Arabikevään takatalvi > Onko EU todella halukas tukemaan demokratiaa arabimaissa?

Transkriptio

1 Kansainvälinen politiikka / aineistot yhteensä 5 sivua AINEISTO 1 5/2011 FIIA COMMENT Maaliskuu 2011 Timo Behr Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti Arabikevään takatalvi > Onko EU todella halukas tukemaan demokratiaa arabimaissa? EU:n ehdotus uudesta kumppanuudesta Välimeren maiden kanssa on lähinnä olemassa olevan politiikan uudelleenbrändäystä. EU:ssa ei ole ymmärretty arabimaiden kansannousujen todellista merkitystä. Euroopan unionia on viime viikkoina kritisoitu sen tavasta käsitellä arabikevään tapahtumia ja hyvästä syystä. Arabimaiden alueellinen vakaus on perinteisesti ollut EU:lle demokratiaa tärkeämpää, ja unioni on ollut varovainen suhtautumisessaan viime aikojen kansannousuihin ja hidastellut yhteisen kannanoton muotoilemisessa. Tilannetta on vaikeuttanut se, että eräillä EU-mailla on arabimaissa omia etujaan suojeltavana. Sisäiset erimielisyydet sekä kilpailu vaikutusvallasta vallankumousten jälkeisessä tilanteessa ovat estäneet EU:ta toimimasta johdonmukaisesti. EU on tietoinen siitä, että hidas reagointi on heikentänyt sekä unionin uskottavuutta että sen vetovoimaa. Siksi EU pyrkii nyt kohentamaan julkikuvaansa ja säätämään toimintaansa niin, että se sopeutuisi paremmin muuttuvaan poliittiseen ilmastoon. Tämän katsotaan edellyttävän unionin Välimeren-politiikan perustavanlaatuista tarkistusta. Euroopan komissio ehdottikin äskettäin uuden demokratiaan ja yhteiseen vaurauteen tähtäävän kumppanuuden käynnistämistä eteläisen Välimeren maiden kanssa. Myös Eurooppa-neuvosto antoi kumppanuudelle tukensa. Aloite lupaa uutta alkua, jossa keskeistä on demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen. Komission suunnitelmien mukaan uusi kumppanuus keskittyy kolmeen seikkaan: 1) demokratiaansiirtymisen ja demokraattisten instituutioiden luomisen tukemiseen; 2) vahvempaan sitoutumiseen kansalaisyhteiskuntaan; 3) kestävän ja kattavan talouskasvun kannustamiseen. Tavoitteisiin päästäkseen komissio on luvannut tarkistaa omaa politiikkaansa niin, että se sallisi laajemman maakohtaisen eriyttämisen ja avun tiukemman sitomisen demokraattisiin uudistuksiin. Lähestymistavan perustana on enemmän enemmästä -periaate: EU tarjoaa apuaan ja tukeaan sitä enemmän, mitä enemmän maat sitoutuvat demokratiaan ja uudistavat talouksiaan. EU on luvannut uudelleenohjata nykyisen budjettikehyksensä naapuruusrahoituksen uuden kumppanuuden mukaisesti. Se on myös puoltanut lisälainoituksen myöntämistä 1

2 alueen maille Euroopan investointipankista sekä Euroopan jälleenrakennus-ja kehityspankista. Lisäksi unioni on laatinut listan mahdollisista poliittisista kannustimista. Näihin kuuluvat muun muassa liikkuvuutta koskeva yhteistyö ja helpotukset viisumikäytäntöihin, poliittisten suhteiden parantaminen, parempi pääsy EU:n markkinoille sekä moninainen tuki kansalaisyhteiskunnalle. Näitä kannustimia on tarkoitus ottaa käyttöön sitä mukaa, kun erilaiset tavoitteet joista ei ole vielä päätetty täyttyvät. Kumppanuus on avoinna kaikille Välimeren alueen maille, jotka sitoutuvat vapaisiin ja riittävästi tarkkailtuihin vaaleihin. Lisäksi eri maille annettavan tuen määrää on tarkoitus määritellä sen mukaan, miten halukkaita maat ovat tekemään EU:n kanssa yhteistyötä siirtolaisuusasioissa ja ulkopolitiikassa yleensä. Monet uuteen kumppanuuteen sisällytetyt ajatukset ja toimenpiteet ovat järkeviä, mutta eivät uusia. Avun sitominen ehtoihin on aina ollut EU:n lähialuepolitiikan kulmakivi, eikä ajatus suuremmasta eriyttämisestäkään ole uusi. Komissio ei myöskään tarjoa merkittävää lisäystä rahoitukseen tai kannustimiin, sillä EU tarjoaa monia harkittavana olevista uusista toimista jo nyt osana niin sanottuja erityiskumppanuussopimuksia. EU:n uudessa kumppanuusaloitteessa ei siis ole niinkään kyse radikaalista uudesta alusta kuin aiemman politiikan uudelleenbrändäyksestä. Tämä on sekä lannistavaa että lyhytnäköistä toimintaa. Vaikka on ymmärrettävää, että EU haluaakääntää uuden sivun Välimeren alueen suhteissaan, ei se voi tehdä sitä halpaan hintaan. EU on jo liian monta kertaa antanut eteläisille naapureilleen suurellisia lupauksia, joita se ei ole kyennyt pitämään. Valheellisten odotusten luominen ja komealta kalskahtavien julistusten laatiminen voi vain tahrata unionin mainetta entisestään. EU:n Välimeren-politiikan todellinen ongelma on aina ollut toimeenpanossa. Sen suhteen näkymät eivät ole kovin rohkaisevia. Monet EU:n ehdottamat kannustimet vaativat jäsenmaiden hyväksynnän, jota on nykyisessä poliittisessa tilanteessa vaikea saada esimerkiksi viisumihelpotuksille tai lisäavun myöntämiselle. Epävarmaa on myös, ovatko jäsenmaat halukkaita jakamaan näitä palkintoja yksinomaan demokraattisen kehityksen perusteella. Vaikka näitä kriteereitä on nyt ehkä helppo soveltaa Tunisiaan tai Egyptiin, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että EU soveltaisi niitä runsaat öljyvarat omaavaan Algeriaan tai strategisesti tärkeään Palestiinalaishallintoon. Kaikki epäjohdonmukaisuudet EU:n politiikassa taas tekevät unionista alttiin syytöksille tekopyhyydestä. Kaikki edellä mainittu johtaa laajempaan kysymykseen: onko EU aidosti valmis tekemään demokratian edistämisestä Välimeren-politiikkansa kulmakiven? Lämpimistä lupauksistaan huolimatta unioni ei näytä tarjoavan paljonkaan uusia resursseja. Ja vaikka EU:ssa nyt uskotaan demokraattisten vaalien tuovan Egyptissä ja Tunisiassa oikeanlaiset tulokset, ei ole selvää, olisiko EU valmis hyväksymään toisinnon Palestiinalaishallinnon vuoden 2006 vaaleista. Entä miten EU tulee suhtautumaan arabimaihin, jotka ovat demokraattisia mutta eivät noudata EU:n toiveiden mukaista politiikkaa esimerkiksi vapaakaupan, Lähi-idän rauhanprosessin tai naisten oikeuksien suhteen? 2

3 On huolestuttavaa, että EU:n komissio ei ole pohtinut sitä mahdollisuutta, että enemmän demokratiaa ei välttämättä tarkoita enemmän Eurooppaa. Komission ehdotus edustaa vain eurooppalaisten arvojen ja käytäntöjen siirtämistä etelään. Ottaen huomioon sen, miten keskeinen sija vaatimuksilla itsenäisestä ja omanarvontuntoisesta politiikasta oli arabivallankumouksissa, ei ole lainkaan selvää, että nousevat arabidemokratiat haluaisivat jatkaa yksipuolista mukautumista EU:n toiveisiin. Ellei ole selvää yksimielisyyttä siitä, että demokratia on tärkeämpi tavoite kuin Euroopan edut ja arvot, ei ole paljonkaan mieltä tehdä lennokkaita lupauksia, joita ei olla valmiita pitämään. Komission aloite uudesta kumppanuudesta osoittaa, että arabikevät ei ole välttämättä vielä koittanut Brysselissä. AINEISTO 2 4/2011 FIIA COMMENT Maaliskuu 2011 Touko Piiparinen Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti Rauhanvälittäjä vai lainvalvoja? > Libyan kriisi nostaa esiin YK:n konfliktinhallinnan ristiriitaisuudet YK:n pääsihteeri nimitti erityislähettilään Libyaan lähes samaan aikaan kun YK:n turvallisuusneuvosto päätti ohjata Libyan tilanteen kansainvälisen rikostuomioistuimen tutkittavaksi. Päätökset kertovat YK:n kaksijakoisesta roolista: maailmanjärjestö pyrkii toimimaan Libyan kriisissä sekä välittäjänä että lainvalvojana. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon nimitti maaliskuun alussa Jordanian entisen ulkoministerin Abdul Al-Khatibin erityislähettilääkseen Libyaan.Kriisin johdosta humanitaarisen avun tarpeessa on tällä hetkellä yli miljoona siviiliä. Avun perille saaminen edellyttää YK:n välitystoimia, jotta humanitaarisille operaatioille saadaan sekä Gaddafin hallinnon että kapinallisia edustavan Libyan kansallisen neuvoston hyväksyntä. Välitystoimien mahdollisuuksia on kuitenkin heikentänyt tai vähintäänkin hankaloittanut YK:n turvallisuusneuvoston aiempi päätös viedä Libyan johdon toimet Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen tutkittaviksi. Näin YK on ajautunut 3

4 hankalaan asemaan, kun se pyrkii toimimaan samanaikaisesti sekä konfliktin sovittelijana että lainvalvojana. Sisällissodan puolustusvaiheessa Gaddafin eristetty hallinto pyrki joidenkin raporttien mukaan luomaan neuvotteluyhteyden kapinallisiin sekä harvoihin kansainvälisiin liittolaisiinsa. Näihin aloitteisiin ei kuitenkaan vastattu kansainvälisen yhteisön taholta tai ne jäivät tuloksettomiksi. Tämän johdosta Libyan kriisiin jäi rauhanvälitysvaje, mikä on erityisen epäedullista YK:n kannalta. Yleismaailmallisena järjestönä YK:n tulisi kyetä tarjoamaan rauhanvälityspalveluksiaan nopeasti ja tehokkaasti sekä tilaisuuden tullen myös toimintakelpoisen ulospääsytien sellaisten hallitusten edustajille, jotka ovat menettäneet legitimiteettinsä syyllistymällä räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin. Tämä olisi välttämätöntä inhimillisen turvallisuuden palauttamiseksi Libyan kaltaisilla konfliktialueilla. Turvallisuusneuvoston 26. helmikuuta hyväksymä Libyaa koskeva päätöslauselma 1970 osoittaa, että YK:n tavoitteet Libyan kriisissä ovat ainakin tähän mennessä varsin rajallisia: pyrkimyksenä on lähinnä lievittää humanitaarista hätää ja rajata kriisin heijastusvaikutuksia ei niinkään ryhtyä päättäväisiin toimiin kriisin ratkaisemiseksi. Turvallisuusneuvosto otti käyttöön perinteiset kriisinhallinnan menetelmät, kuten asevientikiellon sekä Libyan johtajiin kohdistetut matkustuskiellot ja pankkitilien jäädytykset. Toisaalta pitäytyminen rajallisissa humanitaarisissa toimissa voi pitkällä aikavälillä osoittautua ristiriitaiseksi ja kestämättömäksi lähestymistavaksi: humanitaaristen operaatioiden toteuttaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi ilman voimakkaampia toimia avustusjärjestöjen toiminnan turvaamiseksi ja kriisin ratkaisemiseksi. Jatkossa YK:n on selvennettävä rooliaan Libyan kriisissä tällä hetkellä se on epämääräinen ja ristiriitainen. YK:lle on tarjolla viisi eri vaihtoehtoa tai skenaariota: 1) Mikäli konfliktissa saavutetaan suhteellisen rauhallinen tilanne, YK voi tyytyä toimittamaan humanitaarista apua hakemalla sille konfliktin molempien osapuolten hyväksynnän. 2) Mikäli sisällissota pitkittyy ja muodostuu uhka vakavasta humanitaarisesta kriisistä, YK:n turvallisuusneuvosto voi antaa uuden päätöslauselman avun perillemenon turvaamiseksi voimatoimin tai pakotteiden tiukentamiseksi Gaddafin hallintoa vastaan. 3) Jos turvallisuusneuvoston päätöksenteko estyy jonkin pysyvän jäsenmaan veto-oikeuden vuoksi, Libyan tilanne voidaan ohjata YK:n yleiskokouksen käsiteltäväksi niin sanotun Uniting for Peace -menettelytavan nojalla, mikä kuitenkin vaatisi yhdeksän neuvoston jäsenen puoltoäänen. 4) Alueelliset järjestöt kuten Nato voivat ohittaa YK:n turvallisuusneuvoston ja toimia ilman sen valtuutusta. 5) Kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen toiminta Libyan kriisin ratkaisemiseksi halvaantuu. Ison-Britannian ja Ranskan YK-edustustot ovat jo laatineet luonnoksen vaihtoehdon 2 mukaisesta voimakkaammasta päätöslauselmasta, johon sisältyy lentokieltoalueen perustaminen. Päätöslauselmaluonnos ei kuitenkaan toimi pelkästään tosiasiallisena 4

5 varasuunnitelmana YK:n voimakkaammalle toimelle, vaan sen toivotaan ennen kaikkea luovan poliittisen pelotteen Gaddafin hallintoa vastaan. Uuden päätöslauselman eteen tehtävillä diplomaattisilla siirroilla on sama tarkoitusperä kuin yhdysvaltalaisten sotalaivojen siirtämisellä Liberian rannikolle: niillä pyritään osoittamaan kansainvälisten toimijoiden määrätietoisuus ja valmius ryhtyä voimakkaisiin toimiin, mikäli Libyan nykyhallinto jatkaa hyökkäyksiä siviiliväestöä vastaan. Turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenmaasta Kiina ja Venäjä ovat esittäneet huolensa mahdollisen sotilaallisen väliintulon vaikutuksista Libyassa oleskelevien kiinalaisten ja venäläisten vierastyöläisten turvallisuuteen evakuointiprosessin aikana. Lisäksi niitä huolestuttaa se, että voimatoimet oikeuttava uusi päätöslauselma saattaisi muodostaa ennakkotapauksen humanitaarisen väliintulon soveltamiselle kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa. Mikäli Libyan kriisi pahenee laajamittaiseksi humanitaariseksi katastrofiksi, Kiina ja Venäjä voivat joutua lieventämään vastustustaan kollektiivista voimankäyttöä kohtaan. Arabiliitto, Persianlahden maiden yhteistyöneuvosto ja jopa Islamilaisten maiden järjestö OIC, joka ei yleensä kannata ulkomaiden sotilaallista väliintuloa konfliktitilanteissa, ovat tällä kertaa ilmaisseet tukensa kansainvälisen yhteisön voimatoimille Libyaa vastaan. Afrikan unioni sen sijaan vastustaa länsimaiden sotilaallista väliintuloa. 5