Opaskirja, ystäväni 28 Mistä etsiä apua luovaan kirjoittamiseen?

Transkriptio

1 Hämeen taidetoimikunta Arto Salminen 8 Kulttikirjailija tunsi suomalaisuuden. Matkalippu menneisyyteen 14 Olli Jalosen ja Jukka-Pekka Koskisen intohimona on historiantutkimus. Opaskirja, ystäväni 28 Mistä etsiä apua luovaan kirjoittamiseen?

2 Sisällysluettelo Kannen KuvA Maileena Tuokko Pääkirjoitus Päivi Haanpää Lukemisen jaettu ilo Tuulikki Norrlin Yksi kauneimmista äänistä Päivi Haanpää Arto Salminen Taija Tuominen Vaikuttavaa tekstiä Essi Tammimaa Matkalippu menneeseen Pia Kaulio Olen rakastanut sitä kaikkea ja saanut siitä kyllikseni Taija Tuominen Opaskirja, ystäväni Päivi Haanpää Puhutaanpa klassikoista Paula Susitaival Mahtuuko maailma aforismiin? Pertti Munck Novelli: Menneiden tähden Kaisa Kovalainen Tuoreita Lukuvinkkejä 20 Lajista, materiaalista, menetelmästä Harry Salmenniemi Internet-osoitteita Kirjailija- ja kirjoittajayhdistyksiä 2 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

3 20 PÄÄTOIMITTAJA Päivi Haanpää ULKOASU Ville Salonen Quill Illustration & Design JULKAISIJA Hämeen taidetoimikunta Viipurintie Hämeenlinna PAINOPAIKKA M&P Paino Oy, Lahti PAINOS 2000 kpl ISSN Parahin Lukija Mukavaa, että tartuit Optimistiin. Mikähän sai sinut tekemään niin? Olet ehkä vannoutunut kirjallisuuden rakastaja. Ehkä kirjoitat itsekin? On toki mahdollista, etteivät kirjat ole välttämätön osa arkeasi. Kenties sait tämän lehden tuliaisiksi tai löysit sen joltain pöydältä lojumasta ja päätit vilkaista paremman tekemisen puutteessa. Tai ehkä kuulut heihin, jotka joskus lukivat paljon ja kirjoittivat kiihkeitä runoja pöytälaatikoihin. Sitten tuli muita kiireitä, runot jäivät sitku-elämää odottamaan, kirjat kirjahyllyyn. Oli kirjallisuussuhteesi millainen tahansa, toivon, että Optimisti voi johdattaa sinut syvemmälle kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmaan. Tässä numerossa kerrotaan mm. lukupiireistä, aforismeista ja sanataideoppaista. Käydään Venäjällä ja muistellaan menneitä. Politisoidutaankin. Ja kun lehti on luettu, voi sukeltaa lukuvinkkeihin, nettisivuille ja yhdistysten toimintaan. Meillä kaikilla on suhde kieleen ja kirjallisuuteen. Se suhde voi olla intohimoinen, penseä, häilyvä tai toiveikas. Kivettää sitä ei kannata. Kieli elää, kirjallisuus löytää uusia ilmaisumuotoja. Elämäntilanteet vaihtelevat, ihminen kasvaa ja oppii. Runo, joka oli yhdentekevä viisi vuotta sitten voikin koskettaa nyt syvemmin kuin mikään muu taide-elämys. Lempikirjat vaihtuvat. Lomamatkalla luetaan toisenlaista kirjaa kuin työkiireiden keskellä. Optimisti on saanut uuden, upean ulkoasun. Sen ydin on kuitenkin ennallaan. Optimisti on kirjallisuuden asialla. Toivottavasti tartut Optimistiin vielä monta kertaa, Lukija. Päivi Haanpää JK. Mikäli et halua luopua Optimististasi mutta soisit mielelläsi lukuilon myös ystävällesi ja serkullesi ja kalastusporukalle, voit tilata lehden maksutta Hämeen taidetoimikunnasta. Optimistin voi lukea myös verkkoversiona taidetoimikunnan kotisivuilla. Yhteystietomme löydät tämän sivun ylälaidasta lehden julkaisijatiedoista. Lukemisen jaettu ilo teksti Tuulikki Norrlin KuvA Katri Norrlin Lukeminen on yksityisistä yksityisin ajanviete: vain minä ja kirjan maailma, jota en halua jakaa kenenkään toisen kanssa. Sehän voisi ymmärtää väärin! Se haluaisi ehkä lukea tyhmiä kirjoja eikä niitä, joita minä haluan! Kuitenkin ihmiset kokoontuvat yhteen keskustellakseen kirjoista, kirjaimellisesti vaihtamaan ajatuksia: ota sinä minun näkemykseni päähenkilöstä, minä saan sinulta vihjeen siitä, miksi kirjan rakenne on tällainen. Lukupiiri syntyy siellä, missä kaksi tai kolme kohtaa ja alkaa puhua kirjoista. Se lähtee pienestä. Kotona kaksi ihmistä lukee samoja kirjoja. Se tuottaa paljon iloa ja sopivassa määrin erimielisyyttä, sillä onhan mukavampaa olla eri mieltä kirjoista kuin jostain muusta. Ystävykset, neljä naista, tapaavat muutaman kerran vuodessa huvitellakseen, kunnes alkavat puhua tapaamisissaan myös kirjoista, yhdestä kerrallaan, ja huomaavat, että neljällä ihmisellä on neljä keskenään aivan erilaista tapaa lukea. Lukupiiriksi tavataan nimittää jotakin vähän muodollisempaa. Edesmenneessä pienkirjakaupassa muutama vuosi sitten alkuun sysätty kokoonpano puhuu kiihkeästi kirjoista, vailla kirjallisuustieteellistä terminologiaa tai viisastelupaineita. Muista harrastuksista karkaillaan ja arkipäivän velvollisuuksia väistellään, jotta päästäisiin käymään läpi yhteistä ja silti ikiomaa lukukokemusta. Tarina on yleensä se päällimmäisin, eikä eläytymisestä tingitä: Miten se saattoi tehdä niin! Kirjojen tarinat saavat jatkoa piiriläisten omista, joskus kipeistäkin kokemuksista. Oi kirjojen kirjoa: luetaan klassikoita ja uutuuksia, synkkää ja kepeätä, dekkaria ja taidenovellia. Tulkinnat poikkeavat toisistaan kuin yö päivästä, onneksi. Joskus vieraalta tuoksahtavaan kirjaan tarttuminen voi olla työlästä, mutta lukupiirikonkari tietää, että monta uutta näkökulmaa jäisi avaamatta, jos tyytyisi lukemaan vain omia kirjasuosikkejaan. Kun lukupiiri ikääntyy, sen kokoontumiset muuttuvat yhä sosiaalisemmiksi. Tapaamisia odotetaan muunkin kuin luettavan kirjan takia. Tarjoilut pursuavat yli lautasten reunojen, kun melkein aina löytyy syy pikku juhlaan: joku täyttää vuosia, kesäloma alkaa, kesäloma päättyy. Kun kaikki maailman asiat menevät verkkoon, niin menkööt sitten lukupiiritkin! Kun Etelä- Suomen Sanomien lukupiiriblogi polkaistiin käyntiin helmikuussa 2011, malleja oli olemassa: muidenkin lehtien piirejä, kirjastojen pii- 4 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

4 Yksi teksti Päivi Haanpää kauneimmista äänistä rejä, yliopisto-opintoihin liittyviä piirejä, yksityisten innostuneiden piirejä. Innostus onkin avainsana: lukupiiriblogi ei voi olla armottoman kritiikin tyyssija, koska sen tarkoitus on kannustaa lukemiseen, kutsua kirjan pariin. Elävän lukupiirin peruskävijälle verkko on ikävä ympäristö. Siellä ei saa kahvia. Siellä on vaikea puuskahdella spontaanisti, koska kirjoittamalla kommunikoiminen vaatii enemmän täsmällisyyttä kuin puheleminen tutuksi tulleiden ihmiskasvojen kanssa. Eikä kirjoja rakastava lukuihminen millään haluaisi jättää itsestään epämääräistä kirjallista jälkeä, vaikka sen voisi tehdä nimettömänäkin. Ne, jotka parhaiten viihtyvät lukupiireissä, usein keski-ikäiset naiset, eivät viipyile verkossa turhan takia. Onko verkkolukupiiri sitten näsäviisaiden ja näyttämisenhaluisten kirjanoppineiden kokoontumispaikka? Yksi uusi paikka päteä? Ei näytä ollenkaan siltä. Kirjat houkuttelevat kirjoittamaan asiallisesti, ehkä turhankin varovasti. Vaikka verkkolukupiirissäkin ollaan henkilökohtaisia, suurimpia tunteita säännöstellään, toisin kuin elävässä lukupiirissä, jossa saa päästää kielensä valloilleen. Siellä tuttujen kesken sanottavaansa voi korjailla heti, kovia sanoja pehmentää hymyllä. Lukupiiri kaipaa lämpöä, jota verkossa kirjoittamalla on työläämpää pitää yllä kuin kasvokkain istuttaessa. Yhteisen pöydän ääressä tai nettiavaruudessa, sama se. Jos lukee paljon ja tutustuu monenlaisiin maailmoihin, voi hyvässä lykyssä viisastua vähän, oppia suhteellisuudentajua, hahmottaa omaa paikkaansa kaiken ympärillä vellovan keskellä. Jos lukee yhdessä toisten kanssa, voi viisastua vielä pikkuisen enemmän. Lisää lukupiireistä: Johanna Matero, Ritva Hapuli ja Nina Koskivaara (toim.): Lukupiirikirja. BTJ Suvi Ahola tekee parhaillaan väitöskirjaa suomalaisista lukupiireistä. Kuvittele: Ihmisiä, kaksi tai kolme riittää, mutta heitä voi olla myös toistakymmentä. Iällä, sukupuolella, kokemuksella ei ole merkitystä, yhdistäväksi tekijäksi riittää se, että kaikki ovat tulleet kirjoittamisen vuoksi. Tuoleja, pöytiä, huone, jonka oven saa kiinni. Kyniä, lyijykyniä, mustekyniä, tarkkaan varjeltuja kirjoituskyniä, jostain mukaan tarttuneita mainoskyniä. Paperia, irtolehtiä, muistikirjoja, ruutuvihkoja. Se hetki, kun tehtävä on annettu, tarkentavat kysymykset tehty, tuskastuneet huokaukset päästetty. Sitten se alkaa kuulua: kirjoittamisen ääni. Kuuntele, miten kynä hankaa paperia, miten sen kärki kulkee ja jättää jälkeensä sanoja, lauseita, merkkejä. Välillä joku kääntää sivua, paperi kahahtaa, toisinaan melkein repeää, kun kirjoittajalla on kiire jatkaa tarinaa, ei ole malttia odottaa hitaasti paljastuvaa puhdasta sivua. Kynän terä raapii paperia, kämmensyrjä pyyhkii pöytää, siirtyy tekstin tieltä. Aikaa on rajatusti ja rajattomasti, ihmiset ovat yhdessä ja yksin. He kirjoittavat. He sukeltavat sovituksi ajaksi hetkeen, uivat sanojen maailmassa ja rakentavat uuden universumin, antavat nimen asioille, nostavat esiin ja kääntävät pois. Joku ehkä yskähtää, tuhahtaa, naurahtaa omille ajatuksilleen, mutta kukaan ei puhu. He kirjoittavat. He eivät tiedä, millainen lopputulos on, mutta he eivät välitä, sillä ensin on tehtävä teksti, liikutettava kynää, käännettävä uusi, puhdas sivu, täytettävä se sanoilla ja rivien väleillä. Käsin kirjoittamisen ääni on yksi kauneimmista tietämistäni äänistä. Sen jälkeen, kun aika on käytetty, kynät lasketaan pöydille. Viimeisen pisteen napsahdus on erityisen painokas. Pöydälle pudotettu kynä antaa merkin tauosta, ensimmäisen version valmistumisesta. Jonkun suusta purkautuu parisanainen kommentti, vasta kuiskaus tai sihahdus. Katse kääntyy muihin, olemuksessa voi olla unesta heräämisen tuntua, paluuta toiseen maailmaan. Silmien räpyttelyä, oman tekstin vilkuilua. Lumous vaihtuu pelkistetyksi luokaksi, liitutaulu on huonosti pyyhitty, lattialla on pyyhekumin palasia, ihmisten ääriviivat palaavat. Olen ohjannut kirjoittajia vuodesta 2001, enkä ole edelleenkään kyllästynyt kirjoittamisen ääneen. Se lumoaa minut kerta toisensa jälkeen. Miten jutteleva, kyselevä, naurava, kyseenalaistava, epäilevä, hapuileva ryhmä hiljenee, sanat eivät enää tule maailmaan suusta vaan kynästä, ja tilaan laskeutuu tiheä keskittyminen. Paikka on sakea ideoista ja ehdotuksista ja ajatuksista, joita ei puhuta vaan lasketaan paperille, hetkessä, liikaa miettimättä. Hiljainen ääni, melkein huomaamaton, kynä uurtaa paperia. Minä istun ja kuuntelen, kun runo, tarina, muisto ja maailma syntyvät. 6 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

5 maailmani pysähtyi. Kävelin silloin pitkin lumista ja hämärän harmaata Hämeenlinnan kävelykatua. Puhelin taskussani piippasi viestin, joka tuli tutulta toimittajalta Helsingin Sanomista. Hän taittoi parhaillaan nekrologia seuraavan päivän lehteen. Viestissä luki: Arto Salminen on kuollut. Tuijotin puhelinta. Katu seisahtui. Soitin toimittajalle ja hän luki koko nekrologin ääneen. Yöllinen sairauskohtaus, sen hän tiesi. Seuraavaksi jatkoin saamaani tekstiviestiä eteenpäin muille tuntemilleni Arto Salmisen lukijoille. Olin niin tolaltani, että jatkoin vahingossa viestin myös lakimiehelleni ja Ilmajoen taksille. Kumpikaan ei ole koskaan kommentoinut saamaansa viestiä, mutta jälkimmäinen on oikeastaan aika looginen vahinko, sillä Arto Salmisen neljäs romaani Ei-kuori (2003) liikkuu juuri taksimiesten maailmassa. teksti Taija Tuominen KOSKENKORVA Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen aulan keskellä seisoi silmälasipäinen ja hiuksensa sängelle ajanut Arto Salminen, joka vaatimattomasti korkkasi lämpimän Koskenkorvapullon ja otti siitä pitkän ryypyn. Tämän päälle hän vielä suuteli pulloa. Oli vuosi 1998 ja minä katselin tungoksen keskellä Koskenkorva-palkinnon jakoa. Mieleeni jäi myös palkittu kirja. Mikä ihmeen Varasto? Raati totesi, että kirjan näköiskuva suomalaisesta kaupungista on armottomampi kuin Poliisi-tv:n suora lähetys, ja sen poliittinen sanoma on tylympi kuin työväenliikkeen puolueohjelma. Hain kirjakaupasta Varaston ja ahmin sen. Kuinka joku voi kirjoittaa noin tiiviisti ja harkitusti Remontti-Ässää kärräävistä haalariasuisista miehistä? Juuri tuollaisia miehiä katselin nuorena Hämeen Dieselin halleissa Mäkelän teollisuusalueella. Pesin öljyisiä lattioita ja ajattelin, että tätäkö tämä elämä on. Pelkäsin, että en koskaan pääse sieltä pois. Varaston jälkeen hankin Arto Salmisen esikoisteoksen Turvapaikka (1995), joka kuvaa pakolaiskeskusta. Pakolaiskeskuksessa työskennellyt Salminen käsitteli teemaa tavalla, jota joku voi pitää julkisessa keskustelussa vallan sopimattomana. Lainasin kirjan muusikkoystävälleni, joka riemastui: Täällä on just se naistyyppi. Ne pullukat, jotka on kasvissyöjiä, hennaavat hiukasensa ja pukeutuvat violetteihin kaapuihin ja kuvittelevat, että kaikki afrikkalaiset osaavat rummuttaa! Ihmettelen, miksi Arto Salmisen esikoisromaanista ei noussut julkista keskustelua. Ei mun kirjoja muut lue kuin Alibin lukijat ja HK:n sinisen lenkin syöjät, Eikä ne käy kirjastoissa tai kirjakaupoissa, Arto Salminen sanoi minulle sittemmin. UJO MIES Tapasin Arto Salmisen vuonna 2001 Hämeen rahaston apurahojen jakotilaisuudessa. Hän oli vastikään muuttanut Hausjärven Hikiälle. Hankkiuduin oitis Arto Salmisen kanssa keskusteluun ja muistan miten hyväkäytöksinen ja ujo hän oli. Salminen teki töitä ja kirjoitti. Seurasivat romaanit Paskateoria (2001) ja Ei-kuori (2003). Vuonna 2003 toimitin Johannes Ojansuun kanssa Hämeen taidetoimikunnan Optimistin, johon tilasimme Arto Salmiselta kolumnin. Salmisen Maailma ei lopu Joroisiin on kenties osuvin lukemani kirjallisuuskolumni. Hän aloittaa: Mikään ei ole niin teennäistä 8 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

6 kuin taide. Mikään ei kerro natisevasta maailmasta niin vähän kuin kirjallisuus. Kaiken taiteen Suomessa tekee keskiluokka. Kaikki taide tehdään keskiluokalle. Eräässä kirjallisuuspaneelissa käsiteltiin maiseman merkitystä kirjailijalle. Kun Harri Tapper ylisti maaseudun kauneutta ja Pirjo Rissanen kertoi savolaisesta sielunmaisemasta, Arto Salminen raivostutti yleisön ilmoittamalla, että harvalla suomalaisella on enää minkäänlaista suhdetta luontoon, hänellä itselläänkään ei ole. Taianomainen luontosuhde on samanlainen klisee kuin suomalainen sisu. Kun yleisö tivasi Salmisen luontokokemuksia, hän ilmoitti, että ei tunne ketään, joka kulkisi vapaaehtoisesti metsässä. KANSALLISEEPOS Jos haluatte pahan olon, ottakaa Arto Salmisen romaanista Lahti (2004) kansipaperit pois. Kanteen on painettu kuvia ammutuista ja kuolevista sioista. Kuvat Salminen otti salaa armeija-aikanaan, kun hän suoritti salaista tehtävää Hennalan metsissä Lahden lähellä. Aurinkoisena pakkaspäivänä Iisalmessa Lahti palkittiin Olvi-kirjallisuuspalkinnolla. Arto tuli vaivihkaa paikalle ja katosi vaivihkaa kukkiensa kanssa, sillä hän ei viihtynyt suurissa joukoissa ja juhlissa. Hän ei notkunut aamuyöllä baarin nurkassa henkilöhahmojensa tavoin. Ennen lähtöään hän piirsi kirjani liepeeseen omakuvan, jossa kalju ja silmälasipäinen mies sanoo: Moi!. Kalavale (2005) jäi Arto Salmisen viimeiseksi romaaniksi. Kaikista Salmisen romaaneista juuri Kalavale osuu kipeimmin tähän aikaan, sillä siinä rakennetaan Suomeen Auschwitz-nimistä tosi-tv-sarjaa. Voittaja kestää kauimmin sähkötuolissa ja eräs Kalavaleen henkilöistä julistaa Money macht frei. Kalavale on tämän päivän kansalliseepos. Ne, jotka valittavat yhteiskunnallisen kirjallisuuden puutetta, eivät ole tarttuneet Arto Salmisen romaaneihin. Hän oli yhteiskunnallinen kirjailija kuuden romaanin ja 1033 sivun verran. Arto Salminen nähtiin usein kirjojensa näköisenä miehenä mitä hän ei ollut. Rivien välissä ja kauniissa kielessä, anttihyrymäisessä kirkkaidessa, vilahtaa elämään uskova romantikko. Kuvaamalla koko nyrjähtäneen maailman hän peräänkuuluttaa sitä mikä elämässä on tärkeintä. Hän käyttääkin oivaltavasti karnevalismin logiikkaa. Arto Salmisen ura katkesi jo 46-vuotiaana, ja voi vain arvailla hänen kirjoittamattomia kirjojaan. Kirjoitetut kirjat olen asettanut ikuiseksi näyttelyksi, joka sijaitsee kirjahyllyssäni vanhan renginkaapin päällä. Samana syksynä kuin Arto, kuoli myös 20-vuotias ahvenraitainen kissani Sulo. Nyt puisen renginkaapin päällä ovat vierekkäin Sulon valkoinen tuhkauurna ja Arto Salmisen kuusi romaania. Vaikuttavaa Tekstiä -eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta tasa-arvosta eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani: No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi. En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa. Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan teksti Essi Tammimaa viihdettä niin kuin nyt kirjoitan jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi. Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin 10 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

7 narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan. Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat yksityisestä ja miehet yleisestä, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä James Joycen Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen? Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. Yksityinen on poliittista oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin. Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle. Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi. Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja. Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla? Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella. Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että nainen sanoi ilkeästi tai käsi tuntui pahalta iholla. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja. Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa juuri näin pitää kirjoittaa! No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi? Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan. Ja lukija taas hän jättää jälkensä maailmaan. 12 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

8 teksti ja kuvat Pia Kaulio Kuvankäsittely Ville Salonen Kirjailijat Olli Jalonen ja Juha-Pekka Koskinen kiipeilivät tikkailla ja puhalsivat pölyä kirjalöydöistään. Mikä saa heidät innostumaan menneisyydestä? 14 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

9 Kuka tahansa voi havaita ajan ja paikan kerrokset, jos haluaa. Täytyy kuitenkin tietää, mitä paikassa on ennen ollut. Avohyllyt ovat parhaita, toteaa Olli Jalonen. Hän tähyilee kirjahyllyjen korkeuksiin Hämeenlinnan Lyseon opettajanhuoneessa. Niistä löytää vahingossa ihan uusia juttuja. Jalonen kapuaa tikapuille ja alkaa tutkia nahkaselkäisiä teoksia. Kohta tikkaiden nokassa on hiljaista. -Mitä löytyi? huikkaa Juha-Pekka Koskinen. Vastaus viipyy hetken. -Olen etsinyt tätä, Jalonen sanoo ja paukauttaa kirjan kannet kiinni. Ilmaan pölähtää tomupilvi. Ei se mitään, nyt alas tikkailta ja kirjoittamaan muistiin vahtimestarin puhelinnumeroa. Kuuluuko tämä kaupunginkirjaston tietokantaan? Saako tätä lainata? Olli Jalosen ja Juha-Pekka Koskisen teoksissa menneisyys elää ja puhuu. Aikakausien ymmärtäminen ei synny itsestään, joten kirjastot ja arkistot ovat tulleet heille tutuiksi. Pölyiset kirjat eivät tosin suuresti inspiroi Koskista. Hän saa virikkeensä ihmisistä ja esineistä. Koskisen lapsuudenkodin ja Mikkelin keskustan välissä sijaitsee Suur-Savon museo, jossa Koskinen koululaisena usein poikkesi. -Henkilökuntaa ei kummemmin ollut, joten sain vapaasti vaellella. Kävin siellä varmaan sata kertaa. - Olitko niin innostunut aiheesta? kysyy Jalonen. - En nyt innostuksesta tiedä. Sitä ihmettelin, että kaverini eivät aina halunneet tulla mukaan. Kerran pari sain heidät sinne, mutta pian heille riitti. Kun Koskinen opiskeli matematiikkaa Helsingissä, hän piipahteli Kansallismuseossa. Arkisin sielläkin sai kulkea kaikessa rauhassa. Olli Jaloselle vanhat esineet ovat tärkeitä yksityiskohtia, mutta varsinainen inspiraatio lähtee jostakin yleisemmästä, paikasta tai ajasta. Ymmärryksen syventäminen on hänellekin tärkeää. - Kun tein kirjaa Johan ja Johan, luin siinä rinnalla Suuri maailmanhistoria -sarjan, joka oli juuri ilmestynyt. Kyllä, koko sarjan, 21 osaa ja kartasto. Luin myös 1800-luvun Raamatun. Jalonen miettii hetken. Niin ja tähtitiedettä. Kävin siitä kurssinkin. Yksityiskohtien selvittäminen on työlästä. - Se on loputon labyrintti, toteaa Jalonen. Vastaan tulee aina uusia asioita, jotka on selvitettävä. Ne johtavat taas uusiin kysymyksiin. Matkalla voi myös eksyä sivupolulle, joka voi poikia kokonaan uuden aiheen. Tieto ja tunne Historiallisia romaaneja luetaan Suomessa paljon, mutta niitä ilmestyy harvakseltaan. Miksi kukaan haluaisi hautautua arkistoon, kun voi tehdä perinpohjaista taustatyötä vaikkapa uuteen Juoppohullun päiväkirjaan? - Tämän päivän kertakäyttöiset aiheet eivät vain kiinnosta, sanoo Koskinen. -Klassikkoainekset ovat olemassa vielä sadan vuoden kuluttua. Sitä paitsi hahmot ja tarinat vievät mukanaan. Miten minä olisin toiminut hänen sijassaan? Mikä asia olisi toteutunut toisin? Kyllä minä samastun ja olen siinä maailmassa mukana. Vihdoin päästään fiilistelyyn. Saako menneisyyden tutkija déjà vu -kokemuksia? Onko hän herkistynyt kohtaamaan paikkojen historian kerroksellisuuden ja aikatihentymät, joista Jalonen puhuu väitöskirjassaan? (Hitaasti kudotut nopeat hetket, Otava 2006) Nämä kirjailijat eivät lämpene mysteeripohdinnoille. - Se vaatii ensin tiedon, sanoo Jalonen. -Kuka tahansa voi havaita ajan ja paikan kerrokset, jos haluaa. Täytyy kuitenkin tietää, mitä paikassa on ennen ollut. Koskinen on samaa mieltä. Tietomateriaalia tarvitaan paljon, jotta henkilöt ja paikat näyttäytyvät elävinä. Ei autenttisilla paikoilla fiilistelystä aina ole suurta iloa. Esimerkiksi Konstantinopolin muurin läpi ajetaan nyt moottoritietä. Muurin olemassaoloa ei 16 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

10 Kirja on halpa matkalippu toiseen maahan, aikaan ja elämään. edes huomaa, jos sitä ei tiedä ja vaikka tietäisi, ei se vastaa enää mennyttä. Tapahtumapaikka on joka tapauksessa rakennettava uudelleen pään sisälle. Koskisen tuore kirja Ystäväni Rasputin sijoittuu vuosien Pietariin. Tätä varten Koskinen kävi Pietarissa tutkimassa rakennuksia, katukarttoja ja paikkojen etäisyyksiä. Jos Pietarin esikaupunkialueelle kulkee nyt metrolla 45 minuutissa, kuinka monta tuntia matkaa tehtiin hevosvaunuilla Rasputinin aikaan? Puhuttiinko silloin edes tunneista? - Vanhoista mittayksiköistä on se kirja, muistaa Jalonen. - Tiima, tiu, tynnyri. Lähdekritiikki Kumpikin kirjailija hallitsee tutkimuksen periaatteet ja korostaa alkuperäislähteiden merkitystä. Toisen käden tietoja Jalonen ja Koskinen eivät hevillä usko. Vakuuttavakin kuvaus voi olla väärässä tai ristiriitainen. Mitä paremmin tutkija on ujuttautunut kohteensa pään sisälle, sitä herkemmin hän tunnistaa mahdollisesti virheelliset väittämät. Koskista riepoi epäsuhta fiktiivisen hirviön, kreivi Draculan ja alkuperäisen prinssi Vlad Draculin välillä. Näin syntyi Koskisen seitsemäs romaani, Paholaisen vasara. -Historian virheet ärsyttävät, etenkin kun olin itse vakuuttunut siitä, kuinka Vlad oli todella ajatellut. On muistettava, että yleensä historian aikakirjat ovat sotien voittajien tilaustöitä. Hyvä valehtelija osaa esittää kolme vaihtoehtoa. Yksi on se, mitä hän itse haluaa. Toinen vaihtoehto esitetään huonona ja kolmas erittäin huonona. Tilannetta korjaa nykyinen kiinnostus arjen mikrohistoriaan. Esimerkiksi vanhoista kirjeistä tavoittaa aikakauden kielen, arjen ja ajatusmaailman. Internetiin on siirretty runsaasti alkuperäislähteitä, kuten digitaalinen sanomalehtikirjasto. Etäältä näkee paremmin Kirja on halpa matkalippu toiseen maahan, aikaan ja elämään, sanoo Koskinen nettisivuillaan. Menneisyyden tutkija pääsee ylittämään paitsi omat rajansa myös oman yhteiskuntansa ja koko viitekehyksensä rajat. Miksi museoissa ja arkistoissa ei ole suorastaan tungosta? Onko aikamme ja tiedontarpeemme pinnallinen? Olli Jalonen ei syytä nykyihmisiä. - Meissä kaikissa on toisenlainenkin viritys, tarve jäsentää asioita syvemmin. Ei maailma ole sen tyhmempi kuin vaikkapa itsenäisyyden alkuaikoina, ainoastaan erityyppinen. Menneisyyden maailmankatsomuksiin on syytä suhtautua kunnioittavasti, vaikka itse olisi eri mieltä. Lisääkö tämä ymmärrystä myös omaa aikaa kohtaan? - Kyllä varmasti, sanoo Jalonen. Menneisyys antaa laajempaa perspektiiviä nykyhetkeen. Esimerkiksi monia valintoja sanotaan nyt välttämättömiksi ja vaihtoehdottomiksi. Näin on sanottu ennenkin. Silti kymmenen, viidenkymmenen, ehkä sadan vuoden kuluttua kyseinen valinta on osoittautunut vääräksi. Se tie, mikä valitaan pelkästään nykyisyyttä katsomalla, ei välttämättä ole oikea. Jalosen uusin kirja pysyttelee nykyajassa, mutta kerrostumina kulkevat mukana paikkojen historiat ja pyramidien mystiikka. Yhdeksän pyramidia -teoksen tarina siis jatkuu. Myös kirjan nimi löytyy historiasta: Karatolla. Mikä? - Se tarkoittaa metsätulta, tai pääsiäisenä lumen päälle sytytettyä kokkoa. Koskinen on hiljaa. Hän on syventynyt sata vuotta vanhaan kirjaan. - Mitä löytyi? kysyy Jalonen. Vastaus viipyy hetken. - Keskiajan tutkimuksia. Saako näitä lainata? 18 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

11 LAJISTA MATERIAALISTA MENETELMÄSTÄ teksti Harry Salmenniemi En pidä itseäni runoilijana. Se, että kolme julkaisemaani kirjaa ovat runoteoksia, on minulle melko yhdentekevää. Ne voisivat aivan yhtä hyvin olla novellikokoelmia tai romaaneja. En ole koskaan tahtonut olla runoilija enkä ole koskaan rajoittanut vaikutteitani runouden piiriin. Kysymys kirjoittamisen merkityksestä on tärkeämpi kuin kysymys runouden merkityksestä. Viime vuosien tärkeimmistä runokoelmista suurin osa on hybridejä: ajatellaanpa vaikka Vesa Haapalan ja Markus Pyörälän visuaalista tekstitaideteosta Kuka ampui Ötzin?, Kristian Blombergin esseerunoa Itsekseen muuttuva tai Henriikka Tavin ja Mikael Bryggerin taiteilijaryhmä IC-98:n näyttelyyn pohjaavaa lauserunokirjaa Tekstinauhoja. Kaikilla näillä teoksilla on pohjansa jossakin muualla kuin tavanomaisesti määritellyn runouden sisällä. Kaksi ensimmäistä käyttävät hyväkseen kollaasia niin perustavalla tavalla, että päätyvät ylittämään runoudelle asetetut rajat ja kulkevat kohti kulttuurikritiikkiä ja esseemäistä pohdintaa. Tekstinauhojen perusteltavuus taas sijaitsee teoksen ulkopuolella, reaalimaailmassa: se vihjaa ja ohjaa lukijaansa kokemaan näyttelyn, jota hän ei välttämättä ole nähnyt. Näyttelyn varjo rakentaa runoteoksen sisälle toisen teoksen. Mainuttuja runoteoksia on mielekästä lukea, koska ne eivät ole runoutta millään yksiselitteisellä tai yksinkertaisella tavalla. Juuri siksi ne ovat minulle tärkeintä ja elävintä nykyrunoutta. Ajattelen, että tähänastisista teoksistani laajin Texas, sakset on oikeastaan myös romaani. Ainakin se on aikalaisrunoelma enemmän kuin runokokoelma. Siinä ei ole runokoelmaa määrittäviä erillisiä runoja. Se on ehdottomasti tehty kokonaan luettavaksi, vaikkakaan lukemisen ei tarvitse välttämättä olla lineaarista. Mikä tahansa pieneen osaan keskittyminen kavaltaisi itse teoksen. KUVA Irmeli Jung 2007 / Otava 20 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

12 Yhtä paljon kuin runokokoelma Texas, sakset on ehkä lehtileikekokoelma, päiväkirja, omaelämäkerrallista proosaa, readymade-taidetta, poliittinen manifesti tai leikekirja. Lähteidensä puolesta se on melkein mitä tahansa, sillä teoksen äänissä sekoittuvat niin graffitit, poliittiset muistelmat, sotahistoria kuin japanilaiset runotkin. Keräsin teosta varten viitisen vuotta lähteitä kaikkialta, missä näin pysäyttävää tai häkellyttävää tekstiä. Sekä Melbournen yliopiston miesten että naisten wc:n seinäkirjoituksia on mukana kirjassa. 1 Tämä lajien ja lähteiden sekoittuminen on tarkoituksellista. En usko, että runouteen on mahdollista tuoda kovinkaan paljon lisää runouden itsensä sisältä: esimerkiksi kirjoittamalla japanilaisten ja suomalaisten runojen päälle en saisi aikaan kovinkaan voimakasta teosta. Sen sijaan muokkaamalla lehtiartikkeleita, horoskooppeja ja laihdutusaforismeja runouden aluetta on mahdollista kasvattaa ja hämmentää. Uusi materiaali saa väistämättä runoudesta esiin uudenlaisia puolia. Tulevaisuuden merkittävimmät teokset ovat väistämättä jonkinlaisia hybridejä. Mitä kirjallisuuden kannalta vihamielisemmäksi aika käy, sitä suurempia teoskokonaisuuksia on tehtävä, jotta kokonaisuus luo tarvittavan suojan lukemiselle. Monissa nykyromaaneissa tämä näkyy jo hyvin. Esimerkiksi Mark Z. Danielewskin loistava ja valtava House of Leaves hyödyntää rakennusaineinaan useita päällekkäisiä kertomuksia, nykyfilosofiaa, fragmentteja, runoja ja tämän lisäksi koko suurromaani on vaikuttava graafinen taideteos. Mahdoton ja siksi hyvä tavoite on kirjoittaa teoksia, jotka ovat yhtä hämmentäviä kuin maailma itse, yhtä monimuotoisia myös lajiensa ja aineksiensa puolesta. Lajien sekoittaminen Tulevaisuuden merkittävimmät teokset ovat väistämättä jonkinlaisia hybridejä. ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta sen tietoinen välttäminen on mieletöntä. Olisi mielipuolista yrittää pitää kiinni lajirajoista, jotka huojuvat yhä nopeammin liikkein. Kysymys materiaalista on minulle tärkeämpi kuin kysymys lajista. On valmiin teoksen laji mikä hyvänsä, sen rakennusaineet voivat olla runoutta, proosaa, näytelmiä, asiatekstiä, poliittisia muistioita, mitä hyvänsä. Readymade-aineistona käytetty laji ja teoksen oma laji eivät missään tapauksessa ole sama asia. Olen itse kirjoittanut novelleja, jotka saavat tarinansa kertovista runoista. Olen ottanut repliikkejä suoraan näytelmistä, kirjoittanut itse kertovat osat, ajatuksen vaeltelut olen tehnyt sekoittamalla esseistiikkaa ja matkakertomuksia, ja kierrättänyt vanhojen lehtijuttujen lopetuksia novellien lopuissa. Tällä tavoin on mahdollista havaita huvittavia kaavamaisuuksia esimerkiksi siinä, miten pitkät lehtireportaasit ja novellit lopetetaan. Minusta on hämmentävää, että valmiiden teosten oletetaan ongelmitta lankeavan lajin kategorioihin, vaikka teosten kirjoittaminen muuttuu koko ajan ristiriitaisemmaksi ja lajirajoista piittaamattomiksi. Lähimmät kollegani kierrättävät tekstiä aivan kuten minä: paljon, intohimoisesti ja teksin alkuperästä piittaamatta. Samalla tavoin he myös lukevat: paljon, intohimoisesti ja tekstin alkuperästä piittaamatta. Löytäminen ja kierrättäminen on vaikuttanut käsitykseemme kaunokirjallisuudesta enemmän kuin arvaammekaan. Siksi on merkillistä, että lajityyppien rajoille ei ole tapahtunut mitään, vaikka kierrätysteko on melkein aina hyppäys lajista toiseen. Kun kirjoittamisesta on tullut näin merkittävän epäpuhdasta, luulisi että lukemisen kävisi samoin. Luulisi että lukeminen muuttuisi yhtä piittaamattomaksi lajimääreisä kuin kirjoitus, mutta jostakin syystä niin ei ole käynyt. On myös mahdollista, että niin on käynyt, mutta emme ole vielä huomanneet sitä. Koen, että kahta tekstiä yhdistää tarkemmin metodi kuin laji. Esimerkiksi edellisessä runokokoelmassani Runojä, jota voi ongelmitta kutsua runokokoelmaksi, on pitkään lipogrammiperinteeseen liittyvä runo Syysmyrskyt, jonka jokaisessa sanassa on vähintään yksi y: Yksinäisyys mykistää, kärsimys yhdistää, Syvät myrskyt jyrähtävät hyisessä sydämessä, Yleinen kärsimys yhdistyy yksinäisen yskähtelyyn ja niin edelleen. Vaikka kysymyksessä on suomalainen nykyruno, sen sukulaisteos voisi olla vaikkapa Georges Perecin romaanin La Disparition pikemminkin kuin mikä tahansa suomalainen nykyrunokirja. Perec kirjoitti romaaninsa vailla e- kirjainta, mikä on ranskaksi huomattava suoritus. Tämä valinta esti Pereciä mainitsemasta sukunimensä lisäksi muun muassa sanoja äiti (mère) ja isä (père). 2 3 Kirjaimeen liittyvä rajoite yhdistää teoksia voimakkaammin kuin lajityyppi. Lipogrammiperinteeseen kuuluu näytelmiä ja novelleja siinä missä runoja ja romaaneja. Ankara menetelmä yhdistää kaikki nämä teokset toisiinsa ja luo niiden välille yhteyden, jota on mahdotonta olla ajattelematta. Esimerkiksi tiettyä kirjainta käyttämätön näytelmä on lähempänä samaa kirjainta käyttämätöntä runoa kuin toisia näytelmiä. Koska nykykirjallisuuden yksi keskeistä piirteistä on valmismateriaalin käytön ehtymättömät mahdollisuudet, nousevat erilaiset menetelmät kirjoittamisen keskiöön. On tärkeätä kysyä, kuinka materiaalia käytetään, mikä on sen käyttömenetelmä. Yhtä tärkeätä on luoda itselleen rajoitteita, sillä kun mahdollisuuksia on paljon, täytyy mahdollisuuksien avaruutta rajoittaa jollakin tavalla. On keskeistä kysyä, kummalla tavoin kirjoittaja mielekkäämmin rajoittaa toimintaansa: pysymällä uskollisena valitsemalleen lajityypille vai pysymällä uskollisena valitsemalleen metodille. Ranskalaisen avantgarderyhmän, kirjoittamisen menetelmiä ja rajoitteita tutkivan Oulipon saavutukset ovat tästä näkökulmasta ohittamaton horisontti. Menetelmät ja rajoitteet eivät ainoastaan rajaa kirjoittamisen ja lukemisen aluetta tarkemmin kuin lajityypit. Ne myös synnyttävät kysymyksen siitä, kumpi on tärkeämpi, teos vai sen takana oleva rajoite tai menetelmä. Uusia horisontteja avaava tekstin tuottamisen menetelmä on kuin kokonaan uusi laji: se sisältää lupauksen joukosta teoksia, jotka eivät vielä ole olemassa mutta metelmän avulla pääsevät purkautumaan maailmaan. Vaikka uusia kirjallisuudenlajeja ei enää syntyisi, uusia menetelmiä kehitetään jatkuvasti. Kehittyvien menetelmien ja rajoitteiden varassa lepää toivoni siitä, että kirjoitus säilyy elävänä, reagoivana, merkitsevänä, merkittävänä. 1 Tälle on kaksi mahdollista selitysmallia: a) kävin naistenvessassa niinä päivinä, joina tunsin itseni enemmän naiseksi kuin mieheksi b) pyysin naispuolisia ystäviäni raportoimaan minulle wc-kirjoituksista. En ole varma kumpi vaihtoehdoista on totta. 2 Koskettavaksi rajoitteen valinnan tekee se, että Perec menetti vanhempansa toisessa maailmansodassa. 3 Geoges Perec rakasti alaviitteitä. 22 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

13 Olen rakastanut sita kaikkea ja saanut siita kyllikseni teksti ja kuvat Taija Tuominen Kuvankäsittely Ville Salonen Kun elämä on tylsää, järjestän työviisumin ja lähden tempauksenomaisesti autolla kiertämään Laatokkaa. Kuolemanjärvellä minut yritetään ryöstää, Pietarin kupeessa poliisi tivaa lahjuksia ja keskellä Murmanskin tietä makaa ruumis jalka irti repeytyneenä. Yön vietän autossa pensaiden takana ovet lukossa, vaihde ykkösellä, toppatakissa ja pipossa, silmälasit päässä ja avain virtalukossa. Kun löydän aamukahvia Aunuksesta, elämä hymyilee. Savut nousevat kylistä ja Sortavalan jälkeen autoradiosta kuuluu Aki Sirkesalon Naispaholainen. Ajan vihreitä mäen reunoja, eikä elämä ole enää tylsää. Vuosia myöhemmin Inkerinmaalla vanhainkodissa tapaan valoisia ihmisiä, jotka ovat kärsineet Siperian metsätyömaiden pakkaset tai Keski-Aasian puuvillatasankojen kuumuuden. Kun kerron heille nimeni, olen heti tuttu. Samaa sukua, samaa heimoa. He ottavat käteni käsiensä väliin ja kertovat, että kotikylässä Keltossa, Hatsinassa tai Kikkeroisissa oli monta Taijaa. Täälläkin oli vielä yksi viime vuonna. Se tuntuu hyvältä. Minun piti matkustaa sumussa ja kevätsohjossa Tanjan ja Tatjanan maalle, inkeriläiskyliin, kuulemaan, että minulla on vanha inkeriläinen nimi. 24 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

14 "Joskus elamani oli pelkkaa Petroskoita, leveita kivikatuja ja nousevia rajapuomeja." Olen tehnyt läänintaiteilijana, taidetoimikunnan jäsenenä ja toimittajana 1990-luvun puolesta välistä lähtien yhteistyötä venäläisten kanssa. Olen painattanut kirjallisuuslehtiä, toimittanut suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten antologian, vieraillut koulussa ja pitänyt kursseja mitä erilaisimmissa luokkahuoneissa. Olen matkustanut Lokakuun rautateitä, nähnyt Uralin ja palellut kodassa tundralla. Olen ollut autoni kanssa routaisella tiellä keskellä Karjalan metsää. Olen väärentänyt leimoja ja papereita, sillä vanha opettajani sanoi, että kirjoittamisen ja kirjallisuuden eteen kaikki keinot ovat sallittuja. Joskus elämäni oli pelkkää Petroskoita, leveitä kivikatuja ja nousevia rajapuomeja. Vierailuja sinne ja kutsuvieraita tänne. Sieniämpäreitä ja pellavakangasnippuja. Olen nähnyt loputtomasti suomalaisia ja venäläisiä delegaatioita. Olen nähnyt turhia kokouksia ja vodkaa kiskovia virkamiehiä. - Kato, mä tein puolukkavodkaa, karjalainen kirjailija ilmoittaa lähdettäessä Petroskoista. Hän on tunkenut vodkapulloon puolukoita. Karjalainen kirjailija tulee kyydissäni uuteen kotimaahansa ja humaltuu silmissä. - Miksi sä et oo koskaan ollu mun kanssa? hän haastaa riitaa Lotinanpellon kohdalla. Tihvinän risteyksessä hän ostaa savustetun siian, avaa auton hansikaslokeron ja tekee sen kannesta pöydän. Ruokailua kestää Pietariin asti, jossa hän keksii, että hänen reittinsä on parempi kuin minun. Olemme eksyksissä tunnin. Pietarista Viipuriin minun pitää ajaa 50 kilometrin tuntinopeudella, sillä hän näkee kuoleman seuraavan mäntymetsässä. Silloin saan tarpeekseni. Palaan Pietariin itävaltalaisten ystävieni kanssa. He ovat maassa ensimmäistä kertaa ja katsovat kaikkea lumoutuneena. - Wien ei ole mitään tämän rinnalla, he toteavat. Minäkin katson Pietaria uusin silmin. Aurinko paistaa ja Nevan vesi kimmeltää. Makailemme nurmikolla rantapuistossa puiden siimekseksessä ja lueskelemme. Vaivun uneen. Unessa on pietarilaisia palatseja, kääpiöitä ja vihreistä ruohoista tehty tiara. Lumous on palannut. 26 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

15 teksti Päivi Haanpää Minulla on yli 70 kirjoittajaopasta. Ne vievät kirjahyllystäni 1,6 metriä tilaa. En antaisi yhtäkään pois. Uusia olen valmis hankkimaan milloin tahansa. Suostun lainaamaan oppaitani, mutta vain lyhyeksi aikaa. Muiden kirjojen suhteen olen paljon löperömpi. Mutta miten tämä rakkaus sai alkunsa? Kuuluin 1980-luvulla silloisen Postipankin kautta lasten Kultapossukerhoon. Kultapossukerholaiset saivat muutaman kerran vuodessa jäsenlehden. Kerran lehdessä oli juttusarja kirjoittamisesta. Olin jo siihen aikaan innostunut kirjoittajanalku, joten taisin jopa ottaa sivut talteen. Enää en muista kuin ohjeistuksen tekstin asettelusta ja vielä paremmin reaktioni siihen. Olin nimittäin pöyristynyt kuullessani, miten valtavia rivivälejä ja marginaaleja suositeltiin. Minä olisin säästänyt paperia ja ahtanut liuskat mahdollisimman täyteen tarinaa Kirjastosta löysin vaaleanpunakantisen kirjan Ressu luova kirjoittaja. Bianca Pitzornon kirjoittama opas ilmestyi suomeksi 1989, joten olin ainakin kymmenvuotias opasta lukiessani. Kirjassa oli Tenavat-sarjakuvia ja tietoa luovasta kirjoittamisesta. Luinko kirjasta muuta kuin sarjakuvat, sitä en muista. Luultavasti keskittyneempi tutustuminen oppaisiin tapahtui Pohjanmaan Kirjoittajakoulussa, Etelä-Pohjanmaan Opistossa, missä opiskelin kirjoittamista vuoden ajan lukion jälkeen. Kun aloin pitää ensimmäisiä sanataidekurssejani vuonna 2001, oppaat muodostuivat yhä tärkeämmiksi ja aloin hankkia niitä myös omaan kirjahyllyyni. Lisäksi vierailin ahkerasti kirjastossa luokan kohdalla. Opiskelin Suomen kirjallisuutta, ja pro graduni aineistoksi valikoitui neljä sanataideopasta, vaikka jossain hulluuden puuskassa haaveilin kaikkien suomalaisten oppaiden tutkimisesta. Voiko kirjoittamista oppia oppaista? Kyllä. Ei. Oppaissa kerrotaan kirjoittamisen prosessista, annetaan kirjavinkkejä, kerrotaan proosan rakenteista, opetetaan runomittoja, selvitetään suoran ja epäsuoran replikoinnin eroja. Monissa oppaissa on myös harjoituksia, joiden avulla voi testata teorioita ja kokeilla uusia näkökulmia käytännössä. Avuksi ja opiksi voivat olla myös kirjailijoiden kokemukset vastoinkäymisistä, tyhjän paperin kammosta tai rakenteen löytymisestä. Silkkaa oppia siis! Mutta sitten: pelkkä oppaiden lukeminen ei riitä. On tartuttava kynään, käynnistettävä tietokone, tuijotettava valkoista paperia, kirjoitettava sana, lause, kasvatettava niistä tekstikokonaisuus. Opas ei pakota, ei sido työtuoliin, ei rankaise tekemättömistä harjoituksista. Opas ei anna sanoja kirjoittajalle, hänen on löydettävä ne itse. Näiden perusteella väitän, ettei kirjoittamista voi kokonaan oppia oppaista. Siihen on sukellettava itse, möyrittävä sanojen seassa, törmättävä kliseisiin, kumautettava otsansa riimipareihin ja hypättävä dialogiin tietämättä miten se päättyy. 28 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

16 Kirjoittajaopas on kirja, joka pyrkii antamaan neuvoja siihen, miten tekstistä voisi tulla parempaa. Sanojen viettelemille VOP Kurssit Kirjallisuus Puhutaan dekkareista Huulille tähtien hipaisu runouden te lat Lukutunti kirjallisuutta ja keskustelua Kirjallisuutta neuloen Koskettavien kirjojen maailmassa Kirjoittajaopas on kirja, joka pyrkii antamaan neuvoja siihen, miten tekstistä voisi tulla entistä parempaa. Kirja, josta voi etsiä tietoa luovasta kirjoittamisesta. Oppaiden kirjo on suuri onneksi. Toiset keskittyvät kirjoittajansa kokemuksiin, ovat työpäiväkirjamaisia. Tällaisista oiva esimerkki on Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, joka kuvaa kirjoittajan elämää huiman avoimesti ja koskettavasti. Myös Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Claes Anderssonin Luova mieli ovat oppaita, joiden sivuilta voi lukea paitsi neuvoja myös kirjailijan kirjoittajaelämäkertaa. Tällaiset kirjat ovat peilejä, joiden avulla voi miettiä omia tapojaan, tottumuksiaan ja ajatuksiaan. Mitä kirjoittaminen on juuri minulle? Ajattelenko eri tavalla kuin oppaan kirjoittaja ja miksi? Miten minä kirjoitan, millaisia merkityksiä sille annan? Toiset kirjat usein proosaan keskittyvät tarttuvat rakenteisiin ja teorioihin. Oppaat pilkkovat proosan osiksi, joita ovat esimerkiksi henkilöt, miljöö, dialogi, jännite ja juoni. Pala kerrallaan oppaat kertovat, mitä termit tarkoittavat ja mitä niiden kirjoittamisessa on hyvä huomioida. Teoria höystetään harjoituksilla ja tekstiesimerkeillä. Moni asia on tuttu kirjallisuuden analysoinnista, mutta nyt näkökulma kääntyy siihen, miten itse voi vaikuttaa tekstiin. Mistä oikeanlainen jännite syntyy? Marketta Rentolan Kirjoita hyvin kulkee usein mukanani kursseille, sen sivuilta on helppo etsiä selkeät neuvot prosaisteille, jotka tuskailevat näkökulmien ja teemojen parissa. Asko Martinheimon Hyvä lause ja Parempi lause sisältävät tekstiesimerkkejä, jotka avaavat peruskäsitteitä oivallisesti. Runouden puolella Tommi Parkko on tehnyt tarpeellisen avauksen oppaallaan Kirjoita runo!, jossa avataan käsitteitä ja runon tunnusmerkkejä. Sitten on kirjoja, jotka usuttavat kirjoittamaan. Omia kokemuksia kerrotaan, teoriaakin ujutetaan mukaan. Mutta pääpaino on sillä, että lukija sysätään oppaan luota oman muistikirjansa ääreen. Uskallan käyttää Natalie Goldbergin kirjoista nimitystä klassikko ainakin Luova mieli ja Luihin ja ytimiin ovat muualla maailmassa tunnettuja ja meillekin käännöksinä tulleet jo kahdeksan vuotta sitten. Goldbergin oppaat herättävät minussa uinuvan kirjoittajan, sulattavat mahdollisen vastentahtoisuuden. Kirjoittaminen muuttuu täytekakuksi, josta on pakko saada palanen, edes vähän kermavaahtoa ja mansikanpuolikas. Goldberg kannustaa ja kehottaa lempeästi, enkä edes muista kirjoitusvastarinnan olemassaoloa. Olen joskus kutsunut sanataideoppaita työkavereikseni. Kun en saa kirjoittamista sujumaan, kun en keksi hyvää harjoitusta kurssille, kun olen unohtanut miten aforismi määritellään, kun kaipaan vertaistukea, kun haluan ajatella kirjoittamista jonkun kanssa silloin menen kirjahyllylle, kuljetan sormiani kirjojen selkämyksillä, otan yhden tai kaksi opasta ja ryhdyn selailemaan. Ja Merete Mazzarellaa lainatakseni silloin en koskaan ole yksin. Kirjoittaminen Aforismi tutuksi Tämä matka kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Aamupalakynä Viisas kynä voimauttava kirjoittaminen Wanhat viisaat Muistoina paperille Luovan kirjoittamisen lauantait Kokeileva kirjoittaminen VOP-kirjoittajakoulu Leikkiä sanoilla (8 10-v.) Kynäilijät (10 12-v.) Kirjoittajat (12 14-v.) Nobelistit (14 18-v.) Kirjoittajakoulun hintaan sisältyy kirjoittajaryhmien yhteinen tutustumisretki tiedekeskus Heurekaan erikseen sovittavana lauantaina. Koko lukuvuoden kurssimaksu 110 sisältää retkipäivän matkakustannukset. Ilmoittautumiset alkaen puh. (03) vop.fi 30 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

17 teksti Paula Susitaival Design-klassikot ovat kalliimpia luultavasti siksi, että bluffaaminen on helpompaa eikä juonitiivistelmää tarvita. On muutamia yleisiä tuntomerkkejä. Klassikko on painava sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti. Se kuuluu pakolliseen oppimäärään. Sijaitsee usein hyllyssä, harvemmin käytössä. Ei kikatuta saati räisky. Herättää uskottavuutta. Varman päälle. Siteeraus suositeltavaa. Parhaimmillaan kaivautunut syvälle kansakunnan piilotajuntaan. On mukavaa huomata että kirjallisuuden ja muotoilun alan klassikoita voi kuvailla samoja termejä käyttäen. Muutamia erojakin on. Design-ihmiset tykkäävät tämän tästä nimetä lehdissään tulevaisuuden klassikoita, ja tähän en ole huomannut kirjallisuusväen vielä uskaltautuvan. Vaan rohkea kirjailijapa nimeää teoksensa suvereenisti klassikoksi jo ensipainokselta. Moiseen riskinottoon ei ironisimmankaan muotoilijan ego tahdo riittää. Klassikko on aina ansainnut statuksensa, jos ei muuten, niin historiallisen käänteentekevyytensä ansiosta. Silti tai juuri siksi on klassikoiden kieltovaihe erittäin tärkeä etappi matkalla luovaksi yksilöksi. Aidolla klassikolla on vannoutunut liuta vihamiehiä ja kyseenalaistajia. Toki on aina olemassa myös sellaisia ihmisiä, jotka pitävät klassikkoa asunnossaan näkyvällä paikalla ainoastaan kultivoituneen vaikutelman toivossa. Design-klassikot ovat kalliimpia luultavasti siksi, että bluffaaminen on helpompaa eikä juonitiivistelmiä tarvita - lukemiseen tuhraantuva aikakin on rahaa. Vertailun vuoksi: yhden Aalto-jakkaran hinnalla saa 8 kappaleen pinon Alastalon salissa -teoksia. Molemmilla on suunnilleen yhtä helppo ja mukava istua. Klassikoita myös tulkitaan ajasta aikaan uudelleen. Isolan Unikkoa ja Linnan Tuntematonta on versioitu rakastaen ja rienaten. Muotoilun merkkituotteiden osalta tapahtuu myös kaupallista uudelleentulkintaa, jonka motiivit ovat arveluttavammat. Jos käy niin hyvin että on onnistunut luomaan klassikon, saattaa jopa hyötyä saavutuksestaan taloudellisesti. Jos käy huonosti ja sattuu olemaan Aleksis Kivi, on mahdollista silti päästä postuumisti läheiseen suhteeseen rahan kanssa. Miespuolisella klassikon luojalla on nimittäin vakava riski saada muotokuvansa arvoltaan pienehköön seteliin. Tai olisi, jos eläisimme yhä markka-aikaa. Euro sensuroi klassikkomaakarit vaihdannan välineistä. Ei ehtinyt Armi seuraavan sukupolven hunttiin, Minna viissataseen saati Tarja tonniin. Sydäntäni lähellä ovat erityisesti klassikot, joiden selässä tai pohjassa lukee tekijä tuntematon. Kuten vaikka savolaismallinen soutuvene. Tai alahal on allin mieli, uiessa vilua vettä: 15 rivin riipivä tunnelmaruno jonka säkeissä nimetön esi-isämme onnistuu kiteyttämään kylmän ja pimeän maamme asukkeja jäytävän vuosituhantisen angstin ja osattomuuden aivan ajattomalla tavalla. Reikäleipä, tuo korpiemme kompakti superruoka on valjastettu muotoilutuotteena jopa designpääkaupunkivuoden mannekiiniksi. Oikeastaan se on vähän hämmentävää, koska tämän klassikon estetiikka on jo etääntynyt kauaksi funktionaalisuudesta: kukaan ei enää tiedä mitä reiällä loppujen lopuksi pitäisi tehdä. Viipaloimista se kyllä helpottaa. 32 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

18 Mahtuuko maailma aforismiin? teksti Pertti Munck Aamuyön uni on perhosen pyrähdys äänetön kaiku. Hyvin kysytty on puoliksi vastattu. Luin otsikon kysymyksen Suomen aforismiyhdistyksen julkaisusta ja se synnytti lisäkysymyksiä maailman ja aforismien koosta. Joidenkin kysymysten äärellä hiljentyy, toiset aiheuttavat vastausten pulppuavan tulvan. Samoin tekevät maailma ja aforismit. Hiljaisuus jatkuu ikuisesti, alkamatta, loppumatta. Maailman alku ja loppu ovat yhtä todennäköisiä. Aforismien kirjattu alkaminen liitetään romanttisesti Hippokrateen oppilauseilleen antamaan kreikankieliseen sanaan aphorismós. Maailman alkamisesta on tarinoita enemmän. Valkoinen on mustaa -kokoelmassani olen ohittanut maailman synnyn ajatuksella Luojan nukkuessa pommiin, Big Bang olisi jäänyt suutariksi. Miten aforismi syntyy? Tähän vastaa Sami Feiring toimittassaan Tiheiden ajatusten kirjassa mm. näin: On sanottu, että aforismeja ei kirjoiteta, ne syntyvät, ja jatkaa myöhemmin: Aforismi voi olla valmis jo syntyhetkellään, mutta yleistä on, että sitä myöhemmin muotoillaan edelleen. Maailma ja aforismi ovat hämmentävän samankaltaisia ja lyhyellä ajatuksella mahdutettavissa toisiinsa käänteiskysymyksellä: Mahtuuko aforismi maailmaan? Siihen on helppo vastata, mahtuu. Kuin tähtiä taivaan kannelle, ne eivät kaikkina hetkinä näy eivät kuulu, mutta ovat olemassa. Pilvet peittävät tähtiä, eivät ylety niihin koskaan. Pilviä pois puhaltamalla voi saada ajatusten avaruuden paljastamaan tähtensä. Samurait tuijottelivat taivaan sineen päivisin ja väittivät näkevänsä siellä tähtiä. Uskonhan minä. Vaikka samurait nukkuisivat, heidän ajatuksensa eivät. Maailman kuvaa katselet, et maailmaa, kirjoittaa Markku Envall teoksessaan Samurai nukkuu. Pilke on Suomen aforismiyhdistys ry:n ja Kirja kerrallaan -kustantamon yhteinen sarja, joka on suureen tarpeeseen julkaissut Markku Envallin kirjan Miten kirjoitan aforismeja. Olen tuota kirjaa käyttäessäni tehnyt itselleni kuvitteellisen työkirjan: miten ajattelen aforismeja? Olen työkirjassani korvannut alkuperäisteoksen jokaisen kirjoittaa-verbin ajattelemisella, etten suoraan kirjoittaisi, mitä ajattelen. Envallin kirjassa yksi ajatus pysähdytti minut erityisesti: Älykäs lukija, ainoa jolle kannattaa kirjoittaa, osaa itse lukea aforismiin sen tarkemmat totuusehdot; niitä ei kannata tyrkyttää hänelle. Aika on paras lääke ajattelun jälkeen ennen lopullista kirjoittamista. Olen kokenut työkirjan hedelmälliseksi, avartavaksi ja uusia kysymyksiä herättäväksi. Ihminen on maailman keino tulla tietoiseksi itsestään, kirjoittaa Markku Envall. Sami Feiring puolestaan: Lyhytnäköisen sokea piste: maapallo. Maapallo ei kaikille tähdille näy. Uskon maailmani mahtuvat aforismiin ja aforismien mahtuvan maailmaani. Aloitin toisen aforismikirjani Valkoinen on mustaa ajatuksella tahdon nähdä varjoni uskoakseni olevani olemassa. Minun maailmani on jossain pienten ja suurten ajatusten välissä. Ajatteleminen pyörryttää ja maailma pyörii. Joskus ne pyörivät samalla nopeudella, joskus eivät. Mitä jos? Ajatukset näkyisivät. Taivaasta voi pudota, kuusta ei. Sanat pidentävät ajatuksia. Ajatella. 34 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

19 MENNEIDEN TÄHDEN teksti Kaisa Kovalainen Kuvitus Ville Salonen Kun Annikki vihdoin uskaltaa avata silmänsä, hän muistaa piikkipäisen heinäpellon tuoksun ja miehen, joka aikoi hakea tuoreita sämpylöitä leipomosta sienikeitolle. Petäjät elehtivät keskenään korkeuksissa, eivätkä kiinnitä huomiota, kun Annikki nousee pajukon takaa ja karistelee havunneulasia ja risuja vaatteistaan. Hän näyttää kulkevan määrätietoisesti takaisin metsäpolulle ja hiekkaiselle kävelytielle jättäen keräämättä herkkutatit, jotka ovat levinneet pitkin kangasta. Annikki kuitenkin tuntee, että häntä vie varjo, ja hän itse kulkeutuu mukana tahdottomana ja ohuena, salaa kuin sylkäisty purukumi kengänpohjassa. Ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstaloituvat, linnut laulavat, kirkuvat, mieli on kuin metsäpalon jäljiltä, tummanharmaata tuhkaa, pihkan tuoksu tunkeutuu ihmisen onteloihin. Kotitalon asfalttipihaa lähestyessään hän ei tunne maan ytimen resonoivan askelten alla niin kuin usein jalan ollessa keveä ja kiitollinen jokaisesta läpisoljuvasta päivästä. Annikki havahtuu yhtäkkiä työntäessään täristen avainta lukkoon, mutta avaimet putoavat ja hätääntyneet kädet soimaavat tyhjää lattiaa ja tyhmää mieltä, joka ei ahneuksissaan lähtenyt ajoissa metsästä. Sämpylät tuoksuvat paperipussissaan keittiön pöydällä ja mies katsoo kahvinkeittimen luona haparoivaa vaimoaan, jonka hentoon hahmoon hän oli kiinnittänyt huomiota heti tämän astuttua sisälle galleriaan avajaisvieraiden seassa. Lintu, lintu pieni! hän oli ajatellut ja ehtinyt hävetä seinällä riippuvia töitään ja omaa kellastumistaan. Nainen oli punaisessa takissaan ihmeellinen ilmestys, kuin puhtoinen nukke, jonka uteliaisuutta läikkyvän katseen alta saattoi aistia syvät, sitkeät juurakot. Ujosti tämä oli tarttunut valkoviinilasiin, istunut gallerian sohvalle ja katsonut miehen töitä niin, että ne saivat hengittää. He olivat kävelleet yhtä matkaa syksyisessä illassa kadulla, joka kahisi pudonneista lehmuksen lehdistä; he, jotka jo ymmärsivät täältä poistuneiden mieliä. Ja nyt, lähes kuuden vuoden kuluttua, lintu pieni istahtaa yhteisen keittiönpöydän ääreen silmät oudon sameina, särjetyn näköisenä ja sanoo olevansa tulossa kipeäksi. Eikä mies kysy enempää, sillä heillä ei ole koskaan ollut tapana kiusata toisiaan. He ovat vapaita sellaisesta. Mies siirtyy parvekkeen ovelle, nitkauttaa kahvaa ylöspäin ja ähkäisee, avaa oven. Kesäpäivä tulvii huoneistoon, mies nojautuu parvekkeen kaidetta vasten ja katsoo alas. Sisäpihalla kymmenkesäiset pojat ajavat tyttöjä takaa ja saaliit väistelevät ja kiljahtelevat. Ilmassa puhkuu sydänkesän tummanvihreän ruohon uho, lähestyvä vuosituhannen vaihde. Maailmanloppu, uskottiin ennen. Pihakeinu nitkahtaa taajaan kuin kello, jossa minuutti on ikuisuuden mittainen, mutta joka sallii ajan valtavan massan vyöryä ihmiselämän yli silmänräpäyksessä. Mies vilkaisee sisään ikkunasta ja näkee, että vaimo on yhä pöydän ääressä kädet sylissään kuin pysähtynyt viisari. -Ei tässä maailmassa mikään ole sattumaa, mies ajattelee ääneen, kun palaa sisälle ja istuu takaisin pöydän äärelle. Vaimo säpsähtää, eikä sano mitään heidän usein yhdessä päivittelemästään ihmeestä, rakkaudesta, jonka he vielä saivat kokea, ja joka menneiden tähden asettui heidän eteensä. -Mene, hyvä ihminen, lepäämään. Jospa se helpottaisi. Annikki vetäytyy huoneeseensa ja käy sängylleen. Hän kuulee, kuinka tohvelien laahustus menee vastapäiseen huoneeseen, jonne mies oli siirtänyt sänkynsä antaakseen vaimolleen kuorsaukseltaan rauhan. Kun äiti kuoli vuosikymmen sitten, Annikki ei saattanut kuvitellakaan, että tulisi vielä mies, joka haluaisi hänet, vanhan naisen. Miesten suhteen hän oli tottunut olemaan kivijalkojen editse hiipivä henki tai lohjennut kahvikuppi tusinassa, korkeintaan koskematon huopa perintötuolilla. Aviomiehen kohtaaminen galleriassa kuusi vuotta sitten kypsytti hänen kehityslapsena vihertäneen äänensä äkkiarvaamatta tummaksi, ja hän tunsi, kuinka hänen puheensa virisi jalkapohjien läpi syvemmältä maasta täyteläisen soivana kuin puisesta puhaltimesta. Miehen seurassa hän oli heti se, jonka viivaa taideleireillä oli kehuttu vahvaksi ja konstailemattomaksi, ja myöhemmin, miehen hyväksyvän katseen alla, hän antautui myös voimakkaiden värien, ristiriitojen maalariksi. Hän ei ollut enää hailakka hiekanvärinen luonnos, joka hänestä oli tullut aina, kun oli, vuosikymmenet, viikonlopuiksi ja pitkien kesälomiensa ajaksi suunnannut junalla itään ja ottanut hiljaisen paikkansa äidin kyynärpäässä. Tänään aamupäivällä Annikin ääriviivat jälleen ohenivat, häipyivät. Mustat pilvet parveutuivat auringon eteen ja pimensivät hänet sieniretkeltä palatessa. Väräjävä soitin, ihminen, vaikeni äkillisestä käsivarren riuhtaisusta. Petäjät puhuivat korkeuksissa aikuisten asioita, tuntemattomat miesäänet terassille menemisestä, ja Annikin silmät rusentuivat kiinni suojelijoiksi, kun ärhäkkä sänki raapaisi hänen poske- 36 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI

20 aan. Kun olkalaukun ohut hihna katkesi, Annikki oli varma, että aika leikkautui poikki. Hänestä tuli neulanen, pelkkä haara. Annikki kuulee miehensä nukahtaneen ja luottavainen kuorsaus kouraisee vatsanpohjaa. Ruumis on vaivoin hengittävä tuhatkiloinen kivi, mutta samalla Annikki on kuin läpinäkyvää ohutta lasia; äkillinen liikahdus, sana, voisi pirstoa hänet, suupuhalletun ihmisen. Sienetkin jäivät, keitto. Yksitotinen moite liittyy raskaiden aatosten pilveen. Miten hän saattaisi miehelle kertoa, tahria tämän herkän mielen ja hupenevat päivät saamansa ristin vuoksi? Kuinka kiitollinen hän olikaan ehtinyt olla löytämästään ystävästä, sielunkumppanista, jonka silmät pulppusivat kirkkaana purona ja kädet puhuivat maailmankaikkeuden kieltä, hienovireistä ja väkevää! Yhä kuulaammat työt, joita mies ikäännyttyään oli maalannut, hipoivat avaraa iäisyyttä, valoa, jonka he loppuelämänsä lempeässä suvanteessa olivat saaneet tuntea, ja jota olivat lähenneet kuin ystävää. Annikki nousee, tuntee sukkahousuihin jääneiden neulasten pistelyn ja vetää pimennysverhon ikkunan eteen. Verhossa on nuppineulanpään kokoinen reikä, josta valo vuotaa huoneeseen ja asettuu väkisin kirkkaaksi pisteeksi seinälle. Luodinreikä, Annikki ajattelee. Hän hengittää hämärrettyä huonetta, tuijottaa vanhaa matka-arkkua kädet avuttomissa nyrkeissä ja muistaa, kuinka viidentoista vanhana tuli naapurista menneen kesän heiniä hiuksissaan, vaikka oli jo syys ja satoi; koti kiilsi maitotonkkaa puristavan Annikin edessä ja äidin hahmo vilahti ikkunan ohi ennen kuin Annikki otti keskittyneen etukumaran, jossa työntyi pirttiin sisään. Annikki pysyi pitkään vaiti, mutta möykky kasvatti raajojaan, työnsi kättään ulos kurkusta, tuuppi häntä, pakotti. Kun kevätaamu oli kirkas raita pellon laidalla ja aamu kurotti väkisin kohti, Annikki olisi mieluummin pesiytynyt perunasäkin pimentoon ja odottanut tuomiopäivään saakka. Äiti kyykisteli navetassa, haki käteensä jakkaran, ja katsomatta ovella kurottelevaa Annikkia puuskahti painokkaasti, loukkaantuneena, että kyllä minä olen huomannut. Kyyneleet karkasivat Annikin poskille kuin vapauteen kirmaavat karitsat, vahinko oli jo tapahtunut, ja Annikki kaatui polvilleen viileään santaan. Äidin kädet löysivät utareet, puristivat ja jatkoivat rytmikästä liikettä maidon sihistessä ämpäriin. -Sitä on ennenkin lapsia syntynyt kuolleena, ei tässä vielä kannata pitkälle suunnitella. Nyt pysyt kotona. Ei ole nimittäin vain sinun häpeäsi. Äiti tasapainoili lypsyjakkaralla tottuneesti, tuijotti eteensä. -No! Pistähän toimeksi sinäkin! Myöhemmin, kun aamut avautuivat jo sakeampina, valosta raskaampina, ja pelto oli saatu kynittyä piikkipäiselle sängelle, Annikin levottomaan mieleen syöpyi kellertävänä pöllyävä ilma, heinänsä luovuttaneen maan ja auringon paahtaman likaisen ihon tuoksu. -Niillä on naapurissa joku joka imettääkin, äiti tokaisi, kun serkun ystävätär miehineen oli kadonnut pihatieltä kolmeviikkoinen Toivo sylissään. Annikin tukahtunut parahdus halkoi tupaa, hän oli jättimäisen nyrkin pusertama, maitotyttö lettipää. Äiti laskosti Toivon puuvillaliinan, veti taitosta kämmensyrjällä terävästi, asetti sen arkkuun isän vanhojen vaatteiden päälle ja sulki kannen. -Niin kauan kuin minä elän, sinä et isättömiä lapsia enää tee. Tämä on nyt sitten unohdettu. Sinä iltana Annikki juoksi Lentuan rantaan, missä taivas oli riekaleinen ja mustuva, vesi tumma, levoton ja liian lämmin. Hän kahlasi kiivain harppauksin veteen ja helma pullahti pinnalle kuin vain yösydännä hetkeksi avautuva kukka, tuulta myötäilevä hento keiju. Mutta väreet yltyivät vahvemmiksi, tuuli taivutti metsänreunaa ja etäällä välähti salama, ja vaikka Annikki tunsi, ettei olisi muuta keinoa kuin upottaa halkinainen ruumis, hän kahlasi takaisin rantaan, joka jo kavahti lähenevää ukkosta, ja raskaiden pisaroiden paiskautuessa maahan hän raahautui saunalle, missä riisuutui ja tärisi. Annikki muisti pellon jukuripäisen sängen ja hellepäivän, jolloin häneltä vietiin Toivo, tukahduttavan ilman, kun katseli ulos lapsuudenkotinsa ikkunasta vaitonaisina kesäiltoina. Äidin ja Annikin samanlaiset popliinitakit roikkuivat sopuisasti naulassa, teevesi kiehui ja lehtien varjot värisivät seinillä kuin kaitafilmin alku. Olit vauvana hirveä huutamaan, eikä mikään kelvannut, äiti muistutteli, ja vaikka Annikki ei muistanut, hän ei myöskään unohtanut. Seinäkello raksutti tasaisen tarkasti minuutit, vuodet, karttumaan seuraaviksi kymmeniksi, vanhan leskirouvan ja tämän tyttären elämäksi. Vaikka ikkunasta avautuva maisema todisti, että pellolle oli rakennettu kaksi taloa, joiden pihoilla seisoivat lastenrattaat, polkupyörät ja lopulta pelkät autot, ja vaikka heinätöiden pöllyttämän ilman sijaan vain ojaa reunustavat huolimattomat kurjenpolvet olivat merkki menneestä, Annikki näki vastassaan heinäseiväsarmeijan, joka kuuromykällä toljotuksella kuittasi hänen huutonsa välirauhan kesänä. Naimaton ja lapseton, hän vannoi hieman myöhemmin, ja pelkäsi ilmavalvonnassa yhtä lailla kuolemaa kuin nimensä kirjaamista Mustaan kirjaan, jos joku vähistä, jotka tiesivät, puhuisi hänen salaisuudestaan toden. Nykyisin, päivinä jolloin ilma hyökyy kuumana yli kaupungin, Annikki havahtuu joskus ajatukseen, onko mennyt sittenkin unta, vai elääkö jossakin mies, jonka suonissa virtaa hänen verensä. Hänen sodassa kaatuneen veri. Äidin hautajaisten jälkeen kesä oli tyhjä ja Annikki matkusti taidekurssin mukana Itämeren rannikolle, missä hän käveli pitkin mukulakivisiä katuja ja näki, kuinka sodassa murjottu kaupunki oli huolella rakennettu uudelleen, entiseen ilmeeseensä. Samalla hän tavoitti mieleensä naapurin isännän ja muut, jotka eivät rintamalta palanneet, sekä surut, jotka olivat kohmettuneet menetysten laavaan. Annikki hiveli goottilaisen tiilikirkon vanhaa röpelöistä mustuneenpunaista seinää, joka kohosi korkeuksiin muuttuen uudemmaksi, puhtaammin hehkuvaksi, säännöllisemmistä ja tuoreemmista tiilistä 38 OPTIMISTI 2012 OPTIMISTI