakin. Meidän ei tarvitse siitä puhua, 9 sillä kaikki kertovat, mihin meidän käyntimme teidän luonanne johti: te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa 10 ja odottamaan taivaasta hänen Poikaansa, jonka hän herätti kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevalta vihalta. Kaikissa näissä kolmessa tekstissä esiintyy kolme osaa: 1) On olemassa vain yksi Jumala ja kaikki muut ovat epäjumalia, 2) tulossa on viimeinen tuomio, ja 3) yksin Jeesus pelastaa tällä tuomiolla (Roomalaiskirjettä joudutaan lukemaan 3. lukuun asti). Näin siis Luukkaan kuvaama Areiopagi-saarna sisältää sittenkin hyvin samanlaisia aineksia kuin Paavalin tekstit. Palaan kolmeen kyseenalaistamisen kohteeseen. Erityisesti kolmas elementti on hyvinkin mielenkiintoinen omien puheidemme kannalta. Kun puhumme tai kirjoitamme uskosta osattomille, kirjoitammeko teille vai heille? Pyrimmekö siis kohtaamaan suomalaisen ihmisen sellaisena kuin oletamme hänen olevan, tiedämmekö sen ja etsimmekö nimenomaan hänen kysymyksenasettelujaan? Vai onko niin, että seuraamme tiedostamatta (tai mikä pahempi tiedostaen ja siis oman joukkomme korvasyyhyä kutkutellen), mitä oletamme omiemme toivovan epäuskoisille saarnattavan? Juuri tällä kohdalla kannattaa syventyä tarkemmin yhteen Paavalin opetuksen piirteeseen, joka näyttää olevan yhteinen sekä hänen kirjeilleen että Areiopagi-puheelleen. Hänen juonensa ovat meille tuntemattomat - miten kertoa uskon perusta ilman Saatanaa? Paavalin juutalaiset kuulijat tunsivat Vanhan testamentin. Vaikka siellä puhutaan Saatanasta suoraan ainoas- 4

5 taan neljästi (!), eri juutalaiset suunnat olivat kehittäneet hyvinkin erilaisia käsityksiä Saatanasta ja hänen roolistaan. Vaikka käsitykset vaihtelivat, useimmat juutalaiset traditiopiirit tuntevat Jumalan vastapelurin, persoonallisen Pahan, ja jaon pimeyden ja valon valtakunnan välillä. Jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin Jumala päättää Saatanan juonittelun. Viimeisen tuomion jälkeen Jumalan omien viettelijää, vastustajaa ja syyttäjää ei enää ole. Saatanan rooli voi olla niukka, kuten rabbiinisissa lähteissä, tai hyvinkin suuri, kuten Qumranin teksteissä, mutta se on olemassa ja virtaa myös Vanhasta testamentista varhaisen juutalaisuuden kautta Uuteen testamenttiin ja Kristuksen Kirkkoon. Pahan valta ja sen murtaminen oli yksi pala kristillisen pelastushistorian esittämistä. Mutta entä jos tämä palanen puuttui kokonaan? Kreikkalainen maailma tunsi kyllä varhaisista ajoista lähtien pahoja henkiä, joita koetettiin torjua magialla. Kreikkalaiset tunsivat myös kiukkuisia jumalia, kuten Odysseus sai tuta nahoissaan Poseidonin vainon. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset tunsivat myös jumalallisia olentoja, joita koetettiin johdonmukaisesti torjua - esim. metsänjumala ei välttämättä pitänyt uudisasukkaista. Sen sijaan pahojen henkien päämies puuttui, samoin jako pimeyden ja valkeuden valtakuntaan ja myös sellainen selkeä hierarkia, jonka näemme vaikkapa Markuksen evankeliumissa tai Ilmestyskirjassa. Miten silloin esitetään evankeliumi? Onko Saatanan olemassaolo ja rooli lähetyssaarnan ensimmäinen osa? Varoitusvalo palamaan! Viimeistään tässä vaiheessa kyselijän on tultava tietoiseksi omista rajoistaan. Paavali ei kävellyt Ateenassa suoraan Sokrateen ja Platonin keskustelurinkiin, vaan hän toimi satoja vuosia heidän kuolemansa jälkeen, ja moni asia oli jo muuttunut. Lisäksi hän saarnasi vaikkapa Lykaoniassa, eikä sen seudun asukkaista ja heidän uskostaan tiedetä juuri mitään. Entä jos he olivat omaksuneet persialaisilta paitsi jaon pimeyden ja valkeuden valtakunnan välillä myös hyvinkin tarkan henkivaltojen hierarkian? Ja ennen kaikkea - Mooseksella oli ollut saarnaajansa kaikissa isoissa kaupungeissa jo ammoisista ajoista lähtien, ja monet pakanat kuuntelivat synagogan opetuksia. Ilmeisesti on vaikea yliarvioida näiden ns. jumalaapelkääväisten ja myös Kristuksen tunnustaneiden juutalaisten merkitystä. Mutta siitä huolimatta esittämäni kysymys on pohtimisen arvoinen - miten ja kuinka kauan voi saarnata evankeliumia mainitsematta Saatanaa ja mitä siitä seuraa? Kysymys on ajankohtainen tälläkin hetkellä erityisesti Japanissa, koska shintolaisuudessa ei tunneta samaa 5

6 pahojen henkien hierarkiaa kuin Raamatussa. Dualismi - mitä se on? Teologit käyttivät kauan sanaa dualismi niin summittaisesti, että koko termistä oli usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Itse sanahan viittaa vain kahteen. Viimeistään sen jälkeen kun Jörg Frey määritteli kymmenen eri dualismin lajia, termin käyttökelpoisuus palautui. Dualismi voi olla hänen mukaansa esimerkiksi metafyysistä (jolloin vastakkain on kaksi kutakuinkin yhtä vahvaa voimaa), tilaan liittyvää (maa alhaalla ja taivas ylhäällä), antropologista (jolloin erotetaan ruumis ja sielu) tai psykologista (jolloin hyvän ja pahan taistelu asettuu ihmisen sisäpuolelle). Se voi kuitenkin olla myös sosiologista (me vastaan muut), kosmista (jolloin maailmankaikkeudessa vaikuttaa kaksi valtaa, kuten pimeys ja valkeus) tai eskatologista (tämä aika erotetaan tulevasta). Moni dualismin laji oli varsin tuttu itäisen Välimeren maailmassa, mutta merkittävästi oudompi lännessä. Ensimmäinen Johanneksen kirje ja myös Johanneksen evankeliumi piirtävät meidän eteemme kosmologisen dualismin: Vastakkain ovat valo ja pimeys, valon lapset ja pimeyden lapset, ja myös pimeyden ruhtinas käy taisteluun Kristusta vastaan. Mutta mitä silloin tehdään, kun juuri tämä kosmologinen dualismi on outo ja kun persoonallinen paha puuttuu? Paavali, Areiopagi-puhe ja Saatana Paavalin kirjeiden tarkastelu osoittaa mielenkiintoisen seikan: Apostoli ei puhu Saatanasta usein. Kun hän puhuu, käy selväksi, että hänellä on hyvin tarkka käsitys Saatanan olemuksesta, toiminnasta ja kohtalosta. Saatana estää evankeliumin saarnaa (2. Kor. 4:4; 1. Tess. 2:18), viettelee Jumalan omia (1. Kor. 7:5; 2. Kor. 11:3), mutta Kristus on pian tallaava Saatanan jalkojensa alle (Room. 16:20). Kosmologinen dualismi tulee selvästi esiin ainakin 2. Kor. 6:15, hyvinkin jyrkkänä. Nämä lauseet ovat hyvin linjassa varhaisen juutalaisuuden voimakkaimpien linjojen kanssa. Mutta miksi hän mainitsee Saatanan noinkin harvoin? Ehkä yksi vihje on saatavissa Areiopagi-puheesta ja sen kanssa hyvin yhteen sopivasta Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen luvusta. Voi olla haasteellista selittää kosmologista dualismia muutamalla lauseella niille, jotka eivät tunne asiaa lainkaan. Ehkä juuri siksi sekä Areiopagi-puhe että 1. Tess. 1:9-11 tarttuvat eskatologiseen dualismiin: On olemassa vain yksi oikea Jumala ja muut ovat vääriä, tämä maailmanaika päättyy, edessä on viimeinen tuomio ja Jumalan viha ja on yksi ainoa, joka voi pelastaa meidät tulevalta vihalta. Muutamalla lauseella 6

7 piirtyy kristillisen uskon perusrunko ja suuren Jumalan pelastustyö. Ensimmäiseen saarnaan ei mahdu kaikki luomisen ja paruusian väliltä, mutta Luoja ja paruusia siihen näyttävät mahtuneen useinkin. Jos arvioni on oikea, kyseessä ei ole sattuma, vaan huolellisesti pohdittu ja varmaan useissa keskusteluissa ilmi käynyt asia: Jos jostakin on kreikkalaisten kanssa aloitettava, ei kannata käyttää koko saarnaa kertomalla Saatanan olemassaolosta ja olemuksesta. Oli mentävä sisälle ovesta, ja tässä Paavali on määrittänyt oveksi tämän maailman kohtalon, joka lisäksi jossakin määrin muistutti filosofisen valtavirran stoalaisuuden käsityksiä. Tuli myös aika opettaa uskon salaisuus toisesta näkökulmasta, ja Paavalin lyhyet maininnat osoittavat, että valon ja pimeyden vastakohta hahmotettiin kyllä hänen perustamissaan seurakunnissa. Se ei kuitenkaan ollut ovi eikä alku, vaan kuului perusopetuksen seuraaviin vaiheisiin. Mitä meidän tulisi oppia? Paavalin tapa puhua persoonallisesta pahasta saa pohtimaan paitsi nykyisiä lähetyskenttiä myös oman maamme tilannetta. Kirkollammehan on valtava didaktinen ongelma, jota emme ole vielä tunnistaneet: Kun saarnat ovat lyhentyneet ja keventyneet eikä raamattutunteja enää pidetä eikä varsinkaan kuunnella, opetuksen paikat ovat käyneet vähiin ja kristillisen tiedon taso on laskenut ja laskee. Mitä oletamme kuulijoidemme tietävän, varsinkin puhuessamme uskosta osattomille? Taivaan ja helvetin vastakkaisuuteen sanoo uskovansa vain noin viidennes suomalaisista - ovatko kaikki enää edes tietoisia koko vastakkainasettelusta? Jeesuksen opetuksen mukaan taivaan tietä kulkevat ani harvat ja valtaosa kulkee kohti kadotusta - kuuluuko tuo tällä hetkellä ns. kansakoulupohjaan? Kristillisen uskon mukaan kristinusko on paitsi tie myös ainoa tie Isän luo ja muut uskonnot ovat vääriä - eihän tämä vain kuulosta tällä hetkellä ääriliikkeen uhoamiselta? Tiedostimme sen tai emme, jokainen saarna ja opetus edellyttää tiedettäväksi jotakin ja koettaa antaa palasia jonkin uuden hahmottamiseen. Perustaa ei lasketa joka saarnassa, vaan se edellytetään tiedettäväksi - mutta tiedämmekö, mitä kuulijat tietävät vai ovatko opetuksemme kuin tikkaat, joista puuttuu kymmenisen alinta askelmaa. Areiopagin saarnaaja tajusi, mitä kuulijalla oli edellytyksiä ymmärtää. Hän on malli siitä, miten julistaja tuntee kuulijansa. Hän tuli ymmärretyksi ja myös pilkatuksi ja hylätyksi. Ja kuitenkin jokin siemen osui hyvään maahan. Ihan Euroopassakin, ja vielä ajattelevien ihmisten parissa. 7

8 Pekka Huhtinen, TT Todistaminen KMN:n uudessa lähetysasiakirjassa 1. Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) uusi lähetysasiakirja mikä se on? Kirkkojen Maailmanneuvosto (KMN) hyväksyi syksyllä 2013 ( ) Etelä-Korean Busanissa pidetyssä yleiskokouksessaan uuden ekumeenisen lähetysasiakirjan Yhdessä kohti elämää (Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes). KMN:n edellisestä lähetysasiakirjasta (Mission and Evangelism) oli kulunut jo yli 30 vuotta, joten on kyse merkittävästä dokumentista. Asiakirjassa määritellään lähetystyön ja evankelioimisen uudet tai päivitetyt suuntaviivat maailmanlähetyksen muuttuneessa toimintaympäristössä. Asiakirjan eteen on epäilemättä nähty paljon vaivaa. Sitä ovat työstäneet seitsemän eri työryhmää 349 kirkkokunnasta usean vuoden ajan. Ottaen huomioon KMN:n laajuuden ja teologisen kirjavuuden tehtävä on ollut todella haasteellinen. Tuloksena on 112 kohtaa käsittävä ekumeeninen lähetysasiakirja. Kirjava työskentelytausta selittänee sen, että asiakirjassa on havaittavissa tiettyä hajanaisuutta, toistoa ja päällekkäisyyttä. En ihmettele, jos lukija kyselee, että olisiko dokumentin voinut puristaa vaikkapa 50 kohtaan. Tosin dokumenttia on kuulemma matkan varrella jo huomattavasti supistettu. 2. Lähetysasiakirjan tarkastelu todistamisen näkökulmasta? Nyt valittua todistamisen lähestymiskulmaa voidaan perustella kahdesta syystä. Ensiksi, lähetystyö on todistamista Jeesuksesta Kristuksesta, hänen messiaanisuudestaan ja jumaluudestaan, sekä siitä, että hänessä täyttyivät profeetalliset Kirjoitukset. Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka. (Apt 1:8) Toiseksi, näiden Karkun Raamattu- ja lähetysteologisten päivien 2014 teemaksi on valittu Todistus, minkä vuoksi Kristillinen todistus eri ulottuvuuksineen kulkee näiden päivien ohjelman punaisena lankana. 8

9 Lähetysasiakirjan kokonaisvaltainen tarkasteluni on Kotimatkalla 2014 kalenterissa otsikolla Kirkkojen Maailman-neuvoston (KMN) uuden lähetysasiakirjan arviointia. 3. Todistaminen sanoin ja/vai teoin KMN:n uudessa lähetysasiakirjassa käsitellään sanoin ja teoin todistamisen yhteyttä. Lukija voi havaita käytetyissä ilmauksissa tiettyä jännitettäkin näiden välillä. Jännite on tuttu missiologisessa keskustelussa. Tämä jännite oli aikanaan vaikuttamassa Lausanne liikkeen syntyyn (1974) ja nopeaan kasvuun maailmanlaajaksi lähetysliikkeeksi suurkonferensseineen. KMN:n korostaman ns. sosiaalisen evankeliumin (ulkonaisen auttamisen ja teoin palvelemisen) ylikorostumisen pelättiin syrjäyttävän evankeliumin julistamisen ja Sanan opettamisen keskeisyyden lähetystyössä. Tämä jännite Lausanne liikkeen ja KMN:n välillä on sittemmin vähentynyt. KMN:n uusimmassa lähetysasiakirjassa molemmille lähetys- ja evankelioimistyön toteutusmuodoille (julistus ja toiminta) annetaan yhtä suuri merkitys lähetystyössä: Kirkko on sanojen, tekojen ja koko olemuksensa kautta esimakua ja näkyvä todistus tulevasta Jumalan valtakunnasta. (59) Evankeliointi on hyvän sanoman jakamista sekä sanoin että teoin. Evankeliointi suullisena julistamisena eli evankeliumin saarnaamisena (kerygma) on syvästi raamatullista. Jos puheemme on ristiriidassa tekojemme kanssa, meidän evankeliointimme ei ole aitoa. Suullinen julistaminen ja näkyvät teot todistavat yhdessä Jumalan ilmoituksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen tarkoituksistaan (86. Kristillinen todistus toteutuu yhtä paljon läsnäolomme kuin sanojemme kautta. Jos uskon julkinen todistaminen ei ole oman hengen uhalla mahdollista, evankeliumin yksinkertainen todeksi eläminen voi olla voimallinen todistus. (89) Jää epäselväksi, millä perusteella kristillinen läsnäolo ja sanallinen todistus arvioidaan merkitykseltään samanarvoiseksi. Mikä on päämäärä? Uskon syntyminen? Evankeliumi on SANOMA armosta, sovituksesta, anteeksiantamuksesta ja pelastuksesta. Paavalin opetuksen mukaan usko tulee (syntyy) kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room 10:17). Kristillisen palvelun, diakonian (tekojen) kautta voidaan kyllä aurata tietä Kristus-todistukselle ja evankeliumin vastaanottamiselle. Pelkkä tekeminen ei voi kokonaan korvata evankeliumin 9

10 julistamista ja sanallista Kristus-todistusta. Asiakirjassa heijastuu balanssointipyrkimys sanoin ja teoin todistamisen välillä. Asiakirjasta löytyy myös maininta kristillisestä todistuksesta, jossa julistetaan lakkaamatta Jumalan pelastavaa voimaa Jeesuksen Kristuksen kautta (18). On selvää, että tietyissä oloissa (esim. islam) on vaivalloinen ja vaarallinen tie verbaaliseen todistamiseen ja julistamiseen, jolloin palvelun kautta luodaan edellytyksiä evankeliumin sanoman välittämiselle (ks. 89). Tekemisestä ei voida tehdä evankeliumia eikä evankeliumista tekoa. Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden tavoittelemisen sanotaan olevan väkevä todistus Kristuksesta (92). Asiayhteyden perusteella tässä tarkoitettaneen nimenomaan yhteiskunnallista vanhurskautta, oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuus on tärkeä arvo, mutta se ei edusta varsinaisesti kristinuskon ainutlaatuisuutta. Eri uskonnoissa voidaan nähdä tavoitetta oikeudenmukaisuuteen, mutta miten oikeudenmukaisuus ymmärretään, on eri asia. Lopputulos voi olla hyvinkin erilainen. Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden tavoitteleminen eivät ole EVANKELIUMI, jota me julistamme ja josta me todistamme. Evankeliumista säteilevät nämäkin arvot. 4. Marttyyrien todistus mitä se on? Marttyyrien todistuksesta todetaan: Pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen ja profeetallisuus saattavat joskus aiheuttaa vastustusta ja väkivaltaa ja näin ollen niiden seurauksena voi olla kärsimystä, vainoa ja jopa kuolema. Todelliseen evankeliointiin kuuluu haavoittuvuus, Kristuksen esimerkin seuraaminen ristiä kantamalla ja itsensä antamalla. (Fil. 2:5-11). Rooman valtakunnan aikaisten vainojen aikana marttyyrien veri oli kirkon siemen. Samoin nykypäivänä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden tavoitteleminen on väkevä todistus Kristuksesta ( 92) Kuulostaa pinnalliselta ja teologisesti ontolta, että Rooman valtakunnassa henkensä antaneet kristityt marttyyrit nähdään lähinnä eräänlaisina kaikkensa antaneina pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vastustajina. Heidän marttyyriutensa pääsyy oli se, että he kieltäytyivät tunnustamasta muuta Herraa (Kyrios) kuin Herran Kristuksen. Toisaalta asiakirjassa todetaan selkeästi, että Meidänkin päivinämme jotkut ovat menettäneet henkensä oman kristillisen todistuksensa vuoksi, ja näin he muistuttavat meitä opetuslapseuden hinnasta. Henki antaa 10

11 kristityille rohkeutta elää todeksi vakaumustaan myös vainon ja marttyyriuden aikana. ( 32) 5. Yhteinen todistus Lähetysasiakirjan ekumeenisen luonteen vuoksi on luonnollista korostaa kirkkojen yhteisen todistuksen merkitystä kirkkojen hajanaisessa tilanteessa: Yhteinen todistus on se, jonka kirkot, vaikkakin erossa toisistaan, antavat yhdessä erityisesti yhteisen toiminnan kautta, ilmentäen niitä totuuden ja elämän pyhiä lahjoja, jotka ne jo jakavat ja yhteisesti kokevat. (artikla 63) Ja edelleen: Me kaikki jaamme yhteisen huolen siitä, että koko kirkon tulisi todistaa koko evankeliumista koko maailmalle. (65) Kirkon tehtävä on todistaa koko evankeliumista koko maailmalle (65). Erinomaisesti on esitetty lähetystyön ja kirkon olemuksellinen yhteys. Kirkko on olemassa vain lähetystyötä varten. Sen sijaan, että puhumme kirkon lähetyksestä, olisi puhuttava lähetyksen kirkosta (57, 58). Kirkko on Jumalan lähetyksen palvelija, ei sen herra (62). Sama todistustehtävä kuuluu keskeisenä myös paikallisseurakunnalle ja jokaiselle kristitylle (74, 85). Ekskurssi: Meillä Suomessa asia on mitä ajankohtaisin. Kirkkomme on uuden lähetysstrategian valmistumisen myötä alkanut lisääntyvästi korostaa kirkon omistajuutta lähetyksestä. On sanottu, että kirkko haluaa lisätä omistajuuttaan lähetystyöstä. Mutta omistaako kirkko tosiaankaan lähetystyötä? Jos näin ajateltaisiin, niin silloin kirkko ja lähetystyö jälleen kerran eriytettäisiin toisistaan vastoin teologisia perusteita. Kirkkoa ja lähetystä ei tule eikä voi erottaa toisistaan. Suomen kontekstissa kirkon omistajuuteen sotkeutunee herkästi kirkollista vallankäyttöä suhteessa kirkkomme lähetysjärjestöihin, jotka tunnetuista herätyshistoriallisista syistä ovat olleet lähetystyön käytännön toteuttajat läpi kirkkomme lähetyshistorian. Kirkon ja lähetysjärjestöjen välisistä säännöllisistä yhteistyöneuvotteluista puhutaankin kirkon taholla ohjauskeskusteluina. Lähetysjärjestöt ovat erottamaton osa kirkkoa ja sen lähetystä. Lähetystyön kirkollisuus ratkeaa Jumalan sanan ja luterilaisen Tunnustuksen perusteella. Meillä on varoittavia esimerkkejä lähetystyön vääränlaisesta kirkollistamisesta, minkä tuloksena on ollut lähetystyön sisällöllinen ja numerollinen romahdus (vrt. Ruotsi). 6. Todistus kolmiyhteisestä vai kaikkialla jo läsnä olevasta Jumalasta? Missiologiassa on kiistelty siitä, onko sama Jumala, josta lähetystyössä todistamme, jo löydettävissä eri uskontojen jumalakäsityksissä. Esimerkiksi, jos jossakin uskonnossa käytetään jumalasta sanaa isä, onko kyse samasta Isä- 11

12 Jumalasta kuin kristinuskossa? Erityisesti Apt 17 (Paavali Ateenassa, puhe Areiopagilla) on inspiroinut tätä keskustelua. Kyse on yleisen ja erityisen ilmoituksen problematiikasta. KMN:n asiakirjassa seurataan sitä yleistynyttä tulkintaa, jonka mukaan Paavalin Ateenassa havaitsema palvonta-alttari tuntemattomalle jumalalle tarkoittaisi samaa Jumalaa, josta Paavali todisti eli Kolmiyhteistä Jumalaa; Ymmärrämme, ettei tehtävämme ole tuoda Jumalaa mukanamme vaan todistaa jo läsnä olevasta Jumalasta. (Apt 17:23-28) Pyhän Hengen kanssa me pystymme ylittämään kulttuurisia ja uskonnollisia raja-aitoja ja tekemään yhdessä työtä edistääksemme Elämää. (110, vrt. 94) Asiayhteyden kannalta tärkeä jae Apt 17:16 jätetään yleensä kokonaan vaille huomiota. Paavali joutui sisäiseen kiivastukseen ja kuohuntaan nähdessään Ateenan olevan täynnä epäjumalankuvia. Miksi Paavali koki hengellisen kiivastumisen? Hän koki tulleensa pakanuuden ja henkivaltojen rajulle taistelukentälle (vrt. Ef 6). Herättääkseen mielenkiinnon kuulijoissaan Paavali käyttää taidokkaasti retoriikkaa lähtien liikkeelle tuntemattomasta jumalasta ja tämän ilmoittamisesta ateenalaisille. Mutta voidaanko tämän perusteella samaistaa ateenalaisten tuntematon jumala Paavalin julistamaan Kolmiyhteiseen Jumalaan? Raamatun kokonaisuuden kannalta tällainen samaistaminen on perusteeton. Jumala ohjeisti kansaansa etteivät nämä sekaantuisi vieraisiin jumaliin. Erityisesti tästä varoitettiin saavuttaessa Luvattuun maahan, jossa oli ateenalaisittain runsaasti epäjumalia. Paavalin ei kerrota kohdanneen tuntemattoman jumalan alttaria muualla kuin Ateenassa. Tuntemattoman jumalan alttarin näkeminen tarjosi Paavalille luontevan retorisen sillan siirtyä yleisestä ilmoituksesta erityiseen ilmoitukseen. Asiakirjassa sanotaan: Ymmärrämme, ettei tehtävämme ole tuoda Jumalaa mukanamme vaan todistaa jo läsnä olevasta Jumalasta. (110). On tietenkin totta, että me emme kykene toimimaan Jumalan kuljettajina paikasta toiseen, vaan Hän on ensimmäisen uskonkappaleen perusteella läsnä koko luomakunnassaan. Mutta kolminaisuusopin kannalta asia on toinen. Yleisen ilmoituksen perusteella ei ole tarjolla evankeliumia vaan se on vietävä, tuotava. Kristuksen ylösnousemuksen tapahduttua evankeliumia lähdettiin viemään tyhjältä haudalta kaikkeen maailmaan, alkaen Jerusalemista. Tässä mielessä lähetystyössä todella tuodaan Kristus-Jumala mukanamme evankeliumin saarnassa ja Kristus-todistuksessa, siinä uskon sanassa, jota me saarnaamme (Rm. 10:8) 12

13 Syvimmiltään on kyse myös kolminaisuusopista. Lopuksi Lähetysasiakirjan lähtökohta on klassisen kristinuskon mukaisesti Kolmiyhteisen Jumalan toiminta. Jumala toimii Luojana, Lunastajana, elämän ylläpitäjänä ja uudistajana (pyhittäjänä). Kristillinen lähetystyö rakentuu tämän perusstruktuurin varaan. Lähetystyön välttämättömyydestä ja kristittyjen sitouttamisesta siihen asiakirjassa todetaan vetoavasti: Jos väitämme rakastavamme Jumalaa ja lähimmäisiämme, mutta emme jaa toisille evankeliumin hyvää sanomaa johdonmukaisesti ja hellittämättömästi, me petämme itseämme emmekä ole rehellisiä rakkaudessamme Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Meillä ei ole mitään parempaa annettavaa toisille ihmisille kuin Jumalan Kristuksessa ilmenevän rakkauden, armon ja hyvyyden jakaminen, ja heidän tutustuttamisensa siihen. (83). - Kauniisti ilmaistu, mutta mitä tällä tosiasiallisesti käytännössä tarkoitetaan? [Kirjoittaja on Sleyn lähetysjohtaja. Huom. Tekstilainauksiin tehdyt korostukset ovat tekijän omia.] 13

14 Ida Heikkilä, TM Todistus modernissa saksalaisessa ekumeniassa Todistus ekumenian keskiössä Todistus (engl. witness, testimony, saks. Zeugnis, kreik. martyrion) on globaalin nykyekumenian keskeisimpiä käsitteitä, varsinainen ekumenian muotisana. Yksi liittää todistuksen evankeliumin julistamiseen ja lähetystyöhön, toiselle yhteinen todistus on perusta kirkolliselle ykseydelle, kolmannelle se on tulkinnallinen avain, josta käsin erilaiset traditiot ja raamatuntulkinnat voidaan ymmärtää, ja neljännelle se on jopa eräänlainen merkki jumalallisesta todellisuudesta. Todistuksen ekumeeninen suosio johtunee osittain siitä, että käsite on yhtäältä raamatullinen ja toisaalta siinä mielessä neutraali, ettei siihen liity kirkkojen kauan sitten määrittelemiä ja vahvistamia opinkohtia. Myös saksalaisessa ekumeniassa todistus (Zeugnis) on saanut vahvan jalansijan. Saksan evankelisten kirkkojen (eli Evangelische Kirche in Deutschland -yhteenliittymään kuuluvien luterilaisten, reformoitujen ja unioitujen kirkkojen) keskinäisissä dialogeissa sekä näiden evankelisten kirkkojen ja Roomalaiskatolisen kirkon välisissä oppineuvotteluissa todistusta on toisen maailmansodan jälkeen käytetty enenevässä määrin yhteisissä eku- meenisissa julkilausumissa. Käsitettä ei kuitenkaan missään vaiheessa ole määritelty siten, että sen merkitys olisi kaikille osapuolille selvä. Yhteisen käsitteen taakse kätkeytyy siksi monenlaisia teologisia käsityksiä, ja osapuolet tarkoittavat yhteisillä muotoiluillaan eri asioita. Kuvatunlaisella käsitteellisellä epämääräisyydellä on laajat kielteiset seuraukset: yhteisen todistuksen varaan rakennettu kirkkojen yhteisymmärrys on teologisesti pinnallinen ja kaikki sen tuloksia soveltavat myöhemmät dialogit rakentuvat samoin huteralle pohjalle. Kaksi todistamisen maailmaa Ekumeenisia tekstejä lukiessa huomaa nopeasti, että todistuksen merkitykset ekumeenisessa kielenkäytössä voidaan jaotella kahteen peruskategoriaan, jotka samalla noudattavat melko selvää maantieteellistä jakoa: 1) anglosaksisen tai globaalin ekumenian perinteeseen, jossa todistus (witness) viittaa kristillisen kirkon toimintaan evankeliumin julistamiseksi maailmalle ja 2) modernin saksalaisen teologian hallitsemaan perinteeseen, jossa todistuksella (Zeugnis) tarkoitetaan koko kristillistä traditiota ja sen viittaavuutta jumalalliseen 14

15 tuonpuoleisuuteen. Anglosaksisen ekumenian korostus on käytännönläheinen ja toimintaan painottuva, kun taas saksalainen ekumenia painottaa itse todistusta ja sen sisältöä. Mitä nämä kaksi erilaista lähestymistapaa tarkoittavat käytännössä? Entä millaiseen ilmoitus- ja raamattukäsitykseen ne liittyvät? Globaalissa ekumeniassa, jota esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvosto edustaa, todistaminen ja todistus viittaavat siihen toimintaan, jossa Kristuksen kirkko kokonaisuudessaan osallistuu kolmiyhteisen Jumalan lähetykseen todistamalla sanoin ja teoin maailmalle Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Todistamisen päämääränä on maailman pelastus (mikä saattaa tarkoittaa monenlaisia asioita), mutta toisaalta myös näkyvä kirkollinen ykseys, joka rakentuu yhteiselle todistukselle, common witness. Yhteistä todistusta pidetään toisaalta äärimmäisen tärkeänä, mutta samalla korostetaan, ettei kirkkojen tarvitse puhua tai ajatella kaikesta samalla tavalla; niiden todistusten monimuotoisuus on rikkautta. Globaalin ekumenian lähestymistapa näyttää usein pinnalta katsottuna melko perinteiseltä, mutta se edustaa hyvin harvoin käsitystä, jonka mukaan Raamattu kokonaisuudessaan, ei vain sen niin sanottu ydin, on Jumalan sanaa. Saksalaisessa ekumeniassa asetelma on ratkaisevasti toisenlainen. Moderni saksalainen ekumenia näkee Jumalan sanan, joka samastuu Jeesuksen Kristuksen persoonaan ja toisaalta evankeliumiin, tuonpuoleisena todellisuutena, joka on kyllä inkarnaatiossa tullut maailmaan ja ilmoittanut itsensä, mutta joka ei sen jälkeen varsinaisesti enää ole maailmassa läsnä. Ne, jotka ovat Jumalan inkarnaation silminnäkijöitä, todistavat siitä seuraavalle sukupolvelle, joka puolestaan todistaa seuraavalle sukupolvelle jne. Apostolien alkuperäinen todistus kirjataan myös Raamattuun. Kirkko ei kuitenkaan ole pelkän historiallisen muistitiedon varassa, sillä pyhä Henki vaikuttaa uskovissa siten, että evankeliumi aktualisoituu heidän sydämessään, jolloin siitä kumpuaa uusia todistuksia: rukouksia, teologisia tekstejä, ylistystä yms. Näin syntyy todistusten ja todistajien ketju, joka on yhtä kuin kristillinen traditio. Vaikka todistuksia on monia ja ne voivat olla keskenään ristiriitaisiakin, ne viittaavat silti samaan asiaan eli evankeliumiin. Todistus Communio sanctorum asiakirjassa Modernille saksalaiselle ekumenialle tyypillinen ajattelu näkyy selvästi vuonna 2000 julkaistussa asiakirjassa Communio Sanctorum. Die Kirche als Gemeinschaft der Heiligen (Suom. Pyhien yhteys. Kirkko pyhien yhteytenä; Communio sanctorumissa dialogiosapuolina ovat Saksan katolisten piispojen konferenssi ja VELKD:n eli Saksan yhdistyneen evankelis-luterilaisen kirkon johto. Asiakirja keskittyy etsimään yhteisym- 15

16 märrystä kirkon ja sen viran olemukseen liittyvissä kysymyksissä. Communio sanctorum (CS) esittelee täysin uuden teologisen käsitteen, nimittäin todistusinstanssin (Bezeugunsinstanz). Asiakirja luettelee 5 tällaista instanssia: Raamattu, traditio, kirkkokansan uskontaju, kirkon opetusvirka ja teologia. Nämä todistusinstanssit toimivat yhdessä evankeliumin totuuden (CS, 11) tai ilmoitetun totuuden löytämisessä ja julistamisessa (CS, 17). Kyseinen malli on herättänyt paljon keskustelua paitsi ekumenian kentällä myös dialogikirkkojen omassa piirissä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että asiakirja on otettu paremmin vastaan katolisella puolella ja että moni evankelinen teologi on esittänyt jyrkkää kritiikkiä sitä kohtaan. Alkuperäinen todistus ja sen välittäminen Communio sanctorumin mukaan uskon perustava sisältö on Jumala ja hänen pelastustekonsa Jeesuksessa Kristuksessa. Tuolla sisällöllä, evankeliumilla, on perustava hahmo: ensimmäisten todistajien todistus kirkon yhteisössä (CS, 31). Evankeliumin alkuperäistä ja varsinaista muotoa ei siis tule etsiä ensisijaisesti Raamatusta, vaan niiden keskuudesta, jotka saivat todistaa inkarnaation ihmettä. Ylösnousseen silminnäkijätodistajina apostoleilla on ainutkertainen ja perustavaa laatua oleva merkitys. Heidän julistuksensa on kirkolle ohjeellinen kaikkina aikoina (CS, 73). Todistaminen ei pääty apostolien aikaan, sillä heidän tehtävänsä on siirtynyt kirkolle, joka on otettu totuuden todistamisen palvelukseen. Kirkko on ilmoituksen vastaanottaja ja samalla sen universaali välittäjä. Ilmoitus tai Jumalan sana eivät varsinaisesti ole kirkon hallussa, eikä se voi olla totuudesta täysin varma, vaan sen totuuden tunnistaminen ja todistaminen jäävät vajavaisiksi. Silti sen todistus koetaan Jumalan auktoritatiivisena ja luotettavana sanana (CS, 32). Asiakirja korostaa, ettei totuuden välittämisessä ole kyse minkään tarkkaan määritellyn opin tai opetuksen siirtämisestä: Ilmoitustodistuksen välittäminen eteenpäin ei ole pelkkää muuttumattomien lauseiden, riittien ja käytäntöjen antamista eteenpäin, vaan se pikemminkin välittää sitä kokemusta, tietoa ja niitä ratkaisuja, joita kirkko on historiassa tehnyt Jumalan Sanan pohjalta ajattelussaan ja elämässään. Näin traditio [Überlieferung] voi myötävaikuttaa siihen, että Jumalan sanan täyteys paljastuu enemmän ja enemmän. (CS, 36) Raamattu on todistusinstansseista ensisijaisin ja tärkein Aiemmin sanotusta seuraa, ettei myöskään Raamattu ole Communio sanctorum -työryhmälle tosiasiallista ilmoitusta, vaan pelkkä todistus siitä. Raamattu on kuitenkin alkuperäinen todistus siitä elävän Jumalan totuudesta, joka ilmoitettiin meille täydesti ja sel- 16

17 västi Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä tiivistetään luotettavasti niiden apostolien ja profeettojen todistus, joille Jumala on uskonut sanansa (CS, 33). Communio sanctorumin mukaan Raamattu on todistusinstansseista se, joka on ilmoitusta lähinnä. Siksi se on uskon viimekätinen normi (CS, 34), jonka mukaan kaikkien muiden todistusinstanssien tulee sitovasti ojentautua, kun ne tulkitsevat sitä, mietiskelevät sitä syvemmin, soveltavat sitä vallitsevaan tilanteeseen ja tekevät siitä kristillisen elämän kannalta hedelmällisen (CS, 43). Traditio, kirkkokansan uskontaju, kirkon virka ja teologia todistajina Vaikka Raamatun todistus on alkuperäinen ja kirkolle normatiivinen, se ei kuitenkaan yksistään ole riittävä; jotta kirkko voisi vastaanottaa, tunnistaa ja todistaa totuuden, eri tunnistamis- ja todistusinstanssien on toimittava yhdessä (CS, 33). Raamatulla, traditiolla, kirkkokansan uskontajulla, kirkon viralla ja teologialla on itsenäinen ja siinä mielessä muuttamaton ja korvaamaton tehtävä. Kirkon uskonyhteisössä ne ovat toisistaan riippuvaisia ja viittaavat toisiinsa, seuraavat toisistaan ja vaikuttavat toisissaan, kuitenkin jokainen vain sille ominaisella tavalla (CS, 43). Tradition erityistehtävänä on säilyttää uskonyhteisön elävä yhteys Jumalan sanaan (CS, 43). Jumalan sanan välikappaleena se on nykyisen kirkon kritiikkiä; historiallisena välikappaleena sitä tulee tarkastella kriittisesti Raamatusta käsin. (CS, 37) Communio sanctorum korostaa, että Pyhän Raamatun todistus on se kriteeri, jolla arvioidaan, välittääkö traditio Jumalan sanan oikein ja kokonaan (CS, 36). Kirkkokansan uskontaju puolestaan on instanssi, jonka kautta kirkko kokonaisuudessaan tunnistaa uskon sisällön ja tunnustaa sen elämässään. Sitä ei saa redusoida toisten tunnistamis- ja todistusinstanssien hyväksymiseksi (CS, 38), eli se ei ole yhtä kuin Raamatun pohjalta kasvanut valmius tunnistaa oikea usko ja opetus, vaan itsenäinen hengellinen kyky. Kirkon opetusviran tehtävänä on tulkinnan ja julistuksen kautta säilyttää Jumalan sanan sisältö, puolustaa sitä harhoja vastaan, ja siten palvella totuutta. Tämä opetusvirka on Jumalan sanalle alisteinen, ja se voi ainoastaan tulkita Raamattua ja siten välittää apostolista traditiota eteenpäin (CS, 44). Tieteellisen teologian tehtävänä on uskon ja ilmoituksen totuuden asian- ja ajanmukainen metodis-kriittinen toteuttaminen ja esittäminen (CS, 44). Sen erityisvastuuna on arvioida muiden todistusinstanssien asianmukaisuutta Raamatun mittapuun mukaan (CS, 42). Entä sola scriptura? Communio sanctorum korostaa, että Raamattu on muiden todistusinstanssien yläpuolella ja että niiden todistusta on arvioitava sen valossa. Käytännössä tällainen arvioiminen on kuiten- 17

18 kin erittäin vaikeaa, kun Raamatun todistukselle ei anneta muuta sisältöä kuin erittäin löyhästi määritelty evankeliumi. Communio sanctorum myöntääkin, että todistusinstanssien välisiä konflikteja ei aina voi välttää. Kuvailtu todistusinstanssien vuorovaikutus voi onnistua ainoastaan Pyhän Hengen vaikutuksen kautta, eikä sitä voi ymmärtää ilman Hänen vaikutustaan.. (CS, 44) Yllä olevien lainausten valossa ei ole vaikea käsittää, miksi Communio sanctorum on saanut lämpimän vastaanoton Saksan katolisessa kirkossa. Katoliselle uskolle ominaisesti asiakirja antaa kirkon opetusviralle suuren arvon, painottaa kirkon roolia ilmoituksen välittäjänä ja todistajana ja korostaa monessa suhteessa tradition merkitystä; traditiosta tulee itse asiassa yläkäsite, johon kaikki muut todistusinstanssit palautuvat. Raamattu on kylläkin arvovaltaisinta traditiota, koska se on alkuperäistä ja silminnäkijäkertomuksiin perustuvaa todistusta, mutta se ei ole ainoa tapa tulla tuntemaan totuus eikä sen todistus ole riittävän vahva ilman muita todistusinstansseja. Luterilainen yksin Raamattu -periaate, joka korostaa, että Jumalan ilmoitussana voidaan löytää vain Raamatusta ja että kirkon koko elämän on alistuttava tuon sanan alle, saa tässä asiakirjassa taipua. Ilmoituskäsitys, jota Communio sanctorum edustaa, on saanut paljon vaikutteita reformoidusta teologiasta. Työryhmän mallissa Jumalan sana ei ole reaalisesti läsnä maailmassa, ja siksi sana ja sakramentit eivät myöskään todellisesti sisällä sitä pelastuksen todellisuutta, josta ne julistavat. Ne ovat ikään kuin merkkejä, jotka viittaavat Jumalan sanaan ja joista voi tulla vaikuttavia, jos Pyhä Henki tekee ne eläviksi. Kun sola scriptura korvataan viidellä todistusinstanssilla ja reaalipreesenssi sanan viittaavuudella, luterilainen aines jää lopulta kovin ohueksi. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että Communio sanctorumin edustama teologinen ajattelu ei palaudu vanhan kirkon tai reformaation aikakauteen, kuten saksalaiset ekumeenikot väittävät, vaan kulkee käsi kädessä modernin raamattukriisin ja sen perillisen, luvun lopun saksalaisen teologian kanssa. Tietyssä mielessä Communio sanctorumin teologia on looginen seuraus tästä kriisistä: kun historialliskriittinen raamatuntutkimus vie pohjan Raamatun arvovallalta, totuutta täytyy etsiä muualta, postmodernismin hengessä mielellään mahdollisimman monesta lähteestä. [Kirjoittaja on Helsingissä vaikuttava ekumeniikan jatko-opiskelija.] Lähteet Communio Sanctorum: Die Kirche als Gemeinschaft der Heiligen. Bilaterale Arbeitsgruppe d. Deutschen Bischofskonferenz u. d. Kirchenleitung d. Vereinigten Evang.-Luth. Kirche Deutschlands (VELKD). Frankfurt: Otto Lembeck,

19 Saksan katolisen piispainkonferenssin ja VELKD:n kannanotot Communio sanctorumiin löytyvät seuraavista teoksista: Stellungnahme der Deutschen Bischofskonferenz zur Studie Communio Sanctorum. Bonn: Sekretariat der Deutschen Bischofskonferenz, Communio Sanctorum: Ev. Stellungnahmen zur Studie der 2. Bilateralen Arbeitsgruppe der Deutschen Bischofskonferenz u. der Kirchen 19

20 Timo Eskola,TT, FT, dos. Miten todistaa jälkikristilliselle ajallemme? Aatteellinen postmodernismi ja syytökset heteronormatiivisesta patriarkalismista Kristillisen todistuksen antaminen ei tapahdu tänään samassa tilanteessa, kuin aiemmin. Yhteiskunta muuttuu nopeasti ja aatevirtaukset seuraavat toisiaan. Kirkon asema heikkenee koko Euroopassa ja myös Suomessa. Olemme siirtymässä jälkikristilliseen asetelmaan, jossa kristinuskon sanomaa tarkastellaan vain fundamentalismin muotona, ja ihmisen hyvää haetaan kristillisen perinteen ulkopuolelta ja vastakkainasettelussa siihen. Nyt on syytä kysyä, minkälaisen maailman keskelle sanoma tuodaan, ja miten tähän on tultu. Taustalla kriisin vuosisata Kristinuskon vastaisen liikkeen juuret menevät syvälle. Jo Nietzschestä lähtien länsimaissa on uskoteltu, että kristinuskosta vapautuva maailma vapauttaa samalla suuren ihmisyyden ja päästää ihmiskunnan todellisen potentiaalin valloilleen. Humanismi kasvoi Euroopassa lähes koko ajan uskonnonvastaisena ideologiana. Useimpien ajattelijoiden tarkoituksena oli irtautua kristillisestä ihmiskäsityksestä ja todellisuuden tulkinnasta. Vielä 1800-luvulla toiveet olivat korkealla ja kuvitelmana oli, että sivistys vapahtaa ihmiskunnan. Aikamme aatteellista tilannetta ei voi kuitenkaan ymmärtää ilman menneen vuosisadan kauhujen muistamista. Kaksi maailmansotaa, joista molemmat alkoivat Euroopan sydämestä, romahduttivat edellä mainitun optimismin. Sivistyksen suuret maat alkoivat tuhota toisiaan ja kymmenien miljoonien ihmisten teurastaminen säesti humanismin kaatumista. Tämä uusi todellisuus alkoi samalla muuttaa aatehistoriaa luvun filosofiat ovat perin synkkiä, ja syystä. Niiden avainsanoja ovat merkityksettömyys ja tuska. Maailmansodan maailma on absurdi. Jos joitain ajattelijoita halutaan mainita tässä, niin Heideggerin filosofian keskeisenä avainsanana on ahdistus. Ahdistusta on lukijoille tuottanut lisäksi se, että kyseinen ajattelija kuului Hitlerin tukijoihin eikä koskaan katunut 20

21 näkemyksiään, ainakaan julkisesti. Ranskalaiset Sartre ja Camus tunnetaan puolestaan elämän mielettömyyden tulkkeina. Sivistyksen raunioilla he eivät keksineet enää muuta ratkaisua, kuin tunnepohjalta kasvavan kapinan pahaa vastaan vaikka sille ei tosin enää löytynyt järjellisiä perusteita. Menneen vuosisadan filosofiat ovatkin luonteeltaan ahdistuksen filosofioita. Lukija ei enää kohtaa kuvauksia täydellisestä maailmasta. Tiede ja teknologia eivät pelasta ihmiskuntaa. Humanismilla ei ole tulevaisuutta. En tarkoita, että kukaan ihminen tällä hetkellä ei voisi enää johdonmukaisesti edustaa myönteistä humanismia, tai että kristinuskosta vieraantunut ihminen ei voisi halutessaan tehdä niin. Yksinkertaisesti on vain kyse siitä, että kehitysuskoinen tieteellä perusteltu optimismi kuoli länsimaisesta filosofiasta. Kun nykyään puhutaan tieteestä tai filosofiasta, puhutaan enemmän eksistentialismista tai postmodernismista, kuin vanhentuneesta positivismista. Merkityksen kuolema Filosofian kentällä merkitys katosi tosin myös paljon teoreettisemmassa mielessä. Uusia suuntauksia tuki periaatteellisempi käsitys merkityksen hajoamisesta. Jacques Derrida kritisoi jumalallista merkitystä ja esitti teorian merkin suhteellisuudesta. Hänen mukaansa kielelliset merkit eivät tavoita todellisuutta. Sanat eivät koske tosiasioita. Niinpä käsitys totuudesta tulisi muuttaa koska tosiasioita ei enää ole olemassa. Derridan hyökkäys kohdistui jälleen kerran kristinuskon näkemyksiä vastaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että oletus totuudesta ja maailman pysyvästä rakenteesta perustui virheellisesti luomisajatukseen. Koska luomista ei ole, eikä mikään jumaluus anna sanoille todellista merkitystä, pysyvyydestä on luovuttava. Meillä on Derridan mielestä käytettävissämme vain leimoja, joita olemme lyöneen näkemiemme asioiden päälle. Ihmiset pelailevat näillä leimoilla, mutta pelin merkitys on vain kunkin ihmisen korvien välissä. Jean-Francois Lyotard sovelsi ajatusta pian akateemiseen totuuskäsitykseen. Juuri hän muotoili postmodernismin kielenkäytön. Lyotard puhui suurten kertomusten, niin sanottujen metakertomusten kuolemasta. Kieli ei koskettele totuutta, vaan jää ainoastaan kielipelien tasolle. Yhteiskunnassa on kyse vallankäytöstä eli siitä, kenen kielipeli voittaa. Puhuminen on taistelua, kuului Lyotardin iskulause. Vähitellen kielen taistelusta tuli yhteiskunnallisen keskustelun olennainen osa. Kritiikin lähtökohta on varsin ymmärrettävä. Suuria kertomuksia olivat tietenkin ne tiedeuskoiset ja kehitysoptimistiset kuvitelmat, joiden varaan humanismi oli laittanut toivonsa. Se oli modernin aikaa, ja se tuli nyt jättää taakse. Edessä oli siis post moderni kausi luvulla oli käynyt ilmi, että tiede ja tekniikka olivat kyenneet vain tuottamaan parempia sotakoneita ja tuhon välineitä. Syntynyt hävitys oli suurempi kuin se 21

22 teknologinen hyöty, jota mennyt kulttuuri oli pystynyt tuottamaan. Humanistit olivat lähes tulkoon tuhonneet ihmiskunnan. Siksi suuret kertomukset kuolivat. Aatteellisessa mielessä on murheellista, että kristinusko luokiteltiin Derridan, Lyotardin ja heidän seuraajiensa ideologiassa yhdeksi suurista kertomuksista. Sen oletettiin olevan yhtä väärä kuin muidenkin aatteiden. Merkityksen kuolemassa siten myös kristinusko kuoli, jälleen kerran, ja sen näkemykset piti hylätä. Tämä hylkäysprosessi tulee ymmärrettäväksi, kun katsotaan tarkemmin, minkälaisia piirteitä postmoderni liike alkoi saada. Postmodernismit (monikossa) tulevat Postmodernismista voidaan esittää tarkka analyysi pitkän kaavan mukaan, tai nopea lyhyen kaavan määritelmä, jolla on kantavuutta yleisessä keskustelussa ja kulttuurissa esiintyvien näkemysten osalta. Pitkä kaava veisi tarkastelijan yksityiskohtaiseen pohdintaan modernin ja jälkimodernin välisestä taitteesta ja arvioihin siitä, onko väitettyjä muutoksia koskaan todella tapahtunut. Lyhyt kaava on helpompi, koska kuka tahansa voi päivittäisen keskustelun perusteella todeta tietyt kulttuurissa ja yhteiskunnassa vaikuttavat ideologiat. Postmodernismissa voidaan ensinnäkin erottaa toisistaan laaja kielellinen muutos ja kapea-alaisempi aatteellinen pyrkimys. Näistä jälkimmäinen perustuu hieman yksioikoiseen pelkistykseen. Niin sanottu vasemman laidan aatteellinen postmodernismi vastustaa heteronormatiivista patriarkalismia. Vaikka väite kuulostaa yksinkertaistukselta, se kattaa etenkin populaarissa keskustelussa esiintyvät ideologiset käsitykset hämmästyttävän hyvin. Lisäksi se kuvaa monia akateemisella kentällä esitettyjä vaatimuksia modernin kauden hylkäämisestä. Feminismi on muotoillut jälkimodernismia aina 1960-luvulta lähtien. Modernin maailman sanottiin olleen rikkaiden, keski-ikäisten miesten maailma. Länsimaita ohjasi patriarkalismi, miesten aggressiivinen ylivalta, joka käytti hyväkseen koko ympäröivää maailmaa: naisten työpanosta, kolmannen maailman rikkauksia ja ylipäätään koko yhteiskuntajärjestelmää. Uskonnollisesti perusteltu patriarkkojen jumalallinen patriarkalismi piti valtaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla, ja länsimainen miesten tiede antoi sille täyden tukensa. Jos naiset halusivat päästä irti tällaisista kahleista, heidän tulisi muuttaa koko patriarkalistinen järjestelmä. Patriarkalismin vastustaminen on perin tyypillistä niin kulttuurin, akateemisen naistutkimuksen, kuin populaarin kirjoittelunkin alueella. Kristinuskoa vastustettiin tuon kaiken aikaansaajana ja takaajana. Miesten yhteiskunta lepäsi kristillisen perhemallin ja isän, perheen patriarkan, varassa. Koska postmodernismi alkoi vastustaa laajoja todellisuudentulkintoja ja elämänkatsomuksia, se halusi hajottaa myös seksuaalisuutta koskevat suuret kertomukset. Seksuaalisuuden 22

23 historiasta kirjoittanut Michel Foucault nosti homoseksuaalisuuden kertomuksen muiden seksuaalisuuden ymmärtämisten rinnalle. Perinteistä perhemallia ja etenkin naisen ja miehen luomiseen perustuvaa seksuaalisuutta alettiin syyttää heteronormatiiviseksi. Miesten moderni yhteiskunta vaati perinteistä seksuaalisuuden mallia ohjeelliseksi ja syrji muita käsityksiä. Postmodernismille puolestaan on tullut luonteenomaiseksi puolustaa homoseksuaalien oikeuksia yhteiskunnan ja kulttuurin kaikilla osa-alueilla. Tutkimuksen kentässä metodioppaat ovat saaneet vähitellen lukunsa gayand-lesbian-tutkimuksesta sekä queertutkimuksesta. Joissain teoksissa väitetään, että sukupuolisuus ja jopa sukupuoli ovat kielellisen merkityksen kaltaisia rakennelmia, konstruktioita. Ja vaatimus kuuluu: jokaisen on saatava määritellä sukupuolensa (kussakin tilanteessa) itse. Joissain maissa tällaista mahdollisuutta vaaditaan merkittäväksi jo passeihinkin. Postmodernin ajattelun kriisiytyminen Edellä mainittu Lyotard puhui kielipeleistä ja taistelusta. Yhteiskunnassa on kyse vallankäytöstä eli siitä, kenen kielipeli voittaa. Kielen taistelusta tuli yhteiskunnallisen keskustelun olennainen osa. Heteronormatiivisuus oli yksi kielellisen vallankäytön ilmenemismuoto. Patriarkalismi pyrki myös monilla muilla tavoin hallitsemaan yhteiskuntaa kieltämällä vähemmistön kielipelit tai naisten tavan tulkita maailmaa. Siksi meidän aikamme kulttuurikeskustelussa pidetään tärkeänä nimenomaan kieltä ja terminologiaa. Syrjintää ei enää ole pelkkä oikeuksien riistäminen, vaan myös vääräksi koettu vähemmistöjä koskeva kielenkäyttö. Yhteiskunnan kielipelit halutaan saada eroon partiarkalismin normatiivisuudesta. Esimerkkinä tästä toimii vaikkapa Ruotsista Suomeen levinnyt poliittinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliitosta. Kuten sanottu, postmodernismi on historiallisista syistä myös uskonnon vastaista. Tämä koskee vähintäänkin kristinuskoa. Syyt siihen ovat yksinkertaisia. Filosofien mukaan kuvitelma kielen pysyvästä merkityksestä oli, kuten todettu, uskonnollinen. Merkityksen takasi Jumala, joka oli luonut järjestyksen maailman. Itse patriarkkojenkin taivaallisena Isänä Raamatun Jumala oli heteronormatiivisen miesten maailman peruspilari. Perhe puolestaan ilmentää luomiskertomuksen huipentumaa. Siksi postmoderni kristinuskon kritiikki purkaa kirkon suurta kertomusta. Esimerkiksi jumalakuva on pelkästään yksi nappula kielipelissä. Uskonnon vastustajien tavoitteena on poistaa kristilliset käsitteet ja sanasto ihmisten arkikäytöstä ja tuoda tilalle oma sanastonsa. Kielen kaksinaisuuteen liittyy kuitenkin samalla postmodernismin ongelma. Sen luonne on äärimmäisen helppo havainnollistaa. Jos sanat eivät tavoita todellisuutta, se tarkoittaa, että 23