Eero Paloheimo Juuli Niemi Thomas De Quincey Ville-Juhani Sutinen Tiina Lehikoinen 4/2006 4,00

Transkriptio

1 Eero Paloheimo Juuli Niemi Thomas De Quincey Ville-Juhani Sutinen Tiina Lehikoinen 4/2006 4,00

2 Kerberos on ärhäkkä ja asioihin perusteellisesti paneutuva kulttuurilehti. Puhumme aiheista joista muut lehdet vaikenevat: pääkirjoitus julkaisukriteerejämme ovat laatu ja kiinnostavuus, eivät muodikkuus ja mediaseksikkyys. Emme piittaa poliittisesta korrektiudesta emmekä kumarra ketään. Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Sisältö 4/2006 Pääkirjoitus... 3 Tiina Lehikoinen: Kaksi sarjaa... 4 Ville-Juhani Sutinen: Myrkyllisten laulujen sepittäjät... 8 Miikka Laihinen: Runoja Eero Paloheimon haastattelu Thomas De Quincey: Oopiumiunia Ville-Juhani Sutinen: Oopiumia kansalle Juuli Niemi: Valinnan vapaudesta Kirja-arvostelut Numeron henkilöt Kannen kuva: Rasmus Nora 7. vuosikerta Ilmestyy 4 kertaa vuodessa ISSN Painopaikka: Oy Nord Print Ab, Helsinki Irtonumerot: Akateeminen kirjakauppa, Burning Books Kestotilaus 16 / vuosi Määräaikaistilaus 17 / vuosi TOIMITUS Päätoimittaja: Timo Hännikäinen, sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Toimitussihteeri: Aleksi Ahtola, sähköposti aleksi.ahtola@savukeidas.com Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos Timo Hännikäinen Fallpakankuja 8 M Helsinki Puh sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Kustantaja ja ilmoitusmyynti: Savukeidas Kustannus / Ville Hytönen Puh sähköposti ville.hytonen@savukeidas.com Ilmoitushinnat: Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % / kerberos Vaikka tämänkertainen Kerberos ei olekaan teemanumero sanan tiukassa merkityksessä, olemme halunneet tunnustella yhtä viime aikojen kipeimmistä kysymyksistä, nimittäin sananvapautta. Tavallaan sananvapauden teema on kulkenut yhtenä juonteena läpi koko Kerberoksen tähänastisen historian. Ei niinkään sananvapautta käsittelevien kirjoitusten muodossa, vaan pikemminkin pyrkimyksenä käyttää sananvapautta olennaisessa mielessä: julkaista kirjoituksia, jotka käsittelevät merkittäviä aiheita kiinnostavalla tavalla, huolimatta siitä, täyttävätkö ne poliittisen korrektiuden tai muodikkuuden kriteerejä. Sananvapauden käyttäminen tarkoittaa oman näkemyksen esiintuomista sensuroimatta sitä etukäteen yleisesti hyväksytyn mallin mukaiseksi. Tärkein sananvapauteen liittyvä kysymys ei ole se, onko meillä sananvapautta vaan se, käytetäänkö sitä ja onko sillä merkitystä. Suomessa vallitsee täysi sanan- ja painovapaus julkisten vessojen seinillä ja internetissä. Nämä paikat ovat sikäli samankaltaisia, että mitä alempi julkaisukynnys, sitä harvempi jaksaa lukea foorumilla julkaistuja kirjoituksia saati sitten jäädä pohtimaan niitä. Ne foorumit, joissa sananvapaudella on suurin merkitys, ovat edelleen sanoma- ja aikakauslehdistö, televisio ja radio. Toisaalta mediankin sananvapaudella on huomattavasti vähemmän merkitystä kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää. Yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen ja lehdissä käyty keskustelu ei vielä itsessään vaikuta mihinkään. Varsin usein julkinen keskustelu taantuu tavalliseksi kinaamiseksi, joka parhaassakin tapauksessa kantautuu etäisenä kumuna sinne, missä päätökset todellisuudessa tehdään. Lisäksi tuikitavallisen yksityishenkilön sananvapaus jos hän sitä ylipäätään haluaa käyttää on lehdistössä rajattu yleisönosastopalstalle, jolla on tuskin muuta kuin viihdearvo. Mutta vaikka keskustelu tuntuu usein toivottomalta, on sitä silti käytävä. Tärkeistä eli vaikeista asioista puhuminen on riittämätöntä, mutta itsessään arvokasta. Ilman keskustelua ei ole teoreettistakaan muutoksen mahdollisuutta, ja keskustelun tukahduttaminen tavalla tai toisella on sairastuneen yhteiskunnan oire. Sananvapauden käyttäjä ottaa aina henkilökohtaisen riskin. Poliisivaltiossa hän vaarantaa vapautensa ja kenties henkensä, demokratiassa nousujohteisen uransa, kaverinsa ja suosionsa. Tässä numerossa useampi eri kirjoittaja sekä puhuu sananvapaudesta että käyttää sitä. Toivon, että tässä linjassa mennään tulevaisuudessa yhä pidemmälle ja Kerberoksessa alkaa näkyä yksittäisten puheenvuorojen lisäksi myös keskustelua ja väittelyä. Kerberokseen ei ole juuri tarjottu vastineita tai kiistakirjoituksia, mutta toivottavasti näemme sellaisiakin alkavana vuonna. Helsingissä, Timo Hännikäinen 2

3 kaksi sarjaa Tiina Lehikoinen lauloit, huolimatta siitä että olimme hiljaa, lauloit sen näki käsistäsi avartuivat, kovertuivat toivoit minun eksyvän siihen puistikkoon ehkä leikkaavan korvani nyt ymmärrän, niiden takajalkojen ja kavioiden ja nokkain tähden, jokaisessa huoneessa olimme niin poissa II SARJA RUUSUNMARJOISTA I kerran olet tullut minua vastaan tälle asemalle, kerran, ja kauan olimme hiljaa sinulla oli kuollut lintu nurkassasi tai kenties kokoelma, huuhkajista kuoveihin pitelit nilkoista untani se huuto, pitelit kun ne otsaluuni läpi koettivat ojennella jalkojaan ikään kuin; yrittivätkö ne nousta? siemenet, yhä nieleskellen, unessani joku leipoo kiven, luulet sitä leiväksi, omenaksi valehtelivat minun sen tuoneen, se lintu. ja hevonen. heinäkuu, kun joku kiipesi salaa rakennustelineille pyyhki hihansuullaan ruutua hengitti kielot, ratamo, naarmuisen savikiekon lisäsävy hitaasti paljastuva iho, yön lipeä III käännyt jäniksen suuntaan, se hullu kevät, kun tavoitin sinua, sitruskuut, luuri ja sormet jäätyivät, puhelinkopin ikkunat seinät heteiksi, kasvien jalat, jalkapyörät kitisevät, nitisevät raput, rappujen käyttäjät, pilaantuvatko siis kitaratkin? askellat, siitä keskeltä, otat sen alas minä muistan nyt, se oli siellä asemalla sypressien läheisyydessä, lähes valoksi häivytetty harjakset, kun tulit vasten minua rautapenkin oranssit pilkut, märkivät vuohiset, se hirnui vaikka oli jo marras, tai huhti 4 5

4 TUSHIPIIRROS III I tekevät minussa pelon, susien merkit rantaa taivaan saartavat pygmalion, peilien välke II voisit sanoa ne värit murtumaan, voisit sanoa ne pois eivätkä puut kuitenkaan siitä loppuisi, kädestä käteen tammenlehvät, ja ne kasvavat huone villiomenapuita, siemenkotien & tähdistöjen pohjapiirrokset kun kaksi on yksi on yksi avaisit ikkunan, tai, sulkisit edes pyykit kohmettuvat parveketuoleihin, ritisevät kuminauhat, lakkaavat joustamasta rappukäytävässä postimies kurkottaa tavuvallien ylitse ei vielä kohta tämä pimeä, sammuneiden majakoiden ikkunat horisontissa, palavat vastavaloon, kultavälke, välineellinen heijastus muka-kodikkuudesta, kipu lonkeroi airoihin, kasvaa ranteen mitan soutajaa kohti, helminkö itket tätä loistoa, äänettömät kalliot, kerran valkoiset ja sileät, kyhmyotsat, lokinkynnet raapiutuvat sen epäonnistuessa jalkautumisessaan yli laidan, muuri sisälläsi syvin, seinään piirretty maailma, sinne hän eksyi, esiliinoineen sinne, mutta kuinka sinä ilman kapsäkkiä, punavalkoisia raitoja, kuinka sinä olen nähnyt unen, olen nähnyt suomukkaan ja sen kielen uivan portailta, olen nähnyt sulat IV ikenet, rannikot ovat sellaisia, liikaa syöneitä että reittejä enää kulkemattomia, sataa käsissäsi, meri, käsistäsi suolaa ja olkinaiset, sen maassa makaavan kiviset rinnat tästä eteenpäin silmän pärjättävä omillaan 6 7

5 Aktiivisessa käytössä tiettyä puhuntaa on joskus vaikea huomata (Michel Foucault n mukaan sitä ei voi ylittää) ja erillisten figuurien erottaminen onnistuukin tutkimusmetodin toiminnan ja tekstin arkeologialle alistamisen kautta. Monet neuvostoajan sananvapautta puolustavista figuureista asettuvat nerokertomuksen alaisuuteen. Blatnyje pesneille on ominaista romanttiseen viitekehykseen kuuluva traagisen subjektin esittäminen. Itsestä tehdään värikästä klovnia totalitaarisen yhteiskunnan uniformisoidulle estradille. Hahmossa on myös traagisen Pierrot n piirteitä. Yksilö ilmaisee kokeneensa jonkinlaisia vastoinkäymisiä, usein valtionhallinnon tai abstraktimmin parempiosaisten puolelta, jolloin hän on ajautunut konventionaalisen elämäntavan ja puhunnan ulkopuolelle. Tämä on tärkeä ennakko-oletus, josta bardilyriikassa lähdetään liikkeelle. Lahjakas henkilö jonka potentiaali ja sanoma eivät pääse toteutumaan yhteisössä muuntuu traagiseksi tukahdutetuksi neroksi, joka romantiikan tapaan juhlii nerouttaan, tekee siitä suuren festivaalimonologin, surullisen ja hilpeän veitsenterällä elävän voimallisen yksilön uumyrkyllisten laulujen sepittäjät Neuvostoajan ja Venäjän alamaailman laulujen romanttinen nero kohtaa sanavapauden rajoitukset Ville-Juhani Sutinen On helppoa käyttäytyä tavanomaisella tavalla silloin kun ei ole tunnustusta odottava levoton nero. (Marina Vlady) Normaaliuden mekaanisen jäsenyyden pakkopaitaa ja sanavapautta rajottavia vankkoja muureja purettiin neuvostoajan bardilyriikassa esteettisten muotoratkaisujen ja anarkistisen voiman kirjallisin välinein. Tämä traditio popularisoitiin myöhemmin, mutta sen muodot periytyivät edelleen myös Venäjän ajan lauluntekijöille. Trubaduurirunoudella on selkeä suhde nk. hohma-kirjallisuuteen, jossa peiteltyjen yksityiskohtien, metaforien, oman kielen ja allegorioiden kautta tuodaan esiin valtarakenteeseen kuulumattomia arveluttavia seikkoja tulkittavassa muodossa. Romantiikan merkityssysteemistä periytyvä yksilöneron kulttuuridiskurssi nousi näiden alamaailman laulujen (ven. blatnyje pesni) lyriikoiden puhunnassa voimakkaasti esille yhteisöllisesti pakottavan hegemonian vastapoolina. Ulkoisen sijaan nousi sisäinen, ohjaillun valtiolaivan tilalle vapaana ajelehtiva rähjäinen pursi. Varsin totalitaristinen ja kontrolloiva valtionhallinta synnytti vastavoimakseen maanalaisen kielen vaatimuksen, joka manifestoitui yksilönerouden karnevaalina, eristäytymisenä tai kieltäytymisenä valtiosta, usein anarkistisena voimana. Toisinaan laulut agitoivat suoraan sanavapauden puolesta. Tärkeää alamaailman rallien laulaja-sankarissa oli kieltäytyminen rajoittavasta järjestelmästä tunteen, kielen, representaation ja omien näkökulmien kategorioissa. Tämä synnytti lyyrisessä kielessä entistä voimakkaamman luovan elämäntoiminnan reaktion trubaduuri oli omaehtoinen elämäntaiteilija, joka sai oman vastadiskurssinsa oikeuttamana sanoa mitä hyvänsä. Erillisiä nerouksia on mahdollista luokitella koko kielipelin sisällä hyvin paljon, mutta keskityn tässä lähinnä yksilöneron diskurssiin valtion rajoitteita vastaan asettuvana vapaana puhuntana, hohma-laulujen kätkettyjen merkitysten kieleen, sekä sananvapauden anarkistiseen epäpuheeseen. Blatnyje pesni den nerodiskurssin. Näin Vladimir Vysotski laulussaan: He was not born with stature or status Not for glory, not for hire With his own unusual verve Through his life he walked high above us On a wire, on a wire Stretched out like a nerve (Vladimir Vysotski) Kappaleessa Nuorallatanssija (ven. Kanatokhodets) Vysotski käyttää sirkusmetaforaa kiertelevästä, traagisen värikkäästä elämästä. Yksilönero on noussut tavallisen, alistetun kansanosan yläpuolelle nuoralleen, mutta samalla hän taistelee jatkuvasti oikeudestaan puhua maailmansa julki alistavan hegemonian alaisuudessa. Mikrofonista tulee helppoheikin megafoni, elämästä tulosvastuutonta. Minä on äärimmäisen kuilun reunalla elävä eksentrikko, joka hallitsee oman asemansa, vaikka ei eläkään turvallista elämää. Tässä toistuu juuri alamaailman lauluille tyypillinen roolitus, jossa vaihtoehtoinen, subjektin omiin ominaisuuksiin perustuva elämä on taiteen kaltaista neroutta ja normaaliuden välttämistä ja sen kautta vapaata pakotteista. Toinen tyypillinen piirre on neron elämän jatkuva epävarmuus. Alamaailman lauluissa tuodaan esiin hyvin paljon juuri yhteisöllisestä ja alistavasta kielestä poikkeavalla tavalla yksilön vapaaksi kerrottua ääntä. Pieni asettuu suurta vastaan ja ilmaisee, ettei anna periksi vodkatilkan vertaa. Itsestä ja ympäröivästä maailmasta nostetaan esiin asioita, jotka eivät kuulu hegemonian esiintuomaan rajoitettuun todellisuuteen. Sananvapaus onkin alamaailman lauluissa usein tarkoituksellista vastaan asettumista sturm und drangin voimaa kliinisen ja turtuneen tottelevaisuuden toiston sijaan. Jukka Mallinen toteaa Vysotskin kulttuurimerkitystä arvioidessaan, että ajan nahistuessa ihmiset etsivät silotellun neuvostoihmisen sijaan uudenlaista venäläiskansallista tyyppiä. Monet vastakulttuurin blatnyje pesnit sijoittuvat rikolliselämään, kurjiin slummeihin ja ilotaloihin valtion ulkopuolelle oman järjestelmänsä perustaneiden vorojen maailmassa niiden sankarit ovat kotonaan irrallisuudessa. Valtion kieltämän epämaailman esiintuonti oli eräänlaista oman vapaan kielen luomista virallisia tiedotteita vastaan. Laulut kertovat usein julman ja kasvottoman sodan seurauksista yksilön elämässä; vankileirien elämä, murhat ja intohimot kuuluivat teemoihin aikana, jolloin valtion ylläpitämä kulissi edellytti kansalaisten näytelmän pidättyvyyttä, lainkuuliaisuutta, siistiä propagandistista kuvaa ilman taustakuoron vastaääniä. Laulujen tyyli oli naturalistinen tai inhorealistinen. Propagandan reklaamidraamasta oli sekä elämän tasolla (traagisen neron ulkopuolisuuden figuuri) että lauluteksteissä irtauduttava tyystin. Mallinen jatkaa: Alamaailman laulut antoivat vapaan väylän vieraantumisen, vapaudenkaipuun, tuhlatun elämän ja suuren tragedian tunnoille, joista virallinen viktoriaanisuus vaikeni. Maailmankuvan ilmaisua hallitsevan valtion sananvapauden rajoituksiin kohdistuvan täsmäiskun tuli olla korostetun voimakas. Jos hegemonia toisinaan imaisikin sisäänsä osan alamaailman laulujen ideologiasta ja assimiloi sen valtakulttuurin potaskaan, löytyi aina joku, joka teki tekstejä edelleen korostetummin anarkistisen yksilöneron diskurssin mukaisesti. Samalla tekstit loivat omaa kertomustaan sosiaalisesta todellisuudesta, jossa vapaus oli lainsuojattomana irrallisuutena, holtittomuutena ja energian tuhlauksena representoitu romanttinen puhdas kieli. Vieraantuneisuus kuuluu tärkeänä osana tekstien purkaman ja ilman asemakaavaa rakentaman sosiologisen todellisuuden rakenteeseen. Taide ja elämä liitetään olennaisesti yhteen; lauluista tulee kulttuurisesti kapinallisen keskustelun jatke, väylä tuntea kaksinkertaisesti verrattuna typistettyn elämän mantroihin. Sana vapautuu myös ruumiillisesti lauluis- 8 9

6 sa korostettiin monesti hallitsemattomuutta ja voimaa, joka rikkoi kaikki ylhäältä annetut rajoitukset. Tämäkin on viittaus rikollismaailmaan, jossa ruumiista tehtiin paikka ja kielellisen symbolisen viestinnän medium. Tietty yhteisö tai muu diskurssijärjestelmä (kuten laululyriikka) havainnoi todellisuutta tietyllä tapaa, koska se on tietyn kielipelin tai paradigmaattisen arkiston hyödyntäjä ja ilmaisee itseään sen keinoin omassa viitekehyksessään. Alamaailman laulujen ilmaisu representoitiin vapaana käyttämällä hyväksi useita tradition tarjoamia merkkejä ja vastustamalla vallitsevan kielipelin sääntöjä. Lauluissa toistuu mahdottomasta kuilusta nouseminen, kuoleman täpärä välttäminen tai epäonnesta koituva nautinto. Ne eivät ole sopivaksi tasoitettuja tunnelmapaloja, einesmuoviin pakattuja turtuneita jalosteita. Vysotskin kappaleen Skol ko let, skol ko let puhuja on virallisen yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolinen epäonnistuja, joka elää nerodiskurssin mukaisesti omaehtoisesti ja onnistuu hullun tuurin figuurin mukaisesti: I m as poor as a mouse, haven t got a penny, got no friends and got no house, and I can t have any. Somehow, I still get along playing cards and drinking. All I ever did was wrong, not just the beginning... (Vladimir Vysotski) Alkusäkeessä tulee ilmi taiteilijanerolle jo romantiikasta lähtien kuulunut yksinäisyys ja eristyneisyys. Samalla siinä esitetään tulevaisuus suljettuna, määritettynä mahdottomuuden kehänä, jossa yksilö turhaan taistelee tai edes odottaa kasvotonta vastustajaansa; mikään ei tule muuttumaan, ainoastaan tuomari on paikalla määräämässä rangaistuksia. Tämä kuuluu osaksi nerodiskurssiin, joka edelleen voimistuu toisessa säkeistössä. Siinä alamaailman laululyriikoille tyypillinen selviämisen figuuri vahvistuu; kaikki tehty, koko elämä nähdään virheenä, jossa silti tullaan toimeen. Juoppouden tarina osana neroutta nousee Vysotskilla esiin poikkeavien todellisuuksien ilmaisunvapautena. Vaikka laulutekstit usein painottavatkin pakotetun moraalin unohtamista ja valtaapitävien muodostamien sääntöjen hylkäämistä yhteiskunnan tasolla, on tämän nihilismin päämääränä kuitenkin representoida uusi, omaehtoinen yhteisö, joka kykenisi olemaan uuden, anarkistisen koodin alaisena oikeamielinen ja vapaa puhumaan. Voimakas aggressiivisuus yksilöneron omasta elämästä kertovissa lyriikoissa on samankaltainen protesti sananvapautta tukahduttavaa pakkopaitaa kohtaan kuin romantiikan nerominä oli vastauksena klassisen puhtoiselle ja järjestäytyneelle mielelle. Laulujen representoima anarkia ei ole sekasortoa, vaan vorojen yhteisön tapaan hyvin tarkkaan koodattua. Yksilön sana valtion kielioppia vastaan Yksilö joutuu alamaailmaan, syrjään kaikesta, koska ei voi poikkeukselliseksi esitetyn luonteensa vuoksi elää tavallista elämää. Tässä näkyy tietenkin romantiikan nerokertomuksessa käytetty pinnallisesta elämästä vieraantuneen poikkeusyksilön figuuri, mutta siinä on mukana myös enemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia painotuksia kuin luvulla. Vastaääni on energiaa, kinetiikkaa, tietoinen tapa yrittää vaikuttaa staattiseen turtuneisuuteen, rikkoa ilmaisun rajoituksia tunteiden kautta. Tarkoitus on myös luoda uusi symbolisesti välittyneen todellisuuden tulkintajärjestelmä. Sosiaalista todellisuutta tuotetaan kielen kautta, ja näin vastavallankumouksellisten laulujen sepittäjätkin koettivat mahdollistaa uudenlaisen todellisuuden tulkinnan, epäkohtia ylläpitävän kieliopin hallintotalon Juri Belinski 10 11

7 purkamisen. Koska sanavapaus ei sallinut pieniä poikkeamia, ottivat laulujen sepittäjät tehtäväkseen käyttää mahdollisimman suuria poikkeamia suhteessa vallassa olevaan kielioppiin. He pyrkivät kielellisiksi terroristeiksi, jotka eivät neuvottele, vaan suorittavat verbaalisia guerillaiskuja. Todellisuutta tulkittiin vastavoimien kautta. Vallitsevaan järjestykseen ei aina yritetty vaikuttaa rakentavasti, vaan koko puheen kaava haluttiin murskata vahvemmalla. Oman yhteiskunnallisen todellisuuden konstruointi johtikin yksilöneron alamaailman miljööseen. Kutsuisin neroretoriikaksi sellaista yksilöneron sananvapauden diskurssin solmukohtaa, jonka käyttö on sekä hyvin tietoista, tiettyyn tavoitteeseen pyrkivää, että tarkoituksellisesti läpinäkyvää. Tällaista jylhistä roomalaisista rintakuvista poikkeavaa neroreetorin figuuria käytetään usein yhteiskunnallisen tai poliittisen kielen yhteydessä. Äärimmäisyys leimaa muutoinkin alamaailman laulujen sananvapauden estetiikkaa ja lyriikoiden antisankarien luonnetta. Purkava ja hajottava yhteiskunnallisen toimijan puhunta lienee alamaailman lauluissa kuitenkin yleisempi kuin yhteiskunnallisesti rakentava ja epäkohtia korjaava puhunta. Tämä johtuu siitä, että valtion harjoittamaa sortoa vastaan oli toimittava anarkistiselle puheelle niin tyypillisten äärimmäisten ainesten ja tekojen kautta. Tämä ääripäiden figuuri purkaa elämän vapauteen rinnastuvan sananvapauden rajoitukset voimallisella puheella ja poikkeavalla käytöksellä: Varpaat lemuaa reikäisissä sukissa. Noi kaksi kaukaloa täynnä pölyä ja likaa on mun kengät. Kiltsi sää oot oikeassa: mä oon villimies. Munat, tupakka, löyhkä, sänki. Mä oon villimies. (Sergei Shnurov) Sergei Shnurovin laulussa vapaan yksilöneron tragiromanttiseen omakuvaan yhdistyy villiyden sivuääni, jossa yksilönero liitetään aistien ja vaistojen maailmaan järjestyksen sijaan. Mikään määrätty yhteiskunnallinen koodi ei saa ohjata tai rajoittaa puhetta ja siksi se kaikkineen käännetään räikeästi vastakohtaiseksi. Kremlin salien maalaukset suurmiehistä haluttiin riipiä rikki ja niiden sijaan ripustaa inhorealistista taidetta, käytettyjä ulkohuoneita Marcel Duchampin valkean pisoaarin sijaan. Liioittelu kuuluu asiaan, samoin rivojen slangi-ilmaisujen käyttö, puhdas eläimellisyys. Näin blatnyje pesnit erottautuvat sekä kielen sisällön, että sen muodon (josta voisi käyttää Ludwig Wittgensteinin käsitettä kielipeli ) kautta virallisesta valtaapitävien kielestä Hanna Järvinen huomauttaa tanssija Vaslav Nijinskyn nerokertomusta tutkivassa työssään, että eräs tärkeimpiä poikkeavan neron kertomuksen elementtejä on mielisairauden figuuri. Se irrottautuu mentaalisesti vallitsevasta järjestyksestä, luo hullun oman maailman. Samalla sananvapauden rajoitukset kierretään syyntakeettomuuden kautta. Anarkistinen nerobardi erottautuu järjestelmällisestä yhdenmukaisuuden vaateesta. Tätä voisikin verrata romanttiseen subliimin käsitteeseen, mutta siten, että ylväs kunnia muuttuu alhaiseksi ylimielisyydeksi. Eläimellisyys on luonnon likainen kieli. Kaikki ylhäältä annettu konventionaalisuus, jopa syntymäpäivän vietto, on kiellettävä, kuten Shnurovin laulussa Syntymäpäivä : Viimaa naamaan mikä juttu hei tää on, eilen oli sentään kunnon sää. Uusi pressa jumaloi judoa. Hotellissa sille sanottiin, että sähkö kallistuu. Vittu mä en vietä syntymäpäivää. Kaikki on perseestä, vitun kyrvän paskaa. (Sergei Shnurov) Hohma ja kätketty vapaa sana Selkeästi kantaa ottavissa lauluissa poliittinen symboliikka jouduttiin usein viemään hyvin etäälle todellisesta viestistä, jotta hallintokoneisto ei jauhaisi laulajaa hampaissaan myötäileväksi tahnaksi tai kieltäisi laulua ja sen esitystä. Poliittisessa viestissä yksilönero jää taka-alalle, koska tarkkoihin kuviin kiinnitetään huomioita. Toisaalta teksteistä tulee usein implisiittisesti esiin asenna, jonka mukaan ainoastaan poikkeusyksilö on riittävän nokkela kirjoittaakseen laulun, jota sensuuri ei kiellä tai turmele, ja joka silti pystyy kuljettamaan poliittisen viestin perille kansan pariin. Voimallisen sananvapauden ohella siis kulkee älykkään ja esteettisen sananvapauden figuuri. Näin esimerkiksi jo aiemmin käsitellyssä Vysotskin Nuorallatanssijassa : Look, he walks in plain sight, with no safety at all! Just a tilt to the right he will die in a fall To the left should he slide do not bother to pray But calm down! He just needs to stay For four quarters of the way. (Vladimir Vysotski) Hiuskarvan varassa elävän nuorallatanssijan metafora on niin yleinen, että se voitaisiin liittää moneenkin merkityskenttään. Turvattomana yksinäinen hahmo kävelee kaikkien muiden pään yläpuolella; hän on vapaa, ja näkee ihmisten raadollisuuden tarkemmin, kaiken vääryyden ja sorron. Samalla juuri häntä kuitenkin tarkkaillaan. Erityisen tärkeäksi nuorallatanssijan symbolisen hahmon kohdalla nousee oikealle tai vasemmalle putoaminen. Tällä tavoin representoitu yksilönero ei ole sitoutunut mihinkään legitimoituun puoluekantaan, vaan hän on nerodiskurssin konventioiden mukaan oman itsensä herra, uudenlaisen yksilödiskurssin käyttäjä. Pahin vaara on sitoutua, joka tarkoittaa nuorallatanssijan kohdalla samaa kuin pudota massan joukkoon omalta paikaltaan ja menettää oma sananvapautensa koneistolle. Eräs koodikieli lainattiin myös rikollisten alamaailman slangista, fenjasta. Fenjan merkityssysteemiin kuului lukuisia merkityssiirtymiä ja uusia arkkisymboleja, jotka eivät valtion puhunnan tasolla olleet tulkittavissa. Tosin vorojen kielen merkitykset levisivät myöhemmin melko laajalle ja alamaailman laulujen koodien avaaminen kävi selvemmäksi samalla tämän kielen avulla koetettiin koodata rikki virallista puhuntaa. Useat fenjasta tutut symbolit, kuten korttipakan kortit, kotka, risti ja käärme toistuvat bardien lyriikoissa. Rikollisten keskuudessa ne tulivat ruumiin kieleksi tatuoinneissa Vysotskilla onkin laulu nimeltä Tatuointi, jossa näitä merkityksiä ihaillaan ja ruumiin merkit sakralisoidaan omaksi kieleksi. Myös Susijahti on tunnettu allegoria, jossa villiä ja yksinäistä symbolista petoa jahdataan järjestelmän toimesta, veri hanget värjäten. Tekstissä esiintyy myös toive systeemin rikkomisesta: On susijahti käynnissä, ne meitä jahtaa, emot, pennut vaan ne kaikki ammutaan. Miehet huutavat, pedot juoksevat, lumi veren punaiseksi värjäytyy. Nuo metsästäjät ampuvat takaa. Ne reilun pelin unohtavat. Ne meidät tappavat, käsi on vakaa. Ne vapautemme lipuin rajaavat Miksi rikkoa emme voi perinteitä. Emme sääntöjä kumota saa... (Vladimir Vysotski) Kätkettyjen merkitysten joukkoon kuuluu myös varovainen liioittelu, piilotettu satiiri ja vihjeiden lyriikka. Dimitri Savitski sanoo esipuheessaan Aleksandr Kabakovin romaaniin Moskova 93 hohman traditiolle olevan tyypillistä pitkän nenän näyttäminen taskussa. Näin alamaailmankin laulut usein kiersivät sananvapauden rajoituksia. Arkadi Severnyin tyypillisessä vankileiripakoa käsittelevässä 12 13

8 laulussa irtonaisuuden representaatio käy symbolisesti ilmi: Keväällä vihertyvässä toukokuussa kun tundra herää, me niitattiin pamppu ja paettiin. Pitkin tundraa kiitää juna Vorkuta Leningrad. Joutsenparvi lentää vastaan, me etelään, se pohjoiseen: jokaiselle on oma koti rakkain. Vain tundra rajaton, yötön päivä (Arkadi Severnyi) Joutsenparvi matkaa kohti pohjoista; sillä on paikka johon mennä, samoin kuin ihmisillä konventionaalisessa maailmassa, junassa joka kykenee kulkemaan ainoastaan määrättyä raidetta pitkin. Vankileirikarkurit ovat kuitenkin lainsuojattomia, todellisia sivullisia sekä omassa representaatiossaan että hallitsevan lain silmissä. Kaikki tapahtuu vastakkain kuin muilla ja ainoa karkureiden koti on tundra rajaton, yötön päivä. Tällä vastakkaisen yksilön puheella rakennettiin usein uutta sosiaalista todellisuutta, joka rikkoisi sananvapauden rajoitukset, paljastaisi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja mädännäisyyden ja mahdollistaisi jonkinlaisen uuden puheen estradin. Toisaalta bardien salattu kieli on paradoksi; sen tavoitteen toteuduttua ei ole enää laulua jäljellä, ainoastaan paljas taivas. Anarkia sanavapauden rajoituksia vastaan Kuriyhteiskunnan paineessa ihmisillä oli tarve pelastautua anarkiaan, hurjaan villiyteen. (Mallinen) Sanavapauden rajoitusten vastapoolina anarkistinen sääntöjen kieltäminen ja uuden kielen luominen tämän näennäisen antidiskurssin tarpeisiin osoittautuvat tärkeäksi alamaailman lauluissa. Kuria vastaan asettui kurittomuus, rajoituksia vastaan rajoittamaton vapaus. Eräänlainen traaginen hilpeys tai ironinen epätoivo johdatti pesnien toimijoita. Arkadi Severnyin suositussa kappaleessa lauletaan julki eräänlainen anarkistien opillinen järjestelmä: Me ollaan anarkisteja, hauskaa sakkia, meille kallis on vapaus. On oma järjestys, ja omat lait ja kaikki muu on yks hailee. Kun olis lätsä, ja sarkapomppa, niin eipä olis pää kipeä. Kun olis vodkaa, ja vodkaan nielu, ja kaikki muu on yks hailee. Kun olis mökki ja mökissa rappu, mökissä lumppu, shaketti ja siinä kokotti, ja kaikki muu on yks hailee. (Arkadi Severnyi) Tekstissä esiintyy tiettyjä toiveita elämän suhteen, mutta sen kantavana voimana on nimenomaan vastuuton anarkian representaatio ja valtiosta riippumaton vapaus jos yksilö kaipaa sananvapautta on hänen siis erottauduttava muistakin valtiokoneiston toimista. Koti ei laulussa ole konventionaalinen turvan ja lämmön tyyssija, vaan mökkipaha, jossa kumppanina on lumppu. Vapaus ei tarkoita omaehtoista toimintaa valtion sisällä alamaailman laulujen kielessä se on nimenomaan anarkistista irtautumista, suoraa huutoa kuorolaulun sijaan, murtautumista määrätystä asemasta. Vodka on kansan konkreettinen utopia ja symboli vapaudelle kodin, minkä hyvänsä uskonnon ja kliinisen isänmaan hoteista. Konventionaalisiin normeihin lankeamisen pelko on vastapuoli Severnyin tragikoomi- selle anarkistisen neron ylistykselle. Se näkyy erityisen hyvin Vysotskin kappaleessa Muistomerkki (ven. Pamyatnik), jossa vapaa taiteilijanero huomaa kuolemansa jälkeen tulleensa valetuksi patsaaksi. Hänelle käy siis metaforisesti niin, että anarkistisen neron vapaus assimiloidaan osaksi valtion hegemoniaa (joka todellisuudessa tapahtuikin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen monille blatnyje pesnien esittäjille verrattuna aiempaan lähes täydelliseen tukahduttamiseen Vysotskin haudasta tuli laulun ennusteen mukaan hyväksytty pyhiinvaelluspaikka) ja aiempi vastakulttuuri muuttuukin valtakulttuuriksi. Tarinallisen laulelman minä pyristelee irti betonisesta jalustastaan, mutta ei saata tehdä mitään. Sananvapaus on viety kuoleman jälkeen. Kaikki vaikuttaa absurdilta, vaikka on totisinta totta langetetulle laulajalle: Can t shake off my flesh made of granite, Can t extract my world-famous heel From this foundation cement of mine, [- -] A conventional frame, I got shoved into one As if on some crazy fixed bet, And as for the shoulders, well, son of a gun, They straightened out even that. (Vladimir Vysotski) Teksti tuo varsin voimakkaasti ja ajalleen yllättävän eksplisiittisesti esille sellaisen romantiikasta periytyvän puhunnan, jossa tavallisuus on pelottavin asia maailmassa, syntiinlankeemusta vastaava petos omaa neroutta ja vilpittömyyttä kohtaan. Vystotskilla tähän figuurin artikuloituu lisäksi myös pelko valtion koneiston sisään joutumisesta. Bardi kiertää vastauskonpuhdistuksestaan huolimatta Charles Chaplinin tapaan hammasrattaiten kinahmissa, ehkä loputtomasti. Tavallisuus on puheen ja itsen hallinnan luovuttamista valtiolle, ja siksi se on kiellettävä voimakkaasti. Jos antisankari häviää taistelun itsestään ja vapaasta sanastaan, voi hän marttyyrina vielä luopua kaikesta. Totaalisen luopumisen ajatukseen kuului useasti myös symbolinen lähtemisen näytelmä. Roolihahmosta luovuttiin teatraalisesti jopa tosielämässä Vysotskin kuollessa teatterin takahuoneessa. Pelkkä kuoleman kuvitelma ei ollut riittävä nerolle, vaan ahtaasta todellisuudesta oli poistuttava romantiikan tapaan tyylillä, ja kohti sellaista maailmaa, joka voisi viimein ymmärtää anarkistista poikkeusyksilöä. Mustajoutsenen laulu oli viimeinen oodi vapaalle sanalle. Paha maailma saatettiin jättää väkivaltaisesta kuolemasta uneksimalla, mutta muunlaisiakin representaatioita löytyy anarkistisesta lähtemisen figuurista, jossa nero hyvästelee maailman johon hän ei periromanttisesti sovi. Keinotekoiseen turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen representoidaan pahimpana vaarana. Näin Vysotskin kappaleessa The ballad of the departure for paradise (Ballada ob uxode v ral) Here s your ticket, here s your railway car, Everything s in order, you ve got a unique chance To see a dream of technicolour heaven: Three centuries of non-stop cinema. Everything s now come true, as was predicted. The train takes off for heaven straight ahead! How we d like, how all of us would like it Not to die, to fall asleep instead. (Vladimir Vysotski) Kappaleessa kaikki ennustettu tuho on käynyt toteen. Neroyksilö näkee mukaan todellisuuden tarkemmin kuin tavalliset aikalaiset, ja on pettynyt sen illuusioon. Ensimmäisen säkeistön ironia kuvaa pseudoelämän tyytyväisyyteen langennutta kansaa; elokuvallinen taivas (ateistisen maan metafora, jossa uskonnon sijasta muut valheet ovat oopiumia kansalle ) luvataan kaikille, jotka jaksavat kuuliaisina elämän kärsimyksen. Balladin sankari kuiten

9 kin antaa ymmärtää, että haluaa mieluummin kuolla kuin nukahtaa valheeseen, mieluummin paeta, kuin uneksia epätodellisuudessa. Pitkään on jo eletty sorron alaisena ja laulun tarkkanäköisenä representoitu sankari näkee jo lähes toivottomana herätyksen mahdollisuuden. Sananvapaus on yksilön edustama tietoinen hyve. Passiivis-aggressiivisen vastustuksen figuurissa omaa elämää eletään välittämättä vastuusta. Koska rajoitukset puheelle ja teoille kuuluvat järjestyksen piiriin yhdessä muiden sääntöjen ja lakien kanssa, on nämäkin hylättävä samalla tapaa. Severnyim laulussa yksilö on joutunut tämän kaiken ulkopuolelle, ja hänestä on tullut nimetön: Ei mulle anneta sankarin tähteä jäätävään rintaan, vetäisikö kännin murheeseen vai unohtaisiko koko homman. Ei mun sukunimelle ole katuja, ei siltoja eikä toreja. Mutta aikoihin mä en oo välittäny mun sukunimen kohtalosta. Mä sain sen mun esi-isiltä, jotka on asuneet Venäjällä ikuisesti. Kaikki tuntee mut hyvin: mä asun pogromitalossa Nevan luona myrkyllisten laulujen sepittäjänä, kaksinaisen puheen tekijänä. (Arkadi Severnyi) Tämän figuurin mukainen nero ei tyystin luovuta ja toivo kuolemaa, vaan jatkaa elämäänsä kuin symbolina vastarinnan mahdollisuudesta ja kaiken rappiosta representoiden oman olemassaolonsa vastustuksena valtion rajoituksia kohtaan. Hänestä itsestään ja hänen nimestään tulee kuin kirosana, jonka lausumisen kautta asemoidutaan hegemonian ulkopuolelle. Menneisyys nousee tärkeäksi: historian valossa minäpuhuja on vapaa. Historiankirjoitus on sorretun toivo silloin kun luopumisesta on sovittu jumalten kanssa. Nero on tässä hetkessä kuitenkin unohdettu ja traaginen sankari; hänet ikään kuin siirretään syrjään valtaapitävien toimesta, mutta passiivisessa figuurissa se ei aiheuta aggressiivista vastavoimaa, vaan eräänlaisen metaforisen elämän jatkumisen kärsimyksen keskellä. Oma itse, yksi ainoa persoona, asetetaan sinällään valtiota vastaan. Siinä on sellaista persoonan peliin laittamisen figuurin käyttöä, jota Mallinen kuvailee Vysotskilla: Hänen laulunsa asettivat järjestelmän vastakohdaksi oman paljaan ja kipeän olemassaolonsa. Erityinen venäläinen sielu nousee imperiumin vastakohdaksi. Ihmisiä kutsutaan taisteluun kuitenkin myös toisella tavalla, purkamaan rakenteita ja hajottamaan hallinnon luoma järjestelmä kielipeli, joka on vääristynyt, sananvapautta rajoittava ja yksilöitä harhaanjohtava. Tämä on tärkeä osa poliittisen vapauden diskurssia, ja korostetummin rakenteellisen neroretorinen kertomus. Uudemmissa alamaailman lauluissa nousee puolestaan esiin anarkistinen hullu nero. Elämäntaiteilija representoitiin eräänlaisena liikkeellepanevana voimana, anarkistisen liikkeen johtajana (tämä nerokertomuksen muoto on voimakas esimerkiksi jonkun Che Guevaran kohdalla), jota kuunneltiin nimenomaan siksi, että hän sai sanoa mitä vain. Näin myös Vysotskin laulussa V kuski razletelasia korona, johon sisältyy valtioon pettyneen kansantaiteiljan kehotus tarttua aseeseen: With no state, no throne around There is no country left to govern - All is damned! Grip the pistol in your hand and go! An end! To all An end! All is broken, all seems brittle We are left with just a little,- Aiming at the temple or the foe. (Vladimir Vysotski) LÄHTEET Painetut lähteet Barthes, Roland 2000, Rakastuneen kielellä (suom. Tarja Roinila). Gummerus, Jyväskylä. Gadamer, Hans Georg 1994, Literature and Philosophy in Dialogue (käännös ja esipuhe Robert H. Paslick). State University of New York Press, New York. Järvinen, Hanna 2003, The Myth of Genius in Movement. Historical Deconstruction of the Nilinsky Legend. Turun yliopisto, Turku. Semioottisen sosiologian näkökulmia, 1997, (toim. Pekka Sulkunen & Jukka Törrönen). Gaudeamus, Tampere. Vlady, Marina 1988, Vladimir katkennut lento. WSOY, Juva. Internetlähteet neuvostoliittosanasanalta/id1399.shtml. Jukka Mallisen haastattelu Neuvostoliitto sana sanalta YLE:n Radio 1:n Punainen heinäkuu -ohjelmassa. Vladimir Vysotskin virallinen kotisivu lyriikoiden käännöksiä englanniksi. Finn Sivert Nielsenin seminaarityö Soviet Culture Russian Kul tura. Culture, ideology and globalization in the Soviet Union and thereafter, as compared to similar Western phenomena, Muut lähteet Mallinen, Jukka RAKASTA MUA KILTSI KUN VIELÄ OON VAPAANA Venäjän alamaailman lauluja. Artikkeli vastaanotettu sähköpostilla tekijältä. Suomenkieliset käännökset lyriikoista kirjoituksen yhteydestä

10 runoja Miikka Laihinen sammakkoa (allegoria, purematta paras) Selvää on ettemme me voi jatkaa näin, sammakkoa, raajat kaartuen kuin keuhkojemme synkronoitu syke ja liikkeen tauoton valssaava pulssi tämä romanttinen promenadi. Niin oi kuinka kauniita ympärillemme erittyvä symmetrinen kuturihmasto tai sinun harkitut potkusi ja kiimasta sokeiden siittiöiden rytmi, näin me emme voi missään tapauksessa jatkaa kun paahtuneet koipesi höyryävät micheliniä, suupielessä tähtisädetikku tätä periytyvää sivistystä. Minä olen uinut aina sinä sanot ja sammakkoa niin kauan kuin muistan mikä ei ole kovin kauan edes nekrologina ja vaikkei meistä rakenneta vielä subjektia niin metaforia nyt ainakin oi tämä kellumisen ihme ja elämän ratto, käsipohjassa ulapalle ajautumisen hukkunut vertauskuvallisuus. Tai se lihallisuuden sateenvarjo jonka alle suojaudumme isävauvojen oidipaaliselta raekuurolta, iloitsemme kun pienet rasvaiset läskipallerot loiskuvat ympärillemme kuin vitsausten sammakot viskellen loistavan tulevaisuuden amorinnuolia, yhteishyvän homeista kuolaa ja kuinka aina toisinaan epäonneaan hymyilevä ipana murskautuu rantakivikkoon hyhmäiseksi sisälmyssopaksi takakansikuvapoikien reisille, ei jumalakaan aina voi osua. Että me jatkamme, sinä polskit ja minä ripulinlöysinä rytmittöminä tyhjinä teksteinä tasaiset potkut, oletettu kauneus raajojen ulkonevien kaarten mekaanisessa valssissa, jossa viikkolehtien kansiin puserretut suhteemme ainoa mahdollinen tapa olla olemassa: kuin lokki liidän ja vapaa laululintu hyvässä punaviinisoosissa hauenpunainen puhkipurtu häpy (KIRJOITUSKONE RAISKATTIIN SYNKÄSSÄ METSÄSSÄ). Vaan me polskutamme tyytyväisen tietoisina siitä, ettemme missään nimessä voi jatkaa näin ja sivuilleen vilkuilematta liplattaa turvallisen liukkaan limaisen sammakon hellittämätön syke kuin espoolaisen rivitalo-osakkeen pihalla merkitystään kiiltelevä sadetin: plapliplapliplapliplapliplapliplapliplaplaaplaaplaaplaaplaaplaaplaaplaa... Tämä on kuva kulttuurista. yksi itsemurhistani, virhearviointeja ja omatunto Ja hän kiipesi kaivuriin julistamaan sanomaansa ja hän levitti kätensä ja niihin tartuttiin mutta ei ihmiset vaan kaivuri otti kiinni. Ja hän käännettiin selinmakuuasentoon missä taivaalle vatkatut pilvet mitkä oli vesiväriä tippui keinohedelmäpirtelöä ja autuas on pölytyksen steriloitu puhuri, maailman tissiin hierottu syntymättömien sarjamurhaajien koeputkikapasiteetti sinä sanot ja kierrätät kuukautissuojasi. Sykkivän panoraaman tuhat ja kaksi sanaa tai liikuttavan löysien maksettujen kummilastesi kuoriin paneroidut kalapuikot kiltissä norjalaisessa rivissä kiinalaisessa rivissä ammutut salamat ja lehtitelineisiin puristetun kirjailijan paperiset sisälmykset täsmäpommitettuina palohälyttimen maksettuun turvallisuuteen kuin viittaussuhteiden loputon merkityksettömyys tai edes kaiken keskellä sinun kuvasi, kertomatta mitään tai ainakin hyvin vähän. Mutta me polvistumme työmaan supistelevaan mutaan kaivurin juurelle ja hän levitti kätensä, nousi ja haudattiin, roikkuu mätänevänä kasana filet mignonia meidän yläpuolellamme risteävien puhelinlinjojen särisevässä verkossa, ruumiina vailla tarvetta tulla nähdyksi eikä edes alakerran huora itke menetettyä tuloa. Keskipäivällä työkoneet poistuvat ruokatunnille sammuttaen moottorimme, silmiemme öljyisen valon ja rakennustyömaa kasvaa hetken tahdonvapaata ihmishorsmaa, johtoportaanpaksua koiranputkea ja vielä kerran me kaikki ylösnousemme risteilemään ruumisarkkujen nelitahtisiin tilaihmeisiin täyttämään sanomalehtien pohjattomia nekrologeja. Mutta kaivuri kaivaa se kaivaa muhentaa jauhaa opetuslapset osaksi kansallismuseoiden varastokirjanpitoa tai traumaattisen lähihistorian kirjoittamatonta multaa, posliinisten mannerlaattojen radioaktiivisesti hajoavaa energiaa sillä lopulta me kaikki tapamme itsemme toisemme lapsemme sulavien napojen pingviinit ja juopon miimikon, lopulta me kaikki tapamme kiduksiinsa kuivuneet orjakauppiaat, rempseän remonttimiehen ja kuningas jalkapallon. Tämä ei ole kuva ihmisyydestä. all that you can leave behind Ensimmäisen verettömän viikon makaan kekoni päällä, veri on valutettu pois ja keko muhevata multaa taputeltu tasaiseksi minun ikioman hautani keko. Kuin käärmeennahka tai kuin lähikaupan muovikassi mitä on neurootikot repineet minä makaan tai kuin kananmunankuori ripoteltuna roskapussinympärille kuin lapsoset piirileikissä kaatopaikalla ripoteltuna kaiken sen ympärille mitä minusta jäi, kompostoituneen yksiön seinälle mikroaterian tyhjiin kuoriin piirretty kultainen neitsyt. Minun vereni on laskettu purkkeihin mitkä on viety marketteihin mistä minua tullaan katsomaan, minua ja minun kekoa katsomaan kuin paavia mitä pussataan kun se kuolee, minun keon päällä vihdoin pyhä tyhjä nahka ja näytillä kuin mullasta paistava muoviruusu. Ja jatkuu tyhjien kuolaavien nahkojen letka, jatkuu ympäri minun ja kekoni ympäri kaatopaikkojen ja ympäri kaasusta paksujen markettien, päättymätön nahkojen ellipsi sillä minä makaan kekoni päällä, tämä on minun veretön viikkoni. Temppuja toivoville imitoin jylhästi sykkivää sydäntä pa-pam pa-pam ja jylhänä kohoaa tasaiseksi taputeltu keko muovisten muistojen ponnekaasupulloja. Tämä on kuva kuolemasta

11 eero paloheimon haastattelu Tuusula, Timo Hännikäinen & Jussi Sivenius TH: Olet viihtynyt viime vuosina paljon Afrikassa. Palasit juuri Zimbabwesta. Mikä Afrikassa kiehtoo? EP: Sen erilaisuus verrattuna Eurooppaan. Minulla on tulevasta Afrikka-kirjastani sopimus valmiina. Kirja ilmestyy ensi syksynä ja sen käsikirjoitus on melkein valmis. Sisällöstä en vielä halua puhua; en halua salailla sitä, mutten myöskään tahdo tuoda sitä julkisuuteen etukäteen. Voin sanoa siitä jotakin ihan lyhyttä ja ylimalkaista. Keskeistä teemaa kirjassa ei sen kummemmin ole; se on Afrikkaa käsittelevä kirja samalla tavalla kuin Eurooppa-kirjani käsitteli Eurooppaa. Kysymys on lähinnä siitä, millä tavalla Eurooppa voisi vaikuttaa Afrikan tulevaisuuteen, millä tavalla sen pitäisi vaikuttaa, vai pitäisikö vaikuttaa ollenkaan. JS: Millaisia vaikutelmia tai ajatuksia olet saanut Afrikasta? EP: Päällimmäisin vaikutelma on heti se, että Afrikan ongelmia ei ratkaista eurooppalaisten kirjoituspöytien takana. Se on ainakin varmaa. Sellainen ajatus, että luettaisiin sanomalehtiä ja aikaisemmin kirjoitettuja kirjoja ja yritettäisiin niiden pohjalta ratkaista asioita, ei toimi lainkaan. TH: Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan Suomi on maailman demokraattisin maa. Itse et kuitenkaan aikoinasi viihtynyt eduskunnassa kovin pitkään. Mikä lopulta sai sinut lopettamaan työsi kansanedustajana? EP: Kyllä minä viihdyin siellä kahdeksan vuotta, se on jo hirvittävän pitkä aika. Minusta on aivan luonnollista, että jos on ollut jossakin paikassa sellaisen ajan, niin on aika paljon perusteita lähteä sieltä pois. En ole koskaan pitänyt itseäni niin sanottuna ammattipoliitikkona, joka tekee elämänuraa politiikassa. Se oli yksi elämänvaihe, joka tuli katsottua. Kysymys oli enemmänkin pitkästymisestä kuin siitä, että olisin tuskastunut. TH: Olet viimeaikaisissa kommenteissasi arvostellut demokratiaa hallintojärjestelmänä paljon vahvemmin kuin ennen. EP: Kyllä. Minulla on siihen kaksi selvää perustetta tai aspektia. Toinen liittyy poliitikkojen ja median suhteeseen demokraattisessa järjestelmässä. Demokraattisessa järjestelmässä ajaudutaan usein tilanteeseen ja tämä on poliitikkojen heikkoutta, eikä suinkaan median vika jossa kansa ei äänestä, vaan media. Media ajaa suosikkinsa helposti läpi vaaleissa. Tätä ei nähdä, ja silloin kun puhutaan demokratiasta, itse asiassa puolustetaan sitä rakennetta, että lehdistö saakin ajaa läpi lemmikkinsä. Tämä piirre pitäisi ehdottomasti korjata. En suoralta kädeltä osaa sanoa, miten se olisi korjattavissa. Elleivät sitten poliitikot olisi niin ryhdikkäitä, että he yhtenä rintamana puolustaisivat omaa valtaansa median valtaa vastaan. Sitähän he eivät tee, vaan liittoutuvat aina median kanssa toisia poliitikkoja vastaan. Heillä ei ole mitään ammattimoraalia. Se tekee poliitikoista hirveän heikkoja, he ovat median pompoteltavissa, ja tämä on demokratian yksi heikkous. Toinen heikkous on se, että kriisitilanteissa demokratia ei toimi. Ei voi kuvitella sotajoukkoa, jossa päätökset tehtäisiin demokraattisesti. Se häviäisi ehdottomasti sodan. Jonkun pitää käskeä ja jonkun pitää totella. Emmehän me nyt olekaan varsinaisessa sodassa, mutta olemme kriisitilanteessa, joka liittyy maailman ympäristökysymyksiin. Tällaisessa tilanteessa demokratia on liian hidas ratkaisemaan asioita. Näistä piirteistä olen demokratiaa arvostellut, enkä peräänny. En tarkoita, etteikö demokratiassa olisi hyviäkin piirteitä, mutta nämä mainitsemani ongelmat ovat hyvin merkittäviä. TH: Minkälainen olisi vaihtoehto tai ratkaisu näihin heikkouksiin? EP: Sitähän minulta on monta kertaa tivattu. Olen esittänyt sellaisen ratkaisun, että suurissa maailmanlaajuisissa kysymyksissä kuten ilmastokysymyksessä olisi huomattavasti parempaa, tehokkaampaa ja nopeampaa antaa päätösvalta jollekin valistuneelle, pienelle joukolle. He keskustelisivat keskenään ja sitten ilmoittaisivat kaikille, että nyt tehdään näin. Sen jälkeen kaikkien eri maiden hallitukset alistuisivat päätöksiin. Tämän porukan ihmisillä ei pitäisi olla mitään omia poliittisia pyrkimyksiä. TH: Ryhmän pitäisi siis koostua esimerkiksi tiedemiehistä? EP: Sellaisista kuten James Lovelock ja Edward O. Wilson. Jotka nauttivat huomattavaa ja kiistatonta kansainvälistä arvostusta ja joita kukaan ei voisi väittää puolueellisiksi tai oman edun tavoittelijoiksi. Sellaisille ihmisille pitäisi antaa suurissa kysymyksissä täydet valtuudet ja he voisivat sanella hallituksille, mitä tehdään. Hallitukset sitoutuisivat etukäteen noudattamaan kaikkia heidän päätöksiään. JS: 1980-luvun puolivälissä vihreissä oli väkeä laidasta laitaan. Kun liike järjestäytyi, syntyi eräänlainen jako toisaalta urbaanivihreisiin ja toisaalta edustamaasi syväekologiseen tai ekovihreään sektoriin... EP: Se jako on tavallaan ollut alun perinkin olemassa, mutta alun perin tilanne oli sellainen, että vihreä liike oli jakautunut moneen fraktioon. Minusta tämä jako on selkeytynyt. Ekovihreys on kummallinen sanahirviö jo sinänsä; sellaistahan ei pitäisi olla, koska kaikkien vihreitten pitäisi olla ekovihreitä. Vähän niin kuin SDP:n sisällä olisi osasto, joka kutsuisi itseään sosialidemokraattisiksi sosialidemokraateiksi. Tilanne on minusta ajautunut siihen, että on normaali vihreä porukka, jolla ympäristökysymykset eivät ole käytännössä pääasia, vaan sosiaalikysymykset. Sitten on pieni sinnikäs ekovihreitten porukka, joka vielä jaksaa ylläpitää alkuperäistä ajatusta. Minusta vihreiden lähtökohta 80-luvun alussa oli se, että maailman tila, maailman ympäristön tila vaatii uudentyyppisen poliittisen lähestymisen. Sitä kautta syntyi uusi ulottuvuus vasemmisto oikeisto-akseliin, ei sen rinnalle vaan kohtisuoraan sitä vastaan. Minulla oli siihen aikaan käsitys, että kaikki vihreät ovat ilman muuta ympäristökysymyksissä suurin piirtein samaa mieltä. Vasemmisto oikeistokysymyksissä voidaan olla eri mieltä, mutta siitä ei piitata, koska todella tärkeistä kysymyksistä ollaan kuitenkin samanmielisiä. En enää ajattele niin, vaan nähdäkseni Vihreä Liitto on pitkälti paneutunut sosiaalikysymysten ratkaisemiseen ja kaikonnut siitä ajatuksesta, joka monilla, mm. minulla, alunperin oli. Vihreiden alkuperäisestä porukasta on lähtenyt pois laumoittain ihmisiä. JS: Oliko alkuperäinen vihreä liike aatehistoriallisesti 80- luvulla mailleen menneen suomalaisen radikaalivasemmiston henkinen perillinen? EP: Ei minun mielestäni. Pikemminkin nykyinen saattaa olla. Alussa vihreät olivat idealistisia. Idealistit ovat sittemmin kadonneet ja tilalle on tullut porukkaa, joka haluaa vain olla politiikassa mukana ja näkee, että tämä on puolue, jolla voi olla hyvät mahdollisuudet menestyä poliittisesti. TH: Tuli mainittua tuo käsite ekovihreät. Sitä voi käyttää yleiskäsitteenä, tai sitten sillä voi viitata konkreettisesti Ekovihreät ry. -nimiseen fraktioon, joka toimii Vihreän Liiton sisällä ja jossa itsekin olet mukana. Voisitko kertoa enemmän kyseisestä fraktiosta? Sehän ei vaikuta kovin näkyvältä ryhmältä. EP: Se on erittäin pieni porukka ja sen toiminta on suhteellisen olematonta. On myös olemassa Elonkehä-lehti ja sen ympärillä oleva joukko, joka ei kuulu Vihreään Liittoon. Elon

12 kehää lähellä on Vihreä Elämänsuojelun Liitto. Nämä porukat ovat minusta vahvempia kuin Ekovihreät ry., koska Ekovihreät yrittää olla mukana Vihreän Liiton politiikassa, mikä on tällä hetkellä aika epätoivoinen tehtävä. TH: Uskotko siis, että vihreästi tai ekologisesti voi paremmin toimia poliittisten puolueiden ulkopuolella? EP: En tiedä, vaikuttaako Elonkehä-lehti kovin paljon muihin kuin niihin ihmisiin, jotka lukevat sitä ja käyvät siinä keskustelua. Ei sillä ole tietenkään poliittista agendaa, kuten puolueella. Kysymys on enemmän siitä, että samanhenkiset ihmiset ovat kerääntyneet yhteen. Luulen, että jokainen tekee jotakin yksikseen. Minulla on esimerkiksi tällä hetkellä meneillään hyvin kiinnostava hanke Kiinaan. Olemme järjestämässä sinne huhtikuussa kongressia, jonka tarkoituksena on saada aikaan ensimmäinen vähän isompi ekokaupunki. Katsotaan nyt, mitä siitä tulee. Siinä on mukana ihan muita kuin vihreitä, sillä ei ole esimerkiksi mitään tekemistä Vihreän Liiton kanssa. esiin. 20 vuotta sitten ne jonkin verran tulivat, kun tapahtui eräänlainen ekologinen herätys, mutteivät enää nykyisin. Syynä on se, että Vihreä Liitto on ajautunut keskustelemaan samoista asioista kuin muutkin puolueet, ja pitää sitä välttämättömänä voidakseen olla politiikassa mukana. Eli tärkeäksi asiaksi on noussut se, että saadaan paljon ääniä, monta kansanedustajaa ja ehkä ministeriäkin. Mitä edustajilla tehdään, on sekundäärinen asia. Luulen, että kaikille poliittisille liikkeille käy helposti niin. Ne ovat aluksi idealistisia, ja sen jälkeen vesittyvät ja hajautuvat normaalin poliittisen agendan piiriin. Siten näyttää käyvän myös yksittäisille kansanedustajille. Hyvinkin räväkkä uusi kansanedustaja mankeloidaan neljässä vuodessa puhumaan samaan tapaan kuin muutkin. TH: Itse kuitenkin pyrit omana kansanedustajakautenasi välttämään tätä mankeloitumista. Kuinka vaikeaa se oli? EP: Oli se tietysti vaikeaa. Ryhmäkuria haluttiin noudatettavan, ja minä olin aika ryhmäkuriton ihminen. Jussi Sivenius JS: Jos pohditaan suuria linjoja, niin ekologiset uhkakuvat ovat realisoitumassa: kasvihuoneilmiö, lajien sukupuutto. Suomessa on karkeasti arvioiden miljoona ihmistä, jotka ovat jollakin tavoin kiinnostuneita näistä asioista. Mikä voisi olla selitys sille, että tämä tiedostavuus ei kuitenkaan kanavoidu poliittiseksi toiminnaksi? EP: Suomi ei ensinnäkään ole erikoistapaus tässä asiassa. Varmaan kaikissa länsimaissa on sama ilmiö. Selitän sen siten, että asiat, joihin pitäisi puuttua kuten ilmastonmuutos ja sukupuutot, ovat jokaiselle ihmiselle etäisempiä kuin henkilökohtaiset kysymykset. Politiikka mielletään niin, että siinä hoidetaan ensisijaisesti henkilökohtaisia asioita. Ihmiset valitsevat poliitikon, jonka he katsovat ajavan heidän omaa asiaansa ja etuaan parhaiten. Ajatellaan ilmeisesti myös niin, että suuria linjoja eivät ratkaise puolueet, vaan se etenee kaikkien puolueiden mielipidemuutoksena jos on edetäkseen. Nämä kysymykset eivät tule vaaleissa TH: Olet käsittääkseni mukana kansainvälisessä Global Marshall Plan -työryhmässä. Mistä siinä on kyse? EP: En ole siinä mukana, mutta olen osallistunut siitä käytyyn keskusteluun. Global Marshall Plan on mielestäni aika sovinnainen systeemi. Sen koko ajatus oli, että annetaan lisää kehitysapua. Minusta se ei ole ratkaisu, vaan tärkeämpää on se, mihin raha suunnataan. Siihen Global Marshall Plan ei ottanut kantaa. TH: Mihin kohteisiin tämä raha pitäisi suunnata, jos sitä ylipäänsä annetaan? EP: Koulutukseen ennen muuta. Koulutukseen kaikissa muodoissaan, väestönkasvun rajoittamiseen, luonnonsuojeluun. Koulutuksen mainitsisin kuitenkin ensimmäisenä. On selvää, että välillisesti se vaikuttaa väestönkasvuun ja on humaani tapa rajoittaa sitä

13 Mutta mitkään näistä kolmesta asiasta eivät ole ristiriidassa keskenään. Jos väestönkasvua pystytään rajoittamaan, se on heti myös luontoa suojeleva teko. Koulutus vaikuttaa näihin kumpaankin. JS: Koulutus ei siis mielestäsi johda luonnonvarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen? EP: Ei, jos koulutus on oikean tyyppistä. Täytyy muistaa se, että koulutus voi olla peruskoulutusta, jossa ei ole mitään ideologista sivuvivahdetta. Sellaista, että ihmisten tieto asioista vain lisääntyy. Siihen voidaan kyllä liittää sivuvivahde, joka automaattisesti ajaa talouskasvuun ja tekniikan lisääntymiseen. Silloin tuo kysymyksesi on erittäin perusteltu. Silloin koulutus voi ajaa luonnonvarojen lisäkäyttöön. TH: Monet ovat myös väittäneet, että koulutus on liian hidas menetelmä vaikuttamaan polttavaan väestöongelmaan ajoissa. EP: Asiaan voidaan vaikuttaa silläkin tavalla, että ehkäisyvälineitä on riittävästi saatavilla. Mutta minusta ongelma ei ole tämä vaan tiedon ja kokonaisnäkemyksen puute. Ei auta, että lentokoneesta pudotetaan kondomeja ympäri Afrikkaa. JS: Olet ollut puutalorakentamisen professorina Teknisessä Korkeakoulussa. Suomalainen haluaa asua puutalossa, mutta puusta ei rakenneta täällä kovin paljon, ainakaan taajamissa. EP: Kyllä puu on maaseudulla nykyisin suosituin rakennusmateriaali pientaloissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pienten puutalojen rakentaminen asunnoiksi on lisääntynyt huomattavasti. Sen sijaan puisten kerrostalojen rakentamiseen olen aina suhtautunut hyvin epäilevästi. Tämä johtuu siitä, että minusta kerrostaloja on Suomessa kaiken kaikkiaan rakennettu liikaa materiaalista riippumatta. Kyse ei ole materiaalista vaan siitä, minkä muotoisiksi rakennukset tehdään. Meidän pitäisi päästä siihen, että asuinrakennukset olisivat ilman hissiä kaksi- tai kolmikerroksisia. TH: Millainen olisi ihan rakenteen tasolla ekologinen kaupunki? Olisiko se esim. tiivis vai hajautettu? EP: Siinä on kyse hirveän monista asioista samanaikaisesti. Millainen liikennejärjestelmä, miten rakennetaan, miten tuotetaan ruoka, energiatuotanto, vedenkierrätys, ja niin edelleen. Nämä voidaan kaikki yhdistää siten, että on suhteellisen tiiviisti asuttu kaupunki, joka on suhteellisen omavarainen. Sieltä ei ole tarvetta liikkua minnekään jatkuvasti, ihmiset eivät esimerkiksi aja toiseen kaupunkiin töihin. Siellä ei ole autoja, se ei ota energiaa ulkopuolelta eikä tarvitse vettä ulkopuolelta vaan vesi kierrätetään. Sillä on huomattava omavaraisuus ja hyvin kehittynyt tietotekniikka: se voi olla internetin kautta kontaktissa muihin paikkoihin. Ekologinen kaupunki on osittain tiivis, mutta paras ratkaisu on, että asuinalueiden välissä on peltoja, niin että kaupunki voi itse tuottaa ruokansa. Matalarakentamisessa ja korkearakentamisessa ei ole kovin paljon eroa asukastiheyden suhteen. Matalarakentamisessa, jossa jokaisella on oma piha, voidaan saada aikaan tiivistä kaupunkirakennetta, esimerkiksi neliökilometrillä voi asua kolmisensataa ihmistä. TH: Olisiko paikallinen ruuantuotanto mahdollista suurienkin asukasmäärien kaupungeissa? EP: Silloin kaupunki olisi vain laajempi. Kiinan projektissa ehdotin, että ekokaupungista tehtäisiin ihmisen suuruinen, mutta kiinalaisten mielestä se on liian pieni. JS: Jos ajatellaan muutoksen mahdollisuutta, onko enää mahdollista toimia lokaalisti Suomen tasolla? Onko Suomella enää omaehtoisen taloudellisen ja poliittisen toiminnan mahdollisuutta? EP: Nyt kun ollaan EU:ssa, se on aika hankalaa. Muutoksen pitäisi olla Euroopan laajuinen. Kun kirjoitin kirjan Suomi Mahdolli- nen maa, minulla oli ajatus että Suomi voisi olla mallimaa, jossa toteutettaisiin systeemi, jota muut seuraisivat. En usko, että se on enää poliittisesti mahdollista. Silloin se olisi saattanut vielä olla mahdollisuuksien rajoissa, jos muutos olisi ollut hyvin nopea ja radikaali. JS: Sanotaan, että Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Minusta se ei ole totta; ennen 80-luvun loppua Suomessa oli aggressiivinen oppositio joka sai tosin tukea naapurimaasta, nimittäin äärivasemmisto, kommunistit. Minkä takia nykyään ei ole käytännössä minkäänlaista oppositiota? EP: Oliko se sinun mielestäsi oppositio? Minusta se oli enemmänkin virallinen linja. Äärivasemmisto on erittäin hyvä lähihistorian esimerkki siitä, kuinka tietty kollektiivinen valhe tai kollektiivinen vääristymä voi mennä koko yhteiskunnan läpi. Nyt kaikki ovat taas tällä hetkellä sitä mieltä, että se oli vääristymä. Meillä on jatkuvasti tiettyjä yhteisiä, poliittisesti korrekteja ajatuksia, joihin on vaikea esittää vastaväitteitä tulematta leimatuksi häiriköksi tai omituiseksi ihmiseksi tai jonkin vastenmielisen ideologian kannattajaksi. Melkein koko itsenäisyyden ajan on nähtävissä ajatuksia, jotka ovat läpäisseet koko yhteiskunnan ja erityisesti koko älymystön. Kansahan on usein melko tervejärkistä, mutta älymystö näyttää aina hurahtavan johonkin ajatukseen, joka useimmiten vasta myöhemmin havaitaan naurettavaksi. TH: Minäkään en usko, että Suomessa on vain yksi totuus kerrallaan. Pikemminkin on yksi virallinen suuntaus ja sitä vastustava virallinen oppositio, joka oli 1970-luvulla taistolaiset ja nykyisin ehkä nämä ns. punavihreät. EP: Meillä on mielestäni paljonkin sellaisia asioita, joihin todennäköisesti suhtaudutaan huvittuneesti kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Samalla tavalla kuin nyt suhtaudutaan huvittuneesti taistolaisiin. Hyvin harvat enää tunnustavat olleensa kunnon taistolaisia. Siihen aikaan oli vaikea olla jotakin muuta saamatta hirveää ryöppyä niskaansa. Emme näe oman aikamme kuplia, koska elämme niiden keskellä ja niihin puuttuminen on äärettömän epäkorrektia. Esimerkiksi rasismia löydetään mitä mitättömimmistä asioista. Joistakin asioista pitää olla tiettyä mieltä ja pienikin poikkeama tai kyseenalaistaminen aiheuttaa aggressiivisia reaktioita. Mutta kun aikaa kuluu, niihin tulee etäisyyttä ja niihin suhtaudutaan huomattavasti viileämmin. TH: Yksi teemoista, joita olen halunnut tässä numerossa nostaa esiin, on sananvapaus. Suomessa on sananvapaus, mutta sitä ei käytetä. Mistä se johtuu? EP: Meillä reagoidaan sananvapauden rajoittamiseen erittäin vahvasti silloin kun kyse on lehtimiesten ja toimittajien sananvapaudesta. Kun sananvapaudesta puhutaan, puhutaan nimenomaan lehdistön sananvapaudesta, ei yksittäisten ihmisten sananvapaudesta. Koska olen juuri ollut Afrikassa, otan esimerkiksi kaikkein herkimmän poliittisen aiheen. Kun minä tässä sanon sanan neekeri, se on jo aivan kamalaa, vai mitä? Kuitenkin se on ollut täysin neutraali sana samalla tavalla kuin swahilin kielen sana mjungu, joka tarkoittaa valkoihoista ihmistä. Sitä käytetään Afrikassa jatkuvasti, lasten kuulee huutelevan sitä kadulla ja aikuiset käyttävät sitä puhuessaan valkoisista swahiliksi. Se on tietynlaista ihmistä luonnehtiva sana ilman mitään rasistista vivahdetta. Tosin kuulin, että eräs amerikkalainen nainen oli saanut hysteerisen kohtauksen kuullessaan tämän sanan ja ruvennut heti puhumaan rasismista. Minusta se on ylireagointia. Totta kai joku sana saattaa loukata jotakuta; kun puhun Afrikassa englantia, en puhu neekereistä vaan afrikkalaisista ja mustista. Mutta ihmettelen, miten se onnistuu espanjaksi, koska espanjan kielessä musta on negro. En halua ottaa tätä enempää esille, mutta tässä asiassa sananvapaus ja poliittinen korrektius menevät vastakkain yksityisen ihmisen kohdalla. Yksityisen ihmisen sananvapaudesta ei ole käyty minkäänlaisia aatteellisia keskusteluja. Yksityisen ihmisen sananvapauden rajoittaminen hyväksytään 24 25

14 automaattisesti, mutta lehtimiehen sananvapautta ei saa rajoittaa. JS: Mitä tavallinen ekovihreä Suomen kansalainen voi tehdä maailman pelastamiseksi? Onko hänellä mitään vaikutusmahdollisuuksia? EP: Tuo on hirveän toivottomalta tuntuva kysymys, ja aina se kuitenkin esitetään. Siihen mielellään vastaisi, että käytä villapaitaa ja aja polkupyörällä. Mutta se ei auta mitään, se on valetta. Tällainen neuvominen on vain ihmisen kiusaamista. Jos ajatellaan ihmistä, joka koko elämänsä demonstratiivisesti vetää läpi tiettyä linjaa, kuten esimerkiksi Linkolan Pentti, niin sillä on jo laajempaa merkitystä. Linkola on tietyn tyyppinen ikoni, jota kaikki katsoo ja kunnioittaa. Askeettisen elämäntavan johdonmukainen julkinen noudattaminen havahduttaa ihmisen. Mutta yksittäinen ihminen, jonka elämä ei millään tavalla tule julkiseksi ja joka vain omassa pienessä piirissään syö kasvisruokaa ja ajaa polkupyörällä, ei heilauta maailmaa yhtään. Valitettavasti minun täytyy olla rehellinen eikä ystävällinen tässä asiassa. TH: Entä älymystö, taiteilijat, kulttuuriväki? Auttaako tärkeiden asioiden esiin nostaminen vaikkapa kulttuurilehdissä? EP: Tämä on jo ehdottomasti toisen tason kysymys. Koko kulttuuriväen ja älymystön pitäisi valita keskusteluteemansa ajanmukaisiksi ja puhua siitä, mikä on tärkeää. Otan yhden esimerkin. Kun tulitte tänne, ajattelin, että mistähän ne haluavat puhua. Mietin, että te varmaan rupeatte pommittamaan minua tekniikkamyönteisyydestäni. Ajatellaan viimeistä sataa vuotta, suuria asioita jotka jollakin tavoin ovat vaikuttaneet. Taide ja kirjallisuus kokonaisuudessaan, elokuvat mukaanlukien, olisivat yksi iso kokonaisuus. Sitten olisivat uskonnot ja uskonnollinen kehitys, luonnontieteiden kehitys, hallinnolliset muutokset ja valtarakenteet, ja sitten tekniikka. Väitän, että viimeksi mainitun eli tekniikan, lääketiede mukaan luettuna, muutokset ovat kaikkein vahvimmin vaikuttaneet ihmiskunnan koko kehitykseen. Se ei ole edes keskustelukysymys, tekniikan vaikutus on ollut ylivoimaisesti vahvin. Onko vaikutus ollut huono vai hyvä, on taas eri juttu. En sano, että tekniikka on vaikuttanut myönteisesti, mutten myöskään että kielteisesti. Sanoisin pikemminkin, että osittain kumpaakin. Siitä syystä kaikkein merkittävin ja suurin muutos, joka meidän ajassamme pitäisi tehdä, on muuttaa tekniikan luonne täysin. Se, minkälaisia videoita Kiasmassa näytetään, ei vaikuta pätkääkään. En myöskään usko uskonnon voimaan niin, että esimerkiksi islamin ja kristinuskon kriisin ratkaiseminen muuttaisi kovin ratkaisevasti ihmiskunnan tulevaisuutta. Puhumattakaan valtarakenteista. Sen sijaan tekniikan perusteellinen muuttaminen on välttämättömyys. Jos ei sitä tapahdu, hukassa ollaan. JS: Tekniikan tohtorina uskot, että uudenlainen tekniikka voidaan luoda? EP: Puhun nyt siitä, että tekniikkaan pitäisi tuoda mukaan kokonaan uusi elementti, joka liittyisi ympäristönsuojeluun. Se liittyisi myöskin lääketieteeseen. Jossakin haastattelussa sanoin, että syntyvyyden säännöstely, ihmisten lisääntymiseen ja perhepolitiikkaan puuttuminen on lääketieteen merkittävin projekti tällä hetkellä. Tekniikan merkittävin projekti olisi, että arvioidaan kokonaisuuksien elinkaaria. Tuotteiden elinkaaria, erilaisten tekniikoiden elinkaaria, kaiken kaikkiaan sitä, mitä ne saavat aikaan kierrossa. Materiaalihan ei häviä mihinkään, vaan muuttaa muotoaan. Materiaalin muodonmuutosprosessi tekniikassa on se, mitä pitäisi tarkastella. Ja energiankäyttö kokonaisuudessaan, ja miten energian tuottaminen saastuttaa ilmaa ja vesistöjä. TH: Tekniikka on ilmeisesti sinulle neutraali asia, eli apuväline jota voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Miten suhtaudut Jacques Ellul n tai Lewis Mumfordin kaltaisiin teknologian kriitikoihin, joiden mielestä tekniikka automaattisesti muuttaa elinolosuhteita siellä, missä se otetaan käyttöön? EP: On selvää, että se muuttaa myös ihmistä, ja ihminen mukautuu aina siihen teknologian tasoon, mikä kullakin hetkellä yhteiskunnassa on. Olen juuri kirjoittanut aiheesta yhden kolumnin, jota ei vielä ole julkaistu. Ennen kaikkea tekniikka muuttaa ajankäyttöämme. Sata vuotta sitten ihmisten elämä oli leppoisampaa, koska ei ollut tekniikkaa, joka piiskaa meitä koko ajan eteenpäin ja ajaa täsmällisyyteen. Afrikassa se on edelleen hyvin leppoista. Meidän yhteiskunnassamme, jossa on sähköposti ja kännykät ja kaikki on täsmällistä ja etenee tehokkaasti ja nopeasti, ihmiset mukautuvat. Siitä huolimatta näen tekniikan kaiken kaikkiaan neutraalina. Kirveellä voi tappaa toisen tai hakata halkoja. Voidaan valita, mihin sitä käytetään. Suurin osa tekniikasta on tällaisen valinnan piirissä tai voidaan alistaa sille. Se täytyy tehdä hyvin tietoisesti; ideologian siitä, millä tavalla tekniikkaa käytetään, pitää tulla ensin. Sillä tavoin uskon kyllä, että tekniikka on neutraali

15 oopiumiunia Thomas De Quincey (suomentanut Ville-Juhani Sutinen) Entä sitten arkkitehtonisesti sarjalliset uneni järvistä ja veden hopeaisista laajentumista ne vainosivat minua niin paljon, että pelkäsin (vaikka se todennäköisesti vaikuttaakin naurettavalta lääkintää tuntevien mielestä), että jokin vesipöhön kaltainen sairaus tai aivojen herkkyystila saattaisi siten tekeytyä (käyttääkseni metafyysisitä termiä) objektiiviseksi; ja aistiva elin heijastaisi näkymänsä todelliseksi kohteeksi. Kahden kuukauden ajan kärsin suuresti pään erilaisista vaivoista; osa ruumiinrakennettani oli siihen saakka oli ollut niin vapaa kaikesta saastumisen ja heikkouden kosketuksesta (tarkoitan siis fysikaalisesti), että minun oli tapana sanoa siitä samaan tapaan kuin Orfordin viimeinen lordi sanoi vatsastaan, että todennäköisesti se selviäisi muun persoonan kuolemasta vahingoittumattomana. Siihen mennessä en ollut milloinkaan kokenut edes päänsärkyä, tai mitään lievintäkään kipua, paitsi omien hullutusteni aiheuttamaa reumaattista tuskaa. Selvisin kuitenkin tästä hyökkäyksestä, vaikka minun on täytynyt taiteilla jonkin hyvin vaarallisen kohtalon partaalla. Vedet vaihtoivat nyt luonnettaan läpikuultavista peileinä hohtavista järvistä tuli meriä ja valtameriä. Sitten saapui kauhistava muutos, joka useiden kuukausien aikana käärön tapaan auki laskostuessaan lupasi vain jatkuvaa piinaa; se ei itse asiassa milloinkaan lähtenyt luotani, ennen kuin sain koko tapauksen päätökseen. Tähän mennessä ihmiskasvot olivat sekoittuneet unissani, mutta ei hirmuvaltaisesti, tai minkään erityisen piinan voiman ajamina. Mutta nyt se, mitä olen kutsunut ihmiskasvojen hirmuvallaksi alkoi kehittyä silmieni edessä. Ehkä jokin seikka elämästäni Lontoossa saattoi olla vastaus tähän kauheuteen. Olkoon kuinka vain, nyt kuitenkin vellovien valtameren vetten ylle alkoi ilmestyä ihmiskasvoja; meri näytti lukemattomien taivaaseen kääntyneiden kasvojen peittämältä rukoilevia, raivostuneita, epätoivoisia kasvoja jotka syöksyivät maininkeja myöten ylöspäin tuhansittain, myriadeittain, sukupolvittain, vuosisadoittain kasvoja: sieluni kiihotus oli loputon; mieleni heittelehti ja velloi valtameren mukana. Toukokuu 1818 Malaijilainen on ollut kauhistava viholliseni kuukausien ajan. Olen joka yö hänen erityisten keinojensa välittämänä siirtynyt Aasian maisemiin. En tiedä jakavatko muut tuntemukseni tässä kohdin; olen nimittäin usein ajatellut, että jos minut pakotettaisiin lähtemään Englannista ja asumaan Kiinassa, kiinalaisten tapojen, elämänmuotojen ja maisemien keskellä, tulisin varmasti hulluksi. Kauhuni syyt ovat syvällä ja joidenkin niistä on oltava yleisiä myös muille. Läntinen Aasia on yleinen kammottavien kuvajaisten ja mielleyhtymien tyyssija. Siihen liittyy jo ihmisrodun kehtona hämärä ja kunnioittava tunne. Mutta on muitakin syitä. Kukaan ei voi teeskennellä, etteivätkö villit, barbaariset ja oikukkaat Afrikan tai muiden villien taikauskonnot vaikuttaisi samalla tavalla, kuin vaikuttavat Indostanian 1 muinaiset, monumentaaliset, julmat ja kehittyvät uskonnot jne. Aasialaisten asioiden pelkkä muinaisuus ja niiden instituutiot, historiat, uskon eri muodot ovat kaikki niin vaikuttavia, että rodun valtava ikä ja nimi nujertaa nuoruuden tajun yksilön kohdalla. Nuori kiinalainen näyttää minusta uudistetulta esiaikaiselta ihmiseltä. Jopa englantilaiset, joita ei ole kasvatettu mihinkään tietoisuuteen sellaisista instituutoista, voi vain vapista niiden kastien mystisen ylevyyden edessä, jotka ovat ajautuneet erilleen ja kieltäytyneet sekoittautumasta ikimuistoisten aikojen ajan; eikä kukaan voi olla kunnioittaen kavahtamatta Gangesin tai Eufratin nimiä. Näihin tuntemuksiin vaikuttaa paljon se, että Länsi-Aasia on ja on tuhansien vuosien ajan ollut se osa maapalloa, jossa ihmisiä suorastaan kuhisee, mahtava officina gentium 2. Ihminen on vain heinänkorsi noilla seuduilla. Myös laajat valtakunnat, joissa Aasian valtava väestö on aina asustanut, tarjoavat lisää ylevyyttä kaikkiin itämaisiin nimiin tai mielikuviin liittyviin assosiaatioihin. Kiinassa minua kauhistavat kaiken sen lisäksi, mitä sillä on yhteistä muun Länsi-Aasian kanssa, myös elämäntavat, tyylit ja äärimmäisen kammon synnyttämä rajatila, sekä analysoitavaksikin liian syvistä tunteista kumpuava myötämielisyyden puute. Eläisin varmasti mieluummin mielipuolten tai raakalaismaisten eläinten kanssa. Kaikki tämä, ja paljon enemmän mitä kykenen kertomaan tai mitä minulla on aikaa kertoa, on lukijan ymmärrettävä ennen kuin hän kykenee käsittämään sen järjettömän kauhun, joita nämä itämaista kuvastoa ja mytologista piinaa tarjoilevat unet valoivat minuun. Trooppisen kuumuuden ja pystysuoran aurinonpaahteen yhdistävän tuntemuksen alla liitin toisiinsa kaikki kaikki oliot, linnut, pedot, liskot, kaikki puut ja kasvit, niiden käyttötavat ja ulkomuodot, joita löytyy kaikista trooppisten seutujen kolkista, ja kokosin ne yhteen Kiinassa tai Indostaniassa. Samankaltaisista tunteista johtuen toin pian Egyptin ja kaikki sen jumalat saman järjestyksen alaisuuteen. Minua tuijotettiin, kuulin pilkkahuutoja, minulle irvisteltiin ja juoruja liikkui apinoiden, papukaijojen, laululintujen toimesta. Juoksin pagodeja kohti ja päädyin vuosisatojen ajaksi vuorenhuipulle tai salaisiin huoneisiin: minä olin epäjumala; olin pappi; minua palvottiin; minut uhrattiin. Pakenin Brahmanin häikäilemättömyyttä Aasian kaikkien metsien läpi; Vishnu vihasi minua; Shiva odotti minua maaten 3. Yhtäkkiä kohtasin Isiksen ja Osiriksen: he sanoivat, että olin tehnyt jonkin konnuuden, jonka edessä ibislintu ja krokotiili vapisivat. Minut haudattiin tuhanneksi vuodeksi kiviarkkuihin muumioiden ja sfinksien kanssa, kapeisiin holveihin ikuisten pyramidien sydämissä. Minua suutelivat krokotiilit syöpynein huulin; ja makasin täynnä hämmennystä kaikkien äärettömän limaisten olioiden joukossa Niilin kaislikossa ja mudassa. Täten tarjoan lukijalleni pienen otteen itämaisista unistani, jotka aina täyttivät minun sellaisella ällistyksellä näiden hirviömäisten näytösten edessä, että kauhu tuntui laimenevan hetkeksi pelkän ihmetyksen vuoksi. Ennemmin tai myöhemmin saapui tunteiden laskuvesi, joka nielaisi hämmästyksen ja jätti minut ei niinkään kauhun, kuin vihan ja inhon valtaan sen vuoksi mitä sain nähdäkseni. Jokaisen muodon, uhkakuvan, rangaistuksen ja epäselvän kuvajaisen vankilan yllä hautui ikuisuuden ja äärettömyyden tunne, joka ajoi minun hulluuden sorron alaisuuteen. Muutamaa vähäpätöistä poikkeusta lukuunottamatta ainoastaan näitä unia nähdessäni jouduin fyysisten kauhujen valtaan. Kaikki aiemmat olivat olleet moraalisia tai henkisiä kauhuja. Mutta tässä pääosan esittäjät olivat rumia lintuja, käärmeitä tai krokotiileja; erityisesti viimeksi mainittuja. Kirotusta krokotiilista tuli minulle miltei suuremman kauhun 28 29

16 kohde kuin kaikista lopuista olioista. Minut oli pakotettu elämään sen kanssa, ja (kuten asiain luonne oli miltei aina unissani) vuosisatojen ajan. Pakenin toisinaan, ja huomasin olevani kiinalaisissa taloissa, jossa oli rottinkipöytiä jne. Kaikkien pöytien, sohvien jne. jalat alkoivat pian vaistomaisesti elämään: krokotiilin inhottava pää ja sen viekkaat silmät katsoivat minuun, kertautuivat tuhansiksi kopioiksi; ja minä seisoin inhoten ja ihastuneena. Ja niin usein tämä kammottava lisko kummitteli unissani, että monesti sama uni katkesi täsmälleen samalla tavalla: kuulin hentoja ääniä, jotka puhuivat minulle (kuulen kaiken unessa ollessani) ja välittömästi heräsin. Oli täysi keskipäivä ja omat lapseni seisoivat käsi kädessä sänkyni vierellä he olivat tulleet näyttämään minulle värjättyjä kenkiään tai uusia kaapujaan, tai pyysivät minua tulemaan vaatettamaan heidät mennäkseen ulos. Vakuutan, että niin kammottava oli siirtymä kirotusta krokotiilista ja muista unieni sanoinkuvaamattomista hirviöistä ja sekasikiöistä viattomien ihmislasten näkemiseen, että mielen mahtavassa ja äkillisessä iljetyksen tunteessa minä itkin, enkä saattanut pidätellä mieltäni, kun sain suudella heidän kasvojaan. Kesäkuu 1819 Minulla on eri elämänvaiheissani ollut tilaisuus huomata, että rakkaidemme kuolema ja itse asiassa kuoleman mietiskely ovat yleensä (caeteris paribus 4 ) vaikuttavampia kesällä kuin minään muuna vuodenaikana. Ja syyt ovat uskoakseni seuraavat kolme: ensimmäiseksi, että näkyväinen taivas näyttää kesällä paljon korkeammalta, paljon etäisemmältä, ja (jos tällainen kielioppivirhe sallitaan) paljon äärettmömämmältä; pilvet, joiden mukaan silmä pääosin selvittää tuon päidemme ylle levittäytyneen sinisen paviljongin etäisyyden ovat kesällä laajempia, kasautuneina ja keräytyneinä paljon suurempiin, tornimaisiin röykkiöihin. Toiseksi valo sekä laskevan ja nousevan auringon ulkomuoto ovat soveliaampia äärettömyyden mallien ja ominaisuuksien suhteen. Ja kolmanneksi (joka on pääasiallinen syy), yltäkylläinen ja kapinallinen elämän tuhlailevaisuus luonnolliesti pakottaa mielen voimallisemmin kuoleman vasta-ajatukseen, ei haudan talviseen steriiliyteen. Saatetaan nimittäin yleisesti huomioida, että missä hyvänsä kaksi ajatusta asettuukin toistensa kanssa suhteeseen vastakkaisuuden lain mukaan ja ovat olemassa ikään kuin molemminpuolisen inhon kautta, ne ovat myös taipuvaisia viittaamaan toisiinsa. Näiden selvitysten perusteella totean mahdottomaksi karkottaa kuoleman ajatusta kävellessäni yksikseni loppumattomina kesäpäivinä: ja mikä hyvänsä yksittäinen kuolemantapaus, jos ei ole vaikuttavampi, niin ainakin vainoaa mieltäni itsepäisemmin ja saartaavammin tuona vuodenaikana. Ehkä tämä syy ja eräs laiminlyömäni pikku sattuma ovat saattaneet olla välittömiä edeltäviä tapahtumia seuraavalle unelle, jolle kuitenkin alttiuden on aina täytynyt olla valmiina mielessäni; mutta kun se kerran oli herännyt esiin, ei se milloinkaan minua jättänyt, vaan sitä vastoin jakautui tuhansiin fantastisiin muunnelmiin, jotka usein yhtäkkiä yhdistyivät uudelleen keskenään ja sommittelivat jälleen alkuperäisen unen kuvajaisen. Luulin, että oli toukokuinen sunnuntaiaamu ja pääsiäissunnuntai; edelleen hyvin varhainen aamu. Minusta näytti, että seisoin oman mökkini ovella. Aivan edessäni oli tuttu maisema, jota kuitenkin kykenin komentamaan tilanteestani käsin. Se esittäytyi ylevänä kuten yleensä ja unien voiman juhlalliseksi tekemänä. Samat vuoret olivat siinä ja sama ihana laakso niiden juurella; mutta vuoret olivat nousseet korkeammalle kuin Alpit ja niiden välissä oli paljon suurempi ala niittyineen ja metsäketoineen; pensasaidat olivat täynnään valkeita ruusuja, eikä yhtään elävää oliota saattanut nähdä, paitsi että vihreällä kirkkomaalla laidunsi rauhallisesti levollista karjaa vehreiden hautojen päällä, ja erityisesti erään tietyn haudan ympärystössä, lapsen jota olin rakastanut hellästi 5, ja jonka olin nähnyt todellisuudessa juuri hetken ennen auringonnousua samana kesänä, kun hän kuoli. Vilkaisin minulle niin tuttua näkymää, ja sanoin ääneen (kuten uskoin) itselleni, Vielä ei juuri auringonnousu kajasta, ja on pääsiäissunnuntai; ja se on päivä jolloin juhlitaan ylösnousemuksen ensimmäisiä hedelmiä. Kävelen ulos; vanhat surut voi tänään unohtaa; sillä ilma on viileä ja tyyni ja kukkulat ovat korkeita ja kurottavat taivaaseen saakka; ja metsäaukiot ovat hiljaisia kuin kirkkomaa ja kasteella voin pestä kuumotuksen otsaltani, enkä sitten tule enää milloinkaan olemaan onneton. Ja minä käännyin ikään kuin avatakseni puutarhani portit, ja välittömästi näin vasemmalla täysin erilaisen maiseman, jonka unien voima oli kuitenkin sommitellut harmoniaan muun näkymän kanssa. Maisema oli itämainen; myös siellä oli pääsiäissunnuntai ja hyvin varhainen aamu. Hyvin kaukana etäisyydessä, ikään kuin tahrana horisontissa, näkyivät suuren kaupungin kupukatot ja kupolit epäselvän abstraktion kuvajainen, joka saattoi olla tarttunut jostain lapsuudessani näkemästäni Jerusalemin kuvasta. Ja nuolenkantamaa lähempänä istui kivellä nainen Juudean palmujen varjostamana; katsoin häntä ja se oli Ann! Hänen silmänsä katselivat minua totisina ja lopulta sanoin hänelle: Olen siis viimeinkin löytänyt sinut. Odotin, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin silloin, kun näin hänet viimeistä kertaa, ja kuitenkin niin erilaiset! Seitsemäntoista vuotta sitten, kun lyhdynvalo lankesi hänen kasvoilleen suudellessani viimeistä kertaa hänen huuliaan (huulia, Ann, jotka minulle eivät olleet saastuneet) ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään: nyt kyyneleet pyyhittiin pois; hän näytti kauniimmalta kuin hän oli ollut silloin, mutta kaikissa muissa suhteissa täysin samalta, eikä hetkeäkään vanhemmalta. Hänen ulkonäkönsä oli rauhallinen, mutta ilmeissä oli epätavallista jylhyyttä, ja katselinkin häntä nyt jonkinlaisen pelon vallassa; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa kävivät epäselviksi, ja kun käännyin vuoria kohti, huomasin huurun vyöryvän väliimme. Hetkessä kaikki oli kadonnut, sakea pimeys saapui ja silmänräpäyksessä olin kaukana vuorilta ja lyhdynvalossa kävellen jälleen Annen kanssa Oxford Streetilla juuri niin kuin me kävelimme seitsemäntoista vuotta aiemmin, kun olimme molemmat vielä lapsia vain. Suomentajan huomioita 1 Kaakkois-Aasian niemimaalla sijaitsevia maita (mm. Intia, Pakistan, Bangladesh) kutsuttiin aiemmin nykyisin arkaaiselta kalskahtavalla yhteisnimellä Indostania. De Quinceyn lausoinnoissa ilmenee muutenkin orientalismiksi kutsuttua ennakkoluulojen diskursiivista käyttöä, jossa ihailuun sekoittuu alentava asenne. Tämä oli luvuilla hyvin tyypillistä sivistyneistönkin keskuudessa. 2 Officina Gentium on jälleen latinaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti maailman [tai kansojen] työpaja. 3 Brahman on hindulaisuuden toisinaan personifioitu luojajumaluus, joka kirjamellisesti tarkoittaa maailman sielua, panteistinen ja ääretön olio, joka vastaa maailman organismista. Vishnu puolestaan on hindulaisten mukaan kolmiopin toinen jumala, joka saattaa saapua maan päälle erilaisissa (De Quinceynkin kuvailemassa) muodossa; Vishnun voima on ylläpitävä. Lopulta kolmiopin sulkee Shiva, luova ja tuhoava jumala, joka merkitsee tietoisuutta. 4 Fraasi caeteris paribus (lat.) tarkoittaa muuten samanlaisissa olosuhteissa. 5 Tämä on runoilija William Wordsworthin tyttären, Kate Wordsworthin kuolemaan liittyvä muisto

17 oopiumia kansalle Thomas De Quincey ja kemiallisen mielen infrastruktuuri Ville-Juhani Sutinen Thomas de Quincey ( ) oli englantilainen filosofi, tutkija ja kirjailija, joka osallistui kulttuurikeskusteluun ja humanististen tieteiden edistämiseen 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla niin lukuisine lehtikirjoituksineen kuin esseineenkin. Quincey tunnettiin poleemisena ajattelijana, joka ei kuitenkaan kaihtanut syvällistä argumentaatiota, vaan tunsi hyvin sekä Rooman että varsinkin Kreikan kirjallisuutta, joista hän kirjoitti ja joihin hän myös useissa kirjoituksissaan lateli viitteitä. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin kirjailija, lumoutunut runoilija, joka ei milloinkaan saanut runoja aikaan, mutta kirjoitti lyyristä proosansa useissa monistasoisissa teoksissaan. Hän on samalla yksi ensimmäisiä kirjailijoita, joka on kaunokirjallisesti käsitellyt huumeriippuvuutta, sen tuottamia nautintoja ja kipuja ensimmäisessä julkaistussa teoksessaan Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia (Confessions of an English Opium-Eater, 1822). Teos on omaelämäkerrallinen ja päiväkirjamainen selonteko, joka sisältää runsaasti yhteiskunnallista ja sosiologista ympäröivän todellisuuden tarkastelua, sekä ihmisen minuuden filosofista pohdintaa. Teoksen kaunokirjallinen puoli tulee esiin etenkin oopiumin vaikutuksen tai vieroituksen alaisissa unikuvauksissa ja vahvassa kirjallisessa tietoisuudessa lainattujen runokatkelmien ja antiikin kreikan runouden kautta. De Quinceyn isä kuoli jo varhain ja hän joutui valittujen huoltajien huostaan. Vaikka nuoresta ja nokkelasta, mutta hiljaisesta ajattelijasta pidettiinkin huolta, hän ei kuitenkaan päässyt toteuttamaan kaikkia mahdollisuuksiaan kouluissa, joihin hänet ohjattiin. De Quincey karkasikin Manchesterista kohti suuren maailman tarjoamia haasteita. Köyhyys ja riiippumattoman elämän haasteet johtivat kuitenkin myös kurjuuteen, josta toisaalta sai ammennettua yllättävääkin voimaa. Nuorena yliopisto-opiskelijana De Quincey sai lohtua kurjuuteensa lukemalla etenkin William Wordsworthin runoutta. Vuonna 1807 hän tapasi esikuvansa lisäksi myös toisen romantiikan suuren figuurin, Samuel Taylor Coleridgen, ja jatkoi aktiivista kirjallisuuden harrastusta aloittaen uransa kriitikkona. Herrat ystävystyivät toistensa lisäksi myös oopiumin kanssa. De Quinceyn oopiuminkäytön ensi sysäyksessä ei liene mitään epätavallista; hän otti sitä hammassärkyyn, kuten tuona aikana oli yleisesti tapana. Oopiumia myytiin apteekeissa ja sitä annosteltiin itkeviä sylilapsia myöten kipulääkkeen tapaan. Usein oopiumi nautittiin laudanumina, alkoholiin sekoitettuna liemenä. De Quinceyn oma suosikki lienee ollut eräänlainen oopiumiglögi, joka lämmitettiin työntämällä kuuman hiilihangon kärki nestettä sisältävään mukiin. Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia suhtautuu psykologis-metaforisen yksilöhistorian lisäksi maailmanhistoriaan laajoina kaarina, jotka etenevät syklisinä ja joita voidaan kuvata tiettyjen mikrohistoriallisten elementtien kautta. Quincey kertoo oman elämäntarinansa köyhästä lapsuudesta nuoruuden opintovuosien kautta kirjalliselle uralle pääsyyn saakka. Tästä alkava historia sijoittuu Lontooseen, jossa myös oopiumi ja epävarma elämä astuvat kuvaan. Teksti on yksityiskohtaista, ajalleen epätyypillisen hybridistä kaunokirjallisuuden ja elämäkerran välimuotona. Teoksen ensimmäinen osa kertoo De Quinceyn lapsuudesta ja opiskeluajasta, jota on kaunokirjallisessa kuvailussaan toisinaan verrattu James Joycen romaaniin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Se on myös historiallisesti ja yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen kuvaus orpolapsen, lakimiehen, ilotytön ja opiskelijan limittyvistä elämäntarinoista. Toinen osa keskittyy oopiumin tuottamiin nautintoihin, haavekuviin, sekä ihmisiin, jotka olivat tuolloin tulleet riippuvaisiksi aineesta. De Quincey kuvailee useita oopiuminkäyttäjiä, lääkäreitä, tunnettuja kirjailijoita ja runoilijoita, sekä poliitikkoja, joita vaivasi sama salainen riippuvuus. Sosiologinen aspekti nousee tässä luvussa etualalle, samoin huumausaineen merkitys addiktoivana ja sen lääkekäytöstä poikkeavana tapana. De Quinceyn tyyli on sarkastisen älykäs ja vahvasti tietoinen sekä henkilökohtaisesti että kulttuurisesti hänen tarkastellessaan oopperaa, runouden maailmaa ja etenkin omaa itseään. Kuvailut 1800-luvun alun Lontoosta ovat samoin varsin rikkaita ja yksityiskohtaisia. Teoksen kolmas ja neljäs osa kuvaavat puolestaan oopiumin tuottamia kärsimyksiä ja sairauksia, sekä sen vieroitusta ja painajaisia, joita aine tuottaa. Oheiset suomennosnäytteet ovat tästä osiosta. Se onkin teoksen kaunokirjallisinta materiaalia palatessaan lapsuuden kuvastoon ja arkkisymboleihin unien kautta. Vähitellen syvemmälle oopiumin pauloihin uppoava, iältään vanheneva de Quincey edeltää kuvailussaan kirjailijoita, jotka yli vuosisadan päässä tekivät tunnustuksellisia teoksia huumausaineiden vaikutuksista, kuten William Burroughs teoksissaan Nisti ja Alaston lounas, tai Aldous Huxley teosparissaan Doors of Perception ja Heaven and Hell. Alun perin Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia ilmestyi jatkosarjana sanomalehti London Magazinessa ja runsaiden kyselyiden ja positiivisen palautteen vuoksi se julkaistiin teoksena vuonna Suomennettu versio on tehty tämän laitoksen perusteella

18 Rasmus Nora valinnan vapaudesta Juuli Niemi Ovi ei ollut kiinni, istuin oven pielessä, kynnys painoi pakaraa. Lasi ei ollut vielä tyhjä, mutten juonut enää siitä. Juomaa läikkyi lattialla, jossa ei ollut mattoa suojana. Puhe ei koskenut minua mutta se koski toista kipeästi. Me emme väistelleet sanoja, mutta niistä ei otettu kiinni. Tarkoitus ei ollut mikään, eikä toiminnalla ollut suuntaa. Niin on hyvin harvoin elämässä. Kun ei olla menossa mihinkään seuraukset unohtuvat kokonaan, eivätkä tapahtumat jätä aina edes jälkiä. Tai ehkä kaikki on ihon alla, ehkä ihottumallakin on oma mieli, joka ei kerro oikeaan vai vasempaan. Minun kanssani ei jaeta enää kaikkia asioita, ruumis ja mieli ovat päättäneet itsenäistyä onko minua enää ollenkaan, vai onko vain ruumis vain mieli vain kynnys jolla onkin oma mieli. Se ei vaikuttanut asioiden kulkuun negatiivisesti. Paitsi jos silmä silmästä, silmä vielä odottaa silmää johon iskeä pahan silmän. Hampaat. Niillä ei ollut paljon tekemistä asian kanssa, mutta olisi voinut olla. Jos olisin näyttänyt kynnykselle hampaani se olisi huomannut niiden olleen vielä valkeat, kieleni sininen

19 kirja-arvostelut POLTETTUA HISTORIAA KIRJOITTAMASSA Timo Hännikäinen Historioitsija Jörg Friedrichin teos Suuri palo on osa laajempaa historiankirjoituksen ja kaunokirjallisuuden trendiä, jossa pyritään tuomaan esiin toisen maailmansodan vaiettu historia. Saman juonteen löytää mm. Antony Beevorin populaarihistoriallisesta teoksesta Berliini 1945 (2002) ja Günter Grassin romaanista Ravunkäyntiä (2002), joissa käsiteltiin neuvostoliittolaisten sotilaiden saksalaiseen siviiliväestöön kohdistamia julmuuksia. Suuren palon aihe, länsiliittoutuneiden terroripommitukset Saksan kaupunkeihin, on edelleen arka varsinkin Saksassa. Aiheesta kirjoittavia syytetään herkästi uhrimyytin rakentamisesta. Vaatii tiettyä siviilirohkeutta todeta se itsestäänselvyys, että myös saksalaiset kärsivät sodasta ja että heidän vastustajansakin syyllistyivät tuomittaviin tekoihin. Aihe on jätetty pitkäksi aikaa tutkimatta, ja sen esiinnostamista hankaloittaa sekin, että tarkkoja tietoja aineellisista tuhoista ja siviiliuhrien määrästä ei ole tilastoitu. Saksan jälleenrakentamisen myötä konkreettisetkin merkit tuhoista katosivat; jäljellä on enää ikäihmisten muistikuvia, joista he ovat pitkään vaienneet. Vuosina Britannian ja Yhdysvaltain ilmavoimat pommittivat raskaasti yli tuhatta saksalaista kaupunkia ja taajamaa. Arviot kuolonuhrien määrästä liikkuvat reilun puolen miljoonan tietämillä. Pääosa uhreista oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Pommitusilmavoimien johdon tavoitteena oli murtaa Saksan siviiliväestön mieliala ja ajaa heidät kaatamaan kansallissosialistinen hallinto. Tavoite ei toteutunut, vaan jatkuva pelko ja pommisuojissa istuminen johti pikemminkin apatiaan ja kohteettomaan katkeruuteen. Sodan loppuvaiheessa pommituksilla oli enää tuskin mitään tekemistä sotilaallisten tavoitteiden kanssa. Ne olivat jäännösoperaatioita, joihin on jälkikäteen vaikea löytää muuta motiivia kuin kostonhalu tai tuhoamisvimma. Ilmavoimien johtoportaassa etsimällä etsittiin pahoin runnellun maan kartalta vielä säästyneitä kaupunkeja kohteiksi. Friedrichin kuvaus pommitussodasta siviiliväestön silmin on yksityiskohtainen ja ahdistava. Pommisuojissa kuoltiin kuumuuteen, häkään ja hapen puutteeseen. Ulkona kaduilla syntyi apokalyptisiä näkyjä, kun kuumuudessa pehmenneeseen asfalttiin juuttuneiden ihmisten vaatteet syttyivät tuleen taloista satavista tulihiutaleista. Inhimillisten kärsimysten jättämillä haavoilla on taipumus umpeutua hiljalleen sukupolvien vaihtuessa. Pysyvämmän jäljen pommitukset jättivät saksalaiseen historialliseen kaupunkimaisemaan. Ilmasta käsin pyyhkäistiin pois mittaamaton määrä menneisyyttä keskiaikaisten kaupunkien vanhan rakennuskannan myötä. Viime maailmansota oli tosiaan pitkän historiallisen jatkumon päätepiste, jonka jälkeen saksalaiset joutuivat aloittamaan uudelleen lähes tyhjästä. Tämän takia Roberto Rossellinin sodanjälkeistä aikaa kuvaava elokuva Saksa vuonna nolla (1947) on niin osuvasti nimetty. Friedrichin sinänsä luetteloiva ja deskriptiivinen kuvaus jättää avoimeksi tärkeimmän herättämänsä kysymyksen. Siis sen, olivatko asutuskeskusten massiiviset pommitukset sotarikos ja voidaanko niistä puhua yhtä aikaa saksalaisten sotarikosten, keskitysleirien ja väestön pakkosiirtojen kanssa. Tietenkin pommituksia on arvioitava ajallisessa kontekstissa; rauhanajan etiikkaa ei voi sellaisenaan soveltaa sota-aikaan ja liittoutuneiden halu lyödä Saksan sotakoneisto keinolla millä hyvänsä on sinänsä ymmärrettävä. Siitä huolimatta pommitusten kuittaaminen välttämättömyytenä tai oikeutettuna kostona on kyseenalaista. Terroripommitukset muistuttavat holokaustia ainakin siinä mielessä, että kummatkin olivat huolellisesti suunniteltuja, virkamiesmäisiä ja tieteellisiä joukkotuhoamisen tapoja. Ilmavoimien palveluksessa työskennelleet kemistit kehittivät yhä tehokkaampia sytytysaineita palopommeihin ja ennen hyökkäystä laskettiin kaupungin palokerroin. Pommityyppien valintaan vaikutti mm. se, asuiko kohdealueen asunnoissa keskiluokkaa vai työläisiä. Keskiluokkaisissa asunnoissa oli keskimäärin enemmän kirjahyllyjä, joiden sisältämät kirjat olivat hyvää sytykettä. Pommituksissa haluttiin tuottaa mahdollisimman paljon aineellista vahinkoa sekä kuolonuhreja, ja kohteena olevat siviilit pyrittiin dehumanisoimaan puhumalla mielialojen pommittamisesta. Erojakin löytyy saksalaisten sotarikoksiin nähden. Keskitysleirivartijat eivät asettaneet omaa henkeään vaaraan surmatessaan ihmisiä kaasulla, kun taas liittoutuneiden pommikoneiden miehistöt olivat kaikkea muuta kuin turvassa. Kaupunkien puutteellinenkin ilmapuolustus aiheutti varsinkin Englannin ilmavoimille tuntuvia tappioita ja pommituslennot olivat tukalia ja pelottavia operaatioita. Pommisodan tavoitteena ei myöskään ollut hävittää kokonaista kansakuntaa tai ihmisryhmää, vaan romahduttaa Saksan yhteiskuntajärjestelmä. Winston Churchillin tiedetään sodan jälkeen pohtineen, että menimmekö liian pitkälle, olimmeko petoja. Varsinaista tilintekoa pommitussodasta ei kuitenkaan ole tehty. Sen tekemistä on luultavasti turha enää odottaakaan, mutta Friedrichin historiikin kaltaisten kirjojen arvo on siinä, että ne tekevät siitä kuvasta, joka meillä toisesta maailmansodasta on, kokonaisemman. Miellyttäviähän tällaiset kirjat eivät ole, sillä puolitotuuksien viehätys piilee niiden helppoudessa. Suuren palon suomennoksen takakanteen painettu sitaatti Der Spiegelin arvostelusta ylistää kirjaa loistavasti kirjoitetuksi. Friedrichin kirjalliset kyvyt ovat kyllä havaittavissa, mutta valitettavan usein ne peittyvät tuskastuttavan hataran suomennoksen alle. Käännös vilisee kielellisiä kummajaisia: palokunnan laitteita kutsutaan sammutusneuvoiksi, vaikka suomen kielessä on tapana puhua sammutusvälineistä. Käännösvirheitä on lukemattomia, varsinkin sotilaallisessa sanastossa: pommikoneen konekivääriampuja on käännetty kategorisesti tykkimieheksi, laivue laivastoksi ja toisinpäin. Toistuessaan sinänsä vähäpätöiset virheet ja kömpelyydet häiritsevät kiusallisesti lukukokemusta. Suomentaja Markus Långin puolustukseksi on tosin sanottava, että monet laajalti moititun käännöksen virheistä ovat ilmeisesti kustantajan tekemiä. Ylläpitämillään internetsivuilla suomentaja kertoo, että kustantaja ei sallinut kääntäjän lukea korjausvedosta, johon monet kohdat oli korjattu väärin. Vedoksen epäämisen takia suomentaja joutui poistamaan nimensä kirjasta. Oli miten oli, tällaisenaan kirja muistuttaa enemmän raakakäännöstä kuin valmiiksi editoitua teosta. Jörg Friedrich: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa (suomentanut Markus Lång, Ajatus Kirjat, 2005) 36 37

20 numeron henkilöt Aleksi Ahtola on joululomalla. Thomas De Quincey ( ) oli englantilainen kirjailija. Timo Hännikäinen on helsinkiläinen kirjailija, suomentaja ja kriitikko. Miikka Laihinen on turkulainen musiikkimies. Tiina Lehikoinen on syntynyt vuonna 1982 ja asuu Turussa. Tykästynyt kirjojen lisäksi kiviin, inkivääriin sekä rihmastoihin. Juuli Niemi on helsinkiläinen runoilija. Rasmus Nora on vähän niin kuin Rasmus Nalle, mutta karvaisempi. Eero Paloheimo on tuusulalainen tekniikan tohtori ja filosofi. Antti-Veikko Salo on päässyt pois ghetosta eikä liho enää. Jussi Sivenius on helsinkiläinen historian opiskelija. Ville-Juhani Sutinen on turkulainen kirjailija ja suomentaja. Saddam Hussein ( ) 38 39