EUROOPAN PARLAMENTTI

Transkriptio

1 EUROOPAN PARLAMENTTI Oikeudellisten asioiden valiokunta TYÖASIAKIRJA ehdotuksesta neuvoston asetukseksi asetuksen (EY) N:o 2201/2003 muuttamisesta tuomioistuimen toimivallan osalta sekä avioliittoasioissa sovellettavaa lakia koskevien sääntöjen antamisesta Oikeudellisten asioiden valiokunta Esittelijä: Carlo Casini DT\ doc PE v01-00

2 A) Ehdotuksen kehys ja tavoite Ehdotus koskee ainoastaan tuomioistuimen toimivallan ja sovellettavan lainsäädännön määrittämistä tilanteissa, joissa haetaan avioeroa tai asumuseroa. Se ei koske avioliiton mitätöintiä eikä oikeutta elatusapuun. Ehdotuksella muutetaan voimassa olevaa asetusta (EY) N:o 2201/2003, jonka sisältö on laajempi, sillä se koskee myös avioliiton mitätöinnin perusteita, lapsen huoltajuuden perusteita sekä näitä asioita koskevien tuomioistuinten päätösten tunnustamista jäsenvaltioiden välisissä suhteissa. Ehdotus koskee kaikkia aviopareja, mutta käytännössä sillä on merkitystä vain ns. kansainvälisten avioparien kohdalla eli silloin, kun puolisot ovat eri maiden kansalaisia tai asuvat eri paikoissa tai kun aviopari on vaihtanut asuinpaikkaa avioliittonsa aikana. Tärkein muutos, jonka uusi asetus tuo mukanaan, on se, että puolisot voivat valita, minkä tuomioistuimen puoleen he kääntyvät ja mitä lainsäädäntöä sovelletaan. Tämä valinnanvapaus ei kuitenkaan ole rajaton. Puolisot voivat tehdä valintansa sellaisten tuomioistuinten ja lainsäädäntöjen välillä, joilla on objektiivinen yhteys kyseiseen avioliittoon. Ehdotuksen mukaan tämä yhteys perustuu asuinpaikkaan tai kansalaisuuteen. Jos siis kumpikin puoliso on yhden ja saman maan kansalainen ja jos he molemmat ovat aina asuneet siinä valtiossa, jonka kansalaisia he ovat, he eivät saa valita, vaan he voivat kääntyä ainoastaan kotimaansa tuomareiden puoleen. Nämä puolestaan soveltavat asuinpaikan lainsäädäntöä (lex loci), joka on siis sama kuin tuomioistuinvaltion lainsäädäntö (lex fori). B) Puolisoiden tekemä valinta Se, että puolisot saavat mahdollisuuden valita tuomioistuimen, ei ole mikään merkittävä uudistus. Asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklassa nimittäin säädetään, että toimivaltaisia ovat sen jäsenvaltion tuomioistuimet, jonka alueella jommankumman puolison asuinpaikka on, jos puolisot jättävät yhteisen hakemuksen. Yhteinen hakemus edellyttää sitä, että puolisot sopivat asiasta keskenään. Valittavissa olevat vaihtoehdot ovat sitä paitsi varsin rajalliset, koska asia koskee vain tapauksia, joissa toisen puolison asuinpaikka on vaihtunut olipa hän asiassa kantaja tai vastaaja. Joissakin valtioissa mahdollisuudet valita tuomioistuin ovat paljon laajemmat. Esimerkiksi Italiassa osapuolet voivat sopia tuomioistuimesta kaikissa riitaasioissa, ja tämä sopimus voi olla myös implisiittinen, sillä Italiassa tuomioistuimen ratkaisee myös vastaajan väitteen puuttuminen ensimmäisestä puolustuspuheenvuorosta (31. toukokuuta 1995 annetun lain nro artikla). Tästä syystä neuvoston ehdotuksen 3 a artiklassa esitetty mahdollisuus valita tuomioistuin (eli ns. oikeuspaikkasopimus ) ei aiheuta sekaannusta. Se koskee vain niitä valtioita, joihin puolisoilla tai toisella heistä on jonkinlainen yhteys asuinpaikkaa tai kansalaisuutta koskevan kriteerin perusteella. Voidaan korkeintaan ihmetellä, miksei avioliiton solmimispaikkaa ole valittu tällaisen yhteyden perusteeksi, sillä sen ehdottaminen olisi ollut kohtuullista: tällöin aviopuolisoiden oikeudet ja velvollisuudet toisiaan ja yhteiskuntaa kohtaan vahvistettaisiin sen paikan lainsäädännössä, jossa vastuun synnyttävä teko tapahtuu (lex actus). Mahdollisuus valita avioliittoon ja asumuseroon sovellettava lainsäädäntö on sen sijaan paljon merkittävämpi uudistus. Itse asiassa mahdollisuus valita toimivaltainen tuomioistuin tarkoittaa vääjäämättä myös mahdollisuutta valita asiaan sovellettava lainsäädäntö. Jos tuomioistuin, jonka puoleen on käännytty, ei voisi valita itsenäisesti asiaan sovellettavaa lakia, tuomarin pitäisi soveltaa valtion omaa lainsäädäntöä. On huomattava, ettei tämä laki ole välttämättä sama laki, joka säätelee pohjimmiltaan suhdetta maassa, jossa kyseinen tuomioistuin sijaitsee, vaan se voi olla kansainvälisen yksityisoikeuden sisäinen laki, jossa voidaan viitata myös PE v /7 DT\ doc

3 ulkomaisen järjestelmän sääntöihin. Neuvoston ehdotuksen 20 a artiklassa tehdään kuitenkin toisin: siinä sallitaan lainsäädännön valitseminen paitsi välillisesti (valitsemalla tuomioistuin) myös suoraan. On oletettava (asiaa on kuitenkin selvästi syytä tarkentaa), ettei valinnanmahdollisuus koske sen valtion kansainvälistä yksityisoikeutta, jonka puoleen on käännytty, vaan sen sisäistä oikeutta, jolloin ei oteta huomioon järjestelmien välistä mahdollista ristiriitaa. C) Kriteerit, joihin avioliiton sekä tuomioistuimen ja sovellettavan lainsäädännön väliset yhteydet perustuvat Tuomioistuimen osalta asetusehdotuksessa kuvattuun järjestelmään liittyy kaksi näkökohtaa: Jos puolisot ovat tehneet asiasta keskenään sopimukseen, heidän valitsemallaan tuomarilla on valta toimia avioliiton ja valtioiden välisiä yhteyksiä koskevien sääntöjen tarjoamien mahdollisuuksien rajoissa. Elleivät puolisot ole kuitenkaan käyttäneet mahdollisuuttaan valita, toimivaltainen tuomioistuin on asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklassa tarkoitettu tuomioistuin. Tämän tuomioistuimen valinta riippuu kahdesta vaihtoehtoisesta peruskriteeristä: asuinpaikasta ja kansalaisuudesta. Lisäksi tässä artiklassa edellytetään saman maan kansalaisuutta ja kuvataan asuinpaikkaan perustuva yhteys kuudella tavalla, jotka ovat kaikki keskenään vaihtoehtoisia (siinä mielessä, että toimivaltaisiksi katsotaan kaikkien sellaisten maiden tuomarit, joihin avioliitolla on kriteerit täyttävä yhteys, ilman että jonkin maan tuomarit menevät vääjäämättä muiden edelle). Näin ollen valinnan tekeminen jätetään pohjimmiltaan kantajalle. Yhteys kuvataan seuraavasti: 1) puolisoiden asuinpaikka 2) puolisoiden viimeinen asuinpaikka, jos toinen puolisoista asuu siellä edelleen 3) vastaajan asuinpaikka 4) jommankumman puolison asuinpaikka, jos puolisot jättävät yhteisen hakemuksen 5) hakijan asuinpaikka, jos hän on asunut siellä vähintään vuoden ajan välittömästi ennen hakemuksen tekemistä 6) hakijan asuinpaikka, jos hän on sen jäsenvaltion kansalainen, jossa hän on asunut vähintään kuuden kuukauden ajan ennen hakemuksen tekemistä. Kuvaus on liian tarkka, ja siinä toistetaan asioita turhaan jopa siinä määrin, että se aiheuttaa tulkintavaikeuksia. Itse asiassa olisi ollut riittävää todeta, että toimivaltainen tuomioistuin on sen maan tuomioistuin, jossa vastaaja asuu (kriteerit 1, 2 ja 3), tai hakijan viimeisen asuinpaikan tuomioistuin, jos vastaaja hyväksyy tämän. Mikäli vastaaja ei hyväksy tätä, toimivaltaiseksi tuomioistuimeksi katsotaan hakijan viimeisen asuinpaikan tuomioistuin, jos asuminen kyseisessä paikassa on kestänyt vähintään kuusi kuukautta, jos hakija on asuinjäsenvaltionsa kansalainen, tai vähintään vuoden, jos hän on jonkin toisen maan kansalainen. Asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklan teksti aiheuttaakin oikeastaan epäselvyyksiä. Mitä asuinpaikalla tarkoitetaan? Yksi mahdollinen määritelmä, jonka monet valtiot ovat hyväksyneet, on tavanomainen olinpaikka. Tätä määritelmää käytettäessä on turhaa ellei kyse ole sitten käännösongelmasta että ranskankielisessä versiossa puhutaan DT\ doc 3/7 PE v01-00

4 tavanomaisesta asuinpaikasta, koska asuinpaikan katsotaan tarkoittavan tavanomaista olinpaikkaa. Lisäksi asetuksen 3 artiklassa erotetaan toisistaan asuinpaikka (ensimmäinen, kolmas ja neljäs luetelmakohta) ja viimeinen asuinpaikka (toinen, viides ja kuudes luetelmakohta), mikä viittaa siihen, että toimivallan ratkaisee yhteinen asuinpaikka tai vastaajan asuinpaikka taikka puolisoiden jättäessä yhteisen hakemuksen myös kantajan asuinpaikka, vaikka ne eivät olisikaan nykyisiä asuinpaikkoja vaan aiempia asuinpaikkoja. Tästä syntyy ongelma, joka liittyy siihen, että puolisot ovat saattaneet tai toinen heistä on saattanut asua aikaisemmin useissa eri paikoissa. Mikä niistä on asetettava etusijalle tuomioistuinta määritettäessä? Voidaanko kaikki asuinpaikat ottaa yhtä lailla huomioon? Vai olisiko asumiselle parasta asettaa jonkinlainen vähimmäisaikaraja, jonka jälkeen kyseinen paikka katsottaisiin asuinpaikaksi? Neuvoston muutosehdotuksen 3 a artikla ei ratkaise ongelmaa, vaan sen sijaan pahentaa sitä. Kyseisessä säännöksessä vahvistetaan nimittäin ensin, että puolisot voivat sopia valitsevansa tuomioistuimen sellaisten maiden joukosta, joihin heillä on asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklassa tarkoitettuja yhteyksiä, ja tämän jälkeen säädetään, että puolisot voivat myös valita sellaisen maan tuomioistuimen, jossa molemmat puolisot ovat asuneet viimeksi yhdessä vähintään kolme vuotta. Asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklassa säädetään kuitenkin jo asuinpaikkaan liittyvien yhteyksien perusteista, vaikka asuinpaikka ei olisikaan yhteinen eikä viimeisin, eikä asuminen siellä olisi jatkunut yli kolmea vuotta. Verrataan lisäksi 3 artiklan 1 kohdan neljättä luetelmakohtaa 3 a artiklan ensimmäisen kohdan b alakohtaan. Jos jo ensimmäisessä artiklassa säädetään mahdollisuudesta valita toisen puolison asuinpaikka ilman, että asumisen kestoon liittyy rajoituksia tai että asumisen pitäisi ajoittua lähelle hakemuksen tekemistä, ei ole järkevää antaa toiseksi (!) vaihtoehdoksi puolisoiden viimeinen yhteinen asuinpaikka, jossa he ovat asuneet yli kolme vuotta. Sääntely toimivallasta muissa tapauksissa on aivan yhtä käsittämätöntä. Se koskee tilanteita, joissa puolisoilla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä mihinkään valtioon. Kyse on siis edellä kuvatuista, 3 a artiklan mukaisista yhteyksistä, ja 3 a artikla käsittää puolestaan 3 artiklan mukaiset olettamukset. Tässä tapauksessa valitseminen ei kuitenkaan ole uuden 7 artiklan mukaan mahdollista, vaan toimivalta kuuluu valtiolle, jossa puolisot ovat asuneet viimeksi vähintään kolmen vuoden ajan. Uusi 7 artikla eroaa 3 a artiklan 1 kohdan b alakohdasta sikäli, ettei siinä edellytetä, että kyseisen asuinpaikan pitäisi olla viimeisin asuinpaikka. Edellä on kuitenkin todettu, että b alakohdassa kuvataan tilanne, jonka aikaisempi (voimassa oleva) 3 artikla jo käsittää. Uudessa 7 artiklassa ei siis säädetä mitään uutta toimivallasta muissa tapauksissa, vaan siitä on pikemminkin haittaa, koska asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklassa, joka sillä on tarkoitus kumota, säädetään päinvastoin, että ellei mikään tuomioistuin ole 3 artiklan mukaan toimivaltainen, toimivalta määräytyy kussakin jäsenvaltiossa kyseisen jäsenvaltion oman lainsäädännön mukaan. Tämä on viittaus sen valtion kansainväliseen yksityisoikeuteen, jonka puoleen käännytään. Neuvoston muutosehdotuksessa tämä toimiva säännös on poistettu. Tarkasteltavana olevan ehdotuksen säännökset sovellettavan lainsäädännön valitsemisesta eivät ole yhtään sen helpompia tulkita. Mahdollisuus valita sovellettava lainsäädäntö on PE v /7 DT\ doc

5 todellakin merkittävä uudistus. Vapaus ei ole kuitenkaan rajatonta 20 a artiklan vuoksi. Puolisot voivat valita niiden valtioiden väliltä, joihin heillä on tietynlaiset yhteydet toisin sanoen he voivat valita 1) sen valtion lainsäädännön, jossa he asuivat viimeksi yhdessä, sillä edellytyksellä, että toinen heistä asuu siellä edelleen. On syytä huomata, että samasta yhteydestä säädetään tällä hetkellä voimassa olevan asetuksen (EY) N:o 2201/ artiklan 2 kohdassa; 2) sen valtion lainsäädännön, jonka kansalainen toinen puoliso on. Kyse on yhteydestä, josta säädetään tuomioistuimen osalta uuden 3 a artiklan 1 kohdan c alakohdassa; 3) sen valtion lainsäädännön, jossa puolisot ovat asuneet vähintään viiden vuoden ajan. Tämä yhteys on vastaava kuin se, josta säädetään tuomioistuimen osalta 3 a artiklan 1 kohdan b ja d alakohdassa (eli kohdassa, jolla muutetaan nykyistä 7 artiklaa). Ei ole täysin selvää, miksi asumisen kestoa on muutettu; 4) sen valtion lainsäädännön, jossa hakemus tehdään. Neljäs vaihtoehto lisää huomattavasti mahdollisia tilanteita, joissa sovellettavan lainsäädännön voi valita, sillä toimivaltainen tuomioistuin voidaan valita 3 artiklassa luetelluissa seitsemässä tapauksessa sekä kolmessa muussa tapauksessa, jotka kuvataan 3 a artiklan 1 kohdan a, b ja c alakohdassa. Näissä tapauksissa lainsäädäntö valitaan tietenkin valitsemalla tuomioistuin. Muissa tapauksissa puolisot voivat sen sijaan pyytää tuomaria soveltamaan muuta lainsäädäntöä kuin tuomioistuinvaltion lakia (lex fori). Edelleen on epäselvää, miten asuinpaikka määritellään ja mikä asuinpaikka katsotaan ensisijaiseksi, kun puolisot ovat asuneet aikaisemmin mutta on epäselvää, miksei avioliiton solmimispaikkaa ole otettu yhteyden perusteeksi, ja että yhteyksien perusteet olisi syytä muotoilla selvemmin. D) Tuomioistuimen päätöksen sisältö On hyvin tärkeää, että asumusero- ja avioeropäätöksissä määrätään lasten huoltajuudesta, puolisoiden yhteisen kodin käytöstä sekä puolisoiden välisistä ja ennen kaikkea lapsiin liittyvistä taloudellisista menoista. Neuvoston ehdotuksesta ei käy selvästi ilmi, koskeeko se toimivallan ja sovellettavan lainsäädännön valitsemista myös näiden näkökohtien osalta vai onko sitä tarkoitus soveltaa vain todettaessa, että avioeron tai asumuseron ehdot täyttyvät. Nämä ehdot vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen, mutta kun jossakin maassa on hyväksytty avioparien mahdollisuus erota, olisi vaikeaa hyväksyä, että kantaa muutettaisiin tiukempaan suuntaan. Tiukimmillaan tuomioistuin ja sovellettava lainsäädäntö voitaisiin määrätä vain sen paikan perusteella, jossa avioliitto solmittiin. Voitaisiin huomauttaa, että kun puolisot avioituvat tietyssä jäsenvaltiossa, he hyväksyvät kyseisen valtion avioliittolainsäädännön sekä oikeudet ja velvoitteet, joiden osittain julkinen luonne vaikuttaa vaihdellen niiden soveltuvuuteen. Tästä voitaisiin tehdä se johtopäätös, että olisi hyvä määrätä pakollisesta tuomioistuimesta ja asettaa joka tapauksessa avioero- ja asumuserolainsäädännöksi vain sen maan lainsäädäntö, jossa avioliitto on solmittu. Avioliitossa ei ole kuitenkaan kyse pelkästä yksittäisestä tapahtumasta, vaan suhteesta, joka etenee ajan kuluessa. Siksi on järkevää ottaa huomioon paitsi ajallisesti DT\ doc 5/7 PE v01-00

6 toisiaan seuranneet lait myös paikat, joissa suhde on edennyt. Tästä syystä eri maiden lakien avioero- ja asumuserosäännösten väliset erot, olivatpa ne suuria tai pieniä, eivät voi vaikuttaa tuomioistuimen eivätkä sovellettavan lainsäädännön valintaan. On vaikeampaa ratkaista, koskevatko suhteen purkamiseen liittyvä toimivalta ja suhteen purkamiseen sovellettava lainsäädäntö myös lasten huoltajuutta ja muita asuntoon tai omaisuuteen liittyviä päätöksiä. Näiden seikkojen poissulkeminen olisi epäloogista, koska tällöin unohdettaisiin se, että neuvoston ehdotuksella on tarkoitus yksinkertaistaa asioita: tällaisessa tilanteessa avioeron saaneiden puolisoiden pitäisi nimittäin kääntyä toisen tuomarin puoleen selvittääkseen eronsa vaikutukset. Elatusapu jätetään kuitenkin ehdotuksessa nimenomaisesti asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Jos ajatellaan elatusvelvollisuutta, joka aiheutuu yleensä perhesuhteista (ja joskus myös omistussuhteista, mistä esimerkkinä mainittakoon saajan elatusvelvollisuus antajaa kohtaan), poissulkemisen on oltava yhteinen. Asetetut ehdot ja sisällöt ovat erilaiset. Myös vanhempien suhteet lapsiinsa on hyvä erotella niin, että yleiset suhteet pidetään erillään niistä, joihin avioero- tai asumuseropäätös vaikuttaa. Olisi kuitenkin loogista, että tuomari päättäisi lasten huoltajuudesta sekä asioista, jotka johtuvat suoraan avioero- tai asumuseropäätöksestä. Lisäksi on otettava huomioon muiden asioiden edelle menevä lasten etu sellaisena kuin se vahvistetaan kaikissa eurooppalaisissa järjestelmissä sekä 20. marraskuuta 1989 allekirjoitetun lasten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen 3 artiklassa. Asiaan liittyy kuitenkin yksi ongelma. Kun tuomari tekee päätöksensä eroon välillisesti liittyvistä kysymyksistä, hänen on otettava huomioon avioeron tai asumuseron myöntämisajankohtana vallitsevat olosuhteet. Nämä olosuhteet muuttuvat ajan kuluessa. Tästä syystä eroon välillisesti liittyvistä kysymyksistä päätetään yleensä rebus sic stantibus -periaatetta noudattaen. Kuka tuomari on toimivaltainen tilanteissa, joissa on tapahtunut peräkkäisiä muutoksia? Se tuomari, joka on myöntänyt avioeron tai asumuseron, vai joku toinen tuomari? Neuvoston ehdotuksessa ei todeta asiasta mitään. E) Oikeusjärjestyksen rajat Ehdotuksen mukaan uudessa asetuksessa tarkoitettua lakia voidaan jättää soveltamatta vain, jos lain soveltaminen rikkoisi ilmiselvästi toimivaltaisen tuomioistuimen oikeusjärjestystä. On ilmeistä, että avioliittolainsäädäntöön voi liittyä oikeusjärjestystä koskevia kysymyksiä. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 16 artiklassa määrätään, että perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa, ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Tämän julistuksen kehyksen, ihmisoikeuksien ja sen sisällön ( yhteiskunnan perusta ) pohjalta on ilmeistä, että perheiden asema on yleisen edun kannalta merkittävä asia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että eri valtioissa olisi sovellettava täysin samanlaista lainsäädäntöä, mutta se edellyttää sitä, että Euroopan eri järjestelmissä on kunnioitettava asianmukaisesti erilaisia näkemyksiä. Syyskuun 11. päivänä 2007 pidetyssä asiantuntijoiden kuulemistilaisuudessa käsiteltiin homoseksuaalien liittoja, joille vain muutama jäsenvaltio on myöntänyt avioliiton aseman. Esittelijä katsoo, ettei oikeusjärjestystä ole tarpeen järkyttää sen puolustamiseksi, että jokin maa saattaa kieltäytyä ottamasta kantaa tällaisiin liittoihin liittyviin avioeroihin ja asumuseroihin (sekä niihin välillisesti liittyviin näkökohtiin). Useimmissa maissa avioliiton lainvoimaisuus nimittäin edellyttää sitä, että puolisoiden on oltava vastakkaista sukupuolta, eikä tarkasteltavana olevassa ehdotuksessa käsitellä PE v /7 DT\ doc

7 lainvoimaisuuden edellytyksiä, mistä muistutetaan myös johdanto-osan 6 kappaleessa. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että ehdotus koskee avioliiton purkamista. Eri maissa saattaa olla käytössä erilaisia avioliiton käsitteitä (tai määritelmiä), mutta olisi loogista ajatella, että ehdotuksen soveltamisalan ratkaisee kaikille järjestelmille yhteinen avioliiton käsite. Vaikka jotkin valtiot laajentavatkin tätä käsitettä niin, että se kattaa myös muita kuin kaikille valtioille yhteisiä asioita, laajennusta ei voida ottaa huomioon. Vastaavasti, jos yhteisön lainsäädännössä säädettäisiin tuomioistuimesta ja sovellettavasta lainsäädännöstä tapauksissa, joissa on kyse adoptiosta, kaupasta tai lainasta, ei olisi asianmukaista katsoa kyseisten säännösten koskevan myös perheeseen sijoittamista, vuokraamista tai commodatum-lainaa olettaen, että tietyissä järjestelmissä sijoittamisen voidaan katsoa merkitsevän adoptiota, vuokran merkitsevän määräaikaista kauppasuhdetta ja commodatum-lainan merkitsevän korotonta lainaa. Ellei tämänsuuntaisen tarkennuksen katsota olevan tarpeen, olisi vahvistettava oikeusjärjestyksen rajat. Lisäksi Maltan tuomioistuinten pitäisi saada mahdollisuus päättää, onko niiden sopivaa tehdä päätöksiä ns. kansainvälisten avioparien avioerohakemuksista, koska Malta on EU:n jäsenvaltioista ainoa, jonka lainsäädäntö ei tunne avioeroa. DT\ doc 7/7 PE v01-00