NUMISMAATTINEN AIKAKAUSLEHTI Finsk numismatisk tidskrift

Transkriptio

1 NUMISMAATTINEN AIKAKAUSLEHTI Finsk numismatisk tidskrift Rahoja kirkoista (ks. s. 40) Huhtikuu 2/2012 Suomen kirkkojen rahalöydöt Seteleistä: 1000 mk 1941 Litt. E ja 1922 Litt. D Kellarimestari Zetterströmin poletit 382. huutokauppa Balderin salissa 21.4.

2 SUOMEN NUMISMAATTINEN YHDISTYS NUMISMATISKA FÖRENINGEN I FINLAND ry perustettu 1914 Toimituskunta Tuukka Talvio (vast.) ja Yrjö Hyötyniemi ISSN Painos kappaletta. Ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Tilaushinta sisältyy jäsenmaksuun. Ilmoitushinnat: 1/1 sivu 250 euroa, 1/2 sivua 125 euroa, takakansi 300 euroa. Yhdistyksen pankkitilien IBAN-numerot ja SWIFT-koodit The bank accounts of the Finnish Numismatic Society (jäsenmaksut membership fees) FI / DABAFIHH (huutokaupat auctions) FI / OKOYFIHH (muut maksut other payments) FI / NDEAFIHH POSTIOSOITTEET POSTADRESSER Sihteeri Juha Halén Mechelininkatu 15 B 47, Helsinki Varainhoitaja Kari Lamminen Mechelininkatu 15 B 47, Helsinki Huutokaupanhoitaja Hannu Männistö Mechelininkatu 15 B 47, Helsinki HALLITUS JA TOIMIHENKILÖT STYRELSEN OCH FUNKTIONÄRERNA Puheenjohtaja Pekka Säilä Varapuheenjohtaja Juha Hyötyläinen Jäsenet Klaus Damstén Juha Halén (sihteeri) Kari Lamminen Jyrki Muona Jussi-Pekka Taavitsainen Varainhoitaja Kari Lamminen Huutokaupanhoitaja Hannu Männistö , fax Toiminnanjohtaja Kurt Pettersson Kerhot Pekka Kemppinen (Antiikki) Timo Mäenpää (Kunniamerkit) Antti Heinonen (Setelit) Kaikki kerhojen kokoukset alkavat kello ja ne pidetään yhdistyksen huoneistossa Mechelininkadulla. SNY:n sähköposti on sny@snynumis.fi. Sihteeri päivystää jäsenasioissa varmimmin ke klo puh Muistathan käydä yhdistyksen internet-sivuilla: YHDISTYKSEN TULEVAA OHJELMAA KOMMANDE PROGRAM Kunniamerkkikerho Setelikerho: 1000 markkaa 1922 Litt. D- ja 1000 mk 1941 Litt. E-tyypin setelit Antiikin kerho: Aleksanteri Suuren Tarsos Antiikin kerho: Consecratio Antiikin kerhon pikkujoulu HUUTOKAUPPAKALENTERI AUKTIONSKALENDER Helsinki, SNY 1.9. Helsinki, SNY Helsinki, SNY 38

3 Ajankohtaista Kutsu Suomen Numismaattisen Yhdistyksen kevätkokoukseen Kokous pidetään torstaina kello 18 alkaen yhdistyksen huoneistossa, Mechelininkatu 15 B 47, Helsinki. Kevätkokouksessa käsitellään sääntöjen 9 :n mukaiset asiat esitellään hallituksen kertomus, tilinpäätös sekä tilintarkastajien tileistä ja hallinnosta antama lausunto edelliseltä kalenterivuodelta; päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta sekä tili- ja vastuuvapauden myöntämisestä hallituksen jäsenille ja muille vastuuvelvollisille. Tervetuloa! Ajankohtaista: Setelikerho Yhdistyksen setelikerhon toiminta on virinnyt uudelleen runsaan neljän vuoden tauon jälkeen. Kerho kokoontui seitsemän jäsenen voimin ja päätti aloittaa säännöllisen kokoustoiminnan neljä kertaa vuodessa. Kokousten ohjelmaan sisällytetään alustusten ohella keskustelua ajankohtaisista tutkimushavainnoista ja löydöistä sekä vierailuja kiinnostaviin näyttelyihin. Helmikuun kokouksessa Antti Heinonen alusti uudesta kirjastaan Viimeiset markat Suomen markkamääräiset setelityypit Setelikerhon seuraava kokous on maanantaina klo yhdistyksen huoneistossa Mechelininkadulla. Tilaisuuden aiheena ovat 1000 markkaa 1922 Litt. D- ja 1000 mk 1941 Litt. E -tyypin setelit. Setelikeräilijät ja muut aiheesta kiinnostuneet pankaapa päivä kalenteriin ja suunnistakaa Mechelininkadulle. Mukaan mahtuu! Tiedekeskus Heureka Heurekassa Vantaalla on lokakuuhun 2013 asti Rahapajan järjestämä näyttely rahanlyönnistä. Tiedekeskus on avoinna ma, ti, ke ja pe klo 10 17, to sekä la ja su klo Keskuksen osoite on Tiedepuisto 1, lähellä Vantaan Tikkurilan rautatieasemaa. Seuraava numero A. L. Lehtemme seuraava numero ilmestyy elokuun jälkipuolella. Siihen tarkoitettu aineisto pyydetään lähettämään Tuukka Talviolle viimeistään 25.7., mieluiten sähköpostilla (tuukka.talvio@pp.inet.fi). Kirjoittajia pyydetään samalla ilmoittamaan, saako kirjoituksen myöhemmin julkaista sähköisessä muodossa yhdistyksen internetsivuilla 39

4 Rahat kirkon lattian alta Frida Ehrnsten Tasan kolmekymmentä vuotta sitten Pekka Sarvas julkaisi SNY:n tiedotuslehdessä yhteenvedon Espoon kirkon rahalöydöistä. Artikkelissa Sarvas toteaa, että yleiskuva Espoon kirkon rahalöydöistä vastaa hyvin kuvaamme muiden huolellisesti kaivettujen vastaavan ikäisten kirkkojen löydöistä (Sarvas 1982: 41). Tämä on totta, mutta laajempaa yleiskuvaa kirkkojen rahalöydöistä ei ole vielä julkaistu sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. Jotta löytöaineiston vertaileminen ja analysointi olisi jatkossa helpompaa, olen ryhtynyt kokoamaan tietoja kaikista kirkkojen rahalöydöistä Suomen mantereella. Valmisteilla olevassa pro gradu -työssäni käsittelen aihetta laajemmin, tämän lyhyen artikkelin tavoitteena on aineiston yleinen esitteleminen. Työni lähtökohtana ovat kirkkojen keskiaikaiset rahat, jotka Sarvas on ansiokkaasti kerännyt yhteen. Vuonna 1992 ilmestyi Henrik Klackenbergin väitöskirja, joka käsittelee keskiaikaisen Ruotsin monetarisoitumista maaseutukirkkojen rahalöytöjen perusteella (Klackenberg 1992). Keskiaikaiset kirkkolöydöt on huomioitu myös muissa yhteyksissä, esimerkkinä Jussi-Pekka Taavitsaisen artikkeli kirkkojen ja linnojen ajoittamisesta rahalöytöjen perusteella (Taavitsainen 1989: 63-76). Suuremman ongelman muodostavat kuitenkin myöhempien aikojen rahat, joita kirkkojen osalta ei ole käsitelty kuin satunnaisesti. myöhempinä aikoina rahat olivat jo osa arkista elämää. Tietyistä rahoista tuli jopa massatavaraa, jota löytyy roppakaupalla. Tässä itse asiassa piilee kirkkolöytöjen kiinnostavuus. Kirkkolöytö on yleensä kertymälöytö, kokonaisuus, joka lähinnä sattumanvaraisesti muodostaa yhden kontekstin. Koska rahat ovat kertyneet kirkon lattian alle pitkän ajan kuluessa, ne edustavat rahankiertoa pidemmässä aikaperspektiivissä kuin esimerkiksi aarrelöydöt. Kirkkojen löydöt kuvastavat koko yhteiskunnan arkista rahankäyttöä. Huolimatta siitä, ovatko kirkkojen Mitä kirkkojen rahat kertovat? Miksi pitäisi tutkia muitakin kuin keskiaikaisia rahoja? Keskiaikaiset rahat kertovat rahajärjestelmän vakiintumisesta, kun taas 40

5 rahat hukattuja vai tahallisesti uhrattuja, ne ovat yleensä pikkurahaa. Kirkkojen lattian alle on sukupolvien kuluessa muodostunut kokonaisuus, joka kuvastaa muutoksia rahankäytössä ruohonjuuritasolla (Kilger 2005: 46; Klackenberg 1992: 39). Jos tiedetään. mitä voidaan pitää tyypillisenä kirkkojen rahalöytöjen suhteen, voidaan myös helpommin havaita poikkeuksia. Yksi kysymys, joka väistämättä ilmenee kun puhutaan kirkkolöydöistä, on miksi rahat ovat joutuneet kirkon lattian alle: ovatko ne tahallaan kätkettyjä vai vahingossa hukattuja. Tämä vaikuttaa löytöjen tulkintaan. Väitöskirjassaan Klackenberg tulee siihen lopputulokseen, että keskiaikaisista rahoista suurinta osaa voidaan pitää uhrihävikkinä (ruots. offerspill). Tällä hän tarkoittaa, että rahat olisivat pudonneet käsistä ja vierineet hukkaan virallisen uhraamisen yhteydessä. Tätä tulkintaa tukee se, että suurin osa keskiaikaisista rahoista löytyy entisten alttareiden, kirstujen tai uhritukkien läheisyydestä (Klackenberg 1992: 34-36). Tämä selittänee pääosan keskiaikaisista rahoista, mutta myöhempien aikojen rahat vaativat lisää pohdintaa. Kolehtikeräysten yhteydessä on tietysti voinut kadota yhtä jos toistakin, mutta kuten Sarvas totesi jo Espoon rahalöytöjen perusteella, on erittäin epätodennäköistä, että 1600-luvun kuparikolikot olisivat tulleet vahingossa hukatuiksi (Sarvas 1982: 46). Vaikka esimerkiksi Kristiinan ¼-äyrin arvo oli vähäinen, kyse on kuitenkin sen verran isosta rahasta, että sen sattumalta hukkaaminen on melko epäuskottavaa. Toinen selitys voisi, olla että rahat olivat niin vähäarvoisia, ettei pudotettua kolikkoa ole viitsitty nostaa ylös. Lisäksi suuri osa rahoista on peräisin kirkkohautauksista, vaikka niitä nykypäivänä tosin on hankala erottaa muista mahdollisesti uhratuista tai hukatuista rahoista. Asiaa ei tässä ole mahdollista Suomen kirkkolöytöjen ainoa kultaraha, Kampenin kaupungin dukaatti vuodelta käsitellä perusteellisemmin, mutta lukija voi itse pohtia rahojen tarkoitusta ja merkitystä kirkon lattian alla. Löytöjen alueellinen jakauma Kirkkolöytöjä ei ole tasaisesti koko maan alueelta, vaan ne keskittyvät selkeästi tietyille alueille. Nämä alueet edustavat sitä osaa Suomesta, jossa asutus oli tiheintä jo keskiajalla ja väestö on ollut vaurainta. Näillä alueilla myös rakennettiin kivikirkkoja, jotka ovat säilyneet pitäjien keskipisteenä kautta vuosisatojen. Keskiaikaisia kivikirkkoja on viimeksi kuluneen vuosisadan aikana tutkittu lukuisten korjaustöiden yhteydessä, ja samalla on otettu talteen huomattava määrä rahoja. Markus Hiekkasen mukaan vuoden 1868 jälkeen keskiaikaisissa kivikirkoissa on tehty jopa 250 tutkimusta (Hiekkanen 2005: 40). Vaikka menetelmät eivät aina ole olleet tarkkoja ja tutkimusten laajuus on vaihdellut suuresti, on töiden tuloksena kuitenkin syntynyt löytöaineisto, joka on tarkemman tutkimisen arvoinen. Olen rahoja luetteloidessani pyrkinyt ottamaan huomioon kaikki kirkkojen ja kirkkoraunioiden kaivauslöydöt ja myös yksittäiset löydöt kirkoista. Ahvenanmaan olen kuitenkin joutunut jättämään tämän katsauksen ulkopuolelle, lähinnä siksi, että suurin osa sikäläisistä löydöistä on Ahvenanmaan maakuntamuseossa eikä minulla ole ollut mahdollisuutta vielä tutustua niihin. Kaiken kaikkiaan olen tähän mennessä rekisteröinyt rahaa (mukaan lukien rahoina talteen otetut muut esineet) 55:stä 41

6 kirkosta. Kuten kartasta 1 ilmenee, Manner- Suomen kahdeksasta historiallisesta maakunnasta Lappi ja Savo ovat täysin ilman kirkkolöytöjä ja Karjalasta löytöjä on vain yksi (54 rahaa Tohmajärven kirkosta, vanhimmat 1700-luvulta). Varsinais-Suomen löytöaineisto on ylivoimaisesti rikkain, rahaa 18 eri kirkosta. Suurimmat kertymät ovat Laitilasta (1 119), Nousiaisista (1 474) ja Turun Tuomiokirkosta (1 485). Uudellamaalla löytöjä on toiseksi eniten, rahaa yhdestätoista kirkosta. Suurimmat löydöt ovat Espoon (550) ja Lohjan (533) kirkoista. Satakunnasta on melkein saman verran rahoja kuin Uudeltamaalta, rahaa kymmenestä eri kirkosta, mm. Tyrväältä (757), Karkusta (282) ja Lempäälästä (198). Muissa kirkoissa määrä jää alle sadan. Hämeessä rahoja on kymmenestä kirkosta, mutta Messukylän kirkko on ainoa, josta on yli sata rahaa. Kaikkiaan Hämeen kirkoista on 393 rahaa. Pohjanmaalta aineistoa on vain viidestä kirkosta, mutta rahoja on silti peräti 709, joista suurin osa Hailuod on kirkkorauniosta (410). Rahojen ajallinen jakautuma Jotta kirkkolöytöjen kaltaista aineistoa voisi käsitellä, se on jollain tavalla jaettava laajempiin kokonaisuuksiin. Ajallinen ryhmittäminen on välttämätöntä, vaikka siihen liittyy monia ongelmia. Vuosiluku kertoo vain rahan lyöntivuoden, sen oikea käyttöaika voi vaihdella suuresti. Tietyt rahatyypit ovat olleet erityisen yleisiä ja pitkäikäisiä. Paras esimerkki tästä ovat varmaankin Ulrika Eleonoran ja Fredrik I:n kupariäyrit, jotka olivat pienin ja kirkkolöydöissä yleisin rahalaji melkein koko 1700-luvun ajan. Jakaessani kirkkolöytöjen rahoja aikakausittain olen pyrkinyt tekemään jaon, joka sopii nimenomaan tälle aineistolle. Seuraavassa rahat on jaettu kahdeksaan periodiin, joista ensimmäinen kattaa keskiajan (n ). Toinen periodi alkaa vuodesta 1521, kun Kustaa Vaasan valtaantulon myötä tapahtui suuria muutoksia myös rahajärjestelmässä. Kolmannelle, 1570 alkaneelle periodille olivat ominaisia suurimmat rahanhuononnukset koko Ruotsin historiassa. Juhana III:n inflaatiorahat dominoivat myös 1500-luvun kirkkolöytöjä. Seuraava eli neljäs periodi alkaa 1624 ja osuu yhteen kuparirahojen lyönnin alkamisen kanssa. Vuodesta 1633 Ruotsissa olikin kaksi virallista rahanlaskua, kupari- ja hopeakanta. Kuparirahojen pienimmät valöörit ovat kirkkolöydöissä vallitsevina. Viides periodi alkaa 1715 Kaarle XII:n uusilla 1/6-äyreillä ja jatkuu vuoteen 1777, jolloin toteutettiin rahanuudistus ja päärahaksi tuli 48 killinkiin jakautuva riikintaaleri. Vaikka vanhoja rahoja oli käytössä vielä uudistuk- Rahojen määrä aikakausittain Varsinais-suomi Uusimaa Satakunta Häme Pohjanmaa Karjala

7 sen jälkeen, kuudennen periodin voi katsoa alkavan rahauudistuksesta 1777 ja jatkuvan vuoteen 1809, jolloin Suomesta tuli Venäjän alainen suurruhtinaskunta. Seitsemännen periodin muodostaa suurruhtinaskunnan aika ja kahdeksannen itsenäisyyden aika vuodesta 1917 eteenpäin. Kuten taulukosta ilmenee, ylivoimaisesti suurin osa rahoista on kaudelta Valtaosa on Ulrika Eleonoran ja Fredrik I:n kupariäyrejä, jotka olivat käytössä vuodesta 1719 aina siihen saakka, kunnes äyriarvoisten kuparirahojen käyttö 1803 kiellettiin. Suomessa vanhojen äyrien käyttö kuitenkin sallittiin uudelleen sen jälkeen, kun maa oli 1808 joutunut Venäjän valtaan. Aineistooon sisältyy myös jonkun verran 1/6-äyrejä ja hätärahoja Kaarle XII ajoilta, sekä Fredrik I:n hopealaskun mukaan lyötyjä äyrejä. Hopeisia äyrejä esiintyy vain poikkeuksellisesti. Toiseksi suurimman ryhmän muodostavat 1600-luvun kuparirahat, ensin kuningatar Kristiinan neljännesäyristen muodossa ja 1660-luvun uudistuksien jälkeen Kaarle XI:n 1/6-äyreinä, jotka noudattivat hopearahalaskua. Myös Kustaa II Adolfin ja Kaarle X Kustaan ajoilta on jokunen kupariraha, mutta niitä ei ole läheskään joka kirkosta. Tältäkin kaudelta on jonkun verran hopeaäyrejä ja Kaarle XI:n ajalta jopa yksittäisiä viiden tai neljän äyrin arvoisia hopearahoja. Muiden aikakausien välillä rahat jakautuvat huomattavasti tasaisemmin. Varsinais- Suomesta kolmanneksi eniten rahoja on keskiajalta, mikä etupäässä johtuu siitä, että yksinomaan Koroisten kirkkoniemeltä on 279 rahaa ja 1300-luvulta. Perniön kirkosta on löytynyt 204 keskiaikaista rahaa, mikä on neljännes kirkon koko rahaaineistosta. Turun tuomiokirkosta on 56 ja Nousiaisten kirkosta 60 keskiaikaista rahaa, mikä on pieni määrä näiden kirkkojen koko aineistosta. Uudellamaalla, mistä keskiajan rahoja on toiseksi eniten, niiden määrä on huomattavasti pienempi kuin Varsinais-Suomessa. Lohjan kirkon 96 keskiaikaista rahaa muodostavat kuitenkin melkein viidenneksen kirkon kaikista rahalöydöistä, mitä voidaan pitää poikkeavana. Mielenkiintoinen ilmiö kaikkien alueiden osalta on Kustaa Vaasan rahojen vähäisyys. Esimerkiksi Espoon kirkon aineistossa on pitkä tauko vuosien 1541 ja 1570 välillä, kuten Pekka Sarvas totesi. Koska sekä Lohjan että Kirkkonummen kirkoista on joitakin rahoja tältä ajalta, Sarvas piti niiden puuttumista Espoon kirkosta erikoisena. Jos aineistoa katsoo laajemmin, voi kuitenkin huomata, että 1500-luvun rahat ovat ennen Juhana III:n inflaatioaikaa hyvin harvinaisia suurimmassa osassa kirkoista. Espoon kirkosta on kuitenkin yksi Kustaa Vaasan kuusinainen 1530-luvulta, joten täydestä tyhjiötä tässäkään tapauksessa ei ole kyse. Tässä vaiheessa voi pohtia, mistä kyseisen ajanjakson rahojen vähäisyys johtuu. Uskonnonpuhdistuksen myötä kirkon opeissa tapahtui suuria muutoksia, mikä kenties heijastuu myös rahalöydöissä. Ruotsin puolella tilanne on aivan sama. Valdemar Gerdin, joka on tehnyt opinnäytteen Tukholman yliopistoon 1500-luvun Ruotsin maaseudun kirkkolöydöistä, on Kustaa Vaasan ajoilta rekisteröinyt ainoastaan 17 rahaa (Gerdin 2009). Siihen verrattuna Suomen aineisto on suurempi. Toinen esimerkki mielenkiintoisesta löytöryhmästä ovat Venäjän rahat kirkoissa. Suhteessa ruotsalaisiin rahoihin niitä on vähän, mutta ne sopivat kuitenkin hyvin Suomen rahahistorian kokonaiskuvaan. Varsinais-Suomesta venäläisiä rahoja on yhteensä 95, mikä on varsin vähän siihen nähden, kuinka paljon rahoja on kaikkiaan. Rahoista 30 voidaan laskea mahdollisesti isonvihan aikaisiksi, myöhemmältä 1700-luvulta on 14 rahaa ja Venäjän vallan ajalta 51. Venäjän ajalta on Varsinais-suomesta myös 75 43

8 Varsinais-Suomi 2,5 1,5 5,3 20,5 53 8,7 1,8 0,12 Uusimaa 0,5 0,35 3 5,4 9,4 1,75 0,42 0,38 Satakunta 0,3 0,6 2 5,9 9,3 2,95 0,95 0,01 Häme 0,2 0,02 0,15 0,9 1,7 0,65 0,45 0,5 Pohjanmaa 0,15 0,2 0,6 3,8 3 1,6 0,4 0,02 Karjala ,4 0 0,2 0 Taulukko 1. ruotsalaista rahaa, mikä kuvastaa hyvin sitä, että Ruotsin rahan käyttö oli yleistä vielä 1800-luvun alkupuoliskolla. Uudeltamaalta vastaavat numerot ovat 24 isonvihan aikaista, 17 myöhemmältä 1700-luvulta ja 21 Venäjän vallan ajalta. Ruotsalaisia rahoja Uudeltamaalta on Venäjän ajalta kuitenkin vain 6, mikä kuvastaa sijaintia lähempänä uutta emämaata. Sama tilanne on Hämeessä, jossa suuriruhtinaskunnan ajoilta on 24 venäläistä ja 8 ruotsalaista rahaa. Yleisesti voi todeta, että 1800-luvulta on suhteellisen vähän rahoja. Tämä johtunee muutoksista tavoissa ja rahaliikenteessä mutta myös kirkkojen uudistamisista, kun lattioita on paranneltu eikä rahoja ole enää päässyt häviämään yhtä helposti. Itsenäisyyden ajalta on enää yksittäisiä rahoja, mutta poikkeuksena voi mainita Petäjäveden kirkon Hämeessä. Siellä on paikallinen historianharrastaja kerännyt rahoja kirkon lattian alta ja saanut talteen peräti 47 rahaa aikaväliltä Tämä vain esimerkkinä siitä, että vielä nykyäänkin rahoja voidaan hukata tai mahdollisesti tahallaan pudottaa kirkon lattian alle. Voi toki olla, että myös muissa kirkoissa on ollut enemmän moderneja rahoja, mutta niitä ei ole välitetty ottaa talteen. Oheisessa taulukossa (Taulukko 1) on esitetty yhteenveto eri maakuntien keskimääräisistä löytömääristä vuotta kohden niiden rahojen osalta, joiden lyöntivuosi on pystytty toteamaan. Taulukko ei tieten- kään kuvasta absoluuttista totuutta, vaan luvut riippuvat siitä, kuinka monta kirkkoa on tutkittu, kuinka huolellisesti jne. Määrät vaihtelevat kirkoittain, mutta tässä on mahdoton esitellä jokaista kirkkoa erikseen. Saamme kuitenkin suuntaa-antavan kuvan, josta ilmenee myös, että vaikka rahoja on kirkoista paljon, mistään suuresta määrästä vuotta kohden ei ole kyse. Tämä antaa jälleen aiheen pohtia sitä, missä määrin rahat sittenkin voisivat olla vahingossa hukattuja, ja myös sitä, kuinka paljon työskentelymenetelmät ovat vaikuttaneet rahojen talteen ottamiseen. Penninkejä, äyrejä ja killinkejä Kuten olemme nähneet, kirkon lattian alle on useimmiten päätynyt vähäarvoisia rahoja. Keskiajalta on etupäässä penninkejä, sekä Ruotsista että Liivinmaalta. Tavallisimpia keskiajan rahoja ovat ne kruunupääbrakteaatit, jotka Brita Malmer on ajoittanut 1400-luvun loppuun (Malmer 1980: Kr H Y III e) lukua dominoivat Juhana III:n 2- ja 1/2-äyriset, joiden hopeapitoisuus oli ennätyksellisen alhainen. Kuparirahan lyönnin alkamisen jälkeen ¼-äyrit olivat vallitsevia, kunnes 1666 pienimmäksi kuparirahaksi tuli hopearahalaskua noudattava 1/6 äyriä luvun alun hätärahojen jälkeen lyötiin valtava määrä kupariäyrejä, joiden suhteellinen osuus kirkkolöydöissä näyttäisi kasvavan sen mukaan, mitä enemmän rahoja kaiken kaikkiaan on. Vuodesta

9 alkaen lyötyjä killinkiarvoisia rahoja esiintyy jonkin verran, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin aikaisempia kuparirahoja. Hieman enemmän on lyötyjä rahapoletteja, jotka noudattivat valtionvelkarahan kurssia. Vanhin varma Venäjän raha on tipparaha vuodelta 1610 Espoon kirkosta. Muuten Venäjän rahoja esiintyy vasta 1700-luvun alusta alkaen. Ulkomaisia rahoja on eniten keskiajalta, jolloin Ruotsin rahajärjestelmä ei vielä ollut vakiinnuttanut asemansa. Myöhemmiltä ajoilta niitä on vain poikkeuksellisesti. Erikoisuutena voi mainita Suomen kirkkojen ainoan kultarahan, joka on dukaatti Hollannin Kampenista vuodelta 1646 Kemiön kirkosta (kuva 1). Turun tuomiokirkosta talteen saadut kymmenen ja 1700-luvun rahaa Puolasta, Espanjasta, Englannista, Hollannista ja Sardiniasta kielivät kauppasuhteista Eurooppaan. Pohjanmaan kirkoista ei sen sijaan ole keskiajan jälkeen yhtään ulkomaalaista rahaa, ja Hämeestä on vain yksi Kustaa II Adolfin Elbingissä lyöty 3 groschenia. Aineiston tulkinnan kannalta on tärkeää myös analysoida, miten eri aikojen penninkien, äyrien ja killinkien arvot vertautuvat toisiinsa. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty ja vaatii eri aikojen palkkojen, hintojen ja verotuksen vertailua. Avuksi voidaan ottaa esimerkiksi Lars Lagerqvistin kirja Vad kostade det, jossa käsitellään hintoja ja palkkoja keskiajalta nykypäivään (Lagerqvist 2011). Tässä tyydyn kuitenkin muutamaan esimerkkiin siitä, minkä arvoisina rahoja voidaan pitää nykypäivän rahaan verrattuna. Luvut ovat laskettu Tukholman yliopiston rahanarvolaskurilla, joka löytyy Internetsivulta Vuoden 1719 kupariäyri vastaa ostovoimaltaan noin 0,66 ruotsin kruunua vuodelta 2000; valtionvelkakonttorin ½ killingin poletti 1799 on arvoltaan 1,66 kruunua. Kristiinan neljännesäyri 1636 saa arvokseen 0,80 ja Kaarle XI:n 1/6 äyriä 0,98 kruunua. Penninki vuodelta 1470 vie vertailussa voiton; sen arvoksi tulee nykyrahassa noin 3,9 kruunua. Nämä arvot ovat vain viitteellisiä, mutta niiden perusteella voi itse kukin miettiä, olisiko ryöminyt etsimään kirkon lattialle pudonnutta rahaa Kirjallisuutta Gerdin, Valdemar 2009: Vad hände sedan? Fynd av efterreformatoriska mynt i svenska landsortskyrkor Arkeologi, II uppsats, Stockholms universitet. Hiekkanen, Markus 2005: Hajamietteitä Suomen kirkkoarkeologian vuosien saldosta, nykypäivästä ja huomisesta. SKAS 1/2005, Kilger, C. 2005: På jakt efter människorna bakom mynten. Tolkningsmöjligheter inom det numismatiska och historisk-arkeologiska forskningsfältet. META medeltidsarkeologisk tidskrift, Lund. Klackenberg, Henrik 1992: Moneta Nostra. Monetarisering i medeltidens Sverige. Lund. Lagerqvist, Lars 2011: Vad kostade det?:priser och löner fram till våra dagar. Lund. Malmer, Brita 1980: Den senmedeltida penningen i Sverige. Svenska brakteater med krönt huvud och krönta bokstäver. Stockholm. Sarvas, Pekka 1982: Espoon kirkon rahalöydöt. SNY:n tiedotuslehti NFF:s informationsblad 2/1982, Taavitsainen, Jussi-Pekka 1989: Medieval coins and the dating of Finnish castles and churches. Coins and archaeology. Medieval archaeology research group. Proceedings of the first meeting at Isegran, Norway 1988, (red.) Clarke, Helen & Schia, Erik, BAR International Series 556, Oxford, Digitaaliset lähteet 45

10 1000 markan seteli 1941 Litt. E Antti Heinonen Suomen markkaseteleiden tausta ja historia on pääosin hyvin selvitetty. On kuitenkin yksi seteli, jonka kohtalo on jäänyt jossain määrin arvailujen varaan: vuoden 1941 tyypin 1000 markan seteli Litt. E. Tästä setelityypistä on useita mainintoja numismaattisessa kirjallisuudessa. 1 Yleisen käsityksen mukaan sitä ei koskaan laskettu liikkeeseen. Arvoitukseksi on kuitenkin jäänyt, millä tavoin muutamat säilyneet kappaleet ovat päätyneet kokoelmiin. Tarkastelen seuraavassa, mikä oli setelityypin tausta, mitä sen tuotannosta tiedetään ja mitkä seikat sen kohtalossa jäävät edelleen olettamusten varaan. Näitä kysymyksiä selvittäessäni löysin mielenkiintoista uutta tietoa myös vuoden 1922 Litt. D -tyypin 1000 markan setelistä. Käsittelen sitä toisessa tämän Aikakauslehden artikkelissa. Seteleiden rotaatiopainamisen käyttöön ottaminen Vuonna 1939, juuri sodan kynnyksellä, kävi ilmi, ettei rahapaja kyennyt lyömään alumiinipronssirahoja kysyntää vastaavia määriä. Sen seurauksena Suomen Pankin setelipaino käynnisti vuodesta 1931 keskeytyksessä olleen 10 markan setelin painamisen rotaatiokoneessa lokakuussa Myös 20 (kokonaan) ja 50 markan (osin) seteleiden tuotanto siirrettiin rotaatiokoneelle samassa kuussa. Setelipaino oli hankkinut lomakerotaatiokoneen edellisenä vuonna, 2 ja konetta ryhdyttiin nyt käyttämään arvoltaan pienten seteleiden painamiseen, koska sillä pystyttiin valmistamaan suurempi määrä tuotteita samassa ajassa kuin arkkikoneella. Turvaominaisuuksiltaan rotaatiosetelit eivät kuitenkaan olleet yhtä korkeatasoisia kuin kuparipainolla valmistetut setelit. Rotaatiosetelit painettiin käsin tehtyä paperia halvemmalle konepaperille, ja paperin sekä painomenetelmän muutoksen takia uudet setelit nimettiin Litt. D -painokseksi. Seteleihin tuli vuosiluku 1939 aikaisemman 1922 sijasta. Puolustusvalmistelut ja talvisodan alkaminen lisäsivät entisestään seteleiden kysyntää, ja sen takia myös 100-markkasten valmistus siirtyi osin rotaatiokoneelle tammikuussa Heinäkuussa 1941 Suomen Pankin johtokunta kääntyi eduskunnan pankkivaltuuston puoleen myös 1000 markan setelin painamiseksi rotaatiokoneessa, minkä pankkivaltuusto hyväksyi (kuvat 1 ja 2). Koska tuossa vaiheessa siihen ei ollut vielä välitöntä tarvetta, setelin painamista jatkettiin pelkästään kuparipainossa (1000 markkaa tyyppi 1922 Litt. C) vuosina markan Litt. E -tyypin setelin tuotanto Setelipainon vuosikertomuksessa 1944 todetaan, että 1000 markan seteliä painettiin tuona vuonna ensimmäisen kerran kuparipainokoneiden ohella myös rotaatiokoneessa, yhteensä miljoona kappaletta. 3 Setelityypin vuosilukuna oli samoin kuin pankkivaltuustolle aikanaan esitellyissä mallikappaleissa Pankkivaltuuston tuolloisen päätöksen tarkka sanamuoto oli: Pankkivaltuusmiehet päättivät oikeuttaa johtokunnan painattamaan arvopaperirotaatiokoneessa 1000 markan seteleitä Litt. D sekä laskemaan niitä liikkeeseen. Setelin tyypiksi nimettiin kuitenkin Litt. E, koska Litt. D -tyypin seteleitä 46

11 Kuva 1: Eduskunnan pankkivaltuusto oikeutti pankin johtokunnan painamaan rotaatiokoneessa 1000 markan seteleitä ja laskemaan niitä liikkeeseen. Kuvassa setelipainossa vuonna 1941 malliseteliin tehdyt merkinnät, sen jälkeen kun setelipaino oli saanut vahvistuksen pankkivaltuuston päätöksestä johtokunnan jäsen Lauri af Heurliniltä, joka oli esitellyt asian pankkivaltuuston kokouksessa. Kuvat: Jaakko Koskentola. Setelipainon vuosikertomusten perusteella koko 1000 markan Litt. E -tyypin painos valmistettiin siis rotaatiopainossa, ja sen valmistuksessa käytettiin samaa ruusukuvioista konepaperia, joka oli hankittu muiden rotaatiopainossa valmistettujen seteliarvojen (5 100 markkaa) tuotantoa varten. Kuva 2: Vuonna 1941 painetun mallisetelin takasivu. oli toimitettu jo vuonna 1939, ja ne poikkesivat väriltään, paperiltaan ja valmistusmenetelmältään uudesta tyypistä. Se että 1000 markan seteleitä ryhdyttiin painamaan rotaatiokoneessa 1944, johtui varautumisesta kysynnän kasvuun, sillä 1000 markan seteleiden menekki oli varsin suuri. Niinpä setelipainon vuoden 1945 kertomuksen mukaan samaa setelityyppiä painettiin lisää 0.6 miljoonaa kappaletta. Kustannuksia koskevasta osasta ilmenee jälleen, että niiden valmistamisessa käytettiin rotaatiokoneeseen sopivaa konepaperia markan Litt. E-tyypin setelin jääminen varaseteliksi Sota-ajan ja sen jälkeisen inflaation myötä setelistö kasvoi pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta koko alkuvuoden 1945, ja setelistön arvo oli korkeimmillaan elokuun lopussa. Noihin aikoihin levisi kuitenkin tieto, että valtiovarainministeri suunnitteli setelinvaihtoa ja sen yhteydessä pakkolainan ottoa valtiolle. Tätä välttääkseen seteleiden haltijat, joilla oli passiivisia setelivarantoja, ryhtyivät palauttamaan niitä pankkeihin. Liikkeessä olevan setelistön arvo supistui sen johdosta lähes 9 prosenttia syys-lokakuussa Siten Suomen Pankin tarve varautua seteleiden ylikysyntään alkoi hävitä samoihin aikoihin, kun Litt. E -tyypin vuoden

12 tuotantoerä valmistui syyskuussa. Menekin hiipumisen seurauksena Litt. E -tyypin seteleitä ei siten ollut tarpeen laskea liikkeeseen syksyllä Vuodenvaihteen 1945/1946 jälkeen koko kysymys Litt. E -tyypin setelin tarpeesta menetti ajankohtaisuutensa, koska setelinleikkauksen myötä kaikki vanhat setelimallit menettivät käypyytensä ja ne korvattiin uudella vuoden 1945 mallilla. Koska Litt. E -tyyppi oli alun alkaen valmistettu eräänlaiseksi varaseteliksi, ei sen tuotantolukuja sisällytetty Suomen Pankin vuosikirjan setelinvalmistusta 1944 ja 1945 käsittelevien taulukoiden lukuihin. Litt. E -setelityypistä ei ole myöskään mainintaa Suomen Pankin 1952 julkaiseman Suomen kotimaiset setelityypit teoksen tekstissä eikä taulukoissa. Onkin mielenkiintoista verrata 1000 markkaa 1941 Litt. E -tyypin käsittelyä pankin julkaisuissa toiseen setelityyppiin, jota ei koskaan laskettu liikkeeseen, nimittäin vuoden 1916 tyypin 25 ja 50 pennin seteleihin. Myöskään näistä pikkuseteleistä ei ole mitään mainintaa pankin sen ajan vuosikirjassa. 5 Ne on kuitenkin kuvattu vuoden 1952 julkaisussa ja niiden numerointia koskevat tiedot on sisällytetty kirjan taulukoihin. Pikkuseteleistä todetaan taulukon viitteessä, että ne olivat varustetut Venäjän valtakunnan vaakunalla. Niitä ei jouduttu ottamaan käytäntöön ennen kuin Suomi tuli itsenäiseksi, vaan koko painos hävitettiin. Muutamia kappaleita on säilynyt rahakokoelmissa. 6 Viimeinen virke ehkä selittää, miksi vuoden 1916 pikkusetelit on käsitelty vuoden 1952 julkaisussa. Sen sijaan 1000 markkaa Litt. E -tyyppi on katsottu varaseteliksi, joka valmistettiin seteleiden mahdollista ylikysyntää varten. Vuoden 1941 Litt. E-tyypin seteleiden kohtalo niiden tuotannon jälkeen Yhteenvetona tähänastisesta tarkastelusta voidaan todeta, että Litt. E -tyypin seteliä valmistettiin 1,6 miljoonaa kappaletta, mutta sitä ei koskaan laskettu liikkeeseen. Tämä johtaa kysymykseen, miten sitä on muutama kappale löytänyt tiensä rahakokoelmiin. Voimme aluksi tarkastella tunnettujen kappaleiden sarjanumeroita, jotka ovat: 7 A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A , A Ensimmäinen havainto, joka numeroiden perusteella voidaan tehdä, on että ne ovat kaikki jälkimmäisestä, syyskuussa 1945 valmistetusta erästä markan Litt. E -tyypin seteli painettiin neljän setelin arkille ja painoserä oli arkkia. Siten kaikki tunnetut kappaleet ovat kahdesta painoserästä, A A ja A A Borgin ja Loimarannan mukaan sarjanumeroltaan 10-alkuiset setelit ovat selvästi huonokuntoisia ja useat niistä voidaan havaita irroitetuksi toisistaan saksilla, kun taas 15-alkuiset ovat taittamattomia seteleitä. Jälkimmäisiin kuuluu Tuukka Talvion Suomen rahat -kirjassa kuvattu taittamaton seteli. 8 Samaan painoserään kuuluu myös oheisena kuvattu seteli (kuva 3), joka on Suomen Pankin kokoelmasta. Kaikki 15-alkuiset tunnetut setelit ovat yhdestä ja samasta nipusta, mistä voidaan päätellä niiden olevan Suomen Pankin arkistoimia seteleitä, joista muutama kappale on luovutettu aikanaan historiallisiin tarkoituksiin. Kun toisaalta tarkastellaan 10-alkuisten seteleiden sarjanumeroita, havaitaan että 48

13 Kuva 3: Vuonna 1945 painettu 1000 markan seteli tyyppiä 1941 Litt. E. edellä luetellut 19 seteliä ovat 13 eri arkilta painoserän A A kaikkiaan arkista. 15-alkuisista seteleistä poiketen ne eivät siis ole yhdestä nipusta, vaan niitä on säilytetty arkkeina, kunnes useimmat niistä on leikattu saksilla irti toisistaan, kuten Borg ja Loimaranta ovat todenneet. Näitä 10-alkuisia seteliarkkeja ei ole toimitettu Suomen Pankkiin, sillä paino toimitti setelit pankkiin nipuissa. Sille, että osa Litt. E -tyypin seteleistä on säilynyt arkkeina, voi olla parikin selitystä. Koska ne ovat Litt. E -tyypin vuoden 1945 tuotannon toisesta painoserästä (ensimmäinen painoserä oli A A ) eli vaiheesta, jossa tuotanto oli päässyt jo hyvään vauhtiin, on arkkeja saatettu käyttää setelipainossa jonkinlaisina hyvän laadun malleina myöhempien erien tuotannolle. Vaihtoehtoisesti kyseiset arkit on jonkin valmistusvirheen takia hylätty. Olipa kyseessä kumpi vaihtoehto tahansa, arkit ovat tuntemattomasta syystä joutuneet myöhemmin väärään paikkaan ja sitä kautta aikojen kuluessa keräilymarkkinoille. Tällaisen mahdollisuuden tekee ymmärrettävämmäksi se, että tuossa vaiheessa on saattanut olla ilmeistä, ettei setelityyppiä koskaan tulla laskemaan liikkeeseen eikä tällaisella makulatuurilla setelinleikkauksen 1945/46 jälkeen silloisen ajattelutavan mukaan ole katsottu olevan mitään rahallista arvoa. Se, että näitä saksilla irrotettuja seteleitä olisi käytetty maksamiseen, 9 ei ole täysin pois suljettua, mihin viittaa Onni Viitalan kirjassa kuvattu seteli, 10 jonka yläreunassa olevan käsin kirjoitetun tekstin voi tulkita olevan Asemaravintola. Siitä voisi päätellä, että rahaa on yritetty käyttää maksamiseen, mutta se on takavarikoitu. Vaihtoehtoisesti pankin kassavirkailija on havainnut rahalähetyksessä saapuneen setelin outouden ja kirjoittanut seteliin sen lähettäneen asiakasyrityksen nimen. On kuitenkin epätodennäköistä, että kaikkia Litt. E:n huonokuntoisia kappaleita olisi yritetty käyttää maksamiseen ja ne olisivat sitä kautta tulleet keräilymarkkinoille. Lopuksi Mikä on sitten johtopäätös edellä olevasta tarkastelusta? Sen perusteella 1000 markan Litt. E -tyypin seteli (vuosiluku 1941) ei sisälly Suomessa liikkeeseen laskettuihin seteleihin ja se kuuluu siinä mielessä samaan kategoriaan kuin vuoden 1916 tyypin 25 ja 50 pennin setelit. 11 Siitä huolimatta nämä setelit ovat kiinnostava osa suomalaista rahahistoriaa. Samalla tavoin kuin vuoden 1916 pikkusetelit, joiden painaminen heijasti I maailmansodan aikaisia rahaolojen ongelmia, Litt. E -tyypin setelin valmistaminen kuvaa mielenkiintoisesti II maailmansodan ja sen jälkeisten rahaolojen haasteita sekä setelipainon toimenpiteitä niiden ratkaisemiseksi. Viitteet 1 Ks. mm. Borg, Erkki, Rahan väärti, 1980, s. 146, Loimaranta, L.K., 1000 mk 1941 Litt. E, Numismaatikko 1/1992, s. 38, Viitala, Onni, Suuri suomalainen setelikirja, 2001, s. 357 ja Talvio, Tuukka, Suomen rahat, kolmas laajennettu painos, 2003, s Ks. Hoffman, Kai, Taidepainosta nykyaikaiseksi varmuuspainoksi, Suomen Pankin setelipaino , s

14 3 Hannu Männistön mukaan Suomen Numismaattisen yhdistyksen ryhmän vieraillessa aikanaan Tekniikan museossa heille näytettiin museossa olevat Litt. E -tyypin painolaatat. Nykyisin Tekniikan museossa ei ole esillä graafista alaa. 4 Suomen Pankin vuosikirja 1945, s Suomen Pankin vuosikirja , s Taulukon mukaan 25 ja 50 pennin seteleitä valmistettiin vain vuosina 1918 ja Suomen kotimaiset setelityypit , s Auvo Tirkkonen on kirjannut tiedostoonsa kaikkiaan 16 sarjanumeroa. Lisäksi Erkki Borg on kirjassaan, ks. ed, s. 146, maininnut 8 sellaista setelinumeroa, jotka eivät esiinny Auvo Tirkkosen luettelossa. 8 Talvio, s. 127, setelin numero on Ks. Loimaranta, s Ks. Viitala, s Viitalan kirjassa olevan setelin numero on Tässä mielessä johtopäätökseni poikkeaa Onni Viitalan vastaavasta, sillä hän hyväksyi 1000 markan Litt. E -tyypin setelin kokoelmaansa, mutta vieroksui jyrkin sanoin vuoden 1916 pikkuseteleitä, ks. Viitala, s. 11 ja markan seteli 1922 Litt. D: vuonna 1932 painettu varaseteli Antti Heinonen Selvitellessäni vuoden 1941 Litt. E -tyypin 1000 markan setelin kohtaloa, minua jäi askarruttamaan saman seteliarvon vuoden 1922 Litt. D -tyypin tuotanto. Litt. D -tyypin 1000 markan seteliä painettiin vain kolmena päivänä lokakuussa 1939, yhteensä kappaletta. Sen jälkeen siirryttiin taas painamaan 1000 markan setelin Litt. C -painosta, jota oli jo painettu vuodesta 1931 lähtien ja jonka painamista jatkettiin aina vuoteen 1945 asti. Litt. D -painoksen tuotannossa hämmästytti, miksi setelituotannon tehokkuuden kannalta kriittisenä aikana kuparipainokone säädettiin uutta setelityyppiä varten vain muutaman päivän tuotantoa varten? Vuonna 1932 painetut varasetelit otetaan käyttöön 1939 Lähdin etsimään ratkaisua olosuhteista, joissa 1000 markan setelin 1922 Litt. D -painos valmistettiin. Suomen Pankin vuosikirjan 1939 mukaan liikkeessä oleva setelistö ke- hittyi elokuun lopulle asti normaalien taloudellisten tekijöiden vaikutuksen mukaisesti, mutta sodan puhkeaminen aiheutti elokuun viimeisellä viikolla käänteen. Rauhattomuus ja sen seurauksena kasvanut käteisvarojen tarve näkyivät setelistön voimakkaana kasvuna. Kun lisäksi sodan uhan takia suuria miesjoukkoja kutsuttiin kertausharjoituksiin ja lapsia, vanhuksia ja sairaita alettiin siirtää pois uhanalaisiksi katsotuilta paikkakunnilta, lisääntyi käteisvarojen tarve Suomessa entisestään. Setelitarve saavuttikin vuoden jälkipuoliskolla ainutlaatuiset mitat, ja setelipainon oli pakko tuottaa väliaikaisia seteleitä, jotka eivät täyttäneet normaalioloissa seteleille asetettuja vaatimuksia. 1 On tunnettua, että näissä kriittisissä olosuhteissa lokakuussa 1939 valmistettiin väliaikainen 5000 markan seteli päällepainamalla setelipainon varastossa olevia 500 markan seteleitä, jotka alun perin oli valmistettu vuonna 1932 varaseteleiksi mahdollisten väärennösten varalta (kuvat 1 ja 2). 50

15 Kuva 1: Väliaikainen 5000 markan päälle painettu seteli vuodelta Seteli oli alun perin 500 markan varaseteli vuodelta Kuva: Jaakko Koskentola. Väliaikaiseen seteliin jouduttiin turvautumaan sen takia, ettei varsinainen 5000 markan seteli, josta oli päätetty jo vuonna 1937, ehtinyt valmistua ennen kevättä Väliaikainen 5000 markan seteli viimeisteltiin lokakuun 13., 14., 16. ja 21. päivinä 1939, kunakin päivänä arkkia eli yhteensä arkkia. Seteleihin painettiin mustalla sarjanumerot, allekirjoitukset ja tyyppimerkintä Litt. A sekä tummansinisellä värillä etusivun suuri arvonumero, sen alle arvomerkintä ja pankin nimi suomeksi ja ruotsiksi sekä kahden johtokunnan jäsenen (Risto Ryti ja Lauri af Heurlin) ylimääräiset nimikirjoitukset. Miten 1000 markan seteli 1922 Litt. D liittyy tähän väliaikaiseen 5000 markan seteliin? Ensinnäkin se viimeisteltiin lähes samanaikaisesti eli lokakuun 11., 12. ja 13. päivänä 1939, yhteensä arkkia. Sen viimeistelyyn meni siten selvästi vähemmän aikaa kun 5000 markan väliaikaiseen seteliin. Toiseksi setelin ulkoasu on hyvin samankaltainen kuin 5000 markan väliaikaisen setelin, joka siis alun perin oli vuonna 1932 valmistettu 500 markan varaseteli. Molemmissa setelityypeissä on etusivun tekstin alla seitsemän ja takasivulla yhdeksän vaaleata juovaa. 2 Kolmanneksi setelipainon vuoden 1939 kertomuksessa sekä 1000 markan 1922 Litt. D -tyypin että 5000 markan 1939 Litt. Kuva 2: Väliaikaisen 5000 markan setelin takasivu, johon ei tehty muutoksia vuonna 1939 vaan sen arvomerkintänä säilyi 500 markkaa. Kuva: Jaakko Koskentola. Kuva3: 1000 markan malliseteli tyyppiä 1922 Litt. D. Seteli painettiin 1000 markan varaseteliksi jo vuonna 1932, mutta laskettiin liikkeeseen vuonna 1939 ainutlaatuiset mitat saavuttaneen setelikysynnän tyydyttämiseksi. Kuva: Jaakko Koskentola. Kuva 4: Litt. D -tyypin 1000 markan setelin takasivu. Setelin takasivulla on samanlaiset yhdeksän vaaleata juovaa kuin 500 markan varasetelissä (kuva 2). Kuva: Jaakko Koskentola. A -tyypin tapauksessa mainitaan suluissa, että setelit oli painettu vuonna 1932 ja toimitettiin Suomen Pankkiin vuonna Tämä selittää Litt. D-tyypin valmistamisen 51

16 lokakuussa 1939, koska kuparipainokonetta ei tarvinnutkaan asetella uutta setelityyppiä varten vaan oli tarpeen käyttää vain kohopainoa muutaman yksityiskohdan lisäämiseen jo vuonna 1932 kuparipainettuihin 1000 markan seteleihin (kuvat 3 ja 4). Lopuksi Vuoden 1939 syksyllä, kun setelitarve saavutti ainutlaatuiset mitat, Suomen Pankissa ja sen setelipainossa pohdittiin ilmeisesti kaikkia mahdollisia keinoja kasvaneen setelitarpeen tyydyttämiseksi. Pieniarvoisissa seteleissä siirryttiin ennakkoluulottomasti lomakerotaatiopainon käyttämiseen ja suuriarvoisten seteleiden tapauksessa syntyi ajatus käyttää hyväksi vuonna 1932 painettuja 500 ja 1000 markan varaseteleitä. Alun perin setelit oli valmistettu mahdollisten väärennösten varalta, mutta nyt näitä kuparipainossa käsintehdylle paperille painettuja seteleitä päätettiin käyttää seteleiden ylikysynnän tyydyttämiseksi markan setelin tapauksessa tarvitsi jo painettuihin seteleihin vain lisätä setelinumerot, allekirjoitukset ja tyyppimerkintä Litt. D. 500 markan setelin tapauksessa setelit oli lisäksi varustettava päällepainamilla sen osoittamiseksi, että seteli oli käypä 5000 markasta. Vuoden 1939 syksyn setelitarve pystyttiin tyydyttämään näillä poikkeuksellisilla toimenpiteillä. Myöhemmin sotien aikana jouduttiin rotaatiopainaminen ulottamaan varmuustoimenpiteenä myös 1000 markan setelin valmistamiseen. Se on toisen tämän lehden artikkelini aiheena. Viitteet 1 Suomen Pankin vuosikirja 1939, s Myös Tuukka Talvio on kiinnittänyt huomiota tähän juovien yhdenmukaisuuteen ks. Talvio, Tuukka, Suomen rahat, kolmas laajennettu painos, 2003, s Kellarimestari Carl J. Zetterströmin poletit ruotsalaisia vai suomalaisia? Antti Vuori Polettien kohdalla törmätään varsin usein erikoiseen ongelmaan. Vaikka poletti olisi periaatteessa tunnettu, se saattaa käytännössä kuitenkin jäädä tunnistamattomaksi. Poletissa esiintyvä henkilön tai yrityksen nimi ei sellaisenaan kerro, kenestä tai mistä on kysymys tai missä ja milloin polettia on käytetty. Eräs esimerkki tällaisista satunnaisesti Suomessa tavattavista tarkempaa tunnistusta kaipaavista poleteista on ruotsalaisen Sporrongin valmistamat arvo(raha)poletit, joissa on Carl J. Zetterströmin nimi. Näitä poletteja tunnetaan sekä Sporrongin uudemmalla pyöreällä leimalla (kuva 1) että Sporrongin suoralla leimalla (kuvat 2 ja 3) valmistettuna. Nimellisarvoina on tavattu ainakin 100, 25, 10 sekä 5. Arvomerkintä on edellisessä tyypissä stanssattuna ja jälkimmäisessä lyötynä. Poletit ovat Sporrongin yleisesti käyttämien perusmallien mukaisia. Kysymys Carl J. Zetterströmin poleteista näytti jo ratkeavan, kun Ulf Carleson 2009 julkaisi artikkelin tukholmalaisista hotelli- ja ravintolapoleteista. Artikkelin mukaan kel- 52

17 larimestari Carl J. Zetterström olisi pitänyt hotelli Fenniaa osoitteessa Grevgatan 3 Östermalmilla (alkuperäisenä lähteenä viitataan Sven Svenssonin julkaisemattomaan käsikirjoitukseen vuodelta 1918). Kyse on siis ravintolapoleteista (ks. Vuori 2004). Carlesonin omien Sporrongin arkistossa tekemien selvitysten mukaan Zetterströmille valmistettiin huhtikuussa kpl messinkipoletteja nimellisarvolla 500 sekä nimellisarvoilla 100, 25 ja 10 kutakin 150 kpl ja lisäksi 100 kpl kuparipoletteja nimellisarvolla 5. Täydennystä näihin tietoihin julkaistiin vielä vuonna 2010 ilmestyneessä Golabiewski Lannbyn ja Wiséhnin tukholmalaispoletteja käsittelevässä teoksessa. Siinä on numeron 3.A.17 alla kuvattuna viisi erilaista Carl J. Zetterströmin polettia, joista neljä Sporrongin uudemmalla pyöreällä leimalla (nimellisarvot 100, 25 ja 10 messinkiä sekä nimellisarvo 5 kuparia) ja yksi Sporrongin suoralla leimalla (nimellisarvo 5 kuparia). Tunnetuissa poleteissa ei julkaistun aineiston perusteella näyttäisi olevan yhtään kappaletta nimellisarvolla 500. Kellarimestari Zetterströmin polettien tunnistamiseen toi kuitenkin oman särönsä Sven Hirnin helsinkiläistä hotelli- ja ravintolaelämää esittelevästä kirjasta (2007) löytyvä lyhyt maininta, että kellarimestari C. A. Zetterström olisi Helsingissä vuonna 1900 ostanut varatuomari Arnold Bomanilta hotelli Kalevan (Läntinen Heikinkatu 14). Nimen ja ammatin samankaltaisuus antaa aiheen epäillä lähempää yhteyttä. Hirnin tieto on peräisin Hufvudstadsbladetin numerosta , jossa nimi todellakin on muodossa C. A. Zetterström. Laajempi lehtihaku kuitenkin varmisti, että nimi oli tässä julkaistu virheellisessä muodossa ja kyse oli todellisuudessa kellarimestari Carl J. Zetterströmistä (jonka etunimi esiintyy lehdissä myös muodossa Karl). Mainittakoon, että jo täydentäviä tietoja hotellikaupasta sisäl- Kuva 1. Carl J. Zetterström, 10, Sporrongin uudempi pyöreä leima, kuparia (24 mm) Kuva 2. Carl J. Zetterström, 25, Sporrongin suora leima, messinkiä (23 mm) Kuva 3. Carl J. Zetterström, 100, Sporrongin suora leima, messinkiä (28,5 mm) täneessä uutisessa Hufvudstadsbladetissa Zetterströmin nimi oli kirjoitettu oikein. Varhaisin tieto kellarimestari Carl J. Zetterströmistä löytyy tehdyn sanomalehtihaun perusteella vuodelta Hufvudstadsbladetin numerossa on otsikolla Källarmästare julkaistuna alaan hyvin perehtyneen ammattimiehen työnhakuilmoitus osoitteella Zetterström, Nya hotellet, H:fors. Matkustajatietojen (Folkwännen ) mukaan herra Karl Zetterström oli saapunut Tukholmasta pari päivää aiemmin heinäkuun neljäntenä. Uudemman kerran hän saapui Helsinkiin saman vuoden elokuussa (Folkwännen ). 53

18 Ruotsalaisen ravintola-alan ammattilaisen hakeutumista Suomeen voi sinällään pitää 1800-luvun jälkipuoliskolla jokseenkin tavanomaisena (Hirn 2007). Lehtitiedoista ei suoraan käy ilmi, oliko Zetterströmin ilmoituksella välitöntä vaikutusta. Vuonna 1889 hänet oli kuitenkin jo valittu hoitamaan Maarianhaminan Kylpylaitoksen ravintolaa (Åbo Underrättelser , Åbo Tidning ) ja sopimus jatkui myös seuraavana vuonna (Åbo Underrättelser ). Syyskuun alussa 1889 pidetyssä huutokaupassa Zetterström teki myös korkeimman tarjouksen, 700 mk vuodessa kolmen vuoden vuokraajalta Maarianhaminan kestikievarista ja siihen kuuluvasta kellari(ravintola)toiminnasta (Åbo Underrättelser ). Lisäksi kesän 1890 aikana Zetterström tarjoutui antamaan Maarianhaminan Kaivohuoneella (Brunnshuset i Mariehamn) 100 mk maksusta kolmelle oppilaalle opetusta ruotsalaisessa ja ranskalaisessa ruuanlaitossa ja sokerileivonnassa (Åbo Underrättelser ). Kylpyläkauden päätyttyä syksyllä 1890 teki Zetterström tarjouksen Reposaaren ravintolasta, mutta jäi tarjouskilpailussa toiseksi (Satakunta ). Niinpä Zetterström anoi helmikuussa 1891 Maarianhaminan kaupungilta lupaa hotelli- ja ravintolatoiminnalle (Åbo Underrättelser ). Tuloksena oli ravintola Zetterströmin avaaminen kylpyläkauden myötä (Åland , Åbo Tidning ). Ravintolassa ei raittiushenkisesti tarjoiltu väkeviä juomia. Ravintolan yhteyteen avattiin myös konditoria (Åland ). Toiminta ei kuitenkaan kannattanut, joten se päättyi konkurssiin (Åbo Tidning ). Asiaan saattoi vaikuttaa myös kohu viinin ja punssin tarjoilusta konditoriassa (Åland , ). Joka tapauksessa tämä anniskelukysymys siirtyi elokuun lopulla oikeusasiaksi (Åland , ), millä tuskin oli myönteistä vaikutusta Zetterströmin ravintolatoimintaan. Kovin pitkäksi aikaa ei Zetterström konkurssin seurauksena jäänyt toimettomaksi, sillä jo marraskuussa 1891 hänet oli valittu Heinolan Palokunnantalon ja Kylpylaitoksen ravintoloitsijaksi (Åland ). Nopeaan ratkaisuun vaikutti varmaan osaltaan se, että alun perin Palokunnantalon ravintoloitsijaksi alkavaksi kolmivuotiskaudeksi mk vuosivuokraa vastaan valittu Jyväskylän rantapuistoravintolan pitäjä Henry Lundberg perui kaupan pitäen vuosivuokraa liian korkeana, etenkin kun Palokunnantalon sali ei kuulunut sopimukseen (Keski-Suomi , Jyränkö , ). Kaavailut Palokunnantalon ravintolan toimimisesta myös uuden Kylpylaitoksen ravintolana tulivat esille vasta Lundbergin purettua sopimuksen (Jyränkö ). Zetterströmin toiminta Heinolassa käynnistyi ilmeisen hyvin, vaikka lehdissä esiintyikin aikakaudelle tyypillistä anniskeluun liittyvää arvostelua (Jyränkö ). Syyskuun puolivälissä 1892 hän aloitti hotellitoiminnan viereisessä rakennuksessa ja samalla Palokunnantalon ravintolatoimintaa laajennettiin (Jyränkö ). Joulukuussa tarjontaan lisättiin myös biljardi (Jyränkö ). Seuraava vuosi kului Heinolassa ilman merkittävämpiä tapahtumia. Paikallisessa lehdessä ilmestyi satunnaisesti Zetterströmin ilmoituksia, joissa hän tarjosi mm. Laitialan olutta sekä pulloittain simaa 75 pennin hintaan (Jyränkö ). Syksyllä oli puolestaan tarjolla olutta 30 penniä koko pullo ja valmiiksi laitettua tuutinkia 40 penniä lasi (Jyränkö ), samoin ajankohdan mukaisesti marraskuun 10. päivänä hanhipaistia (Mårtens gås) ja päivällisen jälkeen vielä tanssia ( Jyränkö ). Tilanteen muuttumista enteili kuitenkin jo Wiipurin Sanomista 54

19 löytyvä tieto, että Viipurin hovioikeus oli antanut päätöksen ravintoloitsija Karl J. Zetterströmin asiassa. Seuraavana vuonna Zetterströmin ravintolatoimintaan liittyvät ilmoitukset vähenivät merkittävästi, eikä niitä vapun jälkeen ilmestynyt enää laisinkaan. Marraskuun lopulla julkaistiin sitten Jyränkö -lehdessä pikku-uutinen: Myyty rawintolaliike. Rawintoloitsia C. J. Zetterström on myynyt liikkeensä wapaaehtoiselle palokunnalle 7,500 markasta. Hieman aiemmin Zetterström oli ilmoittanut Jyrängössä omaisuutensa myynnistä vapaaehtoisella huutokaupalla. Heinolan omasta paikallislehdestä ei suoraan löydy mitään taustatietoja Zetterströmin toiminnan lopettamiselle. Asiaan lienee kuitenkin vaikuttanut Viipurin hovioikeudessa käsitelty Zetterströmin (kantaja) ja Heinolan vapaaehtoisen palokunnan johtokunnan (vastaaja) välinen riita-asia (Wiipuri ), joskaan tämä ei ollut ainoa Zetterströmin hovioikeuteen viemä asia (Östra Finland , ). Toisaalta voidaan Jyrängön tietojen perusteella todeta, ettei Heinolan vapaaehtoisen palokunnan johtokunta nauttinut myöskään jäsenistön luottamusta (mm. Jyränkö , , , ja ). Niinpä esimerkiksi pidetyssä vapaaehtoisen palokunnan yleisessä kokouksessa tehtiin päätös W.P.K.:n johtokunnalta waatia täydellistä tiliä edellisiltä wuosilta. Ongelmien taustalla lienee ollut kysymys Palokunnantalon omistussuhteista ( Jyränkö ). Zetterströmin myytyä ravintolansa Heinolassa näyttäisi hänen toimintansa Suomessa taukoavan. Tammikuussa 1895 mainitaan vielä Borgå Nya Tidningin matkustajauutisissa ( ) ravintoloitsija Zetterström Heinolasta, mutta tämän jälkeen julkaistut harvat lehtitiedot Zetterströmistä liittyvät joko riita-asioiden oikeuskäsittelyihin, joissa Zetterström on kantajana ja mm. Heinolan vapaaehtoisen palokunnan johtokunta vastaajana (Östra Finland , Itä-Suomen Sanomat ) tai Zetterströmin aiempaan konkurssiin Maarianhaminassa (Åland ). Vasta huhtikuussa 1898 tilanne muuttuu, kun Zetterström tulee valituksi uudemman kerran Maarianhaminan Kylpylaitoksen ravintoloitsijaksi (Åland ). Huomionarvoista on, että Zetterströmin ainoa tiedossa oleva polettitilaus Sporrongilta ajoittuu myös huhtikuulle Kylpylaitoksen ravintola Maarianhaminassa avattiin Zetterströmin johdolla kesäkuun toisena päivänä (Åland ) ja myöhemmin kesäkuussa Zetterström avasi ravintolan yhteyteen myös kahvilan (Åland ). Kausi 1898 päättyi menestyksekkäästi syyskuun alkupuolella (Åland ) ja ilmeisen myönteiset kokemukset johtivatkin siihen, että Zetterström valittiin Kylpylaitoksen ravintoloitsijaksi myös seuraavalle kaudelle (Åland ). Seuraavana kesänä Kylpylaitoksen ravintola avattiin vasta kesäkuun 11. päivänä (Åland ) ja jo Åland-lehdessä julkaistiin ilmoitus, jossa Zetterström kehotti kaikkia, joilla on keskeneräisiä liikeasioita hänen kanssaan, selvittämään ne puoleen päivään mennessä. Lokakuun alussa julkaistiin sitten tieto sovinto-oikeuden (kompromissrätt) päätöksestä Zetterströmin ja Kylpylaitoksen ylilääkärin Johannes Hovingin välisessä maksuja koskevassa riita-asiassa (Åland ) ja muutamaa päivää myöhemmin vielä Zetterströmin asiaa taustoittava kirjoitus toimituksen kommentein (Åland ). Zetterström oli ilmeisesti jo riita-asian käsittelyn aikana käynnistänyt toimet siirtyäkseen Hankoon (Åbo Underrättelser , ). Maaliskuun lopulla 1900 kerrottiin sitten lehdissä, että rouva Mathilda Hoffman oli markan kaup- 55