Partioliikkeen vaikutus nuorten kasvattamisessa yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi

Transkriptio

1 1 Turku (MP) Dosentti Marko Paavilaisen puhe Lounais-Suomen Partiosäätiön tilaisuudessa Turussa Partioliikkeen vaikutus nuorten kasvattamisessa yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi Hyvät partiotoiminnan ystävät, Partioliikkeellä menee Suomessa mainiosti. Jäsenmäärä on kasvanut vuodesta 2013 viime vuonna kasvu oli viiden prosentin luokkaa. Elämme yhteiskunnassa, jossa järjestötoiminnan yleinen vetovoima on selkeästi vähentynyt, suomalaiset välttelevät sitoutumista kaikkeen aikaa vievään, vapaa-aika individualisoituu ja yhä useamman nuoren arjen täyttää seurustelu tietokoneen kanssa. Voiko mikään järjestö uida tätä kehitystä vastavirtaan? Partio näyttää tähän kykenevän. Suomen Partiolaiset on elänyt voimakkaan uudistuskauden: ikäkausijakoa on muutettu, on laadittu uudet partio-ohjelmat, kehitetty hallintoa ja piirretty partiopiirikartta uusiksi. On luotu uudenlaisia tapoja olla mukana toiminnassa. Yli satavuotias liike on osoittautunut yhä ketteräksi, uudistumiskykyiseksi ja aikaansa seuraavaksi nuorten johtamaksi nuorekkaaksi nuorisojärjestöksi. Menestyksen selittäjäksi voi nostaa partioliikkeen omien ratkaisujen rinnalle ympäröivän yhteiskunnan kehityksen. Väitän, että partion asema Suomessa on tänään vahvempi ja arvostetumpi kuin koskaan sen yli satavuotisessa historiassa. Voisi jopa sanoa, että partiosta on tullut suomalaisten yhteistä omaisuutta ja yhteiskunnassamme lähes jakamatonta hyväksyntää nauttiva aate kukapa meistä suomalaisista torjuisi ystävyyden rakentamisen yli rajojen tai lähimmäisen ja luonnon kunnioittamisen. Samanaikaisesti koulumaailmaan tuodaan partiosta tuttuja menetelmiä uusina pedagogisina innovaatioina. Nyjykouluun halutaan tekemällä oppimista,

2 2 elämyksellisyyttä, kokemusperäistä oppimista ja vastuun jakamista. Robert Baden- Powell kirjoitti niiden puolesta jo Scouting for Boys -kirjassa 1908, ja hänen järjestämästään Brown Sea Islandin kokeilupartioleiristä lähtien tuo kaikki on ollut partioarkea. Partio saa jatkuvasti positiivista julkisuutta ja harrastuksena se nauttii yhteiskunnassamme laajaa hyväksyntää. Kukaan ei ole asettanut pitkään aikaan kyseenalaiseksi sitä etteikö partiokasvatuksella olisi merkitystä lasten ja nuorten kehittymisessä yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten puoluelehdistössä ja iltapäivälehtien lööpeissä elänyt partion kasvatustyön vähättely ja toiminnan ylikriittinen arvostelu ovat tyystin hiljentyneet. Vallalla tuntuu olevan yleinen käsitys siitä, että partio on hyvä ja kannatettava harrastus. Positiivisesta kehityksestä on kiittäminen sekä yhteiskunnallista kehitystä että suomalaisen partioliikkeen kehitystyötä. Kun saamme riittävästi aikaperspektiiviä, voimme arvioida, ovatko järjestön johdon viimeaikaiset ratkaisut olleet oikeaan osuneita, ja onko partion menestyksessä kyse pysyvämmästä ilmiöstä. Onko ajassamme pitempiaikainen tilaus partiolle? Kun tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vielä vaikeampaa kuin Turun sään ennustaminen, on perusteltua vilkaista ajassa taaksepäin ja tunnistaa sieltä partion menestystekijöitä. Vaikka historia ei koskaan toista itseään täsmälleen samalla tavalla, on ensiarvoisen tärkeää tietää, millä keinoin nykyinen menestys on saavutettu näin kokemuksesta voi varata oikeanlaisia eväitä seuraavalla partiotaipalelle. Suomen partioliikkeen historiasta löytyy selkeästi kolme ajankohtaa, jolloin partiolle on ollut yhteiskunnallinen tilaus, joka on ruokkinut liikkeen menestystä; ainakin jos menestyksen mittarina käytetään partiota harrastavien määrää. Ensimmäinen nousu ajoittuu 1920-luvun puolivälistä talvisotaan, toinen sotien jälkeisistä vuosista luvun alkuun ja kolmas 1970-luvun puolivälistä 1990-luvun loppuun. Nyt jäsenmääräänsä kasvattava partio elää neljättä nousevaa aaltoaan.

3 3 Ensimmäisen kasvuaallon jälkeenkin sotia partio oli yhä melko harvojen. Juuri ennen viime sotia partiotyttöjä ja -poikia oli runsas Jäsenmäärä oli kuitenkin parissakymmenessä vuodessa yli kaksinkertaistunut 1920-luvun alusta, mikä oli kiistatta hyvä suoritus. Partion kasvun mahdollisti kaksi tekijää. Ensinnäkin 1920-luvun puolivälistä lähtien toiminta kehittyi monin tavoin: aloitettiin johtajien kouluttaminen, kehitettiin partiolaisille uusia ikäkausiryhmiä, luotiin kansainväliset yhteydet ja levitettiin partiotietoutta kirjallisuuden ja lehdistön avulla. Toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa oli kysyntää partion kasvatustyölle. Vuoden 1918 kansalaissodan jäljiltä Suomi oli voimakkaasti kahtiajakautunut maa: työläisten ja porvareiden Suomi elivät etäällä toisistaan; oli työväen ja porvareiden urheiluseurat, työväen- ja seuraintalot, työväen ja porvareiden kaupat ja niin edelleen. Jyrkkien rajojen, ennakkoluulojen ja vastakohtien Suomessa partioliike kuului harvoihin toimijoihin, jotka säilyttivät periaatteenaan avoimuuden kaikille: partioon liittyviltä lapsilta ei kyselty vanhempien taustoista tai heidän poliittisista mielipiteistään. Partion rooliksi nähtiin kansakunnan eheyttäminen ja luokkavastakohtaisuuksien tasoittaminen kasvatustyöllä. Kenraali Mannerheim kiteytti tämän kirjoittamalla, että partion tavoitteena oli kasvattaa uusi, ahtaista puolue ja poliittisista rajoista riippumaton sukupolvi, jossa todelliseen toveruuteen ja veljeyteen yhtyvät ruumiilliset ja siveelliset hyveet. Partion edustamalle epäpoliittisuudelle sekä luokka- ja aaterajojen ylittämiselle löytyi kuitenkin niukalti tilaa ja 1930-lukujen Suomesta. Partiosta ei kehkeytynyt koko kansan nuorison harrastusta vaan leimallisesti kaupunkien oppikoulunuorison ajanviete. Ulkopuolisten silmissä se näytti herraskaiselta ansiomerkkeineen, ulkomaisine vaateparsineen ja outoine tapoineen. Partiolaiskeskuksia olivat maan suurimmat kaupungit Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri. Työläisperheiden ja maaseudun jälkikasvua partiorivistöissä oli vähän. Muutos oli kuitenkin kypsymässä jo

4 luvun lopussa sillä NNKY- ja NMKY-liike sekä muutamat avarakatseiset seurakunnat levittivät partiotoimintaa kaupunkien työläiskaupunginosiin ja pikkupaikkakunnille. Suomen partioliikkeen merkittävintä päätöstä eivät tehneet partiojohtajat vaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat sotien jälkeen. Laajennetussa piispainkokouksessa 1946 hyväksytyssä kirkon nuorisotyösuunnitelmassa partiotoiminta todettiin osaksi kirkon nuorisotyötä. Päätös avasi portin lippukuntien muodostamiselle seurakuntien yhteyteen luvun puolivälissä jo lähes 150:llä seurakunnalla oli partiolippukunta. Tästä alkoi kehitys, joka tänä päivänä näkyy siten, että enemmistöllä lippukunnista on taustayhteisönä seurakunta. Seurakuntiin levinneen partioinnostuksen taustalla oli sotavuosina herännyt huoli suomalaisnuorisosta, etenkin pojista. Kun isät ja miesopettajat olivat rintamalla, poikien pelättiin villiintyvän. Tästä saattoi löytää viitteitä tilastoista nuorisorikollisuudesta. Toisaalta yhteiskunnallisessa keskustelussa vaadittiin, että valtion, kuntien ja seurakuntien oli kannettava entistä suunnitelmallisempaa ja laajempaa vastuuta nuorisosta. Koulun ja kodin rinnalle kaivattiin kolmatta kasvattajaa. Sotaa käyvän kansakunnan tulevaisuus nähtiin riippuvaiseksi siitä, kuinka yhteiskuntakelpoisia sekä fyysisesti että henkisesti terveitä kansalaisia, se kykenisi nuoristaan kasvattamaan. Nuorison fyysiseen kasvatukseen tuli sotien jälkeen ammottava aukko, kun maan suurimmat poika- ja tyttötoiminnan järjestäjät, Suojelukuntajärjestö- ja Lotta Svärd, kiellettiin vuoden 1944 välirauhansopimuksen nojalla. Monilla paikkakunnille perustettiin partiolippukunta niiden nuorisotyön jatkajaksi. Näin partio levisi ensimmäisen kerran vahvasti suomalaiselle maaseudulle. Partion sotien jälkeinen menestys perustui siihen, että se kykeni vastaamaan toiminnallaan moniin erilaisiin tarpeisiin. Seurakunnille se oli halpa ja helppo tapa laajentaa nuorisotyötä, sillä toiminnan pyörittämiseen tarvittiin vain vähän palkattua työvoimaa. Maanpuolustuksesta huolta kantaville partiotoiminta oli ratkaisu nuorison

5 5 sotilaalliseen alkeisvalmennukseen, johon oli tullut vaje sotilaspoika- ja pikkulottatoiminnan päätyttyä. Partiossa varsinaista sotilaskoulutusta nuorille ei edelleenkään annettu, mutta harrastuksena sen nähtiin kehittävän sotilaalle tärkeitä ominaisuuksia samalla tavalla kuin joukkueurheilu. Samanaikaisesti oli monia, jotka näkivät partioliikkeen kansainvälisyyden edistävän maailmanrauhaa; ja yhteiskuntarauhasta huolestuneille partio kasvatti edelleen yhtenäistä ja veljellistä kansakuntaa. Mutta varmasti yleisimmin ajateltiin käytännönläheisesti, että partio oli hyödyllinen ja kehittävä harrastus, joka piti nuoret poissa pahanteosta tai toisarvoisten harrastusten, vaikkapa tanssimisen ja roskakirjallisuuden, parista ja siksi partiota kannatti tukea. Partion suuri nousu kesti 1960-luvun alkuun, jolloin partiolaisten määrä lähti jyrkkään laskuun. Kyse oli suomalaista yhteiskuntaa kohdanneesta rakennemuutoksesta, jota partio ei kestänyt. Maalta muutettiin kaupunkeihin, keskustoista lähiöihin. Nuoret ja lapsiperheet liikkuivat eniten, mikä vei monilla paikkakunnilla pohjan partiolta. Toimivien lippukuntien määrä kääntyi laskuun 1960-luvun ensi vuosina ja 1970-lukujen taitteen poliittisesti radikaalissa hengessä julkisuudessa esitettiin toistuvasti näkemyksiä, joiden mukaan partion jäsenkadossa oli kyse siitä, että partioliike oli tullut elinkaarensa päähän. Radikaalit esittivät, että perinteitä vaaliva, puolisotilaallinen ja arvomaailmaltaan vanhentunut, aikuisten johtama nuorisojärjestö ei vastannut enää modernisti ajattelevan nuorison maailmankuvaa, ja siksi se karttoi partioharrastusta. Väite oli monella tapaa kestämätön. Ensinnäkin partioon liityttiin edelleen vuotiaina eikä tämän ikäisissä tapahtunut mitään poliittista heräämistä tai valveutumista. Toiseksi nuorison protestointi olisi pitänyt näkyä partion jäsentilastoissa lähinnä partiojohtajien määrän laskuna, mutta näin ei tapahtunut. Ja kolmanneksi on todettava, että partiolaisten jäsenmäärä kääntyi laskuun jo vuosia ennen kuin nuorisoradikalismista tiedettiin yhtään mitään, ja uuteen nousuun partio lähti luvun alkupuolella radikalismin ollessa yhä voimissaan.

6 6 Partion kolmas nousukausi on asetelmaltaan kiinnostava: Partiotyttö- ja Partiopoikajärjestön yhdistyminen 1972 Suomen Partiolaisiksi käynnisti liikkeen sisällä voimakkaan linjariidan, jossa olivat vahvasti vastakkain partion turkulaisvetoiset traditionalistit ja helsinkiläiset radikaalit. Vääntö yhteisjärjestön linjasta kallistui luvun alussa perinteisen linjan puolustajien hyväksi. Vahvan uskon lisäksi heillä oli puolellaan aikakauden henki: ylipolitisoituneen, radikalismin pöhöttäneen ja perinteet torjuneen aikakauden vastapainoksi 1980-luku avautui nuorisomaailmassa epäpoliittisena, perinnetietoisena ja ahtaasta karsinoimisesta vapaana. Poliittisen vastakkainasettelun jälkeiseen konsensus-suomeen partion arvomaailma istui saumattomasti. Partiokriittisyys kaikkosi tiedotusvälineistä 1980-luvun aikana. Epärealistisen maailmanparannuksen ja massojen voimaan vannovan aikakauden jälkeen partion ydinajatuksesta, uskosta jokaisen omien pienten tekojen maailmaa parantavasta vaikutuksesta tuli hyväksytympi kuin koskaan. Kun tänä päivänä on muodissa kierrätys, ystävyyden rakentaminen yli rajojen, luontokokemusten kartuttaminen, palvelusten vaihtaminen ja vaikkapa uusien kädentaitojen opettelu, niin partion näkökulmasta yhteiskuntamme vaikuttaa kiitettävän hyvin omaksuneen partion ihanteet ja toimintaperiaatteet toteuttavan siis partio-ohjelmaa. Aikoinaan monissa sanomalehdissä oli osasto Partiomaailmasta, jossa kerrottiin, mitä kummallisuuksia partiolaiset puuhailivat leireillään ja kokouksissaan. Tänä päivänä, kun partiota ympäröivä maailma on omaksunut partion ihanteita ja toimintatapoja, selkeää rajaa partiomaailman ja sitä ympäröivän maailman välillä ei enää ole. Eikö tämä jos mikä ole osoitus partion kasvatustyön voimasta? Partio kykenee monipuolisesti tukemaan nuoria heidän kasvussaan yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi.