SUOMALAISIA HEVOSIA JA HEVOSIHMISIÄ

Transkriptio

1 AGRIMARKET SUOMENHEVONEN 100 VUOTTA valokuvanäyttely Näyttelyluettelo SUOMALAISIA HEVOSIA JA HEVOSIHMISIÄ 6. syyskuuta 1907 tehtiin suomenhevosen historian merkittävin päätös, Keisarillisen Suomen Senaatin päätös yleisen, koko maan käsittävän kantakirjan pitämisestä suomenrotuisista oriista. Senaatin päätöksellä vahvistettiin se, minkä eteen maassa oli jo jonkin aikaa työskennelty: maan oloihin ja etupäässä maataloustarkoituksiin soveltuvan kotimaisen rodun kehittäminen puhtaan siitoksen periaatetta noudattamalla. Pitkien välimatkojen maassa tarvittiin nopeita ja ketteriä kyytihevosia, maa- ja metsätalouden ja ensiaskeleitaan ottavan teollisuuden tarpeisiin puolestaan vankkoja vetohevosia hevosia, jotka soveltuivat juuri pohjoisiin oloihimme. Myös autonomian ajan kansallisromanttinen suomalaisuuden aate vaikutti kantakirjan perustamiseen: suomalaisella hevosella rakennettiin kansallista identiteettiä. Sadan vuoden aikana suomalainen hevonen on kokenut työhevosten valtakauden, talvi- ja jatkosodan ankarat ajat ja raviurheilun nousun, hevostalouden suuren murroksen maa- ja metsätalouden ja armeijan motorisoituessa sekä omaksunut uuden roolin suomalaisen ihmisen urheilu- ja vapaa-ajan kumppanina. Tästä alkaa satavuotiaan suomenhevosen tarina. I Hevonen oli muiden kotieläinten ohella talouden tärkeä turvaaja. Hevosella hoidettiin kyydin- ja kuormanajot, hevosella muokattiin pellot ja korjattiin sato, hevosella ajettiin kirkkoon ja kylille. Itsenäistyvässä ja itsenäistyneessä Suomessa hevosen panos maa- ja metsätaloudessa, erilaisissa rahtitöissä ja maanpuolustuksessa oli ratkaisevan tärkeä. Hevonen oli läsnä niin suomalaisen arjessa kuin juhlassa. 1 Oriiden kantakirjaamisen kahtena ensimmäisenä vuonna 1907 ja 1908 merkittiin kantakirjaan viisi Ilo-nimistä oritta. Vasta paljon myöhemmin valtio rupesi valvomaan tätä asiaa, sillä kovin hankalaksi tuli erotella samannimisiä toisistaan kantakirjanumeron perusteella. Ilo 300 hyväksyttiin kantakirjaan Viipurissa keväällä Se oli syntynyt kuusi vuotta aikaisemmin Enonkoskella Itä-Savossa. Ori oli punarautias, 152 cm korkea, ja kun rungon pituudeksi saatiin 155 cm, luku tuntuu kovin pieneltä, kun katsoo oriin kuvaa. Ilon isäksi tiedettiin Kerimäen ruununori Oiva, emästä ei muuta kuin Pastisen tamma. Käyttökokeita ei Ilolta vaadittu, ja rakennearvosteluksi tuli vain takajalat väärät ja kaikki jalat vähän hienot. Oriin kärryillä lienee oriin omistaja Kurkijoen maanviljelyskoulun johtaja Evald Relander vaimoineen, siis presidentti Lauri Kr. Relanderin vanhemmat. (IO) Kuvaaja tuntematon. 2 Kaavilla Pohjois-Savossa on Metsähallituksen isännöimä Telkkämäen kaskiperinnetila, jolla vaalitaan ja esitellään suomalaisen maatalouden vanhoja työtapoja ja perinne-esineistöä. Monissa kesäisissä näytöksissä katsojat saavat välittömän kosketuksen vanhan maatalouden moninaisiin tehtäviin kaskenpoltosta ja nauriin kylvöstä alkaen. Risukarhi on pätevä työväline kivisillä pelloilla vaikkapa vieläkin rikkaruohojen hävittämiseen ja rukiin kylvöä seuraavaan multaukseen. Kuvassa Urho Kainulainen näyttää, kuinka risukarhilla tehdään töitä. Aisoissa on ruuna Leiskuva. Se on näyttänyt kunnioitettavan työtarmonsa monissa vetokilpailuissa, jotka Juankosken hevosseura, Kaavin hevosystäväinseura ja Tuusniemen hevosystäväinseura ovat yhteistoimin jo kymmenkunta vuotta järjestäneet. (IO)

2 3 Kuva on Virosta, jonne maanviljelysneuvos Evald Relander loi tiiviit hevoskauppasuhteet pian itsenäisyyden toteuduttua. Virolaiset kiinnostuivat erityisesti työkelpoisuutensa osoittaneista kantakirjaoriista ja hyvistä orivarsoista, joiden he katsoivat lisäävän eestinhevosen, Viron alkuperäisrodun, kokoa, vankkuutta ja työkelpoisuutta. Maailmansotien välissä Viro osti Suomesta 13 oritta, joista muutamat onnistuivat niin hyvin, että niiden luomat suvut elävät yhä pienessä eestinhevoskannassa. Relander myi Viroon Jimin 1263, jonka numero uudessa kotimaassa oli 25E. (IO) Kuvaaja tuntematon. 4 Alusta asti oli selvää, että suomalaisen hevosen oli sovelluttava myös raskaisiin vetotehtäviin metsätalouden palveluksessa ja omattava erinomainen vetotekniikka, jolla siirtää kuormaa maastossa kuin maastossa. 5 Jostakin on aloitettava, teollisuusyrityksenkin. Suuren ja kansainvälisen Outokumpu Oy:n ensimmäinen kulkuväline oli tamma Vappu, jonka myi yhtiölle Erkki Smolander ( ) 500 markalla. Samalla Smolander siirtyi itsekin yhtiön palvelukseen hevosmieheksi. Kuvaaja tuntematon, kuvausvuosi II Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaisesti suomenhevosen valtasuvut ovat nykyisin jaakkolaiset, kirppulaiset, einolaiset ja uljaanpoikalaiset. Nimensä ne ovat saaneet oriista, jota suuren vaikutuksensa takia pidetään sukunsa kantaisänä. (IO) 6 Jaakko tt 118 syntyi vuonna 1864 nykyisessä Vilppulan pitäjässä. Polveutumisesta ei ole varmaa tietoa, yhteislaitumilla on siinä osuutensa. Jaakko vaikutti yksityisessä omistuksessa ja ruununoriina Hämeessä sekä elämänsä loppuvuodet Itä-Uudellamaalla. Oriin sisäiset ja ulkoiset ominaisuudet nostivat sen nopeasti maineeseen ja tärkeisiin edustustehtäviin Venäjän keisarikunnan suurissa maatalousnäyttelyissä jopa Moskovaa myöten. Turun suuressa maatalousnäyttelyssä 1881 Jaakko julistettiin näyttelyn parhaaksi hevoseksi, mikä näyttelyn valtakunnallisuuden huomioon ottaen saattoi merkitä koko suuriruhtinaskunnan parasta yksilöä. Jaakko ei ravurina kilpaillut paljonkaan, saavutti silti aikanansa mainittavan ennätyksen 6.14,0 kolmella virstalla. Jaakkoa esittävä kuva lienee vanhin nimetystä suomalaisesta hevosesta säilynyt valokuva. Näemme, että tummanraudikko 147 cm korkea ori on pitkärunkoinen, vähän pitkäselkäinenkin, hyväryhtinen ja että pää on kaunis ja ilmeikäs. Samanaikainen hippologi Ernst Fabritius kuvailee lähes kaunokirjallisesti Jaakon liikkeitä: Se liikkuu ihmeteltävän kepeästi, niin että näyttää siltä, että se pikemmin liukuu pitkin maata kuin juoksee, niin huomaamattomasti se siirtelee jalkojaan kovimmassakin vauhdissaan. Jaakon suku vahvistui osaksi suomenhevosjalostuksen perustaa ennen kaikkea ravikuningas Murron kautta. (IO) Kuvaaja tuntematon. 7 Hevoset olivat vielä 1900-luvulla tärkeä osa Suomen talouselämää. Voidaan siis todeta, että suuren työhevossuvun kantaisä Eino on muistettava tekijä maamme maataloushistoriassa ja sitä tietä myös sotahistoriassa, sillä lähes kaikki sotahevoset otettiin maataloudesta. Eino 680 syntyi Nilsiässä vuonna 1888 ja vaikutti valtion oriina ( ruununoriina ) Kuopion ympäristössä. Siitä tuli hyvin suosittu isäori, sillä sen jälkeläiset olivat luotettavia maamiehen työtovereita: varmoja vetäjiä, tarpeeksi joutuisia sekä oikuttomia käsitellä. Einoa pidettiin myös ravurina, koska sen ennätys oli aikanaan niinkin hyvä kuin 1.47,5/km. Eino oli koko 25-vuotisen elämänsä Pohjois-Savossa, sillä vuonna 1905 Halosen veljekset Kalle ja Kusti ostivat sen Leppävirran Saamaisiin. Siellä oriin jalostusvaikutus yhä laajeni ja syveni. Tärkeintä oli Einon suvun korkea käyttöarvo. Nopeuttakin sukuun tuli jalostuksen jatkuessa erityisesti Eino-Vakaan, Erakon ja Einon-Tähden kautta. Myös ravikuningas Lohdutus on einolaisia. (IO) Kuvaaja tuntematon. 8 Kirppu tt 710 syntyi vuonna 1879 Rovaniemen kirkonkylän Pöykkölän talossa. Sen isä oli Pohjois-Savosta ja emä Peräpohjolasta, molemmat kestävää ja vireää, jopa kulultaan hurjaa kantaa. Opetettavana se joutui kauppias Leontej Tichanoffille, joka Rovaniemeltä käsin kävi laajaa hajautettua kauppaa. Niillä matkoilla Kirppu näytti kestävyytensä, nopeutensa ja riehakkaan tarmonsa. Kestävyyttä tarvittiin maanteitse Ouluun, Jyväskylään ja Hämeenlinnaan tehdyillä kilpailumatkoilla. Väsynyt ori ei kilpailuissa parhaimpaansa yltänyt, mutta sen olemus ja luonne vakuuttivat turkulaisen eläinlääkärin Ludvig Fabritiuksen, joka sai sen halvalla ostetuksi. Fabritius nosti Kirpun maineeseen. Hänen oma uskonsa Kirppuun ja sen jälkeläisiin, asemansa (Turun) Hippoksen puheenjohtajana sekä vakuuttava esitystapansa tasoittivat Kirpun tietä kaikin tavoin. Vuosina Kirppu kilpaili kaikkiaan 26 kertaa ja voitti palkinnon 22 kertaa, niistä ensimmäisiä palkintoja 16 ja toisia 6, ennätys 1.44,1. Kirpusta jäi heikonlaisen tiineyttämisprosentin takia vain 175 jälkeläistä, jotka kuitenkin pystyivät luomaan laajan suvun lähinnä kantaisän hyvin periytyneiden sisäisten ominaisuuksien ansiosta. Myös suomalainen rotuleima on kirppulaisissa säilynyt myöhäisiin polviin saakka. Kirpun pojasta Alarikista 134 polveutuvat mm. valioperiyttäjät Hörö ja Vorna, Hilpurin 73 perikuntaa ovat valioperiyttäjä Ihmetys sekä ravikuninkaat Ihme-Toti ja ja Riuska. Fabritius on kertonut kaiken ihannehevosestaan kirjassaan Juoksijaori Kirppu. (IO) Kuva: Ludvig Fabritius. 9 Uljaanpoika 1649 ( ) on kuolemansa jälkeen noussut jalostustekijänä niin korkeaan merkitykseen, ettei kai kukaan sen eläessä olisi osannut sellaista aavistaa. Ori syntyi Valkjärvellä Tuomas Lankisella, joka vei sen myös kantakirjaan, oli pääosan urheilu-urastaan Torstin veljeksillä Räisälässä ja

3 ehtoovuotensa Korpelan hovissa Viipurin pitäjässä. Uljaanpoika, 152 cm, ei loistanut ulkonaisin avuin. Se oli kylläkin ryhdikäs ja tiivistekoinen mutta kevyt, kapea ja korkeajalkainen. Luonteeltaan se oli ihanteellinen, luotettava, aina altis palvelemaan ja lisäksi lahjakas ravuri. Ori kilpaili ahkerasti ja saavutti nopean ajan 1.34,5; sen ansiosta kotimaakunta kutsui sitä Karjalan ravikuninkaaksi. Uljaanpojan tiineyttämiskyky oli heikonlainen kaikkina siitoskausina, joita oli 13. Varsoja kertyi 339, ja niistä hyväksyttiin kantakirjaan 20 oritta ja 82 tammaa, siis 30 prosenttia, mikä on oikein hyvä tulos. Perikunnalleen Uljaanpoika antoi ihailtavan varmasti oman niuhottamattoman luonteensa, hyvät käyttöominaisuudet ja selväjalkaisuuden. Uljaanpoikalaisten nuhteeton luonne oli tehokas ase vähentämässä Karjalassa vallitsevan Alarikin suvun ylivaltaa. Alarikilaiset oriit olivat yleensä muhkeita liinakoita, hyviä peltohevosia mutta monesti myös hankalia käsitellä. Oman aikamme uljaanpoikalaisista merkityksellisin on ollut viisinkertainen ravikuningas ja periyttäjämestari Vieteri. (IO) 10 Eri-Aaroni 3423-Valio ( ) on monen asiantuntevan mielipiteen mukaan suomenhevosen jalostushistorian tärkein yksilö. Se syntyi Seinäjoen Rintalassa, eli Fritz Buttenhoffin omistamana ja Arvi Räikkösen hoitamana Viipurin pitäjässä sekä sotiemme johdosta eri puolilla maata, viimeksi Nastolassa, josta se muutti 1946 syntymämaakuntaansa Laihian oriyhdistyksen omistukseen. Hinta 2 milj. markkaa oli korkein siihen asti Suomessa maksetuista. Rakenteeltaan 157-senttinen Eri-Aaroni oli melko vankkatekoinen, syvärunkoinen ja lihaksikas. Tummanrautias väri, runsaat valkoiset merkit, aaltoilevat jouhet sekä ennen kaikkea ylevä ryhti ja juhlava esiintyminen tekivät siitä poikkeuksellisen näyttävän suomenhevosen. Yksilönä ja työhevoskantakirjan oriina se sai III palkinnon, mutta jo aikalaisilleen Eri-Aaroni oli ennen muuta raviratojen tähti. Elokuussa 1940 Karjalan evakot Eri-Aaroni ja Räikkönen saivat Tampereella aikaan uuden häikäisevän Suomen ennätyksen 1.27,8, ja kun 1943 voitiin sodasta huolimatta ajaa ravikuninkuudesta, Eri-Aaroni voitti tavoitellun arvon. Laihialle tullessaan ravikuningas siirtyi ahkeran valmentajan Räikkösen vastuulta taitavan hoitajan Matti Torkon talliin. Suurimman osan noin 1100 varsastaan Eri-Aaroni tuotti Laihialta käsin. Niistä kelpuutettiin kantakirjaan 167 oritta ja 379 tammaa, yhteensä siis 546. Kantakirjajälkeläisten yhteisluvussa Eri-Aaronin voittaa vain sen poika Aromus, jolla luku on 570. Eriaaronilaisille oli yhteistä vankanlainen lihaksikas runko, kuivat hennohkot jalat ja tyydyttävät kaviot, rotuleimassa oli monesti jaloutta. Varsat olivat ongelmattomia opetettavia, eivät vaivalloisen vireitä, rehtejä käsitellä ja sisuskaluiltaan terveitä. Vetovarmuuden periyttäjänä Eri-Aaroni oli työhevosjalostuksen parhaita. Ensimmäisen polven ravikuninkaallisia sen varsoissa on viisi. Jalostusvalion arvon Eri-Aaronin pojista ja tyttäristä on saanut kuusi oritta ja yksitoista tammaa. (IO) 11 Ravikuningas Murto 2306 ( ) syntyi Etelä-Pohjanmaalla, eli kilpailuvuotensa Etelä-Suomessa ja palasi sitten synnyinmaakuntaansa toimittamaan tärkeintä työtään. Etenkin juoksukuntoisena tavanomaisesta suomenhevostyypistä aika lailla poikkeava Murto hyväksyttiin kuusivuotiaana kantakirjaan. Lausunto oli rungon ja jalkojen osalta hyvä, alkuperäisessä pöytäkirjassa jopa parempi kuin 1926 julkaistussa painetussa kantakirjassa. Murron ravilahjat olivat Suomessa ennen näkemättömät, ja oriista tuli jopa pohjoismainen tähti. Kotimaassa se alitti ensimmäisenä kolmen minuutin rajan kahdella kilometrillä, tosin epäviralliseksi jääneessä kilpailussa. Murron ennätykseksi tuli 1.29,4. Ravikuninkuuden se voitti kahdesti. Murtolaiset hevoset ovat olleet polvesta polveen keskeisen tärkeä aines suomenjuoksijan jalostuksessa. Siinä työssä ansioituivat Murron pojista etenkin Eri-Aaroni, Paanari, Murti ja Valokaskin, joka ylsi ravikuninkaaksi vaan ei kantakirjaoriiksi mm. heikon vetonsa takia. Murron ensimmäisen polven jälkeläisistä selvisi kantakirjaan 52 oritta ja 134 tammaa. Eläessään se sai jälkeläisistään II palkinnon, joka 1960-luvulla tarkistettiin I palkinnon tasolle. Murtolaisille hevosille oli ominaista hyvä työkyky, myös vetotarmo, rasitusta kestävä rakenne sekä ennen kaikkea oikuttomuus ja muutenkin helppo käsiteltävyys. (IO) Kuva: Väinö Erälä. III Suomenhevosen uudemman jalostushistorian merkittävät nimet ovat samalla myös suuria urheilunimiä: moninkertaisia ravikuninkaita, ikäluokkatähtiä, Suomen mestareita, uranuurtajia. 12 Kukapa suomalainen ei tuntisi nimeä Vieteri. Vieteri TJ-Valio syntyi vuonna 1967 Mäntsälässä Pentti Savolaisella. Vieterin isä oli Vilperi, emä Vekkuli ja emänisä Valokko. Kaarlo Partanen osti Vieterin sen ollessa kaksivuotias, ja heistä tuli legendaarinen pari raviradoilla. Vuosina Vieterin nimi komisti vuoden nopeimpien tilastoja. Suomen ennätys parantui aikaan 1.21,6a. Kuusivuotiaana Vieteri seppelöitiin ensimmäisen kerran ravikuninkaaksi, ja kaikkiaan Vieteristä tuli viisinkertainen ravikuningas. Ori voitti urallaan 161 kertaa ja oli myös markkamiljonääri. Vieteri kantakirjattiin heti neljävuotiaana I palkinnolla sekä työhevosten että juoksijahevosten jalostussuunnalle. Jälkeläisiä syntyi kilpailemisen ohessa yhteensä 733, joista se palkittiin korkeimmalla Valio-palkinnolla vuonna Parhaina jälkeläisinä mainitaan ravikuninkaalliset ori Vireeni, tamma Valomerkki ja tamma Vipu. (TPe) 13 Erittäin monen menestyneen juoksijan suvusta löytyy Vokker. Vokker J-Valio syntyi vuonna 1969 Kauhavalla Sirkka Kalliokosken talliin. Sittemmin Vokkerin omistivat Antero ja Paavo Vesterinen Laukaasta. Vokkerin isä oli kaksinkertainen ravikuningas Forte, emä Halla ja emänisä Lähetin. Vokker oli kilpahevosena erittäin kestävä, se kilpaili yhteensä 249 kertaa. Voittoja ja sijoituksia kertyi 177. Ennätykseksi Vokker juoksi 1.22,3a, ja voittosumma ylitti miljoonan markan rajan. Suvultaan Vokker on voimakkaasti murtolainen. Oriin siitoskäyttö nousi huippuunsa 1980-luvun loppupuolella hyvien jälkeläisnäyttöjen ansiosta ja suosio jatkui aivan vanhuusvuosiin saakka. Yhteensä Vokkerilla on jälkeläisiä 935, joista maailmanmaineeseen nousi euromiljonääri ja uskomattoman hienon kilpailu-uran tehnyt ori Viesker, ennätys 1.19,9a. (TPe)

4 14 Hilu jo 65-Valio syntyi vuonna 1961 Inkoossa Lars Siggbergin talliin. Kilpailukaudella oriin omisti Erkki Sääluoto Karjalohjalta ja siitoskaudella laihialainen Hilu-Yhtymä. Hilun isä oli Vihi, emä Eri-Pulu ja emänisä Eri-Aaroni. Askeliltaan voimakas Hilu saavutti ennätyksen 1.26,1a. Vuonna 1969 syntyi sen ensimmäinen kolmen varsan ikäluokka, johon kuuluivat ori Hiluri ja tamma Viluma. Edellinen juoksi heti neljävuotiaiden Suomen ennätyksen 1.29,7a ja jälkimmäisestä tuli ravikuningatar. Hilu on sukutaustaltaan vahvasti eri-aaronilainen, sillä sen isänisänisä ja emänisä oli Eri-Aaroni. Hilu on myös vaikuttanut eniten siihen, että niin monen suomenhevosen sukutaulussa edelleenkin esiintyy Eri-Aaroni. Hilun sukulinja jatkuu nykyisin hallitsevan ravikuninkaan Saran Salaman vetämänä. (TPe) 15 Yksi Suomen suosituimmista siitosoriista on Suikku. Suikku J-Valio syntyi vuonna 1978 Hämeenkyrössä Antti ja Matti Hämylän talliin. Suikun viimeinen omistaja oli Marianna Paavolainen ja Nurmen Talli Karkkilasta. Suikun isä oli Vekku-Lento, emä Aritar ja emänisä Ari. Suikun emän Arittaren emä oli legendaarinen Suhina, joka oli paitsi moninkertainen ravikuningatar myös ravikuninkaaksi kruunattu tamma. Suikku oli ravurina varhaisnopea ja se voitti neljävuotiaana yhtä vaille kaikki 17 lähtöään, mukaan lukien ylivoimainen Kriterium-voitto. Suikun valmentamisesta ja kilpailuttamisesta vastasi Tuomo Mäkelä Kiikasta. Kahdeksanvuotiaana nuorena oriina Suikku siirtyi Orimattilaan siitoskäyttöön, joka jatkui keskeytymättä 22 vuotta. Tammoja astutettiin ja keinosiemennettiin sillä lähes 2000, ja useana vuonna tammojen varsomisprosentti nousi yli 70:n. Suikku jätti jälkeläisiinsä varhaista nopeutta ja kokoa. Sen nopein poika on superjuoksijan rajan 1.20,0 rikkonut Sipori ennätyksellään 1.19,4a. (TPe) 16 Kouluratsastuskenttien liinaharjainen hurmuri Kelmi R-Vr syntyi vuonna 1979 Valtion hevosjalostuslaitoksella Ypäjällä. Sen emä on Jokioisten kartanoiden vanha työhevostamma Saparo ja isä ratsupienori Kotomies RP. Kelmin kilpailu-ura kouluratsastuksessa on vailla vertaa. Jo viisivuotiaana se voitti Nuorten hevosten kouluratsastuksen championaattikilpailun. Suomenhevosten kouluratsastuksen Suomen mestaruuden Kelmi saavutti yhteensä seitsemän kertaa vuosina Se sijoittui lukuisia kertoja avoimissa kouluratsastusluokissa aina vaativalla tasolla saakka. Kelmillä on yhteensä 103 jälkeläistä. Huonon spermanlaadun ja siitä johtuvan heikon tiineyttämiskyvyn vuoksi määrä on pieni. Kelmin jälkeläiset ovat menestyneet hyvin erityisesti kouluratsastuksessa, parhaimpina Satso, Eeli ja Jaime. Esteratsastuksessa on ansioitunut Kelmin poika Samuli, kaksinkertainen SM-mitalisti. Ensimmäisenä ja tähän mennessä ainoana ratsusuunnan oriina Kelmi on palkittu korkeimmalla jälkeläisten perusteella annettavalla palkinnolla, valiopalkinnolla (Vr). Kuva: Hevosurheilun arkisto 17 Pienhevosori Jessimo RP syntyi vuonna 1979 Puumalassa Vilho Härkösellä. Jessimon ovat omistaneet Aino Ilvonen Ruokolahdelta ja myöhemmin Riitta Okkonen Sotkamosta. Jessimon isä on Kimmoke, emä Jessi-Mei ja emänisä Primaus. Jessimo on pienhevosjalostuksen uranuurtaja. 144 cm korkea ori kantakirjattiin heti neljävuotiaana sekä ratsu- että pienhevossuunnalle. Sen jälkeen on jälkeläisiä syntynyt yhteensä 29, joista pienhevosten kantakirjaan on merkitty jo puolet. Parhaita ovat oriit A.T. Jesperi ja A.T. Pikku-Nikko sekä I palkinnon tammat Jessina, A.T. Loisto, Aika-Nasta, A.T. Pikku-Laku ja Vieno-Kaneli. Jessimo on palkittu jälkeläisistään I palkinnolla. (TPe) IV Suomenhevonen puolusti Suomea suomalaisen miehen ja naisen rinnalla viime sodissamme Sen antama apu niin sota- kuin kotirintamalla oli vertaansa vailla. Se varmisti armeijan liikkuvuuden, kuljetti ammukset ja tarvikkeet, ruoan ja lääkkeet, haavoittuneet ja kaatuneet. Se mukautui ankariin oloihin ja huollon sattumanvaraisuuteen ja teki nurkumatta osuutensa itsenäisyytemme säilyttämiseksi. 18 Raskas kenttätykki vaihtaa tuliasemaa laukassa. Kesän 1944 viivytystaisteluissa tykistöhevosten tappiot olivat raskaat. Valoisat kesäyötkään eivät siirtoja salanneet, ja vihollisen maataistelukoneiden konekiväärisuihkut saattoivat hetkessä tappaa tai haavoittaa valjakosta monta. Silloin oli nopeasti todettava tykkimiesten tilanne, autettava haavoittuneita, sen jälkeen ammuttava liikuntakyvyttömiksi haavoittuneet hevoset sekä päästettävä liikkumaan kykenevät valjaista. Viimeksi oli tuhottava tykki esimerkiksi hävittämällä sen lukko, jos näytti siltä, että ase jäisi vihollisen haltuun. (IO) 19 Tykistön raskaimmat aseet painoivat kolmisen tonnia ja vaativat jopa neljä vetoparia eli kahdeksan hevosta. Lähinnä tykkiä oli tankopari, sen edessä kaksi keskiparia ja niiden edessä kärkipari. Tankoparin hevosten välissä oli vetotanko. Sen päässä oli keskivedätin, johon kiinnitettiin edellisten vetoparien vetoliinat. Vetoliinojen päät olivat längissä kiinni, ja liinat kulkivat pitkin hevosten kupeita. Mäkivöihin kiinnitetyt hihnat pitivät liinat tarpeeksi korkealla, etteivät hevoset tilanteiden vaihdellessa sotkeneet niitä jalkoihinsa. Mäkivyöt tarvittiin etenkin peruuttamisiin ja kääntymisiin. Ratsurien paikka marsseilla oli vasemmanpuoleisen hevosen selässä. Oikeanpuoleinen hevonen oli tavallisesti käsihevosena, siis ilman ratsuria. Tankoparin ratsuri oli valjakon johtaja, tykinjohtaja seurasi vieressä ratsain. Kuvan kaltaisen kumisevan pikasillan ylittäminen on ensikertaiselle hevoselle koettelemus. Siksi on tärkeää, että valjakossa on muutama tottunut esimerkkiä näyttämässä. (IO)

5 20 Ratsuväkiprikaatin joukko-osastot eli Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Hämeen Ratsurykmentti olivat Äänisniemellä Ratsuväen koulutuskeskuksen majuri Yngve Bützow kävi joskus johtamassa upseereiden ratsastusharjoituksia, jottei näiden taito kokonaan unohtuisi. Eskadroonien päälliköiden oli puolestaan harjoitettava alaisensa. Tässä Uudenmaan rakuunat vertailevat suomenhevosten ja lämminverikköjen hankiominaisuuksia. Tilanteenkestävyydessä ei havaittu eroja. (IO) 21 Tammikuussa 1942 tuli 14. Divisioonan komentajalle kenraalimajuri E.J. Raappanalle Päämajasta poikkeuksellinen käsky. Hänen piti lähettää Muurmannin radalle ennen kuulumattoman vahva partio, huolto-osineen yli 2000 miestä. Kohteessa sen oli tehtävä pahojaan ja vähennettävä vihollisen painostusta Maaselän kannaksella. Raappana määräsi osaston komentajaksi Hämeen Ratsurykmentin majurin Arnold Majewskin. Hevosia oli mukana 268, tässä niistä kaksi. Sadan kilometrin matkalla kärkihevosia oli vaihdettava tiuhaan, sillä hanki ulottui monesti vetäjän mahaan saakka. Varsinaisen iskun alettua hevoset jätettiin väliasemaan. Hyökkäys oli menestyksellinen, sillä suomalaiset katkaisivat radan, tuhosivat satakunta rakennusta ja katkoivat viestiyhteydet. Omiakin tappioita tietysti tuli: kolme miestä kaatuneina ja kymmenen hevosta. (IO) V Suomen armeija oli talvisodassa hevosvetoinen se on tosiasia. Esimerkiksi kenttätykistörykmentissä oli 1300 hevosta, kaksi moottoripyörää ja viisi henkilöautoa, jalkaväkirykmentissä taas 500 hevosta, kaksi moottoripyörää ja yksi henkilöauto ja jalkaväkipataljoonassa sata hevosta. Kuorma-autoja koko armeijassa oli syksyllä 1939 vain 134. Puolustusvoimien omien n hevosen lisäksi siviilistä otettiin kaikkiaan yli hevosta. Jatkosodassa puolustusvoimien moottorointi oli jo pidemmällä, mutta hevosten tarve oli yhä suuri: jatkosotaan lähti n hevosta, joista kymmenisen tuhatta oli puolustusvoimien omia. 22 Tykistöhevosen tehtävä oli sodissamme raskain. Hevostappiot eivät suinkaan aina johtuneet vihollisen tulesta. Niinpä nopeassa etenemisvaiheessa heinäja elokuussa 1941 tykistömme menetti useita satoja hevosia vain siksi, että ne eivät juuri siviilistä otettuina kestäneet kiivasta menoa sekä siihen liittynyttä riittämätöntä ravintoa ja muutakaan vajaata huoltoa. Kuvassa nähdään tykistöhevosen valjastuksen erikoisuus: länget ovat yhtenäinen soikio ilman rinnustinta ja harjustinta, ne vain sujautetaan hevosen kaulaan. Aikaa ei siihen tärväänny, mutta ankarassa vedossa sopimaton valjaskapine saattaa vähentää tehoa ja aiheuttaa vaikeasti parannettavia lyöttymiä. (IO) 23 Jalkaväen huolto toimii siellä jossakin jatkosodan aikana. Talvisodan jälkeen oli armeijassa päädytty luokittomaan valjastukseen, johon yleensä yhdistettiin mäkivyöt. Luokittoman länkivaljastuksen puolesta puhui erityisesti helppous, sillä jos kiireessä tottumaton mies joutui valjastamaan, hänelle tuli monesti vaikeuksia luokin kanssa. Entä tiheäkasvuinen korpimaasto? Siellä luokiton hevonen vaikkapa purilaan eteen valjastettuna pääsi kapeammasta raosta kuin luokin kanssa. (IO) 24 Hevonen puhuu hoitajastaan (Siuntio). Jalkaväen mies on raskaine pakkauksineen päässyt ainakin osaksi marssia hevosen selkään ja muistanut juottaa juhtansa, kun mahdollisuus on tullut näkyviin. Sopii toivoa, että tavoitteeseen päästyä hevonen myös pestään, sillä perin rapaista on kulku ollut. (IO) 25 Sodissamme maavoimien joukko-osastoissa miehistö oli usein samalta seudulta, mistä sitten aiheutuivat joskus kotipitäjiä kohdanneet ankarat iskut. Hevoset hajaantuivat eri aselajien tarpeen mukaan paljon laajemmin, joten ani harvoin hevonen ja sen isäntä taistelivat lähellä toisiaan. Kuvamme kertoo kuitenkin yllättävästä ja iloisesta kohtaamisesta, kun isäntä tapasi kesällä 1941 Hangon rintamalla oman hevosensa. (IO) 26 Kaverukset ryhmäkuvassa. Ratsumiehiä Ypäjällä 1940-luvulla. Kuvaaja tuntematon; Katariina Salon kokoelma.

6 VI Sotaan otetuista hevosista pyrittiin pitämään niin hyvä huoli kuin se ankarissa oloissa oli mahdollista. Lääkintää ja kavioiden hoitoa, syöpäläistorjuntaa ja ruokintaa ei ollut vara laiminlyödä. Sotaan otetut hevoset numeroitiin ja niitä seurasi palveluspaikasta toiseen hevoskortti, johon merkittiin yksityiskohtaiset tiedot hevosesta ja sen omistajasta sekä palvelusaikana hevosta kohdanneet tapaturmat, sairaudet ja suoritetut hoitotoimenpiteet. Kortit ovat osoitus siitä, että puolustusvoimat tiesi ottaneensa hevoset vain lainaksi ja olevansa niistä vastuussa. 27 Aivan eittämätön on tosiasia, että 90 tapauksessa sadasta kengitys on syynä niihin sairauksiin, joita hevosen jaloissa niin usein ilmenee, kärjisti jääkärieläinlääkintäeversti Georg Öhman jo ennen sotavuosia. Siksi armeija kouluttikin omissa laitoksissaan ammattitaitoisia kengitysseppiä ja opetti alan taitoja myös valituille varusmiehille. Siviiliin päästyään he olivat kysyttyjä ammattilaisia Suomen maataloudessa. Sodassa he joutuivat koulutuksensa mukaisiin tehtäviin, ja jatkosodan aikana parhaat reserviläiset opetettiin täyteen kengityssepän pätevyyteen saakka. Vuoden 1943 alussa heitä oli jo yli 200. Se näkyi nopeasti sotahevostemme kunnossa. On ilahduttavaa katsella armeijan hevosten kengitystä nyt, kun vertaa sitä esimerkiksi heti otoista saatujen hevosten kengitykseen. Voinkin väittää, että hevosten kengitys armeijassa on kotoista yleistasoa paljon korkeammalla, todisti eläinlääkintämajuri Helge Ögård ennen mainitun vuoden päättymistä. Kuvassa kengitysseppäaliupseeri on saanut hyväkavioisen hevosen malliksi opettaessaan kavion rakennetta. (IO) 28 Täiden vaivaamat sotahevoset saattoivat hangata vaikkapa takapuolensa tai kaulansa rikki. Karuissa oloissa haavat helposti tulehtuivat, alensivat palveluskelpoisuutta ja aiheuttivat sairauspäiviä. Rintamasotilaiden täisaunan ohessa Suomen armeijassa kehitettiin myös hevosten täisauna, josta tuli sotavuosiksi välttämätön terveydenhuollon väline. Hevonen suljettiin tiiviiseen koppiin, jonka ulkopuolelle pää oli jätettävä. Syöpäläiset tuhoava rikkikaasu poltettiin lähistöllä ja päästettiin koppiin omaa hormiaan myöten. Hevosten silmiin tai hengityselimiin sitä ei saanut päästää. (IO) 29 Eläinlääkintälottien koulutus aloitettiin jo ennen talvisotaa Punaisen Tähden kursseilla. Myönteisten kokemusten ansiosta koulutus oli jatkosodan aikana runsasta. Hevossairaaloissa noin 250 naista sai tarpeellisen pätevyyden, ja enimmillään heitä oli palveluksessa sotatoimialueella ja kotirintamalla alun toista sataa. Eläinlääkintälotat toimivat esimerkiksi leikkausavustajina, potilaiden hoitajina ja kaluston huoltajina. Kun heidän ammatilliseen otteeseensa yhdistyivät lämmin sydän ja taitavat kädet, heidän merkityksensä toipilashevosten kuntouttamisessa oli varsin suuri. Konilotan nimityksen eläinlääkintälotat ovat omaksuneet kunnia-arvokseen. Kuvassa kaksi heistä kuntouttamassa toipilashevosia. (IO) 30 Asemasodan aikana voitiin rakentaa lähelle rintamaakin suunnilleen rauhanomaisia oloja vastaavia talleja, kuten tässä. Puolustusvoimien omistamilla hevosilla lautasen karvanleikkaukset olivat erilaiset kuin ottohevosilla. Talvisodassa ottohevoset merkittiin polttamalla kavioon numero. Se kuitenkin kului kavion kasvaessa ja sen uusiminen oli rintamaoloissa hankalaa. Jatkosotaa varten annettiin uusi ohje. Sen mukaisesti siviilistä otetun hevosen vasemman lautasen karvaan leikattiin ensin noin 20 cm pitkä vaakasuora ura, jonka ylle merkittiin cm korkein numeroin hevosottomiespiirin tunnus ja alle hevosen oma numero. Hevosottomiespiiriin kuului tavallisesti kunta, joskus kunnan osa. Tällaisten merkkien uusiminen kävi helposti, kun vain oli saatavilla sakset. Tosin tekijäin käsiala vaihteli. Jokaisella sotahevosella oli oma korttinsa, joka seurasi sitä siirroissa. Korttiin merkittiin yksityiskohtaisesti yksilön sotatie, sen palveluspaikat, sairaudet, haavoittumiset, täisaunakäynnit, rokotukset, sairauslomat. Maataloudesta ja muusta talouselämästä pakko-otetuista hevosista pidettiin visu huoli. (IO) 31 Hevoskorsuja kaivettiin maahan sopivissa olosuhteissa. Kuvan tallit oli tuettu ja katettu niin hyvin, että ne kelpasivat talvikäyttöönkin. Erillisiä pilttuita ja karsinoita ei ollut mahdollista rakentaa, joten hevosten oli totuttava myös lepoaikana sietämään toisiaan lähietäisyydeltä. (IO) VII Suomenhevosta tarvittiin sodan aikana monenlaisiin välttämättömiin tehtäviin. Maamme väestöstä noin 16 % oli rintamalla, hevosista noin 12 %. Myös kotirintaman tarpeet oli sodasta huolimatta hoidettava ja pidettävä ruoan tuotannosta huoli. Kotirintaman hevostyöt eivät jääneet yksin nuorten poikien vastuulle, vaan naisten ja tyttöjen rooli hevosmiehinä oli merkittävä. Hevosia tarvittiin myös sodan päätyttyä Neuvostoliitolle luovutettavan alueen evakuoinnissa. Suomenhevonen sotahevonen on vuonna 1997 pystytetyn kiitospatsaansa ansainnut.

7 32 Korpisodan huolto vaati omat ratkaisunsa. Suomalaisen talonpoikaisperinteen mukainen purilas osoittautui jälleen kelvolliseksi. Se voitiin rakentaa korven omista tarpeista: aisoiksi kaksi rankaa, joiden väliin hevosen taakse tuli jonkinlainen ritilä kuormaa varten. Materiaalin kuljetukseen oli sopiva tyvipurilas, kun taas haavoittuneiden kuljettamiseen käytettiin latvapurilasta, koska notkeat rangat myötäilivät maastoa ja helpottivat siten haavoittuneen tuskia. (IO) 33 Kun varsinaisia kantosatuloita ei ollut käytettävissä, taakkojen kiinnitysmenetelmät näyttivät monesti sangen tilapäisiltä, kuten tässä. Kesällä 1942 kantosatuloita suunniteltiin Mikkelissä Päämajan eläinlääkintäosastossa. Siihen puuhaan oli rintamalta komennettu Uudenmaan Rakuunarykmentin majuri Lars Rönnquist, jolle Suomen marsalkka joskus kertoi omista kantosatularatkaisuistaan Aasian-ratsastuksella vuosisadan alussa. Jo syksyllä voitiin antaa Veljekset Åström Osakeyhtiölle Ouluun 400 kantosatulan tilaus. Ne saivat myöhemmin kiittäviä arvosteluja sekä käyttäjiltä että komentajilta. (IO) 34 Karjalan maaseutua evakuoitiin jo talvisodan aikana. Sen päätyttyä 1940 Neuvostoliitolle luovutettava alue tyhjennettiin kokonaan, samoin vuonna 1944 aseiden vaiettua itärintamalla. Maatalousväestön evakuoinnissa oli hevosten osuus ensimmäisessä vaiheessa keskeinen. Tuo vaihe saattoi merkitä jopa satojen kilometrien taivalta raskaan evakkokuorman edessä, paikoin hoitamattomilla teillä ja ilmavaaran uhatessa. Kovin epäsäännölliset olivat myös tilaisuudet saada vettä, levätä ja syödä. Pikkuvarsat kulkivat emän rinnalla. Muistettakoon, että raskaan evakkomatkan kulkivat myös toisella vuodellaan olevat Eri ja Eri-Vili, tulevat ravikuninkaat. (IO) 35 Monesti toistetun laskelman mukaan Suomen naisten työpanos vapautti rintamatehtäviin divisioonan verran miehiä, siis noin Maataloudessa heinäharavan ajaminen oli tehtävistä keveimpiä. (IO) 36 Suomenhevosen sotahevosen kiitospatsas, kuvanveistäjä Herman Joutsenen luomus, paljastettiin Seinäjoella Törnävän puistossa elokuun 3:ntena Paljastuspuheessaan eduskunnan 1. varapuhemies Mikko Pesälä sanoi mm. näin: Kun sotavuodet alkoivat, suomenhevosia oli noin Nyt niitä on Urheiluhevosjalostus säilyttää rodun, niin uskomme, mutta rodun perinnäinen monipuolisuus on kaventumassa. Työhevosen ominaisuudet ovat väistymässä, mikä merkitsee myös sotilaallisiin tehtäviin soveltuvan hevosemme vähittäistä katoamista. Puolustusvoimat on luopunut hevosistaan, ja samalla se on lopettanut myös ajomiesten, kengitysseppien ja eläinlääkintäaliupseereiden kouluttamisen, mikä on koitunut isoksi vahingoksi hevosurheilulle ja maataloudelle. Nykytilanteessa tarvittaisiin selkeät ja tarpeeksi voimakkaat toimet monenlaisiin tehtäviin kelvollisen työhevosen elvyttämiseksi; ne auttaisivat sotilastarkoituksiinkin pystyvän pienen hevoskannan säilyttämistä ja sitä tietä myös perinnäisten hevosmiestaitojen ylläpitämistä. (IO) Kuva: J. Kalervo. VIII Näyttelyt ovat keskeinen ja tärkeä osa hevosjalostusta ja -kasvatusta. Hevosjalostusliitot järjestävät Suomessa vuosittain maaliskuusta lokakuuhun useita kymmeniä näyttelyitä. Tamma- ja varsanäyttelyissä kantakirjataan tammat ja arvostellaan 1 3-vuotiaat suomenhevosvarsat. Orinäyttelyissä kantakirjataan 4-vuotiaat ja vanhemmat oriit. Tärkeimpiä arviointikohtia ovat hevosen rakenne ja juoksuliikkeet, kestävyys ja luonne. Näyttelyiden tarkoituksena on tukea kotimaista kasvatusta, toimia valistavana tilaisuutena kasvattajille ja näyteikkunana yleisölle. Näyttelytulokset ovat puolueeton selostus hevosen rakenteesta ja liikkeistä, ja ne antavat myös viitteitä hevosen vanhempien jalostusarvosta. 37 Valtiojohtoisen hevosjalostuksen aikana oriiden kantakirjaanotot eli orinäyttelyt noudattivat vakiintunutta kaavaa. Näyttelypaikalle tultuaan tarjokkaan omistaja luovutti lautakunnalle oriinsa punnitustodistuksen, josta laskettiin vetokokeen vetovastus. Sitten alkoivat kokeet: kilometrin juoksu, puolen kilometrin totuttelu auton vetämiseen, puolen kilometrin kävelykoe, jonka aika kerrottiin kahdella, ja sitten varsinainen portaiden veto. Kun siitä oli päästy, siirryttiin tarkastelemaan luonnetta (ajettavuutta) ja liikkeitä. Myös eläinlääkäri tutki tarjokkaan kiinnittäen erityistä huomiota hammasrakenteeseen, kiveksiin ja nivuskanaviin. Sen jälkeen seurasi rivitys, josta kuvamme. Kävelyn, juoksun ja vedon lopulliset tulokset olivat nyt tiedossa. Jos ne kelpasivat eikä rakenteessa ollut huomattavia virheitä, hevoshoidontarkastaja, lautakunnan puheenjohtaja, lähetti oriin parilla sanalla toiseen luonnekokeeseen. Mutta jos hän rupesi selvittämään oriin sukua ja suorituksia, omistaja ja yleisö tiesivät, että ori hylätään. Syyn tarkastaja tietysti ilmoitti. Toisen luonnekokeen jälkeen tutkittiin jälleen liikkeet, ori mitattiin (työhevosori 13:sta ja yleishevosori 15 kohdasta), laskettiin pisteet ja luettiin loppulausunto. Hylkääminen tässä vaiheessa oli erittäin harvinaista. Kuva Kuopion orinäyttelystä tammikuussa 1939; varkautelaisen Armas Pölläsen esittämä ori Osra yh 496 selvisi rivityksestä kantakirjaan. Hevoshoidontarkastaja Arthur Grönholm (kävelykeppi) tarkastelee oritta, oikealla paperi kädessä kantakirjakonsulentti Hemmo J. Salmi. (IO) Kuva: Väinö Erälä.

8 38 Vuosina kaikille orikantakirjan tarjokkaille kuului pakollisena vetokyvyn koetos. Professori Toivo Terhon kehittämä ja pitkään tarkasti kokeiltu vetovastuksen säätö- ja mittauslaite kiinnitettiin Maataloushallituksen henkilöautoon. Vedettävät portaat olivat 50 metrin pituisia. Tauon jälkeen auton jarrulla säädettävä vetovastus oli edellistä porrasta kovempi, joten oriilla oli entistä raskaampi irtiotto. Kovenevat irtiotot tekivät vetokokeesta myös luonnekokeen, joka paljasti vikurit, ampujat, länget korviin -peruuttajat, hermostuneet kuopijat ja sen sellaiset. Väinö Vanhatalon ori Loistu 4291 Harjavallasta suoritti hyvän vetokokeen kantakirjaan tarjottaessa 1944 ja 2. näyttelyluokassa Vuonna 1952 Loistu siirtyi markan hinnasta Valtion hevossiittolaan Ypäjälle, jossa se kohosi jalostusvalioksi. (IO) Kuva: Väinö Erälä. 39 Rakenteen arvostelua varten hevonen asetetaan esitysasentoon siten, että kaikki jalat ovat näkyvissä. Ori Heilari Hämeenlinnan näyttelyssä vuonna 1948 Arvi Pekkasen esittämänä. Kuvan vasemmassa laidassa nuorempi hevosmiespolvi ottaa jo oppia tilanteesta. Kuva: Markku Pihkalan kokoelma. 40 Suurimman osan valtiojohtoisen kantakirjanpidon aikaa ( ) jalostusoriiden ja -tammojen omistajat saivat halutessaan koota hevoselleen jälkeläisryhmän ja esittää sen tamma- ja varsanäyttelyssä, jossa kantakirjakonsulentin johtama lautakunta sen arvosteli. Oriin jälkeläisryhmästä kirjoitettiin tarkka lausunto, jossa verrattiin oriin siitossaavutuksia paikkakunnan tammakantaan. Isän rakenteen periytyvyys sekä siinä ilmenevät vahvuudet ja heikkoudet todettiin erityiselle lomakkeelle. Sitten lautakunta kirjasi tietonsa oriin varsojen käyttöarvosta. Lopuksi se ehdotti (ellei jättänyt ehdottamatta) oriin palkittavaksi valtion orinäyttelyn 3. näyttelyluokassa. Nyt oli Maataloushallituksen vuoro tutkia tiedot, jotka olivat olemassa oriin kantakirjaan tarjotuista jälkeläisistä. Kun ori aikanaan esitettiin näyttelyssä, se palkittiin hevoshoidontarkastajan lukemassa lausunnossa esitetyin perustein. Hattulan tamma- ja varsanäyttelyssä 1930-luvulla tarkastettiin Hattulan hevosjalostusyhdistyksen oriin Tuure-Könnisen 2731 jälkeläisryhmä. Se arvosteltiin II palkinnolle, jonka ori sitten saikin jälkeläisten perusteella 3. luokassa. (IO) Kuva: Väinö Erälä. 41 Suomen Hippoksen yhdessä maakunnallisten hevosjalostusliittojen ja paikallisten hevosseurojen kanssa järjestämissä tamma- ja varsanäyttelyissä merkitään tammoja kantakirjaan sekä arvostellaan 1 3-vuotiaita suomenvarsoja. Suomen Hippoksen piiriagronomin johtama lautakunta toteaa varsan värin ja merkit, mittaa säkä- ja lautaskorkeuden, tutkii hampaat ja purennan sekä tarkastaa orivarsojen kivesten laskeutumisen. Liikkeet esitellään lautakunnalle kolmiokehällä sekä kävellen että ravissa. Tulokset ilmoitetaan kunkin ikäluokan arvostelun jälkeen ja ikäluokalle yhteisesti. Jokaisesta varsasta luetaan lausunto, ilmoitetaan pisteet tyypeistä, rungosta, jaloista, kavioista, kävelystä ja ravista (kustakin kohdasta korkeintaan 10, siis yhteensä enintään 60). Palkintoasteikko ulottuu täpärästä III:sta puhtaaseen I:een. Lautakunta nimeää ikäluokan parhaan (IP), ja varsojen arvostelun viimeisenä vaiheena IP: t kilpailevat keskenään näyttelyn parhaan varsan (NP) asemasta. Myös paras varsan esittäjä palkitaan. Kuvassa piiriagronomi Eero Perttunen mittaa varsan lautaskorkeutta, oikealla sippolalainen ravimies ja hevoskasvattaja Rainer Härmä, jolla oli aikanaan myös Kymen-Karjalan hevosjalostusliiton puheenjohtajan luottamustehtävä. (IO) 42 Sekä kantakirjaan tarjottavien hevosten että esitettävien varsojen kaviot katsotaan tarkasti. Lautakunta arvioi sarveisen laadun, kavion koon eri suuntiin, samoin säteen, holvin ja kannan. Kavioruston luutumaa ja sen astetta vahditaan tiukasti, sillä luutumalla on taipumusta periytyvyyteen; tiedetään, että vika voi olla urheiluhevoselle kohtalokas. Orinäyttelyissä lautakunnan tukena on lisäksi eläinlääkärin asiantuntemus. (IO) 43 Suuri enemmistö niistä suomentammoista, jotka noin 80 vuosittaisessa tamma- ja varsanäyttelyssä hyväksytään kantakirjaan, tulee juoksijahevossuunnan kantakirjaan eli J-suunnalle. Sitä tuo kirjain merkitsee juoksijatamman rekisterinumerossa. Tamman väri ja merkit verrataan niihin, jotka siitä kirjattiin puolivuotiaana ja kirjoitetaan tarpeelliset tarkennukset. Sitten mitataan tarjottavan säkä- ja lautaskorkeus, rungon pituus, rinnan ympärys, rinnan leveys ja etusäären ympärys polven alapuolelta. Kaksi lautakunnan jäsentä tai avustajaa ajaa luonnekokeen ja tarkastelee samalla tamman liikkeitä. Lopputarkastuksessa liikkeet kävelyssä ja ravissa arvioidaan tammaa kehäkolmiolla taluttaen. Sitten arvostellaan tamman rakenne, josta se saa korkeintaan 10 pistettä seuraavan jäsennyksen mukaisesti: runko, jalka-asennot, jalkojen terveys (kunto) ja kaviot. Kävely- ja juoksuliikkeistä annetaan kummastakin myös enintään 10 pistettä. Loppulausunnon yhteydessä todetaan tamman menestys raviradalla, ja sen taso vaikuttaa sekä hyväksymiseen että palkitsemiseen. Kuvassa piiriagronomi Ilkka Oijala (pöydän vieressä vas.) lukee lautakunnan päätöstä Hämeen hevosjalostusliiton näyttelyssä 1990-luvun alussa. (IO) 44 Liikkeiden arvostelemiseksi hevosta juoksutetaan tuomariston edessä, jotta nähdään liikkeiden puhtaus ja lennokkuus. Raviaskeleiden mallia näyttää kuvassa ratsuori Samuli Kuva: Margit Ticklén. 45 Hevonen valmistellaan näyttelyyn huolellisesti, ja myös esittäjä pyrkii olemaan parhaimmillaan. Turvallisuussyistä kypärän käyttö on pakollista. Kauniin ja jalon eläimen kanssa on helppo esiintyä reippaasti ja iloisella mielellä. O.K. Henri ja esittäjänsä Elisa kuuntelevat tuomariston ohjeita. Kuva: cmarin.

9 IX Nykyään suomenhevosta jalostetaan neljälle eri jalostussuunnalle: juoksijaksi, ratsuksi, työhevoseksi ja pienhevoseksi. Tavoitteena on kasvattaa suorituskykyisiä, hyväliikkeisiä ja -rakenteisia, kestäviä ja terveitä hevosia, joilla on käyttötarkoituksiin sopiva luonne. Ratsu- ja pienhevosjalostussuunnat tulivat juoksija- ja työhevosjalostuksen rinnalle vuonna 1971, kun kotimaisella kasvatuksella haluttiin vastata ulkomaisten ratsujen ja ponien voimakkaaseen tuontiin ja turvata siten suomenhevosen elinvoimaisuus rotuna myös muuttuvassa toimintaympäristössä. 46 Työhevonen on jykevä ja usein raskasrakenteinen. Liikkeiden tulee olla puhtaita ja hevosen toimiva. Kantakirjaukseen liittyvässä vetokokeessa hevosen on osoitettava kuormanvetokykynsä, myös vetotyyli arvostellaan. Luonteen taipuisuuteen, varmuuteen ja rauhallisuuteen kiinnitetään huomiota. Nykyaikaista työhevosta edustaa ori Pajatson Peli. Kuva: Eero Perttunen. 47 Suomenhevosjuoksija on kevytmuotoinen, mutta lihaksikas, melko pitkärunkoinen ja -jalkainen. Kantakirjaamisen ehtoina ovat tietyt ennätys- ja voittosummavaatimukset. Ori Vokmar edustaa juoksijasuuntaa. Kuva: Eero Perttunen 48 Suomenhevosratsu on ryhdikäs ja pitkäkaulainen ja melko lyhytrunkoinen. Kantakirjauskokeissa arvioidaan mm. hevosen ratsastettavuutta ja hyppykykyä. Kuvassa ori Sumiainen. Kuva: Margit Ticklén. 49 Pienhevonen on sopusuhtaisen pieni kaikilta osiltaan, ja sen säkäkorkeus saa olla enintään 148 cm. Kantakirjauksessa kiinnitetään huomiota mm. hevosen luonteeseen, tottelevaisuuteen ja yhteistyöhaluun. Monikäyttöisyytensä ansiosta suomenpienhevonen soveltuu niin koko perheen harrastehevoseksi tai terapiaratsastukseen kuin kilpailukäyttöön. Siinä on kaikki suomenhevosen ominaisuudet pienessä paketissa, mikä tekee siitä hyvän vaihtoehdon ponille, mutta sopivan myös aikuisille. Kuvan pienhevosori Ahon Odotus on kantakirjattu III palkinnolla. Kuva: Eero Perttunen. X 1950-luvulle asti maa- ja metsätalous oli lähes kokonaan hevosvetoista. Ennen toista maailmansotaa traktoreiden monista hevosvoimista suurin osa meni pitkälti äänenmuodostukseen ja yksi vetovoimaan, kuten erään kunnan historiassa todetaan. Hevosvetoinen koneistus oli kehittynyttä: oli niittokoneita, haravakoneita, kylvö- ja elonleikkuukoneita. Hevoskiertoa käytettiin puimakoneiden ja pärehöylien voimanlähteenä, hevosella hoidettiin metsä- ja siirtotyöt, maidon ajo meijeriin ja viljan vienti myllyyn. Metsätöissä muodostui kokonaan oma kulttuurinsa hakkuineen ja puunuittoineen; hevosilla vedettiin tukkikuormat uittoväylien varteen ja vedettiin uitossa tukkilauttaa. 50 On hevosta käyttäviä maatiloja, joissa yhä haetaan ainakin kotitarvepuut omasta metsästä. Ehkä olisi useampiakin, mutta puunhakuun sopiva välineistö on monesti rappeutunut ja kadonnut. Leppävirran Pauli Nyyssönen on säilyttänyt välineistönsä 1980-luvun jälkeenkin, jolloin tämä kuva on otettu. Myös työkilpailuihin hän on hevosillaan osallistunut. Pauli Nyyssönen on tässä hakemassa puukuormaa, ja hangessa kahlaa hänen I palkinnon työhevoskantakirjaoriinsa Oski. Aikaa kuvaa Oskin suku, sillä sen isä on tähtijuoksija ja jalostusvalio Hytke sekä emän isä suurjuoksija ja jalostusvalio Appu. Mutta Oskin emät ovat viidessä polvessa I palkinnon tai valiopalkinnon työhevostammoja, Paulin isän Taunon etevän jalostustyön saavutuksia. (IO) 51 Tukkisavotat ajoittuivat sydäntalven molemmin puolin, marraskuusta maaliskuuhun. Savottaan oli lähdettävä paukkupakkasillakin. 52 Jälleenrakentamisen aika oli ainutlaatuinen jakso sekä suomalaisen maaseudun että hevosen kannalta. Sodan traumoista toipumisen ohella oli raadettava tulevaisuuden ja leivän eteen, sodan jälkien korjaamiseksi, sotakorvausten maksamiseksi ja talouden turvaamiseksi. Suomi oli menettänyt ison osa maaalueistaan, ja suuri väestönosa oli asutettava uudelleen. Rintamalta palanneet miehet tarvitsivat työtä ja toimeentuloa. Ratkaisu siirtolais- ja rintamamiesky-

10 symykseen löytyi ennennäkemättömästä asuttamistoiminnasta, jonka myötä maahamme raivattiin noin uutta tilaa ja hehtaaria uutta peltoa. Kuvassa Aimo Rinne multaa perunaa Hulmu-hevosella Pornaisten Jokimäessä (nyk. Laukkoski) 1950-luvun alkupuolella. Taustalla näkyvä rakenteilla oleva rintamamiestalo kertoo omaa tarinaansa jälleenrakentamisen ajasta. Kuva: Paula M. Pehkosen kokoelma. 53 Heinätyöt ovat yksi tärkeimmistä tehtävistä maatalouden vuoden kierrossa. Heinää ovat haravoimassa Vilho Ruotsalainen ja ruuna Riku Varpaisjärven Leväniemessä Kuva: Reino Sorkio; Kyllikki Alasen (o.s. Ruotsalainen) kokoelma. 54 Sotia edeltäneinä vuosikymmeninä maassa oli vielä arvostettujakin siitosoriita, joiden vaikea käsiteltävyys, jopa vihaisuus oli yleisesti tiedossa. Kun Virolahden oriyhdistyksen oriiden hoitaja Anton Rahkonen sai Höron 2850 ja Karun 3291 viihtymään parina ilman että koko kylä kuuli, asia oli valokuvan arvoinen. Tätä kuvaa käytettiin sitten kertomaan isän ja pojan hyvästä luonteesta mm. astutusilmoituksissa, ja kova pari se olikin kyntöön ja äestykseen. Myöhemmin Hörö vaikutti yhdistyksen oriina Vihdissä sekä valtion oriina Ypäjällä, Karun taas osti Kimito öns hästavelsförening Kemiöstä. Molemmat korotettiin kuolemansa jälkeen jalostus-oriiden valioluokkaan, saivat siis kantakirjanumeroonsa lisän AA. (IO) Kuva: Arvo Hottola 1935, Aaro Hottolan kokoelma, Hollola luvulla traktoreiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa pitkälti siksi, että traktoreiden tuonnin säännöstely vapautui ja kaikkia merkkejä alkoi olla saatavilla. Hevosta tarvittiin silti vielä maatalouden töissä, ja usein nähtiin hevosen ja traktorin työskentelevän rinta rinnan. Kuvan Aarre-oriin omistaja Toivo Asikainen kertoo hevosestaan: Kymmenvuotias ori Aarre on tässä alakouluikäisten lasten ajettavana. Aarre oli suorastaan lastenvahti, silloin kun lapset ajoivat pellolla tai ratsastivat oriilla sai olla varma, ettei mitään vahinkoa heille tapahdu. --- Hevosen viisaudesta ja palveluhalusta kertoo myös seuraava: Huomasin pihassa ajaessani etujalasta puuttuvan kengän, joten jätin oriin pihalle irralleen ja kävin sisältä kengitystyökalut hakemassa. Aarre näki mitä minulla oli käsissä, nosti ylös jalan, mistä puuttui kenkä ja hörhötti minulle, että tähän jalkaan lyö poika uusi kenkä. Kuva: Toivo Asikaisen kokoelma, Hiirola. Vaikka konevoimaa oli jo apuna, suuren osan työstä tekivät yhä miehet ja hevoset. Traktoria opittiin näppärästi hyödyntämään hevosten rinnalla ja järjestämään työt taloudellisesti: raskas kuormantekotyö hoidettiin konevoimalla, ja kuormia ajettiin hevosilla, jolloin säästyi polttoainetta. Kuvassa hevoset E.A. Tähkä, Lihtari ja Aro-Lumi odottelevat kuormaa kärryynsä Tampereella Laalahden tilalla vuonna Kuva: Markku Pihkalan kokoelma. XI Suomenhevonen on kokoonsa nähden maailman parhaita vetohevosia: sisukkaan luonteensa ja älykkään vetotekniikkansa ansiosta se pystyy vetämään painavampia kuormia kuin raskaammat ja suuremmat kylmäverihevoset. Suomenhevosen vetokapasiteetti nousee jopa 200 prosenttiin sen omasta painosta. Suomenhevoselle löytyy käyttöä työhevosena vielä nykyäänkin esimerkiksi puunajossa puisto- ja harvennusmetsissä, sillä kevyenä se ei riko metsänpohjaa. Työhevoskäyttöä on viimeisten kymmenen vuoden aikana elvytetty sekä ansiotoimintana että harrastusmuotona hevosmiestaitojen säilyttämiseksi. Myös rodun monipuolisen geeniperimän kannalta työhevoskannan säilyminen on tärkeää. 56 Suomen tunnetuin ja erityisen hyvin menestynyt ravivalmentaja Kaarlo Partanen oli hyvin kantansa perustellen sitä mieltä, että kohtuullinen vetokoe olisi tarpeen myös juoksijasuunnan kantakirjaan hyväksyttäville hevosille. Aika yleinen on se mielipide, että kevyehköt maataloustyöt ovat jopa eduksi juoksijahevosen valmennuksessa. Sillä kannalla on myös Virolahden Markku Mässeli, joka tässä valiojuoksijaoriinsa Vilman-Lennon kanssa opettaa nuorta totolaista orittaan Jyrährystä vetotehtäviin. Samalla molempien ravurien lihaskunto vahvistuu. (IO) 57 Hevosella kerkiää yhä heinätöissäkin. Tamma Aro-Preisti heinänharavointitöissä Punkalaitumen Vihalaidassa vuonna Kuva: Sinikka Rantanen; Sonja Säterin kokoelma, Punkalaidun. 58 Parina viime vuosikymmenenä on järjestetty enää harvoja hevoskynnön kilpailuja. Nyt näyttää siltä, että kiinnostus lisääntyy: vuosittain niitä parit järjestettäneen. Hevosmiestaitojen säilyttämisen ja syventämisen kannalta ne ovat hyödyllisiä, samoin vaativaan vetoon soveliaiden työhevosvaljaiden kehittämiseksi. Vanhat hevosmetsurit ja muut työhevosmiehet ihmettelevät, pitääkö niitä todella jo tuoda ulkomailta. Syksyllä 2001 kyntökilpailussa Ypäjällä oli runsas osanotto. Tässä työhevosyrittäjä Miika Åfelt Ikaalisista tekee suoraa ja tasaista vakoa. Työtovereina suomenruunapari Jallukka ja Ensio. (IO) 59 Jo vuosikymmenten ajan sysmäläinen Kauko Tuominen hevosineen on ollut kaikkein menestyksellisimpiä kilpailijoita valtakunnallisella työmestaruustasol-

11 la. Menestys huipentui viime kesänä, jolloin hänen Laippa-tammansa voitti vuoden 2006 mestaruuden. Aivan ainutlaatuista oli se, että Tuominen kilpaili neljällä omalla kasvatillaan. Tuominen on siis päässyt hyviin tuloksiin myös hevosjalostajana. Siitosoriina hänellä on työhevoskantakirjaori Hoksaus, joka kuvassa on isäntänsä kanssa kuitupuun ajossa. Hoksauksen perässä on ruotsalaisvalmisteiset monipyöräiset kärryt, jotka hyvin mukautuvat vaihtelevaan maastoon. (IO) 60 Kuormaa tehdessä työhevosen tulee seisoa rauhallisesti paikallaan ilman, että sitä tarvitsee sitoa kiinni. Tamma Viltterin Purje odottelee tukkikuorman valmistumista Tampereella kevättalvella Tamma on myös esimerkki suomenhevosen monipuolisuudesta, siitä että yhden yksilön voi opettaa monenlaisiin tehtäviin: Viltterin Purje juoksi raviradoilla ennätyksen 1.27,3a, toimi ratsuna hypäten n. 80 cm:n esteratoja paikallisissa esteratsastuskilpailuissa ja palveli luotettavasti työajossa. Kuva: Tero Pihkala. 61 Polttopuut on kätevä ajaa metsästä hevosella. Ruuna Ensi-Ajatus kiskoo kuorman ja kuormantekijät kotiin. Kuva: cmarin. 62 Työkilpailuja on järjestetty suomenhevosille vuosikymmenten ajan. Aiemmin kilpailtiin kantakirjanäyttelyiden yhteydessä, nykyään Suomen Hippos järjestää yhdessä hevosjalostusliittojen kanssa kerran vuodessa valtakunnan työmestaruuskilpailun kantakirjahevosille. Myös pelkkiä vetokilpailuja sekä metsätyöajo-, käyttöajo- ja kyntökilpailuja järjestetään eri puolilla maata hevosseurojen toimesta. Perinteiseen työkilpailuun kuuluu kolme osaa: kilometrin matkan juoksu, puolen kilometrin käyntiosuus ja viimeisenä veto-osuus. Tamma Muska-Maija ja Raimo Kupiainen valmistautumassa suoritukseensa valtakunnallisessa työmestaruuskilpailussa Nivalassa vuonna Kuva: Johanna Rautio. 63 Niin valtakunnallisissa työmestaruuskilpailuissa kuin pienemmissä vetokisoissakin pidetään tarkasti silmällä hevosen kohtelua ja kunnon kestämistä. Suitsista ei saa repiä, lyöminen on kielletty, ei saa edes rumasti huutaa. Kilpailulautakunnassa on eläinlääkäri, joka valvoo vetokokeessa rasituksen lisääntymistä ja hevosen palautumista. Eläinlääkärillä on valtuus eläinsuojelullisista syistä keskeyttää hevosen ponnistelut. Vuosina valtakunnallisen työmestaruuden voitti tamma Vinkale-Tyttö, jonka omistaa Tapio Virtanen Korpilahdella. Kuvassa eläinlääkäri kuuntelee sydäntä ja keuhkoja, oikealla omistaja. (IO) 64 Työkilpailun veto-osuudessa hevoset vetävät hiekkaesteessä rekeä kerrallaan 2 porrasta (1 porras = 10 metriä), reen alkupaino on kg riippuen kitkasta. Tämän jälkeen on minuutin tauko, jonka aikana reen painoa lisätään 50 kg. Näin jatketaan, kunnes hevonen pysähtyy portaalla neljännen kerran. Vedettyjen portaiden lisäksi pisteitä annetaan vetotyylistä. Ori Poseidon, valtakunnan työmestari vuosina , irrottaa 1000 kilon kuormaa liikkeelle. Kuva: Terttu Peltonen. XII Raviurheilu on kuulunut suomenhevosen moniin käyttömuotoihin alusta asti: vuonna 1907 kantakirjatuista 113 yksilöstä puolella oli raviradalla juostu ennätys. Ennätys nosti hevosen arvoa ja oli osoitus nopeudesta ja ketteryydestä. Hevosen kansantaloudellisen roolin alkaessa 1960-luvulla muuttua työhevosesta vapaa-ajan kumppaniksi siirtyi hevosen käytön painopiste raviurheilun puolelle varsin luontevasti. 65 Raviurheilun asema tärkeänä vapaa-ajan harrastuksena näkyi mm. huolellisessa ja asianmukaisessa varustuksessa 1950-luvulla. Ori Liinarin 5538, s. 1948, omisti Juho Tapani ja ohjissa oli Olavi Tapani. Kuva: Leena Tapanin kokoelma. 66 Ajoasut alkoivat yleistyä raviurheilussa 1960-luvulla. Mikko Perttunen ensimmäisessä ajoasussaan Sodankylän raveissa tamma Ponnettaren kanssa. Kuvaaja tuntematon; Eero Perttusen kokoelma, Pelkosenniemi. 67 Viimeinen rauhan kesä 1939 Riihimäen raviradalla: vuosien 1938 ja 1939 ravikuningas Lohdutus ja vuoden 1943 tuleva ravikuningas Eri-Aaroni ottavat mittaa toisistaan. Lohdutusta (vas.) ohjastaa sen omistaja Toivo Pohjala Harjavallasta. Hän ajaa tapansa mukaan ajovitsatta, mutta silloin tällöin kuullaan hänen kimeät kehotushuutonsa, ja kädet ovat lähes luvattoman korkealla. Viipurilaisen Fritz Buttenhoffin oriin Eri-Aaronin ohjissa on valmentaja Arvi Räikkönen, jolla on ajovitsa. Sitä saa käyttää vain rannetta liikuttamalla, joten se on pelkkä huomautusväline. Erityistä ajopukua säännöt eivät vielä edellytä. (IO) Kuva: Väinö Erälä.

12 68 Jääradat ovat olleet kilpa-ajojen pitopaikkoja 1800-luvulta asti. Vielä nykyäänkin kisoja järjestetään jäällä olosuhteiden salliessa, ja jääravit ovat suosittuja talvitapahtumia monilla paikkakunnilla. 69 Ravikuningatar Ilo vauhdissa vuonna Kuva: Susanna Luukkasen kokoelma. XIII Nykyaikainen raviurheilu on yksi maamme suosituimmista urheilulajeista yleisömäärillä mitaten: raviradoilla seuraa kisoja vuosittain noin katsojaa, toiseksi eniten heti jääkiekon jälkeen. Raveja ajetaan Suomessa kaikkiaan 43 raviradalla joka päivä joulua lukuun ottamatta. Suomenhevosista n. 75 % on ravihevosia, ja juuri raviurheilun ansiosta suomenhevonen on säilynyt elinvoimaisena rotuna sen jälkeen, kun sen maa- ja metsätaloudellinen rooli muuttui. 70 Ori Kultori ja valmentajansa Veli-Matti Kangasluoma valmistautumassa varikolla. Kuva: Hippola/Irina Keinänen. 71 Kaverukset kilpakentillä. J.S. Vokkperi ja Ari Keränen. Kuva: Elina Paavola. 72 Ravihevosia huolletaan kuin muitakin huippu-urheilijoita, huolellisesti ja eläimen hyvinvointia ajatellen. Valmentajat, hoitaja ja ohjastajat tekevät kaikkensa, jotta hevonen voisi hyvin ja yltäisi parhaimpaan suoritukseensa. Kolminkertainen ravikuningas Santeri Dahlia valjastettavana Kuopiossa loppukesästä Kuva: Terhi Repo. 73 Kilpailun tuoksinassa ilmeet ovat keskittyneitä sekä kuskeilla että hevosilla. Kuva: Juhani Länsiluoto. 74 Tähdillä on omat kannustusjoukkonsa raviurheilussakin. Derby-voittaja Fransin fanit ottavat ilon irti suosikkinsa menestyksestä Jyväskylässä elokuussa Kuva: Hippola/Merja Tuunanen. 75 Ravikilpailuihin osallistuu vuosittain noin 3000 suomenhevosta, ja palkintorahoja ne tienaavat yhteensä 6,7 miljoonaa euroa; lämminveriravureiden vastaavat luvut ovat n ja 13,5 miljoonaa euroa. Suomenhevonen tuo raviurheiluun omaleimaisuutta ja monipuolisuutta, se on oleellinen osa maamme raviurheilun historiaa ja kehitystä. Kuva: Hippola/Jukka Niskanen. 76 Raviratsastus eli monté on raviurheilun laji, jossa kilpaillaan ravikilpailusääntöjen mukaan ravihevosilla ja raviradalla, mutta ohjastaja istuu kärryjen sijasta satulassa. Ranskasta lähtöisin olevan montén suosio kasvaa nopeasti, erityisesti naisten parissa. Kuva: Juhani Länsiluoto. 77 Suuret voitot innostavat suomalaisenkin tuulettamaan. Ravikuningas Apassi ja ohjastaja Markku Nurmi tulossa maaliin. Kuva: Juhani Länsiluoto. 78 Montén Suomen mestareiksi Forssan kuninkuusraveissa 2006 kiitävät M.A. Viki ja Nina Aapro. Kuva: Juhani Länsiluoto.

13 XIV Suomenhevosravurien ehdottomasti tärkein kilpailu ja ravivuoden kohokohta on kuninkuusravit. Se on kaksipäiväinen mahtava kansanjuhla, joka pidetään vuosittain vaihtuvalla paikkakunnalla ja johon kerääntyy viikonlopun aikana yli katsojaa. Kuninkuusravit on järjestetty vuodesta 1924 lähtien joka vuosi muutamaa sota- ja pulavuotta lukuun ottamatta. Kilpailussa oriit kamppailevat ravikuninkaan ja tammat ravikuningattaren tittelistä. Hevosen fyysinen ja psyykkinen kestävyys joutuvat koetukselle, sillä kisassa juostaan kahden päivän aikana kolme eri matkaa (2100 m, 1609 m ja 3100 m). Parhaat yhteisajat saavuttaneet hevoset seppelöidään ravikuninkaallisiksi. 79 Legendaarisia ravikuninkaita ovat viisi kuninkuustitteliä saavuttaneet Vekseli, Viesker ja kuvassa ravaava Vieteri. Nelinkertaisia kuninkaita ovat Ero-Lohko ja Patrik sekä tamma Tomu, joka kilpaili jo 1930-luvulla, jolloin tammat ja oriit mittelivät samassa sarjassa. Vuodesta 1948 lähtien tammat ja oriit ovat kilpailleet omissa sarjoissaan. Kuva: Juhani Länsiluoto. 80 Tamma Suhinan nimi on piirtynyt suomalaisen raviurheilun aikakirjoihin lähtemättömästi: vuonna 1956 Suhina seppelöitiin erillisistä kilpailusarjoista huolimatta ravikuninkaaksi, sillä sen yhteenlaskettu suoritusaika oli parempi kuin yhdenkään oriin tämä oli silloisten sääntöjen mukaan mahdollista. Nykyisten sääntöjen mukaan ainoastaan ori voidaan seppelöidä kuninkaaksi. 81 Yksi mies, kaksi kuninkaallista. Pentti Savolaisen kasvattamat, omistamat ja ohjastamat Vekseli ja Vekkuliina kruunattiin Joensuussa 1984 kuninkaaksi ja kuningattareksi historiallinen tapaus, joka tuskin aivan kohta toistuu. Kuva: Juhani Länsiluoto. 82 Kuninkuus- ja kuningatarkilpailun arvokkaiden kiertopalkintojen lisäksi ravikuninkaallisten taustajoukoille ojennetaan runsaasti muitakin pokaaleja. Kuva: Juhani Länsiluoto. 83 Kruunajaisten huipentumana ohjastajat nostetaan ilmaan kärryineen päivineen. Kuva: Juhani Länsiluoto. 84 Vuoden 2006 ravikuningatar B. Helmiina on Reijo Borgströmin perheen silmäterä. Kuva: Elina Paavola. 85 Ori Viesker on kiistatta menestynein suomenhevosjuoksija: se voitti kuninkuuden viidesti peräkkäin , oli ensimmäinen 1.20,0-kilometriajan alittanut (1.19,9a v. 2002) ja ensimmäinen euromiljonääriksi yltänyt suomenhevonen. Kymmenvuotiselle uralle mahtui 169 starttia, joista 136 (80 %) päättyi voittoon. Vieskerille on ehtinyt syntyä jo 700 jälkeläistä, joista menestyneimpiä ovat tamma B. Helmiina sekä ori Vieskerin Vire. Kuva: Juhani Länsiluoto XV Suomenratsujen kuninkaalliset on Ypäjällä vuosittain syyskuussa järjestettävä tapahtuma, joka kerää hevosopiston alueelle noin 300 hevosta ja useita tuhansia suomenhevosen ystäviä. Suurkatselmuksen tavoitteena on edistää suomenhevosen ratsusuunnan kasvatusta tarjoamalla kohtaamispaikka kasvattajille, harrastajille ja ammattilaisille. 86 Suomenhevosten koulumestaruuskilpailu huipentuu palkintojenjakoon. Kunniakierrokselle lähdössä neljännen mestaruutensa Ypäjällä syyskuussa 2006 ottanut Jaime ratsastajanaan Heli-Maija Pakarinen. Kuva: Margit Ticklén. 87 Tosi Romeo ja Heidi Salo esteellä Suomenratsujen kuninkaalliset -tapahtuman 6-vuotiaiden kasvattajaluokassa. Kuva: Margit Ticklén.

14 88 Lastun Lento ja Jukka Martikainen kilpailevat suomenhevosmestaruudesta kouluratsastuksessa. Kuva: Margit Ticklén. 89 Valjakkoajossa nähdään suomenratsujen kuninkaallisten viikonloppuna luokkia sekä kansallisella että aluetasolla. Valjakon on oltava siisti ja varusteiden sovittava juhlavaunujen ja -valjaiden tyyliin. Kuvassa Jyminän kyydissä Ulla Kemppainen ja Päivi Laine. Kuva: Margit Ticklén. 90 Laatuarvostelussa esiintyvät 3-, 4- ja 5-vuotiaat hevoset. Knuutilan Hertta oli katselmuksen lupaavin kouluhevonen vuonna Kuva: Margit Ticklén. XVI Suomenhevosesta saa määrätietoisella koulutuksella ryhdikkään ratsun. Rodun käyttö ratsuna juontaa juurensa armeijaan. Nykyään suomenhevosia on ratsuina noin Ratsuna suomenhevosen parhaita ominaisuuksia ovat luotettavuus ja rehellisyys: hevonen pyrkii tekemään, mitä toivotaan, vaikka ratsastaja vain istuisi kyydissä. Suhteellisen matalien ja tasaisten liikkeiden ansiosta suomenhevonen soveltuu hyvin ratsastuskouluihin opetushevoseksi. 91 Suomenhevosille järjestetään vuosittain n. 15 Prix de Suomen Hippos -kilpailuluokkaa. Vilan Vilpertti ja Tytti Auterinen vauhdissa esteradalla. Kuva: Tanja Ukkonen. 92 Suomenhevonen osaa useimmiten itse katsoa ponnistuspaikan. Pantse R ja Noora Erkkilä hyppäävät avoimia 120 cm:n luokkia. Kuva: Kirsi Kantokoski. 93 Suomenpienhevonen ei ominaisuuksiltaan eroa isommasta. Esteradoilla pienhevonen pystyy kilpailemaan parhaimmillaan 110 cm:n, jopa 120 cm:n radoilla. Pienhevonen Vinkan Tähti ja Misa Luhanko. Kuva: Tanja Ukkonen. 94 Esteratsastuksessa kansallisella tasolla omistajansa Nina Dunderin kanssa menestynyt ori Hermeli jatkaa uraansa kouluratsuna. Kuva: Tanja Ukkonen. 95 Ruuna Heli ratsastajanaan Veikko Heikkilä tunnettiin 1970-luvulla ihmehyppääjänä, joka peittosi vastustajansa poikkeuksetta. Heli kykeni hyppäämään peräti 155 cm esteitä. Kuva: Veikko Heikkilän kokoelma. 96 Suurin osa kansallisella tasolla kilpailevista suomenhevosratsukoista kilpailee kouluratsastuksessa. Ori Haavekuva ja Marjo Moilanen. Kuva: Tanja Ukkonen. 97 Monipuolinen ori Ukkosen Poika on väriltään harvinainen voikko. Se kilpailee menestyksekkäästi sekä valjakkoajossa että koulu- ja esteratsastuksessa. Kuvassa Ukkosen Poika ja Noora Ojanperä. Kuva: Tanja Ukkonen. XVII Ratsastuksen lajeja ovat myös kenttäratsastus ja valjakkoajo. Kenttäratsastuksesta käytetään usein nimitystä ratsastuksen kuninkuuslaji, sillä se on hyvin monipuolinen ja vaativa laji. Kenttäkilpailu koostuu kolmesta osasta: kouluratsastuskoe, kestävyyskoe ja esteratsastuskoe. Alun perin laji kehitettiin armeijan tarpeisiin, sillä ratsuväen koulutuksessa tarvittiin kaikkia kenttäkilpailun osa-alueita. Olympialaji kenttäratsastus on ollut vuodesta 1912

15 lähtien. Erityyppisillä valjakoilla on kilpailtu kautta historian. Suomessa valjakkoajoa harjoitettiin armeijan tykistössä sekä veto- että ratsuvaljakoilla. Nykyään valjakkoajokilpailut koostuvat kolmesta osakokeesta: koulu-, kestävyys- ja tarkkuuskoe. Kilpailut ovat yleensä kolmipäiväiset. Laji vaatii hevoselta kestävyyttä, notkeutta, rauhallisuutta, nopeutta ja kuuliaisuutta sopiva laji suomenhevoselle! 98 Kenttäkilpailun vaativalla tasolla maasto-osuudessa pitää kyetä nopeuteen 490 m/min, joten sekä ratsastajalla että hevosella on oltava erinomainen kunto. Maastoradalla Jomppa ja Eveliina Kärnä. Kuva: Ansagalleria.net. 99 Valjakkoajon kestävyyskokeen rata on vaikeustasosta riippuen 6 17 km pitkä ja siihen sisältyy 5 8 estettä. Suomenhevostamma Jehun Viima on menestynyt MM-tasolla Heidi Sindan ajamana. Tässä Jehun Viima vesiesteellä. Kuva: Timo Yli-Hollo. 100 Maastorata on nykyään noin kahden kilometrin pituinen. Ruuna Willin Oskari on suomenhevosten kenttämestari vuodelta Kuva: Margit Ticklén. 101 Ketterä suomenhevonen suoriutuu valjakkoajon kestävyyskokeen haasteista vauhdikkaasti. Ori Vahto on saavuttanut lajissa SM-pronssia. Kuva: Tanja Ukkonen. XVIII Monipuolinen suomenhevonen, kuulee usein sanottavan. Se pitää täysin paikkansa, sillä suomenhevonen on omimmillaan silloin, kun sitä käytetään monipuolisesti ja vaihtelevasti eri tarkoituksiin. Yksi ja sama yksilö on voinut juosta ennätyksen raviradoilla, osallistua valjakkoajokilpailuihin, hypätä esteitä tai menestyä kouluratsastuksessa, toimia vaellushevosena ja palvella metsätöissä kunhan vain ihminen vaivautuu sen eri tehtäviin kouluttamaan. Monipuolisuutensa ansiosta suomenhevonen on erinomainen harrastehevonen. 102 Varmajalkainen ja kestävä, rauhallinen mutta psyykkisesti vireä suomenhevonen soveltuu erinomaisesti vaellushevoseksi onhan se maamme oloihin jalostettu. Kuva: Jorma Patosalmi. 103 Hiihtoratsastus vaatii hevoselta rauhallista luonnetta, ratsastajalta kokemusta ja hiihtäjältä hyvää tasapainoa. Tällä yhdistelmällä on hyvä lähteä hienoon talviseen harrastukseen, joka parhaimmillaan on ratsukon ja hiihtäjän saumatonta yhteistyötä. Ensi-Ajatus ja hiihtoratsastuksen hurmaa vuonna Kuva: cmarin. 104 Hieman jäyhä, rauhallinen ja sopivassa määrin melankolinenkin suomenhevonen, josta löytyy tarvittaessa sekä herkkyyttä että riittävää temperamenttia, sopii hyvin terapiahevoseksi. Se kykenee kohtaamaan hyvin erilaisia asiakkaita ja asettumaan heidän tunnetilaansa. Jopa kaksi kolmesta suomalaisesta ratsastusterapeutista työskentelee suomenhevosen kanssa. Sirukin Valo ja asiakas, etualalla ratsastusterapeutti ja ratsastusterapeuttikurssin opettaja Tiina Järvinen. Kuva: Satu Selvinen. Mahdollisuus kanssakäymiseen eläimen kanssa tuo terapiaan erityistä lisäarvoa ja tekee siitä luonteeltaan kokonaisvaltaista, niin fyysisistä kuin psyykkisistä sairauksista kärsiville ihmisille. Hevosen läsnäolo on sekä aktivoivaa että rauhoittavaa. Kuvassa tamma Tähti ja varsa Neilikka asiakkaansa seurassa. Kuva: Satu Selvinen. 105 Erityisesti nuorten naisten ja tyttöjen suomenhevosinnostuksen ansiosta suomenhevosratsukoilla on katrilliryhmiä eri puolilla maata. Suomenratsut ry on tehokkaasti tukenut harrastuksen viriämistä ja säilymistä. Katrilliryhmät ovat haluttuja esiintyjiä esimerkiksi maatalousnäyttelyissä. Kuvassa tunnettu kilparatsastaja ja kouluttaja Cajus Aminoff johtaa suomenhevoskatrillia Hyvinkään maatalousnäyttelyssä (IO)

16 106 Suomenhevosen ratsukäyttö on armeijan peruja, ja armeijaan juontaa myös kiitolaukkakilpailujen järjestäminen. Laukkakilpailuperinnettä on alettu uudelleen elvyttää. Kenraali R.W. Stewen onnittelee Tähti-Virettä ja Leena Paijaa Vermossa 1988 kiitolaukkakilpailussa saavutetun epävirallisen Suomen ennätyksen 1.14,8 johdosta. 107 Ohkolassa järjestetään vuosittain talvirieha, jossa suomenhevonenkin on mukana. Kuva: Margit Ticklén. 108 Vuosisatojen ajan kunniakkaasti palvellut suomalainen ratsuväki on jalkautettu jo 60 vuotta sitten, mutta ratsuväen henki elää yhä. Jalkautetuissa joukkoosastoissa palvelleita nuorempia ikäluokkia elähdyttävät perinteet ja yhteenkuuluvuus, joiden ansiosta mm. Rakuunakilta, Ratsumieskilta ja Reserviratsastajat ovat nuorekkaita ja virkeitä perinteenkantajia. Rakuunakillan perinneasuiset rakuunat ratsuineen ovat vuosittain osa Lappeenrannan kesäistä kuvaa, Ratsumieskillassa on ratsastavia eskadroonia, joiden ratsukkoja on nähty itsenäisyyspäivän paraateissakin, Reserviratsastajat puolestaan ovat mukana Salpalinjan perinteessä ja kilpailutoiminnassa. Kuvassa Ratsumieskillan ratsumiehillä on yllään puku m/22, johon kuuluvat ns. luurankotakki ja punaiset saapashousut. Laakson kentällä Helsingissä ratsastaa yleisön eteen ensimmäisenä Jussi Havanka, jonka pohkeissa on I palkinnon kantakirjaori Pippuri. (IO) XIX Hevosala on kasvava ala, joka tarvitsee ammatillisen koulutuksen hankkineita päteviä toimijoita. Suomenhevosella on oma roolinsa alan opetuksessa ja koulutuksessa: suomenhevosta käytetään opetushevosena sekä ammatillisessa koulutuksessa että tutkimuksessa. 109 Ypäjällä Hevosopiston erilaisten kurssien opiskelijoilla on verrattomat mahdollisuudet tutustua nykyiseen kantakirjaamiskäytäntöön seuratessaan paikallisia hevosnäyttelyjä. Luentosalin penkkirivien edessä on avoin sementtipohjainen tila, joka soveltuu hyvin rakenteen arvosteluun. Opiskelijat seuraavat sitä mukavasti istuen muistiinpanovälineet edessään pöydällä. Oikealla pienen pöydän ääressä pari opiskelijaa kertoo mikrofoniin arvosteltavan oriin suvusta ja suorituksista. (IO) Varttuneimmat Teistä, Arvoisat Näyttelyvieraat, muistanevat kansakoulun opetustaulut. Maatalous ja siihen kiinteästi liittyvä metsätalous olivat Suomen pääelinkeinot vielä pitkään itsenäistymisen jälkeen. Opetustaulussa kuvataan puunkorjuun eri vaiheita, ja vaikka niitä onkin liikaa yhdelle näkymälle, ne kertovat havainnollisesti myös hevosen osuudesta vaikkapa pitkien tukinrunkojen kuljetuksessa maantien varteen. Toisessa taulussa on nähtävissä lyhyt johdatus erilaisiin tehtäviin tarkoitettujen hevosrotujen erottamiseksi toisistaan. Ylhäällä vasemmalla on kevytmuotoinen suomalainen ori, oikealla raskasmuotoinen suomalainen tamma. Alhaalla vasemmalla nähdään kylmäverinen työhevonen, oikealla lämminverinen ratsu. (IO) 112 Suomenhevoset ovat luonnollinen näky Ypäjän Siittolanmäellä. Ypäjän hevosopisto jatkaa edeltäjiensä, Ypäjän hevostalousoppilaitoksen ja Suomen Ratsastusopiston työtä. Opiston oppilaat kävelyttämässä hevosia, taustalla hevosopiston mailla sijaitseva Suomen Hevosurheilumuseo. Kuva: Marko Kullanen. 113 Mikäli mielii raviohjastajaksi, on suoritettava raviajolupa. Ajokortin saamiseksi pitää osallistua korttikursseille, joiden oleellista sisältöä teoriaopetuksen ohella ovat käytännön harjoitukset. Ravivalmentajan ammattitutkintoon luonnollisesti kuuluu ajoluvan suorittaminen. Kuvassa harjoitellaan volttaamista Ypäjällä Kuva: Mirka Kivelä. XX Suomenhevonen on historiansa aikana kuulunut erottamattomana osana suomalaisen arkipäivään ja juhlahetkiin. Se on ollut muutakin kuin vetojuhta ja kotieläin, kulkuneuvo ja kilpakumppani luonteensa ja ominaisuuksiensa ansiosta se on saavuttanut perheenjäsenen aseman.

17 114 Otatko kuvan autostasi, ennen kuin lähdet sillä töihin? Tai traktoristasi, jos satut sellaisen omistamaan? Luultavasti et, mutta suomalainen mies on usein katsonut hevosensa ikuistamisen arvoiseksi ennen yhteiseen työhön ryhtymistä. Tamma Vappu lähdössä peltotöihin 1950-luvun alussa Lapuan Hirvikylässä. Kuva: Mikko Kotala; Maarit Lehtimäen kokoelma, Ruutana. 115 Ruuna Ponus heinäkuussa 1975 kotitallin tarhassa Säräisniemellä. Hevosen kanssa Kirsti Houni (o.s. Hepo-oja), lasten kanssa Seija Häikiö (o.s. Hepooja). Kuva: Helga Hepo-ojan kokoelma. 116 Ajelulla Vekselin-Vippi, Riitta ja Erkka. Kuva: cmarin. 117 Ruuna Hila ja Juho Kärkkäinen sekä tytöt Kiuruvedellä Kuva: Sirpa Ruotsalainen; Tarja Ruotsalaisen kokoelma. XXI Monet tarinat suomenhevosesta kertovat sen viisaudesta ja tilannetajusta, kun se ymmärtää olevansa tekemisissä lasten kanssa ja osaa varoa tallomasta tai töytäisemästä heitä. Lapselle kanssakäyminen ison eläimen kanssa on kiehtova kokemus. 118 Uteliaisuutta aidan molemmin puolin. Poleriina ja varsa Saraliina sekä lapset Jenna ja Juho Pirhonen tekevät tuttavuutta kesällä 2005 Laukaassa, Laukamaan kylässä. Kuva: Tiina Eskonen; Teija Pirhosen kokoelma, Laukaa. 119 Hevoset ovat monen tytön rakas harrastus ja hevosen harjaaminen parasta, mitä heppatyttö tietää. Aavatar ja tytöt Terhi ja Taru Kuva: Arja Simonen, Ylivieska. 120 Iloiset nuoret hevosmiehet Tohmajärven kunnassa, Pohjois-Karjalassa, Kaurilan kylässä sijaitsevalla Ellilä-nimisellä tilalla luultavasti vuonna Kuvaaja tuntematon; Reino Löppösen kokoelma. 121 Hevoseen tutustuminen alkaa usein siitä, että lapsi nostetaan hevosen selkään. Yksivuotias Jani Pirhonen on päässyt kaksivuotiaan tamma Ruutusissin selkään vuonna 2005 Laukaassa, pitelemässä äiti Teija Pirhonen. Kuva: Tiina Eskonen; Teija Pirhosen kokoelma, Laukaa. 122 Varovasti ruuna Kölli hamuaa leipäpalaa Tuula-tytön kädestä Viitasaaren Keitelepohjassa vuonna Kuva: Irma Nurmela; Tuula Pasasen kokoelma, Konginkangas. XXII Ihmisen ja hevosen suhde on kokenut monia muutoksia: se on ollut symbioottista riippuvuutta, sosiaalista kumppanuutta, kohtalotoveruutta, seuralaisuutta. Mies tai nainen, suomalainen on aina arvostanut hevosta arkensa juhlistajana ja juhlansa tekijänä. Suomenhevosen ja suomalaisen tie on yksi ja sama.

18 123 Pohjois-Savo on vuosikymmenten ajan ollut kantakirjaoriiden tuottajana poikkeuksellisen arvokas, sen pitäjistä Leppävirta aivan valtakunnan kärkeä. Tärkeä selitys orikasvatuksen runsaudelle ja hyville tuloksille on se tuki, jonka Pohjois-Savon hevosjalostusliitto on kaukokatseisesti kasvattajille antanut omistamillaan orivarsalaitumilla. Vanhin ostettiin jo vuonna 1912, se on joukko Rahvon saaria Kallaveden Juurusvedessä, myöhemmin siihen on saaria lisättykin luvulla ostettiin vielä Leppävirralta Iltaranta ja Iisalmelta yläsavolaisille Orilehto. Toiminnanjohtaja Eino Korhosen laskelman mukaan runsaassa 90 vuodessa on jo nelisen tuhatta orivarsaa hionut särmiään yhteisessä koulussa liiton laitumilla. Kasvattajat ovat antaneet liitolleen täyden kiitoksen. Kuvassa Pentti Puustinen tarkastamassa poikien kuntoa ja mielialaa. (IO) 124 Molemminpuolista luottamusta. Tamma Muskotti ja Teuvo Isokääntä valtakunnallisessa työmestaruuskilpailussa Nivalassa Kuva: Johanna Rautio. 125 Ruusuja rakkaampi. Hevostytön ylioppilaskuvaan kuuluu usein hevonen. Tamma Nössi ja Jenni Tammi Kuva: Sami Tammi, Tampere. 126 Kolme liinaharjaa. Ynni, Arja Karjalainen ja Turha Ypäjällä Kuva: Raili Arvola; Arja Simosen kokoelma, Ylivieska. 127 Virin Toive, Minsku ja Arja Simonen Kuvaaja tuntematon; Arja Simosen kokoelma, Ylivieska. XXIII Suomenhevonen on kulkenut meidän suomalaisten rinnalla satavuotisen taipaleen. Se on aito ja alkuperäinen, meidän hevosemme. Meidän vastuullamme on, että suomenhevosen taival jatkuu. Linkkerin on kuvannut Seppo Saarinen. Näyttelytyöryhmä: Kutsuttuna asiantuntijana Ilmari Ojala, Elina Paavola, Tuula Pihkala, Suvi Louhelainen Kuvat: Vuonna 2005 toteutetun Suomenhevonen-kuvakeruun satoa, arkistokuvia, ammattikuvaajien kuvia. Kuvalähteet on merkitty näyttelyluettelossa esitettyihin kuvateksteihin. Kuvatekstit: Ilmari Ojala (IO), Terttu Peltonen (TPe), Tuula Pihkala PALAUTATHAN NÄYTTELYLUETTELON ALKUUN - KIITOS -