KUMMI UNOHDETTU VOIMAVARA? Kummien käsityksiä kristillisestä kasvatustehtävästään ja seurakunnan tuesta

Transkriptio

1 KUMMI UNOHDETTU VOIMAVARA? Kummien käsityksiä kristillisestä kasvatustehtävästään ja seurakunnan tuesta Sari Helkomaa Laila Hytönen Opinnäytetyö Syksy 2001 DIAK, Pieksämäki

2 TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU / PIEKSÄMÄEN YKSIKKÖ Helkomaa Sari & Hytönen Laila Kummi unohdettu voimavara? Kummien käsityksiä kristillisestä kasvatustehtävästään ja seurakunnan tuesta. Pieksämäki sivua, 3 liitettä Tarkoituksenamme oli opinnäytetyössämme selvittää kummien käsityksiä kristillisestä kasvatustehtävästään ja kummiuden toteuttamisesta käytännössä. Lisäksi selvitimme kummien tuen tarvetta ja seurakuntien kummeille tarjoamaa tukea. Kysyimme kummeilta myös, millaista tukea he haluaisivat saada seurakunnilta. Tahdoimme tuoda esille kummien mielipiteitä ja toiveita, jotta kummiutta voisi kehittää. Laitoimme kyselylomakkeita jakoon yhteensä 100 kappaletta Diakoniaammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikön opiskelijoiden avustuksella. Lomakkeita palautui 67 kappaletta. Tutkimuksen tulos oli, että kummeilla on melko selkeä käsitys kristillisestä kasvatustehtävästä ja sen merkityksestä. Kummit eivät olleet kovin aktiivisesti osallistuneet kummilapsen kanssa seurakunnan tilaisuuksiin. Suurin osa kummeista oli kuitenkin toteuttanut esirukoilijan tehtävää. Lähes puolet kummeista toivoi tukea seurakunnalta. Seurakunnat eivät pidä yhteyttä kummeihin kastetoimituksen jälkeen, eivätkä järjestä kummeille ja kummilapsille yhteistä toimintaa. Kummit kuitenkin haluaisivat toimia yhdessä kummilasten kanssa. Kummit halusivat lisää tietoa erityisesti kummiuden hoitamisesta käytännössä. Heidän mielestään parhaita tapoja kummien tueksi olisivat kirjanen kummiudesta, kummipaketti ja kummien osallistuminen kastekeskusteluun. Seurakuntien tulisi olla enemmän kummien tukena. Seurakuntien tulisi opastaa kummeja kristillisen kasvatustehtävän hoitamisessa, antaa kummeille vastuullisia tehtäviä ja järjestää kummeille ja kummilapsille yhteistä toimintaa. Seurakunnat voisivat siten olla auttamassa läheisen suhteen muodostumista kummin, kummilapsen ja hänen perheensä välille. Asiasanat: kaste, kristillinen kasvatus, kummit Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu / Pieksämäen yksikön kirjasto

3 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC PIEKSÄMÄKI TRAINING UNIT Helkomaa Sari & Hytönen Laila Godparents forgotten resource? Godparents impressions about Christian education and support from parishes Pieksämäki pages, 3 appendices The aim of this study was to examine godparents impressions about Christian education. Furthermore, the purpose was to find out how godparents carry out Christian education in practice. We also studied godparents opinions about whether they needed support from parishes, what kind of help they needed and what they wanted to do with their godchildren. The sample included 67 godparents. The data were analyzed with SPSS-programme. The findings demonstrate that godparents respected Christian education. In their opinion Christian education meant teaching a child Christian values and attitudes, bringing up to the Christian faith and teaching to put the trust in God. Godparents felt that the meaning of Christian education for the child was to feel security, it helps to approve other people and it also helps to distinguish between right and wrong. Most godparents prayed for their godchildren. Many of them also read or gave them books of Christianity or sang Christian songs. Almost half of the godparents needed help from parishes. Godparents wanted to participate especially in holy communion, an activity day or a birthday party with their godchildren. Godparents needed information about realization of Christian education, development of a child and godparents tasks. In support of Christian education godparents wanted a booklet about being a godparent, package for a godparent and a possibility to participate in christening conversation. In conclusion, godparents were quite interested in Christian education. They wanted to do more than they were capable of. As expected, they needed support from parishes. It is important that parishes begin to support godparents in their task of Christian education. Keywords: christening, Christian education, godparents Deposited at The Diaconia Polytechnic/Pieksämäki unit, library

4 1 JOHDANTO Aloitimme kirkon nuorisotyönohjaaja- ja sosionomiopinnot Pieksämäen diakoniaammattikorkeakoulun aikuiskoulutuksessa syksyllä Heti opiskelun alussa päätimme tehdä yhdessä opinnäytetyön kummiudesta. Kummeina meitä ihmetyttää seurakuntien näennäinen välinpitämättömyys kummiutta kohtaan. Vuonna 2000 Suomessa kastettiin lasta eli 88,7 % kaikista syntyneistä lapsista. Kirkon tiedotuskeskus ei ole tilastoinut, kuinka paljon lapsilla keskimäärin on kummeja. (Pohjola 2001.) Jokaisella kastetulla on kuitenkin aina vähintään kaksi kummia. Kummius koskettaa jotenkin siis lähes jokaista suomalaista. Kirkkojärjestys (3:1) velvoittaa vanhempia ja huoltajia antamaan lapsille kristillistä kasvatusta sekä kirkon tunnustuksen mukaista opetusta. Lisäksi kummien ja seurakunnan tulee olla vanhempien ja huoltajien tukena tässä kasvatus- ja opetustyössä. Kohta ei kuitenkaan vaikuta olevan kovin kirkkaana mielessä vanhemmilla, kummeilla eikä edes seurakunnan työntekijöillä. Kummit ovat jääneet kristillisessä kasvatustehtävässään kovin yksin. Seurakunnat eivät anna kummeille riittävästi tukea, ja kummeilla voi olla vaikeuksia hoitaa tehtäväänsä kirkon odotusten mukaisesti. Kummit saattavat tuntea epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Seurakuntien tuen avulla kummeilla olisi mahdollisuus vahvistua myös uskossaan yksittäisinä kristittyinä. Kummius on elinikäinen tehtävä eikä se pääty konfirmaatioon, vaikka usein sen jälkeen kummit katsovatkin muistamisvelvollisuutensa päättyvän. Seurakunnat eivät kutsu kummeja kiinteään yhteyteensä yhteisen kristillisen kasvatus- ja opetustehtävän hoidossa. Kummien saama opetus ja ohjaus sisältyy pääasiassa kastepuheeseen. Kastetta toimittava pappikaan ei aina keskustele kummien kanssa kummiuden merkityksestä ja kummien tehtävästä. Henkilökohtainen keskustelu toisi kuitenkin paremmin esille tehtävän tärkeyden. Kummien tulisi voida kokea olevansa tärkeitä seurakunnan edustajia. Rauno Elomaa kirjoittaa Kuopion hiippakunnan synodaalikirjassa, että kummeilta itseltään olisi kysyttävä, mitä tukea he tarvitsevat, mitä kummina oleminen tarkoittaa ja miten tehtävää käytännössä hoidetaan (Elomaa 1997, 88). Opinnäytetyömme pyrkii löytämään vastauksia näihin kysymyksiin nimenomaan kristillisen kasvatustehtävän osalta.

5 Monille kummeille kummius merkitsee tutkimusten perusteella usein vain kasteen todistajana toimimista. Kummilaitos on maallistunut, ja kummius on nykyisin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan. Kummilaitosta ei ole kyetty mukauttamaan nykyiseen yhteiskuntaan sopivaksi. Sitä on tosin pyritty elvyttämään 1980-luvulla. Vuonna 1986 seurakuntien avuksi julkaistiin Piispainkokouksen suosittama muistio Kummien tukeminen heidän tehtävässään. Mitään näkyvää tilanteen parantamiseksi ei kuitenkaan ole tehty, tai sitten kirkon yritykset uudistaa kummijärjestelmää eivät ole onnistuneet luku oli uinuvaa aikaa kummiuden kehittämisessä. Kirkon kasvatustyön painopistealueena vuosina on kaste teemalla Kaste kantaa kasvatus kannattaa. Kummius onkin vihdoin tuotu uudelleen esille. Kaikkien seurakunnan työntekijöiden tulisi tarjota tukensa kummeille. Seurakunnan työntekijöiden tulisi tehdä kummityötä yhdessä, eikä rajata sitä ainoastaan jollekin henkilölle. Joissakin seurakunnissa tämä on havaittu, ja esimerkiksi nuorisotyönohjaajat ovat olleet kummiutta käsittelevässä täydennyskoulutuksessa. Nuorisotyönohjaaja huolehtii seurakunnassa lasten ja nuorten kasvatus- ja opetustehtävästä yhteistyössä muiden työntekijöiden kanssa. Hänen tulee pyrkiä vaikuttamaan lasten ja nuorten elinolosuhteisiin siten, että lapset saisivat kasvaa turvallisessa ympäristössä. Toimivan kummikulttuurin luominen voisi olla tärkeä osa turvaverkostoa, sillä yksikin lämmin ja läheinen aikuissuhde voi ehkäistä ongelmien muodostumista ja pelastaa syrjäytymiseltä. Kaikki vanhemmat eivät jaksa tai kykene olemaan riittävästi lastensa kasvun tukena. Tämä näkyy kasvavana lastensuojelun tarpeena. Kummi saattaisi olla aikuinen, johon lapsi ja perhe voisivat tarvittaessa tukeutua. Nuorisotyönohjaaja voi olla mukana tukemassa kummin ja lapsen suhdetta. Kummeja tulisi rohkaista pitämään myös kristillisiä arvoja ja hengellisiä asioita esillä lapsen ja nuoren elämässä. Näin lapsi voisi oppia luottamaan Jumalaan ja kokea turvallisuuden tunnetta kaikissa elämän vaiheissa.

6 2 KASTE 2.1 Kasteen sakramentti luterilaisen opin mukaan Kristillinen kaste perustuu Jeesuksen kastekäskyyn: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28: 18 20). Kaste on Kristuksen asettama pyhä toimitus, sakramentti, joka välittää Jumalan armon, ja kirkollinen toimitus, joka liittää kastetun kirkon jäseneksi. Sakramentissa näkyvä aine liittyy Jumalan sanaan. Jumala on siinä siis aina läsnä. Luterilaisessa kirkossa sakramentteja on kaksi: kaste ja ehtoollinen. Usko kuuluu sakramenttiin siten, että usko syntyy Jumalan vaikutuksesta. Kaste ja usko ovat Jumalan lahjoja. Kaste on Jumalan teko, jonka tarkoituksena on ihmisen pelastaminen. Sen vaikutus ei ole riippuvainen vastaanottajan ymmärryksestä, sillä sakramentissa vaikuttaa Jumala, ei ihminen. Ihminen uudestisyntyy kasteessa Jumalan lapseksi, vapautuu synnin, kuoleman ja pahan vallasta sekä tulee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kastetta ei uusita, vaan se on kertakaikkinen, uuden elämän alku. Kastettu kuuluu Kristukselle ja on hänen opetuslapsensa. Kasteessa lahjoitetaan Pyhä Henki, mutta se velvoittaa myös kuuliaisuuteen Herraa kohtaan. Kastetun tulee luottaa yksin Kristukseen ja elää hänen esimerkkinsä mukaisesti. Kirkkomme hyväksyy lapsikasteen, sillä lapsi uskoo omalla tavallaan ja lapsikin on osa syntistä, armoa tarvitsevaa ihmiskuntaa. (Katekismus 2000, 84, 86, 88; Lempiäinen 1986, 16 17; Pihkala 1992, ; Sihvo 1992, 129.) Jeesus itse kutsui lapsia luokseen ja siunasi heitä: Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. (Mark. 10: 13 16)

7 2.2 Kasteen symboliikka Kun aikuiskaste vielä oli tavallisin kasteen muoto, kastettavilla oli tapana riisua toimituksen aikana vanha pukunsa, minkä jälkeen heidät puettiin valkoisiin vaatteisiin. Tällä haluttiin kuvata sitä, että kastettava puetaan Kristuksen vanhurskauteen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. (Gal.3:27) Valkoinen on ilon, kiitollisuuden ja puhtauden väri. Valkoisiin vaatteisiin pukeminen on säilynyt myös lapsikasteessa. Aluksi lapsi puettiin valkoiseen pukuun vasta kasteen jälkeen. Nykyisin käytettävä valkoinen kastepuku ja messupaita eli alba kuvaavat Kristukseen pukeutumista. Kristus tulee lähelle, meidän yllemme, ja peittää synnit ja heikkoudet. Kaste myös velvoittaa vaeltamaan valkeuden lapsena. Raamatussa kehotetaan pukemaan päälle uusi ihminen (Room. 13:14; Ef. 4: 24; Kol. 3:9 12). Kaste on liittämistä ruumiiseen eli Kristuksen kirkkoon yhdistämistä. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät. (1.Kor. 12:13) Kaste toimitettiin alussa upottamalla, joka kuvasi vanhan ihmisen hukuttamista ja uuden ihmisen nousemista. Kaste on uusi syntyminen. Raamatussa kasteesta puhutaan myös uudestisyntymisen pesuna. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. (Tiit. 3:5) Ainakin jo 100-luvulla on upotuskasteen rinnalla ollut valelukaste, joka myös kuvaa synnin pois huuhtomista. Vesi kuvaa puhdistavaa ja uudistavaa voimaa ja elämän antajaa. Vesi puhdistaa liasta ja tahroista. Kaste on syntien poispesemistä. Suomessa valelu tuli yleiseksi luvulla. Syyt olivat lähinnä terveydellisiä; pienet lapset saattoivat sairastua upotuskasteen seurauksena varsinkin talvella. Kolme kertaa valeleminen kuvaa kolmiyhteistä Jumalaa. Kasteessa meidät annetaan kuolemaan ja herätetään kuolleista, ja siten olemme osallisia Kristuksesta. Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen Hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin Hän. (Room. 6:3 11)

8 Kastepöydällä oleva Raamattu kuvaa sitä, että kaste perustuu Jumalan sanaan. Kynttilä muistuttaa Jeesuksesta Kristuksesta, joka on maailman valkeus. (Joh. 8:12). Kynttilä kuvaa myös rukousta. Kastekynttilän antaminen merkitsee sitä, että kastettu otetaan valvovan ja odottavan seurakunnan yhteyteen. Elävät kukat kuvaavat Jumalan luomistyötä. Ristinmerkkiin liittyvät sanat muistuttavat ristiinnaulitun Jeesuksen lunastustyöstä ja kasteesta kutsuna Vapahtajan opetuslapseksi. Kätten päälle paneminen liittyy Uudessa testamentissa siunaamiseen ja parantamiseen. Se on saattanut kuvata myös anteeksiantamusta ja Pyhän Hengen välittämistä. Nykyisin sillä ilmaistaan lähinnä henkilökohtaista esirukousta, ja se liittyy myös lasten evankeliumiin. (Mark. 10:13 16.) (Jolkkonen 2001, 8; Kastepaikka 2000; Kummien tukeminen heidän tehtävässään 1986, 9.) 2.3 Kasteeseen liittyviä tapoja ja perinteitä Aikaisemmin kasteeseen on liittynyt paljon enemmän erilaisia tapoja kuin nykyisin. Eksorsismi eli pahan ulosajaminen katosi kastekaavastamme v Aluksi aikuiskasteeseen kuului omakohtainen uskon tunnustaminen sekä lupaus luopua perkeleestä ja seurata Kristusta. Lapsikasteessa tämä muuttui siten, että kummit antoivat lupaukset lapsen puolesta. Näistä lupauksista luovuttiin myös v luvulle saakka säilyi tapa laittaa kastettavan suuhun raesuolaa. Suola oli viisauden symboli ja se muistutti myös kristityn osasta olla maan suolana. Keskiajalla kasteeseen kuului effata eli kastettavan korvien ja suun koskettaminen syljellä. Tavalla haluttiin kuvata kastettavan korvien avaamista totuuden sanalle. Suomessa tapa hävisi uskonpuhdistuksen aikaan. Keskiajalla lapsen rinnan ja olkapäiden väli voideltiin pyhällä öljyllä. Voitelu kuvasi kasteessa lahjana saatavaa pelastusta ja osallisuutta iankaikkisesta elämästä. Agricolan kastekaavassa sitä ei enää ole. Samaan aikaan hylättiin toinen voitelu, jolla kuvattiin Pyhän Hengen välittämistä kastetulle. Kasteen jälkeen kastettu puettiin valkeaan pukuun ja hänen käteensä annettiin palava kynttilä. Tapa kuvasi Herran tulemisen odottamista palavat kynttilät kädessä (Matt. 25: 1 10). Kynttiläseremonia poistettiin kastekaavasta v Vanhemmille tai kummeille annettava kastekynttilä on paluuta takaisin alkuaikojen käytäntöön. Kummi toimii lapsen kätenä, sillä vauvalle palavaa kynttilää ei tietenkään voi antaa. Koptilaisessa ja etiopialaisessa kirkossa on ollut tapana laittaa kastetun suuhun maitoa ja hunajaa. Se kuvaa sanan väärentämätöntä maitoa (1. Piet. 2:2) ja pääsemistä hengellisessä mielessä luvattuun maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä

9 (2. Moos. 3:8, 13:5, 3. Moos. 20:24, Hes. 20:6) luvulla alettiin Suomessa pitää luetteloita kastetuista. Usein niihin merkittiin kastepäivä, mutta ei syntymäpäivää. Uudestisyntymistä Jumalan lapseksi pidettiin arvokkaimpana asiana. Kastepäivän muistaminen oli siten tärkeää. Myöhemmin tilanne on täysin muuttunut, ja kastepäivää tuskin muistetaan ollenkaan. Kastettava on mainittu nimeltä jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien. Nimellä halutaan korostaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta ja arvoa sekä Jumalan henkilökohtaista kutsua ja huolenpitoa (Joh. 10:3). Monissa kodeissa oli ennen tapana antaa kasteveden haihtua pois maljasta. Toisinaan vesi heitettiin portailta ilmaan ja toivottiin samalla, että lapsesta kasvaa hyvä ihminen. Joku taas kasteli vedellä kodin kauneimman kukan, jolloin vedestä tuli elämisen voimaa. (Kummien tukeminen heidän tehtävässään 1986, 9; Lempiäinen 1981, 68 69, 70 72, Lempiäinen 1988a, 13.)

10 3 KRISTILLINEN KASVATUS 3.1 Käsitteen määrittelyä Kaste velvoittaa opettamaan kastettuja. Jeesuksen kastekäskyssä tämä sanotaan selkeästi. Kasteopetus on vanhempien, kummien ja seurakunnan yhteinen tehtävä. Kirkko kunnioittaa kuitenkin vanhempien ensisijaista kasvatusvastuuta sekä yhteiskunnallisessa että seurakunnallisessa mielessä. (Luumi 1997, 81.) Opetus ja kasvatus voidaan rinnastaa toisiinsa. Kasvatusta on kuitenkin usein pidetty yläkäsitteenä ja opetusta sen alakäsitteenä. Opettaminen käsitetään tarkoitukselliseksi, tilannesidonnaiseksi ja asiasisältöiseksi tapahtumaksi, kun taas kasvattaminen on laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Siinä korostuvat opetusta enemmän arvot ja asenteet. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on päätynyt käyttämään määritelmää, joka ei tee eroa näiden välillä. Kirkko käyttää määritelmää kirkon kasvatustoiminta. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutustapahtumaa, jossa pyritään saamaan aikaan kirkon tehtävästä johdettujen kasvatustavoitteiden mukaista oppimista. Rinnakkaistermeinä voidaan käyttää sanoja opetus, kasvatus tai kristillinen kasvatus. (Seppälä 1988, 10 12; Tamminen, Vermasvuori, Niemi & Kontula 1987, 9.) Uskontokasvatuksella tarkoitetaan minkä tahansa yhteisön, yhteiskunnan instituution, kirkon, uskonnollisen yhdyskunnan, kristillisen järjestön tai kodin antamaa uskonnollista kasvatusta. Kristillisellä kasvatuksella tarkoitetaan kristilliseen uskoon kasvattavaa uskontokasvatusta. Kirkon kasvatustoiminnalla tarkoitetaan kirkon tai kirkkojen antamaa uskontokasvatusta. (Seppälä 1988, 19.) 3.2 Kristillisen kasvatuksen tehtävä Kristillisen kasvatuksen tehtävänä on Jumalan pelastussanomasta kertominen. Kasvatuksella voimme pyrkiä poistamaan esteitä Jumalan kohtaamiselta ja valmistaa vastaanottamaan uskoa Jumalaan. (Seppälä 1988, 16.) Usko on kuitenkin Jumalan teko, jossa ihminen vastaa Jumalan puhutteluun. Kristillisen kasvatuksen vastakohtana pidetään

11 usein hengellistä herätystä. Sekin vaatii kuitenkin pohjaksi tietoa Jumalasta. (Huotari 1992, 191.) Kirkossa kasvatuksen tehtäviä ovat kristillisen perinteen siirtäminen, edellytysten luominen hengelliselle elämälle, auttaminen uskon ja elämän tulkitsemisessa, vakaumuksen vahvistaminen ja kristittynä kasvamisessa auttaminen. Kotia pidetään tärkeimpänä ja ensisijaisena kristillisenä kasvattajana. Kodin uskontokasvatus on kokonaisvaltaisempaa kuin kirkon tai yhteiskunnan antama kasvatus, sillä kasvatus kodissa tapahtuu tiiviissä vuorovaikutuksessa ja vaikutus on ajallisesti pitkä. Vanhempien esimerkki ja suhtautuminen ovat voimakkaita vaikuttajia lapsen elämässä. (Huotari 1992, 195, 203; Tamminen jne. 1987, 15.) Kristillisessä kasvatuksessa vaikuttavat sekä sanallinen opetus että kasvattajan esimerkki. Siten lapseen vaikuttaa vanhemman kokonaisvaltainen tapa elää ja uskoa sekä suhtautua erilaisiin elämäntilanteisiin. (Sihvo 1992, 154.) Kodin osuus kasvattajana on kuitenkin vähentynyt. Uskontokasvatuksessa ei ole kehittynyt selkeää uskonnon välittämisen traditiota, jota tarvittaisiin nyt, kun keski-ikäisten sukupolvi on etääntynyt vanhempiensa uskonnollisista arvoista. (Kinnunen 1996, 134.) Kasteopetuksessa lasta kohdellaan sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Kasteopetuksen avulla pyritään auttamaan lasta kasvamaan uskoon ja toisaalta tuetaan ihmistä pysymään uskossa. Lapsen tulee saada ympäristöstään aineksia omalle uskolleen. Hänelle tulisi pyrkiä tarjoamaan kasvukokemuksia, joiden avulla on mahdollisuus löytää käsitys elämän tarkoituksesta ja arvosta. (Luumi 1997, 83.) Kristillinen kasvatus on sekä kristillisen tiedon jakamista että turvallisen lapsuuden tarjoamista. Turvallinen lapsuus on pohjana jumalasuhteelle. Lapsi oppii luottamaan Jumalaan, kun hän voi luottaa ihmisiin. (Kortetjärvi-Nurmi & Pirinen 1993, 23.) Kristillinen kasvatus sisältää asenteiden, taitojen ja tapojen opettamista, tunteiden käsittelyä sekä tahdon suunnan ohjaamista (Lindfors 2000, 6). Murrosiässä toteutettava suunta valitaan keskilapsuudessa. Kristillinen usko antaa turvaa pelottavienkin kokemusten keskellä ja kristillinen ihmiskuva tarjoaa aineksia itsetunnon kehittymiselle. Kristillinen usko tuo anteeksiantamisen mahdollisuuden, korostaa vastuuta itsestä ja toisista sekä opettaa eettisiä ja moraalisia periaatteita. (Kinnunen 1996, 31.) Kristillinen kasvatus antaa tilaa myös epäilylle. Henkilökohtaisessa uskossa on kysymys etsimisestä ja löytämisestä sekä persoonallisesta vakuuttumisesta. Kristillinen kasvatus on myös kasvattamista seurakuntalaiseksi ja kristillisen yh-

12 teisön jäseneksi. Lapsen tulisi saada kokemuksia yhteisöllisyydestä ja kirkon jäsenyydestä. (Luumi 1997, 83, 85.) Jumalan etsivä rakkaus on kristillisen kasvatuksen ydin. Jumala tahtoo olla yhteydessä ihmisiin, jotka on luonut. Kristillinen kasvatus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti hengellistä kasvatusta, jos hengellisyyttä pidetään vain rukoilemisena tai hengellisistä asioista puhumisena. Syvällisesti ymmärretty kristillinen kasvatus lähtee ensin ihmisyydestä, vasta tämän jälkeen voi syntyä aitoa hengellisyyttä. Kristillinen kasvatus on laajan elämänkirjon tarjoamista lapsille: perinteiden vaalimista, uuden etsimistä, kulttuurista tietämystä, itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista, elämyksellisyyttä ja luovaa ilmaisua. Kasvattajan tärkein väline on oma persoona ja käyttäytyminen. Kristillinen kasvatus korostaa aina kasvattajan oman elämän merkitystä asenteiden, arvojen ja elämänkatsomuksen välittämisessä. Onhan kasvattaja aina lapselle merkittävä esimerkki. (Saari 2001, ) 3.3 Kristillisen kasvatuksen tarpeellisuus Vuonna 1989 suoritettujen haastattelujen ja kyselyjen mukaan vastaajista 57 % on täysin tai osittain sitä mieltä, että lapset tarvitsevat uskonnollista kasvatusta. Lapsiperheiden vanhempien kohdalla luku nousee 63 %:iin. Naiset, vähemmän koulutetut ja vanhemmat ikäluokat arvostavat uskonnollista kasvatusta enemmän kuin miehet, korkeasti koulutetut ja nuoremmat ikäluokat. Oma uskonnollisuus ei vaikuta aivan niin paljon uskonnollisen kasvatuksen arvostamiseen kuin perinnäisissä arvoissa pitäytyminen. Lähes puolet vastaajista haluaa elämäänsä enemmän hengellistä sisältöä. (Seppälä 1991, 82, 84, 88.) Vileniuksen (1997) väitöskirjan mukaan lähes kaikki kastevanhemmat haluavat lapselleen kristillisen kasvatuksen. Puolet vanhemmista aikoo opettaa lapselleen iltarukouksen ja lähes puolet toivoo seurakunnan yhteydenottoa kastetoimituksen jälkeen. Kirkon kasvatustyötä arvostetaan ja puolet vanhemmista toivoo tässä asiassa aktiivisuutta seurakunnan taholta koteihin päin. Vanhemmilla on halua toteuttaa heille kuuluvaa kasvatustehtävää ja he toivovat siihen tukea seurakunnalta. (Vilenius 1997, )

13 4 KUMMI JA KUMMIN TEHTÄVÄT 4.1 Kummin määrittelyä Sana kummi on yleistynyt kirkon piiristä yhteiskunnalliseen käyttöön. Puhutaan esimerkiksi kuntakummeista, yrityskummeista ja kummiluokista. Ulkomailta voi saada itselleen kummilapsen. Tarkoituksena tällaisessa kummitoiminnassa on siirtää perinteisestä kummiudesta joitakin piirteitä uuteen yhteyteen. Taustalla voi olla vaikkapa pyrkimys läheiseen yhteyteen, toisen auttamiseen ja avun saamiseen, ideoiden vaihtamiseen ja kehittymiseen. Opinnäytetyössämme tarkoitamme kummilla evankelis-luterilaisen kirkon kasteen kautta lapselle tulevaa kummia. Kastettavalla tulee olla ainakin kaksi konfirmoitua, evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kirkon jäsenenä olevaa kummia. Kummeina voi edellisten lisäksi toimia luterilaisen kirkon kasteen hyväksyvään kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvia henkilöitä. Evankelis-luterilaisen kasteen hyväksyvät Suomen ortodoksinen kirkkokunta, Suomen Metodistikirkko, Yksityinen Kreikkalaiskatolinen Kirkollinen Yhdyskunta Viipurissa, Katolinen kirkko Suomessa ja Suomen Anglikaaninen kirkko. Katolisen kirkon toivomus kuitenkin on, etteivät sen jäsenet toimisi kummeina muissa kirkoissa. Suomessa toimivia luterilaisia kirkkokuntia ovat Suomen vapaa evankelisluterilainen seurakuntaliitto, Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko ja Luterilainen Sanan yhdyskunta. (Kirkkojärjestys 2:17.) 4.2 Kummin tehtävät Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan kummien tehtävänä on tukea vanhempia lapsen kristillisessä kasvatuksessa ja kirkon tunnustuksen mukaisen opetuksen antamisessa yhdessä seurakunnan kanssa (Kirkkojärjestys 3:1). Seurakunnallisesta näkökulmasta käsin kummit edustavat seurakuntaa. Kummius on seurakunnan luottamustehtävä. Kummit toivottavat lapsen tervetulleeksi seurakunnan jäsenyyteen ja välittävät lapselle tunteen Jumalan perheestä läheisyytenä, yhteenkuuluvuutena, hoivana ja valikoimattomana rakkautena. Kummit voivat välittää lapselle käsityksen seurakunnasta ja seurakunnan jäsenyyden merkityksestä. Kutsumuksen ja hengellisen pappeuden näkökulma korostaa luterilaista kutsumusajattelua. Ihmisen maallinen kutsumus on Jumalan palve-

14 lemista ja kummius sisältää kutsun maallisen kutsumuksen hoitamiseen. Kummilta toivotaan läsnäoloa lapsen elämässä ja vanhempien apuna olemista. Kummiuteen liittyy myös hengellinen tehtävä. Kristityt ovat kasteessa saaneet vihkimyksen kristittyjen yleiseen hengelliseen pappeuteen, johon sisältyy oikeus omaan jumalasuhteeseen, oikeus yksilölliseen uskoon ja rukoukseen sekä oikeus tiettyihin tehtäviin. Kummiuden kannalta merkittävin oikeus on viedä evankeliumia eteenpäin sekä opettaa ja julistaa kristillistä uskoa. Tämä tehtävä on mahdollisuus, josta ei saisi tulla ahdistava asia. Jokainen saa toteuttaa tehtävää omien edellytystensä ja lahjojensa mukaan. Aikuisuuden näkökulmasta kummi suostuu olemaan aikuinen kasvattaja. Kummin tulisi tuntea lapsen vanhempien arvot ja kasvatustavoitteet, jotta aikuisten toiminta olisi johdonmukaista. (Kujanpää 1988, )

15 5 KUMMIUDEN HISTORIAA Sana kummi esiintyy ensimmäisen kerran suomen kielessä Mikael Agricolan kastekaavassa vuodelta Silloin sana kirjoitettiin muodossa gummi tai gumma. Agricola lainasi sanan ruotsin sanoista gudfar (mieskummi) ja gudmor (naiskummi). Monissa muissakin kielissä esiintyy vastaava sana, muun muassa englannissa godfather ja godmother. Alunperin sana on tarkoittanut hengellistä isää ja äitiä. (Lempiäinen 1988a, 3.) Varhaisimmat tiedot kummeista ovat kuitenkin jo toiselta vuosisadalta. Silloin kastettavat olivat usein aikuisia. Justinus Marttyyri (kuollut 165 jkr.) kertoo henkilöistä, joiden tuli kertoa kasteen toimittajalle tietonsa kasteelle pyrkivästä. Kummi oli yleensä henkilö, joka tunsi hyvin kasteelle pyrkivän. Kummeina toimi sekä miehiä että naisia. Kummin tuli ensin selvittää piispalle, miksi henkilö pyysi kastetta ja kykenikö hän ottamaan kasteen vastaan. Tämän selvityksen jälkeen kastetta pyytävä pääsi kasteoppilaaksi eli katekumeeniksi. Kummin tehtävänä oli opettaa kastetta haluavalle henkilölle kristillisen opin pääasiat ja opastaa hänet seurakunnan yhteyteen. Kummi myös tarkkaili edistymistä ja tarvittaessa todisti siitä piispalle. Kummin tehtävä päättyi kasteeseen. 200-luvun alkupuolelta ovat nimitykset sponsor (takaaja) ja susceptor (huolehtija). Nimitykset testis (todistaja) ja adducens (johdattaja) ovat 400-luvulta. (Lempiäinen 1986, 34.) Kun lapsikasteet yleistyivät, myös kummin tehtävä muuttui. Kastetilaisuudessa he vastasivat lapsen puolesta kysymyksiin ja pitivät lapsen kasvaessa huolta siitä, että lapsi omaksuu sen uskon, johon hänet on kastettu. Kummit ottivat vastuulleen sen, että lapsi myöhemmin vastaa itse kysymyksiin. Lapsen puolesta vastaaminen tunnetaan jo niin sanotussa Hippolytuksen kirkkojärjestyksessä (noin vuonna 215 jkr.). Kysymykset tehtiin kastettavalle itselleen ja aikuinen toimi lapsen suuna. Lutherin mukaan vastasyntynyt todella uskoi (fides infantile). Tähän tarvittiin kummeja. Kummien tehtävänä oli kantaa lapsi Jeesuksen luokse, jolloin Jumala herätti lapsessa uskon. Kummin uskon, vieraan uskon (fides aliena) ja rukouksen vaikutuksesta Jumala herättää uskon lapsessa. Kastetoimituksessa läsnäolevien ihmisten kylmä ja välinpitämätön suhtautuminen on Lutherin mukaan voinut olla syynä siihen, että kastettu on myöhemmässä elämässään joutunut hunningolle. Siksi Luther piti tärkeänä sitä, että kummit ja muut läsnäolijat ymmärtävät kasteen merkityksen, tunnustavat uskonsa ja rukoilevat. Kastetilaisuuteen liittyvät tehtävät lisääntyivät vähitellen. Kummi saattoi muun muassa pitää lasta sylis-

16 sään tilaisuuden aikana, antaa lapsen papille upottamisen ajaksi, ja kummilla oli lapselle valkoiset vaatteet valmiina kasteen jälkeen päälle puettavaksi. Hänen tehtäviinsä kuului myös pitää huolta lapsen kasvatuksesta ja toimeentulosta, mikäli lapsen vanhemmat kuolivat ennenaikaisesti. Kummi oli seurakunnan edustaja ja kasteen todistaja. Latinankielinen nimi testis, todistaja, viittaa tähän todistustehtävään. Lasta ja kummeja alettiin pitää hengellisinä sukulaisina. Tähän viittaavat varhaiselta keskiajalta peräisin olevat kummeista käytetyt nimet pater, mater (spiritualis, divinus; hengellinen isä ja äiti), compater, commater ja patrinus. Tästä hengellisestä sukulaisuudesta tuli 500-luvulla jopa avioeste, jonka uskonpuhdistus kuitenkin hylkäsi Raamattuun perustumattomana. (Kummien tukeminen heidän tehtävässään 1986, 8; Lempiäinen 1986, 34; Lempiäinen 1988a, 4 5.) Muuten kummilaitos pysyi lähes muuttumattomana luvulla Suomessa kummien tehtävänä oli toimia kastettavan uskon todistajana, vastata kastetilaisuudessa kysymyksiin lapsen puolesta, tarvittaessa todistaa kasteen oikeasta toimittamisesta, kasvattaa lasta vanhempien kanssa tai heidän sijastaan, huolehtia kristillisen uskon sisällön ja siihen liittyvien velvoitteiden oppimisesta ja kastelupausten täyttämisestä sekä rukoilla lapsen puolesta. (Lempiäinen 1986, 34.) Lutherin opettamassa kastekaavassa on vielä mukana eksorsismi eli pahan hengen karkotus kastettavasta. Tapa on peräisin varhaisesta kristillisestä kastekäytännöstä. Kastaja sanoo: Lähde ulos, sinä saastainen henki, ja anna tilaa Pyhälle Hengelle. N. N., luovutko Perkeleestä? Kummit vastaavat lapsen puolesta: Luovun. Luovutko kaikista hänen teoistaan? Luovun. Luovutko kaikesta hänen petoksestaan? Luovun. (Ruokanen 1993, ) Kummien osuus kastetoimituksessa on ennen ollut erilainen kuin nykyisin. Tähän oli syynä se, että lapsi kastettiin mahdollisimman pian syntymän jälkeen, yleensä viikon sisällä syntymästä, eikä äiti siten voinut lähteä lapsen kanssa kirkolle. Sen estivät terveydelliset syyt ja tapa, jonka mukaan synnyttänyt pysyi kotona 40 päivää. Yleensä lapsen veivät kasteelle kummit, sillä isäkään ei aina lähtenyt mukaan. (Lempiäinen 1988a, 5 6.) Kastetoimituksen jälkeen kummeja kehotettiin toimittamaan lapsen vanhemmille viesti siitä, kuinka lasta tulee kasvattaa:

17 Ensiksi sanotte lapsen vanhemmille, että he siis vanhemmat kasvattaisivat lapsen Jumalan pelkoon ja kaikissa christillisissä menoissa, että he opettavat lapsen lukemaan: Isä meidän, Uskontunnustuksen, Jumalan käskysanat ja muut Christinopin pääkappaleet. (Kummien asemaa ja tehtäviä pohtinut symposium 1987, 9.) Kummien tehtävänä oli toimia varavanhempina, mikäli lapsen vanhemmat kuolevat. Sitte, jos Jumala kutsuu lapsen vanhemmat hänen lapsuudessansa, että te otatte tästä lapsest christillisen waarin, kuinka se ylöskaswaa kurituksessa ja Herran manauksessa, ja että hän sen uskollisesti pitäis, mitä nyt Kasteessa on luwattu. (Kummien asemaa ja tehtävää pohtinut symposium 1987, 9.) Myöhemmin yleistyi tapa kastaa lapset kotona. Myös syntymän ja kasteen välinen aika piteni neljästä kuuteen viikkoon. (Lempiäinen 1988a, 5 6.) Kummien määräksi ei ole asetettu ylärajaa. Kun kummien lukumäärää on pidetty yhteiskunnallisen aseman merkkinä, kummeja on yhdellä lapsella voinut olla jopa 25. Nykyisin kummien lukumäärä vaihtelee yleensä kahden ja kuuden välillä. Kummien sukupuolesta ei ole määräyksiä, mutta yleinen tapa on, että lapsella on sekä mies- että naiskummi (vertaa hengellinen isä ja äiti). (Lempiäinen 1986, 35; Lempiäinen 1988b, ) Kummin kuollessa lapselle voidaan nimetä uusi kummi. Kummia ei sen sijaan voi myöhemmin vaihtaa eikä kummiksi kutsutulta riistää tehtävää kastetilaisuuden jälkeen. (Kirkkojärjestys 2:17) Toisaalta kummiuden voidaan ajatella päättyvän kummin erotessa kirkosta, jolloin hän ei voi enää edustaa seurakuntaa (Nurmi 2000, 44). Kummien valinnassa oltiin ennen hyvin tarkkoja, sillä yleinen käsitys oli, että lapsi perii kummin ominaisuudet. Kummeja ei siitä syystä koskaan valittu omaa säätyä alemmasta säädystä. (Leimu 1997.) 300-luvun loppupuolelle saakka lapsen kummeina toimivat yleensä lapsen vanhemmat. Vanhempien lisäksi alettiin nimetä kummiksi myös joku muu, jotta seurakunta Jumalan perheenä tulisi paremmin esille. Vuonna 813 vanhempia kiellettiin olemasta oman lapsensa kummeina. (Lempiäinen 1986, 35.) Kummeilta on aina edellytetty seurakunnan jäsenyyttä. Kummeille on asetettu muitakin vaatimuksia, esimerkiksi nuhteeton elämäntapa. Perusteena tälle oli, että ihminen, joka itse ei elä kristillistä elämää, ei voi johdattaa siihen muitakaan. Augustinuksen mielestä kummeiksi eivät kelvanneet katekumeenit eli kasteoppilaat, kerettiläiset eivätkä julkisyntiset. Keskiajalla kummiuden esteitä oli pitkä luettelo. Nuhteettoman elämän lisäk-

18 si tuli hallita tietty määrä kristillistä oppia. Perusaineksia olivat uskontunnustus, Isä meidän ja Ave Maria. Uskonpuhdistuksen jälkeen vaatimustaso pysyi aluksi lähes samana kuin katolisen kirkon aikaan. Käytännössä kummit valittiin kuitenkin muiden syiden perusteella. Usein kummeiksi pyydettiin sukulaisia tai tuttavia. Usein kummit olivat myös aviopuolisoita. Rippikoulun vakiintumisen aikoihin 1700-luvulla voitiin sen läpikäyminen katsoa riittäväksi tiedolliseksi tasoksi. Kristillisen elämäntavan valvonta sen sijaan alkoi olla hankalaa. ( Lempiäinen 1986, )

19 6 KASTE JA KUMMIUS ROOMALAISKATOLISESSA JA ORTODOKSISESSA KIRKOSSA 6.1 Roomalaiskatolinen kirkko Roomalaiskatolisessa kirkossa kaste pyritään toimittamaan sunnuntaina kirkon viettäessä Kristuksen ylösnousemisen muistoa. Kastetilaisuudessa tulisi olla mukana seurakuntalaisia, koska kastettava otetaan Jumalan kansan ja Kristuksen ruumiin jäseneksi. Roomalaiskatolisessa kirkossa kaste käsitetään koko seurakuntaa koskevana tapahtumana. Vanhemmat tuovat lapsen yhdessä kummin tai kummien kanssa kirkkoon. (Kasteen sakramentti 2000, 3; Lempiäinen 1986, 42.) Papin tulee ennen kastetta keskustella vanhempien ja kummien kanssa kasteen merkityksestä ja kastetilaisuudesta. Tarkoituksena on rohkaista heitä uskossa ja auttaa heitä ymmärtämään tehtävänsä. Kaste voidaan suorittaa, mikäli kastettava vastaa myöntävästi papin kysymykseen siitä, uskooko hän samoin kuin kirkko yhteisönä. Lasta kastettaessa vanhemmat ja kummit vastaavat lapsen puolesta omalla uskollaan. Myös seurakunta ottaa vastuulleen uskon ja kristillisen elämän opettamisen. Lasta yritetään auttaa kasvamaan henkilökohtaiseen uskoon uskonnonopetuksella ja uskovien ihmisten esimerkillä. Kummin tulee olla uskossa ja kristillisessä elämässä varttunut, sillä hän suostuu yhteiseen vastuuseen kastettavan hengellisessä kasvatuksessa. Kummin on myös oltava roomalaiskatolisen kirkon jäsen. Lisäksi voi kuitenkin olla roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulumattomia kasteen todistajia. (Katolisen uskon perusteet 1992, ) Joissakin maissa on ryhdytty elvyttämään kristillistä katekumenaattia. Kummeille on alettu järjestää erityisiä valmennustilaisuuksia, jotta kirkko voisi käyttää kummeja apunaan. (Lempiäinen 1986, 36.) Roomalaiskatoliseen kastekaavaan sisältyy alkutervehdys, Raamatun lukukappaleet, saarna, esirukoukset lapsen, hänen vanhempiensa, kummiensa ja kaikkien kristittyjen puolesta, rukous pahan karkottamiseksi, mahdollinen voitelu, kasteveden vihkiminen, pahasta luopuminen, uskontunnustus, kaste, voitelu krismalla, valkean kastepuvun antaminen ja pukeminen, kastekynttilän antaminen, effata, Herran rukous, Isä Meidän - rukous, alttarilta luettava siunaus lapsen vanhempien ja kummien puolesta, joka liittyy kaavassa muutenkin ilmenevään heidän asemansa korostamiseen, sekä kiitosvirsi. Toi-

20 mituksen loppu tapahtuu alttarin ääressä. Sillä halutaan kuvata sitä, että vasta konfirmaatio ja ehtoollinen saattavat päätökseen sen, minkä kaste on synnyttänyt. (Kasteen sakramentti 2000, 3 12.) Rukouksessa pyydetään Jumalan antavan Pyhän Hengen asua kastettavassa ja vapauttavan lapsen perisynnistä. Kastevesi vihitään, koska sen myötä kasteeseen sisältyy olennaisin elementti, Pyhän Hengen kutsuminen. Ensisijaisena kastamistapana pidetään upottamista, sillä se kertoo elävästi, kuinka kasteessa ihminen osallistuu Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemukseen. Lapsi kastetaan joko kolmesti veteen upottamalla tai vedellä kolmesti valelemalla, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Voitelu kertoo kuulumisesta Kristuksen ruumiiseen ja Jumalan kansaan ja osoittaa kasteen olevan elämänvihkimys, velvoitus elää Kristuksen palvelijana. Effata-seremoniassa pappi koskettaa lapsen korvia ja suuta peukalollaan. Se kuvaa kastettavan korvien avaamista Totuuden sanalle sekä suun uskon tunnustamista Isän Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi. Vertaus pohjautuu Uuden testamentin kertomukseen kuuromykän parantamisesta (Mark. 7:32 35). Suomessa käytössä olevassa kastekaavassa effata on säilytetty, vaikka roomalaiskatolisen kirkon kastekaavasta se onkin poistettu. Suositeltavaa on vielä viedä vastakastettu lapsi Marian alttarin ääreen siellä, missä se on tapana. (Lempiäinen 1986, 39, 43 44; Kasteen sakramentti 2000, ) 6.2 Ortodoksinen kirkko Verrattaessa ortodoksista kastetoimitusta läntisissä kirkoissa ja varsinkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytössä olevaan, voidaan havaita joitakin merkittäviä eroja. Ortodoksiselle kastetoimitukselle on ominaista runsas, ylistävän sävyinen esirukous, kolminaisuususkon korostus sekä luomis- ja lunastususkon vahva yhteenkuuluvuus. Kasteen henkilökohtaisesti velvoittava luonne tulee sen sijaan heikosti esille. (Lempiäinen 1986, 46.) Ortodoksisessa kirkossa seurakuntaan tuleminen on pitkäkestoisempi prosessi, jossa kaste on vain yksi, vaikkakin tärkein osa. Lapsen ollessa heikko ja jouduttaessa toimittamaan hätäkaste, ei toimitusten sarja tule sellaisenaan kysymykseen. Toimitussarjaan kuuluu muuten viisi kohtaa. Lapsen syntymäpäivänä luetaan joko kirkossa tai äidin vuo-

21 teen äärellä rukoukset lapsen, äidin ja koko perheen puolesta. Lapselle ja muille perheenjäsenille pyydetään varjelusta kaikesta pahasta ja äidille pikaista paranemista synnytyksen jälkeen. Juutalaisuudesta periytyneen tavan mukaan nimenanto suoritetaan kahdeksantena päivänä syntymästä kuten Jeesukselle aikanaan. Toimitus tapahtuu joko kotona tai kirkon esihuoneessa. Nimenanto ei kuulu vasta kasteen yhteyteen, mutta usein se käytännössä kuitenkin yhdistetään kastetoimitukseen, joka pyritään suorittamaan kahden (toimitettava kolmen) kuukauden sisällä syntymästä. Erillinen nimenantoseremonia onkin nykyisin melko harvinainen. (Lempiäinen 1986, 44.) Lapselle annetaan vain yksi nimi jonkun pyhän ihmisen mukaan. Kirkottamisen eli seurakuntaan ottamisen toimitus tapahtuu vauvan ollessa 40 päivän ikäinen. Silloin äiti tai kummi tuo lapsen kirkkoon ja ehtoolliselle. Rukoukset koskevat lapsen lisäksi myös heitä. Papilla on silloin mahdollisuus opettaa ja vahvistaa kummia tehtävässään. Kreikassa on tapana, että kummit käyvät lapsen kanssa ehtoollisella kolmena sunnuntaina kasteen jälkeen. Kirkottamisen yhteydessä lapsi asetetaan ikonin eteen lattialle lampaantaljan päälle, josta kummi nostaa lapsen syliinsä. Tämä kuvaa kummin tehtävää lapsen kantajana ja esirukoilijana. (Lindgren 2000, 8-9.) Kastetoimitus jakautuu ortodoksisessa kirkossa selvästi kahteen osaan: valmistamiseen ja itse kasteeseen. Valmistamiseen kuuluu katekumeeniksiottamis-rukous, jossa pappi tekee ristinmerkin kolmesti lapsen otsaan ja rintaan sekä laittaa kädet lapsen pään päälle rukoillen vapautusta pahan vallasta. Lapselle pyydetään uskon, toivon ja rakkauden lahjaa, jotta hän voisi oppia tuntemaan Jumalan sekä seurata Hänen käskyjään, tulisi liitetyksi Jumalan laumaan ja Jumalan nimi tulisi hänessä kirkastetuksi. Kolme eksorsismia symboloivat kastettavan vapauttamista kaikista pahoista hengistä. Viimeinen niistä sisältää ajatuksen suojelusenkelin pyytämisestä lapsen varjelijaksi. Pappi puhaltaa kolme kertaa kastettavan päälle. Tapa kuvaa Pyhän Hengen kutsumista ja saastaisten henkien karkottamista (Joh. 20:22). Pahasta luopuminen ja Kristukseen puoleen lupautuminen ja kääntyminen, joka läntisille kirkoille on lähes tuntematon, tapahtuu kummien kastettavan puolesta vastatessa. Kummi myös lukee ulkoa nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen. Alkuosa päättyy rukoukseen, jossa pyydetään Jumalalta kasteen valaisevaa ja uudistavaa armoa. Varsinaiseen kasteosaa kuuluu kasteveden siunaaminen ja pyhitys, ihoöljyn siunaaminen ja sillä voitelu, kaste, kastepukuun pukeminen, mirhalla voitelu, lapsen hiusten leikkaaminen ristin muotoisesti ja lopuksi loppusiunaus. Kastettava upotetaan kolme kertaa veteen, jonka jälkeen hänet puetaan kastepukuun ja hänelle

22 laitetaan kummin lahjoittama kaularisti. Kaularistin lahjoittamisella kummi sitoutuu lapsen ristinkantajaksi. Kummiuden tarkoituksena on aktivoida kummia myös henkilökohtaiseen kasvuun ja vahvistumiseen omassa uskossa. Hiusten leikkaaminen on kuuliaisuuden merkki. Kastettu on siten valmis antamaan itsensä kokonaan Luojansa palvelukseen. Toimitus kuvaa kastetun ensimmäistä uhria Jumalalle. Mirhalla voitelun sakramentti vahvistaa Pyhän Hengen vuodattamisen kastettuun ja sen kautta lapsi saa täydet seurakunnan jäsenelle kuuluvat oikeudet, joiden täyttämisestä huolehtiminen kuuluu myös kummeille. (Lempiäinen 1986, 44 46, Lindgren 2000, 8 9.) Ortodoksilapsella voi olla useita kummeja, joista yhden on oltava ortodoksi. Tyttölapsen kummi on naispuolinen ja poikalapsella on miespuolinen kummi. Kummin asema on tärkeä. Hänellä tulisi olla kiinteä yhteys kummilapseen, jotta hän pystyisi seuraamaan ja tukemaan lasta ja hänen vanhempiaan. Kummi on luottohenkilö, tarkkailija ja neuvonantaja. Kummin yhtenä tärkeänä tehtävänä on toimia esirukoilijana. Kummi sitoutuu siten säännölliseen rukouselämänsä harjoittamiseen ja hoitamiseen. Kummin tulee myös muistaa lapsen nimipäivä, sillä se on kasteen vuosijuhla. Ortodokseille se on syntymäpäivää tärkeämpi. Kummin tehtävänä on lisäksi viedä lapsi jumalanpalveluksiin ja ehtoolliselle. Kummius on pysyvä side ja turvaverkko lapsen, nuoren ja aikuisen elämässä. Karjalassa on ollut tapana tuoda aviopuolisoehdokas kummin hyväksyttäväksi. Vanha karjalainen tapa on myös kummien kutsuminen nimillä rist isä ja rist emo. Kummilapsellakin on omat velvollisuutensa. Hänellä on oma pieni esirukousvihko, johan hän kirjoittaa niiden läheisten henkilöiden nimet, joita hän muistaa rukouksissaan. Kummin nimi tulee vihkoon ensimmäiseksi. (Lindgren 2000, 9.)

23 7 KUMMIUS SUOMEN EVANKELIS-LUTERILAISESSA KIRKOSSA Leena Märsylän (1974) kirkkososiologian laudatur-työn mukaan kummiksi valitaan yleisesti sukulaisia. Myös hyvä ystävyys on usein perusteena valinnalle. Vain hyvin harva pitää tärkeänä sitä, että kummi on tunnustava kristitty. Tärkeimpänä tehtävänä nähdään kastetoimituksen todistajana toimimista. Toiseksi tärkein tehtävä on läheisen suhteen luominen lapseen. Kristilliseen kasvatukseen osallistumista ei pidetä tärkeänä. Märsylän mukaan kummilaitos on lähes merkityksetön perinne menneiltä ajoilta. Kastetoimituksen ajatellaan olevan lähinnä nimenantotilaisuus. Kummiksi valinnassa ovat väistyneet yhteiskunnalliset syyt ja kummin oma uskon vakaumus sukulaisuuden ja ystävyyden tieltä. Hengellisestä kasvatuksesta huolehtimista ei pidetä tärkeänä, sillä kummit eivät puhu uskon asioista, eivät ohjaa lasta seurakunnan pariin eivätkä juuri rukoile lapsen puolesta. Märsylän mielestä keskeisissä tehtävissä on siten tapahtunut huomattavaa taantumista eikä kummius enää vastaa alkuperäistä tarkoitusta. Kuisman (1982) tutkielman mukaan suurin osa kummeista suhtautuu kristinuskoon myönteisesti. Kummi on usein sukulainen tai ystävä. Kummien mukaan valintaan on vaikuttanut lapsista pitäminen, myönteinen asenne kummiuteen ja mahdollisuus lapsen auttamiseen. Valintaan ei sen sijaan ole paljon vaikuttanut esimerkiksi kummin hyvä maine tai kristillinen vakaumus. Kastetoimituksen tärkeimpänä asiana kummit näkevät sen, että lapsi saa nimen. Lähes kaikki kummit tietävät, että kummin tehtävänä on toimia todistajana kastetoimituksessa. Muut seurakunnan antamat tehtävät eivät ole selvillä kovin hyvin. Kummit pitävät tärkeimpänä tehtävänään läheisen suhteen luomista lapseen ja perheeseen sekä esimerkkinä olemista ja lapsesta huolehtimista. Seurakunnan antamia tehtäviä he eivät pidä kovin tärkeinä. Kummit aikovat pitää yhteyttä kummilapseensa ja muistaa häntä merkkipäivinä. Noin kolmasosa kummeista toivoo seurakunnalta apua. Kummijärjestelmää pidetään tarpeellisena ja sitä toivotaan kehitettävän. Kuisma toteaa, että kummiudessa painopiste on ihmissuhteissa, ei seurakunnan antamissa tehtävissä. Kasteen merkitys tuntuu olevan kummeille selkiintymätön. Kastekeskustelujen yleistyminen on toivottavaa, jotta kummin merkitys selkiintyisi vanhemmille. Lisäksi toivotaan papin keskustelevan myös kummien kanssa. Seurakuntien odotetaan kiinnittävän enemmän huomiota kummien valmentamiseen tehtäväänsä sekä jatkuvaan tukemiseen.

24 Piispainkokouksen suosittaman muistion mukaan kummien tukeminen koskee kaikkia pappeja, mutta myös jokaista seurakunnan kasvatustehtävään osallistuvaa työntekijää ja muita vastuunkantajia. Muistiossa huomautetaan, että kummit ovat jääneet unohdetuksi voimavaraksi. Kummiutta pidetään arvokkaana asiana ja kummius koetaan luottamustehtävänä. Kummit kokevat kuitenkin usein epävarmuutta siitä, mitä seurakunta heiltä odottaa. Kummin tehtävä toteutuu kehittyvänä ihmissuhteena, joka tarjoaa avointa ja lämmintä vuorovaikutusta. Tämä korostuu erityisesti nykyisin, kun perheet eristyvät, yksityistyvät ja erilaistuvat. Sekä seurakunta että vanhemmat voivat olla tukemassa tämän suhteen kehittymistä. Lämmin ja turvallinen ihmissuhde luo hyvän pohjan sekä lapsen kasvulle seurakuntayhteyteen että kummin omalle kasvulle kristittynä. (Kummien tukeminen heidän tehtävässään 1986, 3 4, 9 10.) Kummien asemaa ja tehtäviä pohtinut symposium (1987, 13, 17) kokoontui miettimään kummiutta piispainkokouksen suosittaman muistion pohjalta. Raportissa mainitaan, että lapsen kastaminen ei ole enää itsestäänselvyys. Nuoret perheet ovat lisäksi epävarmoja uskonnollisen kasvatuksen suhteen. Kristillisen kasvatuksen traditio on häviämässä. Seurakunnat eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota kotien antamaan opetukseen ja kummiuden mahdollisuuksiin. Kummit saattavat kokea riittämättömyyttä vastuun ja vaatimusten edessä. Kummius ei kuitenkaan ole mitään sen ihmeellisempää kuin toimia avustajana, kantajana, nostajana ja tukihenkilönä. Kummin tehtävänä on kantaa Jeesuksen luo. Hengellisenä isänä tai äitinä toimiminen ei tarkoita kummin omaa hengellisyyttä, vaan avustamista uudelleensyntymisessä, kasteessa. Kaunismäen (1997) pro gradu -tutkielmassa käsitellään pappien ja teologian opiskelijoiden kastepuheita. Puheet kohdistetaan yleisimmin vanhemmille ja kummeille, jotka ovat siten tärkeimpiä osallistujia kastetoimituksessa. Teksteissä käsitellään paljon opetus- ja kasvatusvelvoitetta. Kummien velvollisuudeksi mainitaan useimmiten rukous lapsen ja perheen puolesta. Kristillinen kasvatus yhdessä vanhempien kanssa esiintyy myös usein. Kummeja kehotetaan esimerkiksi kertomaan lapselle Jumalasta ja keskustelemaan uskon kysymyksistä. Puheissa tulee esille myös vanhempien tukeminen, lapsen aikuisena ystävänä oleminen, lapsen tuominen seurakunnan yhteyteen, kristityn esikuvana toimiminen, ajan antaminen lapselle, lapsen opettaminen rukoilemaan ja kastepäivän merkityksen opettaminen.

25 Lumijärvi (1998 ja 2000) toteaa, että kummiutta pidetään erityisenä kunniatehtävänä tai muuten hyvin tärkeänä asiana. Kummeilta kysyttiin, mitä he ajattelevat kummin tehtävästä. Vastaukset jaettiin neljään ryhmään. Suurimmaksi vastausryhmäksi muodostui sosiaalinen tehtävä (alunperin henkinen tehtävä), joka sisältää halun olla aikuinen ystävä ja esikuva lapselle. Tähän ryhmään kuuluvat tahtovat olla läsnä kummilapsen elämässä. Toiseksi ryhmäksi muodostui kristilliseen kasvatukseen osallistuminen eli hengellinen tehtävä. Tehtävää ei analysoitu kovin tarkasti. Usein se vain mainittiin. Lapsen puolesta rukoileminen tuli esille vain muutamassa haastattelussa. Monille hengellisestä tehtävästä puhuminen on vaikeaa eikä sitä mielletä itselle kuuluvaksi tehtäväksi. Kummin tehtävä saattoi olla jopa pelottava hengellisen sisällön vuoksi. Aineelliseen tehtävään liittyy lapsen muistaminen syntymäpäivinä ja jouluna. Kirkosta eronneet pitävät tätä tehtävää useammin kummin tehtävänä kuin kirkkoon liittyneet. Lumijärvi toteaa, että mikäli kummius on lähinnä aineellista muistamista, suhde kummilapseen voi jäädä vieraaksi. Tämä tehtävä nähdään yleensä vain yhtenä osa-alueena, ei ainoana kummin tehtävänä. Kummius juridisena vastuuna lapsesta sisältää ajatuksen, että kummin velvollisuuteen kuuluu huolehtia lapsesta, jos vanhemmat eivät voi sitä tehdä. Lumijärven mukaan tällä tehtävällä saatettiin puolustella itseä, jos kummius ei käytännössä merkinnyt mitään. Kummilla olisi siis käyttöä vasta sitten, kun perheellä on hätä. Johtopäätöksenä Lumijärvi toteaa, että kummiutta arvostetaan myös niiden taholta, jotka eivät ole erityisen uskovaisia. Eräs syy sosiaalisen tehtävän painottumiseen on se, että kummius voi olla tapa vahvistaa suhteita koko perheeseen. Hengellisyys on monelle tärkeää, mutta hengellisen kasvatuksen sisältöä ja tapaa, jolla se lapselle siirrettäisiin, ei ollut helppo sanoa. Aineellinen tehtävä oli tärkeä lähinnä niille, joilla ei ollut läheistä suhdetta kummilapseen. Juhani Nurmen (2000) Turun Yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitokselle tekemän pro gradu -tutkielman Kummius ennen ja nyt aiheena on kummiperinteen merkitys ja ilmenemismuodot tämän päivän Suomessa. Nurmi tarkastelee nykykummiuden erityispiirteitä sekä kummisuhteen eri osapuolten suhtautumista kirkolliseen kummiinstituutioon. Tutkimuksen primaariaineiston hankkimiseksi vuosituhannenvaihteen molemmin puolin julkaistiin lehtikysely Kotimaa-, Kirkko ja kaupunki- sekä Kirkko ja me- lehdissä, ja siihen vastasi 88 kirjoittajaa. Aineistoa täydennettiin myöhemmin kahdella teemahaastattelulla.