Ketoosin esiintyvyys ja yhteys ummessaolokauteen eteläpohjalaisilla maitotiloilla

Transkriptio

1 Marianne Jokimäki & Milja Kotanen Ketoosin esiintyvyys ja yhteys ummessaolokauteen eteläpohjalaisilla maitotiloilla Maidosta maitoon -hankkeen alkukartoituksen tulosten yhteenvetoa Opinnäytetyö Syksy 2017 SeAMK Ruoka Agrologi (AMK)

2 2 SEINÄJOEN AMMATTIKORKEAKOULU Opinnäytetyön tiivistelmä Koulutusyksikkö: Ruoka Tutkinto-ohjelma: Agrologi (AMK) Suuntautumisvaihtoehto: Maatalousyritysten tuotantoprosessit Tekijät: Marianne Jokimäki & Milja Kotanen Työn nimi: Ketoosin esiintyvyys ja yhteys ummessaolokauteen eteläpohjalaisilla maitotiloilla Maidosta maitoon -hankkeen alkukartoituksen tulosten yhteenvetoa Ohjaaja: Teija Rönkä Vuosi: 2017 Sivumäärä: 46 Liitteiden lukumäärä: 0 Ketoosi on aineenvaihduntasairaus, joka on seurausta energiansaannin vajauksesta. Lypsylehmillä sitä esiintyy yleisimmin poikimisen jälkeisinä viikkoina, jolloin lehmän maidontuotanto nousee nopeasti. Ketoosi on todennäköisesti yleisempi ongelma lypsykarjatiloilla kuin on luultu. Etenkin piilevä ketoosi jää tiloilla huomaamatta ja hoitamatta, sillä se ei aiheuta lehmälle näkyviä oireita. Ketoosi vaikuttaa kuitenkin negatiivisesti esimerkiksi lehmän maitotuotokseen ja hedelmällisyyteen. Tässä työssä selvitimme ProAgria Etelä-Pohjanmaan Maidosta Maitoon -hankkeeseen kerätystä aineistosta näkyvän ja piilevän ketoosin esiintyvyyttä eteläpohjalaisilla maitotiloilla. Käytössämme oli kahdeksalta tilalta kerätyt tiedot, joissa ketoainepitoisuudet oli mitattu maitonäytteillä. Vertailimme tilakohtaisia esiintyvyyksiä ja etsimme yhteyksiä lehmien taustatiedoista kerättyihin muuttujiin. Piilevää ketoosia esiintyi 42,5 %:lla kaikista tutkimukseen osallistuneista eläimistä. Piilevää ketoosia löytyi kaikilta tutkimukseen osallistuneilta tiloilta, esiintyvyys tiloilla vaihteli 5 % ja 70 % välillä. Piilevän ketoosin esiintyvyydellä oli merkitsevä yhteys lehmän ummessaolokauden pituuden sekä poikimavälin kanssa. Pitkä umpikausi ja poikimaväli näkyivät suurempana piilevän ketoosin esiintyvyytenä. Avainsanat: lypsylehmä, umpikausi, ketoosi, piilevä ketoosi

3 3 SEINÄJOKI UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Thesis abstract Faculty: School of Food and Agriculture Degree programme: Degree Programme in Agriculture and Rural Enterprises Specialisation: Farm production Authors: Marianne Jokimäki & Milja Kotanen Title of thesis: Incidence of ketosis and its association with cows dry period on South Ostrobothnian dairy farms Summary of the results of the initial survey for the project Maidosta maitoon Supervisor: Teija Rönkä Year: 2017 Number of pages: 46 Number of appendices: 0 Ketosis is a metabolic disease which is caused by energy deficiency. It occurs most commonly during the first weeks after calving when a cow s milk yield increases quickly. Ketosis is probably a more frequent problem at dairy farms than we had thought. Especially subclinical ketosis can remain easily unnoticed and untreated on farms because it causes no clinical symptoms in cows. It however causes, for example, a decrease in a cow s milk yield and its fertility. In the thesis the Incidence of clinical and subclinical ketosis is investigated from the data which was collected by project Maidosta maitoon (From One Milking Period to Another), led by ProAgria South Ostrobothnia. The concentration of ketones was examined using milk samples. There was access to data from eight farms. The appearance of ketosis between the dairy farms was compared and the relationship between ketosis and some other variables in the data was investigated. Subclinical ketosis appeared in 42.5 % of all cows in the study. Subclinical ketosis was found on every farm in the study, the appearance on farms varied between 5 % and 70 %. The appearance of clinical ketosis had a significant relation with the length of the dry period and the interval between calvings. A longer dry period and interval between calvings was associated with a higher incidence of subclinical ketosis. Keywords: dairy cow, dry period, ketosis, subclinical ketosis

4 4 SISÄLTÖ Opinnäytetyön tiivistelmä... 2 Thesis abstract... 3 SISÄLTÖ... 4 Kuva-, kuvio- ja taulukkoluettelo... 6 Käytetyt termit ja lyhenteet JOHDANTO UMMESSAOLOKAUDEN HAASTEET Ummessaolevan lehmän ravinnontarpeet, syöntikyky ja suosituksia rehuannoksen koostumukselle Umpikauden ruokinnan haasteet Liiallinen energian saanti umpikauden alussa Syönnin väheneminen umpikauden lopussa Vaihtoehtoja ummessaolokauden ruokinnan toteutukselle Ummessaolokauden muut olosuhteet KETOOSI Aineenvaihdunnallinen tausta Ketoosin esiintyvyys ja yhteys tuotokseen Ketoosille altistavat tekijät ja ennaltaehkäisy Ketoosin taloudellinen merkitys Ketoosin yhteys muihin tuotantosairauksiin Ketoosin oireet ja diagnosointi Ketoosin hoito Ketoosin testausmenetelmät Verinäyte Testaus virtsasta Testaus maidosta Ketoosityypit Subkliininen eli piilevä ketoosi Kliininen eli näkyvä ketoosi Primaari ja sekundaarinen ketoosi... 24

5 5 4 AINEISTO JA MENETELMÄT MaMa-hanke ja sen tavoitteet Aineiston keruu Hanketilat Tila Tila Tila Tila Tila Tila Tila Tila Aineiston käsittely TULOKSET Tuotantokierron tunnusluvut ja kuntoluokat Tilojen umpikauden ruokinnat Ketoosin esiintyvyys tiloilla Ketoosin esiintymisajankohta Ketoosin yhteys tutkittuihin muuttujiin koko aineistossa Poikimaväli Ummessaolokauden pituus Kuntoluokka Poikimakerta TULOSTEN TULKINTA JA POHDINTA KIITOKSET LÄHTEET... 43

6 6 Kuva-, kuvio- ja taulukkoluettelo Kuva 1. Kaavio kudosrasvojen liittymisestä energia-aineenvaihduntaan ja ketoaineiden muodostumiseen 16 Kuva 2. Kliinisestä eli näkyvästä ketoosista kärsivä lehmä 20 Kuvio 1. Maidon ketoainepitoisuuksien esiintyvyys viikoittain, kaikkien tilojen tulokset Taulukko 1. PortaBHB ketoainetestin tulkintakaavio Taulukko 2. Yhteenveto tilojen tunnusluvuista, tilakohtaiset keskiarvot vaihteluväleineen Taulukko 3. Tiloilta saadut ruokintatiedot ummessaolokaudelta Taulukko 4. Ketoositapausten kappalemäärä ja prosenttiosuus tiloittain Taulukko 5. Poikimavälin yhteys piilevän ja kliinisen ketoosin esiintyvyyteen Taulukko 6. Ummessaolokauden pituuden yhteys piilevien ja kliinisten ketoositapausten esiintyvyyteen Taulukko 7. Kuntoluokan yhteys piilevien ja kliinisten ketoositapausten esiintyvyyteen Taulukko 8. Poikimakerran yhteys piilevän ja kliinisen ketoosin esiintyvyyteen

7 7 Käytetyt termit ja lyhenteet Ketoosi Poikimaväli Ummessaolokausi Subkliininen Kliininen Ketoaineiden liian suuri pitoisuus elimistössä. Energiavajeesta johtuva aineenvaihduntahäiriö, jossa kudosrasvoja ei pystytä käyttämään energiantuotantoon vaan ne hajotetaan vaihtoehtoista reittiä pitkin ketoaineiksi. Edellisestä poikimisesta kulunut aika seuraavaan poikimiseen. Lehmän poikimista edeltävä, noin 8 viikkoa kestävä ajanjakso, jolloin lehmä ei tuota maitoa ja utarekudos uudistuu. Käytetään myös nimitystä umpikausi. Piilevä, ei näkyviä oireita. Näkyvä, näkyväoireinen. Primaari, primäärinen Ensisijainen, suoraan jostain johtuva. Sekundaari, -nen Toissijainen, välillisesti jostain johtuva.

8 8 1 JOHDANTO Maidontuotannossa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut isoja edistysaskeleita. Jalostuksen, tehokkaamman ruokinnan, olosuhteiden paranemisen ja tiedon lisääntymisen myötä lehmien tuotostaso on noussut jopa yli litran keskituotoksiin. Samalla lehmän elimistö joutuu toimimaan tehokkaammin kuin ennen, mikä on lisännyt metabolisten eli aineenvaihdunnallisten sairauksien määrää. Ketoosi on salakavala aineenvaihduntahäiriö, joka jää tiloilla helposti huomaamatta ja hoitamatta. Selkeän, oireita aiheuttavan ketoosin sijaan se nimittäin esiintyy usein lievempänä, piilevänä ketoosina. Se ei välttämättä näy lehmästä mitenkään päällepäin, mutta aiheuttaa silti monenlaisia ongelmia karjassa ja taloudellisia tappioita. Piilevien ketoositapausten määrä voi olla siis paljon suurempi kuin nykyisin tiedetään. Lypsylehmillä ketoosia esiintyy seurauksena negatiivisesta energiatasapainosta, joka on yleisintä poikimisen jälkeisinä viikkoina. Tänä aikana maitotuotos nousee nopeasti, samaan aikaan kun syöntikyky ja energiansaanti eivät välttämättä ole umpikauden ja poikimisen jälkeen vielä riittäviä ylläpitämään kasvavaa maitotuotosta. Onnistunut umpikausi vaikuttaa siihen, miten hyvät edellytykset lypsylehmällä on onnistuneeseen tuotoskauden alkuun. ProAgria Etelä-Pohjanmaa yhteistyökumppaneineen on käynnistänyt Maidosta Maitoon -hankkeen kartoittaakseen monipuolisesti olosuhdetekijöitä sekä ketoosin esiintymistä eteläpohjalaisilla maitotiloilla. Tässä opinnäytetyössä perehdymme lypsylehmän ketoosiin ja ummessaolokauden tavoitteisiin. Tutkimusosassa perehdymme Maidosta maitoon -hankkeen alkukartoituksen yhteydessä kerättyyn aineistoon hiljattain poikineiden lehmien maidon ketoainepitoisuuksista. Selvitämme kliinisen ja piilevän ketoosin esiintymistiheyttä alueella, sekä etsimme tiloilta kerätyistä taustatiedoista mahdollisia syitä, jotka saattavat selittää eroja ketoosin esiintyvyydessä tilakohtaisesti. Tavoitteena on löytää ketoosille altistavia tekijöitä, joita välttämällä ketoositapauksia pystyttäisiin ennaltaehkäisemään tiloilla.

9 9 2 UMMESSAOLOKAUDEN HAASTEET 2.1 Ummessaolevan lehmän ravinnontarpeet, syöntikyky ja suosituksia rehuannoksen koostumukselle Luke:n ruokintasuositusten mukaan 650-kiloisen lehmän energian tarve umpikauden alussa on 85,3 MJME/pv ja lopussa 100,3 MJME/pv (Lypsylehmien energian tarve, [viitattu ]). Valkuaisen tarve umpikauden alussa on noin 511 g OIV/pv ja lopussa 581 g OIV/pv, kun kuiva-aineen syönniksi laskettiin 10,3 kgka/pv (Lypsylehmien valkuaisen tarve, [viitattu ]). Umpikauden alussa lehmän kuiva-aineen syöntikyvyn voidaan olettaa olevan 2 2,2 % eläimen elopainosta, 614-kiloisella lehmällä tämä tarkoittaa 12,3 13,6 kgka päivässä (Ordarza 2004). Poikimista edeltävillä kolmella viikolla kuiva-aineen syönti on keskimäärin 20 % vähäisempää kuin umpikauden alussa, suurin osa vähenemisestä tapahtuu viimeisellä poikimista edeltävällä viikolla. Tämä vähennys esimerkiksi täysikasvuisella holstein-lehmällä tarkoittaa syönnin putoamista 3 kgka/pv umpikauden alkuun verrattuna (Ordarza 2004; Peek & Divers 2008, 594). Pian poikivien syöntimäärää arvioidessa voidaan olettaa niiden syövän kuiva-ainetta 1,75 % elopainostaan (Ordarza 2004). Syöntikyvyn mukaisen kuiva-aineen syönnin toteutuminen edellyttää kuitenkin erittäin hyvin sulavaa rehustusta, joten käytännössä umpilehmän kuiva-aineen syönti jää yleensä syöntikykyä pienemmäksi. Lehmän kuiva-aineen syöntiin vaikuttaa tuotantokauden vaiheen lisäksi suuresti myös rehun laatu. Eniten lehmä syö rehua, jonka syönti-indeksi on korkea. Säilörehun syönti-indeksiä nostaa rehun korkea D-arvo, matala käymishappojen määrä, matala kuitupitoisuus, sopiva kuiva-ainepitoisuus ( g/kg), 1. sadosta tehty rehu ja apilapitoinen nurmi. Rehun tulee olla hyvin säilynyttä, eli virhekäymistä ei ole tapahtunut eikä valkuainen ole alkanut hajota. Myös käytetyn oljen tulee olla puhdasta ja hyvin säilynyttä. Kuiva-aineen kokonaissyöntiä lisää myös rehujen vaihtelevuus, eli rehustuksessa käytetään eri komponentteja, kuten viljaa, paljokasveja ja kokoviljasäilörehua. Rehun laadun lisäksi syöntiin vaikuttavat suoraan tarjotun rehun määrä, syöntiaika ja tila, lämpötila ynnä muut tekijät, kuten riittävä veden

10 10 saanti. (Rinne 2014, ) Käytännössä umpilehmän kuiva-aineen syöntiin vaikutetaan useimmiten nostamalla rehustuksen kuitupitoisuutta. Nummi (2012, 13) viittasi Chungin ym. (2008) tutkimukseen, jonka mukaan ruokinnan kuitupitoisuuden lisäämiseen käytetyn kuitukomponentin tyypillä ei ollut vaikutusta lehmän syöntikykyyn ennen tai jälkeen poikimisen. Umpikauden ruokinnan suositellut pitoisuudet ovat energiaa 9 MJ/kgka ja raakavalkuaispitoisuus %. Kahdessa ryhmässä tapahtuvalla ruokinnalla umpilehmien ruokinnan suositellut pitoisuudet ovat energiaa 8 9 MJ/kgka ja raakavalkuaista 12 %, tunnutusruokinnassa energiaa 10 MJ/kgka ja raakavalkuaista %. (Hulsen & Aerden 2014, 66.) Umpilehmien oikeanlainen kivennäisruokinta on myös tärkeää ja oikean kivennäisrehun valinta tulisi tehdä rehuanalyyseihin perustuen (Perälä 2016). 2.2 Umpikauden ruokinnan haasteet Liiallinen energian saanti umpikauden alussa Umpikauden ruokinta on haastavaa saada toteutetuksi oikein. Loppulypsykaudesta ja umpikauden alkupuolella lehmien energiantarve on huomattavasti pienempi herumisen huippukauteen verrattuna. Lehmät eivät säätele syöntiään energiantarpeensa mukaan, vaan vapaassa ruokinnassa syövät usein % energiantarpeeseensa nähden (Kokkonen 2014, 2). Lihavuudesta aiheutuu ongelmia myöhemmin lypsykaudella. Liiallinen energian saanti umpikaudella heikentää syöntikyvyn lisääntymistä poikimisen jälkeen, mikä puolestaan lisää ketoosin riskiä, heikentää hedelmällisyyttä, sekä vaikuttaa alentavasti maidon pitoisuuksiin (Norismaa 2013, 4). Lihavat lehmät ovat myös hitaampia poikimaan, mikä johtuu sekä lantion alueen rasvoittumisen aiheuttamasta lisävastuksesta, että mahdollisesti myös lihasten rasvoittumisesta (Chamberlain & Wilkinson 2000, 146). Energian saannin rajoittaminen on suositeltavaa, sillä ummessaolokauden rajoitetun ruokinnan oli tutkimuksessa todettu vaikuttavan lehmien syöntikyvyn tasaisempaan nousemiseen poikimisen jälkeen verrattuna vapaasti ruokittujen syöntikykyyn.

11 11 Myös maidontuotanto poikimisen jälkeen nousi tasaisemmin (Norismaa 2013, 6). Lehmien tulisi olla umpikaudelle siirryttäessä ja sen aikana sopivassa kuntoluokassa, joka on nykytietojen mukaan 3 3,5 (Hartikainen 2013, 17; Hulsen & Aerden 2014, 74 75). Chamberlain ja Wilkinson (2000, 146) käyttivät tästä esimerkkinä Gansworthtyn ja Toppsin (1982) tutkimusta poikimahetkellä kolmessa eri kuntoluokassa olevien lehmien maidontuotannosta, rehunkulutuksesta ja kuntoluokan kehittymisestä maidontuotannon jatkuessa. Ryhmät tässä tutkimuksessa olivat laiha (kuntoluokka 1,5 2), normaali (kuntoluokka 2,5 3), ja lihava (kuntoluokka 3,5 4). Tulokset lihavuuden haitoista olivat selkeitä. Maidontuotannon osalta lihavien lehmien tuotos oli selvästi alhaisempi ensimmäisten 7 viikon aikana poikimisen jälkeen, eivätkä ne pystyneet koko 15 viikon tutkimuskauden aikana yltämään samaan tuotostasoon kuin laihat lehmät. Yksi mahdollinen selitys tälle selvisi lehmien syöntimääriä verratessa: lihavat lehmät söivät selvästi laihoja lehmiä vähemmän, ero syönnissä oli hurjat 4 kgka/pv ensimmäiset 10 viikkoa poikimisen jälkeen. Samalla havaittiin lihavien lehmien kuntoluokan putoavan jopa 1,25 yksikköä ja toisaalta laihoina poikineet onnistuivat jopa kasvattamaan elopainoaan, vaikka ne lypsivät enemmän. (Chamberlain & Wilkinson 2000, 146.) Liiallista energiansaantia umpikauden alkupuolella tulee välttää, mutta lehmän on silti syötävä kunnolla, jotta sen pötsi ja suolisto pysyvät mahdollisimman suurina ja lehmä pystyy poikimisen jälkeen sulattamaan mahdollisimman paljon rehua (Hulsen & Aerden 2014, 66). Lehmän tulisi umpikauden alkupuolella siis syödä suuria määriä, mutta riittävän energiaköyhää rehua Syönnin väheneminen umpikauden lopussa Vaikka energian saantia umpikaudella on syytä rajoittaa lihomisen estämiseksi, tärkein tavoite umpilehmien, poikivien ja vastapoikineiden kanssa on saada jokainen lehmä syömään hyvin. Umpikauden loppupuolella haasteena onkin syönnin väheneminen tiineyden loppuvaiheessa. Syönnin vähenemisestä johtuvasta energiavajeesta seuraa rasvan mobilisaation lisääntyminen kehon rasvavarannoista (Peek & Divers 2008, 594). Syönnin vähenemiseen johtavia syitä voivat olla vasikan viemä

12 12 suuri tila lehmän sisällä ja hormonaaliset muutokset, mutta myös veren ketoainepitoisuuden nousu kudosrasvojen käytön lisääntyessä. (Ordarza 2004.) Vähäinen kuiva-aineen syönti umpikaudella on myös tärkeä syy moniin poikimisen jälkeisiin ongelmiin, kuten vähäisen maitotuotokseen ja kohtutulehdukseen (Hulsen & Aerden 2014, 67). Jotkin uudet tutkimustiedot tosin kyseenalaistavat syönnin vähenemisen normaalina tapahtumana: Maito ja me -lehden artikkelissa esiteltiin Kanadalaisen Marina von Keyserlinkin tutkimusryhmän tuloksia, joiden mukaan syönti väheni ennen poikimista vain niillä eläimillä, joilla oli jokin piilevä sairaus (Sarjokari 2014). Vaikka umpikaudella lihominen on haitallista, etenkään umpikauden loppupuoli ei ole oikea aika yrittää laihduttaa lihavia lehmiä. Energiavaje saattaa pahimmillaan aiheuttaa lehmälle tiineysajan ketoosin. Umpikaudella pudonnut kuntoluokka nostaa paitsi ketoositapausten, myös juoksutusmahakierteiden, poikimahalvausten ja kohtutulehdusten lukumäärää. (Peek & Divers 2008, ) Syönnin vähenemisen vuoksi olisi suositeltavaa tarjota pian poikiville lehmille energiapitoisempaa rehua kuin umpikauden alkuvaiheessa eli käyttää tunnutusruokintaa, mikä vähentäisi energiavajetta ja siten rasvan mobilisaatiota ja ketoaineiden muodostumista jo ennen poikimista (Grummer 1995, 2823; Hiitiö 2017). Yhteenvetona umpikauden kuntoluokasta voidaan sanoa, että tavoitteena on saada lehmä pysymään samassa kuntoluokassa tuotantokauden vaiheesta riippumatta. Ummessaoloaikana lehmän laihtuminen ei ole hyväksi, mutta kuntoluokan nouseminen 0,25 pisteellä on vielä hyväksyttävää (Hulsen & Aerden 2014, 66). 2.3 Vaihtoehtoja ummessaolokauden ruokinnan toteutukselle Ummessaolokauden ruokintatapoja on varmasti yhtä paljon kuin tilojakin, mutta ne seuraavat kuitenkin muutamia pääperiaatteita. Ruokintamallit voidaan jakaa vapaaseen ja rajoitettuun ruokintaan. Vapaassa ruokinnassa energiansaantia ei ole rajoitettu lehmän energiantarvetta vastaavaksi. Tällöin lehmä syö umpikaudella vapaasti karkearehua, joka on energia- ja ravinnekoostumukseltaan suunnilleen samanlaista kuin lypsävien karkearehu. Rajoitetussa ruokinnassa on tarkoitus rajoittaa lehmän

13 13 rehusta saamaa energiamäärää tarvetta vastaavaksi. Tämä tapahtuu joko vähentämällä rehun energiasisältöä lisäämällä kuitupitoisuutta (esimerkiksi oljen avulla), tai antamalla samanlaista rehua kuin lypsäville, mutta rajoittamalla annetun rehun määrää. (Nummi 2012, 12.) Jos rehu on riittävän energiaköyhää, sitä voi annostella lehmille lähes vapaasti ilman liiallisen energiansaannin pelkoa. Määrän rajoittaminen vaatii rehun punnitusta ja tarkkaa tietoa jaetun rehun määrästä, mutta automaattisilla järjestelmillä (kuten kisko- tai mattoruokkijalla) tämäkin on mahdollista. Edellisten strategioiden lisäksi ruokinta voidaan jakaa yksi- ja kaksivaiheiseen ruokintaan. Lehmälle voidaan syöttää koko umpikauden ajan samanlaista rehua, tai antaa umpikauden alussa energiaköyhempää rehua ja siirtyä voimakkaampaan tunnutusruokintaan muutama viikko ennen poikimista. (Nummi 2012, 12.) Umpilehmät tulisi erottaa omaksi ryhmäksi niin pihatossa kuin parsinavetassakin. Parsinavetassa erityisesti on huolehdittava, etteivät umpilehmät saa varastettua vierustoverilta lypsävien rehua. Erillisruokinnassa umpilehmien ruokintaa voidaan mukauttaa paremmin yksittäisten eläinten tarpeiden mukaan, aperuokinnassa ummessa oleville lehmille on hyvä tehdä oma apeseos. (Hartikainen 2013, 17.) Umpilehmien sekä tiineiden hiehojen karkearehu tehdään usein myöhemmin korjatusta nurmesta, jolloin sen sulavuus on heikompaa. Rehun valkuaispitoisuus yleensä laskee, kun rehun energiapitoisuutta säädellään. Tätä voidaan kuitenkin korjata lisäämällä karkearehun joukkoon hieman rypsiä. Valkuaislisää suositellaan käytettäväksi, kun rehun valkuaispitoisuus laskee alle 12 prosentin. Liian energiapitoista rehua voidaan myös laimentaa hyvälaatuisella oljella. Olki tulee silputa niin, että se on enintään 4 5 sentin pituista. Tällöin lehmät eivät pysty niin hyvin valikoimaan korsirehuja. Myös kokoviljasäilörehua voidaan käyttää umpilehmien sekä nuorkarjan ruokinnassa. Näin rehussa on mukana heikosti sulavampi korsi sekä hyvin sulavat jyvät. Parhaiten kokoviljasäilörehuun sopii kaura, sillä sen sulavuus on heikompi kuin ohralla ja vehnällä. (Perälä 2016.)

14 Ummessaolokauden muut olosuhteet Umpikausi on lyhyt jakso lehmän tuotantokierrossa, mutta se vaikutus tulevaan tuotantokauteen on suuri. Riittävä tila sekä ruokailua että liikkumista varten ovat tärkeitä ummessa olevalle lehmälle. Mukava ja riittävän tilava lepäämisalusta on kriittisen tärkeä, mikäli lehmien odotetaan märehtivän kunnolla. Kuumalla säällä riittävä tuuletus, tuulettimet ja vesisumut lisäävät eläimen mukavuutta ja siten syöntimäärää. Siirtoja ryhmästä toiseen myöhäisellä umpikaudella tulisi välttää, sillä kuivaaineen syönti vähenee mm. arvojärjestyksen selvittelyjen vuoksi uudessa ympäristössä. (Peek & Divers 2008, 596.) Hulsenin ja Aerdenin (2014, 66 74) mukaan ummessaolokauden ihannepituus on ensimmäisellä kerralla 8 viikkoa ja myöhemmillä kerroilla 6 8 viikkoa, sillä pidempi umpikausi johtaa kuntoluokan nousun myötä helposti metabolisiin ongelmiin, kuten ketoosiin ja rasvamaksaan. Lyhyempi umpikausi puolestaan vähentää maidontuotantoa seuraavalla lypsykaudella, sillä utare ei ole ehtinyt toipua (Aspila ym. 2001, 90). Ihanteellinen poikimaväli lehmillä on vrk (Kaimio 2003). Umpeenpanon aikaan maitotuotoksen tulisi olla alle 15 kg päivässä utareongelmien ja stressin välttämiseksi (Hulsen & Aerden 2014, 74). Lehmän vastustuskyvyn on todettu olevan heikoimmillaan poikimista edeltävinä ja sen jälkeisinä viikkoina, joten lehmille syötetyn rehun tulee olla puhdasta. Tämän vuoksi lypsäviltä lehmiltä syömättä jääneen rehun syöttämistä umpilehmille kannattaa harkita, sillä syljen mukana kaikki mahdolliset taudinaiheuttajat siirtyvät myös umpilehmille (Hiitiö 2017). Lypsävien rehua ei ole yleensä myöskään huomioitu ruokintasuunnitelmissa, joten umpilehmien saama energiamäärä ja rehun kivennäissuhteet saattavat poiketa tavoitteesta.

15 15 3 KETOOSI 3.1 Aineenvaihdunnallinen tausta Ketoosi on seurausta negatiivisesta energiatasapainosta, joka on lypsylehmillä yleisintä pian poikimisen jälkeen. Tällöin syöntikyky ja energiansaanti eivät umpikauden ja poikimisen jälkeen ole vielä riittäviä ylläpitämään kasvavan maitotuotoksen vaatimaa energian tarvetta, vaan energiatase jää negatiiviseksi (Monitoring subclinical ketosis, [viitattu ]). Ketoosi on siis metabolinen häiriö lehmän elimistössä, joka johtuu kohonneesta ketoainepitoisuudesta ruumiin nesteissä ja kudoksissa (Pyörälä & Tiihonen 2005, 1). Asetoni, asetoasetaatti ja beta-hydroksivoihappo (BHB) ovat tunnetuimmat ketoaineyhdisteet. Jonkun aikaa poikimisen jälkeen jokainen poikinut lehmä menettää maidossa enemmän energiaa kuin mitä se rehuista pystyy saamaan. Tiettyyn rajaan asti negatiivinen energiatase on normaali ilmiö, mutta ketoainepitoisuuden ylittäessä tämän rajan tilaa kutsutaan ketoosiksi. (Hulsen & Aerden 2014, 68.) Kudosrasvoja käytetään normaalistikin jonkin verran energia-aineenvaihdunnan sitruunahappokierrossa tarvittavan asetyyli CoA:n muodostamiseen. Energiavajetilanteessa veren glukoosipitoisuus on alhainen, mikä kiihdyttää kudosrasvojen mobilisointia energiavajeen korjaamiseksi. Glukoosin ja sen kautta sitruunahappokierrossa tarvittavan oksaloasetaatin määrän ollessa rajallinen, sitruunahappokierto toimii vajaalla teholla (Kuva 1.). Tällöin kaikkea kudosrasvoista muodostettua asetyyli CoA:ta ei voida käyttää energiantuotantoon sitruunahappokierron avulla, vaan se muutetaan vaihtoehtoisia reittejä pitkin ketoaineiksi (asetoni, asetoasetaatti ja BHB). (Littledike 1991; Lean ym. 1992, 2 3.)

16 16 Kuva 1. Kaavio kudosrasvojen liittymisestä energia-aineenvaihduntaan ja ketoaineiden muodostumiseen (Lean, I.J. ym.1992). 3.2 Ketoosin esiintyvyys Joidenkin lähteiden mukaan piilevän ketoosin esiintyvyys useimmissa karjoissa on keskimäärin %, eli jopa kolmasosa lehmistä kärsii piilevästä ketoosista (Hiitiö 2017; Liespuu 2017; Monitoring subclinical ketosis, [viitattu ]). Jotkut karjanomistajat pitävät ketoosia karjatason ongelmana, kun sitä esiintyy yli 20 prosentilla hiljattain poikineista lehmistä (Peek & Divers 2008, 594).

17 17 Ketoosista puhuttaessa viitataan usein laktaatiovaiheen alussa olevilla lehmillä ilmenevään primääriseen kliiniseen ketoosiin. Sitä esiintyy yleisimmin, kun kyseessä on maidontuotantokausi (Peek & Divers 2008, 590). Myös korkeatuottoiset ensikot ovat alttiita, sillä ne tarvitsevat maidontuotannon lisäksi vielä energiaa omaan kasvuunsa (Hiitiö 2017). 3.3 Ketoosille altistavat tekijät ja ennaltaehkäisy Kroonisesti rasvan mobilisoitumisesta ja ketoosista tai rasva-aineenvaihdunnan häiriöstä kärsivät lehmät ovat usein juuri niitä karjan parhaita lehmiä, jotka tuottavat suuria maitomääriä (Peek & Divers 2008, ). Monissa karjoissa, joissa ketoosia esiintyy paljon, ongelmat juontuvat ravitsemuksellisiin virheisiin umpikauden aikana, erityisesti 1 2 viikkoa ennen poikimista. Koska kaikki lehmät käyvät läpi rasvojen kertymistä maksaan poikimisen aikoihin, johtavat liiallista rasvamobilisaatiota aiheuttavat olosuhteet todennäköisesti myös ketoosin ja rasvamaksan syntyyn. Tällaisia rasvamobilisaatiota lisääviä olosuhteita ovat esimerkiksi ylipaino ja muut syöntiä alentavat sairaudet ja olosuhteet. Pian poikiville eläimille suositellaan omaa ruokintaryhmää rehuseoksella, joka on ravintorikkaampaa kuin aikaisen umpikauden ruokinnassa. Tämän eläinryhmän huonoa hallintaa on ilmennyt tiloilla, mistä on seurannut poikimisen jälkeisten ketoosien määrän nousu. (Peek & Divers 2008, 594.) Ketoosille altistavia tekijöitä on monia, eikä niitä kaikkia edes tunneta. Kuntoluokan, joka on korkeampi kuin 4.0, tiedetään lisäävän ketoosin esiintyvyyttä. Tuntemattomasta syystä pitkä umpikausi vaikuttaa lisäävän ketoosien esiintyvyyttä riippumatta siitä, lihovatko lehmät vai eivät. Joissain kokeissa proteiinin liian alhainen saanti umpikaudella on lisännyt ketoosin esiintyvyyttä. Myös lehmän ruokavalioon lisätty urea on tiloilla aiheuttanut ketoositapauksien lisääntymistä. (Peek & Divers 2008, 595.) Siirtymävaiheessa eli muutama viikko ennen poikimista ja sen jälkeen olevat eläimet ovat herkimmillään erilaisille häiriöille. Tämän eläinryhmän ruokintaan sekä syönnin ja terveydentilan tarkkailuun kannattaa siis panostaa eniten, jotta olosuhteet uuden maidontuotantokauden alkuun olisivat mahdollisimman hyvät (Hiitiö 2017). Propyleeniglykolia sisältävän nesterehun lisäys vastapoikineiden ja korkeatuottoisten

18 18 eläinten ruokintaan vähentää ketoosin riskiä (Hiitiö 2017). Sopiva määrä propyleeniglykolia on yksi kahvikupillinen kahdesti päivässä. Annoksen anto aloitetaan hieman ennen poikimista ja sitä jatketaan ketoosin riskiajan verran, eli kaksi kuukautta poikimisen jälkeen. Annos voidaan kaksinkertaistaa muutamaksi päiväksi huonosyöntiselle lehmälle. Näin voidaan saada lievemmät tautitapaukset paranemaan kotikonstein (Rautala 1996, 47). 3.4 Ketoosin taloudellinen merkitys Useimmat metaboliset sairaudet esiintyvät siirtymäkaudella ummessaolokauden ja aikaisen maidontuotantovaiheen välillä. Terveysongelmat tämän siirtymäkauden aikana voivat pudottaa parhaan herutusvaiheen tuotosta 5 10 kg/päivä, mistä seuraa kilon menetys maitotuotoksessa koko herutuskauden aikana. Terveysongelmat voivat myös aiheuttaa alentunutta hedelmällisyyttä, mikä aiheuttaa lisää taloudellisia menetyksiä (Holcomb ym. 2001, 2051) Ketoosi iskee useimmiten juuri korkeatuottoisimpiin lehmiin, mikä tekee sairauden taloudellisesta merkityksestä suuremman (Peek & Divers 2008, 594). Piilevä ketoosi on paljon yleisempi kuin kliininen, näkyvä ketoosi, ja se on yhdistetty merkittäviin taloudellisiin menetyksiin johtuen alentuneesta maitotuotoksesta, heikentyneestä hedelmällisyydestä, juoksutusmahan siirtymistä ja kohtutulehduksista (Monitoring subclinical ketosis, [viitattu ]). Piilevän ketoosin on laskettu maksavan maitomäärän vähenemisenä 250 euroa, jonka lisäksi välilliset kustannukset mm. liitännäissairauksien takia voivat olla yli 400 euroa (Liespuu 2017). 3.5 Ketoosin yhteys muihin tuotantosairauksiin Rasvamaksa liittyy ketoosiin erittäin läheisesti, sillä molemmat ovat maksan ja rasva-aineenvaihdunnan sairauksia. Luultavasti kaikilla lehmillä, joilla kliinistä ketoosia havaitaan, tapahtuu myös ylenmääräistä lipidien kerääntymistä maksaan; joillain enemmän kuin toisilla (Peek & Divers 2008, 594). Lehmät, joilla ketoosi esiintyy maidontuotantokauden hyvin aikaisessa vaiheessa (ensimmäisen viikon aikana)

19 19 tai yhtämittaisesti pidempään kuin neljä viikkoa maidontuotantokauden alusta, kärsivät todennäköisimmin myös maksan rasva-aineenvaihdunnan häiriöstä (Peek & Divers 2008, 591). Jos mobilisoituneista kudosrasvoista muodostuneita vapaita rasvahappoja ei pystytä muuttamaan asetyyli CoA:ksi tai ketoaineiksi, ne alkavat kertyä vereen ja maksaan aiheuttaen rasvamaksan (Chamberlain & Wilkinson 2000, 57). Ketoosilla ja rasvamaksalla on todistetusti havaittu yhteys useiden muiden sairauksien kanssa: jälkeisten jääminen, kohtutulehdus, hedelmättömyys, poikimahalvaus, utaretulehdus, ja jopa munasarjojen rakkulat ja keltarauhasen toimintahäiriöt (Webster 1993, 194; Hiitiö 2017). Joidenkin tutkimusten mukaan lehmillä, joilta oli verestä mitattu BHB-pitoisuus 1,2 mmol/l tai enemmän eli piilevän ketoosin rajaarvon verran, oli 8 19-kertainen riski sairastua juoksutusmahan siirtymään (Hiitiö 2017). Jotkut sairaudet puolestaan altistavat lehmän ketoosille aiheuttamalla syömättömyyttä. Esimerkiksi juoksutusmahan kierteestä kärsivistä lehmistä osa sairastuu primääriseen kliiniseen ketoosiin (Peek & Divers 2008, 591). Myös hapan pötsi aiheuttaa energiavajetta lehmälle. Unohtaa ei voi myöskään jalkaongelmia, jotka vähentävät lehmien kulkua ruokintapaikalle ja siten vaikuttavat syönnin vähenemiseen. 3.6 Ketoosin oireet ja diagnosointi Yksi tärkeimmistä ketoosin tunnistamiseen liittyvistä tekijöistä on ajankohta. Ketoosia esiintyy yleisimmin ensimmäisen kuukauden aikana maidontuotannon alkamisesta, enemmistö tapauksista sijoittuu maidontuotantoviikon ajalle. (Peek & Divers 2008, 591). Lähtödiagnoosi tapahtuu yleensä ensin kliinisten eli näkyvien oireiden perusteella. Tyypillinen tapaus on hiljattain poikinut lehmä, joka on hieman poissaoleva ja apaattinen tai käyttäytyy muuten oudosti, ei syö ja jonka maitotuotos on alentunut (Kuva 2). Maitotuotos on voinut nousta nopeasti korkealle tasolle ja romahtaa sitten äkisti. Ensimmäiset kliiniset ketoosin oireet ilmenevät aivojen vähäisen glukoosin saannin vuoksi. Lehmistä tulee yleensä passiivisia ja uneliaita, mutta noin 10 % voi osoittaa aggressiivisia hermosto-oireita. Glukoosin rajallinen määrä rajoittaa myös maidon-

20 20 tuotantoa. (Chamberlain & Wilkinson 2000, 57.) Oireet voivat ilmestyä hyvinkin nopeasti yhden päivän aikana. Maitomäärän alenemisen lisäksi maidon rasva-valkuaissuhde paljastaa mahdollisen energiavajeen: rasva-valkuaissuhde, joka on enemmän kuin 1,5, on selkeä riskitekijä ketoosin syntymiselle (Peek & Divers 2008, 594). Suomalaisen neuvonnan vastaava ohjearvo rasva-valkuaissuhteen maksimille on 1,4 (Norismaa 2013, 7). Kuva 2. Kliinisestä eli näkyvästä ketoosista kärsivä lehmä (Kuva: Marianne Jokimäki) Tarkempi diagnoosi tehdään ketoaineiden ja vapaiden rasvahappojen havainnoinnilla. Asetonin hajun voi haistaa lehmän hengityksestä, mutta tällöin ketoaineiden määrä on yleensä jo suuri. Ketoaineiden tarkempi määrä testataan maidosta tai verinäytteistä. (Chamberlain & Wilkinson 2000, 58.) Lehmät vähentävät syöntimääräänsä, jos käytössä on seosrehu; erillisruokinnassa ne voivat suosia karkearehuja väkirehujen sijaan (Peek & Divers 2008, 591).

21 Ketoosin hoito Lehmät, joilla on ketoosi ja rasva-aineenvaihdunnan häiriö, ovat haastavia tapauksia hoidettavaksi. Ketoosin hoidon tarkoituksena on palauttaa energia-aineenvaihdunta takaisin normaaliksi maidontuotantoa ajatellen. Mikäli eläimellä havaitaan ketoosista johtuvia käyttäytymismuutoksia, eläinlääkärin kutsuminen on tarpeen. Eläinlääkäri antaa glukoosia tiputuksella suoraan suoneen ja kortisonipistoksen lihakseen, jolloin eläimen tila yleensä kohenee nopeasti. Ensiapuna eläimelle voi antaa itse propyleeniglykolivalmistetta muutaman päivän ajan tapauksesta riippuen. Propyleeniglykolia ei tule sekoittaa lehmän ruokaan (ketoosilehmät syövät huonosti), vaan se tulee antaa eläimelle sellaisenaan esimerkiksi suoraan suuhun annostelemalla. Täydellinen toipuminen vaatii kuitenkin syönnin palautumista normaaliksi. Tukihoitoa voidaan joutua jatkamaan useiden päivien ajan, jotta lehmän verensokeripitoisuus ehtii palautua normaaliksi. Lehmälle voi tarjota eri rehuainevaihtoehtoja ruokahalun parantamiseksi. Myös rajoitettu lypsy auttaa energiatasapainon palauttamisessa. (Peek & Divers 2008, ) 3.8 Ketoosin testausmenetelmät Veren ketoainepitoisuus tulee selvittää ketoosin varmistamiseksi, sillä myös muut sairaudet voivat aiheuttaa samankaltaisia oireita (Nielen 1994). Ketoainepitoisuuden mittaus on myös ainoa tapa löytää piilevä ketoosi. Ketoaineita voidaan mitata lehmän maito-, virtsa- ja verinäytteistä Verinäyte Verestä mitattaessa saadaan aina tarkin tieto lehmän elimistön ketoainepitoisuudesta. Erityisen ketoosimittarin avulla lehmän häntäsuonesta otetusta verinäytteestä voi tehdä pikatestin suoraan navetassa. Ketoainetesti toimii samalla periaatteella kuin ihmisten verensokeritesti: hännän tyven verisuonesta otetaan kanyylin avulla pieni määrä verta. Mittalaitteessa oleva testiliuska kastetaan veripisaraan, jolloin laite ilmoittaa veren ketoainepitoisuuden. Eläinlääkärin läsnäoloa suositellaan ensimmäisiä verinäytteitä otettaessa (BHB Check B-keton -ketoosimittari, [viitattu

22 ]). Eläinsuojelulain momentissa 7 toimenpiteiden suorittamisesta todetaan: kipua aiheuttava toimenpide saadaan eläimelle suorittaa vain, jos se on eläimen sairauden tai muun siihen verrattavan syyn vuoksi tarpeellista. Toimenpiteen saa suorittaa vain eläinlääkäri. Jos toimenpiteestä aiheutuva kipu on lievää ja hetkellistä tai toimenpide ei siedä viivytystä, saa toimenpiteen kuitenkin tehdä myös muu henkilö kuin eläinlääkäri (L /247) Testaus virtsasta Virtsatesti on ketoaineille herkin, mutta tarkkuus ei ole yhtä hyvä kuin maitotestissä, sillä mm. lehmän nesteytystaso vaikuttaa virtsan ketoainepitoisuuteen (Nielen 1994; Peek & Divers 2008, 591). Asetonin tai asetoasetaatin pitoisuuteen perustuvat virtsatestit eivät ole yhtä tarkkoja kuin BHB-pitoisuuksiin perustuvat testit. Virtsatestit ovat virtsaan kastettavia liuskoja, jotka vaihtavat väriä ketoainepitoisuuden mukaan ja joiden väriä verrataan väriasteikkoon. Virtsan ketoainepitoisuus on aina suurempi kuin maidossa, joten matalat ketoainepitoisuudet virtsassa eivät automaattisesti tarkoita eläimen sairastavan ketoosia. Maidolle tarkoitettuja testiliuskoja ei voi käyttää virtsasta testaamiseen, eikä toisin päin. (Nielen 1994; Herdt, [viitattu ]) Testaus maidosta Ketoaineiden pitoisuus voidaan testata maidosta käyttämällä testiliuskoja, joiden väri vaihtuu maidossa olevan ketoainepitoisuuden mukaan. Testi tunnistaa maidosta BHB:n (beta-hydroksibutyraatti), joka on yksi merkittävimmistä ketoniyhdisteiden rungoista. Testiliuskan reaktio-osassa on entsyymiä, joka muuttaa BHB:n asetoasetaatiksi. Tämä reaktio saa aikaan testiliuskan värin vaihtumisen: mitä enemmän BHB:ta näytteessä on, sitä tummemman violetiksi testiliuskan väri muuttuu. (Monitoring subclinical ketosis, [viitattu ]). Maitonäyte voi olla yhdestä neljänneksestä tai yhdistelmänäyte kaikista neljänneksistä. Näyte sekoitetaan ja kastetaan testiliuskan reaktiotyyny maitoon. Liuskasta ravistellaan ylimääräinen maito pois ja odotetaan minuutti, jonka jälkeen testiliuskan

23 23 väriä voi verrata liuskapurkin kyljessä olevaan väriasteikkoon. Väri kertoo, minkä raja-arvojen väliin ketoainepitoisuus sijoittuu ja miten saatua tulosta tulee tulkita (Taulukko 1). (Monitoring subclinical ketosis, [viitattu ]). Taulukko 1. PortaBHB ketoainetestin tulkintakaavio. BHB -pitoisuus maidossa: Tulkinta: 0 99 µmol/l Normaali tulos (-), ei ketoosia µmol/l Epäilyttävä tulos (+/-) µmol/l Positiivinen tulos, piilevä ketoosi (+) µmol/l Positiivinen tulos, kliininen ketoosi (++) Maidon ketoainepitoisuuden järjestelmälliseen ja jatkuvaan testaukseen DeLavalilla on olemassa HerdNavigator -järjestelmä, joka mittaa maidon BHB-pitoisuutta automaattisesti (Herd Navigator, [viitattu ]). 3.9 Ketoosityypit Subkliininen eli piilevä ketoosi Subkliiniseksi ketoosiksi kutsutaan tilaa, jossa eläimen ketoaineiden taso jää alhaisemmaksi kuin kliinisessä ketoosissa. Subkliinistä ketoosia kutsutaan piileväksi ketoosiksi, koska silloin eläimellä ei näy selviä ketoosin oireita. (Pyörälä & Tiihonen 2005.) Vaikka näkyviä oireita ei ole, piilevän ketoosin aiheuttamat ongelmat näkyvät esimerkiksi tulehdusherkkyytenä ja oletettua huonompana tuotostasona. Piilevä ketoosi voidaan todeta verestä, maidosta tai virtsasta tehtävän testin avulla.

24 Kliininen eli näkyvä ketoosi Kun puhutaan ketoosista, tarkoitetaan silloin juuri kliinistä eli näkyvää ketoosia. Se on yleensä helppo havaita selvien oireiden vuoksi. Oireita ovat mm. voimakas laihtuminen, ruokahalun katoaminen, maidon tuotannon väheneminen sekä kiinteä ja kova uloste. Joskus kliinisen ketoosin aikana esiintyy myös hermostollisia oireita. (Kauppinen 2012.) Myös eläimen hengityksestä, virtsasta ja maidosta lähtevä asetonin voimakas haju kertoo ketoosista (Piilevä ketoosi syö maitotilan kannattavuutta 2016) Primaari ja sekundaarinen ketoosi Primaari ketoosi johtuu suoraan lehmän energianvajeesta, eli se ei jostain syystä pysty syömään riittävästi energiantarpeeseensa nähden (Pyörälä & Tiihonen 2005). Tämä voi johtua esimerkiksi lehmän huonosta asemasta arvojärjestyksessä, jolloin muut lehmät pomottavat sen pois ruokintapöydältä (Hulsen & Aerden 2014, 14). Sekundaarinen ketoosi on seurausta jonkin muun sairauden aiheuttamasta syömättömyydestä ja sen seurauksena syntyneestä energiavajeesta (Pyörälä & Tiihonen 2005). Esimerkiksi jalkaongelmat saavat lehmän vähentämään syöntiään.

25 25 4 AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1 MaMa-hanke ja sen tavoitteet Maidosta Maitoon (MaMa) -hanke on Etelä-Pohjanmaan alueella toimiva yhteistyöhanke, jossa ovat mukana ProAgria Etelä-Pohjanmaa, Työtehoseura (TTS) ja ProAgria Keskusten Liitto. Hankkeeseen lähti mukaan 15 alueen maitotilaa, joilta kartoitetaan aineenvaihduntasairauksien, erityisesti piilevän ketoosin ilmenemistä poikimisen jälkeen. Hankkeessa perehdytään pilottitilojen työnkäyttöön, lehmien olosuhteisiin ja ruokintaan sekä näiden tekijöiden vaikutukseen lehmien terveyteen ja tilan tuloksiin. Tiloille tehdyn alkukartoituksen ja ensimmäisen seurantajakson tulosten perusteella tilat saavat toimenpide-ehdotuksia. Vuoden kuluttua tiloille tehdään uusi kartoitus, jolloin havainnoidaan tehtyjen muutoksien vaikutuksia tilan tuloksiin. (MaMa Maidosta maitoon, [viitattu ]). 4.2 Aineiston keruu Tutkimukseen osallistuvista 15 tilasta valitsimme käsittelyyn 8 tilaa, joiden tiedot saatiin kerättyä vuoden 2016 loppuun mennessä ja joilta löytyvät tarpeelliset tiedot. Tiloilta kerättiin ProAgria Etelä-Pohjanmaan toimesta aloituskäynnin yhteydessä perustiedot tilakoosta, parsipaikkojen lukumäärästä eri osastoilla, tiedot lypsykauden ja ummessaolokauden ruokinnasta, umpeutuksen ja ummessaolokauden käytännöistä, tunnutuskäytännöistä, poikimatiloista ja poikimiskäytännöistä sekä poikimisen jälkeisten 50 päivän käytännöistä. Aloituskäynnillä tiloilla myös kuntoluokitettiin ja valokuvattiin etukäteen valitut 20 tutkimukseen osallistuvaa lehmää sekä tarkistettiin niiden jalkojen kunto ja ontumisen esiintyminen. Lehmät valittiin odotetun poikimapäivän perusteella sekä niin, että jokaiselta tilalta mukaan tuli myös 1 7 hiehoa. Tutkimukseen osallistuvilta eläimiltä mitattiin maitotuotos ja maidon ketoainepitoisuus kerran viikossa 7 viikon ajan poikimisen jälkeen. Ketoosimittaukset tehtiin käyttämällä PortaBHB -testiliuskoja. Näiden tietojen lisäksi aloituskäynnillä tiloilta koot-

26 26 tiin hyviä puolia sekä mahdollisia kehittämiskohteita tilan käytännöistä, sekä kerättiin tietoa mm. rehun säilöntälaadusta, appeen koostumuksesta, parsien koosta ja kuivituksesta ja sorkkahoidon tiheydestä. Hankkeen seurantaa tehtiin tutkimuksen aikana webex-videopalavereiden avulla kerran kuussa lehmien poikimisten alettua. Työssämme hyödynsimme saamastamme aineistosta maidon ketoainemittaustuloksia, kuntoluokitustuloksia, tietoja ummessaolokauden ja poikimavälin pituudesta, poikimakerrasta sekä ruokintatietoja saatavuuden mukaan. Ruokintatiedot olivat peräisin tiloille tehdyistä päivälaskelmista. 4.3 Hanketilat Tila 1. Tila 1. oli parsinavetta, jossa lypsäviä oli 47 kappaletta. Ruokintatapana oli seosrehuruokinta. Varsinaista tunnutusruokintaa ei ollut käytössä, mutta ennen poikimista annettiin jonkin verran lypsävien apetta. Umpilehmille jaettiin vanhana korjattua säilörehua, jonka päälle jaettiin rypsirouhe, kivennäisrehua ja hivenaine- ja vitamiinilisä (seleeni ja E-vitamiini). Parsinavetassa lypsävien lehmien ja umpilehmien välissä oli tyhjä parsipaikka, jolla estettiin varastelu lypsävien puolelta. Poikimisen jälkeen lehmä siirrettiin heti tyhjään väliparteen umpilehmien ja lypsävien välissä, jolloin lehmä alkoi saada lypsylehmien apetta syödäkseen Tila 2. Tila 2. oli 111 lehmän pihatto asemalypsyllä. Lypsävät lehmät olivat omassa hallissaan ja hiehot, umpilehmät ja poikivat olivat toisessa. Poikiville oli käytössä kestokuivikekarsina ja umpilehmille karsina, jossa oli 10 makuupartta. Poikimisen jälkeen vanhemmat lehmät vietiin takaisin poikimakarsinaan, hiehot päästettiin heti lypsävien sekaan. Tilalla oli käytössä seosrehuruokinta, tunnutusta ei ollut käytössä tilan

27 27 puutteen vuoksi. Umpilehmille ja hiehoille jaettiin sama ape. Appeessa oli säilörehua laimennettuna oljella. Lisäksi tuli hiehojen kivennäisrehu ja kerran viikossa seleenilisä. Umpilehmille jaettiin kalkiton kivennäisrehu appeen päälle Tila 3. Tila 3. oli kahden robotin pihatto, jossa oli 124 parsipaikkaa lypsäville. Käytössä tilalla oli seosrehuruokinta umpilehmille, isoille hiehoille (yli 7kk) sekä lypsäville. Umpilehmien appeeseen tuli kuivan heinän tai oljen lisäksi säilörehua ja jonkin verran rypsirouhetta, murskeviljaa ja kivennäisrehua. Hiehojen ape oli muuten sama kuin umpilehmillä, mutta siihen tuli lisäksi lypsävien kivennäisrehua. Umpilehmiä ei tunnuteta ennen poikimista. Ummessa olevilla oli oma osasto, jossa oli käytössä makuuparret. Tiineet hiehot siirrettiin umpiosastolle 1 2 kk ennen poikimista. Poikimatilana oli kestokuivikealue, joka oli suunniteltu noin 5 6 lehmälle, mutta tarvittaessa sinne mahtui kymmenenkin lehmää Tila 4. Tila 4. oli kolmen robotin luomutuotantoon erikoistunut pihatto. Lypsävien osastolla parsipaikkoja oli 128 kpl. Käytössä oli seosrehuruokinta. Hiehoille sekä umpilehmille annettiin samaa apetta, lypsäville tehtiin oma seos. Umpilehmien ruokinnasta ei ollut päivälaskelmatietoja. Umpilehmillä oli oma osasto, jossa oli makuuparret. Tunnutusta ei käytetty Tila 5. Tila 5. oli robottipihatto, jossa lypsäviä oli 113 kappaletta ja ruokintamuotona oli seosrehuruokinta. Lypsäville ja hiehoille tehdään omat appeet. Hiehojen appeesta ei ollut tarkempaa tietoa. Umpilehmille jaettiin niille tarkoitetuista säilörehupaaleista seos, lisäksi niillä oli tarjolla vapaasti umpilehmille tarkoitettu nuolukivennäinen. Um-

28 28 piosastolla olivat sekä umpeutusvaiheessa olevat ja jo ummessa olevat lehmät. Tilalla ei varsinaisesti tunnuteta lehmiä, mutta ne saivat poikimakarsinassa lypsylehmien apetta Tila 6. Tila 6. oli yhden robotin pihatto, jossa oli käytössä erillisruokinta. Lypsyosastolla oli 59 parsipaikkaa ja umpiosastolla 8. Poikimakarsinassa oli ritiläpalkkilattia, jossa kiinteässä osassa oli kumimatto päällä. Tunnutusvaiheessa lehmät saivat lypsävien säilörehua sekä täysrehua. Tunnutusvaihe kesti 3 viikkoa. Poikimisen jälkeen lehmä oli tunnutusosastolla kaksi vuorokautta, jonka jälkeen se siirrettiin lypsyosastolle. Ummessa oleville annettiin vanhana tehtyä siilo- tai paalisäilörehua sekä lisäksi kivennäisrehua Tila 7. Tila 7. oli 130-paikkainen robottitila, jossa lypsäviä sillä hetkellä oli 115 kappaletta. Tilalla oli käytössä seosrehuruokinta. Lypsäville lehmille ja umpilehmille tehtiin omat seokset. Umpilehmien appeessa oli sama säilörehu kuin lypsävillä. Lisäksi seokseen tuli kalkiton kivennäisrehu ja vahva hivenaine- ja vitamiinilisä seleeni ja E-vitamiini. Umpiosastolla oli käytössä 16 parsipaikkaa. Tunnutusosastolla lehmät saivat umpilehmien appeen lisäksi lypsävien apetta, tarkkaa ruokinnan koostumusta ei ollut tiedossa. Tunnutusosastolla on käytössä 11 makuupartta, ja lehmät siirrettiin sinne 3 viikkoa ennen poikimista Tila 8. Tila 8. oli 130 lehmän pihatto, jossa oli käytössä asemalypsy. Ruokintamuotona tilalla oli seosrehuruokinta. Umpiosastona toimi kestokuivikealue. Viikkoa ennen poikimista lehmät siirrettiin poikimakarsinaan, jossa ne saivat umpilehmien seoksen

29 29 lisäksi lypsävien seosta. Päivälaskelmatietoja umpilehmien ruokinnasta ei ollut saatavilla. Varsinaista tunnutusta ei ollut käytössä. Tiineet hiehot olivat vanhassa navetassa parsissa, joista ne pyrittiin siirtämään suoraan poikimakarsinaan. 4.4 Aineiston käsittely Tietojen järjestelyyn, tarkasteluun ja tilastollisiin vertailuihin käytettiin Microsoft Office Excel- sekä IBM SPSS Statistics -ohjelmia. Eri osa-alueista saatuja tietoja kerättiin yhteen ja yhdisteltiin samaan taulukkoon vertailua varten. Tulokset laskettiin vertailemalla kerättyjen mittaustulosten frekvenssejä eli esiintyvyyksiä taulukoiden ja kuvioiden avulla. Ristiintaulukoimalla selvitetään kahden luokitellun muuttujan välistä yhteyttä, joten ristiintaulukoimme ketoosimittaustuloksia mahdollisten selittävien muuttujien kanssa ja etsimme niiden väliltä riippuvuuksia. Muuttujien välisten riippuvuuksien tilastollista merkitsevyyttä testattiin Chi Square - testillä ja verrattiin havaittuja ja odotettuja frekvenssejä. Tulos katsottiin tilastollisesti merkitseväksi, jos p 0,05 ja testin edellytyksen toteutuivat. Useimpia ristiintaulukointeja varten tehtiin lehmäkohtainen yhteenveto siitä, esiintyikö sillä piilevää tai näkyvää ketoosia koko 7 viikon mittausjakson aikana vai ei.

30 30 5 TULOKSET 5.1 Tuotantokierron tunnusluvut ja kuntoluokat Tunnusluvut ovat tilakohtaisia keskiarvoja umpikauden pituudesta, poikimavälistä, poikimakerrasta, hiehojen poikimaiästä sekä lehmien ja hiehojen kuntoluokista (Taul. 2). Luvuissa on otettu huomioon vain hankkeessa mukana olleiden lehmien tiedot. Taulukko 2. Yhteenveto tilojen tunnusluvuista, tilakohtaiset keskiarvot vaihteluväleineen. Kuntoluokka, Umpikauden Poikimaväli, Poikima- Hiehoja Hiehojen Hiehojen poi- ka (vaihtelu- pituus, ka ka (vaihtelu- kerta, ka kpl kuntoluokka, kimaikä kk, ka väli) (vaihteluväli) väli) (vaihtelu- ka (vaihtelu- (vaihteluväli) väli) väli) Tila 3, ,8 3, (3 4,75) (50 74) ( ) (2 9) (3,75 4,25) (26) Tila 3, ,4 3,15 1 4, (2,5 5) (18 94) ( ) (2 5) Tila 3, , , (2,25 3,75) (33 109) ( ) (2 5) (3,5 4,5) (23 25) Tila 3, ,47 5 3, (3 4,25) (61 128) ( ) (2 4) (3,5 4,25) (26 28) Tila 3, , (2,75 4,75) (18 113) ( ) (2 10) (3,5 4,5) (23 30) Tila 3, , ,5 6 (2,75 4,75) (43 97) ( ) (2 10) (3,5 4,5) (24 27) Tila 3, ,7 3,13 5 3,6 25,2 7 (2,75 3,5) (57 101) ( ) (2 5) (3,25 3,75) (24 27) Tila 3, ,1 6 4,25 24,6 8 (3 4,25) (32 61) ( ) (2 5) (3,5 4,5) (24 25) Ummessaolokauden 6 8 viikon eli vuorokauden suosituspituus toteutui melko hyvin. Umpikauden pituuden keskiarvo kaikilta tiloilta oli 60,9 vuorokautta. Viidellä tilalla suosituksen mukainen umpikauden enimmäispituus (56 vrk) ylittyi

31 31 muutamalla päivällä. Kahdella tilalla ummessaolokauden keskiarvo ylitti 60 vrk, ollen pisimmillään 81 vrk. Lyhyimmillään umpikauden pituus oli keskimäärin 51 vuorokautta. Keskimääräinen poikimaväli kaikkien tilojen kesken oli 400 vuorokautta. Kaikki tilat ylittivät ihanteellisen poikimavälin, joka on vrk. Kahdella tilalla keskiarvo ylitti 400 päivää ollen enimmillään 457 vuorokautta. Lyhyimmillään poikimaväli oli 381 vuorokautta. Kaikilla tiloilla osa eläimistä ylsi tavoiteltuun poikimaväliin, mutta vaihteluvälit tiloilla olivat varsin suuria. Lehmien kuntoluokka ummessaoloaikana oli kaikkien tilojen kesken laskettuna keskimäärin 3,52. Korkeimmillaan tilan keskimääräinen kuntoluokka oli 3,89 ja alhaisimmillaan 3,1. Kolmella tiloista kuntoluokka oli yli suosituksen maksimirajan 3,5. Lopuilla tiloista kuntoluokan keskiarvo oli suositusten mukainen. Vaikka tilojen keskimääräiset tulokset rajautuivat +/- 0,5 yksikön sisään tavoitteesta, vaihtelua tilojen sisällä esiintyi paljon. Seassa oli sekä selvästi liian laihoja että liian lihavia eläimiä. Kaikilta tiloilta hankkeessa mukana oli myös hiehoja. Niiden keskimääräinen kuntoluokka oli 3,975. Korkeimmillaan hiehojen kuntoluokka oli keskimäärin 4,5 ja alimmillaan 3,6. Tilalta 2, jolla kuntoluokan keskiarvo oli 4,5, oli hankkeessa mukana yksi hieho. Muilta tiloilta hiehoja oli useampi. Hiehojen poikimaiän keskiarvo oli kaikilla tiloilla 24 kuukauden suosituksen mukainen tai ylitti sen vain muutamalla kuukaudella.

32 Tilojen umpikauden ruokinnat Taulukko 3. Tiloilta saadut ruokintatiedot ummessaolokaudelta. TILA ka g/kg ME, MJ/ kgka karkear. osuus väkir. osuus syönti kgka/ pv rv g/ kgka OIV g/kgka PVT g/kgka MJME/ ,12 0,94 0,06 8,51 85,25 74,75 27,75 86,12 636, ,8 10,44 0,94 0,06 8,05 120,2 77,8 4,6 84,04 626, ,75 10,5 0,88 0,12 10,37 147,25 84,5 23,75 108,89 876, ,5 10,5 0,99 0,02 7, ,90 591,26 6 tunn. 337,5 10,95 0,75 0,25 7,7 151, ,75 84,32 677, ,33 10,33 0,94 0,06 8,21 123,17 77, ,81 637, ,8 0,85 0,15 11, , , , keskiarvo (ei tunnutus) 444,2 10,45 0,92 0,08 9,14 116,48 79,2-5,57 94,08 722,59 pv OIV g/pv Taulukossa 3 on esitetty hanketilojen päivälaskelmista kerätyt umpikauden ruokintatiedot, tilalta 6 tiedossa oli sekä umpikauden alkupuolen ruokinta että tunnutusruokinta. Kaikilla tiloilla ruokinnan energiapitoisuus ylittää Hulsenin ja Aerdenin (2014) esittämän suosituksen, joka on 9 9,5 MJ/kgka. Suositeltu raakavalkuaispitoisuus % eli g/kg ylittyy tilalla 3 ja jää vajaaksi tiloilla 1 ja 5, muiden tilojen raakavalkuaispitoisuudet ovat suurin piirtein Hulsenin ja Aerdenin ohjeistuksen mukaisia. Ruokintatietojen kohdalla on todettava, että kyseessä ei ole ruokintakoe, joten päivälaskelmista saadut tiedot päivittäisestä kuiva-aineen syönnistä ovat suuntaa antavia lukuja, eivätkä tarkkoja mitattuja syöntimääriä. Suositellulla energiapitoisuudella ja energiantarpeella 650-kiloisen lehmän kuiva-aineen syönniksi laskettu 10,3 kgka/pv jäi päivälaskelmatietojen perusteella vajaaksi kaikilla paitsi kahdella tilalla. Ruokintasuositusten mukainen umpikauden alkupuolen energian tarve 85,3 MJME/pv ylittyi kuiva-aineen syönnin perusteella tiloilla 3 ja 7, muilla tiloilla päivittäinen energiansaanti oli lähellä tavoitetta. Loppupuolen energian tarpeeseen 100,3 MJME/pv nähden tilojen 3 ja 7 energiansaannit ylittivät senkin, muilla tiloilla energian saanti jäi vajaaksi pelkällä umpikauden ruokinnalla. Umpikauden alkupuolelle