Juha Viinikainen Liina Härkönen PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS ELOKUVAN LUMOAMAT

Transkriptio

1 ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

2 Juha Viinikainen Liina Härkönen PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS ELOKUVAN LUMOAMAT Pirkanmaan Elokuvakeskus ry. Tampere 2012

3 Pirkanmaan elokuvakeskus ry Toimitus: Liina Härkönen, Emma Laakso Kuvatoimitus: Juha Viinikainen, Liina Härkönen, Juha Lassila Kansi: Juha Lassila Graafinen suunnittelu ja taitto: Juha Lassila ISBN (sid.) ISBN (PDF) ISBN (EPUB) Eräsalon kirjapaino oy Tampere 2012

4 ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

5 Sisällys Alkusanat 6 Tampereen Ylioppilastalon vuodet Tampereen ylioppilastalo Perustaminen ja tamperelaisen elokuvakerholiikkeen yhdistyminen 12 Elokuvan lumoamat 14 Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö 16 Idea kerhojen yhteenliittämisestä 19 Oulun Elokuvakeskus oli ensimmäinen 21 Porvaritkin mukaan vallankumoukseen 23 Alun toiminta periytyy elokuvakerhoilta 27 Nuoruuden innolla 27 Kerhojen sarjat muodostavat esitystoiminnan ytimen 30 Alueelliseen toimintaan lähdetään etunojassa 32 Nimettömästä tuleekin STILL 35 Hauskanpidon loppu? 37 Ylioppilastalon vakijengiä 39 Elokuvateatteri Pirkan vuodet Oma teatteri Pirkankadulta 42 Tarjous, josta ei voinut kieltäytyä 42 Kaupallinen esitystoiminta käyntiin kerhoaktiivien voimin 44 Aikaansa edellä oleva cinemateekki ja Pirkan iloiset tunnit 46 Bonnie ja Clyde vievät PEK:n lipputulot 48 Keski-ikäistyvät raumalaiset temppuilevat, tulva elokuvateatterissa ja kymmenen päivää musiikkielokuvia 50 Oikea ratkaisu 53 Laajeneva toiminta vaatii enemmän rahaa 54 STILL yhdistyy Spektrin kanssa syntyy La Strada 54 Elokuvia lapsille ja nuorille 56 16mm-elokuvakopioiden vuokraus: levityksen alkumetrit 58 Hätähuuto Elokuvakeskuksen loppu? 61 LP-levyn kokoinen tuhkakuppi ja viisaita puheita elokuvista 64

6 Kuvaliite 66 Elokuvateatteri Niagaran vuodet Tie Kehräsaareen 81 Lama tuo mukanaan mahdollisuuksia: Arthouse Cinema Vanha Posti? 81 Kuntosalista elokuvateatteri talkoovoimin 84 Katsojat löytävät Niagaran 86 PEK sopeutuu 1990-luvun muutoksiin 88 Alueellinen toiminta ja elokuvakasvatus muuttuvat 88 Kerhojen kuolema 92 VHS-kirjasto houkuttelee henkilöjäseniä 95 La Strada johtaa umpikujaan 97 Isoveli nimeltään Finnkino ja haave toisesta salista 99 PEK Eurooppaan: No more money, police is investigating 101 Muuttuneena, mutta entistä vahvempana, kohti uutta vuosituhatta luvun Elokuvakeskus 105 Lasten tekemät animaatiot televisioon ja maailmalle 105 Teatterilevityksen yllättävä alku I Hired A Film Centre 108 Dokumenttielokuva teattereissa - kananlennosta uuteen nousuun 111 Teatterilevityksen haasteita ja tulevaisuudennäkymiä 115 PEK ja elokuvat teknologisen muutoksen hampaissa 116 Ammattimaista toimintaa ja elokuvaharrastajien kehto 120 Pirkanmaan Elokuvakeskuksen merkitys? 122 Loppusanat 124 Hulluutta vai huvilat Barbadoksella? 125 Kiitokset 128 Lähteet ja kirjallisuus 128 ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

7 Alkusanat Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää ikinä.

8 Mutta juhlajulkaisuun en kirjoita. Enää ikinä. Näin päätti allekirjoittanut Elokuvakerho Monroen 40-vuotisjuhlajulkaisun jälkikirjoituksen vuonna Muistan noita sanoja kirjoittaessani tiedostaneeni vanhan moton: Never say never, ja pohtineeni lievästi taikauskoisena, ammunko näin kirjoittamalla itseäni jalkaan. Ja tässä sitä nyt nilkutetaan. Tarkoituksellisen dramaattinen loppukaneettini johtui monesta syystä. Valmistauduin tuolloin jättämään viisi vuotta hallussani olleen paikan elokuvakerho Monroen puheenjohtajana. Halusin kuitenkin ennen sitä järjestää Monroelle arvoisensa 40-vuotisjuhlat ja kyhätä kokoon perinteikkään juhlajulkaisun. No, lyhyesti sanottuna urakka oli kaikkea muuta kuin helppo, vaikka kyseisestä julkaisusta tulikin resurssien puitteissa ihan pätevä läpyskä, johon on lähinnä tallennettu 1990-luvun ja 2000-luvun alun toimijoiden muistoja ja tuntoja. Sen jälkeen, kun minut vuonna 2009 valittiin PEK:n hallituksen puheenjohtajaksi, olen saanut useasti kuulla kysymyksen: Mitä te siellä PEK:issä oikein teette? Siis kyllä mä Niagaran tiedän, mutta... Haaveissani alkoi siintää päivä, jolloin voisin lätkäistä historiikin kyselijän käteen ja heläyttää: Luepa siitä. Sittemmin selailin kovin kateellisena kävelevän suomalaisen elokuvan tietopankin ja idolini Raimo Rake Siliuksen koostamaa Tampereen elokuvajuhlien 40-vuotishistoriikkia ja mietin: Olisipa meilläkin... Vaikka vaihdoin vuoden 2011 syksyllä pääainetta käännöstieteestä mediakulttuuriin aikeenani kirjoittaa PEK:iin liittyvä gradu, oli historiikki aivan liian laaja aihe gradun puitteisiin, ja päätin sittemmin rajata tutkielmani PEK:n levitystoimintaan. Kun hallituskollegani Niklas Nylund sitten bongasi Filkkari-talkoolaisten riveistä vuoden 1971 lyhytelokuvajuhlista historian kandidaatintutkielman tehneen Juha Viinikaisen mahdolliseksi historiikin kirjoittajaksi, tuntui ratkaisu helpolta. Koska kahden ihmisen on hölmöä kirjoittaa samaan aikaan samasta aiheesta, sovimme Juhan kanssa työnjaosta, jonka mukaan hän kirjoittaisi historiikista pääosan ja minä muotoilisin gradunteon ohessa PEK:n elokuvavuokrausta ja -levitystä käsittelevät luvut. Suunnitelma oli sinänsä hyvä, mutta omalla kohdallani elämä tuli eteen. Juhan pakertaessa kesän ajan oma kirjoitustyöni lykkääntyi lykkääntymistään painajaismaisen putkiremontin kurimuksessa. Kun Juhan raakateksti sitten oli valmis, osoittautui korvaamattomaksi avuksi Emma Laakso, joka alustavan oikolukuni jälkeen kävi tekstin asiantuntevasti läpi. Omat lukuni olen sitten lisännyt tekstiin viimeisen hionnan ohessa. ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

9 Teos on jaettu kolmeen päälukuun: PEK:n alkuvuosiin Tampereen ylioppilastalolla ennen oman elokuvateatterin hankkimista, Elokuvateatteri Pirkan aikaan ja lopulta Kehräsaareen ja Niagaran kuohuihin. Ajallisesti jaottelu saattaa tuntua epäsuhtaiselta, mutta se tuntui silti luontevimmalta ratkaisulta, sillä PEK:n tavoitteet ja pääasialliset toimintamuodot ovat sinänsä pysyneet pääpiirteittäin samankaltaisina vuosien vieriessä, vaikka tukikohta ja työntekijät ovat vaihtuneet ja teknologia uudistunut. Huomattakoon myös, ettei kyseessä ole millään muotoa koko totuus Pirkanmaan elokuvakeskuksen tähänastisesta toiminnasta. Pyrimme saamaan historiikista mahdollisimman moniäänisen ja orgaanisen kokonaisuuden, mutta toimitukselliset ja ajalliset rajoitukset tekivät tehtävänsä. Mikäli lukijasta tuntuu, että teoksessa ovat äänessä pääasiassa Juha Elomäki ja Jukka-Pekka Juise Laakso, johtuu tuo dominoiva asema lähinnä siitä, että he eivät PEK:issä edelleen työskentelevinä päässeet pakoon jatkuvia utelujamme. Eräät tavoittelemamme henkilöt taas halusivat vaieta tyystin, joko vaatimattomuuttaan tai muistamattomuuttaan. Tämä ei millään muotoa vähennä heidän panoksensa arvoa, vaikka se tässä jäisikin vähemmälle huomiolle. Perimmäinen tarkoituksemme oli tuoda kuuluviin ne äänet, jotka tähän asti ovat kuuluneet lähinnä vain Yo-talon, Pirkan tai Kehräsaaren uumenissa työskennelleiden korviin, ja toivomme onnistuneemme siinä edes jossain määrin. Kiitos siis yhtä lailla sekä haastatelluille että haastattelematta jääneille entisille ja nykyisille PEK-aktiiveille, noille kaikille elokuvakulttuurin airueille, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa Pirkanmaan Elokuvakeskuksesta sitä, mikä se tänä päivänä on. Kiitos myös heille, jotka vaivautuvat lukemaan työmme tuloksen näine alkusanoineen, joiden lopuksi en lupaa mitään. Tampereella Liina Härkönen Hallituksen puheenjohtaja, Pirkanmaan Elokuvakeskus 8

10 Tampereen Ylioppilastalon vuodet Dingo aloitteli uraansa ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan

11 Tampereen ylioppilastalo Ilmassa leijui edellisiltaisen oluen ja tupakan katku. Kello oli tasan kuusi joulukuisena sunnuntai-iltana ja kirjava kolmekymmentäyhdeksänpäinen nuorisojoukko oli kokoontunut Tampereen Ylioppilastalon hämyiseen juhlasaliin. Oli vuosi Kekkonen oli vaihtunut Koivistoon ja pitkäaikainen neuvostojohtaja Leonid Brežnev oli kuollut. Rockyhtye Dingo aloitteli uraansa ja Nokia tunnettiin vielä kumisaappaistaan. Suurin osa salissa olevista nuorista oli tamperelaisia opiskelijoita. Monet heistä opiskelivat tiedotusoppia, mutta oli paikalle eksynyt muutama teekkarikin. Nuoret olivat jakautuneet kolmeen suureen ryhmään: salin lavalta katsottuna vasemmalla istuvien ajateltiin olevan kommunisteja, oikealla olevia pidettiin porvareina ja keskellä oli demareihin liitetyn yhdistyksen jäseniä. Monet olivat viettäneet myös edeltävän lauantai-illan Ylioppilastalolla ja jopa eilinen portsari oli paikalla. Tänään hän ei kuitenkaan ollut töissä, eikä muiden tarkoituksena ollut humaltua. Nyt oli kokoonnuttu perustamaan uutta yhdistystä. Sitä oli suunniteltu jo useamman vuoden ajan, ja tarkempia neuvotteluita oli käyty jo vuoden päivät. Tarkoituksena oli, että perustettava järjestö toimisi kattojärjestönä seitsemälle jo olemassa olevalle yhdistykselle. Siitä tulisi alueellisen toiminnan keskus. Perustamisesta oli keskusteltu kauan, eivätkä neuvottelut olleet aina olleet helppoja. Jotkut olivat pelänneet, että uuden keskuksen tarkoituksena olisikin tehdä vain politiikkaa: imaista pienemmät järjestöt mukaan sellaiseen toimintaan, johon niitä ei ollut tarkoitettu. Oliko tämä taas jokin kommunistien juoni? Tällaiset pelot eivät olleet aivan tuulesta temmattuja, sillä edellinen vuosikymmen oli politisoinut monia alun perin epäpoliittisiksi tarkoitettuja yhdistyksiä. Hankkeen ideoijat olivat tehneet kaikkensa yrittäessään vakuuttaa kaikki osapuolet siitä, ettei asianlaita kerta kaikkiaan ollut niin. Nyt ei tehtäisi politiikkaa! Pitkään jatkuneisiin neuvotteluihin alettiin olla jo niin kyllästyneitä, että oikein vitutti. Lopulta Ylioppilastalolle olivat saapuneet kaikki ne, jotka olivat olleet taipuvaisia uskomaan uuden yhdistyksen vilpittömiin päämääriin. Nyt oltiin valmiita. Viimeinkin. Kokous soljui kivuttomasti, sillä kaikki tiesivät tarkkaan, mitä oltiin tekemässä. Jotkut läsnäolijat pitivät hartaita ja syväluotaavia puheita, joissa visioitiin keskuksen suurenmoista tulevaisuutta. Tulevan toiminnan kehuttiin kattavan koko Pirkanmaan alueen, eikä vastalauseita kuulunut. Kokouksen osanottajat olivat nuoria ja idealistisia. Yhtä mieltä oltiin varsinkin siitä, että lapset tulisi ottaa toiminnassa erityisesti huomioon. 10 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET

12 Tampereen kaupungin edustaja oli kutsuttu paikalle selvittämään kaupungin kantaa yhdistyksen perustamiseen, ja Lapista oli tilattu alan asiantuntija kertomaan oma näkemyksensä. Takapiruna taustalla hääri myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunta. Nopeasti läpi viedyn kokouksen päätteeksi kaikki läsnäolijat allekirjoittivat salin esiintymislavalle sijoitetun sopimuskirjan. Sopimuskirjassa he ja heidän edustamansa seitsemän järjestöä liittyivät uuden yhdistyksen jäseniksi. Samalla hyväksyttiin yhdistykselle tarkkaan laaditut säännöt. Jotkut nousivat allekirjoituspaikalle kuitenkin hieman empien: oliko tämä sittenkään hyvä idea? kerrosta ylempänä eräässä Ylioppilastalon toimistohuoneista. Mistä tässä kaikessa mahtoi oikein olla kyse? Mitä ylioppilaat olivat tällä kertaa keksineet? Vai olivatko kommunistit sittenkin tämän takana? Jos olivat, minkälaiseen alueelliseen toimintaan he oikein pyrkivät? Tai ehkä kyseessä oli vain Ylioppilastalon ovimiesten ammatillinen järjestäytyminen? Vielä saman illan aikana pidettiin ensimmäisen hallituksen järjestäytymiskokous. Sovitun mukaisesti jokaisesta jäsenyhdistyksestä valittiin ainakin yksi henkilö uuden yhdistyksen hallitukseen. Tällä haluttiin varmistaa, että kaikkien jäsenyhdistysten ääni pääsisi kuuluviin. Edellisiltainen portsari valittiin yksimielisesti uuden hallituksen puheenjohtajaksi. Hänen ideastaanhan tämä kaikki oli saanut alkunsa. Yhdistyksen hallitukseen nousi hänen lisäkseen kaksi muutakin Ylioppilastalon ovimiestä, ja perustajajäsenten joukossa oli vielä lisää talon henkilökunnan jäseniä. Keskuksen toiminta oli tarkoitus aloittaa heti seuraavana aamuna ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

13 Perustaminen ja tamperelaisen elokuvakerholiikkeen yhdistyminen Ei, nuoret eivät olleet tulleet Ylioppilastalolle perustamaan ammattiyhdistystä, eikä tapaukseen liittynyt politiikkaakaan. Kyse oli elokuvasta. Se lienee lyhyin vastaus. Tampereen Ylioppilastalolle kokoontuneita yhdisti Tampereen, nuoruuden ja opiskelemisen lisäksi kiintymys elokuvaan, ja suurin osa heistä oli tamperelaisia elokuva-aktiiveja. Yhdistyksen seitsemän jäsenjärjestöä olivat tamperelaisia elokuvakerhoja: elokuvakerhot Monroe, Solaris, Prisma ja Nykyaika sekä lastenelokuvakerhot Elvis, Ykkönen ja Peltolammin lastenelokuvakerho. Myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunta oli mukana perustamisessa. Uuden yhdistyksen nimeksi tuli Pirkanmaan Elokuvakeskus, lyhyemmin PEK. Alueellisena elokuvakeskuksena se oli Suomessa ensimmäisten joukossa: aiemmin oli perustettu vain Oulun Elokuvakeskus. Kuopiossa rekisteröitiin Itä-Suomen Elokuvakeskus samoihin aikoihin kuin PEK eli vuoden 1983 alussa. Tämän jälkeen samanlaisia keskuksia alkoi syntyä enemmänkin. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarkoituksena oli edistää alueen elokuvakulttuuria. Tarkoitus on sama edelleen kolme vuosikymmentä myöhemmin. Elokuvakeskus on pyrkinyt erityisesti ylläpitämään elokuvatarjonnan monimuotoisuutta, ja se on elämänsä aikana suonut pirkanmaalaisille mahdollisuuden nähdä tuhansia sellaisia elokuvia, joita he eivät olisi muutoin pystyneet näkemään. PEK:n esittämiä elokuvia on vuosien varrella käynyt katsomassa yli miljoona elokuvan ystävää. Yhdistyksen toiminnan keskiössä ovat olleet erityisesti lapset. Sen lisäksi, että lapsille ja nuorille on PEK:n toimesta järjestetty lukematon määrä elokuvaesityksiä, on heille erilaisissa mediakasvatusprojekteissa annettu myös mahdollisuus kokeilla niiden tekemistä itse. Vaikka periaatteet ja tarkoitusperät ovat edelleen samat, on Elokuvakeskus myös muuttunut näiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Se on kehittänyt toimintojaan ja joutunut vastaamaan ajan haasteisiin. Alussa toiminta keskittyi lähinnä elokuvaesitysten järjestämiseen, mutta nykyään PEK myös esimerkiksi levittää elokuvia, ja sen levittämiä suomalaisia dokumentteja on luvulla palkittu jopa Jussi-patsain. PEK on jo 27 vuotta ollut myös elokuvateatterin omistaja, ja viimeiset 20 vuotta se on hallinnut nykyisin 129-paikkaista Arthouse Cinema Niagaraa Tampereen Kehräsaaressa. Yhdistystä perustettaessa omasta elokuvateatterista uskallettiin hädin tuskin haaveilla, mutta nykyään Elokuvakeskusta ei voisi ajatellakaan ilman sen omaa teatteria. Pirkanmaan Elokuvakeskus on muutenkin 30 vuoden aikana kasvanut, ja nykyään se on maamme 13 elokuvakeskuksen jou- 12 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET

14 kosta toiminnan laajuudeltaan ja katsojamääriltään suurin. Pirkanmaan Elokuvakeskus on siis vuosien varrella ollut osa huomattavan monen suomalaisen elämää, ja nykyään, vuonna 2012, se tunnetaan esimerkiksi elokuvateatterinsa ansiosta Pirkanmaan ulkopuolellakin. Mutta miten tähän on päädytty? Mitä kaikkea Pirkanmaan Elokuvakeskuksen 30-vuotisen historian aikana on ehtinyt tapahtua? Millainen sen tarina oikein on? ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

15 Elokuvan lumoamat Aloitetaan tarina tarkastelemalla, miten elokuvakeskuksen perustamiseen oikein päädyttiin. Aivan aluksi pitää todeta, että toisinkin olisi voinut käydä, sillä elokuvakerhojen välinen yhteistyö ei vielä 1980-luvun alussa ollut mikään itsestäänselvyys, eikä elokuvakulttuuri ollut täysin erotettavissa politiikasta. Edellisen vuosikymmenen aikana tamperelaiset elokuvakerhot olivat nimittäin jakautuneet erillisiin leireihin. Esimerkiksi PEK:n perustajajäsenyhdistys Prisma oli vuonna 1976 perustettu varta vasten porvarilliseksi vastavoimaksi kahdelle toiselle perustajajäsenyhdistykselle, vasemmistolaisina pidetyille Monroelle ja Solarikselle. Minkä takia elokuvakerhot kuitenkin päättivät vuonna 1982 jättää politiikan lopullisesti syrjään ja alkaa edistää elokuvakulttuuria yhdessä? Miten ja miksi Pirkanmaan Elokuvakeskuksen taival oikein alkoi? Sitä täytyy kysyä PEK:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitulta Ylioppilastalon entiseltä portsarilta, Juha Elomäeltä; onhan hän koko idean isä. Juhan mukaan kaikki alkoi siitä, kun pieni poika ja elokuva kohtasivat ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa Imatralla: jo neljävuotiaana Juha alkoi käydä veljensä kanssa elokuvateatteri Rajapirtissä. Hieman vanhempana hän alkoi päästä elokuviin ilmaiseksi vastineeksi elokuvateatterin kaappimainosten vaihtamisesta, jonka jälkeen elokuville ei ole näkynyt loppua. Mä kävin katsomassa kaikki elokuvat, jotka siellä pyöri, muistelee Juha hymyillen. Elokuva siis lumosi Juhan jo pienenä, eikä hän ole sen lumosta sittemmin toipunut. Juha on ollut PEK:n toiminnassa mukana koko sen 30-vuotisen historian ajan. Nykyään hän on PEK:n elokuvateatteri Niagaran teatterinhoitaja, ja sitä tointa hän on hoitanut jo 20 vuotta. Juha vastaa myös PEK:n elokuvalevityksestä. Toisen PEK:n perustajajäsenen Pekka Halttulan mukaan Juha on ilman muuta tärkein tekijä PEK:n synnyn takana. Innostavana persoonana Juha sai muutkin kiinnostumaan asiasta: Se oli Juhan ajatus ja toteutus. Mutta ei niin, että hän olisi sitä yksin pystynyt tai halunnutkaan tehdä. Eikä Juhan tarvinnut, sillä mukana oli monia muitakin elokuvan lumoamia. Perustamiskirjassa on yhteensä 39 nimeä, ja useat heistä olivat PEK:n toiminnassa mukana vielä pitkään perustamisen jälkeen. Pekkakin on pitkän linjan pekkiläinen ; hän istui yhdistyksen hallituksessa peräti 25 vuotta. Ja mikäpä mukaan kuin elokuva oli syynä hänenkin innostukseensa. Hänen kohdallaan palon oli sytyttänyt nuorena nähty Dennis Hopperin Easy Rider (1969). 14 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET

16 Haastattelussa kesäkuussa 2012, Juhan vieressä Kehräsaaren toimiston sohvalla, istuu eräs toinenkin elokuvan lumoama pekkiläinen. Elokuvakeskuksen nykyinen toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakso eli Juise on niin ikään ollut toiminnassa mukana koko keskuksen vivahteikkaan historian ajan. Toiminnanjohtajana hän on työskennellyt vuodesta 1998 lähtien, ja tätä ennen hän toimi kymmenisen vuotta yhdistyksen puheenjohtajana. Juisenkin houkutteli mukaan elokuva, ja ensimmäisen kerran hän kävi elokuvissa jo vauvana. Elokuvakeskuksen lisäksi Juise on työskennellyt jo vuosia Tampereen lyhytelokuvajuhlien festivaalijohtajana. Pirkanmaan Elokuvakeskuksen tarina alkaa siis elokuvasta ja sen lumoamista ihmisistä. Tarinan voisikin niin halutessaan aloittaa jo 1800-luvun puolelta, aina elokuvan syntyhetkistä saakka. Aloitamme kuitenkin hieman lähempää ja jatkamme muutamien keskeisten pekkiläisten muistelua PEK:n synnystä. i PEKKA HALTTULA JA EASY RIDER Se piti väkisin päästä katsomaan Kinoon, vaikka ikä ei ihan riittänyt. Me tehtiin yhden kaverin kanssa sellainen jippo, kun se poke ei päästänyt meitä sisään, kun se näki, että me ollaan alaikäisiä. Me mentiin aseman eteen rullakioskin viereen puhelinkoppiin ja soitettiin teatteriin. Esiinnyttiin jonain ihme johtaja Grönstrandina, joka sano, että hän on suositellut pojilleen tätä elokuvaa ja on noloa, jos pojat ei pääse sitä katsomaan. Sitten mentiin uudestaan norkoilee Kinon aulaan. Leffa oli jo alkanut ja vahtimestari, siihen aikaan niillä oli vielä virkapuvutkin, tuli meidän luo ja sanoi, että psst, pojat teidänkös isä soitti? Me sanottiin, että joo! No tulkaa nyt tästä sitten sisään. Siitä pamahti sitten Steppenwolf soimaan. Ja leffat rupes kiinnostaa! ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

17 Elokuvakerhot: elämäntapa ja ilmiö Ensimmäiseen elokuvakerhoonsa, Pennittömiin, Juha Elomäki liittyi Imatralla jo 14-vuotiaana. Kun hän sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin, 1980-luvun taitteessa, tuli opiskelemaan Tampereelle sosiologiaa, kulki tie luonnollisesti tamperelaisen elokuvakulttuurin äärelle ja sen sydämeen, elokuvakerho Monroeen. Monroe oli tuolloin iso, suorastaan järkälemäinen. Parhaimmillaan sillä oli luvun lopulla ollut jäseniä yli Vuonna 1968 perustettu kerho oli Tampereen ja koko Suomen suurin. Isoja olivat maamme muutkin elokuvakerhot, sillä elokuvakerholaisia oli parhaimmillaan Suomessa jopa luku oli ollut Suomessa elokuvakerhojen kulta-aikaa: vuosikymmenen aikana niiden määrä oli nelinkertaistunut ja 1970-luvun lopulla niitä oli yli kaksisataa. Tampere oli maan aktiivisimpia elokuvakerhokaupunkeja. Siellä toimivat Monroen lisäksi muun muassa elokuvakerhot Nykyaika, Kaihi, Solaris, Prisma ja Walhalla. Nykyaikaa pyörittivät Teknillisen korkeakoulun opiskelijat Hervannassa, ja Kaihi oli lääketieteen opiskelijoiden kerho. Vasemmistolaisena pidetty Solaris oli syntynyt koululaisten perustamana, ja Prisman olivat puolestaan perustaneet oikeistolaiset elokuva-aktiivit vastavoimaksi vasemmistokerhoille. Walhallan tarkoituksena oli tehdä pohjoismaista elokuvaa tunnetuksi. Näiden kerhojen lisäksi Tampereella oli myös monia lastenelokuvakerhoja sekä muita pienempiä elokuvakerhoja. Juhan ja Jukka-Pekka Laakson mukaan elokuvakerhot olivat tamperelaisille opiskelijoille 1980-luvun taitteessa niin iso asia, ettei sitä pysty oikein tämän päivän näkökulmasta käsittämään. Kun meni opiskelemaan, niin ensin hankittiin tietysti opiskelijakortti, Juise muistelee. Mutta heti seuraavaksi annettiin ymmärtää se oli, että jos sä halusit siihen aikaan olla hipsteri niin sulla oli pakko olla Monroen jäsenkortti. Juha ja Juise pohtivat yksissä tuumin, että tuolloin elokuvakerhot olivat elämäntapa ja ilmiö. Juhan mukaan kerhojen, ja varsinkin Monroen, kausikortit myytiin yleensä heti loppuun. Monroe järjesti näytöksensä Tampereen Teknillisellä oppilaitoksella eli Tekulla. 850-paikkainen sali saatiin Juhan mukaan aina täyteen: Liput meni heti. Ei tarvinnut edes myydä. Kunhan ilmoitti, että ne olisi saatavilla. Jaana Semeri, PEK:n perustajajäseniä hänkin, on muiden pekkiläisten tavoin ollut elokuvahullu jo nuoresta pitäen. Hän on Juhan ja Juisen kanssa samaa mieltä: TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET

18 luvun lopun Tampereella opiskelijalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä elokuvakerhoon, ja lähes kaikki halusivat kuulua niihin. Jaana itse kuului Elokuvakerho Monroeen ja oli muutaman vuoden verran kerhon kukoistuskauden aikaan sen puheenjohtaja. Jaanan mukaan Tampereen vanhimmalla elokuvakerholla oli myös kaupungin paras ohjelmisto. Elokuvien kautta voitiin myös yrittää ymmärtää ympäröivää maailmaa. Jaanan mukaan elokuvat olivatkin elokuvakerholaisille tärkeä kokemisen ja havainnoinnin muoto, sillä ne tarjosivat mahdollisuuden sukeltaa toisiin maihin ja maailmoihin. Myös teekkarit olivat innokkaita elokuvakerholaisia, ja teekkarien elokuvakerho Nykyajan esitystoiminta oli muiden kerhojen tavoin aktiivista luvun alussa monta vuotta elokuvakerho Nykyajan puheenjohtajana toimineen Hannu Niemisen mukaan kerhon näytökset, jotka esitettiin Hervannan palloiluhallissa keskiviikkoisin, olivat huippusuosittuja: Mikontalosta ja Opiskelijankadulta oli aina suoranainen kansainvaellus meidän esityksiin. Hannun mukaan kerhon näytöksien järjestämiseen liittyi hallituksen osalta valtava fyysinen urakka, kun palloiluhallin sali piti raahata täyteen penkkejä. Hannu toimi 1980-luvulla Nykyajan hallituksen ohella myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa. Elokuvakerhot olivat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa niin suosittuja, että niiden suosiota on vaikea täysin selittää. Kerhojen suuri suosio on nimittäin täysin päinvastainen ilmiö Suomen elokuva-alan silloiseen tilanteeseen verrattuna luvulla kotimainen elokuva-ala oli historiansa huonoimmassa jamassa. Muun muassa television tulon seurauksena suomalaisten elokuvissakäynti oli 1960-luvulta alkaen vähentynyt huomattavasti, ja samalla kotimaisia elokuvia tehtiin ennätysvähän. Esimerkiksi vuonna 1974 valmistui vain muutama elokuva, kun niitä parhaimmillaan oli valmistunut vuosittain pitkälle toistakymmentä. Kuitenkin samaan aikaan elokuvakerhojen suosio kasvoi kasvamistaan. On muistettava, että elokuvien katselu oli tuolloin hyvin erilainen rituaali kuin nykyään. Televisiossa 3 4 kertaa viikossa nähtävien elokuvien lisäksi niitä ei voinut nähdä kuin elokuvateattereissa. Elokuvat olivat tuolloin vain filmillä, ja kopioita oli olemassa rajallinen määrä. Ei ollut olemassa DVD tai Blu-ray -levyjä, ei vielä edes videoita. Kotivideot lanseerattiin toden teolla vasta 1980-luvun puolella. Elokuvateattereissakin elokuvia pyöri huomattavasti nykyistä vähemmän, sillä tapana oli, että yhdessä teatterissa esitettiin yhtä elokuvaa kerrallaan. Filmikopion lisäksi elokuvien näkemiseksi tarvittiin myös projektori ja valkokangas. Tämä tarkoitti sitä, että jos elokuvaharrastaja halusi nähdä muita elokuvia kuin mitä elokuvateattereissa ja televisiossa sattui pyörimään, kuten harvinaisempia ulkomaalaisia elokuvia, tarvitsi hän yhteisön, jossa filmikopioiden hankkimisesta ja esitystilojen vuokraamisesta tulevat kulut voitiin jakaa. Toisin kuin nykyään, elokuvia ei siis oikein voinut harrastaa yksin ilman kerhoon kuulumista. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkästään elokuvien harrastamista rajoittava tekijä: yhteisö toi oman mausteensa elokuvakokemukseen. Se oli osa sen lumousta. ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS

19 Nuorille opiskelijoille elokuvakerhot tarjosivat siis yhteisön, jossa voitiin helposti tutustua toisiin ihmisiin. Elokuvakerhojen suosiota opiskelijoiden keskuudessa voikin selittää myös se, ettei Tampere tarjonnut nuorille elokuvakerhojen lisäksi oikein mitään muuta, missä sosiaalista toimintaa olisi voinut harjoittaa: Täällä oli Tillikka ja Ylioppilastalo. Ja elokuvakerhot. Mitä muuta oli? Ei mitään, Juha Elomäki pohtii. On tietysti näkökulmakysymys, oliko Tampereella tuolloin muuta tekemistä kuin Juhan edellä mainitsemat aktiviteetit, kuten tuolloin elokuvakerho Prisman esitystoimintaa järjestänyt Jukka-Pekka Laakso muistuttaa: Olihan täällä I-Klubi, hän virnistää sohvalla Juhan vieressä. I-KLUBI! Juha huudahtaa nauraen ja jatkaa: Ei se välttämättä ollut... noh, se oli prismalaisten paikka... Ja nauru jatkuu. Monroen toiminnassa mukana olleen Jaana Semerin mukaan politiikkaa ei kerhojen piirissä otettu vakavasti, vaan useimmiten enemmänkin huumorilla. Mitään virallisia suhteita puolueisiin ei ollut. Pekkakin kertoo Solariksen ja Prisman suhteista naureskellen samalla: Solaristahan pidettiin kommariyhdistyksenä. Ja me tietysti pidettiin prismalaisia puhtaaksi viljeltyinä porvareina. Tamperelaiset elokuvakerhot olivat luvun alussa suosionsa huipulla. Kaikilla kerhoilla riitti jäseniä. Yhteensä tamperelaisissa kerhoissa oli jäseniä useita tuhansia. Monroessa oli vuonna 1982 lähes 1000 jäsentä, ja esimerkiksi teekkarien Nykyajassakin melkein 500. Solaris ja Prisma olivat jäsenmääriltään Nykyajan kokoisia. Jos kerhot kerran olivat vahvoja omillaankin, ja jos niitä erotti toisistaan ainakin kuviteltu poliittinen suuntautuminen, mikä oikein veti ne saman katon alle vuonna 1982? Juhan leikkimielinen nokittelu Juisen prismalaisuudesta johtuu siitä, että elokuvakerhot oli 1970-luvulla jyvitetty poliittisesti, ja tuo jako oli jossain määrin edelleen olemassa 1980-luvun alussa. Prisman ajateltiin olevan Kansallisen Kokoomuksen, Solariksen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Monroen Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen (SDP) kerho. Kerhojen välillä oli vähän sellaista kissanhännänvetoa. Ei nyt kovin vakavaa, sitä vähän vinoiltiin toisillemme toiminnasta ja ohjelmistojen koostamisesta, tuolloin Solariksen hallituksessa toiminut Pekka Halttula muistelee. 18 TAMPEREEN YLIOPPILASTALON VUODET

20 Idea kerhojen yhteenliittämisestä Alkuperäinen idea kerhojen yhteenliittämisestä oli Juha Elomäen. Vaikka elokuvakerho Monroella oli yksi palkattu työntekijäkin, oli toiminnan laajuus niin suurta, että rahaa jäi senkin jälkeen yli. Lähes heti Monroen toimintaan mukaan tultuaan Juha oli alkanut miettiä, miten tuolla ylimääräisellä rahalla voitaisiin parhaiten kehittää toimintaa eteenpäin. Monroen toiminta oli jo valmiiksi laajaa: sarjamuotoisen esitystoiminnan lisäksi kerholla oli oma lehti ja se järjesti seminaareja, koulutustilaisuuksia ja kabareita. Mutta Juha halusi enemmän, hän halusi kehittää elokuvakulttuuria kaikin mahdollisin tavoin. Monroen toiminnan taloudellinen ylijäämä ei loppujen lopuksi ollut kuitenkaan kovin suuri, eikä sillä siksi pystyttäisi tekemään ihmeitä. Juha kuitenkin huomasi, että muutkin kerhot jäivät toiminnastaan plussan puolelle, vaikkakin Monroeta vaatimattomammin. Entä jos kerhojen voimat yhdistettäisiin? Juha alkoi keskustella kerhojen yhdistämisestä muiden monroelaisten kanssa. Muut olivat hänen kanssaan samaa mieltä, ja ideaa alettiin kehitellä eteenpäin. Tätä ennen kerhot olivat kilpailleet jäsenistä, mutta keskinäisen kilpailun lopettamalla ja toimintojaan yhdistämällä kerhot voisivat myös säästää rahaa. Heti ajatuksen saatuaan Juha alkoi esitellä ideaansa kerhojen yhdistämisestä muille kerhoille. Hän tiedusteli myös prismalaisten mielipidettä, ja Jukka-Pekka Laakso muistaa miettineensä, että ideassahan oli järkeä. Kerhojen tulot yhdistämällä voitaisiin tehdä elokuvakulttuurin puolesta paljon enemmän kuin mihin kerhot ikinä pystyisivät yksin. Kerhojen voimien yhdistämistä puolsi myös se, ettei niiden tulevaisuus näyttänyt enää vuonna 1982 aivan niin valoisalta kuin pari vuotta aikaisemmin. Juhan mukaan opiskelijoiden mielenkiinto alkoi suuntautua muualle: kaupunkiin oli tullut uusia aktiviteetteja esimerkiksi uusien illanviettopaikkojen muodossa. Myös videoiden tulo söi kerhojen suosiota, sillä niiden avulla elokuvia pystyi harrastamaan ilman kerhoakin. Jäsenmäärien vähentyessä yhdistyminen olisi kaikkien kannalta parempi. Pekka Halttulan mielestä jotain oli tehtävä: Oli nähtävissä vähän väsymistä siihen kerhotoimintaan, eikä se ihan siltä pohjalta voinut enää jatkua. Ne jäsenmäärät oli ollut niin maksimissaan. PEK:n perustajajäsenen Kai Ovaskaisenkin mukaan kerhojen jäsenmäärät alkoivat selvästi olla laskusuhdanteessa. Kerhojen huononeva tilanne oli huomattu Solariksessa, jossa Kai 1980-luvun alussa toimi, seuraamalla niin sanottua kossuindeksiä: ELOKUVAN LUMOAMAT PIRKANMAAN ELOKUVAKESKUS