Junalla sotaan ja sotaa pakoon

Transkriptio

1 Junalla sotaan ja sotaa pakoon Sota-ajan junamatkoja - kirjoituskilpailun parhaat Toimittanut HELI MÄKI

2 2. painos Toimitus: Heli Mäki Graafinen suunnittelu ja taitto: Juan I. Cubilla Kansikuva: Puolustusvoimat Julkaisija: Helsingin yliopisto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, Kouvola ISBN Painopaikka: WS Bookwell Oy Jyväskylä 2011

3 Sisällys Lukijalle 5 Kiskot valtakuntien välissä Eemeli Hakoköngäs 9 Evakkomatka Hilja35 17 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat Paula Hovi 21 Juna -laiva -juna Jorma Hyötyläinen 29 Sota-ajan junamatkani ja kokemukseni Veli Hämäläinen 32 Kouvolaa pommitetaan S. Jäppinen 40 Isän kanssa asemalla Kaltimo 42 Erään viipurilaisen perheen tarina Pentti Kauranen 46 Junalla miesten töihin Reijo Koijärvi 62 Tellervon tarina Ilmi Koivisto 77 Junalla sotaan ja sotaa pakoon Aimo Korkala 81 Junalla sotaa pakoon Aarre Kuusivuo 87

4 Rautateiden tyttö Eeva Annikki Laitala os. Jokilehto 92 Sotaan lähtö Vilho Lehtiniittu 112 Syntymäpäivä Pekka Miettinen 117 Evakkojunalla Viipurista Pöljän kautta Kuopioon Raija Mäki 122 Vihkiloma Heli Määttä 128 Evakkojunan matkassa Hilkka Nieminen 132 Jatkosota Kollaanjoki ja evakuointia junalla Esko K. Rydenfelt 135 Evakkoon Kyllikki Smolander 138 Sotisovassa härkävaunuissa ja Aunuksenlinnan pikajunassa Erkki Vitikainen 142

5 Lukijalle Rautatiet pitivät Suomen liikkeellä sotavuosina. Rautatieläiset toimivat voimiensa rajoilla, sillä kansan matkustustarpeet kasvoivat ja samanaikaisesti rautateitä pommitettiin ahkerasti. Henkilöliikenne kasvoi 3,5 kertaiseksi rauhan aikaan verrattuna. Junilla kulkivat kaikki: siviilit, sotilasjoukot, eläimet, ammukset ja kaatuneet. Näihin matkoihin liittyy paljon tunteita ja muistoja. Talvella 2010 Kouvolassa järjestettiin kirjoituskilpailu, jossa kerättiin talteen muistitietoa sota-ajan junamatkoista. Junalla sotaan ja sotaa pakoon -kirjoituskilpailuun saapui kaikkiaan 70 kirjoitusta, jotka kuvasivat sodan ajan matkustamista tai työskentelyä rautateiden palveluksessa. Mukaan mahtui yhteensä 41 paikkakuntaa, joten muistoja kertyi kattavasti ympäri Suomea. Kirjoituksia saapui jopa Ruotsista saakka. Tähän kirjaan on koottu parhaiten kilpailussa sijoittuneet kirjoitukset, jotka julkaistaan joko kirjoittajan omalla nimellä tai nimimerkillä. Sotahistoria on historian osa-alue, jota on ryhdytty viime vuosikymmenenä käsittelemään muistakin kuin sodankäynnin näkökulmasta. Esiin ovat nousseet sotilaiden lisäksi myös muut sodan toimijat ja kokijat. Viime vuosina muistelukertomuksissa on huomioitu naisten ja lasten aktiivinen rooli sota-aikana. Myös kirjoituskilpailuun osallistuneista lähes 40 % oli naisia. Sodan jalkoihin jääneillä siviileillä on omat tarinansa kerrottavana ja näiden tarinoiden arvo historiankirjoitukselle on kiistaton. Historiantutkimuksessa muistitiedon asema on vahvistunut. Muistitiedossa ei enää painoteta asioiden tai tapahtumien todellisuutta, vaan ihmisten kokemuksia ja tunteita. Muistitiedon tarjoama 5

6 Lukijalle tieto on siten laajempaa verrattuna perinteiseen historian tutkimiseen käytettävästä aineistosta löytyvään tietoon. Muistitietoaineistoista voi saada selville tapahtumien ja tekojen lisäksi, mitä ihmiset halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä tai mitä he ajattelivat tehneensä. Muistitiedosta harvoin löytyy paljoakaan uutta tietoa itse historian tapahtumista, mutta ne kertovat meille paljon tapahtumien vaikutuksista ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa ja sitä kautta heidän todellisuuteensa. Kilpailukirjoitukset olivat keskenään hyvin erimitallisia; osa sivun mittaisia, osan käsittäessä kymmeniä sivuja. Rivien välistä välittyi selkeä tarve kokemusten ja muistikuvien kertomiseen ja tallentamiseen, vaikkei sitä erikseen mainittu tekstissä. Näistä asioista ei ole aiemmin kovin paljoa puhuttu. Vielä mukana muistelemassa olevat olivat sodan aikaan melko nuoria, joko lapsia tai aikuisen elämänsä alussa. Pääsääntöisesti kirjoitukset ovat siis joko lapsen tai nuoren sotilaan/lotan näkökulmasta kirjoitettuja. Sota-ajan lapset muistelivat junalla tehtyjä evakkomatkoja tai matkaa sotalapseksi Ruotsiin. Lukiessani lasten matkakertomuksia, liikutuin kerronnan koskettavuudesta. On sanomattakin selvää, että sota-ajan lapsuuden tuntemukset ovat valtavia, edelleen kipeitä ja vaativat päästä kuuluviin. Monella kirjoittajalla tämän kirjoittaminen ja asioiden sanominen ääneen on saattanut viedä vuosikymmeniä. Kukin kertoja on luonut evakkomatkakuvaukset omista lähtökohdistaan ja asettaa siten painoa itselle tärkeäksi muodostuneisiin asioihin. Painotuksiin on vaikuttanut paljon kertojan ikä ja sukupuoli. Miesten teksteissä korostuu enemmän junamatkojen maantieteellinen sijoittelu: mistä mihin matkustettiin ja missä pysähdyttiin. Poikien näkökulmasta evakkomatka saattoi näyttäytyä jopa jännittävänä seikkailuna. Naisten kirjoittamissa muistoissa huoli eläimistä ja taakse jätetystä kodista ja leluista mainitaan useimmin. Evakkomatkalle mukaan otetut eläimet: lehmät, hevoset ja possutkin mainitaan usein nimeltä. Aivan pienen lapsen muistikuvista nousee esiin hämmästyttäviä yksityiskohtia. Tästä hyvänä 6

7 Lukijalle esimerkkinä on 3-vuotiaan pikku-tytön muistikuva, kuinka hän nukkui evakkojunassa vieraan sedän sylissä, jonka takissa oli kauniita kiilteleviä nappeja. Tyttö laski, kuinka monta niitä oli. Vaikka jokainen kertomus on erilainen, samankaltaiset teemat toistuvat kertomuksissa. Evakkomatkojen muistoissa esiintyvät vahvoina härkävaunut, joiden keskellä oli kamina ja molemmissa päissä laverit. Vaunut olivat usein likaisia ja niihin oli hankalaa päästä sisään ilman apua. Matkaa leimasi kylmä, nälkä ja tungos. Myös pitkät odotukset ja hidas matkanteko sekä piiloutuminen metsään pommitusten ajaksi toistuivat kirjoituksissa. Sota-ajan lapset tottuivat odottamaan. Toinen kirjoitusten sisältöjä yhdistävä seikka on aikuisten rooli turvallisuuden tunteen syntymisessä. Aikuiset, jotka eivät pystyneet peittämään omia pelon tunteitaan, herättivät lapsissa ahdistusta. Kuitenkin yksikin tilanteeseen rauhallisesti suhtautuva aikuinen on saattanut käyttäytymisellään varmistaa lapselle asioiden lopulta järjestyvän. Varsinkin isoäidit ja äidit näyttäytyvät usein rohkeina ja neuvokkaina. Loppujen lopuksi kirjoituksien vahvimmaksi kuvaksi muodostui lasten aivan liian varhainen itsenäistyminen ja joutuminen vastuullisiin tehtäviin. Lasten ohella toinen suuri ryhmä oli sotilaat, jotka kuvasivat matkojaan rintamalle ja takaisin. Myös näitä matkoja leimasivat tungos ja odottaminen. Sotilaat käyttivät junamatkat usein myös nukkumiseen; nukkumapaikka saattoi löytyä penkkien alta tai ylhäältä tavaratelineeltä. Matkan syy saattoi olla myös iloinen; oltiin matkalla vihille. Usea kirjoitus käsitteli myös ruumisjunia. Suomessa oli sodan aikana vallalla harvinainen, joskaan ei aivan poikkeuksellinen, tapa evakuoida kaatuneet sotilaat mahdollisuuksien mukaan heidän kotiseudulleen. Nämä junavaunut herättivät pelonsekaista kunnioitusta ja aikalaisten muistoihin ovat piirtyneet joihinkin arkkuihin kiinnitetyt laput: Ei saa avata! Toivottavaa on, että tämä kirja tulee avatuksi useaan kertaan. Muistot sota-ajan junamatkoista eivät kokijoiden mielestä häviä koskaan, ja olen varma, että näistä tarinoista jää paljon myös luki- 7

8 Lukijalle joiden mieleen. Kiitän kilpailunjärjestäjien ja raadin puolesta kaikkia kilpailuun kirjoituksensa lähettäneitä. Kouvolassa Heli Mäki Lukijaraati: Helmi Metsärinne, Heli Mäki, Venla Sainio, Ritva Sorvali ja Pirkko Virén 8

9 Kiskot valtakuntien välissä Eemeli Hakoköngäs 3. palkinto Asema oli punatiilinen. Sivuseinät olivat matalat, päädyt leveät ja tiilikatossa oli puolipyöreitä ikkunoita. Sellaista asemaa ei ollut muualla. Ratapihalla kulki kolme raidetta: yksi vei Kemiin, toinen Röyttän satamaan ja kolmas Haaparannalle, Ruotsiin. Aseman kohdalla, raiteiden takana kasvoi koivumetsää. Nuoret naiset ja vanhat miehet tyhjensivät Haaparannan raiteella seisovaa tavarajunaa suomalaisiin vaunuihin, jotka täytyttyään jatkoivat matkaansa, joko Röyttään lastattavaksi laivoihin tai vielä useammin, kuljetettavaksi sisämaan radoilla idän rintamalle. Oli sota ja rautatiet näyttelivät merkittävää osaa niin rintaman huollossa, kuin sotilas- ja evakkokuljetuksissa. Pisimmän matkan tekivät varmasti aseveljiksi lyöttäytyneiden saksalaisten runsaat tavarakuljetukset. Puolueettomana pysytellyt Ruotsi oli antanut Saksalle luvan kuljettaa sotatarvikkeita maan rautateiden kautta Suomeen. Viinitynnyreiden ja suklaalevyjen junamatka alkoi jo Keski-Euroopasta, kauempaankin. Tuhansien kilometrien päässä Pohjolasta ne lastattiin vaunuihin, laivattiin Ruotsiin, siirrettiin kenties ruotsalaisiin vaunuihin ja kuljetettiin valtakunnan halki Tornioon. Suomalainen raideleveys oli naapurimaan ratoja leveämpi, joten Tornion asemalla nämä matkalaiset saivat ensikerran haistella Suomen ilmaa, kun ne siirrettiin uusiin vaunuihin. Useimmat sota-ajan vaiherikkaat junamatkat tallennettiin 9

10 Kiskot valtakuntien välissä silmillä ja voitiin kertoa suulla, mutta tavaroiden suuna voivat toimia vain ne, jotka niitä käsittelivät. Heti kesällä 1941 tuli tieto, että saksalaiset tarvitsevat työvoimaa. Yhteensä siirtokuormaukseen pestattiin satakunta naista ja kymmeniä nostoväkeen kuuluvia miehiä sekä kesäisin koulupoikia. Ja mikäpä oli työskennellessä kun suurvalta maksoi kuudesta kymmentuntisesta päivästä kuormaajille 1000 markkaa. Se oli puolet enemmän, kuin mitä valtionrautatiet saattoi sota-aikana maksaa samoja tarvikejunia kuljettaville vaunumiehille ja sekös hiveli kuormauksessa työskentelevien naisten itsetuntoa. Töihin saavuttiin aamuseitsemältä. Pitkämatkalaiset odottivat hiljaisina vaunuissa, ja siellä oli kaikkea: ruokaa, makeisia, astioita ja aterimia, purkkeja ja purnukoita, vaatteita, aseita ja sekalaista tavaraa. Pullolleen ahdetut vaunut olisivat rauhanaikanakin olleet ihmeitä, mutta pulan ja säännöstelyn aikana ne olivat kuin kiskoilla kulkevia paratiiseja. Monet tavaroista olivat niin outoja, etteivät lastaajat edes tienneet niiden käyttötarkoitusta. Naiset arkailivat ensin tarttua juuttisäkkeihin, jotka kooltaan vastasivat tavallisia 50 kilon jauhosäkkejä, mutta yllättyivät, kun huomasivat, ettei kuorma painanutkaan mitään: sisältönä oli kuivattuja perunoita, jollaisia nähtiin seuraavan kerran vasta vuosikymmenien päästä, kun perunalastut tulivat kauppoihin. Toiset vaunut taas olivat lattiasta kattoon pakattu kummallisilla, valkealla jauheella peitetyillä leivillä. Suomalaisten vaunujen lattialle levitettiin vain pahvi, johon leivät ladottiin. Kovakuorisia limppuja saattoi kantaa kyynärvarrella kuin halkoja ikään. - Miten noita kukaan syö, yltä päältä homeessa ja niin monet kädet läpi käyneitä taivastelivat naiset, mutta vahti selitti, että valkea jauhe oli liitujauhoa, joka suojeli leipiä tuhohyönteisiltä; puukolla hän leikkasi leivän kuoresta palasen ja näytti että vain pehmeä ydin syödään. Myöhemmin työntekijät pääsivät maistamaankin saksalaisten muonia, kun aseman takana seisovasta naisliiton koulusta tehtiin työmaaruokala. Lastausporukkaa johti suomalainen työnjohtaja ja jokaisessa vaunussa oli vielä saksalainen vartija. Yhteisymmärrys saavutettiin 10

11 Kiskot valtakuntien välissä kielellä, jossa sekoittuivat suomi, saksa ja ruotsi. Pääasiassa saksalaiset olivat mukavia, puhuttelivat sormustettuja naisia rouviksi ja neuvoivat auliisti työssä. Toiset olivat äreämpiäkin; erästä kutsuttiin Läräre -sukunimen perusteella opettajaksi, vaikka tämä vakuutti olevansa sotilas eikä opettaja. Toinen, Adolf -niminen taas komensi naisia, jotka työn lomassa pistivät joskus lauluksi: - Jos te olisitte Saksassa, niin olisi teillä toisenlainen komento! Mutta kuormaus oli kuin mitä tahansa rauhanajan työtä ja naiset vastasivat: - Vaan mepä emmä ookkaan Saksassa, me oomma Suomessa ja selän takana - On siinä kyllä toinen Aadolffi. Vasta sodan jälkeen julmiksi leimattuja saksalaisia alettiin pelätä ja ihmetellä sitä, kuinka heille uskallettiinkin sanoa vastaan. Vartijoiden vartijana ratapihalla asteli saksalainen upseeri, sillä vaunujen sisältö oli Kolmannen valtakunnan omaisuutta ja haluttua tavaraa. Useimmat tuotteet olivat Suomessa säännösteltyjä tai loppuneet. Länsipohjan kaupassa myytiin makeisten sijaan vain sokerissa pyöriteltyjä porkkanan palasia ja kun vahdit äkkäsivät suomalaisten kaihoisat ilmeet, saattoi tutuksi tullut mies kuiskata: - Tekeekö tytöillä mieli makeaa?. Perin rehellisenä ja maalleen uskollisena miehenä vahti sitten käänsi selkänsä, eikä nähnyt kuinka suklaalevyt ja karamellit katosivat hameenhelmoihin. Samalla hän tarkisti, ettei päällikkö liikuskellut lähitienoolla. Vaikka särkyneitä pakkauksia oli usein jo aiemmilla asemilla verotettu, oli kuormasta otettu piilotettava hyvin. Toisinaan työpäivän jälkeen pidettiin ruumiintarkastus ja työntekijöiden laukut pengottiin. Jos jotain Saksan valtiolle kuuluvaa löytyi, seurasi ikävyyksiä niin suomalaisille, kuin vaunujen vahdeillekin. Muuan kekseliäs nainen päätti välttää kiinnijäämisen riskin ja pujotti vahvaan paperiin käärityn suklaalevyn rintojensa väliin. Kesän aurinko paistoi ja vaunua tyhjentävät naiset hikoilivat. Yhtäkkiä yksi heistä, Helka nimeltään, kiljahti, heitti työnsä ja juoksi radanvarren parakkiin, jota käytettiin käymälänä liian myöhään, sillä suklaalevy oli jo päättänyt pitkän junamatkansa ja valui nyt noroina hameen helman alta. Myös miehille riitti osansa germaanien ylellisyystuotteita 11

12 Kiskot valtakuntien välissä sisältävästä ruokavaliosta. Aterioilla saksalaiset upseerit joivat punaviiniä, joka matkusti Keski- tai Etelä-Euroopan viinilaaksoista Pohjan perille suurissa 50 litran puutynnyreissä. Tynnyrit oli kiilattu vaunun lattiaan lautakolmioilla, joita kutsuttiin töteiksi. Töteistä miehet kampesivat tynnyrin irti rautakangella ja vierittivät ratapihaa ja lastaussiltoja pitkin odottavaan vaunuun. Kerran muuan lastaaja, vahingossa kai, iski kangella liian voimakkaasti ja sen seurauksena alkoi viini suihkuta ja täyttää vaunun lattiaa. - Työt seis!. Alkoi hirveä hässäkkä. Jokainen mies juoksi taukoparakille hakemaan astioita, joilla aseveljien kallisarvoinen matkalainen saataisiin pelastettua. Tyhjät maitopullot, eväspullot ja jopa vesiämpärit käsissä ukot jonottivat vaunun alle, jossa punainen neste valui oksanreiästä, sievästi kuin hanasta ikään. Vartijat suuttuivat ja epäilivät, että teko oli tahallinen, mutta miehet kohauttelivat hartioitaan, potkivat penkan kiviä ja osoittelivat haljenneen tynnyrin lautoja: - Oli huonoa puuta. Taisi olla lahokin. Saksalaiset tyytyivät yleensä vain puistelemaan päätään suomalaisten edesottamuksille. Työ länsirajan rautateillä tuntui olevan niin kaukana sodasta, että jopa asetarvikkeisiin suhtauduttiin alkuun puolihuolimattomasti, eihän niiden tuhovoimaa osattu edes kuvitella. Yleensä kuormaajat pinosivat puulaatikkoihin pakattuja parikymmensenttisiä käsikranaatteja. Vaikka varovaisuutta oli teroitettu, osoitti moni koulupoika rohkeuttaan ja voimiaan ja nappasi ylisuuren kuorman. Yhden laatikon salpa oli kuitenkin auennut ja kranaatti solahti lastaussillalta radalle, aivan kiskon viereen. Saksalainen vartija, joka nosti räjähteen, oli paitsi kalpea, myös tosissaan vihainen. Vaikka sytyttimet puuttuivat, oli oltava varovainen. Järkyttävän todisteen kuormaajat saivat, kun suomalaisten sotilaiden kuljettama asevaunu räjähti aseman vaihtoraiteella. Kaksi suomalaista kuoli ja vääntyneet pyörät seisoivat kauan muistutuksena radan vieressä. Tornion asemalle matkusti myös odotetumpia vieraita, sillä se oli risteyspaikka, jossa rintamalle menevät ja sieltä tulevat kirjeet lastattiin. Asemalta hieman Kivirannalle päin sijaitsi saksalaisten kenttäposti. Toimistossa lajiteltiin Ruotsinradalle saapuneet kirjeet 12

13 Kiskot valtakuntien välissä joukko-osastojen peitenumeroilla varustettuihin säkkeihin, jotka vartija sinetöi ja jotka sitten lastattiin numeroita vastaaviin vaunuihin. Joulunaikaan joukoille saapui kirjeiden ja korttien lisäksi kuormittain koristeita, pelejä ja kimaltavia tähtiä. Lastaus- ja lajittelupaikalla työskennelleet saivat paiskia ylitöitä aina aatonaattoiltaan asti. Kun työt viimein päättyivät ja paketit saatiin matkaan, kehotti vartija naisia lähtemään joulun viettoon, mutta poikkeamaan kotimatkalla Pikku-Berliiniin. Pikku-Berliini oli saksalaisten parakkialue, jonne vei pääraiteelta oma pistoraide. Paikka oli aidattu ja tarkoin vartioitu ja sinne meneviä vaunuja eivät siirtokuormaajat yleensä päässeet käsittelemään, vaan VR:n vaunumiehet erottivat pistoraiteelle menevät vaunut jo ennen asemaa. Pikku-Berliinissä venäläiset sotavangit tyhjensivät vaunut kolmeen salaperäiseen halliin. Paikan hieman pelottavan maineen vuoksi naiset arastelivatkin työnjohtajan ehdotusta, mutta rohkaistuaan mielensä heitä odotti todellinen jouluyllätys. Kasarmin yltäkylläinen juhlanvietto oli aivan toisesta maailmasta, kuin vaatimattomilla korttiannoksilla hankitut jouluruoat. Kuuset oli koristeltu kultapaperein ja kokki oli paistanut kokonaisen porsaan, jonka venäläiset vangit olivat kesällä pulskaksi ruokkineet. Kinkun ja rasvan tuoksu painui lähtemättömästi suomalaisten mieleen. Työnjohtaja toivotti hyvää joulua niin saksaksi kuin suomeksi ja ojensi jokaiselle lahjaksi suklaalevyn ja punaviinipullon. Herkkujen pitkä matka päättyi ilahduttamaan suomalaisten mökkien muuten harmaata sotajoulua. Postin lajittelu yhdisti kolme sodan osapuolta. Saksalaisten ja suomalaisten avuksi saapui nimittäin pohjoisen rintamalta lukituissa härkävaunuissa venäläisiä. Nostoväen ukoilla oli ihmettelemistä, kun vaunusta nousi kerran tuttu mies. Saman venäläisen oli muuan miehistä saanut vangiksi oltuaan sodan alkuaikoina Sallan rintamalla. Vanki kiitteli vuolaasti pelastajaansa, olihan hän päässyt kauas vaarallisesta taistelutantereesta huomattavasti rauhallisempaan kirjekuorien lajitteluun. Oikeastaan venäläinen oli sotaan kyllästyneenä antautunut, ja suomalainen, joka ei ollut suostunut ampumaan 13

14 Kiskot valtakuntien välissä koko sodassa laukaustakaan, vaan oli rintamalla yhtä vastentahtoisesti kuin vastustajakin, oli toimittanut miehen esikuntaan. Saksalaisetkin ihmettelivät moista tuttavuutta, mutta heistä löytyi myös viholliskansojen välisen ystävyyden ymmärtäjiä. Postinhoitaja, silmäpuoli Hans Kristian Snell kielsi luottamuksellisessa seurassa olevansa saksalainen ja sanoi olevansa varma Hitlerin häviöstä. Postinlastauksessa suomalaisena työnjohtajana toimi mies, joka oli tunnettu kommunisti ja joka tuli Hansin kanssa juttuun sitä paremmin, mitä huonompia uutisia Saksan sotamenestyksestä kuului. Eräänä aamuna naiset saapuivat tavalliseen tapaan työmaalle. Koko aseman seudulla vallitsi kuitenkin täysi hiljaisuus. Työnjohtoparakille oli saapunut vieras, koppalakkinen herra, joka ei taitanut sanaakaan suomea. Töihin ei ehditty tarttua, kun herra jo komensi tulkin välityksellä kaikki ratapihalle riviin. Kävi ilmi, että postitoimiston seinällä roikkunut Hitlerin kuva oli aamulla löytynyt nurinpäin käännettynä. Saksalaiset seisoivat vakavina ja hermostuneina ja tapauksen suomalaisissa herättämät hymytkin hyytyivät nopeasti, sillä jokaista kuulusteltiin. Ketään ei kuitenkaan voitu osoittaa syylliseksi tapahtuneeseen häväistykseen, mutta kun töitä viimein jatkettiin, tapahtui se uuden, painostavan tunnelman vallassa. Nyt torniolaiset vasta todella aavistivat elävänsä sodassa ja tunsivat myrskyn lähenevän. Rintamalta kuului jatkuvasti vain huonompia uutisia. Sotilaiden ajanvietteeksi kuljetetun hupipostin ja ylellisyystarvikkeiden sijaan vaunuissa saapui yhä useammin haavoittuneita. Ensin heidät kuljetettiin sotasairaalana toimivalle koululle, mutta pian alkoi saapua myös saksalaisten sairasvaunuja, jotka olivat kuin liikkuvia sairaaloita ja joissa oli oma hoitohenkilökuntakin. Tornion ylilääkäri Wasastjerna sai otsa hiessä marssia ratapihan ja sairaalan väliä. Kolme vuotta kestäneen, Suomen rautateiden historiallisen yksityiskohdan loppu häämötti jo. Tutuiksi käyneet työtoverit hyvästelivät jo siirtokuormaajia, ja lopulta sairasvaunut eivät enää pysähtyneet Tornioon, vaan jatkoivat matkaa Ruotsiin heti kun vaunut oli vaihdettu. Postitoimiston vanha Hans kaipasi Itävallassa odotta- 14

15 Kiskot valtakuntien välissä vaa perhettään ja juopotteli yöt ja päivät, mutta pääsi lopulta viimeiseen haavoittuneita kuljettaneeseen junaan. Myöhemmin Pohjolan Sanomissa kerrottiin, että saksalaisia sairasvaunuja sisältänyt laiva oli upotettu Itämerellä. Saksan sodanjohto epäili, ettei aseveljeyden rikkoutuminen riittänyt katkaisemaan yhteisissä töissä syntynyttä ystävyyttä. Asemalle saapui kovakatseisia SS-miehiä, joilla oli aseet aina käsillä. Jokainen töihin tuleva tarkastettiin ja epäilyttävät vietiin kuulusteltaviksi. Enää ei leikkipuheita kuunneltu, eikä virheitä suvaittu. Pian talot paloivat pitkin jokivartta ja Röyttän satamarataa hoitavat vaunumiehet joutuivat piiloutumaan pommikoneilta vaunujen alle. Postitoimisto poltettiin ja rauniosta löytyi ammuttuna toinen postivirkailija, Peter eli Postipetteri. Oliko ampuja ollut suomalainen vai saksalainen ei tiedetty. Suomalaisten maihinnousun jälkeen taisteltiin myös asemalla. Saksalaiset räjäyttivät vetäytyessään Raumon rautatiesillan ja polttivat Pikku-Berliiniin kuljetetun omaisuuden, lukuun ottamatta viinavarastoa. Vielä vuosia sodan jälkeen saivat poikaset kerätä hiiliraunioista kaukaa matkanneita ja määränpäässään muodottomiksi sulaneita, monivärisiä lasikuulia ja shakkinappuloita. Taistelun äänet kuuluivat vielä Kivirannalta, kansanopistolta päin, kun ensimmäiset radalla töissä olleet saapuivat katsomaan taistelupaikkoja. Asemarakennus oli saanut ammusten räjähdyksistä ikuiset arvet, talon päässä retkotti kaatunut hevonen ja särkynyt tykki. Kellarin katolla makasi tuttu saksalainen, verissä päin, suu auki. Ruumiiden seassa istui tai harhaili voipuneita suomalaisia sotilaita, joku yritti syödä, muttei kestänyt katsella ruumiita. Karmivaa näkyä katsomaan pysähtynyttä naista kohti astui upseeri. Hän käveli yli taistelukentän suoraan naisen eteen, pysähtyi, otti naisen päästä kiinni ja suuteli tätä suoraan otsalle. - Pyydän anteeksi, mies sanoi. - Minut määrättiin tähän kaaokseen suoraan Kannakselta. Koko pitkän juna- ja laivamatkan aikana en ole nähnyt yhtään naista, en nuorta, en vanhaa. Olen ollut taistelujen keskellä kuukaudesta toiseen, nyt en voinut hillitä itseäni. Sen sanottuaan mies teki kunniaa, pyysi vielä kerran anteeksi ja 15

16 Kiskot valtakuntien välissä poistui radan takana seisovaan koivikkoon. Lähteet Enni Kärenlammen (s Ala-Tornio) haastattelu Torniossa Haastateltava työskenteli Tornion asemalla siirtokuormauksessa vuosina , samoin hänen nostoväkeen kuulunut isänsä. Haastateltavan mies työskenteli koko sodan ajan siviiliammatissaan vaunumiehenä pohjoisen rautateillä. 16

17 Evakkomatka Hilja35 Olen syntynyt Viipurissa Perheeseemme kuului isä, äiti ja kolme lasta sekä hevonen ja kissa. Asuimme lähellä asemaa, osoitteessa Erkonkatu 5. Talo oli Olavi Paavolaisen isovanhempien talo. Isä kävi rakennuksella työssä, jossa Viipurin myllyä rakennettiin Salakkalahden rantaan. Äiti oli kotona, hän odotti vauvaa ja hoiteli meitä. Sisareni Lahja, 13 vuotta, kävi tyttökoulua. Veljeni Eino oli 12-vuotias ja minä Hilja 8-vuotias. Kävimme Repolan kansakoulua. Isä oli kuullut huhuja sodan syttymisestä, mutta siihen ei uskottu. Äiti joutui sairaalaan ja saimme pienen veljen, joka kuoli synnytyksessä. Hautajaiset olivat sunnuntaina En unohda sitä koskaan. Se arkku oli niin pieni ja veli siinä kuin nukke. Sota syttyi torstaina Olimme juuri ehtineet kouluun kello kahdeksaksi, kun hälytys alkoi ja pommikoneet olivat jo Viipurin yllä. Äiti ja sisareni juoksivat naapuritalon kellarisuojaan. Isä lähti kuitenkin koululle hakemaan meitä samaan suojaan. Pommitus oli rajua ja pauke kovaa. Isä ajatteli, että jos kuollaan, niin ollaan ainakin kaikki yhdessä. Minut hän löysi koulun kellarisuojasta, jonne meidät kaikki oli komennettu. Veljeä ei löytynyt, koska hän oli liittynyt nuoriin suojeluskuntalaisiin ja mennyt palokunnantalolle. Kun se asia selvisi, lähdimme isän kanssa kotiinpäin. Heti ulos tultuamme isä huomasi pommin, joka ei ollut räjähtänyt, vaan oli pystyssä koulun portilla olevassa hiekkalaatikossa. Juoksimme kovaa, koska pelkäsimme, että se räjähtää. Kun olimme 17

18 Evakkomatka jo kotikadulla, huomasimme veljeni juoksemasssa kadun toisella puolella paloruisku olkapäällä. Hän huusi meille: Menkää äkkiä suojaan, minä juoksen Papulaan tämän kanssa, siellä palaa kaikki ja autot ovat muualla. Hän tuli sitten samaan suojaan kanssamme. Onneksi meille ei sattunut mitään, vaikka Viipurissa oli paljon tuhoja tullutkin. Sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen olimme vielä 1-2 yötä kotona. Ainakin yksi hälytys vielä oli seuraavana päivänä. Illalla lähdimme rautatieasemalle, sieltä lähti evakkojunia. Isä oli saanut yhteyden serkkuunsa, joka asui Salmisen asemalla ja oli asemamiehenä luvannut ottaa meidät vastaan. Isä jäi kotirintamamieheksi ja hevonenkin komennettiin sotaan. Viipurin asemalla kuulutettiin asettumaan junaan niin, että ensimmäiset viisi vaunua menevät Hämeeseen ja takimmaiset viisi Savoon. Pysähdyimme Otavan asemalla, jolloin juna jaettiin ja Savoon menevät saivat toisen veturin. Vaunut olivat härkävaunuja, niissä ei ollut penkkejä vaan laverit molemmin puolin ja kamina sekä klapeja. Keskellä oven edessä oli pitkä lauta, joka suojasi ulkopuolelta ovia, kapeat pienet rautaraput olivat oven pielessä. Juna lähti myöhään illalla. Siinä vaunussa oli paljon ihmisiä ja kaikki pelkäsivät, mitä tulee. Kun pääsimme Otavan asemalle, tuli ilmahälyytys ja kuulutus: Äkkiä kaikki ulos junasta! Sitä pommitetaan ja ammutaan! Menkää lähimetsään suojaan!. Otavan aseman tienoo oli silloin vielä rakentamatonta metsäaluetta. Ihmiset hyppivät sikin sokin junasta ja yrittivät suojautua kuka mitenkin. Me juoksimme metsän reunaan ja äiti huomasi siinä myös nuoren äidin, jolla oli kaksi lasta kainalossa, vastasyntyneet kaksoset. Äiti otti toisen lapsen ja me kaikki suojauduimme läheisen puun alle. Sisareni meni äidin päälle vielä suojaamaan sitä pientä. Me veljen kanssa siinä vieressä toisiamme. Meillä oli kylmä, koska oli jo lunta maassa ja kaikki olivat peloissaan. Tuli kuulutus, kun koneet etääntyivät. - Savoon menijät menkää nopeasti junaan, viisi ensimmäistä vaunua meneekin Savoon. Hämeeseen menijät pysykää maastossa. Juoksimme vaunuille, osuimme muistaakseni neljänteen vaunuun. Minut suunnilleen heitettiin sisään ja veli tuli perässä. 18

19 Evakkomatka Otimme vastaan pienet vauvat ja niiden äidin. Sisareni ehti myös kiivetä vaunuun, mutta äiti jäi roikkumaan siihen oven poikkipuuhun kun juna lähti. Pommikoneet palasivat ja ampuivat sitä liikkuvaa junaa. Meihin ei osunut ja äiti pääsi kuin pääsikin sisällä olijoiden avulla vihdoin sisäpuolelle. Kuulimme koneet vielä pitkän matkaa ja että oli siellä joillekin sattunut pahastikin. Siinä vaunussa ei ollut muita kuin me. Velipoika rupesi kaminamieheksi ja olikin ihan musta, kun pääsimme perille. Vauvat itkivät nälkäänsä ja oli kai kylmäkin aluksi meillä kaikilla. Vauvojen äiti oli ihan onneton kun häneltä ei riittänyt maitoa lapsille. Hän oli nuori ja lapset vasta 3 päivää vanhoja. Äitini otti lapset hoiviinsa. Hänellä oli maitoa liikaakin, olihan hän juuri haudannut oman poikansa 5 päivää aikaisemmin. Koneet jättivät junamme rauhaan ja juna puski kohti Kuopiota. Me jäimme Salmisen asemalle ja se pieni perhe meni Kuopioon. Olisipa kiva tietää ovatko vielä hengissä. Kuopiotakin pommitettiin silloin aika paljon. Saavuimme siis Salmisiin väsyneinä ja likaisina, varsinkin veljeni, joka oli lämmittänyt koko yön sitä kaminaa junassa. Aluksi saimme suojaa isän suvulta, mutta pian järjestyi asunto; 1 huone ja keittiö aseman läheltä. Jouduimme usein suojautumaan, kun pommikoneet pyörivät alueella matkallaan Kuopioon. Jostain syystä pommit vain putoilivat suurelle suoalueelle, joka oli lähistöllä. Luulivat suoaluetta ehkä lentokentäksi. Evakkojen avustustoimisto oli Suonenjoella junamatkan takana. Äiti kävi siellä aina tarvittaessa hakemassa tietoa ja avustuksia. Junassa oli useita samanlaisella matkalla olevia eri paikkakunnilta, kuten Suojärveltä. Heitä oli kai eniten, koska heille järjestettiin oma koululuokka, johon minäkin jouduin, vaikka en ole kreikkalaiskatolinen, enkä oikein ymmärtänyt kieltä. Suonenjoen asemalla äitikin joutui samanlaiseen tilanteeseen, kun junaa odotellessa tuli mies kysymään; - A mihi sie halajat? äiti vastasi - Ukon viereenhän mie. - Ka mis siun ukkois on? - Kotona on - Ka mis siun kottiis on? - Salmisen asemalla vastasi 19

20 Evakkomatka äiti. Hän oli hakemassa meille vaatteita ja taloustavaroita, kaikki olivat jääneet Viipuriin. Mies katseli paketteja ja kysyi: - Akui mont musikkaa siul on? Äiti luuli miehen pyytelevän mahdollisesti lusikoita ja vastasi: - Just on omiks tarpeiks, ei ole pois antaa. Onneksi juna tuli ja kotona vasta selvisi, että olikin kysymys lasten lukumäärästä. Sellaista se oli elämä silloin. Viipurin murre oli kuitenkin erilaista murretta kuin Raja- Karjalassa, eli aika lähellä kirjakieltä. Siinä vaikuttivat kuitenkin jäänteet ruotsin kielestä esimerkiksi, kahveli-kaffel ja talriikki kahvilautanen ja tietysti ne mie ja sie, mäne, vie männessäis tuo tullessais eli äänteiden venytys ja sellainen omaleimaisuus. Muutimme jo sodan aikana Hämeenlinnaan ja sieltä välirauhan tultua Helsinkiin, jossa isän sisko oli jo asunut kauan. Tänne jäimme. Juna oli paras kulkuneuvo silloin ja nyt pitkillä matkoilla. 20

21 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat Paula Hovi Jaettu 2. palkinto Hiukset huurteessa Pulsan asemalle Hevosjono on pitkä. Reet täynnä viluisia, pelokkaita ihmisiä. Pyryttää. Tie on jäinen. Reki luiskahtelee laidasta laitaan. Olemme menossa Pulsan asemalle aamuhämärässä. On joulukuun ensimmäinen päivä Talvisota on alkanut. Ensimmäiset venäläiset pommikoneet ovat jo jyrisseet taivaalla ja pommittaneet Viipuria. Edellisenä aamuna olemme lähteneet kodistamme Koiviston Vatnuorin kylästä. Iltapimeällä ylitimme proomun pohjalla olkien päällä Viipurinlahden. Yön nukuimme Säkkijärvellä yhden talon tuvan lattialla. Nyt on edessä yhdeksänvuotisen elämäni ensimmäinen junamatka. Takana juokseva hevonen läähättää niskaani. Hiukseni ovat huurteesta jäykät. Palelen ja odotan pääsyä lämpimään junaan. Serkkuni Sulo, joka on minua muutaman vuoden vanhempi, on kertonut junasta uskomattomia asioita. Veturit tupruttavat valkoista savua. Sen pyörät ovat ihmistä korkeammat ja kyljet hohtavat niin, että niistä voi peilata. Vaunut ovat kuin pieniä taloja ikkunoineen ja pehmeine penkkeineen. Voi miten odotankaan pääsyä niille! 21

22 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat Se syöp halkoi Muistan miten me kesällä istuimme kivillä Osuuskaupan makasiinin takana. Samoilla kivillä kylän miehet pelasivat sunnuntaisin korttia. Sulo istui muita korkeammalla, sillä jota miehet pitivät pöytänään. -- Ko se tulloo asemalle, ni pillit soivat ja kellot kilisööt, eikä se kuljettaja taho saaha sitä millää pysähtymmää. Sitt ovet avautuu ja kiiltävänappinen mies seisoo ovella käsi lipassa tälläi Mitä varten, keskeytimme? -- Se tekköö kunniaa, sanoi Sulo. -- Siulleko, ihmettelimme? -- Miulle, sanoi Sulo ja pyöritteli lippalakkiaan. -- No mitä sit, kysyimme? -- Sit männää sissää ja istutaa pehmeelle sohvalle ja sit tulloo se kiiltävänappinen ja napsauttaa sellasella konneella pienen pyöreän reiän siihen lippuu mikä ostettiin asemalta ja tekköö taas kunniaa. Kuuntelimme ihmeissämme. Se kunnianteko oli meistä uskomatonta. Kunniaa Sulolle, kylän villeimmälle kiusantekijälle. -- Ja sit siel on ulkohuonekii. Siint reiäst näkkyy raiteet ja siihen ei saa mittää laskee jos juna seisoo. -- Valehtelet taas, huusimme ja hajaannuimme sulattelemaan kuulemaamme. -- Ja se veturi syöp halkoi, huusi Sulo peräämme. Nyt pian näkisin puhuiko Sulo totta. Siirtyminen tästä kylmästä reestä junan lämpimään pehmeille penkeille tuntui kauniilta unelta. Rautakäärme Hevosjono hidasteli asema-aukion ahtaissa tiloissa. Meidän rekemme jäi keskelle raidetta. Oikealta kuului jo puhina ja pauke, kisko- 22

23 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat jen kitinä ja ryske. Asemamies kiljui käskyjä hevosmiehille puomin vieressä: -- Se ruskea liinaharja siellä, nopeasti pois raiteilta, että saan puomin alas! Hevosemme ei päässyt eteen eikä taakse. Rautakäärme tulisine silmineen syöksyi pimeästä ryskyen kohti. Peitin silmäni ja kyyristyin. Olin varma, että se vyöryy ylitsemme. Yhtäkkiä hevonen riuhtaisi rekemme ratapenkereeseen ja loputtoman pitkä rautakäärme vyöryi ohitsemme rekeämme hipoen. Hevosemme autettiin takaisin tielle ja pian olimme asemapihalla kankeina ja kohmeisina. Rautakäärme oli nyt ihan hiljaa. Korkeiden, mustien ja ikkunattomien vaunujen jono ulottui silmän kantamattomiin. Suuret raudoitetut ovet olivat korkealla eikä ollut mitään portaita. Suojeluskuntalaiset nostelivat naisia ja lapsia vaunuihin. Jokaisella ovella oli kolme miestä. Kaksi nosti kyynärpäistä ja kolmas työnsi takamuksista. Vaunut tuoksuivat navetalle. Ovien molemmin puolin oli uusista laudoista tehdyt kaksikerroksiset laverit ja niissä vähän olkia. Keskellä vaunua oli rautakamina ja kasa halkoja. Pakkauduimme lavereille. Jokaiselle riitti vain istumatila. Minua suututti. Sulo oli taas valehdellut ja minä olin melkein uskonut kaiken. Härkävaunussa Orivedelle Rautakäärme nytkähti ja lähti raskaasti puhkuen pimeään. Lapset itkivät ja äidit voivottelivat ahtautta, kylmyyttä ja pimeää. Aamuhämärän haihtuessa sytytettiin tuli kaminaan. Vauvoille vaihdettiin kuivia kapaloita. Märät laitettiin kaminan kylkeen kuivumaan. Tuttipulloja lämmitettiin tulen hohteessa. Vähän suuremmat lapset lirittelivät housuihinsa ja alalaverilla voivoteltiin. Että kattokin vuotaa. Rautakäärme mateli raskaassa lastissa. Vaihtoi usein raidetta, pysähtyi ja antoi tilaa rintaman suuntaan meneville. Koskaan ei tiedetty kauanko pysähdys kestää. Availtiin ovia ja yritettiin arvioida tilannetta, uskaltaisiko hypätä radan varteen tarpeilleen. Useimmat eivät päässeet omin voimin alas eivätkä ylös. Auttajia kuitenkin aina 23

24 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat löytyi. Joskus pysähdyttiin suuren halkopinon viereen. Silloin oli aikaa kyykytellä radanvieripensaikossa suuremmallakin tarpeella. Silloin näin, että veturi tosiaan söi halkoja. Sulon selostuksessa vain viimeinen lause oli totta. Matka sujui verkkaisesti. Syötiin eväiden rippeitä. Yritettiin nukkua istuma-asennossa. Vanhemmat arvuuttelivat tulevia sotatapahtumia. Joku oli nähnyt taivaalla suuren ristikuvion. Se oli hyvä merkki. Pieni Suomi oli Jumalan suojeluksessa. Isommilla asemilla lotat jakelivat hernekeittoa suurista maitotonkista ja maitoa lapsille. Keitto ei ehkä aina ehtinyt kiehua tarpeeksi. Syöntiä seurasi usein monisointinen pauke ja puksutus. Ääntely oli alkuun varovaista ja sitä yritettiin vaimentaa olkien kahinalla ja lauta-alustan natinalla. Vähitellen se muuttui kilpa-ammunnaksi. Monta yötä ja päivää nuokuimme lavereillamme. Päällämme vain pelon musta peitto. Kuteena siinä oli huoli aviomiehistä ja isistä rintamalla. Huoli kotieläimistä ja lemmikeistä jotka oli jätettävä oman onnensa varaan. Pelko sodasta, pommituksista ja tulevasta elämästä vieraissa. Pelko kaikesta. Junan lähestyessä Hikiän asemaa tuli ilmahälytys. Kaikkia kehotettiin juoksemaan läheiseen metsään. Ei ollut aikaa odottaa auttajia. Ihmiset hyppelivät alas omin avuin. Metsä oli soista rämettä. Vastaan tuli suuri leveä oja. Siltana oli vain kaksi pinnaltaan jäistä lankkua. Katsokaa suoraan eteen, neuvoi äiti ja kulki edellä viiden kuukauden ikäistä Heikkiä filtin sisällä kantaen. Pääsimme onnellisesti isompien kuusien suojaan. Vihollisen pommilaivue pimensi joulukuun vähäisen auringon ja jyrinä oli ukkostakin mahtavampi. Hälytyksen loputtua kömmimme märkinä lavereillemme. Ja juna jatkoi matkaansa. Karjamarkkinat Oriveden asemalla Viimein olimme määränpäässä. Vaatteet ryppyisinä, likaisina, nälkäisinä ja aina vaan viluissamme. Seisoimme kuin karjalauma tuulisella asemapihalla. Lähiseudun suurimpien talojen isännät, jotka oli 24

25 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat velvoitettu ottamaan siirtolaisperhe taloonsa, valikoivat mieleisiään asukkaita. Monilapsiset perheet eivät ketään miellyttäneet. Me kuuluimme niihin ja jäimme tuuliselle asemapihalle. Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen tuli kuomulla varustettu kuorma-auto. Sen oli määrä viedä meidät Kuhmoisiin Leppäkosken koululle. Meidät sullottiin kuomun alle entistä tiukempaan ja auto lähti pimeälle mäkiselle tielle. Määränpäähän emme sinä iltana päässeet. Auto ajoi kolarin matkan puolivälissä ja olimme taas lumihangessa mullin mallin. Mustelmia suurempia kolhuja ei meille sentään sattunut. Mutta vastaantulevan auton kyydissä ollut nimismies murjoi nenänsä. Pitkän odottamisen jälkeen pääsimme läheiseen taloon. Ystävällinen väki keitti meille teetä ja tarjosi sen kanssa korppujakin. Lattioille levitettiin sanomalehtiä. Pitkästä aikaa oli tilaa oikaista itsensä täyteen pituuteen. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Rinnassa jyskytti kuin veturi ja koko talo huojui kitisten sen perässä. Ratapihat kuin pienet kylät Talvisodan päätyttyä alkoivat uudet junamatkat. Keväällä 1940 Orivedeltä Selänpäähän. Seuraavana keväänä Kausalasta Paimioon. Nyt saimme matkustaa ihmisille tarkoitetuissa vaunuissa, mutta kovilla puupenkeillä. Radoilla oli nytkin tungosta. Eläimiä ja tavaroita kuljetettiin pois luovutetulta alueelta. Junissa oli ilmettä. Oli sekaisin härkä- ja matkustajavaunuja. Avovaunuissa hirnuivat kilpaa veturin kanssa sodasta palautetut ja sotasaaliiksi saadut hevoset harja hulmuten. Isommilla ratapihoilla seisoi härkävaunuja odottamassa vuoroaan. Lehmät ammuivat, lampaat ja kukot yrittivät myös saada äänensä kuuluville. Karjanhoitajat valmistivat ruokaa. Lihan ja lannan haju tiivistyi oudoksi aromiksi. Pestyjä vaatteita kuivui puiden oksilla. Radan varsilta niitettiin ruohoa eläimille. Raiteiden välissä olevia pieniä maatilkkuja kuokittiin peruna- ja kasvimaaksi. Maidon ostajia hinkkeinneen käveli vaunujen liepeillä. Kuului laulua ja 25

26 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat nauruakin. Oli rauha. Pommituksia ei enää tarvinnut pelätä. Ilmassa väreili toivo paremmasta huomisesta. Takaisin kotikylään Jatkosota alkoi Jo ennen sen alkua isä oli komennettu linnoitustöihin. Asuimme Sauvossa. Malttamattomina seurasimme radiosta sotauutisia. Luovutettua Karjalaa vallattiin takaisin. Ilolla ei ollut mitään rajaa kuultuamme Koivistonkin olevan jo suomalaisten hallussa. Isä kuului nyt puhdistusjoukkoihin ja kertoi kirjeissään miltä Vatnuori näytti. Suurin osa kylän taloista oli pystyssä mutta huonossa kunnossa. Keväällä 1942 siviileille alettiin myöntää lupia kotikylään palaamiseen. Äiti odotti vauvaa ja me odotimme kärsimättömästi sen syntymää päästäksemme lähtemään. Kun vauva oli kahden viikon vanha isä tuli meitä hakemaan. Menimme autolla Paimion asemalle ja sieltä junalla Viipuriin. Nyt juna näytti jo enemmän Sulon kuvaamalta ihmeeltä, ainakin ulkoa päin. Mutta sisällä vaunussa oli ahdasta. Matkustajat olivat suurimmaksi osaksi lomalta rintamalle palaavia sotilaita. Istumapaikat olivat täynnä. Sotilaita nukkui penkkien yläpuolella olevilla tavarahyllyjen verkoissakin. Oli iloista puheensorinaa ja naurua. Äidille vauvan kanssa järjestyi heti istumapaikka. Pienikokoinen sotilas ponkaisi ketterästi vierustoverinsa olkapäätä hyväksi käyttäen vielä vapaana olevalle tavaratelineelle. Vähitellen paikka järjestyi myös pienemmille sisaruksille äitiä vastapäätä. Isä lähti etsimään tupakkavaunua. Minä huojuin keskikäytävällä sotilasreppujen ja monenkirjavien pakaasien keskellä. Sitten yksi sotilaista alkoi pyydellä minua syliinsä istumaan. En suostunut. Mielestäni olin jo liian iso tyttö istumaan sylissä, täyttäisinhän pian jo kaksitoista vuotta. Sotilas jatkoi pyytelöään sanoen: - - Tule nyt! Viipuriin on vielä pitkä matka. Minulta jäi ihan sinun kokoisesi tyttö kotiin itkemään ja minulla on jo häntä ikävä. 26

27 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat Hän tarttui molemmin käsin vyötärööni ja nosti syliinsä vastaustani odottamatta. Sotilaat availivat reppujaan. Vaunun täytti mahtava tuoksupilvi. Ruisleipää, savulihaa, kotijuustoja ja leivonnaisia kuoriutui paperikääröistä. Kotiväki oli varustanut miehet mahtavilla eväillä pula-ajasta huolimatta. Syöminen vain oli siinä tungoksessa vaikeaa. Meillä oli eväänä maitohinkki ja mukeja penkin alla ja leipää ja laardia ja lantunpaloja kassissa. Kuin häveten nakertelimme niitä herkullisten tuoksujen antaessa niihin lisää makua. Oli hyvä olla. Olimme matkalla kotiin. Jos tarkasti kuunteli, junan pyörätkin lauloivat ko-ko-kotiin. Pian näkisin tutut leikkitoverit ja tutun koulun ja Sulonkin uusine juttuineen. Sota tuntui kaukaiselta asialta. Suomi olisi kohta entistä suurempi. Sotilaat olivat turvallisen näköisiä, nauroivat ja lauloivat huolettomina: Kankahalla kasvaa kaunis kukkanen, nimeltään Kaarina! Mutta Viipurin asemalla äitiä itketti. Hieno asemarakennus oli pommitettu maan tasalle ja monista hänelle tutuista rakennuksista oli jäljellä vain mustuneet rauniot. Painajainen Jatkoimme matkaa kuorma-autolla Makslahden kautta Vatnuoriin. Näimme lisää mustuneita raunioita. Vihertyvien puiden lomasta työntyivät esiin vain palomuurit savupiippuineen, joissakin leivinuuni kupeessaan. Siviiliväkeä hääräili niiden ympärillä. Yhdessä paikassa leivottiin. Laudalla kahden kiven välissä oli rivi leipiä nousemassa ja paistuneita emäntä veti pois uunista. Kotoinen ruisleivän tuoksu lehahti neniimme. Asetuimme asumaan isän kotitaloon, joka oli jo siivottu asuttavaan kuntoon. Yhä enemmän siviiliväestöä saapui kylään. Mielialat olivat korkealla. Taloja kunnostettiin ja peltoja muokattiin. Ruuasta oli pulaa. Kauppoja ei vielä oltu avattu eikä edes pieniä korttiannoksia voitu lunastaa. Onneksi löytyi vielä pyydyksiä ja merestä saatiin kalaa. Lapsiltakin vaadittiin osallistumista askareisiin. Leikkiaikaa- 27

28 Elämäni muistorikkaimmat junamatkat kin sentään jäi. Naapurin tyttö Kaisa palasi kylään minua paljon tietävämpänä. Eräänä iltana hän pyysi minut hyvin salaperäisenä ison kiven päälle. -- Tiijjät sie miten laps laitetaa alkuun, hän kuiskasi korvaani? Olin niin hämmästynyt, etten osannut mitään vastata. Minua ei vielä kiinnostanut koko asia. En tiennyt siitä alasta yhtään mitään ja Kaisa jatkoi: -- Ko mies painaa peukalollaan naista tähän vyötärön kohalle, siitä se lähtöö, Kaisa näytti. Silmäni laajenivat kauhusta. Muistin junamatkan ja sotilaan, joka nosti minut syliinsä, molemmat peukalot tiukasti vyötärössäni. Kauhuissani luisuin kiveltä alas ja lähdin juoksemaan kotiin. -- Mikä siulle tul, huuteli Kaisa perääni - kyl mie tiijjän paljo muutakii! Alkoi kauhun kesä. Elin sen junamatkan tuhat kertaa uudelleen unissanikin. Miksei äitikään kieltänyt minua istumasta sen sotilaan syliin! Iltaisin juoksin tallin taakse ja tarkastelin vatsaani. Tottahan se on totesin. Ihan selvästi vatsani kasvaa. Minä saan lapsen ja sen synnyttäminen sattuu kamalasti. Ei ollut ketään, jolle olisin voinut puhua. Kaikilla aikuisilla oli kiire. Aina jokin työ tekeillä ja äidillä itselläänkin oli vauva. Viikot kuluivat ja kauhu jatkui, vatsani kasvoi ja nyt siellä tuntui jo liikettäkin. Mutta kukaan muu ei huomannut mitään. Äiti vain joskus toruskeli, kun puseroni oli aina hameen päällä. Kun marjastamisen aika alkoi, en enää voinut vältellä Kaisaa. Nyt hän tiesikin jo ihan uusia teorioita asiasta. Vapauduin lopultakin pelostani. Kun jätin pakollisen joka-aamuisen maitolasillisen juomatta, alkoi vatsani pienetä. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin vatsavaivalleni löytyisi selitys: laktoosi-intoleranssi. Nyt vanhana ajattelen hymyillen sitä pientä tyttöä joka eräällä junamatkalla istui sotilaan sylissä. 28

29 Juna -laiva -juna Jorma Hyötyläinen Kouvolan kauniin, vanhan asemarakennuksen kulmaan kiinnitetty kello raksutti aikaa 5. päivänä kesäkuuta Veturit raiteilla höyrysivät itään ja länteen. Oli sota-aika ja junissa näkyi sotilaspukuisia miehiä matkalla rintamalle ja asemalla liikkui siviilejä kantamuksineen tavallista enemmän. Asemalaiturilla tungeksi väkeä. Tänään lapsia oli erityisen paljon matkalle lähtijöiden joukossa. Vanhempien huolestuneista ilmeistä saattoi lukea, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Pitkä matkustajajuna seisoi asemalla veturi kohti länttä. Monet suunnittelivat kaupungista lähtemistä sotaa pakoon jonnekin maaseudulle. Muistissa olivat vielä talvisodan aikaiset tuhoisat pommitukset kaupungissa. Puutetta ja huolta oli monenlaista. Korttiannokset olivat pieniä ja huoli huomisesta oli aina läsnä. Kouvolassakin puuhattiin lasten lähettämistä Ruotsiin sotaa pakoon. Sotiemme aikana vietiin lähes suomalaista lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Näistä noin jäi eri syistä kotiuttamatta. Olin seitsemän vuoden ikäinen. Seisoin asemalaiturilla kaksi ja puoli vuotta nuoremman sisareni kanssa. Olimme lähdössä sotalapsiksi Ruotsiin. Olin kuullut, että Ruotsissa on kaikkea hyvää, ei puutetta mistään eikä pommituksia. Lähdin matkaan uteliaalla ja positiivisella asenteella. Muistan, että saattamassa oli vanhempieni ja sisaruksieni lisäksi myös naapurien väkeä. En muista, että olisi 29

30 Juna -laiva -juna itketty. Äitikin oli itkenyt vasta junan lähdettyä. Isä kävi vielä junassa sisällä hyvästelemässä. Minua pyydettiin huolehtimaan sisarestani. Junamatkan päätepisteenä oli Turku, mistä matka jatkui laivalla Ruotsiin. Minulla oli pahvinen osoitelappu kaulassa. Lapussa luki ylhäällä Hjälpkommitten för Finlands bam, Stockholm, numeroni , nimi ja osoite. Alinna lapussa luki Socialministeriets Barnförflyttningskommitte, Helsingfors. Sama numero oli pienessä metallisessa kolikossa C.F Vaunut olivat täynnä lapsia. Lotat ja vanhemmat lapset yrittivät hoitaa ja lohduttaa pienempiä. Vaunuissa oli vastakkaisten penkkien väliin laitettu vanerilevyt, joilla istuttiin, nukuttiin, syötiin ja leikittiin. Pelko kaikesta uudesta ja tuntemattomasta painoi mieltä ja tunnelma oli raskas. Suomalaiset hävittäjäkoneet pyrkivät suojelemaan lastenkuljetusjunia, mutta usein matka keskeytyi pommitusten ajaksi. En muista, että meidän junallamme olisi ollut tällaisia vaikeuksia. Juna saapui Turkuun ja sieltä matkustimme S/S Arcturuslaivalla Tukholmaan. Mieleeni on jäänyt majoittuminen laivan ruumaan vieri viereen, lapsien itkut ja kova kolina. Luultavasti oli vielä jäitä meressä ja koneiden jyskeen kanssa meteli tuntui pelottavalta. Tukholmassa tapahtuneiden lääkärintarkastusten ja rokotusten aikana pidimme toisiamme lujasti kädestä. Sitten junamatka jatkui Ruotsissa. Junat olivat valoisia ja vauhdikkaita sähköjunia. Katossa paloivat kirkkaat lamput ja ikkunoista sai katsella maisemia. Junan vauhti kiihtyi nopeasti ja tunnelmaa nostatti meidän lapsien mielestä satumainen ruoka, kaakao ja pulla. Huolestuttavaksi asiaksi Ruotsin junamatkalla muodostui se, että suomenkieliset lotat vaihtuivat ruotsinkielisiin. Junassa oli vain yksi kaksikielinen matkanjohtaja Suomesta, joten kielelliset ongelmat olivat suuria. Junamatka jatkui Halmstadiin länsirannikolle. Olimme siellä karanteenissa ja majoitettuna isoon kouluun. Pihalla leikimme aitauksen sisällä. Sieltä matka jatkui, juna pysähtyi usein ja lapsia jäi pois junasta. Meidän junamatkamme jatkui Smålandiin, jonka itärannikolla Västervik oli meidän pääteasemamme. Sinne jäi Ruot- 30

31 Juna -laiva -juna sin äidin kirjeen mukaan kahdeksan suomalaista sotalasta. Matka sodassa olevasta Suomesta turvalliseen Ruotsiin oli kestänyt yli viikon. Ensimmäisenä junamatkanani Ruotsiin se on jäänyt parhaiten mieleen. Paluu kotiin tapahtui junalla Haaparannan kautta, minkä mutkan kautta myös toinen Ruotsiin menomatkani tapahtui. Pienelle pojalle matkat olivat raskaita, kasvattavia kokemuksia mutta myös vähän seikkailua, mistä suomalainen sisu auttoi vaikeuksista selviytymiseen ja aina uuteen elämäntilanteeseen sopeutumiseen. Näitä pitkiä junamatkoja muistellessa Kouvolan kaunis, vanha asema ja sen vieressä lehtikioski sekä vehreät kasvustot ympärillä ja junat ryhdikkäästi rinnakkain kiskoilla tuovat mieleen oikean junamatkan tunnelman. Tänne oli aina mukava palata. 31

32 Sota-ajan junamatkani ja kokemukseni Veli Hämäläinen Lähtö kotoa Jouduimme lähtemään kodistamme Koiviston Mannolasta Asuimme Äijän (Vaarin) peräkamarissa, isä, äiti ja kolme 3-7-vuotiasta lasta. Odottelimme Hämäläisten kujasilla kuorma-autoja koko päivän, Abrahami-sedän, Äijän veljen, aidan vieressä. Satoi räntää. Illan pimetessä kopalliset kuorma-autot tulivat ja lähdimme kohti tuntematonta. Pohjoiseen, Härkälään päin lähdettiin, sen tajusin. Myöhemmin sain tietää, että ajoimme naapurikylään Kiiskilään, yövyimme kansakoulussa ja aamulla meidät lastattiin proomuun. Proomu hinattiin yli Viipurin lahden Säkkijärven Karppilaan. Karppilasta jatkoimme jollakin tavalla Padasjoelle Kauppilan taloon, Hämeeseen. Mitään muistikuvaa matkasta ei ole. Matkustimmeko junalla Lahteen? Todennäköisesti, sillä tuskin linja -autossa päästiin perille asti. Se ei ole muistissa, eikä kukaan ole kertonut. Ainoa muistikuva on loppumatkalla, kun työnnettiin puukaasulla käynyttä linja-autoa, se ei jaksanut lumisessa mäessä kulkea omin voimin. Junalla Pakaan asemalle Keväällä 1940 meidät evakot siirrettiin proomulla Padasjoelta Päijännettä pitkin, Vääksyn kanavan kautta ja Vesijärveä pitkin Lah- 32

33 Sota-ajan junamatkani ja kokemukseni teen. Lahdesta matkustettiin Loviisan kapearaiteisellajunalla eri kuntiin ja kyliin, meidät jätettiin Orimattilan Pakaan asemalle. Se oli elämäni ensimmäinen muistissani oleva junamatka. Juna ei kulkenut oikein tasaisesti, heilui sivuttain niin, että poikasta alkoi pelottaa. Mutta perille päästiin. Muut sukulaiset jatkoivat seuraaville asemille. Toinen asia, joka junassa ihmetytti oli sylkyastiat. Niitä en ollut aiemmin nähnyt. Samanlaiset, valkeat sylkyastiat olivat Pakaan asemalla. Asumaan pääsimme Niinikosken Höyrysahan työntekijäin asuntoon, lähelle asemaa. Ison, Kivitaloksi sanotun, talon yläkertaan. Viivyimme siellä vuoteen 1943, olin 6-vuotias tullessamme. Aloitin koulun heti syksyllä 1940 veljeni kanssa. Saha oli radan toisella puolella. Pakaalla juna oli useinkin mielenkiintomme kohde. Junan tuloa Loviisasta päin meillä oli tapana seurata jo kaukaa, rata oli suora ja juna tuli loivaa mäkeä ylös, joten ensin näkyi vain musta savu ja vähitellen koko juna. Olimme oppineet koulussa, että maapallo on pyöreä ja sen huomaa kun esimerkiksi höyrylaiva saapuu merellä, ensin näkyy savu. Juna tulo ei tainnut todistaa maapallon pyöreyttä, ymmärsimme. Kerran aloimme litistää pennin rahoja panemalla niitä kiskoille. Kaverimme Arvo, jolta tahtoi leikit mennä joskus ylitse, alkoi laittaa kiviä kiskoille. Pienet kivet murenivat siruiksi, mutta kun hän alkoi pistää radalle isoja kiviä, niin meille tuli hätä ja potkimme niitä pois kun juna jo lähestyi. Me veljen kanssa tajusimme vaaran. Veturinkuljettaja soitti joskus kelloa kun urheilimme siitä, kuka viimeksi juoksee radan yli junan lähestyessä. Saimme usein tekosistamme moitteita. Isä taisi uhata remelillä, vyön solkipuolella, jos ei tehoa. Sahaa varten oli sivuraide ja siihen usein tuotiin tukkeja junalla sekä lastattiin valmiita sahattuja ja höylättyjäkin lautoja vaunuihin. Kerran asiakas oli tilannut niin ensiluokkaista höyläämätöntä tavaraa, että ne piti olla täyskanttisia ja siksi ne kaapattiin, vajaakanttisuus katkaistiin pois ennen vaunuun lastausta. En muista pitikö niiden kaikkien olla samanpituisia. Jokainen lauta laskettiin ja merkittiin leveään lautaan piirtimellä. Käytössä oli pikkuruudukko- 33