3/2005 4,00. T.E. Hulme Vilja-Tuulia Huotarinen Olli-Pekka Tennilä Philip Lamantia Ville Sutinen Jukka Mikkonen

Transkriptio

1 4,00 T.E. Hulme Vilja-Tuulia Huotarinen Olli-Pekka Tennilä Philip Lamantia Ville Sutinen Jukka Mikkonen

2 Pääkirjoitus Tällä kertaa askartelemme estetiikan ikuisuusongelman, klassismin ja romantiikan suhteen parissa. Koko länsimainen taidehistoria on kahden vastapoolin vuorottelua: karua ja pidättyväistä taidetta seuraa hillitön ja rönsyilevä, ja toisinpäin. Kun yhdenlainen taide on ollut hallitsevassa asemassa tarpeeksi kauan, kyllästymisreaktio ohjaa kehityksen vastakkaiseen suuntaan. Huomatessaan heilurimaisen liikkeen taidehistoriaan perehtyjä usein turhautuu tai tuntee huvittuneisuutta: Ville Sutinen vertaa esseessään tyylien kiistaa osuvasti pikkulasten nahisteluun. Pääkirjoitus... 3 Olli-Pekka Tennilä: Runoja... 4 T.E. Hulme: Humanismi ja uskonnollinen asenne... 8 Timo Hännikäinen: Antimoderni modernisti Vilja-Tuulia Huotarinen: Runoja Ville Sutinen: Onnistunut sydämensiirto? Philip Lamantia: Sininen armo Kirja-arvostelut Numeron henkilöt Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Lehti ei vastaa aineistosta, jota se ei ole erikseen tilannut. Lehti ei myöskään sitoudu kommentoimaan tilaamatonta aineistoa. 6. v u o s i k e r t a. I l m e s t y y 4 k e r t a a v u o d e s s a. I S S N P a i n o p a i k k a : Copy-Set Oy, Helsinki I r t o n u m e r o t : Akateeminen Kirjakauppa, Burning Books kerberos 2 P ä ä t o i m i t t a j a : Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@savukeidas.com) T o i m i t u s s i h t e e r i t : Esa Mäkinen (esa.makinen@savukeidas.com) Aleksi Ahtola (aleksi.ahtola@savukeidas.com) T o i m i t u s, t i l a u k s e t j a o s o i t t e e n m u u t o k s e t : Kerberos / Timo Hännikäinen Kämnerintie 7 E Helsinki Puh Sähköposti kerberos@savukeidas.com K u s t a n t a j a j a i l m o i t u s m y y n t i : Savukeidas Kustannus / Ville Hytönen Puh Sähköposti ville.hytonen@savukeidas.com Kestotilaus 16 / vuosi Määräaikaistilaus 17 / vuosi I l m o i t u s h i n n a t : Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % w w w. s a v u k e i d a s. c o m / k e r b e r o s Onko mahdollista päästä eroon ahdistavasta toistamispakosta? Tämän hetken taide ja kirjallisuus kallistuu valtaosin romantiikan puolelle, mutta taidekentän pirstaloitumisen ja pätevien arvottamiskriteerien puutteen vuoksi tilaa pitäisi olla millaiselle asennoitumiselle tahansa. Sehän vasta olisikin postmodernia, jos klassismi ja romantiikka eläisivät rinnakkain vaivautumatta edes riitelemään. Itse uskon aikamme moninaisuuden olevan pitkälti näköharhaa. Tuskin mikään historiallinen ajanjakso on täysin pluralistinen, ja omakin aikamme kantaa tiettyjä arvottamisen kriteerejä, tiedostivatpa yksilöt sen tai eivät. Tietenkin jokaisella aikakaudella on taiteilijoita, jotka edustavat eri kauden ihanteita: heidän osakseen jää toivo, että jälkipolvet ymmärtävät heitä paremmin. Mutta klassismin ja romantiikan suhde voidaan nähdä toisinkin. T.E. Hulmen mukaan klassismi ja romantiikka ovat pikemminkin maailmankatsomuksia kuin tyylisuuntia, vaikka ne tunnistetaankin muodon perusteella. Romantikolle ihminen on täydellinen, ja kun yhteiskunnan rajoituksista vapaudutaan, tämä harmoninen olento (joka on jostakin kumman syystä itse rakentanut pahat yhteiskuntansa) voi esteettä toteuttaa itseään. Klassisti puolestaan pitää ihmistä rajallisena ja pahuuteen taipuvaisena. Vasta perinteen ja kurin avulla tästä huonotapaisesta apinasta saadaan jotakin hyvää irti. Tällaisen romantiikkaklassismikäsityksen mukaan romanttinen vaihe on jatkunut renessanssista saakka ja klassismin uusi nousu on vasta tulossa. Tämä numero tuskin autaa teitä, hyvät lukijat, valitsemaan klassismin tai romantiikan väliltä. Luultavasti olette sen luettuanne vain enemmän eksyksissä, ja hyvä niin. Klassikko ja romantikko eivät aina ole niin kaukana toisistaan kuin luullaan, vaan tarvitsevat yleensä toisiaan tuekseen. Ollakseen kiinnostavaa klassinen taide vaatii käyttövoimakseen pidäteltyä tunnetta, ja ollakseen siedettävää romanttisen taiteen on säilytettävä jonkinasteinen muodon koherenssi. Helsingissä, Timo Hännikäinen 3

3 Olli-Pekka Tennilä Runoja Sinetöidyssä huoneessa istuu tarkka veistos nämä vuodet, kaikki. Sellainen hiljaisuus, nämä vuodet jotka olimme kasautuu hänen otsalleen, hiuksiinsa. Siinä huoneessa, kapeasta lantiosta laskeutuu suonainen, meidän vasen lapsemme Huomasin että maa oli täynnä jälkiä kävin siihen, routaisten painaumien päälle. kuolleitten kanssa synnytetään ajatuksia. Sinä kävit täällä maa oli jälkiä, jälkien kerrostumaa ei muuta. kohtelit maailmaa muistina, niin kuin se on; haavainen ja katosit siihen. He tekevät toisistaan fragmentteja toisistaan epätoivoinen taide: olla sukua ihmiselle että ihminen syntyy ihmisen laskoksista; joku on kuollut siihen nauruun jota ei enää ole. kerberos 4 5

4 Hengissä. Henkien luona. Pitkät ajatukset katoavat itseensä. muistaa (kuten pölyä kuunnellaan levyltä) kuinka ne ovat täällä vaikka olisi mahdotonta palata jälleennähdä Muisti muistuttaa pölyä kengissä. kenkien luona anna tyhjän tulla tyhjällä ei ole syytä jolla jättäisi jäljen sinuun Kuivunut järvenpohja. murtuillutta maalia. aivan totta kaikki: kuka? kenen? silmät suurina on väsytettävä itsensä. Kaikki sataa maahan. veteenkin sataa. iho halkeilee. kuvia valosta. kuvia. valosta. Olet nukkumaan mennyt. kaikki muu puuttuu, en tiedä muuta: olet nukkumaan mennyt. Raakaa uteliaisuutta. jossain odottaa raskas, raskas nukke. Tämäkin säe on kirjoitettu vasemmalla kädellä. kerberos 6 7

5 T.E. Hulme (suomentanut Timo Hännikäinen) Humanismi ja uskonnollinen asenne Katkelma Näiden sivujen keskeinen väite on luonteeltaan abstrakti; se liittyy tiettyihin ideoihin, jotka ovat niin keskeisiä mielessämme, että melko virheellisesti pidämme niitä kategorioiden kaltaisina. Tarkemmin ottaen olen kiinnostunut kahdesta vastakkaisesta ihmisluonnon käsittämistavasta, jotka todellisuudessa ovat konkreettisempien uskomustemme taustalla uskonnollisesta ja humanistisesta. Olisi kenties ollut parempi välttää sanaa uskonnollinen, koska emansipoituneelle ihmiselle se viittaa saman tien johonkin eksoottiseen, mystiseen tai sentimentaaliseen reaktioon. En kuitenkaan käsittele niinkään uskontoa kuin asennetta, ajattelutapaa, kategorioita, joista uskonto kumpuaa, ja jotka usein elävät sitä kauemmin. Samalla kun tämä asenne yleensä löytää ilmaisunsa myytistä, se on myytistä riippumaton; se on joka tapauksessa paljon läheisemmässä yhteydessä dogmiin. Tämän kirjoituksen tarkoitusperiin riittää pelkkä vähimmäismäärä ilman uskontoon liittyvää ilmaisua, pelkät abstraktit kategoriat. Haluan korostaa, että tämä asenne on mahdollinen emansipoituneelle ja järkevälle ihmiselle tällä hetkellä. Käytän sanaa uskonnollinen, sillä kun tämä asenne on menneisyydessä ollut useimpien uskontojen lähde, sana on edelleen sopiva. A.) Uskonnollinen asenne: (1.) Sen ensimmäinen edellytys on aiemmin käsittelemäni mahdottomuus ilmaista uskonnon ja etiikan absoluuttisia arvoja olemukseltaan suhteellisten elämän kategorioiden avulla. ( ) Eettiset arvot eivät ole riippuvaisia ihmisten haluista ja tunteista, vaan absoluuttisia ja objektiivisia.( ) Uskonto täydentää tätä ( ) Täydellisyyden käsitteellään. (2.) Näiden absoluuttisten arvojen valossa ihminen itse on tuomittu olemaan oleellisesti rajoittunut ja epätäydellinen. Hänessä on Perisynti. Vaikka hän kykenee toisinaan suorittamaan tekoja, jotka ovat osaltaan mukana täydellisyydessä, hän ei itse voi koskaan olla täydellinen. Tämä johtaa tiettyihin sivuseuraamuksiin ihmisen yhteiskunnassa toimimisen suhteen. Ihminen on olemukseltaan paha, hän kykenee suorittamaan jotakin arvokasta vain kurin eettisen ja poliittisen avulla. Järjestys ei täten ole pelkästään negatiivista, vaan luovaa ja vapauttavaa. Instituutiot ovat välttämättömiä. B.) Humanistinen asenne: kun taju näiden absoluuttisten arvojen todellisuudesta puuttuu, kieltäydytään enää uskomasta ihmisen tai luonnon radikaaliin epätäydellisyyteen. Tämä kehittyy loogisesti uskoksi, että elämä on kaikkien arvojen lähde ja mitta, ja että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Niinpä (radikaalisti epätäydellisen) ihmisen ( ) ymmärryksen ( ) Täydellisyyden sijasta saadaan toinen (nyt kokonaan väärinymmärretty) termi, joka on salakuljetettu ensimmäisen sisään. Tämä johtaa kaikkien arvojen täydelliseen muutokseen. Pahuuden ongelma katoaa, synnin käsite menettää kaiken merkityksensä. Ihminen olkoon tuo äpärälapsi, harmoninen olento. Ihanteellisissa olosuhteissa kaikki arvokas voi virrata spontaanisti vapaista persoonallisuuksista. Jos mitään hyvää ei tällä hetkellä näytä ilmaantuvan spontaanisti, se johtuu ulkoisista esteistä ja rajoituksista. Poliittisen ihanteemme pitäisi olla kaiken sen poistaminen, mikä pidättelee persoonallisuuden spontaania kasvua. Edistys on siten mahdollinen, ja järjestys on pelkästään negatiivinen käsite. Virheet, jotka seuraavat tällaisesta erilleen kuuluvien asioiden sekoittamisesta keskenään, ovat kahdenlaisia. Sekä inhimillisen että jumalallisen todellinen luonto vääristyy. (1.) Virhe inhimillisessä; sekaannus hämärtää inhimillisten suhteiden selkeät ääriviivat tuomalla niihin Täydellisyyden, mikä oikeasti kuuluu ei-inhimilliseen. Täten se synnyttää Persoonallisuuden valekäsitteen. Kirjallisuudessa se johtaa romantiikkaan mutta käsittelen näiden virheiden luonnetta tuonnempana. (2.) Sekaannus, joka syntyy uskonnon ja etiikan absoluuttisiin arvoihin, on vielä suurempi. Se vääristää eettisten arvojen todellisen luonteen johtamalla ne täysin subjektiivisista asioista kuten ihmisen haluista ja tunteista; ja kaikki pyrkimykset selittää uskonto humanistiselta pohjalta, joko kristinusko tai jokin vieras uskonto kuten buddhalaisuus, ovat aina joutavia. Otetaan vähäisenä esimerkkinä kysymys kuolemattomuudesta. Ensi katsomalla vaikuttaa ristiriitaiselta, että keskiaika, jolla ei ollut persoonallisuuden käsitettä, uskoi aidosti kuolemattomuuteen; kun taas renessanssilla, jota persoonallisuuden käsite hallitsi, ei ollut samaa vakaumusta. Olisi voinut olettaa, että ne, jotka uskoivat heissä itsessään olevan jotakin säilyttämisen arvoista, olisivat uskoneet olevansa kuolemattomia, mutta asia on päinvastoin. Sitä paitsi ajattelijat, jotka ovat renessanssin jälkeen uskoneet kuolemattomuuteen ja yrittäneet selittää sitä, ovat mielestäni menneet harhaan, koska he ovat käsitelleet sitä yksilöllisyyden termein. Tätä ongelmaa voidaan kunnolla käsitellä vain täyden uudelleenmäärittelyn kautta. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten ajattelu, joka soveltuu vain inhimillisen ja vitaalisen kategorioihin, sekoittaa nämä asiat. *** Kaksi ajanjaksoa. Näiden kahden ihmisluonnon käsitystavan välisen eron merkitys käy paljon selvemmäksi, kun se asetetaan historiallisiin kehyksiin. Silloin kun tämä jokseenkin abstrakti vastakohtaisuus nähdään kahden historiallisen ajanjakson välisen eron alkujuurena, se alkaa näyttää paljon kiinteämmältä; tällä tavoin sille annetaan ruumis. Ensimmäinen näistä historiallisista periodeista on Euroopan keskiaika sanoisinko Augustinuksesta renessanssiin; toinen on renessanssista nykyhetkeen. Ensimmäisen ajanjakson ideologia on uskonnollinen, toi- kerberos 8 9

6 sen humanistinen. Niiden välinen ero ei ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin näiden kahden ihmiskäsityksen välinen ero. Jokainen hyväksyisi sen väitteen, että karkeasti ottaen ensimmäinen periodi uskoi perisynnin opinkappaleeseen ja toinen ei uskonut. Mutta tämä ei riitä. On välttämätöntä tajuta tämän eron suunnaton merkitys ymmärtääkseen, että lähes kaikki muu kumpuaa siitä. Aikakauden ymmärtämisen kannalta ei ole niinkään välttämätöntä tutustua sen tarkemmin määriteltyihin mielipiteisiin kuin niihin doktriineihin, joita ei pidetä doktriineina vaan tosiasioina. (Esimerkiksi modernit ihmiset eivät koe uskoaan Edistykseen mielipiteenä, vaan tosiasioiden tunnustamisena.) On tiettyjä oppijärjestelmiä, jotka eivät määrättynä ajanjaksona näytä oppijärjestelmiltä, vaan ihmismielen välttämättömiltä kategorioilta. Ihmiset eivät pidä niitä pelkästään oikeina mielipiteinä, koska niistä on tullut niin kiinteästi mielen osa-alueita, ja ne juontavat juurensa niin kauas menneisyyteen, etteivät he koskaan ole täysin tietoisia niistä. He eivät näe niitä, vaan näkevät muut asiat niiden läpi. Juuri nämä keskeiset abstraktit ideat, ideat jotka he ottavat annettuina, luonnehtivat aikakautta. Jokaisella aikakaudella on tiettyjä doktriineita, joiden kiistämiseen tuon aikakauden ihmiset suhtautuvat samalla tavoin kuin me saattaisimme suhtautua väitteeseen, että kaksi plus kaksi on viisi. Juuri nämä keskeiset abstraktit asiat, nämä tosiasioiksi koetut doktriinit, ovat aikakauden muiden, aineellisempien ominaispiirteiden alkulähde. Keskiajalla nämä tosiasiat olivat usko siihen, että ihminen on tiettyjen absoluuttisten arvojen alainen, ihmisen radikaali epätäydellisyys ja perisynnin doktriini. Jokainen hyväksyisi väitteen, että keskiajan ihmiset uskoivat näihin asioihin. Mutta tämä ei riitä. On välttämätöntä tajuta, että nämä uskomukset olivat heidän koko sivilisaationsa keskus, ja että ne säätelivät jopa heidän talouselämänsä luonnetta erityisesti sellaiset eettiset periaatteet, jotka kumpuavat synnin hyväksymisestä tosiasiana. Tämän yhteyden merkitys on tunnistettu vasta hiljattain, ja näillä linjoilla on tehty paljon kiinnostavaa tutkimusta Pyhän Tuomas Akvinolaisen ideologian ja hänen aikansa talouselämän välisestä yhteydestä. Nyt siirrymme tarkastelemaan toista ajanjaksoa. Se ei näytä muodostavan eheää periodia kuten ensimmäinen. Mutta uskoakseni on mahdollista osoittaa, että kaikki ajattelu renessanssista lähtien muodostaa, näennäisestä moninaisuudestaan huolimatta, todellisuudessa yhtenäisen kokonaisuuden. Se kaikki pohjautuu samoille ennakko-oletuksille, jotka edellinen ajanjakso kiisti. Se kaikki pohjaa samalle käsitykselle ihmisluonnosta, ja paljastaa saman täydellisen kyvyttömyyden ymmärtää perisynnin dogmin merkitystä. Eivät pelkästään tämän ajanjakson filosofia, kirjallisuus ja etiikka ole perustuneet tälle uudelle käsitykselle ihmisestä pohjimmiltaan hyvänä, riittävänä ja asioiden mittapuuna, vaan voidaan perustellusti väittää, että jopa monet sille luonteenomaisista taloudellisista piirteistä kumpuavat kokonaan tästä samasta abstraktista käsityksestä. Lisäksi uskon, että renessanssissa tapahtuneen valtavan muutoksen lähdettä ei pitäisi etsiä niinkään materiaalisista syistä kuin tämän ilmeisen abstraktin asian suhteen tapahtuneesta asteittaisesta asenteenmuutoksesta. Ihmisten kategoriat muuttuivat; asiat, jotka he ottivat annettuina muuttuivat. Kaikki muu seurasi siitä. Nykyään on taloustieteilijöitä, jotka uskovat, että tämä periodi on ollut kapitalistikerberos 10 11

7 nen koska se halusi, koska sillä oli tahtoa olla sitä. Eli heille kapitalismin kasvun olennainen edellytys on kapitalistisen hengen kasvu. Muut aikakaudet eivät ole olleet teollisia, eivät siksi että niiltä olisi puuttunut kykyä, tieteellistä älyä, vaan koska ne eivät kokonaisuuksina halunneet olla teollisia, sillä niiltä puuttui tätä erityistä henkeä. Voidaan huomauttaa, että Max Weber, eräs tämän koulukunnan huomattavimmista taloustieteilijöistä, näkee uskonnollisen kokemuksen (renessanssin aikana) spontaanissa muuttumisessa ja vastaavissa uusissa eettisissä ihanteissa, jotka säätelivät elämää erään kapitalistisen hengen vahvimmista juurista. Läpikotaisuutta, jolla nämä kaksi ihmiskäsitystä tunkeutuvat omien ajanjaksojensa elämään, voidaan havainnollistaa niiden taiteiden välisellä erolla. Mitä eroa on renessanssista alkaneella modernilla taiteella ja bysanttilaisella mosaiikilla, jota voimme pitää toisen aikakauden tyypillisimpänä ilmentymänä? Renessanssin taidetta voidaan kutsua vitaaliseksi, koska se on riippuvainen ihmisen ja luonnon muotojen jäljentämisen tuottamasta nautinnosta. Bysantin taide on tämän tarkka vastakohta. Siinä ei ole mitään elävää; sen tuottama emootio ei ole nautintoa luonnon tai ihmisen elämän jäljentämisestä. Vastenmielisyys elävien hahmojen arkipäiväisiä ja satunnaisia ominaispiirteitä kohtaan, pyrkimys kurinalaisuuteen, täydellisyyteen ja jäykkyyteen, joita elävät olennot eivät voi koskaan saavuttaa, johtaa siinä sellaisten muotojen käyttämiseen, joita voi miltei kutsua geometrisiksi. Ihminen on alistettu tietyille absoluuttisille arvoille: ihmisen muodossa ei ole iloa, joka johtaisi sen luonnolliseen jäljentämiseen; se on aina vääristetty sopimaan abstraktimpiin muotoihin, jotka aiheuttavat voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. Nämä kaksi taidemuotoa vastaavat täten täsmällisesti omien periodiensa ajattelua. Bysantin taide ideologiaa, joka pitää ihmistä ja kaikkia olemassaolevia asioita epätäydellisinä ja syntisinä verrattuina tiettyihin abstrakteihin arvoihin ja täydellisyyksiin. Toinen taidemuoto vastaa humanistista ideologiaa, joka näkee ihmisen ja elämän hyvinä ja on siten harmonisessa suhteessa olemassaoloon. Otetaan Goethe ajanjakson arkkityyppiseksi edustajaksi. Ihmisluonto tietää olevansa yhtä maailman kanssa, eikä sen tähden koe ulkomaailmaa vieraaksi itselleen, vaan tunnistaa sen oman sisäisen maailmansa vastinkappaleeksi. Tällainen humanismi kaikkine moninaisine panteismin, rationalismin ja idealismin muotoineen todellakin inhimillistää maailman läpikotaisin, ja johtaa luonnollisesti taiteeseen, joka perustuu elävistä muodoista saadulle nautinnolle. *** Humanismin loppu. Nyt pitäisi huomauttaa, että näiden kahden ajanjakson yhtenäiset asenteet ja taidemuodot ovat esiintyneet monesti aiemmin historiassa. Renessanssi muistuttaa hyvin läheisesti klassismia sekä ihmiskäsityksessään että taiteessaan. Bysantin taide muistuttaa monia muita menneisyyden geometrisia taiteita, esimerkiksi egyptiläistä ja intialaista, jotka myös sivilisaatioina jakoivat saman uskonnollisen, eihumanistisen ihmiskäsityksen. Samalla tavoin voi olla mahdollista, että humanistinen periodi, jota elämme, voi myös päättyä ja johtaa antihumanistisen asenteen elpymiseen. Näin sanoessani en suinkaan halua viitata mihinkään mekaaniseen historiankäsitykseen, kuten tällaisten periodien välttämättömään vuorotteluun; olen niin kaukana sellaisesta skeptisismistä, että pidän näiden kahden asenteen välistä eroa yksin- kertaisesti erona toden ja valheen välillä. Suuri este, joka pidättää ihmisiä näkemästä sellaisen muutoksen mahdollisuutta, on humanistisen käsityksen näennäisen välttämätön luonne. Mutta sama tilanne vallitsi aiemmin estetiikassa. Eräs seuraus siitä tosiasiasta, että klassinen ja moderni taide kumpuavat samasta maailmannäkemyksestä on se, että meillä on tapana nähdä nämä taidemuodot itse Taiteena; olemme pitäneet muiden ajanjaksojen taidetta arkeologiana tai etnologiana. Me laiminlöimme esimerkiksi Bysantin taidetta, aivan kuten laiminlöimme skolastista filosofiaakin Eikö siksi olekin merkillepantavaa, että vasta viime aikoina olemme alkaneet ymmärtää näitä toisia taiteita? Eikö herkkyyden muutos estetiikan kaltaisella alueella, sivupolulla, jota me kaikki varomattomasti kuljemme osoita, että humanistinen traditio on murtumassa yksilöiden kannalta joka puolella, joka tapauksessa? *** Kun sanon, että se saattaa olla murenemassa yksilöiden kannalta, minun pitäisi oikaista hieman tätä kuvaa kahdesta vastakkaisesta periodista. Vaikka tällaiset ajanjaksot ovat kokonaisuuksina yhtenäisiä, ne eivät koskaan ole sitä absoluuttisesti. Aina on olemassa ihmisiä, jotka todellisuudessa kuuluvat toiseen ajanjaksoon. Periodin alkupäästä löytyy ihmisiä, jotka jatkavat edeltävän ajanjakson traditiota, ja loppupäästä niitä, jotka valmistelevat tulevaa muutosta. Kristillisen ajanjakson alkupuolella oli paljon kirkkoisiä, jotka jatkoivat klassista ihmiskäsitystä. Samaan aikaan Pyhän Augustinuksen kanssa vaikutti Pelagius, jolla on paljon yhteistä Rousseaun kanssa, ja jolle helposti taputettaisiin edistysmielisten kokouksessa. Yleensä sellaiset ihmiset kuten Pico, jotka ilmaantuvat ajanjakson lopussa ja valmistavat tietä seuraavaan, nojaavat itseensä. Samanlaista päällekkäisyyttä esiintyi kristillisen periodin muuttuessa humanistiseksi. Juuri tämä päällekkäisyys on todellisuudessa niiden hyveiden aiheuttaja, joita löydämme varhaisemmilta humanisteilta, ja jotka katosivat kokonaan kun humanismi saavutti täyden kehitysvauhtinsa romantiikassa. Verratkaapa esimerkiksi varhaisia protestantteja ja puritaaneja heidän jälkeläistensä löysään ajatteluun tänä päivänä. Sitä paitsi miltä tahansa tietyn periodin kehitysvaiheelta voidaan löytää erillisiä yksilöitä, joiden koko asenne ja ideologia todellisuudessa kuuluu vastakkaiselle ajanjaksolle. Hienoin esimerkki tällaisesta yksilöstä on tietenkin Pascal. Kaikkea mitä sanon tuonnempana näissä muistiinpanoissa, voidaan pitää johdatuksena Pascalin lukemiseen, yrityksenä poistaa ymmärryksen vaikeudet, jotka ajanjaksomme humanismi on meihin synnyttänyt. *** Kun sanon ajattelevani, että humanismi on murtumassa, ja että uusi ajanjakso on aluillaan, haluaisin suojautua liioittelulta kahdella varauksella. (1.) En vähääkään kuvittele, että humanismi on murtumassa vain tehdäkseen tilaa uudelle keskiaikaisuudelle. Ainoa asia, mikä tulevalla periodilla on yhteistä medievalismin kanssa, on ihmisen alisteisuus tietyille absoluuttisille arvoille. Taiteen analogia auttakoon meitä jälleen tässä asiassa. Sekä bysanttilainen että egyptiläinen taide nousivat sellaisesta asenteesta elämää kohtaan, mikä teki niille mahdottomaksi käyttää elävien olentojen satunnaisia hahmoja jumalallisen symboleina. Molemmat ovat sen tähden luonteeltaan geometrisiä; mutta tähän hyvin yleiseen laatuun vastaavaisuudet päättyvätkin. Verratkaapa parhaan kauden kerberos 12 13

8 bysanttilaista reliefiä kreikkalaisen astian muotoiluun ja egyptiläiseen reliefiin. Bysanttilaisen reliefin abstraktin geometrinen luonne tekee siitä paljon enemmän egyptiläisen kuin kreikkalaisen teoksen kaltaisen; silti nauhaornamentin tietty hienostuneisuus osoittaa, että se on kehittynyt kreikkalaisesta. Jos kreikkalaista ei olisi koskaan ollut olemassa, se ei voisi olla sellainen kuin on. Samalla tavoin uusi antihumanistinen ideologia ei voi olla pelkkää keskiaikaisen ajattelun elpymistä. Humanistinen ajanjakso on kehittänyt tietyn rehellisyyden tieteessä ja tietyn käsityksen ajatuksen ja toiminnan vapaudesta, ja ne tulevat säilymään. (2.) En ajattele, että ihmiset itse tulevat millään tavoin muuttumaan. Ihmiset ovat hyvin samanlaisia kaikilla ajanjaksoilla. Vain meidän kategoriamme muuttuvat. Ajattelimmepa synnistä mitä hyvänsä, pysymme aina aistillisina. Eri tyyppisiä ihmisiä on samassa suhteessa eri sukupolvissa. Mutta erilaiset olosuhteet, erilaiset vallitsevat ideologiat nostavat erilaisia tyyppejä huipulle. Täsmälleen nykyisenlainen tyyppi oli olemassa jo keskiajalla. Tämä ihmisen muuttumattomuus herättää suurimman toivon radikaalin yhteiskunnallisen muodonmuutoksen mahdollisuudesta. *** Renessanssi. Renessanssin tutkiskelu on tärkeää ymmärtääksemme, miten kaikki todella riippuu näistä ihmisluonnon abstrakteista käsityksistä. Vaikkakin ne ovat historiallisesti arvokkaita, parhaat renessanssista kirjoitetut teokset näyttävät jättävän huomiotta koko asi- an ytimen: ne kuvaavat uuden elämänasenteen, uuden ihmiskäsityksen ilmaantumista niin kuin painovoiman keksimistä so. kuten jonkin sellaisen asteittaista ilmaantumista, mikä kerran paljastettuna tulisi aina säilymään, ja sitä edeltävää periodia täten luonnehtii uuden asian puuttuminen. Koko asian ydin kadotetaan, mikäli emme tajua, että renessanssin uusi asenne ihmiseen oli vain asenne, yksi asennoitumistapa muiden mahdollisten joukossa, tarkoituksellisesti valittu. On parempi kuvata sitä harhaopiksi, väärien käsitysten virheelliseksi omaksumiseksi. Renessanssin selvittämiseksi pitäisi huomata kolme asiaa: (1.) Muuttunut käsitys itse, Täydellisyyden siirtäminen ihmiseen, ihminen, joka ei enää ole perisynnin leimaama vaan luonnostaan hyvä. Macchiavellilta tapaa käsityksen ihmisluonnosta luonnollisena voimana, elävänä energiana. Ihmiskunta ei ole luonnostaan paha, vaan intohimojen vallassa. Absoluuttiset mittapuut, joihin verrattuna ihminen oli syntinen katoavat, ja elämä itse hyväksytään kaikkien arvojen mitaksi. Lorenzo Valla (1407) uskalsi De Voluptatessaan ensimmäisenä väittää, että nautinto on korkein hyvä. Toinen seuraus tästä elämän hyväksymisestä on persoonallisuuden käsitteen kehittyminen. Tämän yksilönkorostuksen asteita Petrarcasta (1304) Montaigneen voidaan helposti seurata. Michelet kirjoittaa: Renessanssi lisäsi uuden maailman löytämiseen vielä suuremman saavutuksen tuomalla ihmisen täyden, kokonaisen luonnon valoon. Tämä on naurettavaa. Sopiva tapa ilmaista asia on sanoa, että taantuminen valheellisiin arvokäsityksiin toi tällä tavoin mukanaan tiettyjä korvikkeita. (2.) Niinpä uuden käsityksen ihmisen hyvyydestä ja persoonallisuuden käsitteen mukana seuraa lisääntyvä kiinnostus ihmisen varsinaisia luonteenpiirteitä kohtaan. Tämä tuotiin ensin epäsuorasti julki kirjallisuudessa. Ensimmäistä kertaa tehtiin omaelämäkertoja esimerkiksi Cellinin ja Cardanin. Myöhemmin se kuitenkin johti suorempaan ihmisen tunteiden ja luonteen tutkiskeluun, jota meidän tulisi kutsua psykologiaksi. Kirjoitettiin teoksia kuten Vivesin De Anima ja Telesion De Rerum Natura. (3.) Tällä uudella ihmisen tutkiskelulla, tällä uudella psykologialla, tai antropologialla, on huomattava vaikutus filosofeihin, jotka valmistivat käsitteellisen kaavun uudelle asenteelle, ja selvittivät sen merkityksen etiikassa ja politiikassa esimerkiksi Descartesiin, Hobbesiin ja Spinozaan. Tämän prosessin yksityiskohtainen seuraaminen kannattaa seuraavasta syystä: on välttämätöntä korostaa ajattelun huomattavaa yhtenäisyyttä tällaisilla periodeilla, joilla kaikki todellisuudessa riippui tietyistä vaistonvaraisista tuomitsemisen tavoista, joilla on mielen luonnollisten kategorioiden asema. Modernit ihmiset, olivatpa he sitten filosofeja tai uudistajia, vetoavat jatkuvasti tiettyihin ideaaleihin, joita he olettavat kaikkien pitävän luonnollisina ja välttämättöminä emansipoituneelle ihmiselle. Mitä ne ovat, voidaan saada selville puheiden loppuyhteenvedoista jopa leikekirjoista. Omalle todelliselle itsellesi, jne. Ole oma itsesi tullaan kirjoittamaan uuden maailman portin ylle Kulttuuri ei saavuta tyydytystä ennen kuin me kaikki tulemme täydellisiksi persoonallisuuden vapaa kasvu ja niin edelleen. Emme ajattele näitä asioita sen vuoksi, että ne olisivat väistämättömiä ajattelun tapoja, vaan koska imemme ne alitajuisesti humanistisesta perinteestä, joka muodostaa ajattelumme varsinaisen koneiston. Ne kaikki voidaan kerberos 14 15

9 palauttaa stoalaisiin, epikurolaisiin ja renessanssin panteisteihin. Sen prosessin, jonka kautta tämä asenne asteittain muotoutui perimässämme käsitteellisessä koneistossa, yksityiskohtainen paljastaminen saattaa ennen kaikkea vakuuttaa meidät siitä, miten kaukana se on mistään välttämättömästä asenteesta. *** Osittaiset vastareaktiot. On tärkeää erottaa kaksi astetta modernin periodin sisällä se, jonka sopiva nimitys on humanismi, ja romantiikka. Uusi käsitys ihmisestä pohjimmiltaan hyvänä tuli aluksi julki herooisemmassa muodossa. Taiteessa Donatello, Michaelangelo tai Marlowe voivat edustaa tätä ajanjaksoa. En kiellä, että tällaisessa humanismissa on oma viehätyksensä. Mutta se ei ansaitse ihailua, koska se kantaa itsessään siementä, josta myöhemmin väistämättä kehittyy sentimentaalinen, utilitaarinen romantiikka. Sellainen humanismi ei voi olla pysyvää; olipa se aluksi kuinka herooista tahansa, se päätyy ennemmin tai myöhemmin Rousseauhun. Taiteessa on rinnakkainen kehityssuunta. Aivan kuten humanismi johtaa Rousseauhun, Michelangelo johtaa Greuzeen. etiikassa ovat Moore ja Husserl, jonka ajattelua usein vastustetaan eräänlaisena skolastiikkana. Täyden vastareaktion humanistisen etiikan subjektivismia ja relativismia kohtaan pitäisi sisältää kaksi elementtiä: 1.) eettisten arvojen objektiivisen luonteen rakentaminen, 2.) tyydyttävä etiikka ei ainoastaan pidä arvoja objektiivisina vaan luo näille arvoille järjestyksen tai hierarkian, jota se myös pitää absoluuttisena ja objektiivisena. Kun Mooren ja Husserlin koulukunta murtaa humanistista traditiota yhdessä asiassa, se näyttää jatkavan sitä melko kritiikittömästi toisessa. Sikäli kun he onnistuvat vapauttamaan eettiset arvot antropomorfismista, joka liittyy niiden riippuvuuteen ihmisen haluista ja tunteista, he ovat luoneet antihumanistisen reaktion koneiston, joka etenee paljon pidemmälle kuin he ikinä osaavat odottaa. kerberos 16 On ihmisiä, jotka romantiikkaa inhotessaan toivovat paluuta klassiseen aikakauteen, tai jotka Nietzschen tavoin haluavat meidän ihannoivan renessanssia. Mutta sellaiset osittaisratkaisut tulevat aina epäonnistumaan, koska ne ovat vain puolinaisia ei käy päinsä palata humanismiin, koska se rappeutuu itsestään romantiikaksi. Tämä on yhdenlainen riittämätön vastareaktio humanismia vastaan. Tällä hetkellä on paljon merkkejä muista osittaisista vastareaktioista. Esimerkiksi filosofiassa ja 17

10 Timo Hännikäinen Antimoderni modernisti T.E. Hulmen elämä ja ajattelu T.E. Hulme on Suomessa lähes tuntematon hahmo. Googlen sanahaulla Hulmen nimi saa vain kolme suomenkielistä osumaa, joista kaksi on sähköisten kirjakauppojen linkkejä. Ainoa suomen kielelle käännetty teos, jossa Hulmea on suppeasti sivuttu, on yllättävää kyllä Colin Wilsonin eksistentialismia ja mystiikkaa käsittelevä teos Sivullisen ongelma. North Staffordshiressa vuonna 1883 syntynyt Thomas Ernest Hulme opiskeli nuorena matematiikkaa Cambridgen yliopistossa. Eksentrinen ja aggressiivinen Hulme, joka ystävänsä, kuvanveistäjä Jacob Epsteinin mukaan kykeni tarpeen vaatiessa potkimaan teorian siinä missä miehenkin alas portaita, ei oikein sopeutunut akateemiseen elämään. Jouduttuaan rähinöintinsä vuoksi tekemisiin poliisin kanssa Hulme viimein erotettiin Cambridgesta. Hän jatkoi opintojaan mm. Lontoossa ja Brysselissä ja käväisi Kanadassa tekemässä metsätöitä. Opinnoissa Hulmen vahvin ala oli filosofia, mutta lisäksi hän perehtyi mm. biologiaan ja fysiikkaan. Matkoillaan Hulme ystävystyi monien modernien kuvataiteilijoiden kanssa ja nousi nopeasti yhdeksi tärkeimmistä uuden taiteen kriitikoista. filosofiaa ja estetiikkaa käsittelevien laajojen esseittensä lisäksi Hulme kirjoitti myös runoja. Vuonna 1915 hän julkaisi teoksen Complete Poetical Works of T.E. Hulme. Se sisälsi viisi lyhyttä imagistista runoa. Suppeudestaan huolimatta Hulmen runotuotannolla oli tiettyä vaikutusta kuluneen vuosisadan moderniin lyriikkaan. Hänen kirkas ja viileä tyylinsä vetosi Ezra Poundiin ja T.S. Eliotiin. Hänen tunnetuin runonsa lienee Syksy : Kylmän hipaisu syysyössäkävelin ulkona, ja näin kun verevä kuu nojautui aidan yli kuin punanaamainen maamies. En jäänyt juttelemaan, vaan nyökkäsin, ja siinä ympärillä oli haikeita tähtiä, valkokasvoisia kuin kaupunkilaislapset. Muista modernismin teoreetikoista ja 1900-luvun moderneista ajattelijoista Hulmen erottaa hänen poikkeava näkemyksensä modernista taiteesta ja aikakaudesta, jota hän eli. Kirjallisuuden- ja taiteentutkijoiden teoksissa modernismi on lähes poikkeuksetta yhdistetty ehdottomien arvojen ja maailmanselitysten murenemiseen, joka on johtanut subjektivismiin ja relativismiin. Uuden relativismin mukaan minkään todellisuuden tulkinnan auktoriteettiasemaa ei voida perustella, vaan jokainen subjekti hahmottaa maailman omalla tavallaan. Hulme kuitenkin piti relativistista maailmankuvaa surkean käsitteellisen sekasotkun oireena ja näki modernin taiteen vihjeenä uuden, absoluuttisille arvoille perustuvan maailmankuvan syntymahdollisuudesta. Vallitsevan, jo kliseemäisen modernismin tulkinnan mukaan Hulme olisi tässä mielessä antimoderni ajattelija. Klassismi ja romantiikka Hulmen oleilu Ranskassa ja Belgiassa vaikutti ratkaisevasti hänen käsityksiinsä klassismista ja romantiikasta. Nykyajan kirjallisuudenharrastajan on vaikea ymmärtää, miten vakava asia kirjallisuus oli 1800-luvun loppupuolen Ranskassa. Klassismin ja romantiikan kannattajat kävivät katkeria riitoja, eivätkä ainoastaan lehtien sivuilla: erään luennoitsijan Odéonissa pitämä halveksivansävyinen esitelmä Racinesta aiheutti väkivaltaisen mellakan, ja santarmien täytyi turvata läsnäolollaan luentosarjan jatkuminen. Hulme seurasi poliittisiakin ulottuvuuksia saanutta kiistaa suurella mielenkiinnolla ja oli tekemisissä Charles Maurras n L Action Francaise - lehden kanssa, jonka ympärille klassismin kannattajat olivat ryhmittyneet. Hulme määritteli itsensä klassistiksi ja antiromantikoksi sekä maailmankuvansa että esteettisten ihanteittensa suhteen. Monet muutkin ovat pitäneet modernia taidetta klassisena sen ankarien muotoihanteiden vuoksi, mutta Hulme näki klassismin ja romantiikan eron laajemmin. Esseessään Romanticism and Classicism hän huomauttaa moneen otteeseen, ettei hän käytä näitä termejä siten kuin ne yleensä ymmärretään: Yhdyn siihen, että Racine on äärimmäisenä klassisella puolella, mutta jos Shakespearea sanotaan romantikoksi, käytetään omastani poikkeavaa määritelmää. Silloin ajatellaan, että ero klassikon ja romantikon välillä on vain ero pidättyväisyyden ja runsauden välillä. Minä sanoisin Nietzschen tavoin, että on kahdenlaista klassismia, staattista ja dynaamista. Shakespeare on liikkeen klassikko. Lentämisen metafora on romanttiselle runoudelle tyypillinen: romantiikka tavoittelee rajatonta. Sana ääretön on joka toisella rivillä, Hulme toteaa sarkastisesti Hugosta. Klassinen runoilija on taas koko ajan tietoinen rajallisuudestaan, palaa konkreettisiin kuviin ja sanoihin, ja kieltäytyy mahtipontisesta sävelkorkeudesta. Hän ei koskaan mene sokeasti muuhun kuin totuuden ilmakehään, jonka ilma on liian ohutta pitkään hengitettäväksi. Mutta esteettisiä eroja olennaisempi on ihmis- ja maailmankäsitysten ero. Klassismi ja romantiikka kumpuavat kahdesta vastakkaisesta asennoitumistavasta, joiden synty ja kehittyminen kytkeytyvät historiallisiin ajanjaksoihin. Hulmenkin mielestä maailma oli muuttumassa, mutta eri suuntaan kuin useimmat hänen aikalaisistaan uskoivat. Tunnetuimmissa kirjoituksissaan Romanticism and Classicism ja Humanism and The Religious Attitude, jotka julkaistiin postuumisti esseekokoelmassa Speculations, Hulme ennustaa humanismin aikakauden loppua. Humanismilla hän tarkoittaa renessanssista lähtien vallinnutta asennoitumista elämään ja ihmisluontoon. Humanismi näkee ihmisen pohjimmiltaan hyvänä, rajattomien mahdollisuuksien varastona. Jos häntä rajoittavat ulkoiset säädökset poistetaan, hänen potentiaalinsa saadaan käyttöön ja edistys on mahdollinen. Filoso- kerberos 18 19

11 T.E. Hulme ( ) fiassa humanismi on johtanut relativismiin, taiteessa romantiikkaan. Humanismin vastakohta on Bysantin ja keskiajan maailmankuva, uskonnollinen asenne, jossa ihminen on tavattoman jähmeä ja rajoittunut eläin, jonka luonto on ehdottoman pysyvä. Hänestä voidaan saada irti jotakin kunnollista vain perinteen ja järjestyksen avulla. Taiteessa tämä näkyi arkisuuden ja satunnaisuuden vieroksuntana, pyrkimyksenä abstraktin, uskonnollisen kokemuksen ilmaisemiseen. Tässäkin näkyy Hulmen poikkeuksellinen tapa käyttää käsitteitä. Klassismi ei hänellä viittaa erityisesti antiikin taiteeseen ja sitä jäljitteleviin suuntauksiin. Hän piti esim. bysanttilaista taidetta klassismina, koska se ilmensi klassista, antihumanistista suhtautumista todellisuuteen. Modernin taiteen geometrisissa muodoissa Hulme näki bysanttilaisen ja egyptiläisen taiteen elpymisen. Hulmen mukaan romantiikka on humanistisen kauden päätepiste, ylikypsyyden ja rappion vaihe. Siinä humanismi oli muuttunut itsestäänselväksi: se otettiin annettuna lähtökohtana, jota ei kummemmin tarvinnut perustella. Tämän vuoksi humanistinen ajattelu oli löyhää ja velttoa, ihanteellinen kohde Hulmen kriittisille hyökkäyksille. Hulme irvaili Herman Cohenin kaltaisille ajattelijoile, jotka esittivät ankaran filosofisessa muodossa väitteitä, jotka olivat kaukana ankaran filosofisista: Jollakulla voi olla yllään niin monimutkainen ja taitavasti valmistettu haarniska, että toisen planeetan asukki, joka ei ole koskaan nähnytkään haarniskaa, pitäisi häntä täysin persoonattomana ja kaikkivaltiaana mekaanisena mahtina. Mutta jos hän näkisi haarniskan juoksevan naisen perässä tai syövän hedelmäleivoksia ruokakomerossa, hän ymmärtäisi välittömästi, ettei kyseessä ollut mikään jumalallinen tai mekaaninen mahti vaan epätavallisesti varustettu tavallinen ihmisolento. Läikkynyttä uskontoa Puhuessaan uskonnollisesta asenteesta katolinen Hulme ei tarkoita mitään tiettyä uskontoa. Hän kurkottaa historiaan ja yrittää tavoittaa sen ihmisluonnon muuttumattoman piirteen, joka on synnyttänyt uskonnollisuuden ja säilynyt yksittäisten uskontojen kuollessakin. Hänen lähtökohtansa on sama kuin Baudelairella, joka kirjoitti muistiinpanoissaan: Vaikka Jumalaa ei olisi, Uskonto olisi silti Pyhä ja Jumalallinen. Jumala on ainoa olento, jonka ei hallitakseen tarvitse edes olla olemassa. Hulme suhtautui uskontoon vaistonomaisesti. Uskonto kuuluu ihmisen luontaisiin ja muuttumattomiin tarpeisiin siinä missä syöminen ja sukupuoliviettikin. Jos tämä tarve ei pääse purkautumaan sille varattua väylää pitkin, se löytää muita kanavia. Kadotettuaan uskonsa Jumalaan ja paratiisiin ihminen alkaa pitää itseään jumalana ja uskoa maanpäälliseen paratiisiin. Romanttinen ajattelu ja taide, joissa tällaiset käsitykset ovat päässeet valloilleen, ovat Hulmelle oire liian pitkälle viedystä rationalismista. Romantiikka on läikkynyttä uskontoa, tulos erilleen kuuluvien käsitteiden sekoittumisesta toisiinsa. Humanism and The Religious Attitude - tutkielman alkuosassa Hulme jakaa todellisuuden kolmeen erilliseen alueeseen. Epäorgaanista todellisuutta tarkastelevat matematiikka ja fysiikka, ja se koostuu tietyistä muuttumattomista luonnonlaeista. Epäorgaanisen maailman tapaan myös uskonnollisten ja eettisten arvojen maailma on absoluuttinen: sitä koskeva tieto on ehdotonta. Näiden alueiden välissä on suh- kerberos 20 21

12 teellinen ja epäselvä orgaanisen elämän alue, jota käsittelevät psykologian, biologian ja historian kaltaiset löyhät ja synteettiset tieteet. Monet 1800-luvun puolivälin ajattelijat sekoittivat epäorgaanisen ja orgaanisen alueen keskenään, mikä johti mekanistiseen maailmankuvaan. Uskottiin, että kaikki elävän elämän ilmiöt voitaisiin palauttaa muutamiin mekaanisesti toimiviin muuttujiin. Nietzsche ja Bergson tunnistivat eron ja ruoskivat mekanistista käsitystä kirjoituksissaan: elämä, vitaliteetti, ei kokonaan mahtunut fysiikan ja matematiikan rajojen sisään, eikä se ollut kokonaan ennalta määrättyä. Hulme puolestaan kritisoi Nietzscheä ja Bergsonia siitä, että he sekoittivat orgaanisen ja uskonnollisen keskenään, vaikka tunnistivatkin orgaanisen ja epäorgaanisen välisen rajan. Vitalistinen suuntaus uskoi kaiken ei-materiaalisen olevan orgaanista. Mutta biologia ei ole teologiaa, eikä Jumalaa voida supistaa elämänvoimaksi tai edistykseksi. Hulmen mielestä modernismi (jolla hän tässä yhteydessä tarkoitti lähinnä vitalistisen suunnan edustajia ja koko renessanssista alkanutta traditiota) oli ymmärtänyt uskonnon luonteen väärin. Romantiikka taas oli erehtynyt tuomaan täydellisyyden inhimillisen elämän alueelle. Täydellisyys kuuluu kokonaan uskonnolliseen: sitä ei tule etsiä ihmisestä eikä ylipäätään mistään luonnollisesta todellisuudesta. Kaikki reaalimaailmaan kuuluva on epätäydellistä, mutta ihmisen erityiskyky on täydellisyyden käsittäminen. Ihminen itse ei voi saavuttaa täydellisyyttä: korkeintaan jotkut hänen tekonsa tai luomuksensa voivat olla mukana täydellisessä. Hulme muistuttaa uskonnollisena ajattelijana Blaise Pascalia, ja Humanism and the Religious Attitude -tutkielmassa hän sanookin, että koko kirjoitus pitäisi ymmärtää johdantona Pascalin tuotantoon. Hulme ei kuitenkaan tuntenut vetoa mystiikkaan tai vanhoihin uskonnollisiin traditioihin. Uusi klassinen periodi ei voi olla keskiaikaisen ajattelun elvyttämistä sellaisenaan, eikä menneen ajan perinteisiin ja rituaaleihin ollut paluuta. Hulme luotti, että uskonnollisen asenteen elpyminen loisi omat, uudet traditionsa. Tässä mielessä hän oli moderni, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen suuntautuva ajattelija. Hän korosti uskonnollisuuden älyllistä puolta: uskonnollisessa asenteessa tärkeintä olivat dogmit, kuten perisynnin oppi. Ei niin, että hyväksyisin dogmin tunteen takia, vaan että voin kenties sietää tunnetta dogmin takia. Tässä kohtaa Hulme taas on äärimmäisen epämoderni. Viime kädessä juuri hänen suhteensa dogmeihin tekee hänestä vaikean, vaarallisen tai kiinnostavan. Meidän humanismiin ja skeptisismiin kasvatettujen on vaikea sulattaa väitettä, että dogmi pitäisi hyväksyä sen itsensä vuoksi. Hulmen ehdottomuus on lähes kierkegaardilaista, mutta kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta uskonratkaisusta ja eksistentiaalisesta hypystä kuten Kierkegaardilla. Hulme haaveili uskonnosta, joka hyväksyttäisiin yhtä selkeänä ja kiistämättömänä kuin hyväksymme sen, että Maa kiertää aurinkoa. Lyhyt ja terävä elämä Ensimmäisestä maailmansodasta muodostui Hulmen viimeinen luova vaihe. Vakaumuksellisena patrioottina ja militaristina hän halusi toteuttaa aatteitaan muutenkin kuin kynän avulla. Kirjailija värväytyi kuninkaalliseen tykistöön vuonna 1914 ja haavoittui ensimmäisen kerran seuraavan vuoden keväänä. Hän kirjoitti jatkuvasti myös rintamalla. Kahdessa aikakauslehdessä julkaistut Military Notes muistiinpanot kummastuttivat militaristeja, jotka eivät katsoneet oman kantansa tarvitsevan filosofista perustelua ja järkyttivät pasifisteja, jotka olettivat älymystön olevan ilman muuta heidän puolellaan. T.E. Hulmen lyhyt ja terävä elämä (kuten hänen elämäkerturinsa Robert Ferguson asian ilmaisee) päättyi 28. syyskuuta 1917 Flanderin rintamalla, Nieuportin lähellä. Edistyksen ja valistuksen kriitikko kaatui sodassa, jonka oli alunperin tarkoitus lopettaa kaikki sodat ja joka sittemmin murskasi kokonaisen sukupolven toiveet ihmiskunnan edistymisestä. Samalla sodan synnyttämä pettymys toimi käyttömoottorina kirjailija- ja taiteilijapolvelle, joka tutustui ahkerasti myös Hulmen teoksiin. (Runon Syksy on suomentanut Tuomas Anhava. Sitaatit Hulmen esseistä suomentanut T.H.) Kirjallisuutta: Robert Ferguson: The Short Sharp Life of T.E. Hulme (Allen Lane, 2002) T.E. Hulme: Speculations. Essays on Humanism and Philosophy of Art (Routledge & Kegan Paul, 1987) T.E. Hulme: Selected Writings (Fyfield Books, 1998) kerberos 22 23

13 Vilja-Tuulia Huotarinen Runoja Lasin läpi syöksyy lentokoneen muotoinen lintu, kuka meistä sen näki, ei kerro mitään. Näitä on riittänyt tällä viikolla. Mustaa laatikkoa etsitään, siitä puhutaan yhtä ja toista, käytävillä räjähtelevät kuiskaukset kuin huudot... Ja minne tuokin poika juoksee, uskon hänestä kaikenlaista pahaa ilmeen perusteella, vähemmästäkin, tekemättömistä teoista joista ei jää kuvatallennetta mutta jotka on varmasti suunniteltu. Moni syö paperia nykyisin, linja-autossa voi nähdä heitä jotka tunkevat suuhunsa todisteet. Lämmittelen satamissa, raiteiden yllä, parvekkeilla, kirkkojen katoilla. Haluan juosta junaa vastaan. Haluan syödä kaikki lääkkeet, joita maailma tarjoaa suorittaa kokeet, menetelmät, toimenpiteet joilla tehdään selvää elävästä. Pääsen pois maapallolta yhdentoista kilometrin sekuntivauhtia, en sitä nopeammin; rakettimoottorilla kun ponnistaa, ei maan vetovoima kisko alas. Mielisairaalan ovet avautuvat vain niille, jotka kykenevät kertomaan muille että haluavat päättää päivänsä. Kuka huutaa, avaruus ei vastaa. Jossakin mietitään luonnollista kuolemaa, täällä rajoja ei rikota, niitä siirretään, jumalaa puhuva maa. Yö on kylmä kivi taskussani, vihreä niin kuin kaikkein vanhin on, otan tulitikut esiin, kuuma unelma vain soihdullisen verran kerrallaan voin vaeltaa, olla tietoinen. Kun tikut loppuvat, se on oma asia. Kun musta rotta juoksee tien yli, hän hämmästyy mikään ei saa häntä uskomaan että me katoamme sukupuuttoon kuin Mackenziejoen eskimot, kun sopiva rokko saapuu ja jäytää luut. Hän pyörittää silmiään, pienet siniset kalat uivat ympyrää läpinäkyvässä maljassa, kulkurata ei vaihdu. Rotta on juossut tien yli mutta fiktio yhä päivänselvää: kukkakaupan auto seisoo kadunkulmassa eikä sitä pidetä minään täynnä hermoläikettä ja tärisevää lainetta, taivaalla päivystävät m-kirjainten replikantit, linnun oloiset avaruuslennoilla tarpeellisiksi tulleet itseään korjaavat robotit me otamme vastaan kuin kuollut ottaa vastaan haudalle jätetyn kiven kerberos 24 25

14 Mustat aukot, pienet maailmanloput seuraavat häntä kaikkialle. Mitään signaalia ei voi välittää valoa nopeammin, ei ennakkovaroitusta, on nähtävä kätten työt, ohuet pilvet, ilmassa rikki. Hän imee tummaa jäätelöä loputtomasti sisuksiinsa, miljoonat vuodet on piece of cake Hän on lihavampi kuin koskaan eristetty mitätön vihattu riittämätön, Entä jos ikuisuutta ei ole Ollapa täynnä kuin reaktorin kita kuin sinileväjärvi ja mahdollisuutensa käyttänyt poika ensitreffeillä, tytön lettikettingit painavat pohjaan asti upottavaan lietteeseen, tekona muistiin tämäkin teos, yksinäinen kengänjälki. Korkealla asuu hän joka on pahempi kuin kuolema: ei kuuntele satakieltä Ydinreaktori sylkee, sairaan kissan musta nielu, tango finale. Olen nähnyt tämän tulevaisuudesta kertovassa elokuvassa. Kohta kohdalta kaupunki murenee, tuhoutuu ympäriltämme lukemattomina muistoina, tapahtumina ja kuvitelmina hajoaa kulmien, reunojen ristipaineessa, tiukoissa mutkissa joissa joukot törmäävät, menettävät kaiken mitä varjelevat nyrkkiensä sisällä, kaiken mistä eivät päästä irti, 22 kiloa kuukiviä repivät taskut auki. Kuin ohikiitävän pilven muodosta pidän kiinni kapenevasta enkelinranteestasi. On jotain mihin uskoa, ihmeen kaupalla uskon vain yksinkertaisimman, sen mihin ei tarvitse uskoa. Vain tyttö korjaa astioita pöydästä, pyöreitä valkeita lautasia, ikkunat tärisevät musiikin voimasta, whisper words of wisdom, let it be jos maailma kuolee sänkyynsä kuten on kirjoitettu, me voimme panna kaiken ehdottomuuden tiliin päättäväisinä kuin päivänkorennot kerberos 26 27

15 Nykyisin orkidean hankkiminen kaupasta on huomattavasti helpompaa. Tietokone vastaa älykkyystestissä kyllä tai ei, kokeile vaikka, ei koskaan en tiedä. Tekijää ei tunneta, mutta joku on kaatanut kahvin mustan valkoiselle. Oi tämäkin valaistunut kellopeli kävelee lävitsemme kuin meillä ei olisi mitään yhteistä. Tämä ei ole sota eikä rauha vaan jatkuva välitila jonka nurkassa lapsen itku rapea, kuin puristaisi kasaan luisia keijunsormia, multaa rovion alta. On hyvä aloittaa lopusta päin. Pakko: koiran pää eli useita päiviä ja kuoli 50-luvun alussa Neuvostoliitossa. Tutkimusten mukaan samaan ruumiiseen asennetut päät silloin tällöin näykkivät toisiaan. Taistelussa kätensä menettäneelle sotilaalle voidaan rakentaa toinen käsi. Ajattelen merta auringossa, kun syvät ja matalat kohdat erottuvat jos osaa katsoa. Presidentiksi pääsee olemalla oma itsensä, kuulin tänään, lampsitaan vaan kohti koherenttia minuutta. Kuvitella, että olen rakastunut sinuun. Oletko oma itsesi kuin Schjerfbeckin tuolilla istuvat leikkipuput? Tämä voi olla elämäsi tärkein hetki, sanoo ääni televisiossa. Epäilemättä tiikerinliljojen takaraivot ovat paljaat, pensaat harvenevat ikkunoiden edestä että näkökulmamme tarkentuu. Pelkään että jossain vaiheessa minut pakotetaan jakamaan tämä kokemus muiden kanssa, puhumaan kameroiden edessä, olemaan ainutlaatuinen ja yksi, kiinnostamaan kaikkia. Hybridiorkidea tuoksuu. En liitä sitä mihinkään kerberos 28 29

16 Ville Sutinen Onnistunut sydämensiirto? Kotimaisen nykylyriikan suhde romantiikkaan Joka sanoo romantiikka, tarkoittaa modernia taidetta, toisin sanoen sisäisyyttä, henkisyyttä, värejä, kurkottamista äärettömään, ilmaistuna kaikin taiteen sallimin keinoin. (Charles Baudelaire) 1800-luvun romantiikasta on olemassa monenlaisia käsityksiä, totuuksia, malleja ja oletuksia, samoin kuin on tämän oman taiteilijaromanttisen aikamme runoudesta. Ne kuitenkin pettävät ja palkitsevat tutkijansa ja tulkitsijansa yhtä monta kertaa kun niistä yritetään sanoa jotain kiveen hakattua, totuudeksi väitettyä. Mistään aikakaudesta ei voi saada otetta kuin esineestä siinä vanhassa leikissä, jossa sokkona työnnetään käsi säkkiin ja yritetään arvata, mihin kummaan se tarttuikaan. Kätensä työntäminen säkittömään säkkiin on tietenkin yhtä typerää kuin se, että tutkii kirjallisuutta, vieläpä nykyrunoutta. Metodi ja taide ovat kuin eri palapelin palat, jotka sopivat yhteen väkivoimalla, mutta muodostavat järjettömän kuvion. Yhdistän tässä esseessä kuitenkin nämä kaksi amebamaista horisonttia toisiinsa ja tarkastelen, millaisia tahraisia merkkejä 1800-luvun romantiikka on jättänyt kotimaisen nykylyriikan piirtoheitinkalvolle tekstin puhdasta lukemista sotkemaan. En aio tiivistää romantiikan paradigmaa joihinkin siihen tyypillisesti liitettyihin opinkappaleisiin, vaan tuon pääosin kotimaisen esikoislyriikan kautta esiin piirteitä, jotka ovat harhailleet romantiikasta eri merkityssysteemien välittämänä nykyiseen runouden kirjoitushorisonttiin. Tai: joiden väitän siihen kulkeutuneen. Niin kuin maun perusteella ei voi väittää tietävänsä, mistä maailmankolkasta lähipizzerian jauholätkän ananastäyte on matkustanut, ei myöskään voi vakavissaan väittää, että jokin runossa havaittu tietty piirre on varmasti lähtöisin tietyn aikakauden merkityssysteemistä. Ei ole myöskään sellaisen metakielen mahdollisuutta, joka olisi itsessään vapaa näistä merkityksenmuodostuksen reliikeistä. Mutta silti, sen vuoksi. Eteenpäin. Lähtökohtana on oletus siitä, että klassismin ja romantiikan heiluriliike voidaan makro- ja mikrotasolla olettaa olemassaolevana esteettisenä merenkäyntinä lävistävän kulttuuria ja taidetta ja että nykylyriikassa juu- ri 1800-luvun romantiikan uudelleentulkittu kuherruskuukausi tunnistettavine piirteineen on vahvasti vallalla. Siis teoriassa näin. Klassismin muotopuhtaus on romanttiselle kirjallisuuskäsitykselle (oli se vallalla minä aikana hyvänsä) selvästi peili, josta omaa kuvaa manataan esiin ja joka yritetään rikkoa, kuitenkaan vaarantamatta maisemaa, jonka se tarjoaa. Koskaan ei ole mahdollista paeta tyhjään. Kirjoittamisen funktiota ei voi määritellä ilman vastakohtaista lyyristä horisonttia. Siksi romantiikka ja klassismi vain kiusoittelevat ikuisesti toisiaan kuin pahaiset pikkulapset, sanomatta mitään radikaalisti kumouksellista. Kuuntele, romantiikkaa Tämä mainistsemani romantiikan ja nykyrunouden suhde merkitsee laveinta mahdollista intertekstuaalisuutta suunnilleen sellaisena kuin Roland Barthes sen on määritellyt myöhäisfilosofiassaan. Runossa hahmotettava jälki romantiikan aikakaudesta voi olla tarkoituksellinen metatason reflektio suhteessa traditioon, tai tuon meille myyttisen olemuksellisen arkiston ilmaisumuotojen tiedostamaton käyttö sen yleisten piirteiden lävistämässä (korkea)kulttuurin diskursiivisessa paikassa, jossa nykyrunous kirjoitetaan. Ensimmäisestä käy kuvaavana esimerkkinä tietoisesti 1800-luvun alun traditioon viittaava Eino Santanen (kokoelma Kuuntele, romantiikkaa), joka leikittelee romantikkojen kanssa kuin isänsä ohi taidoissaan noussut shakkiamatööri. Itsereflektio on sekin jo vahvasti romanttinen ajatus kirjoituksen mahdollisuudesta heijastella omaa olemassaoloa. Eräs Santasen runo esiintyy aluksena, johon näitä kulttuurin virrassa ajelehtivia piirteitä voi valikoida ja lastata omasta kirjoituspositiostaan lähtien kuin hulluna romukauppiaana: [- -] Laivaa rakennettiin, laivaa lastattiin, pilli soi, / lokkeja nostureissaan, sillejä meressään / ja romantikot seisomassa rivissään tunnistamatta itseään, / kaikki kuten ennenkin.[- -] (Santanen 2001, 45.). Runosta tulee eri äänien täyttämä ruuma, jota romantikot katsovat sivusta, kuin ulkopuolinen teloitusjoukko. Kukaan ei tunnista itseään; reflektio esitetään mahdottomana ja vain yltiöromanttinen meri velloo runon taustana. Santanen tiedostaa velan romantiikalle, mutta ei maksa sitä; hänen runoutensa on ironista, äärimmäisen ironista. Romanttinen ironia puolestaan ei koskaan tarkoittanut vetää mattoa itsensä alta (tai antaa jonkun muun vetää sitä, samalla, kun loikkaa ilmaan). Santasen tekstin funktio taas on juuri tämä. Kaikki on runossa tutusti paikallaan, eli kaikki on romantikon mielestä päin helvettiä. Tutun tekeminen vieraaksi on esteettinen normi, jota Santanen tässä siis myös kommentoi. Filosofi-kirjailija Novalis vaati varhaisromanttisen 1700-luvun lopussa kaiken estetisointia. Ongelma ja sen ratkaisu ovat Santasella juuri siinä velassa, jota nykyrunous maksaa romantiikan paradigmalle. Jos sen tuottama horisonttilinja on ylitettävä jollain tavalla (estetisoinnin reflektio), on turvauduttava samaan ratkaisuun kuin taidemaalari René Magritte asettaessaan maalauksessaan olevan ikkunan eteen maalaustelineen, jossa olevassa maalauksessa jatkuu maalatun maiseman näkymä ilman minkäänlaisia äärellisiä rajoja. Vai jatkuuko? Me emme saa tietää, mitä voisi olla maalauksen takana olevassa todellisessa maisemassa, mutta tämäpä ei ole sinänsä edes olennaista, koska maisemaa ei kuitenkaan ole olemassa. Sitä ei ole koskaan maalattu. Se on maalaus merkityshorisontti, joka mystifioidaan. Tämän vuoksi Santanen käskee meitä kokoelmansa nimessä kuuntelemaan; kyse on metatason suh- kerberos 30 31

17 C.D. Friedrich: Kulkija sumuisen meren äärellä (1818) teesta, ei romantiikan jäljistä, vaan niiden arkeologisesta tutkimuksesta runouden keinoin ja maiseman mahdottomuuden tunnustamisesta. Suuri ruosteinen ruusu Reflektoimattomalla suhteella romantiikan merkityssysteemiin tarkoitan puolitietoista tai tiedostamatonta kulttuurin varastossa olevan, jonkin romantiikan paradigmasta periytyvän merkin käyttämistä tekstissä. Se toimii samalla periaatteella kuin lähipizzerian ananas; alkuperää ei kysellä, ellei satu jotain kummallista kuten ruokamyrkytys tai runouden tutkimus. Tietyillä kuvilla, metaforilla tai asennoilla on evolutiivinen historiansa, joka limittyy 1800-luvun painotuksistaan lähtien muuhun kulttuurin seittiin ja tarjoaa itsensä käytettäväksi tyyppinä, kuitenkin aina viitaten alkuperäänsä prototyyppinä. Mikko Myllylahden runoissa (Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen) tällaiset romantiikan tradition jäljet ovat tyypillisiä: [- -] Vakavamielinen laiskuuteni ei koskaan jätä minua / ja päivien kuuma öljy virtaa kadulla / ikkunani alla / kuin aurinkosi suuri ruosteinen ruusu ihosi askelmissa. (Myllylahti 2003, 46). Runo ei kerro kertovansa romantiikasta. Sen laahus ulottuu kuitenkin 1800-lukuun ja muihin romantiikan aikakausiin, josta siihen on tarttunut hyvin runollisiksi (lue: romanttisiksi) miellettäviä kuvia. Varsinkin viimeinen säe voidaan liittää romantiikan aikaan helposti, samoin flaneeraava vakavamielinen laiskuri, tuo Nuoren Werthrerin kukkuloilla tapaama kukkia keräävä hullu, sekä lisäksi vielä virta metaforana. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että runon seitti ulottuisi suoraan romantiikkaan. Paremminkin voidaan käsittää kulttuurittradition kuljettaneen tiettyjä vakaita, vain reuna-alueiltaan muuntuvia kuvia kitisevissä kieseissään meidän jälkiteolliseen kulutuskultturiimme saakka. Sitten runoilija on sattunut törmäämään näihin, saamaan ne haltuunsa. Kun paetaan tahrattua nykyhetkeä, turvaudutaan museaaliseen merkkivarastoon, joka kuhisevan kaupungin keskellä on lunastettavissa pienen pääsymaksun, runon lukemisen hinnalla. Romantiikan jäljet ovat näin subtiileja tai pinnanalaisia, mutta kuitenkin osoitettavissa tekstistä tietyllä välineellä. Jos ne ovat olemassa. Romantikot peilaavat itseään, edesauttavat neromyyttiä ja taiteilijuuden romantisointia. Nykyrunouden flanöörikirjailija ei ole harvinainen ilmiö. Beatnikien luvuilla luoma rähjärunoilijan auteurtraditio oli hyvin romanttinen liikehdintä sekin. Tällöin yksilön persoonallisesta kokemusja elämysmaailmasta lähtenyt voimakaspiirteinen runous koettiin oikeaksi ilmaisutavaksi. Kotimaisessa nykyrunoudessa on vahvasti nähtävissä tämän prisman kautta taittunut boheemiromanttinen runouden koulukunta, jossa runoutta ja elämää ei erotella toisistaan, vaan ne painetaan yhteen kuin kynttilä tyhjään punkkupulloon. Ajatus on sama kuin romantiikan ajelehtivilla bardeilla: minä laulaa maailman olemaan, minä on maailma itsessään. Tällöin romantiikan jäljet ovat välillisiä, mutta selkeästi prototyyppiinsä tunnistettavasti viittaavia mustelmia krapulaa potevassa nykyrunouden ruumiissa. Yllä käsiteltyjen erilaisten romantiikan jälkien seuraamisen kautta nousee esiin kiintoisa, jo romantiikan ajalla esitetty jako, joka soveltuu yleisyydessään varsin hyvin tässä tutkimaani nykylyriikkaan. Friedrich Schiller nimittäin jakoi runoilijat naiiveihin ja sentimentaalisiin. Ensimmäiset ovat alkuvoimaisia, jopa lapsellisia kerberos 32 33

18 luonnonkansalaisia, joiden runous on ponnistavinaan naturaalisena inspiraation suosta itseään tukasta vetäen kuin paroni von Münchausen. Tähän liittyy voimakkaasti kansanrunouteen liitetty romantisointu alkuvoimaisuus. Naiivit runoilijat eivät piittaa kulttuurin konventioista (he uskaltavat olla banaaleja, jopa pateettisia) ja heidän tapansa kirjoittaa on kuin puun kasvua nopeutetulla filmillä, aidoksi kerrottua spontaaniutta ja häikäilemättömän laissez-faireasenteen purskahtelua. Sentimentaaliset runoilijat taas ovat itsereflektiivisiä ja etääntyvät tekstistä. Heille on Schillerin mukaan mahdollista olla ulkopuolisia, mutta silti merkitä jotain, joka on aitoa. Yllä käsittelin näihin kategoriohin upotettavia nykyrunoilijoita omissa luvuissaan. Tätä jaottelua on tietenkin turhaa soveltaa luokittelevan pedantisti, mutta sen voi nähdä avaavan tiettyjä näkökulmia vahvaan yhteyteen romantiikan merkityssysteemin ja nykyrunouden käyttämien diskurssien välillä. Schilleriläisesti naiivi runous syntyy ikään kuin runoilija olisi Jenan romantikkopiirissä vaikuttaneen Novaliksen sininen kukka, jonka juuret kasvavat suoraan äiti maasta: Olen niitty, sirkat soittavat puheeni / että vain lapsien korvat / voivat kuulla: / minä rakastan sinua / läpi musteen kastaman puun. (Naaranlahti 2003, 26.). Kuten Jukka Naaranlahden runokatkelmasta huomaa, liittyy tähän luonnonromanttiseen käsitykseen oletus tietystä lapsenomaisesta paratiisillisesta tilasta, puhtaudesta. Tämän kautta nykyrunous luo myös yhteiskuntakrititiikkiä, tosin osittain pakenevalla mekanismilla. Taiteiljan ulkopuolisuuden representaatio erotuksena tavallisista ihmisistä on samoin yleinen. Vanupuikkoja virtsaputkiin Romantiikan merkityssysteemin kautta välittyvät myös nykyrunoudessa melko yleiset groteskin ja burleskin figuurit. Näillä on edelleen sukulaissuhde myös beatnikien suoruuden ja rehellisyyden traditioon. Groteski ilmaisu pohjaa vankemmin renessanssin ja barokin merkityssysteemeihin, joista sai alkunsa sille ominainen ironisen pöyhkeilevä mahtipontisuus ja karnevaali. Sen tulkinta nykyrunoudessa on kuitenkin lähempänä 1800-luvun romantiikan hyödyntämää versiota groteskista. Groteski ja burleski ovat osa sitä diskursiivista välineistöä, jolla kivettyneitä käsityksiä tietyistä teemoista yritetään murtaa nykylyriikassa. Tai ainakin leikitään, että murrettaisiin. Peili pysyy ehjänä; on aina selvää, että tällöin ei todellisuudessa luoda uutta, vaan taistellaan klassismin muotoa vastaan niillä aseilla, joita vuosisadasta toiseen on käytetty tässä samassa nahistelussa. Olen päättänyt erotella romanttisen groteskin burleskista sillä perusteella, että romanttisen groteskin tavoitteena on lopulta sublimaatio, matalamman esiintuonnin kautta saavutettava korkeampi, syvällinen olemus. Burleski puolestaan viittaa enemmän François Rabelais n tyyliseen keskiaikaisen ja renesanssin kulttuurin kautta välittyvään karnevaaliin, kuvan rikkomisen teeskentelyyn ilman uuden rakentamista. Nykyrunous hyödyntää näitä molempia. Marjo Isopahkalan tekstiä voi kuvata burleskiksi: [- -] Kanssasi eläminen on kuin / kahlaisi verisessä räkämeressä, / joisi rasvaista teetä tulipallo takaraivossa. (Isopahkala 2002, 70.). Ironia lievittää päällekäyvää burleskia, mutta tarkoituksena ei ole nousta ojanpohjalta, vaan rypeä siellä. Esa Hirvosen tekstiä voisi puolestaan tarkastella sublimoituvan groteskin kautta, vaikka se pinnaltaan vaikuttaa lähinnä traagisen hilpeältä heitolta: [- -] odotan, että ovikello soisi, se olisi kuitenkin tv-lupatarkastaja mutta häntäkin rakastetaan, lappuliisoja rakastetaan, huumepoliiseja rakastetaan ja sukupuolitautien poliklinikan lääkäriä joka työntää vanupuikkoja virtsaputkiin häntäkin rakastetaan. (Hirvonen 2001, 24.) Runo puhuu suu virneessä rakkaudesta, josta minä haaveilee ja josta hän tuntee elämässä jääneensä osattomaksi. Mukana on selkeästi burleskeja elementtejä, mutta myös romantiikan groteski rakkauden figuuri joka tähtää tämän yksilötulkinnan yläpuolelle. Materiaalisuus, ruumiillisuus ja groteski realismi tyypillisinä piirteinä, samoin kuin inhorealismi, tuodaan esille sukupuolitautipoliklinikan lääkärin kautta. Groteskius irtoaa runossa pelkästä banaalista naurusta ja muuttuu vanupuikkometaforan kautta romantiikasta periytyväksi kauhusubliimiksi, joka tarjoaa mahdollisuuden tarkastella rakkauden olemusta ja rakennetta metafyysisellä, etäännytetyllä tasolla. Paradoksaalisesti juuri groteskin maallisen figuurin kautta päästään kiertotietä rakkauden määritelmään, jossa arkisilla burleskeilla seikoilla kuten sukupuolitautipoliklinikan lääkäriydellä ei ole enää merkitystä. Hirvosen runossa on mukana selkeää (itse)ironiaa. Tämä on tyypillistä romantiikan merkityssysteemille ja varsinkin nykylyriikan groteskin diskurssin roiskinnalle. Ironian kautta teksti kritisoi myös omaa olemistaan. Todellisuus esitetään silti (tai juuri siksi) aitona, eli ironinen asenne ei vähennä sen arvoa, vaan päinvastoin etäännyttää sen merkityksettömän tulkinnasta. Tätä on se romanttinen ironia, jonka määritelmä karkaa Santasen tekstejä tutkittaessa ja jossa naiivi nykylyriikka on päänsä velkaa romantiikan estetiikalle. Päätekijä tässä groteskista subliimiin pyrkivässä ajattelussa on se, että kauneus on olemassa vain, jos kuvotuskin; rakkaus vain, jos sen vastakohta. Romanttisessa groteskissa arkipäiväinen osoitetaan mielettömäksi ja vieraaksi ja tämän kautta pyritään subliimiin. Myös minän tutkiminen on romantiikalle ja nykylyriikalle yhteistä. Paul Hamilton näkee esteettisestä kontrollista vapautumisen yhteydessä identiteetin rajojen kyseenalaistamiseen ja puhuu (post)modernista romantiikan paradigman perillisenä. Samoin ajattelee kuvataiteen puolella Kimmo Sarje. Jälkiromantikko Myllylahti hyödyntää groteskin karnevaalin perinnettä, tällä kertaa schilleriläisen sentimentaalisesti, tietoisen viittauksen tasolla: tuomiokirkko romahtaa aurajokeen, heitetään kesällä sinut perässä pieni gargantuani. Lemmensuhteen toiseen osapuoleen viitataan Rabelais n burleskilla Gargantua-jätin hahmolla. Romanttinen tulkinta nostaa kuitenkin päätään paskaisesta Aurajoesta; kyse ei ole siitä, että rakastettu olisi epämuodostunut, burleski; ainoastaan puhunta on sitä. Romantiikan kautta tulkittu renessanssin groteski muotoutuu keveän ironiseksi hellyydeksi, jossa rakkaudentunnustus etäännytetään konventionaalisesta helkyttelystä romanttiseksi herätykseksi. Vesi on sekin läpikotaisin romanttinen symboli, jossa kliseinen ja puhdas rakkaus saa likaisuutensa ja aitoutensa groteskin teeskentelemättömyyden kautta. Unia siitä maailmasta jossa haluaisimme elää Romantiikasta runouden nykydiskursseihin periytyy selvästi myös luonnontilan aitouden korostus. Yhteiskunnan konventiot halutaan osoittaa keinotekoisiksi ja tajuamisen hetken kautta palata mystisesti johonkin autenttiseen olemisen tilaan. Kyse kerberos 34 35

19 on juuri kulutuskulttuurin pilaaman aidon inhimillisyyden ilmaisusta. Nykylyriikassa kuvataan paljon myös ruumiillisuutta alkuperäisenä kokemuksena, eläimellisenä luontona. Tähän liittyy erityinen luonteenomaisuuden korostus, jossa esteettiselle ilmaisulle sallitaan ns. epäpuhtaalle runolle tyypillisiä piirteitä, kuten poikkeavien ilmaisujen käyttö. Luonteenomaisuudella oletetaan saavutettavan vahva, klassisesta kauneuskäsityksestä poikkeava puhunta. Rousseualainen paluu luontoon on myös eräs oletuksista, joita nykylyriikka hyödyntää vahvasti romantiikan absinttipullon jälkihöyryjä haistellen. Klassinen käsitys olettaa runouden olevan lähes luonnontieteellinen jatke mekanistisille luonnolle (kuinka paljon tämä lause on romantikon sanoma?), seuraavan sen lakeja ja toimivan asetettujen ehtojen puitteissa. Romantiikassa tämä ajatus muuntuu dogmiin luonnon luomasta, neroa välikappaleenaan käyttävän äiti maan sielusta, jonka oikeanlaiset tietokyvyt omaava skribentti voi syöstä paperille (mieluiten pergamentille, tietenkin) innoituksen vallassa. Luonto käsitettiin romantiikassa tahallaan eri tavoin kuin klassismin estetiikassa. Tästä kaikuna voi nähdä nykylyriikassakin asemansa säilyttäneen jaottelun kovien luonnontieteiden ja taiteen välillä. Romantiikan askel (ei eteen, ei taakse, vaan klassismia vastaan) oli se, että yksilön nähdään luovan todellisuutta (Immanuel Kantin kopernikaanisen vallankumouksen ansioista) ja kykenevän näin ylittämään totutun ja konventionaalisen. Uudelleen näkeminen tuli olennaiseksi fragmentoitunutta totuutta tavoiteltaessa. Kysymys, onko absoluuttista perustaa todelle ja taitelle olemassa nousi tärkeäksi. Nykykulttuuri tärvelee, julistavat romanttinen suuntaus ja nykylyriikka yhdestä Molokin kidasta haikaillen samalla aidon ihmisyyden ja olemassaolon perään. Teeskentelevä, konventioihin taipuva ja tietyn säännöston mukaan toimiva ihminen on epäesteetti, kuori: raunioitunut / valtatie kehrää / miten ikääntynyt kissa / / me olemme täytettyjä eläimiä / / teeskennellen kuollutta näemme / unia siitä maailmasta / jossa haluaisimme elää (Puukka 2004, 41.). Santtu Puukan runossa unelmoidaan tämän kulissin purkamisesta. Vahvasti läsnä on juuri toisen, aidomman maailman idea. Jo romantiikassa tämä totuustodellisuus vertautui usein myytistettyyn uneen, kuviin ilman kohdetta. Mutta peilin takana on mitä? Eräs ehdotus oli murtaa tai unohtaa kaikki konventiot, jotka maailma on luonut sitten ihmiskunnan lapsuuden ja tavoitella intellektuaalisella intuitiolla jonkinlaista a- priorista tietoisuutta. Käsite jalo villi on myös tällaisen romanttisen ajattelun ilmentymä. Näillä molemmilla ideoilla on ollut suuri vaikutus nykyrunouteen, joka kertoo elävänsä tärveltyneessä maailmassa. Oletus pilatusta ihmisestä näkyy runominällään jaloa villiä näyttelevän Puukan runoudessa: paratiisi hyljätyllä seudulla / menestyksestä toipuvat ovat hylänneet sen [- -] / se mitä tunnet / iloa surua vihaa rakkautta / kirjataan ylös / futuurissa me palaamme menneeseen (Puukka 2004, 25.). Kaikki kirjataan ylös ja olemassaololsta tulee numeroita paperilla. Paratiisi on hylätty, dystooppinen tunnelma vallitsee. Lopussa esiintyy toive palata luonnontilaan, epämääräiseen menneeseen. Aika nähdään syklinä, jossa on mahdollista tuoda takaisin onnen aika; ei palata metatasolla (engl. return), vaan kääntyä takaisin (turn back) ja kääntää selkänsä (turn back) nykykulttuurin turmeltuneelle näytelmälle. Katariina Vuorisen esikoiskokoelman (Edith suuteli minua unessa) erään runon Agnolo Bronzino: Venuksen riemuvoitto ( ) kerberos 36 37

20 puhuja ei tähän paluuseen enää usko, vaan jatkuvasti kehittyvä ja muuttuva tila vaarantaa aidon olemisen: [- -] Iltaöistä kirkkaat valot ja / meteli eroavat. [- -] äkillinen itku keittiössä / vahakankaan ääressä / Symbioosi jäänyt metsään puille ja sienille / puuteri karvaaseen suuhun. (Vuorinen 2001, 36.). Aitoa yhteyttä ei voi tavoittaa enää, implikoi teksti ja parahtaa laulun mahdottomuuden, diskurssin turmelevan itkun, joka on sallittua vain romanttiselle, konventioita kunnioittamattomalle naiiville hullulle, joka ei sovi tärveltyyn maailmaan, vaan on puhdas esteetti. Tunteet tarttuvat kulutuskulttuurin symbolisiin materiaaleihin (kirkkaat valot ja meteli, vahakangas), mutta mikään ei kuitenkaan enää auta; romantikkojen ja monien nykylyyrikoiden sovittava symbioosi panteistisena luonnonyhteytenä on jäänyt auttamatta jonnekin tuntemattomaan luontoon. Ihminen ei pääse sen yhteyteen, vaan joutuu nykykulttuurin kurimukseen ja vieraantuu eksistentiaalisesti itsestään ja juuristaan. Pessimistinen diskurssi on yleinen representaatio aidon olemassaolon ja tunteiden mahdollisuuksista nykymaailmassa. Tämä on selkeästi nykyrunouteen heijastunut myöhäisromanttinen ajatus. Toisaalta kaupunkikulttuurissa ja jälkiteollisessa maailmassa voi nähdä uuden sulautumisen toiveen. Tällöin romantiikan merkityssysteemin kehykset artikuloidaan uudenlaisen diskursiivisen käytännön yhteyteen ja syntyy kokonaan uusi puhunta, joka pohjaa romantiikan traditioon, mutta nostaa sen nykyajan vaatimusten tasolle ja etsii ratkaisua tahratun ihmisen ongelmaan. Antti Koivumäen (Mukavat kaupunginosat) panteistisen runon sovitus ja rakkaus löytävät harmonian chaplinilaisessa nykyajassa: [- -] Otettiin valokuvia, kamera imi sieluni sisuksiinsa, oli niin kaunista, mitä minä vanhalla sielulla mitään. [- -] Yhtenä iltana kamera tipahti kadulle rikki sen kivan paikan ulkopuolelle ja meidän sielut lehahtivat lentoon ja liittyivät kaupungin huminaan. Ja sinun tukka hulmusi kaupunkina eikä me tehty sieluillamme mitään. (Koivumäki 2000, 24.) Teksti nostaa esille schopenhauerilaisen kaikkiykseyden; se on ylistyslaulu transsendentin Tahdon tasolla ja Coleridgen korostaman maailmanorganismin kokonaisuuden juhla. Koivumäen hyödyntämässä puhunnassa ei esitetä nykymaailmaa ja kaupunkia tuhoisana voimana, vaan mahdollisena uutena lisäpiirteenä tunteiden, ihmisen erityisluonnon ja aidon olemassaolon yhteydessä. Nykylyriikan harhaileva flanööriminä toteuttaa romantikon suurimman toiveen ja yhtyy maailmansieluun zeniläisenä monadina. Nykylyriikka onnistuu hyödyntämään sekä tietoisesti reflektoiden että tiedostamattomasti romantiikan mustetta tihkuvaa sydäntä sen keskeisten esteettisten oletusten siirtyessä runouden käyttövarainnoksi 2000-luvulla. Uudelleentulkinta on kuitenkin läsnä ja totuus saattaa olla, että romantiikan pakahtuvana sykkivä siansydän kokee hylkimisreaktion nykylyriikan kiusatussa, piinaavan merkillisessä ruumissa. Tällöin keinussa villinä kiikkuva luonnonlapsi lennähtää tyköistuvaan koulupukuun ja alkaa juonittelemaan pulpetissaan istuen uutta klassismin aikakautta. Käytettyjä lähteitä Hirvonen, Esa: Harlem (Savukeidas kustannus, Vammala 2001) Isopahkala, Marjo: Kurpitsavaunut (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, Keuruu 2002) Koivumäki, Antti: Mukavat kaupunginosat (Tammi, Helsinki 2003) Myllylahti, Mikko: Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen (Savukeidas kustannus, Vammala 2003) Naaranlahti, Jukka: Istun asentoni sylissä (Savukeidas kustannus, Vammala 2003) Puukka, Santtu: Nuorallatanssia (Savukeidas kustannus, Turku 2004) Santanen, Eino: Kuuntele, romantiikkaa (Tammi, Tampere 2002) Vuorinen, Katariina: Edith suuteli minua unessa (Tammi, Pieksämäki 2001) Barthes, Roland: Rakastuneen kielellä (suom. Tarja Roinila, Gummerus, Jyväskylä 2000) Hamilton, Paul: Metaromanticism Aesthetics, Literature, Theory (The University of Chicago Press, Chigago 2003) Riikonen, H.K.: Groteskin muunnelmia. Teoksessa Subliimi, groteski, ironia (toim. Outi Alanko ja Kuisma Korhonen, SKS, Helsinki 2000) Romanttinen moderni kirjoituksia runouskäsityksistä (toim. Tuula Hökkä, SKS, Tampere 2001) Sarje, Kimmo: Romantiikka ja postmoderni, 1989 (Valtion Painatuskeskus, Helsinki 1989) Schopenhauer, Arthur: Pessimistin elämänviisaus. Valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista (suom. Sirkka Salomaa, WSOY, Juva 1991) Soikkeli, Markku: Lemmen leikkikehässä rakkausdiskurssin sovellukset 1900-luvun suomalaisissa rakkausromaaneissa (SKS, Vammala 1998) kerberos 38 39