JOULUKSI KOTIIN. Lauri Vuorinen

Transkriptio

1 JOULUKSI KOTIIN Luettuani Cocineron, aivan loistavia, kuvauksia laivalle menomatkoista, mieleeni tuli että eipä ne kotimatkatkaan aina niin kovin siloisia olleet. Lauri Vuorinen Förstiluokan jälkeen sain jobin M/t Enskeriin, ensin piti olla M/t Lunnissa täkkikolmosena kuukausi, venttaamassa, että Enskeri tulisi Suomeen. Lunnin jobi oli mukava, laiva oli aivan uusi, olisiko ollut 9 kk vanha kun menin päälle Naantalissa. Luvassa oli kohtuullisen leppoisa kuukausi, laivan oli tarkoitus siftata Naantalista Rendsburgiin takuu tokkaan. Takuutelakointia oli aikaistettu koska toinen pääkone oli hajalla, käsittääkseni peti oli painunut, tai jotain muuta hienoa koneporukan juttua. Oli melkoinen muutos, edellinen laiva oli M/t Airismaa, pikkuinen 50-luvulla Hollanissa rakennettu pönttö, nyt sitten uusinta uutta, hienosti sisustetut hytit ja yleiset tilat, kaksi saunaa ja uimahalli, omat suihkut ja vessat kaikille, ihan kaikki maailman herkut. Vikaeeraava stuju pukikin hämmästyksensä sanoiksi lausuessaan kysymyksen, että ovatko kaikki laivat nykyään tällaisia. Hänen edellinen laivansa oli ollut kai Otto H tai vastaava tramppi. Rendsburgissa meni aika kuin siivillä, ja tuli sitten eteen matka Suomeen, Enskeri oli tuloillaan, ja siellä oli kolmosen jobi minulle varattuna. Menin Enskeriin päälle heinäkuun alussa Porvoossa ja ajelimme pääosin Euroopan liikenteessä, yksi lasti oli Rotterdamista Portland Maine ja sieltä tyhjänä Välimerelle, sitten ajoimme Libyasta Ranskaan ja Romaniaan, eivät juuri linjat sykähdyttäneet. Lopulta alkoi hugi tulla täyteen, aika iso jengi oli tullut samaan aikaan Porvoossa päälle, ja luonnollisesti oletti myös pääsevänsä lomille samaan aikaan. Ja, kuten asiaan kuuluu, tässä vaiheessa siirryimme Suezin kanavan kautta Persianlahdelle.

2 Ankkuroimme Dubain edustalle venttaamaan oorderia. Tietenkin luulimme, että täältähän sitä lähdetään lomalle. Vaan ei lähdetty, ainoastaan Kippari lähti Suomeen, joku oikeusjuttu, kuulemma. Muu jengi jäi laivaan. Lopulta saimme oorderin mennä Kuwaitiin hakemaan kuormaa, määrän päänä oli Yhdysvallat. Tämä oli sellainen isojen rikkaiden kuorma, lastauspaikan Kuwaitissa omisti Paul Getty Jr. ja sama hemmo omisti lossauspaikankin, Delawaressa. Toisaalta, ainakin minulle, se oli ihan se ja sama kuka paikat omisti. Sillä hetkellä kiinnosti eniten lomalle pääsy. Mietittiin, että jospa sitten Lahdelta ulos matkalla käymme Fujairahin redillä porukan vaihdossa. No, ei käyty. Sitten alkoi spekulointi, josko vaikka Cap Town olisi loman aloitus paikka. Varustamosta tuli ilmoitus, että kukaan ei lähde lomalle Cap Townissa, siinä he erehtyivät, ei paljon, mutta sen verran, että vanha timppa lähti sairaalaan rediltä. Jalka vihoitteli, liekö ollut sotavamma tai muu aikaisempi tälli, jalka meni tosi pahan näköiseksi ja alkoi mennä kuolioon. Eli pakkohan mies oli sairaalaan laittaa ja sitten hoidettuna Suomeen. Me otimme provianttia ja jatkoimme matkaa kohti Jenkkejä. Kippari oli suunnitellut, että jospa tehtäisiin porukan vaihto Cap Verdellä. Hän oli tilannut kartatkin alueesta, että olisimme kyllä sinne hyvinkin löytäneet. Viikkoa ennen Cap Verdeä tuli Varustamosta ilmoitus, että nyt on jo ihan liian myöhäistä suunnitella vaihtoa siellä, ei löydy meklaria. Se oli kyllä surkein tekosyy mitä kuvitella saattaa. Cap Verdellä nyt, ainakin siihen maailman aikaan, oli jokainen katupoikakin jonkin sortin meklari ja laiva-agentti. Mutta kun eivät halunneet meitä pois päästää, niin joku syyhän tarvitsi keksiä. Suomessa oli silloin, ja taitaapa olla vieläkin, kaikista ulkomaan työmatkoista vallalla käsitys, että ihan huvireissuja ja höpöjuttuja mokomat. Eli ohi ajettiin, mutta näkyipähän edes hetken aikaa maita. Sai tutkalla positiota, kun oli ne kartatkin Minulle oli alkanut Cape Townin jälkeen kasvamaan aivan saatananmoinen paise niskaan, se oli, ainakin itse ajattelin pikkulapsen nyrkin kokoinen, tykyttävä, kipeä mytty. Jopa T-paidan kaulus, osuessaan siihen, aiheutti kovaa kipua. Ei mikään miellyttävä matkakumppani, voin sen vakuuttaa. Lopulta tulimme sitten Delaware joen suulle ja meidät määrättiin ankkuriin. Kevennysproomuja odottelemaan. Laituriin ei ollut sillä syväydellä mitään asiaa. Oli Joulu jo aika lähellä, taisi olla Joulukuun 22. päivän ilta kun tulimme redille. Täytyy sanoa, että tuolloin, 70-luvun puolella, Jenkeissä oli melko kehnot merenkulun merkinnät, ei ollut juurikaan nk. Raconpoijuja, niitä jotka antavat tutkaan oman signaalinsa, helpottaen siten kaiun tunnistamista, ainakin Delaware joen suulla oli todella paljon pieniä kalapaatteja, sieltä sitten piti

3 arvata mikä kaiuista oli nk. lähestymispoiju. Ja lisäriesana ovat matalat vedet. Laskin Pilotkirjoista, että Suomen etelä-rannikolla oli useampia raconeita kuin mitä koko Yhdysvaltojen kustilla yhteensä. Jenkit eivät sillai satsanneet merenkulkuun, ihme kyllä. Radiomajakoita oli kyllä riittävästi. Pääsin juuri ennen ankkurointia vahdista, menin hyttiini ja siellä suihkuun. Suihkussa ollessani kuulin kummallisen ruts-äänen. Oma paiseeni oli sitten tömähtänyt kesken suihkuttelun. Tietenkin, käytännöllisesti ajatellen, suihkuhan oli aivan loistava paikka tälle puhkeamiselle. Ei sotkeentunut paikat töhnään. Soitin brygälle, ja kysyin Kipparilta, josko väliperämies ehtisi käymään luonani, saataisiin jotain sidettä ja vaikkapa tyhjättyä se jööti niskassani. Väliperämies tuli ja koetettiin puuduttaa niskaa. Tarkoitus oli, että hän olisi puristanut sen paiseen tyhjäksi, laittanut jotain antiseptistä ja sitonut sen. Koska paise oli pääosin kuollutta kudosta, se ei puutunut. Myöhemmin olen ihmetellyt, miten voi kuollut kudos olla niin helvetin arka. Hyvä etten huitassut kolleegaa otsikkoon siinä touhutessamme. Lopuksi päätimme, että pannaan side ja minä otan asperiiniä. Siteen sitominen taisi olla väliukolle liian vaativa homma, loppujen lopuksi laitoimme yhdessä niskaani sideharsotukon ja kiinnitimme sen maalarinteipillä. Hyvin pysyi. Aamulla Kippari soitti ja sanoi että minun pitää lähteä emigreissien kanssa maihin, pääsen käymään lääkärissä sen paiseen vuoksi. Pikaveneellä muutaman mailin matka taittui nopeasti, ja laiturilla odotti auto joka roudasi minut paikalliseen sairaalaan. Siisti pieni paikka. Istuskelin odotushuoneessa ja tutkailin seinällä olevaa hinnastoa, ihan kaikki oli hinnoiteltu. Laastarit, pain killerit, siteet, sorsat, kaikki. Minulle ei ikinä selvinnyt paljonko se paiseeni Suomen veronmaksajille maksoi, mutta veikkaanpa ettei se ilmainen ollut. Pääsin sitten aasialaissyntyisen tohtori Leen (tai voihan olla että hän oli jo ties monennenko polven jenkki) hoiviin. Hän ei edes yrittänyt puuduttaa niskaani, irroitti ronskilla otteella maalarinteippinyssäkän niskastani ja mutisi jotain oudoista hoitotavoista. Minä totesin, että olen sitten matkannut Persianlahdelta tänne, noin 1½ kuukautta ja tälleen kohdellaan. Molempia nauratti ja hoito jatkui. Tohtori tunki paiseeseen jonkun koettimen ja alkoi kaivamaan töhkää pois, ai saatana että osasi sattua, tuntui että se koitin oli niskasta perseeseen ja hehkuvan kuuma. Kärystä päätellen se olikin kuuma. Lopuksi hän tunki koko kuopan täyteen jotain aseptista nauhaa, näytti, että sitä, kanttinauhan näköistä, nauhaa meni metrin verran niskaani. Sitten aukko peittoon ja mies pihalle. Siellä lekurissa olikin auto odottamassa ja vei minut takaisin laivalle, paluumatkalla poikettiin kuitenkin ensin apteekissa, hankkimassa antibiootteja. Kaikki lomalle lähtijät oli jo tuotu laivasta maihin, samoin minun syytkeissini. Oli kaksi autoa, transitin kokoinen pikkubussi ja iso henkilöauto. Porukka jaettiin autoihin ja siihen transittiin (tai mikä chevy se olikaan) laitettiin myös kaikkien matkatavarat. Minä menin siihen henkilöautoon, samaan autoon tuli kanssani toinen dunkki, sähkö, yksi moottorimies ja konekakkonen. Ja niin alkoi matka kohti John F Kennedyn lentokenttää. Oli kyllä, kaikesta ronkkimisesta huolimatta, mieli hyvä.

4 Sovimme, toisessa autossa matkustavan koneykkösen kanssa, että kentällä otetaan oblikatooriset viskit, mitä se oblikatoorinen sitten meinasikaan. kielellä pyörineitä, mitäsminäsanoinlauseita. Lopulta takapenkillä iski väsy, huuto muuttui örinäksi, pidettiin kusitauko ja kaverit alkoivat pilkkimisen. Nykin läpi ajo oli kiintoisaa katseltavaa, liikennettä kovasti ja, ainakin siltä näytti, paljon rattijuoppoja liikkeellä. Aikamme ajeltuamme saivat konekakkonen ja sähkö kinuttua kuskimme pysäyttämään viinaa myyvän kaupan luo. Minä kyllä sanoin hänelle, että tämä on vuoren varma konsti hankkia vaikeuksia. Kuski meinasi, että hän on New Yorkillainen poliisi ja osaa kyllä hoidella sellaiset vaikeudet. Totesin vaan, että wait and see. Suuret ostokset kundeilla olikin, kaksi keissiä olutta ja gallonan vodkaleka. Että eiköhän noilla Nykkiin pääse, sano. Aikansa ryystettyä takapenkkiläiset alkoivat juopua oikein kunnolla, sitten tuli, tietenkin, se kuuluisa, oluen juojan syndrooma, hillitön kusihätä. Kuski yritti selittää, että ei voi pysäyttää, tulee High Way Patrol ja antaa ankarat sakot. Kuitenkin hän pysäytti muutamaan otteeseen kerätäkseen takaikkunoista lennelleitä kaljatölkkejä pientareelta. Kuskin äänensävy ei ollut ollenkaan rehvakas enää. Ilmeisesti suomalaisten, janoisten, merimiesten tavat eivät sillai olleet tuttuja nykkiläispoliisille. Minusta tuntui, että hän oli suorastaa itkuisen epätoivoinen välillä. En raaskinut sanoa, Lopulta tulimme kentälle. Tämä kaiken tiennyt nykkiläis poliisi pysäytti auton ja sanoi käyvänsä Terminaalissa kysymässä neuvoa, siis että, mistä lähtee Helsingin lennot. Sanoi minulle, että pysytelkää te tässä oottamassa. Joopa joo. Takapenkin kööri oli sitten virkistynyt, nukuttuaan muutaman tunnin, ja päättivät sitten, oikein porukalla, lähteä etsimään vessaa ja kapakkaa. Me jäimme kakkosdunkin kanssa seisomaan auton viereen. Kuski tuli takaisin, ja harvoin olen nähnyt niin epätoivoisen näköistä miestä kun hänelle selvisi, että kolme ukkoa olisi sitten kateissa. JFK on melko iso lentokenttä, onneksi terminaalien välit ovat pitkiä, eikä niistä toiseen siirtyminen ole humalaisille kovin helppoa. Kadonneet lampaat löytyivät, meidät pakattiin autoon ja siirryimme Finnairin käyttämän terminaalin luokse. Seuraava ongelma oli, että se toinen auto oli hävinnyt jonnekin, silloinhan ei ollut kännyköitä eikä muita i-phone systeemejä. Eli autojen välillä ei ollut mitään yhteydenpito mahdollisuutta. Ilmeisesti toisesta autosta ei ollut havaittu poikkeamistamme viinakauppaan ja tässä vaiheessa olivat tiet eronneet. Eihän se muuten mikään ongelma olisi ollut, mutta siinä toisessa autossa olivat kaikkien syytkeissit. Näistä viis, mutta kun siinä autossa oli myös försti, ja hänellä oli kaikkien lentoliput. Aavistuksen alkoi mietityttää, että noinkohan tässä päästään kotiin Jouluksi. Lento, johon tähtäsimme, oli viimeinen ennen

5 Joulua, saapuminen Helsinkiin olisi Aatto aamupäivällä. Seuraava lento kohti Suomea olisi sitten vasta Joulun jälkeen. Lopulta kaivattu transit kurvasi terminaalin luo, kovasti porukka kyseli, että minne me olimme kadonneet. Emmehän me kadoksissa olleet, he olivat olleet kadoksissa. Luusi tuon nyt olleen kaikille selvää. Ainakin meidän mielestä se oli juuri siten. Försti jakoi liput, ja siinä vaiheessa päätin, että nyt hoidan ihan vain omia asioitani, kuitenkin dunkki kysyi, että voisimmeko me mennä kahteen pekkaan selvityksestä läpi. Koska dunkki oli asiallinen mies, ja kohtuullisen selvin päin, päätimme, että hoidamme tämän kimpassa. Kone ykkönen liittyi myös porukkaamme. Tämä dunkki hukkui myöhemmin M/s Malmin haaksirikossa Itämerellä. Siinä selvitystiskin ääressä vuoroamme odotellessamme totesin, että konekakkonen ja sähkö olivat buukkaamassa itseään Singaporeen, tai ainakin yrittämässä sitä. Mölinä oli melkoinen. Päätökseni mukaan en sekaantunut siihen sähläämiseen, ja loppujen lopuksi heidät opastettiin saman tiskin ääreen, jossa me jo vuoroamme odottelimme. Buukkaus sujui nopeasti, ja me pääsimme koneykkösen kanssa nauttimaan sopimamme oblikatooriset viskit. Vaikka en whiskymiehiä olekaan, niin täytyy myöntää, että sillä kertaa se whisky maistui, ja maistuikin todella hyvin. Ja olihan se baarikin vallan viihtyisä. Pikkuhiljaa tuli sitten aika siirtyä kohti lähtöporttia. Ennen porttia oli iso metallinpaljastin, sen läpi piti jokaisen koneeseen nousevan kävellä. Lähistöllä nojaili seiniin pari kolme, todella velton näköistä, turvallisuusmiestä, tai mitä poliiseja he sitten olivatkaan. Kun koneykkönen käveli portista, pärähti helvetinmoiset hälytykset soimaan. Äsken spagettina loikoilleet miehet olivat kaikki pystyssä kuin teräsjouset, ja osoittivat pistooleillaan ykköstä. Kova huuto, just kuten leffoissa, Don t move, Freeze ja Hands Up kaikuivat. Koneykkönen sanoi myöhemmin, ettei sitten yhtään tehnyt mieli liikahtaa, kolmelta suunnalta kun sojoteltiin pyssyillä kohti päätä. Sitten hyvin, hyvin varovasti hän sai ottaa taskustaan suuren avainnipun, laittaa sen lattialle ja kävellä uudelleen metallinpaljastamisesta. Nyt ei enää hälytyttänyt. Tämä oli ennen näitä nykyisiä turvatarkastuksia joissa pitää riisua kengät, ottaa vyöt pois ja lastata kaikki irtonainen taskuista laareihin, sitten kävellä metallinpaljastimista yms. laitteista läpitte, samalla kun se laari ja käsimatkatavarat läpivalaistaan. Joka kerta kun olen seissyt jossain terminaalissa, paljasjaloin ja pidellen pöksyjä putoamasta, on mielessäni käynyt, että kuka sen sodan terrorismia vastaan oikein onkaan mahtanut voittaa En ainakaan minä Päästiin lentokoneeseen, siellä meidät otti vastaan mukavan tuntuinen porukka lentoemoja (siis niitä oikeita) ja ainakin yksi miespuolinen lentoemo, sanotaanko niitä stuerteiksi, vai kuinka se menee. Kone oli puolityhjä ja jokainen sai istua missä halusi. Itse etsin takaosasta paikan jossa sai polttaa, edessä oli pitkä lento ja tiesin, että tupakki tulee maistumaan.

6 Oli komean näköistä, kun kone rullasi odottamaan vuoroaan nousta. Venttiilistä näkyi kuinka koneita tuli kohti lentokenttää ja toisessa suunnassa kuinka niitä nousi. Molempiin suuntiin koneita oli kuin helminauhassa helmiä, maata lähimmät olivat kirkkaimpia ja kauemmat pieniä valopisteitä. Pääsimme ilmaan, ja täytyypä myöntää, että minuun teki suuren vaikutuksen katsella iltavalaistua New Yorkia, silmän kantamattomiin asutusta, en minä mitään maamerkkejä tunnistanut, mutta hienolta se näytti. Ja kun kone oli vakiinnuttanut lentokorkeuden ja suunnan alkoi tarjoilu. Näillä oli suomalaista olutta myytävänä! Tältähän sitä aina olettaa että touhu on, mutta useimmiten taitaa olla tätä Sitähän minä sitten aloin kurlaamaan. Sain, itselleni tuntemattomasta syystä, tästä uroslentoemosta itselleni ystävän, hän huolehti, että minulla oli koko ajan kylmää olutta edessäni. Ja keritessään hän kyseli kaikenmaailman asioita, esimerkiksi, että mitä ihmeen sakkia oikein olemme ja tollasta. Minä mietiskelin, että olisikohan hän hintti ja mitä minulle tapahtuu jos länttään häntä kuonoon kesken lennon, siis jos kundi alkaisi lähennellä. Pikkaisen foobistahan se oli, minulta, mutta eipä merielämä ollut opettanut suurta suvaitsevaisuutta. Ei tämä kundi mitään lähentelemään alkanut, asiallisesti kantoi olutta, ja silloinhan juomat olivat lennoilla ilmaisia, eli sain kunnon hivakan olutta siinä illan mittaan. Toisaalla matkustamossa oli riemu ylimmillään, kunnes pikku hiljaa porukalle iski joko väsy tai sitten emot antoivat viinakiellon. Hiljakseen remakka vaikeni ja alkoi kuulua jykevää kuorsausta. Minä sain vielä neljä pulloa olutta, stuertti kyllä sanoi, että he lopettavat koko matkustamosta tarjoilun tiettynä hetkenä, mutta nuo neljä olutta tuotiin juuri ennen valomerkkiä. Kun olin juonut olueni, sain tyynyn ja filtin sekä luvan mennä tyhjälle 5. istuimen riville pitkäkseni. Kysyin vielä ennen pitkäkseni laittamistani, että olisikohan mahdollista päästä käymään ohjaamossa aamulla. Sain lupauksen että minut burrataan jossain Islannin yllä ja silloin sitten voin käydä katselemassa ohjaamoa. Jossain välissä yöllä heräsin helvetilliseen huutoon, yksi moottorimiehistä oli vierähtänyt, nukkuessaan, lattialle, herännyt ja nähnyt yllään vain etummaisen penkin pohjan. Hän kertoi, että luuli olevansa sukellusveneessä ja sai hirveän paniikin. Siitä siis kova huuto ja mekkala. Lentoemot saivat hänet

7 rauhoittumaan ja jatkoimme kaikki uniamme. Aamulla stuertti burrasi minut, sanoi että pitää mennä penkille istumaan, olimme lähestymässä Helsinkiä. Minä kysyin, että mitä sille Islannille tapahtui, kundi vastasi vaan, että näytit nukkuvan niin sikeästi, ettei hän viitsinyt herättää. No, nukuin kai, olinhan juonut illan mittaan liki 12 pulloa olutta, se nukuttaa kyllä. Jos kohta kusetti kanssa, ehdin ennen turvavöiden kiinnitys oorderia käydä veskissä, ja taisi tyhjentyä ihan päästä asti, tuntui, ettei lopu lainkaan. Kone laskeutui turvallisesti lumipyryiseen Helsinkiin ja pääsin sieltä kentältä, kaikkien muodollisuuksien jälkeen, taksilla kotiin. Kohdallani Joulunvietto saattoi alkaa. Osalla porukasta oli ollut vivahderikasta matkustamista vielä Seutulasta esimerkiksi Raumalle. Auto oli kuulemma mennyt penkalle ja kaikkea muuta trobelia. Joidenkin matka kohti Kuopiota oli myös ollut melkoista takkuamista. Liekö joku viettänyt Aattoyön maantiellä, sitä en tiedä, mutta minä olin kotona ja minulla oli kaikki hyvin.