Bo Rönngren, Malte Segerdahl ja Martin Viredius Työllä on hintansa

Transkriptio

1 Bo Rönngren, Malte Segerdahl ja Martin Viredius Työllä on hintansa Sosiaalisen polkumyynnin torjunta kuljetusalalla POHJOISMAINEN KULJETUSTYÖVÄEN FEDERAATIO 2008

2 Kirjoittajat: Bo Rönngren, Malte Segerdahl ja Martin Viredius Luvun 7 EU:n työmarkkinoita ja EY-tuomioistuinta koskevat osiot on tarkistanut Dan Holke, LO-TCO Rättsskydd AB. Tarkistus koski ainoastaan tekstin juridista sisältöä. Kaikki mielipiteet, ehdotukset ja vaatimukset edustavat kirjoittajien omia näkemyksiä. Käännökset englanti: Anne Lamming ja Peter North suomi: Semantix Lingua Nordica Oy Kansi: Peter North Design and layout: Aktuell, Oslo. T

3 Sisällysluettelo 1. Esipuhe Johdanto Mihin kirjaa sosiaalisesta polkumyynnistä oikein tarvitaan? Sosiaalinen polkumyynti Mitä sosiaalinen polkumyynti on? Polkumyynnin taustalla vaikuttavat voimat Kuinka sosiaalista polkumyyntiä voidaan torjua? Kansainvälistyminen Maailma muuttuu Kuljetusalan kansainvälistyminen Työmarkkinoiden kansainvälistyminen Taloudelliset vapaavyöhykkeet Järjestäytynyttä työvoiman vientiä Kansainvälistyminen ja demokratia Kuljetusalan alihinnoittelukilpailu Sosiaalinen polkumyynti ei ole uusi ilmiö Merenkulku Kalastus Siviili-ilmailu Satamat Maantiekuljetukset Rautatie Huolinta- ja varastotoiminta Pohjoismainen työmarkkinamalli Neuvottelujärjestelmät Työehtosopimukset Ammattiliittojen jäsenyys

4 7. Euroopan unioni EU ja työmarkkinat EU:n sisämarkkinat EU:n lainsäädäntö työmarkkinoilla EU:n lainsäädäntö työmarkkinoilla Ammattiliittojen kansainvälinen työ Ammattiliittojen kansallisesta työstä kansainväliseen työhön Kansainvälinen työ on osa ammattiliittojen toimintaa Erilaista kansainvälistä toimintaa Ammattiliittojen kansainvälinen työ kansallisella tasolla Kansainvälinen yhteistyö Kansainväliset ammattiliitot Kansainvälinen yhteistyö konsernineuvostoissa ja yritysneuvostoissa (EWC) Työnantajien kansainvälinen järjestäytyminen Baltia ja Puola Rajat ylittävät työehtosopimukset, ammattiliittojen jäsenyys ja liitot Miten työelämän kansainvälistymiseen valmistaudutaan? Rajat ylittävät työehtosopimukset Ammattiliiton kansainvälinen jäsenyys Ammattiliitot ilman rajoja Muita NTF:lle tärkeitä osa-alueita NTF ja ilmastokysymys Ammattiliitot ja talousrikollisuus Onko yrittäjä vapaa? Henkilöstöpalveluyritykset Liite Kysymyksiä ja ehdotuksia kirjan pohjalta

5 1. Esipuhe Helsingborgissa 27. tammikuuta 1908 järjestettyyn konferenssiin osallistui 43 Pohjoismaiden kuljetusalan ammattiliittojen edustajaa. Pohjoismaisen kuljetustyöntekijäin federaation (Nordiska Transportarbetarefederationen, NTF) toiminta sai alkunsa tästä konferenssista. Vuotta 1907 on pidetty aiemmissa vuosijuhlissa aloitusvuotena, koska silloin tehtiin ensimmäinen aloite federaation perustamiseksi ruotsalaisten ja tanskalaisten kuljetustyöntekijöiden kokouksessa Helsingborgissa. Myöhemmin Helsingborgin vuoden 1908 kokousta on alettu pitää NTF:n perustamistilaisuutena. Tämän vuoksi olemme valinneet toiminnan aloitusajankohdaksi vuoden 1908, ja näin ollen vietämme nyt 100-vuotisjuhlaamme. Nykyään NTF kokoaa yhteen 52 liittoa viidessä Pohjoismaassa, ja jäsenyhdistyksillä on yhteensä lähes jäsentä. Hallitus päätti vuonna 2006 järjestää NTF:n 100-vuotisjuhlan kunniaksi suuren konferenssin Helsingissä marraskuussa Se päätti myös käynnistää hankkeen, jonka tarkoituksena on kuvata ammattiliittojen toiminnan ehtoja tänä päivänä. Tavoitteena on myös esittää ajatuksia, suosituksia ja ehdotuksia toiminnan vahvistamiseksi, jotta kansainvälistymisen ja muiden työssä ja elinkeinoelämässä tapahtuvien muutosten mukanaan tuomiin vaatimuksiin voitaisiin paremmin vastata. Hankkeen työnimenä on ollut Sosiaalinen polkumyynti, ja hallituksen päätökseen sisältyi tulosten esitteleminen 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Hankkeen toteuttamisvastuu annettiin Malte Segerdahlille ja Bo Rönngrenille, joilla on toisiinsa nähden erilainen kokemus ammattiliittotyöstä, mutta yhteinen kuljetusalatausta. Myöhemmässä vaiheessa kirjoitustyöhön otettiin mukaan myös Martin Viredius Ruotsin kuljetustyöntekijäin liitosta (Svenska Transportarbetareförbundet). Hallitus on nimennyt NTF:n seitsemän jaoston puheenjohtajat toimimaan hankkeen viiteryhmänä. Ryhmä on kokoontunut muutaman kerran, ja sen jäsenet ovat kokouksissa ja kokousten välillä avustaneet tekstin laatimisessa. Myös muut henkilöt ovat avustaneet hankkeessa, ja sen koordinoinnista vastannut federaation pääsihteeri Klas Valbärj ansaitsee tässä yhteydessä erityiskiitokset. NTF:n hallitus on useassa kokouksessa keskustellut hankkeen suunnasta ja sisällöstä. Tärkeä esiin noussut kysymys on se, tulisiko hallituksen ottaa virallisilla päätöksillä kantaa kirjan sisältöön, suosituksiin ja ehdotuksiin. Eräät kirjan ehdotuksista ja suosituksista ovat kuitenkin sellaisia, että niistä täytyy keskustella tai tehdä laajempia selvityksiä. Joissain tapauksissa päätökset täytyy tehdä muilla tasoilla, esimerkiksi jäsenliitoissa tai asiaankuuluvassa keskusjärjestössä. Osa kysymyksistä saattaa vaatia ratkaisuja Euroopan 5

6 tasolla tai alueellisella tai bilateraalisella tasolla, esimerkiksi Itämeren alueella. Käytännön lähtökohdista ja ajankäytöllisistä syistä johtuen kirjan sisältöä olisi lisäksi ollut hankala käsitellä NTF:n hallituksessa. Siksi hallitus on päättänyt olla tekemättä virallisia päätöksiä kirjassa esitettyjen suositusten ja konkreettisten ehdotusten suhteen. Tämä merkitsee sitä, että päätöksiä vaativia kysymyksiä täytyy käsitellä myöhemmin ja että hallitus voi tietenkin silloin päätyä eri lopputuloksiin kuin kirjoittajat. Hallituksen päätös on kuitenkin samalla sitoumus käsitellä ja ottaa kantaa kirjassa esiintyviin ehdotuksiin. Toivon, että kirja herättää lukijan mielenkiinnon ja toimii rakentavana tukena keskusteltaessa ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuuden toiminnasta. Oslossa Per Östvold NTF:n puheenjohtaja 6

7 2. Johdanto 2.1 Mihin kirjaa sosiaalisesta polkumyynnistä oikein tarvitaan? On aiheellista kysyä, tarvitseeko NTF todella kirjan sosiaalisesta polkumyynnistä juhlistaessaan satavuotista taivaltaan. Kun ammattiyhdistysliikkeessä työskentelevät ihmiset viittaavat puheessaan sosiaaliseen polkumyyntiin, he antavat usein vain runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka kurjasti asiat ovat. He kuvailevat kilvan sitä, kuinka kekseliäin keinoin työntekijät pakotetaan hyväksymään matalapalkkakilpailu, kehnot työehdot, riisto ja puhdas syrjintä. Nämä ilmiöt eivät ole ikäviä yhteensattumia, vaan ne ovat usein seurausta työnantajien tai jopa valtioiden tietoisista neuvotteluista ja tarkasta suunnittelusta, jonka tavoitteena on ansaita rahaa näillä liikeideoilla. Esimerkiksi Filippiineillä kehitettiin jo kauan sitten järjestelmä, jonka myötä maan kansalaisten ulkomailla tekemästä työstä on tullut yksi maan suurimmista vientitulojen lähteistä. Näin on käynyt siitä huolimatta, että työntekijät joutuvat usein riiston kohteeksi: he työskentelevät matalapalkkaisina merimiehinä, rakennustyömiehinä tai kotiapulaisina olosuhteissa, jotka sotivat lähes kaikkia ihmisoikeuksia vastaan. Samanlaisia suuntauksia voidaan havaita myös muutamissa entisissä neuvostovaltioissa, joiden hallitukset yrittävät tietoisesti käyttää matalia palkkoja keinona viedä halpaa työvoimaa. Samalla on yhä selvempää, että tällaisella politiikalla on hintansa: maiden, jotka käyttävät matalia palkkoja kilpailuvalttina, on usein vaikea päästä köyhyyden ikeestä. Syy tähän on ilmeinen: kaikki voimatekijät, jotka voisivat luoda kasvua, kehitystä ja hyvinvointia, lakkaavat vaikuttamasta. Kukapa olisi kiinnostunut koulutuksesta ja osaamisen, laadun tai tuottavuuden lisäämisestä, teknisestä kehityksestä tai rakenteellisista parannuksista, jos työn hintaa voi aina laskea? Lisäksi hyvin koulutettu työvoima lähtee usein pois tällaisista maista, mikä vaikeuttaa entisestään niiden kehittymistä oikeaan suuntaan. Tavallisinta on kuitenkin se, että yksittäiset työnantajat yrittävät leikata menojaan työvoimakustannuksia pienentämällä. Tämä on todella vanha ilmiö, jonka torjumiseksi ja rajoittamiseksi työntekijät alkoivat järjestäytyä nykyaikaisiksi ammattiyhdistyksiksi yli sata vuotta sitten. Työ on kantanut hedelmää. Pohjoismaiset ammattiyhdistykset ovat onnistuneet rajoittamaan sosiaalista polkumyyntiä kehittämällä vähitellen organisaatioitaan ja laatimalla eri aloille työehtosopimuksia. Ammattiyhdistysten työttömyyskassat, korkea järjestäytymisaste, ammatillinen koulutus ja ennen kaikkea työehtosopimusten säännöt rajoittivat työnantajien mahdollisuuksia polkea palkkoja. Tämä edellytti kuitenkin myös poliittista taistelua, jolla turvattiin demokra- 7

8 tian periaatteet ja sellaiset säännökset, jotka takasivat oikeuden perustaa ammattiyhdistyksiä ja käydä työtaistelua. Samaan aikaan elintason koheneminen johti kaupan kasvuun, ja se puolestaan nosti elintasoa entisestään. Näin syntyi nousukierre, jonka seurauksena uuteen tekniikkaan sekä parempiin ja nopeampiin viestintäyhteyksiin alettiin investoida voimakkaasti. Tämä vähensi tuotannon sidonnaisuutta tiettyihin paikkoihin tai paikkakuntiin, mikä johti puolestaan siihen, että työehtosopimusten sisältöä ja maantieteellistä soveltamisalaa oli mukautettava. Tämän seurauksena matalia palkkoja ja huonoja työehtoja ei yleisesti ottaen voitu enää käyttää liikeideana. Ammattiyhdistykset myötävaikuttivat voimakkaasti tähän kehitykseen käyttäen tärkeimpänä välineenään työehtosopimuksia ja lainsäädäntöä tai niiden yhdistelmää. Vaikka työ onkin ollut tähän asti menestyksekästä, siihen liittyy myös useita puutteita ja rajoituksia. Suurin puute on se, että järjestelmä on luonteeltaan kansallinen ja perustuu maan rajojen sisällä sovellettaviin sääntöihin. Siksi jatkuva kehitys edellyttää sitä, että ammattiyhdistysliike pystyy pitämään huolta saavuttamistaan edistysaskeleista ja tekemään samalla jatkuvaa muutostyötä. Olemmekin nyt tavallaan samankaltaisessa tilanteessa kuin ammattiyhdistyksissä työskennelleet edeltäjämme, kun he havaitsivat, etteivät kaupunki- tai aluekohtaiset työehtosopimukset enää riittäneet, koska lähialueiden työntekijät kilpailivat samasta työstä eri hintaan. Yhteishenki ja yhteisvastuu ovat uudelleen koetuksella. Kansalliset työehtosopimukset ja lait eivät riitä enää puolustamaan samapalkkaisuuden periaatetta tai torjumaan syrjintää. Siksi keskeinen kysymys onkin se, kuinka ammattiyhdistysliikkeen on reagoitava ja toimittava kohdatakseen nykyiset ja tulevat haasteet. Onko meidän esimerkiksi keskitettävä kaikki voimamme globalisaation torjumiseen? Tähän kysymykseen vastaus kuuluu yksiselitteisesti ei! Tämä johtuu ensisijaisesti kolmesta eri syystä: Onnistumisen mahdollisuudet olisivat äärimmäisen pienet, sillä globalisaation taustalla vaikuttaa ennennäkemättömän voimakkaita poliittisia ja taloudellisia tekijöitä. Globalisaation torjuminen ei ole aiheellista myöskään siksi, että globalisaatio hyödyttää monin tavoin paitsi pääomaa myös tavallista kansaa. Globalisaation vanavedessä seuraavat räikeät vääryydet johtuvat monimutkaisemmista tekijöistä kuin pelkästä kaupasta. Vääryydet juontavat juurensa usein omista yhteiskunnistamme, joten ne edellyttävät sekä kansallisia että kansainvälisiä erityistoimia. Meidän on tietenkin ymmärrettävä, että sosiaalinen polkumyynti on ongelma, jota on kuvattava realistisesti, jotta ammattiyhdistykset voivat puuttua siihen tehokkailla strategioilla. On ilmeistä, että polkumyynnillä on ollut voimakkaita seurauksia. Klassisin esimerkki liittyy merenkulkuun: jo 1970-luvulla eurooppalaisia merimiehiä ryhdyttiin korvaamaan nopeasti aasialaisella työvoimalla. Toisinaan tapahtumat ovat edenneet dramaattisesti: vuonna 1987 noin viisi tuhatta norjalaista merimiestä menetti työnsä yhdessä yössä, kun heidät korvattiin halvemmilla, etupäässä aasialaisilla merimiehillä. Jos norjalaiset merimiehet olisivat hyväksyneet Filippiineillä tai Intiassa vallinneen palkkatason, he olisivat todennäköisesti saaneet pitää työnsä. 8

9 Palkkojen polkeminen on vaikuttanut voimakkaasti myös Suomen ja Venäjän välistä rajaliikennettä harjoittaviin kuljettajiin. Suomen ja Venäjän väliset kuljetukset ovat siirtyneet suomalaisilta venäläisille kuljetusliikkeille. Venäläiset kuljetusliikkeet ovat kuitenkin usein kokonaan tai osittain suomalaisomistuksessa. Toisin sanoen Venäjälle on perustettu suomalaisyhtiöitä, jotka harjoittavat kuljetustoimintaa Venäjän lipun alla ja käyttävät halpaa venäläistä työvoimaa. Tässäkin on kyse palkkojen polkemisesta. Samanlaisia suuntauksia on havaittavissa myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, missä kotimaisten kuljetusliikkeiden osuus ulkomaankuljetuksista on pienentynyt huomattavasti, kun taas matalapalkkamaista tulevien rekkojen osuus on kasvanut voimakkaasti sekä kotimaan- että ulkomaanliikenteessä. Ruotsissa erään suuren terminaaliyhtiön työntekijöiden palkat laskivat voimakkaasti vuonna Yhtiö oli päättänyt vaihtaa työnantajajärjestöä ja näin myös työehtosopimusta. Työntekijöiden oli suostuttava pienempään palkkaan säilyttääkseen työpaikkansa. Työehtosopimuksen vaihtamisesta on siis tullut uusi kansallisen alihinnoittelukilpailun muoto. Jos tämä kehitys jatkuu ja laajenee niin, että yhteiskuntaan muodostuu alipalkattu palvelualan töitä tekevä proletariaatti, ilmiön vaikutukset ulottuvat pidemmälle kuin pelkästään niihin työntekijöihin ja yrityksiin, joita palkkakilpailu koskettaa. Se vaikuttaa myös laajemmin yhteiskuntaan. Pahimmassa tapauksessa alihinnoittelukilpailu voi nakertaa perustan hyvinvointijärjestelmältämme. Työntekijät eivät nimittäin ole pelkkiä palkansaajia. He ovat muun muassa myös kuluttajia, veronmaksajia ja yhteiskunnan jäseniä, jotka ovat enemmän tai vähemmän lojaaleja omaa yhteiskuntaansa kohtaan. Köyhät tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kaltoin kohdelluiksi, kun taas rikkaat eivät halua tukea kansalaisia, joita he pitävät laiskoina ja loisina. Yhteiskunnan solidaarisuus on vaarassa hajota kulttuurissa, jossa yksilöt joutuvat koko ajan taistelemaan keskenään jopa huonoimmin palkatuista töistä. Toisaalta on helppoa ymmärtää, että jos yritykset voivat leikata kustannuksiaan voimakkaasti tuomalla halpaa työvoimaa, niiltä puuttuu tärkein kannuste kehittää tekniikkaa ja tuotantomenetelmiä. Palkkojen huomattava polkeminen johtaa siihen, että muutokseen tarvittava paine katoaa monilta aloilta, erityisesti palvelualoilta. Yrityksethän voivat säilyttää tällä tavoin voittonsa ilman rakenteeseen, osaamiseen tai tekniikkaan liittyviä uudistuksia. Tämä voi horjuttaa suhteellisen nopeasti elinkeinoelämän kilpailukykyä ja ylläpitää tehotonta rakennetta yrityksissä ja aloilla, joita pitäisi järkeistää. Jos tällaisen kulttuurin annetaan levitä, seurauksena voi olla syöksykierre, joka uhkaa sekä taloutta että hyvinvointivaltioiden myönteisiä perusarvoja. Siksi on tärkeää, että ammattiyhdistysliike ja yhteiskunta ottavat periaatteellisen kannan sosiaaliseen polkumyyntiin ja siihen, kuinka sitä voidaan torjua eri tasoilla. Hyvinvointivaltion säilyttäminen edellyttää suhteellisen kattavaa julkista sektoria. Julkista sektoria on rahoitettava verovaroin, ja tämä edellyttää puolestaan kunnollisia palkkoja ja korkeaa työllisyysastetta. Laajemmin ottaen Pohjoismaiden tavalla torjua sosiaalista polkumyyntiä pyritään estämään varsinaisen palveluproletariaatin syntyminen. Jotta onnistumme torjumaan tällaisia ongelmia, meidän on lähdettävä liikkeelle strategioista, joihin ammattiyhdistysten 9

10 työ on perustunut yli sadan vuoden ajan. Siinä missä edeltäjämme ymmärsivät, etteivät paikalliset sopimukset riittäneet estämään matalapalkkakilpailua, meidänkin on ymmärrettävä, että globalisaatio ja kansainvälistyminen edellyttävät sitä, että laajennamme toiminta-aluettamme. Tehtävä on vaikea ja monitahoinen, koska liikkuma-alueemme ei rajoitu enää yhteen maahan. Jotta ammattiyhdistykset onnistuisivat tässä tehtävässä, niiden on työskenneltävä samanaikaisesti monella tasolla niin ammatillisten kuin poliittistenkin kysymysten parissa. Kansallisella tasolla on käsiteltävä seuraavia ongelmia: Ammattiliittojen organisaatiot on kehitetty tavallisesti kansallisia olosuhteita silmällä pitäen. Ammattiyhdistyksiin kuuluu vain yhden maan kansalaisia. Työehtosopimukset on rajattu alueellisesti. Ammattiliiton demokraattisessa rakenteessa ja päätöksentekotavassa ei oteta pääsääntöisesti juurikaan tai lainkaan huomioon sitä, että monet kysymykset ovat luonteeltaan kansainvälisiä tai jopa globaaleja. Ammattiyhdistysliikkeessä on konservatiivisia piirteitä, jotka rajoittavat sen edellytyksiä puuttua vakiintuneiden toimintatapojen ulottumattomissa oleviin ongelmiin. Uusliberalistiset ajatukset vaikuttavat voimakkaasti koko yhteiskuntaan. Siten individualismin painottaminen estää löytämästä kollektiivisia ratkaisuja. Aivan liian monet eivät ymmärrä, kuinka ammattiyhdistys toimii ja mitä työehtosopimus varsinaisesti tarkoittaa. Monien yhdistysten jäsenmäärä on laskenut. Syynä on muun muassa politiikka, joka on enemmän tai vähemmän avoimesti ammattiyhdistysvastaista. Tämä johtaa myös talouden heikkenemiseen. On tietenkin tärkeää, että kansalliset ammattiliitot asettavat etusijalle ennen kaikkea omat kysymyksensä. Myös kansainvälisestä näkökulmasta on tärkeää, että yksittäisten maiden ammattiliitot ovat niin vahvoja, että ne estävät omia maitaan muuttumasta alihinnoittelukilpailun temmellyskentiksi. Kansainvälisellä ammattiyhdistystyöllä ei pyritä pelkästään vastavuoroiseen auttamiseen ja tukemiseen. On myös tärkeää, että siihen osallistuvat liitot voivat raportoida kotimaan tilanteen olevan hallinnassa. Jotta tämä olisi mahdollista, niiden on voitava tukeutua omiin, vahvoihin organisaatioihinsa. Kansallisten ammattiliittojen heikkeneminen on myös kansainvälinen ongelma. Kansainvälisen sosiaalisen polkumyynnin torjuminen edellyttää, että ammattiliittojen on löydettävä ratkaisu moniin kysymyksiin. Onko kansallista ammattiliittoa mahdollista muuttaa niin, että se voi toimia kansainvälisillä markkinoilla? Onko tähän tahtoa ja osaamista? Olisiko mahdollista kehittää vähitellen rajat ylittäviä liittoja? Voitaisiinko ottaa käyttöön jonkinlainen rajat ylittävä jäsenyys? Voidaanko tehdä rajat ylittäviä työehtosopimuksia, ja mikä organisaatio vastaisi tällöin sopimuksesta? Ovatko ammattiliitot valmiita luopumaan nykyisestä itsenäisestä asemastaan, jotta esimerkiksi jonkinlainen keskusliike voisi koordinoida niiden toimintaa? Kuinka ammattiyhdistystoimintaa koskeville ajatuksille saadaan vastakaikua niissä maissa, joissa ammattiyhdistykset liitetään lähinnä ajatukseen sortovaltiosta? 10

11 Kuinka voimme vaikuttaa kansalliseen politiikkaan torjuaksemme kansainvälistymisen kielteisiä vaikutuksia? Kuinka EU ja muut kansainväliset elimet saataisiin kiinnostumaan enemmän sosiaalisista asioista? Kuinka tehokas kansainvälinen ammattiyhdistystyö rahoitetaan kansallisten ammattiyhdistysten talouden ja maksukyvyn heikentyessä? Tehtävät ovat mittavia ja monimutkaisia. Siksi tämän kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei ole kuvata sitä kaikkea kurjuutta, jota sosiaalinen polkumyynti tuo mukanaan. Kirjaa ei ole myöskään tarkoitettu ammattiyhdistysten toimintaohjelmaksi. Sen on tarkoitus toimia inspiraation lähteenä uusien tai parempien strategioiden kehittämistä varten, jotta voimme valvoa jäsenten etuja työmarkkinoilla, joihin kansainvälinen kilpailu ja markkinoiden globalisoituminen vaikuttavat yhä voimakkaammin. Asioilla, joihin nämä ilmiöt vaikuttavat, on usein merkitystä myös kuljetusalan ulkopuolella. Kirjassa viitataan monessa kohdin ongelmiin, joita EU:n laajentuminen moniin entisen itäblokin matalapalkkamaihin on tuonut mukanaan. Keskustelu siitä, kuinka nämä ongelmat ratkaistaan, on tärkeää, eikä sitä pidä tulkita näiden maiden EU-jäsenyyden vastustamiseksi. Päinvastoin on tärkeää, että nämä maat ovat liittyneet Euroopan unioniin, jotta onnistumme panemaan pisteen Itä-Euroopan maiden palkka- ja elintasoerojen hyväksikäytölle. Näiden maiden EU-jäsenyyteen liittyykin kolme erityistä hyötynäkökohtaa: Nopea talouskasvu edistää alueen erojen tasoittumista ja johtaa palkkojen kasvuun. Uudet jäsenvaltiot ovat päässeet mukaan EU:n sosiaalialan yhteistyöhön. Maiden, jotka haluavat ensisijaisesti jäljitellä Yhdysvaltoja myös sen uusliberalistista politiikkaa ja ammattiyhdistysvastaisuutta on nyt pakko toteuttaa varovaisempaa, eurooppalaisempaa politiikkaa. On myös tärkeää korostaa, ettei näistä maista peräisin olevan matalapalkkakilpailun käsittely tarkoita sitä, että NTF tai pohjoismainen ammattiyhdistysliike pitäisi näistä maista tulevia työntekijöitä vihollisinaan. Meillä on päinvastoin kaikki syyt arvostaa Itämeren alueen ammattiyhdistysten välillä kehitettyä hyvää yhteistyötä, vaikka suhteet ovatkin olleet ajoittain vaikeat. Yhteistyötä on silti kehitettävä ja syvennettävä siitä lähtökohdasta käsin, että sosiaalisen polkumyynnin torjuminen on meidän kaikkien yhteinen etumme. Tässä yhteydessä voidaan mainita erityisesti työ, jota NTF tekee Baltian maissa ja Puolassa toimivan koordinaattorin kautta. Meidän on pyrittävä ensisijaisesti ratkaisemaan, mitä oikein on tehtävä, kun nykyisin myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuin ja näin myös Euroopan unioni tukevat ja edistävät matalapalkkakilpailua. Kaikki kirjassa käsitellyt ongelma-alueet eivät välttämättä ole sosiaalista polkumyyntiä. Kirjassa käsitellään myös muita ei-toivottuja ilmiöitä, tapahtumia ja suuntauksia, joita ammattiyhdistykset eivät voi hyväksyä. Yksi tällainen ilmiö on esimerkiksi kansallisen työehtosopimuksen vaihtaminen toiseen, kun muutoksella pyritään ensisijaisesti pienentämään palkkakustannuksia ja heikentämään yleisiä ehtoja. Vaikka kansainvälistyminen 11

12 sivuutettaisiin siis kokonaan, jäljelle jää joukko ongelmia, joihin pohjoismaisten ammattiliittojen on puututtava. Monet niistä ovat ratkaistavissa parhaiten, jos ratkaisua etsitään yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Luvussa Kuljetusalan alihinnoittelukilpailu käsitellään monien toimialojen tilannetta ja kehitystä. Siinä ei pyritä kuvaamaan tyhjentävästi koko kuljetusalan tilannetta, vaan antamaan muutamia esimerkkejä erityisen kiinnostavasta tai huolestuttavasta kehityksestä. Tätä taustaa vasten kysymykseen siitä, tarvitaanko sosiaalista polkumyyntiä käsittelevää kirjaa sata vuotta NTF:n perustamisen jälkeen, on siis vastattava kyllä. Tarvitsemme juuri tällaisen kirjan laatiessamme strategiaa siitä, kuinka puutumme samoihin vanhoihin ongelmiin laajentuneella alueella. 12

13 3. Sosiaalinen polkumyynti 3.1 Mitä sosiaalinen polkumyynti on? Kun käsite social dumping (sosiaalinen polkumyynti) syntyi englannin kieleen, sen merkitys oli varsin rajallinen. Sillä tarkoitettiin alun perin halvan tavaran tuontia maista, jossa työvoimakustannukset olivat pienet, mikä puolestaan johtui usein huonoista palkoista ja työehdoista. Monissa tapauksissa työntekijöiden perusoikeuksia rikottiin. Näin ollen halpoja tuotteita vievä yritys sai epäoikeudenmukaisen kilpailuedun kansainvälisessä kaupassa. Ilmiö horjutti myös työntekijöiden asemaa niissä maissa, joihin tuotteet tuotiin. Käsite yhdistettiin siis lakisääteisten ja sopimusperusteisten oikeuksien menettämiseen sekä työnantajille koituvien kustannusten pienenemiseen. Myöhemmin käsite on laajentunut tarkoittamaan yleisesti palkkojen polkemista, työntekijöiden etujen tai oikeuksien sivuuttamista sekä muita enemmän tai vähemmän hyväksyttäviä tapoja, joilla työnantajat leikkaavat kulujaan. Sillä voidaan viitata sekä toimintansa lopettaviin ja tuotantonsa siirtäviin yrityksiin että työelämässä tapahtuviin perusoikeus- ja ihmisoikeusrikkomuksiin. Käsitteen käyttö on yleistynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä, ja nykyisin sitä käytetään yleisesti puhuttaessa palkkojen ja työehtojen käytöstä kilpailuvälineenä. Jotkut pitävät miltei jokaista työelämässä tapahtuvaa muutosta sosiaalisena polkumyyntinä. Käsitteen liialliseen käyttöön liittyy kuitenkin se vaara, että ilmiön vakavuutta ja sen seurauksia aletaan aliarvioida. Tämä vaikeuttaa hyvien työehtojen ja terveen kilpailun edistämistä. Siksi olisi toivottavaa päästä riittävään yhteisymmärrykseen sosiaalisen polkumyynnin käsitteestä, sen syistä, sen taustalla vaikuttavista tekijöistä sekä keinoista, joilla sitä voidaan torjua. Ilmiö, johon emme tässä yhteydessä paneudu syvällisemmin, koskee toiminnan siirtämistä matalan palkkatason maihin. Kun pohjoismaiset yritykset lakkauttavat toimintansa läntisessä maailmassa ja siirtävät tuotantonsa esimerkiksi Kiinaan tai johonkin muuhun Aasian maahan, tavoitteena on usein palkka- tai muiden tuotantokustannusten laskeminen. Toimenpiteillä on pääsääntöisesti vakavia seurauksia, ja ne johtavat usein irtisanomisiin ja työttömyyteen maassa, jossa tuotanto lakkautetaan. Ammattiliittojen täytyy kuitenkin torjua tuotannon siirtämistä eri tavalla kuin polkumyyntiä. Useimmat ihmiset ammattiliittojen edustajista Euroopan komission uusliberalistisiin jäse- 13

14 niin näyttävät olevan samaa mieltä siitä, että sosiaalinen polkumyynti on haitallinen asia, jota ei pidä hyväksyä. Tämä on hyvä lähtökohta, joka voi auttaa kehittämään työehtoja oikeaan suuntaan sekä kansallisesta että kansainvälisestä näkökulmasta. Samalla kuitenkin valtiot, viranomaiset tai instituutiot, jotka väittävät vastustavansa sosiaalista polkumyyntiä, toimivat tavalla, joka voi heikentää vakavalla tavalla työntekijöiden perusoikeuksia, kuten lakko-oikeutta. Tämä heikentää ammattiyhdistysten mahdollisuuksia torjua matalapalkkakilpailua ja huonoja työehtoja. Euroopan komission alkuperäinen ehdotus palveludirektiiviksi on tästä erinomainen esimerkki. Ehdotuksen mukaan yritysten, jotka haluavat viedä palveluja toiseen maahan, ei tarvitsisi välittää työskentelyvaltion säädöksistä, sopimuksista tai muista säännöistä, vaan sen pitäisi ainoastaan noudattaa alkuperämaassa eli yrityksen kotimaassa voimassa olevia sääntöjä. Olemme saaneet myös lisää esimerkkejä sanojen ja tekojen välisistä eroista, kun Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tehnyt päätöksiä, joissa vastakkain ovat olleet työntekijöiden oikeudet ja EU:n sisämarkkinoilla vallitsevat vapaudet. Esimerkiksi Laval-tapauksessa, jossa Ruotsin rakennusliitto (Svenska Byggnads arbetareförbundet) asetti latvialaiselle yritykselle Ruotsissa työsulun ja vaati sitä tekemään ruotsalaiskäytännön mukaisen työehtosopimuksen, yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että ammattiliiton työtaistelutoimet olisivat voineet olla sallittuja, jos niiden tavoitteena olisi ollut estää sosiaalinen polkumyynti. Yksi edellytys on kuitenkin se, että ammattiliiton vaatimukset perustuvat yleisen edun ajamiseen. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan rakennusliiton saartoa ei ollut syytä pitää EY:n lainsäädännön nojalla laittomana. Vielä kummallisempaa on se, ettei sen paremmin Ruotsin työtuomioistuin kuin yhteisöjen tuomioistuinkaan ollut lainkaan kiinnostunut selvittämään, millaiset työehdot Vaxholmissa työskentelevillä latvialaisilla rakennustyömiehillä todellisuudessa oli. Sen sijaan ne keskittyivät vain perustelemaan, miksi yrityksellä oli oikeus estää ruotsalaisen työehtosopimuksen tekeminen. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen päätöksen vuoksi EU on menettänyt leijonanosan uskottavuudestaan asioissa, jotka koskevat samapalkkaisuuden, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatteita ja työskentelyvaltioperiaatetta. Näillä periaatteilla on suuri merkitys sosiaalisen polkumyynnin torjumisen kannalta. Nämä tuomiot eivät tarkoita sitä, että EU keskittyisi sosiaaliseen polkumyyntiin eiväthän EU:n toimielimet ole työnantajia. Tilannetta pahentaa entisestään se, että yhteisöjen tuomioistuimella on oikeus tulkita EU:n säännöstöä ja tässä tapauksessa myös muita pelisääntöjä. Näin pääoman ja työn valtasuhteet kallistuvat pääoman eduksi. Tätä kaikkea voidaan verrata tilanteeseen, jossa jalkapallo-ottelun tuomari päättäisi, että toisen joukkueen maali on kaksi kertaa niin suuri kuin toisen joukkueen. Euroopan unioni ja yhteisöjen tuomioistuin pitävät sosiaalista polkumyyntiä paheksuttavana, mutta käytännössä ne tasoittavat sille tietä. Siksi on tärkeää, että annamme itse käsitteelle selvän sisällön. Erityisen tärkeää tämä on siksi, että yhteisöjen tuomioistuin on saanut selvästikin vallan tehdä lähes uusliberalistisia tulkintoja, jotka ovat ristiriidassa sekä Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimusten että muiden sellaisten sääntöjen kanssa, joihin EU:n edustajilla on tapana viitata muissa yhteyksissä. 14

15 Meidän on yksinkertaisesti vastattava selvemmin siihen kysymykseen, mitä sosiaalinen polkumyynti on, kun pyrimme luomaan Euroopan unioniin uskottavamman järjestelmän ja kehittämään ammattiliittojen kansainvälistä työtä toimivampaan suuntaan. ILO:n laatima kunnollisten työehtojen määritelmä tarjoaa hyvän lähtökohdan. ILO on työmarkkinakysymyksistä vastaava YK:n organisaatio, jossa on mukana kolme osapuolta: hallitukset, työntekijät ja työnantajat. Kaikki Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen jäsenmaat ovat ILO:n jäseniä. ILO:n mukaan kunnollisilla työehdoilla tarkoitetaan ILO:n vähimmäissääntöjen noudattamista työelämässä (mukaan luettuna säännöt yhdistymis- ja neuvotteluoikeuden kunnioittamisesta sekä lapsityön, orjatyön ja syrjinnän kieltämisestä) tuottavaa ja vapaasti valittua työtä sosiaaliturvaa, myös työturvallisuutta työmarkkinaosapuolten välistä vuoropuhelua (sosiaalista vuoropuhelua), myös kolmikantavuoropuhelua. Kun kaikki nämä ehdot täyttyvät, mahdollisuudet harjoittaa sosiaalista polkumyyntiä heikkenevät. ILO:n määrittelemä kunnollisten työolojen käsite muotoutuu kuitenkin käytännössä koko ajan uudelleen. Lait, sopimukset, työehtosopimukset ja kansainvälinen käytäntö ohjaavat sääntöjen tulkintaa eri puolilla maailmaa. ILO:n mukaan sosiaalinen polkumyynti edellyttää muun muassa työntekijöiden selvää sortamista, mikä on tietenkin järkeenkäypää. Tämä määritelmä ei ole kuitenkaan riittävä monista eri syistä. Ensimmäinen syy liittyy työntekijöiden käsitteeseen: hyväksikäytetyn osapuolen ei tarvitse olla välttämättä työsuhteessa. Yritysten omistajat vaativat yhä useammin, että työntekijät myyvät työtään itsenäisinä ammatinharjoittajina. Tällöin omistajien ei tarvitse noudattaa työehtosopimuksen määräyksiä tai muita suoria velvoitteita, joita heillä olisi työntekijöitä kohtaan, jos nämä työskentelisivät tavanomaisessa työsuhteessa. Esimerkiksi tällainen hyväksikäyttö on voitava määritellä sosiaaliseksi polkumyynniksi. Sorron tai sosiaalista vuoropuhelua koskevien vaatimusten rikkomisen rajat voivat olla häilyviä. Virolainen rakennustyömies saattaa pitää työehtojaan erinomaisina, jos hän saapuu pohjoismaahan ja hänelle maksetaan palkkaa, joka ylittää selvästi Viron tavanomaisen palkkatason mutta alittaa työskentelymaassa asetetut ehdot. Vastaavasti ruotsalainen rakennustyömies saattaa olla tyytyväinen Norjassa maksettavaan palkkaan, joka on suurempi kuin Ruotsissa, muttei kuitenkaan niin suuri kuin mitä norjalaiset sopimukset edellyttävät. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin piirteitä, joita voidaan pitää sosiaalisena polkumyyntinä. Myös sitä, että työnantaja käyttää surkeaa työympäristöä järjestelmällisesti kilpailuvälineenä, on voitava pitää sosiaalisena polkumyyntinä. Tavallisesti tuotannon siirtämistä korkean palkkatason maasta matalan palkkatason maahan ei katsota sosiaaliseksi polkumyynniksi. Olemme nähneet viimeisten 50 vuoden aikana, kuinka pohjoismaista teollisuustuotantoa on siirretty runsaasti Etelä- ja Itä-Eurooppaan ja tämän jälkeen yhä enenevässä määrin Aasiaan. Vaikka nämä prosessit ovat johtaneet äärimmäisen 15

16 kivuliaisiin rakenneuudistuksiin ja järkeistämiseen, niitä ei ole pidetty sosiaalisena polkumyyntinä siitä syystä, että tuotantoa on jatkettu kohdemaissa vallinneilla ehdoilla. On kuitenkin kyseenalaista, onko tämä oikein etenkin kun suuri osa nykytuotannosta ei vastaa ILO:n vaatimuksia. Tämä näkökohta on erityisen olennainen Kiinan tapauksessa, sillä siellä on kehitetty nykyaikaista, erittäin kapitalistista korkean teknologian tuotantoa kunnioittamatta lainkaan työntekijöiden yhdistymisoikeutta tai demokraattisia oikeuksia. Olemme eläneet länsimaissa siinä harhaluulossa, että nykyaikainen tuotanto kulkisi käsi kädessä kehittyneen demokratian ja työntekijöiden oikeuksien kanssa. Kiinan tapaus osoittaa, ettei näin aina ole, ja koska Kiinan markkinat ovat valtavat, myös uhka on otettava erittäin vakavasti. Kaikista vastakkaisista puheista huolimatta on selvää, että monet kapitalistit tavoittelevat vain tehokasta, kapitalistista tuotantoa ilman demokraattisia rajoitteita tai työntekijöiden oikeuksia. Kun nyt on käynyt ilmi, että tämä unelma voi toteutua Kiinassa, ilmeisenä vaarana on se, että nämä kiinalaisen ihmeen taustalla olevat ajatukset ja menetelmät leviävät. Tavallisesti sosiaalisen polkumyynnin käsitteellä tarkoitetaan vain toimintaa, joka rikkoo työskentelyvaltiossa voimassa olevia sääntöjä. Tämä rajoitus on erityisen tärkeä nyt, kun elämme historiallista vaihetta, jossa Pohjoismaat ovat muuttumassa teollisuusyhteiskunnista palveluyhteiskunniksi. Siinä missä tuotantoa siirrettiin aikaisemmin matalapalkkaalueille, voimme nyt havaita, että matalat palkat siirtyvät tuotantoalueille. Palveluthan tuotetaan yleensä siellä, missä ne kulutetaan, ja palvelujen suurkuluttajat elävät ensisijaisesti rikkaissa maissa. Sosiaaliseen polkumyyntiin liittyviä ongelmia kasvattaa se, että halpojen palvelujen kysyntä on kasvussa rikkaiden valtioiden ylä- ja keskiluokkaan kuuluvien ihmisten keskuudessa. Matalapalkkamaiden halvan tavaratuotannon hedelmät ovat jo näiden ihmisten ulottuvilla. Tästä kaikesta huolimatta sosiaalista polkumyyntiä ei ole vielä määritelty yleisesti hyväksytyllä tavalla kansallisesti, Euroopan unionissa tai kansainvälisesti. Toisaalta määritelmän ei pitäisi myöskään olla liian tarkka, sillä työelämässä tapahtuu jatkuvasti muutoksia ja ne, jotka haluavat hankkia kilpailuetuja ja kasvattaa voittojaan työntekijöiden kustannuksella, ovat käytännössä rajattoman kekseliäitä. Jos sosiaalinen polkumyynti määritellään kovin tarkkaan, vaarana on, että määritelmän ulkopuolelle jääviä kielteisiä ilmiöitä pidettäisiin sallittuina ja niihin puuttuminen vaikeutuisi. Vaikka yhtenäistä määritelmää ei olekaan, seuraavat piirteet ovat sosiaaliselle polkumyynnille tavanomaisia: matalapalkkamaista peräisin olevien tai siellä elävien työntekijöiden riistäminen etniseen alkuperään tai kansalaisuuteen, ammattiyhdistyksen jäsenyyteen tai vastaavaan seikkaan perustuva syrjintä kansallisten tai kansainvälisten normien ja sääntöjen rikkominen palkkojen ja työehtojen käyttäminen kilpailuvälineenä taloudelliset vapaavyöhykkeet. Sosiaalinen polkumyynti saa tietenkin konkreettisemman muodon, kun törmäämme siihen päivittäisessä ammattiyhdistystyössämme. Koska sosiaalisesta polkumyynnistä aiheutuu 16

17 vakavia seurauksia yksittäisille työntekijöille, yrityksille ja yhteiskunnalle, ei riitä, että käsite määritellään hyvin. Tärkeämpää onkin kehittää menetelmiä, joilla puolustetaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta. Tällöin myös yritysten kilpailuedellytykset ovat terveellä pohjalla. 3.2 Polkumyynnin taustalla vaikuttavat voimat Mistä sosiaalinen polkumyynti johtuu? Yksinkertaisin ja todenmukaisin vastaus on se, että työntekijöiden riistäminen tarjoaa mahdollisuuden ansaita rahaa. Kysymys kuuluukin, miksi se on mahdollista. Tähän kysymykseen on kaksi keskeistä vastausta. Ensinnäkin elintasoon ja työehtoihin liittyvät erot ovat paitsi eri maiden välillä myös tiettyjen maiden sisällä sietämättömän suuria. Niin kauan kuin näitä eroja on olemassa, niitä yritetään hyödyntää. Toinen selitys on se, että työlainsäädäntö on edelleen pääasiassa kansallista ja eri maiden työlainsäädäntöjen välillä on suuria eroja. Tämä tarjoaa vähemmän tunnontarkoille yrityksille mahdollisuuden keinotella eri tavoin puutteellisilla oikeuksilla ja huonoilla työehdoilla. Lisäksi eri maiden työmarkkinajärjestelmissä on suuria rakenteellisia ja toiminnallisia eroja. Yritykset yrittävät hyödyntää näitä eroja kiertääkseen samapalkkaisuuden periaatetta ( samasta työstä sama palkka ) tai niin sanottua työskentelyvaltioperiaatetta. Työskentelyvaltioperiaate tarkoittaa sitä, että kun yritys lähettää työntekijöitään tai vuokraa työvoimaa ulkomaille, sovelletaan työskentelymaan palkka- ja työehtoja. Sosiaalinen polkumyynti edellyttää myös tietenkin sitä, että markkinoilla on työntekijöitä, jotka ovat valmiita myymään työvoimaa halvalla. Pohjoismaissa tätä on onnistuttu torjumaan suhteellisen tehokkaasti vahvojen ammattiyhdistysten, toimivien työttömyyskassojen ja aktiivisen työmarkkina- ja työllisyyspolitiikan avulla. Pohjoismaiden kaltaisissa maissa ajanjaksot, jolloin työttömyysaste on ollut tavallista korkeampi, eivät ole pääsääntöisesti luoneet edellytyksiä polkumyynnille. Tilanne on toinen niissä maissa, joissa ammattiliittojen ja poliitikkojen käyttämät työmarkkinavälineet ovat heikot. Nykyajan kansainvälisillä työmarkkinoilla kansallisen tason vahvat ammattiyhdistykset, työehtosopimukset ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka eivät kuitenkaan enää riitä. Nykyisiä rajat ylittäviä ongelmia ei yksinkertaisesti voida enää ratkaista työkaluilla, joilla on käytännössä vaikutusta vain maan rajojen sisällä ja jotka edellyttävät niin organisatoristen kuin juridistenkin ehtojen kansallista valvontaa. On liioiteltua väittää, että pohjoismaissa ilmenevä sosiaalinen polkumyynti johtuisi ennen kaikkea kansainvälistymisestä ja erityisesti EU:n sisämarkkinoista. Nämä molemmat tekijät tarjoavat kuitenkin epäilemättä laajemmat toimintavapaudet yrityksille, jotka käyttävät kilpailussa aseenaan huonoja palkkoja ja työehtoja. Erityisesti Laval- ja Rufferttuomioiden seurauksena on suurena vaarana se, että matalapalkkakilpailusta ja palkkasyrjinnästä tulee keskeinen osa järjestelmää EY:n lainsäädännön nojalla. Tämä riski asettaa ammattiyhdistysliikkeelle ja sen kansainväliselle työlle erittäin suuret vaatimukset. 17

18 3.3 Kuinka sosiaalista polkumyyntiä voidaan torjua? Koska sosiaalisen polkumyynnin seuraukset ovat monimutkaiset ja vaikeasti hahmotettavissa, ongelmaan ei ole yksinkertaista ratkaisua. Ongelman ratkaiseminen edellyttääkin työskentelyä monella tasolla sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Meidän on tärkeää pyrkiä muun muassa siihen, että ILO:n laatima kunnollisten työehtojen määritelmä saisi käytännössä kunnon merkityksen. Sama koskee myös monia muita kansainvälisiä säännöstöjä, joissa vaaditaan sosiaalinäkökohtien huomioon ottamista työntekijöiden ja työnantajien välisissä suhteissa. Koska meillä pohjoismaalaisilla on poikkeuksellisen kehittyneet turvajärjestelmät, yksi aihealue on meille kuitenkin kaikkia muita tärkeämpi: se on työskentelyvaltioperiaatteen vahvistaminen. Työskentelyvaltioperiaatteen vahvistaminen Työskentelyvaltioperiaatteella tarkoitetaan sitä, että kun työntekijöitä lähetetään tai työvoimaa vuokrataan ulkomaille, sovelletaan sen maan palkka- ja työehtoja, jossa työ tehdään. Ajatuksena on se, että kaikkiin työntekijöihin sovelletaan niitä sääntöjä ja ehtoja, jotka ovat voimassa vastaanottavan valtion työmarkkinoilla. Päinvastaisella eli alkuperävaltioperiaatteen mukaisella tilanteella tarkoitetaan sitä, että jokaisen maan työmarkkinoilla on käytössä eri järjestelmiä. Sovellettavat palkka- ja työehdot riippuvat siitä, mitä ehtoja yrityksen ja työntekijän kotimaassa sovelletaan. Maailmanlaajuisesti työskentelyvaltioperiaatteen soveltaminen on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Euroopan unionissa sen asema on heikko ja se kyseenalaistetaan jatkuvasti, vaikka se onkin keskeinen osa ns. lähetettyjä työntekijöitä koskevaa direktiiviä. EU onkin juuri itse loukannut vakavimmin tätä periaatetta ensin komission alkuperäisellä ehdotuksella palveludirektiiviksi ja nyt myöhemmin yhteisöjen tuomioistuimen päätöksillä Laval-, Ruffert- ja Luxemburg-tapauksissa. Näitä loukkauksia on vaikeaa ymmärtää, sillä suuri osa EU:n omista säännöistä perustuu yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatteisiin toisin sanoen sääntöihin, joiden pitäisi estää se, että työntekijöitä kohdellaan samalla työpaikalla eri tavalla siksi, että he ovat kotoisin eri maista. Alkuperävaltioperiaate on myös ristiriidassa EU:n lainsäädäntöön perustuvan samapalkkaisuusperiaatteen kanssa. Yritysten ja työntekijöiden yhdenvertaiselle kohtelulle on olemassa edellytykset vasta sitten, kun työskentelyvaltioperiaate sisällytetään täysin oikeuksiin, lakeihin ja työehtosopimuksiin. Kaikki viittaukset kansallisiin vähimmäispalkkoihin ja/tai työehtosopimuksiin, joilla on erga omnes -vaikutus eli yleispätevä vaikutus, maissa, joilla on Pohjoismaiden tavoin kollektiivinen työmarkkinajärjestelmä, uhkaavat tarjota mahdollisuuden alkuperään perustuvaan syrjintään ja johtaa näin yritysten kannalta epäreiluun kilpailutilanteeseen. Siksi EU:n on kunnioitettava jäsenvaltioiden erilaisia työmarkkinamalleja riippumatta siitä, ovatko ne luonteeltaan yksilöllisiä vai kollektiivisia. EU:n pitäisi pyrkiä turvaamaan yhdenvertainen kohtelu työvoiman ja palvelujen liikkuessa vapaasti eikä laatimaan sääntöjä, joiden mukaan asiaa on käsiteltävä tietyllä tavalla. Niin sanotun Montin asetuksen mukaista väliintulomekanismia (ks. luku 7) ei voida soveltaa esimerkiksi sallittuihin työtaistelutoimiin, ja jäsenvaltiot saavat puolestaan määri- 18

19 tellä tämän käsitteen vapaasti. Työskentelyvaltioperiaatteen kanssa on oltava samoin. Jäsenvaltioiden ja/tai työmarkkinaosapuolten pitäisi saada ratkaista itse, millä tavalla ja millä keinoilla yhdenvertainen kohtelu voidaan turvata parhaiten. Keskeistä on kuitenkin se, että työntekijöitä ja yrityksiä on kohdeltava yhdenvertaisella tavalla yhteisön asettamien tavoitteiden puitteissa. Samalla on yhä tärkeämpää tarkastella sitä, kuinka työskentelyvaltioperiaatteen soveltamista seurataan ammattiyhdistystoiminnassa, esimerkiksi kun kyse on ammattiyhdistysten jäsenyydestä. Yhteiset työehdot Niin kauan kuin eri maiden palkka- ja työehtojen välillä on suuria eroja, on myös toimijoita, jotka pyrkivät hyötymään näistä eroista. Siksi palkka- ja työehtojen noususuuntaisen tasaamisen eteen on tehtävä työtä. Euroopan unionilla ei kuitenkaan pidä olla palkkojen määrittelyyn liittyvää toimivaltaa, vaan työmarkkinaosapuolten on vastattava kunkin maan palkkamuodostuksesta käymällä vapaita neuvotteluja. Tämän päävastuualueen rajoissa on täysin mahdollista, että eri maiden ammattijärjestöt koordinoivat jossakin määrin esimerkiksi palkkavaatimusten avainlukuihin liittyvää päätöksentekoa ja neuvottelutulosten levittämistä. Mikään ei myöskään estä ammattiyhdistyksiä laatimasta palkanmuodostusta koskevia yhteisiä sääntöjä ja tavoitteita. Tällaista työtä tehdään jo nykyään Euroopan ammatillisessa yhteisjärjestössä (EAY) ja muutamassa ammatillisessa keskusjärjestössä. Tavoitteena on laatia yhteisiä määräyksiä, joiden mukaan esimerkiksi vähimmäispalkkavaatimukset voivat perustua inflaatioon ja tuottavuuden kasvuun kussakin maassa. Tällä tavoin pyritään torjumaan palkansaajien välistä kilpailua kyseisissä maissa luomalla säännöt. Tämän jälkeen tilannetta seurataan jatkuvasti keräämällä tilastoja, laatimalla selvityksiä neuvottelutuloksista ja analysoimalla yhdessä lopputulosta. Joillakin aloilla ammattiliitot osallistuvat myös toistensa sopimusneuvotteluihin tarkkailijoina. Toisin kuin palkkojen tapauksessa Euroopan unionissa tarvitaan muita työehtoja koskevat yhteiset vähimmäissäännöt. Tältä osin on tärkeää, että työmarkkinaosapuolet osallistuvat EU:n sosiaaliseen vuoropuheluun torjuakseen näin keinottelua huonoilla työoloilla ja puutteellisilla oikeuksilla. Vaikka lainsäädäntöä tarvitaankin, työmarkkinaosapuolten tärkeänä tehtävänä on silti löytää sekä lainsäädäntötyössä että muissa pyrkimyksissään omat riippumattomat ratkaisut tekemällä työehtosopimuksia. Jäsenvaltioiden tai työmarkkinaosapuolten täytyy kuitenkin aina voida säilyttää ja/tai ottaa vapaasti käyttöön sääntöjä, jotka ovat työntekijöille edullisempia kuin voimassa olevat vähimmäissäännöt. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tekemä ennakkopäätös Laval-asiassa osoittaa, ettei tämä käy vielä riittävän selvästi ilmi ns. lähetettyjä työntekijöitä koskevasta direktiivistä. Siksi direktiiviä on tarkistettava ja muutettava sen alkuperäisen tarkoituksen palauttamiseksi. Koska vapaa liikkuvuus on yksi EU:n sisämarkkinoiden kulmakivistä, EU:ssa tarvitaan lisää lainsäädäntöä, jolla rajoitetaan vähitellen kansainvälisten yritysten mahdollisuuksia kilpailla huonoilla työehdoilla. Jotta eroja tasattaisiin muuttamalla huonoimpia ehtoja parempaan suuntaan, kaikki tällaiset EU:n säädökset ja sopimukset on laadittava puitela- 19

20 kien ja vähimmäissääntöjen muotoon. Vähimmäissääntöjä tarvitaan esimerkiksi Ison- Britannian mallin mukaisen alihinnoittelupolitiikan torjumiseksi. Isossa-Britanniassa on harjoitettu tällaista alihinnoittelupolitiikkaa pitkään siten, että maa on jättäytynyt tärkeissä asioissa EU:n sosiaalialan yhteistyön ulkopuolelle. Yhteisten vähimmäissääntöjen käyttöönotto ja kansainvälisten ammatillisten oikeuksien kunnioittaminen työelämässä voi olla merkittävä asia EU:n uusien ja vanhojen jäsenvaltioiden erojen jatkuvan tasaamisen kannalta. Kansainväliset myötätuntotoimenpiteet Monet vakavat sosiaalisesta polkumyynnistä saamamme esimerkit ovat opettaneet, etteivät lait ja sopimukset riitä aina turvaamaan palkansaajien etuja. Työtaistelutoimet ovat tarpeen, ellei kansallisten ja kansainvälisten periaatteiden kunnioittaminen jatku muulla tavalla. Yksi tärkeimmistä asioista NTF:ssä ovat säännöt ja määräykset, jotka turvaavat jäsenliittojen välisen yhteisvastuun ja työtaistelutuen ja joista kerrotaan tarkemmin muissa yhteyksissä. NTF:n jäsenliittojen velvollisuutena on tukea toisiaan työtaistelujen yhteydessä, ja vuosien saatossa monet kansalliset työtaistelut ovat johtaneet NTF:n kannalta hyvään lopputulokseen juuri kansainvälisten myötätuntotoimien ansiosta. Euroopan yhdentymiskehitykseen ja erityisesti EU:n sisämarkkinoihin liittyy se suuri vaara, että työntekijöiden ja työnantajien välinen epätasapaino kasvaa. Yksi suuri syy tähän on se, että yritykset voivat liikkua vapaasti rajojen yli ja sijoittautua tai siirtää investointejaan ja palvelutuotantoaan ulkomaille. Samalla työlainsäädäntö ja työtaisteluoikeus ovat kuitenkin pääosin kansallisia. Myös ammattiliittojen toiminta-alueena on valtio. Sitä vaaraa, että tämä yhdistelmä johtaisi pääoman ja työn valtasuhteiden epätasapainoon, on pyritty pitkään hillitsemään erityisesti EU:n sosiaalialan säännöillä. Lähtökohtana on ollut se, että sosiaalinen ulottuvuus edistää työmarkkinoilla vallitsevien eri etujen tasapainoa. Päätökset, jotka yhteisöjen tuomioistuin teki Viking/Rosella-, Laval-, Ruffert- ja Luxemburg-tapauksissa, mitätöivät nopeasti kaiken 1980-luvun puolivälistä tapahtuneen myönteisen kehityksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tarvitaan voimatoimia, jotta EU saadaan palautettua raiteilleen kohti sosiaalista Eurooppaa. Erityisen ajankohtaisia ovat yleisiä oikeuksia koskevat vaatimukset, joita eurooppalainen ja kansainvälinen ammattiyhdistysliike on esittänyt pitkään. Nämä vaatimukset koskevat muun muassa sitä, että oikeus ryhtyä kansainvälisiin myötätuntotoimiin on turvattava sekä EU:ssa että kansainvälisesti. Se, että tämä oikeus on turvattu muutamassa Pohjois-Euroopan maassa, ei ole vielä riittävä lohtu. On valitettavaa, että EU:n sisämarkkinat ovat toimineet pitkään ilman, että oikeutta ryhtyä kansainvälisiin myötätuntotoimenpiteisiin on samalla turvattu. Jotta pääoman ja työväen epätasapaino ei pahenisi, neljää vapautta on täydennettävä mahdollisimman pian tällä viidennellä vapaudella. Vain yksi maa esitti tämän vaatimuksen, kun EU:lle laadittiin uutta sopimusta. Ennen EU:n sopimuksesta käytäviä keskusteluja on saatava aikaan aivan toisenlainen käsitys siitä, onnistutaanko tämä oikeus turvaamaan Euroopan unionissa ja jatkossa myös maailmanlaajuisesti. 20