JULKAISUJA 3/2001 VIHREÄ KAUPUNKI? Toimittanut. Ulrica Gabrielsson

Transkriptio

1 JULKAISUJA 3/2001 VIHREÄ KAUPUNKI? Toimittanut Ulrica Gabrielsson

2 Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - järjesti keskustelutilaisuuden "Vihreä kaupunki?". Tilaisuudessa alustajina toimivat tutkija Irja Löfström Metsäntutkimuslaitokselta, psykologian professori Kalevi Korpela Tampereen yliopistolta, kaupunkiekologian professori Jari Niemelä Helsingin yliopistolta sekä yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie Teknillisestä korkeakoulusta. Kommenttipuheenvuoron pitivät kansanedustaja, ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen, projektipäällikkö Matti Visanti Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirastosta, maisemasuunnittelun professori Maija Rautamäki Teknillisestä korkeakoulusta sekä päällikkö Eino Pursio Helsingin kaupungin viherosastolta. Tilaisuuteen osallistui noin 70 henkilöä. Tähän julkaisuun sisältyvät kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset.

3 SISÄLLYS Tilaisuuden avaus 1 Kansanedustaja Martti Tiuri Kaupunkien viheralueet ja niiden monitavoitteinen hoito 2 Tutkija Irja Löfström, Metsäntutkimuslaitos Kommenttipuheenvuoro 5 Kansanedustaja, ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen Viheralueiden merkitys ihmiselle 7 Psykologian professori Kalevi Korpela, Tampereen yliopisto Viheralueiden ekologinen kestävyys ja tiivistyvä kaupunkirakenne 11 Kaupunkiekologian professori Jari Niemelä, Helsingin yliopisto Viheralueet tämän päivän kaupunkisuunnittelussa 15 Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie, Teknillinen korkeakoulu Kommenttipuheenvuorot Projektipäällikkö Matti Visanti, Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto 19 Maisemasuunnittelun professori Maija Rautamäki, Teknillinen korkeakoulu 22 Toimistopäällikkö Eino Pursio, Helsingin kaupungin viherosasto 25

4 1 Tutkaksen puheenjohtaja, kansanedustaja Martti Tiuri TILAISUUDEN AVAUS Hyvät kuulijat, tervetuloa Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran kokoukseen, jossa aiheena on vihreä kaupunki. Tämä on varmasti sellainen aihe, joka on kaikkien suomalaisten, tai ainakin kaupungeissa asuvien sydäntä lähellä, koska suomalaiset aina ovat pitäneet arvossa luontoa ja kaupunkiinkin sitä saadaan, kun nykyaikaisella tavalla kaupunkeja kehitetään. Meillä on suuri joukko päteviä asiantuntijoita alustamassa aiheesta. Haluan vielä tässä yhteydessä kiittää myöskin tutkija Irja Löfströmiä Metsäntutkimuslaitokselta. Hän on ollut mukana organisoimassa tätä ohjelmaa ja samalla ilmoittaisin, että ohjelmassa on yksi muutos. Kommenttipuheenvuorojen viimeinen pitäjä Eeva Kuuluvainen on estynyt, jolloin hänen tilallaan on Eino Pursio, joka on Helsingin kaupungin viherosaston toimistopäällikkö. Tutkijoiden ja kansanedustajain seura haluaa järjestää eri tutkimuksen ja toiminnan aloilta kokouksiaan niin, että kansanedustajilla on hyvä tilaisuus saada tietoa ja kontakteja tutkijoihin. Toivon, että kun alustajat ovat alustuksensa pitäneet, niin viimeistään siinä vaiheessa meillä on käytettävissä alustus, mustaa valkoisella. Tutkas tulee aina julkaisemaan näistä kokouksistaan julkaisun, jossa nämä alustukset ovat mukana. Siitä syystä se on mahdollista myöskin niille kansanedustajille, jotka eivät ole täällä paikan päällä, tutustua näihin asioihin. Meillä sattuu olemaan samaan aikaan eduskunnan kiihkeä keskustelu korkeakoululaista niin, että osa kansanedustajista on vielä siellä, mutta pääsevät kyllä tulemaan. Totean tilaisuuden avatuksi ja ensimmäinen puheenvuoro on "Kaupunkien viheralueet ja niiden monitavoitteinen hoito", tutkija Irja Löfström Metsäntutkimuslaitokselta.

5 2 Tutkija Irja Löfström Metsäntutkimuslaitos KAUPUNKIEN VIHERALUEET JA NIIDEN MONITAVOITTEINEN HOITO Noin 80 % suomalaisista asuu taajamissa. Nykyisin joka viides suomalainen asuu pääkaupunkiseudulla ja pääkaupunkiseudun asukasmäärän on arvioitu kasvavan 1,3 miljoonaan vuoteen 2020 mennessä. Taajamien pinta-alasta on noin 30 % viheralueita, mistä valtaosa (80 %) on metsää. Kunnat omistavat suurimman osan taajamien viheralueista, toiseksi suurin omistaja on valtio. Kaupunkien viheralueiden tehtävänä on puunmyyntitulojen ohella tuottaa virkistysmahdollisuuksia ja suojavaikutuksia (melu, epäpuhtaudet) sekä parantaa kaupungin maisemallista arvoa ja viihtyisyyttä. Suomalaiset ovat aktiivisia ulkoilijoita ja tutkimusten mukaan suurin osa ulkoilusta suuntautuu metsiin. Useimmille kaupunkilaisista myös luontosuhde ja kiinnostus luontoon syntyy asuinympäristön lähimetsiin tutustumalla. Tutkimuksissa on havaittu, että asuinympäristön luonnonläheisyys on keskeinen tekijä myös asuinpaikkaa valittaessa. Viheralueiden hoidolle luo erityispiirteensä myös se, että rakentaminen pilkkoo metsäalueita ja runsas ulkoilukäyttö kuluttaa kasvillisuutta. Kaupunkisuunnittelussa metsäalueet usein pilkkoutuvat muutamien hehtaarien kokoisiksi saarekkeiksi, jolloin niiden ekologinen kestävyys voi joutua äärirajoille. Myös katu- ja puistopuiden hankalat kasvuolosuhteet lisäävät sieni- ja hyönteistuhojen riskiä. Maankäytön suunnittelu vaikuttaa ratkaisevasti viheralueiden ekologiseen kestävyyteen. Kaupunkien viheralueiden tutkimuksella ei ole vanhoja perinteitä meillä Suomessa eikä muuallakaan Euroopassa. Tutkimus on alkanut pienin askelin alussa. Sen sijaan Yhdysvalloissa tutkimusala on ollut vakiintunutta jo luvulta lähtien. Viheraluetutkimukselle on ollut luonteenomaista myös holistisen monitieteisen lähestymistavan puuttuminen. Kukin tieteenala on tehnyt suhteellisen pienimuotoista sektoritutkimusta. Tässä suhteessa viimeisten vuosien aikana on tapahtunut paljon kehitystä. Maassamme on syntynyt monitieteisiä laajoja tutkimushankkeita, joista yhtenä esimerkkinä on ns. ECOPLAN -hanke (Ekologia kaupunkisuunnittelussa -hanke). Kuten tänään myöhemmin professori Jari Niemelän esityksessä kuulemme, hankkeessa tutkimusongelmia tarkastellaan metsätieteiden, ekologian ja sosiologian näkökulmasta. Viheralan tutkimus koskettaa hyvin monia tieteenaloja. Edellä mainittujen tieteenalojen lisäksi tarvitaan myös puutarhatieteiden, maisema-arkkitehtuurin, psykologian ja yhdyskuntasuunnittelun tutkimusta. Viheralan tutkimusta tehdään esim. Helsingin, Tampereen, Jyväskylän, Oulun ja Joensuun yliopistoissa, Teknillisessä korkeakoulussa ja Metsäntutkimuslaitoksessa. Tutkimuksen hajaantuminen moniin organisaatioihin ja lyhytaikaisella projektirahoituksella toimiminen ovat tehneet kiinteän tutkimusyhteistyön vaikeaksi. Viheralan tutkimuksen monilla tieteen aloilla (esim. kaupunkiekologia, metsäsuunnittelu ja hoito ja ulkoilututkimus) meillä on jo kuitenkin

6 vakiintuneet perinteet ja tutkimus on kansainvälistä tasoa. Kansainvälisesti katsottuna yhtenä suurena tietoaukkona meillä on ollut yksittäispuiden hoidon ja terveydentilan tutkimuksen puuttuminen lähes täysin. Tämä tutkimusala pääsee kuitenkin nyt hyvään alkuun, kun YM ja TEKES ovat päättäneet rahoittaa ns. Kaupunkipuu -tutkimushanketta. Hanke on monitieteinen ja siinä tutkitaan mm. yksittäispuiden fysiologiaa, juuristomikrobeja, vaurioita, lahoa ja hoitoa. Viime vuosi oli valtakunnallinen vihervuosi, ympäristöministeriön ja Viherympäristöliiton nimeämä viheralan teemavuosi. Vihervuosi hankkeen tavoitteena oli lisätä viherympäristön arvon ja paikallisten mahdollisuuksien ymmärtämistä ja huomioon ottamista. Vihervuoden työtä varten perustettiin neljä työryhmää: taajamien julkiset viheralueet, taajamien yksityiset viheralueet, maaseudun viheralueet ja viheralan tutkimus- ja kehittämistoiminta. Viheralan tutkimus- ja kehittämistoiminta -työryhmän tavoitteena oli: 1. edistää viheralan tutkimustahojen verkostoitumista ja muun tutkimuksen soveltamista viheralan tutkimukseen, 2. muodostaa viheralan tutkijoille ja tilaajille yhteinen keskustelufoorumi ja 3. kerätä viheralan julkaisut julkaisuluetteloksi. Vihervuoden 2000 johtoryhmä jätti ympäristöministeriölle aloitteen, missä esitetään viheralan tutkimuksen ja kehittämisen asiantuntijaryhmän perustamista. Aloite jätettiin ympäristöministeri Satu Hassille Asiantuntijaryhmän perustamista pidettiin tarpeellisena mm. niistä syistä, että viheralan hajallaan oleva tutkimus tarvitsee koordinointia, tutkimustarpeita tulee kartoittaa ja tutkimustiedon kulkua alan ammattilaisten käyttöön tulee edistää. Ryhmän tehtäviin kuuluisi keskeisesti myös viheralueiden laatukriteerien kehittäminen. Perustettavassa asiantuntijaryhmässä tulisi olla edustettuna alan tutkimustahot mahdollisimman monipuolisesti. Ministeri Hassi piti esitystä hyvänä. Hänen mielestään on tärkeätä kehittää viheralan tutkimusta siten, että saadun tiedon avulla voidaan monipuolistaa kaupunkiluontoa ja samalla lisätä ympäristömme esteettisyyttä ja viihtyisyyttä. Jäämme odottelemaan ympäristöministeriön toimia. Viheralan kansainvälinen tutkimus on lisääntynyt huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Myös tieteiden välinen ja Euroopan maiden välinen verkostoituminen on vahvistunut. Vuonna 1997 perustettiin EU:n alainen COST -hanke 'Urban Forests and Trees'. Siihen osallistuu kaikkiaan 22 Euroopan maata ja toiminta-aika on viisi vuotta. COST -hankkeessa osallistujamaiden tutkimukset koottiin yhdeksi kirjaksi, 'Research and Development in urban forestry in Europe'. Kirja ilmestyi vuonna 1999 ja se käsittää alan tutkimustietoa viimeiseltä 15 vuodelta. Hankkeessa on tehty useita pilottitutkimuksia ja perustettu laajempia EU -rahoitteisia tutkimushankkeita. Seuraavana tavoitteena on julkaista alan ammattilaisille tarkoitettu kirja kaupunkipuista ja viheralueista vuoden 2002 aikana. Tutkimusyhteistyö on tiivistynyt huomattavasti myös Pohjoismaiden välillä. Parhaillaan on käynnissä kolmevuotinen yhteispohjoismainen tutkimushanke, missä pääpaino on kaupunkimetsien suunnittelussa ja hoidossa. Tutkimusyhteistyötä ollaan laajentamassa myös Baltian maihin. Naapurimaiden välinen yhteistyö on tärkeää erityisesti samantyyppisten kasvuolosuhteiden ja metsäisen kaupunkirakenteen vuoksi. Lopuksi tarkastelen lähemmin omaa tutkimusalaani, kaupunkimetsien ja muiden viheralueiden suunnittelua ja hoitoa. Viheralueiden hoito-ohjeiden mukaan hoidolla pyritään 1. turvaamaan ekologista kestävyyttä, 2. kehittämään viihtyisä asuin- ja virkistysympäristö, 3. ylläpitämään monipuolista kaupunkiluontoa, 4. lisäämään suojavaikutuksia, 5. elävöittämään kaupunkikuvaa, 3

7 6. luomaan edellytykset ympäristökasvatukselle, 7. säilyttämään kulttuuriarvoja ja 8. hoitamaan viheralueita taloudellisesti. Viheralueiden hoidolle asetettujen tavoitteiden toteutuminen näkyy luonnossa hyvin hitaasti. Jos tavoitteena on esimerkiksi lisätä vanhojen metsien määrää, toimenpiteiden tulee tähdätä siihen johdonmukaisesti vuosikymmeniä. Yhdessä sovittujen tavoitteiden puuttuessa viheralueiden hoito voi muuttua nopeassakin tahdissa, jos kunnan vastuuhenkilöt vaihtuvat tai kunnalle tulee talousvaikeuksia. Viheralueiden hoidon perustaksi tarvitaan strategiatason viheralueohjelmaa, missä määritellään viheralueiden suunnittelun ja hoidon pitkän tähtäimen periaatteet ja kehittämisen painopisteet. Kuten edellä on käynyt ilmi, kunnat ovat suurin viheralueiden ja metsien omistaja taajamissa. Käytännössä kuitenkin suurimmalla osalla kuntia ei ole selkeitä tavoitteita viheralueiden hoidolle. Tutkimusten mukaan vain kuusi prosenttia kunnista on laatinut strategiatason viheralueohjelman. Kaupungeista edelläkävijöitä ovat mm. Helsinki, Hämeenlinna, Vantaa ja Espoo. Viheralueisiin kohdistuu käyttäjien taholta monia odotuksia ja käyttöpaineita. Viheralueiden tulisi tarjota pitkällä tähtäimellä mahdollisimman monipuolisia palveluita, joiden tulisi olla yhteen sovitettavissa keskenään. Joissakin tapauksissa esimerkiksi metsän esteettisyyden ja monimuotoisuuden välille saattaa syntyä ristiriitoja. Metsäntutkimuslaitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan asukkaiden suhtautuminen kuolleisiin puihin ja luonnontilaisuuteen on melko polarisoitunutta. Osa asukkaista haluaa luonnontilaisuutta ja toiset taas arvostavat hoidettua ympäristöä sen turvallisuuden ja viihtyisyyden takia. Erilaisten arvojen ja käyttömuotojen yhteensovittamiseksi muutamat kunnat (n. 18 %) käyttävät ns. vuorovaikutteista suunnittelua, millä tarkoitetaan paikallisten asukkaiden ja alueen käyttäjien ottamista mukaan viheralueiden suunnitteluun. Työmuoto on uusi ja kunnilla on käytössään monenlaisia sovellutuksia. Monitavoitteeseen hoitoon kuuluu myös viheralueiden jakaminen käytön ja hoidon mukaan erilaisiin alueisiin kuten puistoihin, ulkoilumetsiin, maisemanhoito-alueisiin, suojavyöhykkeisiin ja luonnontilaisiin alueisiin. Tältä pohjalta määräytyvät kunkin alueen hoidon tavoitteet ja menetelmät. Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki perustuu kestävän kehityksen periaatteille. Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen on laissa nostettu keskeiseksi tavoitteeksi alueiden käytön suunnittelussa. Laissa korostetaan myös vuorovaikutteisuutta suunnittelun kaikilla tasoilla. Lain soveltamisen keskeinen väline on maankäytön suunnittelu, jonka kehittämis- ja ohjausvastuu on ympäristöministeriöllä. Käytännön suunnittelu- ja toteutusvastuu on kunnilla. Maankäytön suunnittelussa viheralueet tulisi säilyttää mahdollisimman yhtenäisinä, jotta ne pystyvät tuottamaan monipuolisia hyötyjä ja ovat ekologisesti kestäviä. Kaupunkiympäristön viihtyisyyteen vaikuttavat merkittävästi myös viheralueiden määrä, laatu ja saavutettavuus. Metsäiseen kaupunkikulttuuriin kasvaneelle suomalaiselle ei liene yhdentekevää sekään, missä määrin kaupungeissa pyritään säilyttämään metsäluontoa ja minkä verran rakentamaan puistoja. Viheralueiden suunnittelun ja hoidon päätöksenteko tulee monimutkaistumaan entisestään. Yhä laajemman päätöksen tekijöiden verkoston tehtävänä on integroida yhteen monia käyttömuotoja ja hoidon tavoitteita. Tulevaisuus on haasteellinen niin yhdyskuntasuunnittelulle kuin viheraluesuunnittelullekin. Monitieteistä tutkimusta ja tutkimuksen ja käytännön tiivistä 4

8 yhteistyötä tullaan entistä enemmän tarvitsemaan päätöksenteon tueksi. 5

9 6 Kansanedustaja, ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen KOMMENTTIPUHEENVUORO Maankäyttö- ja rakennuslain hyviin tavoitteisiin ja vuorovaikutteiseen suunnitteluun tähtäävien pykälien soveltaminen on vaikeaa - erityisen vaikeaa se vaikuttaa olevan viheralueiden osalta. Tämä koskee kaupunkikuvallisesti tärkeitä ja ihmisen jokapäiväiseen elämään vahvasti vaikuttavia alueita - kuten mm. keskeisiä puistoja - ja niitä kohdanneita muutostöitä. Meillä on erinomainen Maankäyttö- ja rakennuslaki. Kyse on jälleen kerran lain implementoinnista - sen täytäntöönpanosta ja sen hengen mutta myös lain kirjaimen toteuttamisesta. Viheralueiden tulee siis olla vuorovaikutteisen suunnittelun kohteena. Niihin kohdistuvat toimet vaikuttavat vahvasti ympäristöömme, sen saastekuorman hallintaan ja myös omaan mielenterveyteemme ja mielenrauhaamme. Heikennetäänkö viheralueiden luonnon monimuotoisuutta, tehdäänkö kaikista puistoista puuhamaita? MRL:n 1 määrittelee lain yleisen tavoitteen, edellytyksien luomisen hyvälle elinympäristölle - edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Tuo ekologinen osa taipuu nykyään jäämään taloudellisen "kestävän kehityksen" jalkoihin! MRL:n 4 määrittelee alueiden käytön suunnittelujärjestelmät, erilaiset kaavamuodot mutta myös valtakunnalliset alueidenkäytön tavoitteet, joista lain tarkemmin säädetään. Tätä koskevassa Valtioneuvoston selonteossa on erityisesti painotettu yhdyskuntarakennetta, sen tiivistämistä ja tätä kautta saatavaa kasvihuonekaasujen päästöjen vähentymä. 5 :ssä todetaan 11 tärkeää alueiden käytön suunnittelun tavoitetta MRL 9 :n mukaan kaavan aiheuttamat ympäristövaikutukset on selvitettävä - myös miten kaavat vaikuttavat viheralueisiin! Maankäyttö- ja rakennuslain 54 toteaa puolestaan: Rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia, eikä niihin liittyviä arvoja saa hävittää Vuorovaikutuksesta kaavaa valmisteltaessa säädetään 62, tärkeä osallistumis- ja arviointisuunnitelmasta 63 :ssä. Oleellista on siis ymmärtää viheralueet samalla tavoin tärkeiksi muin muukin kaavoituksen kohteena oleva tai vielä tärkeämpi! Todellisuus on vain niin vaikeaa! Monien kuntien kaavoittajat ovat jäljessä ajastaan - lain hengestä mutta myös sen kirjaimesta!! Hallinto-oikeuksilla tulee olemaan tässä työmaa! Valitettavasti keskikokoisen suomalaisen kaupungin puutarhurin kanta: ei puistorakentamisessa voi torieukoilta neuvoa kysyä, on valitettavasti vielä arkipäivää!

10 7 Irja Löfström painottaa juuri oikein viheralueiden suojatehtävää, liikenteen saasteet, ilman epäpuhtaudet, melu jne. Suomalaiseen tierakentamiseen kuuluu valitettavasti teiden ympäristöjen autioittaminen. Luodaan hehtaareja lentokenttää. Tiet ovat pahimmillaan satojen metrien levyisiä, maisemaa halkovia kiitoratoja. Tutkimustyön merkitys - esimerkkinä Irja Löfström toi sattuvasta yksittäispuiden hoidon osaamisen lisäämisen. Suomessahan on maan tapana poistaa kaikki ne puut, jotka saattaisivat joskus kaatua auton päälle. Irja Löfgrenin lista viheralueiden hoito-ohjeiden päämääristä vaikuttaa erityisen hyvältä! 1) turvaamaan ekologista kestävyyttä 2) kehittämään viihtyisiä asuin- ja virkistysympäristöä 3) ylläpitämään monipuolista kaupunkiluontoa 4) lisäämään suojavaikutuksia 5) elävöittämään kaupunkikuvaa 6) luomaan edellytykset ympäristökasvatukselle 7) säilyttämään kulttuuriarvoja 8) hoitamaan viheralueita taloudellisesti Todellakin - tarvitsemme "Viheralueiden hoidon perustaksi strategisen viheralueohjelman" kuten Irja Löfström esittää. Tämä tulee luoda vuorovaikutteisella suunnittelulla. Irja Löfström painottaa tässä aivan oikein MRL:n 5 pykälän neljättä momenttia: luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttämistä! Maankäyttö- ja rakennuslain erityisen hankala koetinkivi ovat juuri viheralueet. YHTEISET ONGELMAT: Tasapainon löytäminen tiivistetyn yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille! Liian tiiviissä taajamarakenteessa kärsivät myös tavoitellut kasvihuonekaasujen vähentämistavoitteet. Liiallinen puhdasoppisuus myös tässä asiassa enemmänkin vahingollista! Viheralueiden keskinäinen yhteys - ekologiset polut / käytävät myös taajama-alueille! LOPUKSI: Kaupunki- ja taajamarakenteen tiivistäminen on siis huomioitu Kansallisessa ilmastostrategiassa. Sen varaan on laskettu myös useamman miljoonan tonnin CO2 - vähenemä. Toteuttamisapuna ovat Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet.

11 8 Psykologian professori Kalevi Korpela Tampereen yliopisto VIHERALUEIDEN MERKITYS IHMISELLE Useat ympäristöpsykologiset (kts. Aura, Horelli & Korpela, 1997) tutkimukset osoittavat viheralueiden ja -ympäristöjen olevan tärkeitä ihmisen mielenterveyden ja terveyden kannalta. Näitä ovat ensiksikin ihmisten mielipaikkoja ja ympäristömieltymyksiä koskevat tutkimukset. Suomessa on 90-luvulla toteutettu osallistuvan suunnittelun kokeiluja, jotka tutkija Marketta Kytän mukaan osoittavat jo 6-vuotiaiden lasten kykenevän analysoimaan järkevästi omaa elinpiiriään. Yhteisenä piirteenä lasten suunnitelmille näyttää olevan paitsi kaikenikäisille tarkoitetun mielekkään tekemisen korostaminen myös luonnon, erityisesti vesielementin tärkeys. Viherympäristöjen terveysvaikutuksia on selvitetty erityisesti ns. elvyttävien ympäristöjen tutkimuksissa, joissa tutkitaan erilaisten ympäristöjen vaikutusta ihmisen stressireaktioihin. Asuinalueen viheralueet ovat monille mielipaikkoja, jotka vaikuttavat koettuun terveydentilaan ja auttavat tulemaan toimeen meluhaittojen kanssa Maaliskuussa 2001 julkistettu YM:n ja LM:n rahoittama tutkimus Melukylä vai mansikkapaikka? selvitti seitsemän Helsingin seudun täydennysrakentamisalueen asukkaiden mielipiteitä asumisesta ja terveydestä. Tutkitut alueet olivat Ruoholahti, Näkinpuisto, Kumpula-Toukola, Eestinkallio-Puolarniitty, Latokaski, Leppävaara ja Kilo vuotiaita vastaajia oli 467. Tutkimustulokset kertovat, että kaikilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli kaikkein useimmin jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku. Siis kaupungin sisäinen luonto, vesi- tai viheralue. Tällaisia paikkoja mielipaikoikseen valitsi n. 52% vastaajista. Esimerkiksi Leppävaarassa se oli usein Albergan kartanon puisto, Ruoholahdessa kanavanranta ja Näkinpuistossa Tokoinranta. Helsingin keskustan Näkinpuistossa luontoympäristöt valittiin mielipaikaksi jopa suhteellisesti kaikkein useimmin. Luontomielipaikassa kaikkein tärkeintä on luonnonläheisyys ja rauha. Tutkimuksessa saatiin aikuisväestöstä ensimmäistä kertaa tietoa mielipaikassa käymisen yhteydestä koettuun terveydentilaan. Ne, jotka arvioivat terveydentilansa huonoksi ja joilla oli mielestään paljon ruumiillisia pikkuvaivoja kuten päänsärkyä tai voimattomuutta, valitsivat muita useammin mielipaikan luonnosta. Luontopaikassa - mutta ei muissa mielipaikoissa - käytiin sitä useammin, mitä enemmän näitä pikkuvaivoja oli. Mieluisilla luontopaikoilla oli merkitystä mielialan kannalta: niissä elvyttiin stressistä ja mieliala kohentui. Stressaantuneisuus, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus muuttui mielipaikassa pirteydeksi, helpottuneisuudeksi ja iloisuudeksi. Myös melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä. Sekä meluherkät että meluisassa paikassa asuvat vastaajat valitsivat mielipaikakseen luontopaikan muita useammin. Luontoympäristöjen mieluisuutta perusteltiinkin muita paikkoja useammin juuri rauhallisuudella ja niissä mainittiin useimmin vain oleiltavan ja rentouduttavan.

12 Tietotekiikka- ja taideteollisuusammattilaisille luonnonrauha tärkeämpää kuin shoppailu tai kulttuurielämykset Keväällä 1999 YTK teki Helsingin seudulle (Helsinki, Espoo, Vantaa, muut kehyskunnat) suunnatun kyselytutkimuksen tietotekniikka- ja taideteollisuusammattilaisille (Ilmonen ym., 2000). Vastaajia oli yhteensä 485 ja he olivat pääosin vuotiaita. Luonnon merkitys korostui näissäkin vastauksissa monin tavoin: peräti neljä viidestä (oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väittämän kanssa) kaipasi vapaa-aikana luonnonrauhaa ja useamman kuin joka toisen mielestä mieluisin tapa viettää vapaa-aikaa on luonnossa liikkuminen. Molemmat asiat olivat tärkeämpiä kuin shoppailu keskustassa tai sen ulkopuolella marketeissa. Vapaa-aika luonnossa oli myös tärkeämpi kuin keskustan kulttuuripalvelujen tarjoamat elämykset, erityisesti tietotekniikka-ammattilaisille (Hirvonen, 2000, 152). Kun vastaajilta kysyttiin avoimilla kysymyksillä asuinalueen parhaita puolia, asuinpaikasta riippumatta molemmissa ammattilaisryhmissä luonto, maisema ja rauhallisuus mainittiin useimmin (Ilmonen, 2000). Ne muodostivat 34-40% maininnoista. Kolmanneksi useimmin (11%) mainittiin palvelut. Myös 10 vuotta sitten tamperelaisille tehdyssä postikyselytutkimuksessa viheralueet olivat korostuneesti esillä ihmisten mielipaikkoina: 60% vastaajista valitsi Tammerkosken rantojen puiston, Pyynikin metsän ulkoilualueen tai Hatanpään kasvipuutarha-alueen mielipaikakseen luonnossa liikkumisen, virkistymisen ja rauhoittumisen takia (Korpela & Kyttä, 1991). Luontoympäristöt elvyttävät stressistä muitakin kuin suomalaisia Näitä viheralueiden ja luonnon merkitystä korostavia tuloksia selitetään usein suomalaisten metsäläisyydellä ja poikkeuksellisen vahvalla siteellä luontoon. Voi olla niinkin, mutta luontosuhteen tietyt perustekijät (maiseman prosessointi aivoissa ja mm. stressi- ja tunnereaktiot) voivat olla ihmiselle lajina tyypillisiä. Viime vuosina on nimittäin tullut julki tutkimustuloksia, jotka osoittavat, että kysyttäessä ihmisten mielipaikkaa luonto ja koti ovat yliedustettuina myös amerikkalaisten, irlantilaisten ja senegalilaisten opiskelijoiden, virolaisten lasten ja nuorten kuin myös eri Itä-Euroopan maista Saksaan palanneiden etnisesti saksalaisten vastauksissa. Yliedustuskin on hyvin samanlaista: n. 50% mainitsee luonnon ja viheralueen mielipaikakseen ja n. 25% oman kodin tai pihan. Mielestäni viheralueiden mielenterveydellistä ja terveydellistä merkitystä tuleekin tarkastella sosiaalisten suhteiden, stressin säätelyn ja ympäristön tunnesävyn prosessoinnin näkökulmasta. Mielipaikka on ensinnäkin yksityisyyttä, omaa rauhaa. Se on valtaosalle ihmisiä kaupunkimaisen elämäntavan kiireen, melun ja muitten ihmisten huomioonottamisen vastapaino. Siksi luonto ja oma koti valitaan mielipaikoiksi niin usein. Ihmisen sosiaalinen elämä voidaankin nähdä ikään kuin heiluriliikkeenä yhteisyyden ja yksityisyyden etsimisen välillä (Aura, Horelli & Korpela, 1997). Tarvitsemme yksityisyyttä sosiaalisuuden vastapainoksi. Kun sosiaalisuuden pakkoja ja vaatimuksia on liikaa, haemme aktiivisesti mahdollisuutta yksityisyyteen ja päinvastoin. Vastaavasti psyykkinen elämä on jatkuvaa mielialan, tunteiden ja minäkokemuksen säätelyä. Mielipaikat ovat osa näitä säätelytapahtumia; ne ovat eräs keino vaikuttaa omaan oloon ja mielialaan ja saada riittävä määrä yksityisyyttä. Luonnossa ja kotona oma rauha ja yksityisyys saavutetaan kenties helpoimmin. Toiseksi tiedetään paitsi em. kyselytutkimusten myös kokeellisten laboratorio- ja kenttätutkimusten nojalla, että puistot ja puistomaiset luontomaisemat vähentävät stressaantuneisuutta, elvyttävät stressistä luvulta lähtien on tehty amerikkalaisin, suomalaisin ja ruotsalaisin koehenkilöin kokeellista tutkimusta, joka johdonmukaisesti osoittaa, että luontoaltistuksella on lyhytaikaisia, melko nopeasti esille tulevia 9

13 1. fysiologisia vaikutuksia, 2. mielialaa muuttavia vaikutuksia 3. ja tarkkaavuutta ja keskittymistä edellyttävää toimintaa tehostavia vaikutuksia yleensä kohtalaisen lievien stressitilanteiden jälkeen. Tutkimukset osoittavat, että pelkkä puistomaisen luontonäkymän katseleminen muuttaa stressaantuneen ihmisen aivojen, sydämen ja lihasten toimintaa rentoutuneeksi jo 5-7 minuutissa. Tämä elpyminen tapahtuu nopeammin ja selvästi tehokkaammin katsottaessa luontonäkymää kuin katsottaessa kasvitonta kaupunkinäkymää. Elvyttävien ympäristöjen tutkijat vetoavat em. ilmiön selittämisessä useimmiten evoluutiopsykologisiin selitysmalleihin, joissa korostetaan ihmisen pitkää luontoympäristöissä tapahtunutta kehityshistoriaa. Oletetaan, että fyysistä ympäristöä ja erityisesti sen luontosisältöjä on lajinkehityksen aikana viritytty arvioimaan äärimmäisen nopeasti, tunteenomaisesti ja automaattisesti nimenomaan lajinsäilymisen kannalta. Tunnistamme ympäristöstä nopeasti elämää ylläpitäviä piirteitä kuten vihreää kasvillisuutta ja vettä. Tällainen automaattinen reagointitaipumus voisi olla ihmislajille yhteistä perintöä vastaavalla tavalla kuin meillä on myötäsyntyinen valmius ihmiskasvojen havaitsemiseen ja tunnistamiseen. Viime vuonna Tampereen yliopistossa tekemässämme kokeessa onkin ensimmäistä kertaa maailmassa osoitettu, että tällaista maiseman tunnesävyn arviointia tosiaankin tapahtuu jopa 200 millisekunnissa (Korpela ym., arvioitavana). Tulokset osoittivat, että viherympäristö herättää salamannopeasti valmiuden tunnistaa nimenomaan myönteistä tunnesävyä, iloa, kun taas ankea betoniparkkihalli herättää valmiuden reagoida kielteiseen tunnesävyyn, vihaisuuteen. Näin nopea prosessointi viittaa automaattiseen ja ei-tietoiseen, luultavasti aivojen lajinkehityksellisesti vanhimmissa osissa tapahtuvaan analyysiin. Nyt voisi siis sanoa, että koska viherympäristöjen rentouttavat fysiologiset vaikutukset ja mielialan ja toimintakyvyn parantuminen syntyvät kohtalaisen nopeasti, viimeistään muutamassa minuutissa lievien stressitilanteiden jälkeen, viheralueet ovat tärkeitä juuri päivittäisen stressaantuneisuuden elvyttäjinä ja yksityisyyden tarjoajina. Siksi ja koska niiden saavutettavuus on hyvä ja kynnys menemiselle matala ne ovat suosittuja mielipaikkoja. Ehkä siksi myös kulttuuripalvelut häviävät em. ammattilaistenkin haastatteluissa tärkeydessä luonnolle. Asuinalueen epämiellyttävät paikat aiheuttavat pahaa oloa ja psyykkistä kuormitusta Viheralueiden terveysvaikutuksia koskevien tutkimustulosten nojalla viheralueiden jatkuvuus aivan kaupunkien ydinkeskustoihin saakka ja lähiympäristön viherrakentaminen on tärkeää. Paitsi puistoja olisi hyvä miettiä, mitä viherympäristöä jokaisen kotoa tai työpaikalta on 3 minuutin kävelymatkan sisällä. Samalla on hyvä huomata, että fyysinen ympäristö voi vaikuttaa toimintaamme, mielialaamme ja sitä kautta ehkä terveyteemmekin myös kielteisesti. Melukylä vai mansikkapaikka tutkimuksessa useimmin mainitut asuinalueen epämiellyttävät paikat olivat kaikilla tutkimusalueilla meluisia liikenneväyliä, epäsosiaalisen toiminnan tyyssijoiksi nähtyjä markettien, ravintoloiden tai asemien lähitienoita tai vastenmieliseksi koettuja rakennuksia ja asuinympäristöjä. Epämiellyttävät paikat rajasivat liikkumista ja reittivalintoja, koska niitä kerrottiin välteltävän ja ne kierrettiin mahdollisimman kaukaa. Ne myös aiheuttivat monelaista pahaa oloa ja psyykkistä kuormitusta. Suuret kadut, ryteikköalueet tai talorykelmät olivat etupäässä vihaa nostattavia, pelottavia, ahdistavia, masentavia tai kuvottavia. Rakentaminen ja yhdyskun- 10

14 tasuunnittelu näyttäytyvät asukkaille epämiellyttävissä paikoissa piittaamattomuutena ja arvojen rappiona. Monet kokivat lähes päivittäin paikkojen aiheuttamaa ärtymystä, fyysistä pahan olon tunnetta ja halua kiiruhtaa äkkiä pois tai tunteita tyytymättömyydestä raivotilaan. Tällaiset kokemukset näyttävät stressitutkimuksen näkökulmasta ns. arkipäivän harmeilta, joiden tiedetään olevan yhteydessä esim. flunssa-, pää- ja selkäkipuoireiden määrään seuraavana päivänä. Se, että suomalainen kaupunkitila - julkinen, yhteinen ympäristömme - voi aiheuttaa ihmisille tällaista pahaa oloa, on yleisen mielenterveyden, arkkitehtuurin laadun ja sanoisiko yleisen elämän (arvokkuuden) tunnon vaalimisen kannalta huolestuttavaa. Fyysisen ympäristön myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia terveyteen ja mielenterveyteen tulisi tutkia enemmän, erityisesti kunnollisin seurantatutkimuksin. 11 Lähteet: Aura, S., Horelli, L. & Korpela, K. (1997) Ympäristöpsykologian perusteet. WSOY. Ilmonen, M., Hirvonen, J., Knuuti, L., Korhonen, H. & Lankinen, M. (2000) Rauhaa ja karnevaaleja. Tietoja taitoammattilaisten asumistavoitteet Helsingin seudulla. YTK:n julkaisuja B 78. Espoo. Korpela. K., Klemettilä, T. & Hietanen, J. (arvioitavana) Environmental scenes prime evaluation of vocal affect expressions. Cognition & Emotion. Korpela, K. & Kyttä, M. (1991) Ympäristöanalyysi Tampereella. Teoksessa C. Burman, M. Honkanen, T. Koho, K. Korpela, M.Kyttä, H. Lehtonen, P. Siitonen, S. Säätelä & P. Tuovinen: Ympäristön kokeminen ja havainnollistaminen. Esteettisesti ja laadullisesti korkeatasoinen fyysinen ympäristö ja uudet suunnittelutekniikat. Osa 2. Valtion teknillinen tutkimuskeskus, Tiedotteita 1235, Espoo. Melukylä vai mansikkapaikka? (2001) Asukkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä asuinalueiden terveellisyydestä. Suomen ympäristö 467, Helsinki: Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto.

15 12 Kaupunkiekologian professori Jari Niemelä Ekologian ja systematiikan laitos, Helsingin yliopisto VIHERALUEIDEN EKOLOGINEN KESTÄVYYS JA TIIVISTYVÄ KAUPUNKIRAKENNE 1. Tiivistyvän kaupunkirakenteen asettamat ekologiset haasteet Suomen väestöstä jo yli 80 prosenttia asuu kaupungeissa tai taajamissa ja kaupunkilaisten osuus tulee kasvamaan lähivuosina. Erityisesti pääkaupunkiseudun kunnat ja muut kasvukeskukset kasvattavat väkilukuaan tuntuvasti. Yhä suurempi osa väestöämme siis pakkautuu yhä pienemmälle maa-alalle. Tämä lisää asuntojen rakentamistarvetta, joka voi tapahtua joko perustamalla kokonaan uusia asuntoalueita tai tiivistämällä (eheyttämällä) olemassa olevia asuinalueita. Kaikki tämä asuntoalueiden ja niitä palvelevan infrastruktuurin rakentaminen nakertaa kuitenkin kaupunkien viherympäristöä. Kaupunkien viheralueet ovat tärkeitä sekä asukkaille (esim. virkistyalueina) että luonnon monimuotoisuuden säilymiselle. Jotta viheralueet säilyisivät kaupungeissamme rakentamisen paineessa, tarvitaan monipuolista suunnittelua. Lisäksi muuttoliike, asukkaiden vaatimukset ja muuttuvat näkemykset viheralueiden hoidosta asettavat uusia vaatimuksia maankäytön suunnittelulle. Muutokset näkyvät jo. Suunnittelu ei enää ole pelkästään virkamiestyötä, vaan asukkaat halutaan siihen mukaan tuomaan oma näkemyksensä. Helsinki on aloittanut asukkaiden kanssa yhteistyössä tehtävän viheralueiden vuorovaikutteisen suunnittelun, josta on jo saatu myönteisiä kokemuksia. Monitahoisen osallistamisen lisäksi onnistunut maankäytön suunnittelu edellyttää runsaasti tietoa suunniteltavista alueista ja siitä, miten suunnitellut toimenpiteet vaikuttavat ympäristöön (Niemelä 1999a,b,c, 2000a). Vaikka suunnittelun pohjaksi tarvittavaa luontotietoa on kaupungeissamme jonkin verran, se ei välttämättä ole suunnittelijoille ja päätöksentekijöille käyttökelpoisessa muodossa (Kuuluvainen 1999). Tarvitaan siis yhtäältä ekologisen tutkimustiedon saattamista käyttökelpoisemmaksi ja toisaalta systemaattisen luontotiedon kartuttamista suunnittelun perustaksi. 2. Mitä ekologinen kestävyys voisi olla? Kestävä kehitys nousi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi noin 1980-luvun lopulla ns. Bruntlandin komitean mietinnön perusteella. Kestävyyden määritelmästä on siitä lähtien keskusteltu (ajoittain kiivaastikin). Laajimmillaan käsite tarkoittaa sitä, että nyt tehtävillä päätöksillä ei pidä sulkea tulevien sukupolvien mahdollisuuksia käyttää luonnon resursseja eli tulevilla sukupolville tulisi taata samat mahdollisuudet päätöksentekoon kuin meillä nyt on. Tällaista määritelmää voisi kuvata ei suljeta mahdollisuuksien ovia periaatteeksi. Tätä määritelmää on kuitenkin moitittu liian laajaksi ja saavuttamattomaksi. Määrittelyä ja käsitteen hahmottamista voidaan jäsentää jakamalla kestävyys osiinsa. Yleensä kestävyys jaetaan kolmeen osa-alueeseen: ekologinen, sosio-kulttuurinen ja taloudellinen. Lienee mahdollista saavuttaa ainakin tietyllä alueella ja tietyllä aikavälillä kestävyys jonkin osaalueen suhteen. On esimerkiksi sanottu, että Suomen metsätalous on taloudellisesti kestävää.

16 Mutta huomattavasti vaikempaa on saavuttaa totaalikestävyys eli kestävyys kaikkien kestävyyden osa-alueiden suhteen samanaikaisesti. Ehkäpä se ei ole lainkaan mahdollista. Tästä vaikeasta (mahdottomasta?) saavuttamisesta johtuen monet ovat todenneet, että kestävyys ei ole käyttökelpoinen käsite ja lähestymistapa. Jos kestävyys kuitenkin määritellään hieman eri tavoin eli ennemminkin jatkuvaksi prosessiksi ja lähestymistavaksi luonnonvarojen käyttöön, niin sen käyttökelpoisuus paranee (kts. Holling ym. 1999). Tällainen pragmaattinen lähestymistapa onkin otettu käyttöön monessa yhteydessä. Voidaan ajatella, että tämä on luovuttamista, mutta uskoisin, että realistisiin tavoitteisiin pyrkiminen rohkaisee paremmin yhteiskuntaa pysymään kestävyyden tiellä kuin jo etukäteen saavuttamattomaksi asetettu tavoite. Tässä yhteydessä on myös tarpeen lyhyesti määritellä ekologia. Vaikka ekologia voidaankin käsittää usealla tavalla ja voidaan esimerkiksi korostaa käsitteen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia (kuten yhteiskunnallinen ekologinen liike), tarkoitan tässä kirjoituksessa ekologialla luonnontiede-ekologiaa, joka määritellään lyhyesti näin: ekologia on eliöiden esiintymistä ja runsautta sekä näihin vaikuttavia elollisia ja elottomia tekijöitä tutkiva luonnontiede. Mitä ekologinen kestävyys sitten on? Yllämainitut kestävyyden ja ekologian määritelmät yhdistämällä näkisin, että ekologinen kestävyys on prosessi, jolla pyritään turvaamaan ekosysteemien toiminta pitkällä tähtäimellä. Tämä on tärkeää, jotta ekosysteemit voisivat tuottaa sekä itselleen että ihmiselle tärkeitä tuotteita (esim. ravintoa) ja palveluita (esim. veden kierto, ilman puhdistus, kasvien pölytys, luonnon kauneusarvot). Miten tiedämme onko toimintamme ekologisesti kestävää? Täydellisen varmuuden saaminen on vaikeaa, mutta indikaattoreita on kehitetty (esim. Helsingin kestävän kehityksen A-indikaattorit 2000). Indikaattorina voi toimia jokin ekosysteemin toiminnan suora mittari, kuten hyönteisten suorittama hyötykasvien pölytys, missä onkin joissain maissa havaittu muutoksia huonompaan suuntaan viime aikoina. Voidaan myös ajatella, että luonnon monimuotoisuus ja siinä tapahtuvat muutokset ovat ekologisen kestävyyden mittari. Monimuotoisuutta voivat indikoida esimerkiksi tietyt lajit ja niiden yksilömäärät. Esimerkiksi lintujen laji- ja yksilömääriä käytetään monimuotoisuuden indikaattoreina. 3. Kaupunkien viherympäristön erityispiirteet Ekologiset ilmiöt ja prosessit ovat sinällään samoja kaupunkien viheralueilla ja ympäröivässä maaseutuluonnossa. Tästä syystä kaupunkien viheralueet ovat yhtä arvokasta luontoa kuin maaseutu- tai erämaaluonto. Usein ihminen kuitenkin arvottaa luontoa muista kuin ekologisista lähtökohdista ja päättelee, että kaupunkien viheralueet ovat jotenkin huonoa luontoa ihmisen voimakkaasta vaikutuksesta (esimerkiksi kuluneisuudesta) johtuen (Niemelä 2000b). Mutta viheralueet ovat kaupunkilaisille hyvinkin arvokasta lähiluontoa, jonka he kokevat työ- tai koulumatkallaan ja ulkoillessaan. Lähiluonnon kokemisesta halutaan myös pitää kiinni. Tästä ovat osoituksena useat konfliktit rakentajien ja viheralueita puolustavien asukkaiden välillä. Viheraluiden läheisyys myös nostaa asuntojen hintoja, joten asukkaat pitävät kaupunkiluontoa arvokkaana myös taloudellissa mielessä. Vaikka kaupunkiluonto toimii ekologisesti samoin kuin ympäröivä maaseutuluonto, luonnehtivat kaupunkiluontoa tietyt ekologiset erityispiirteet. Ensinnäkin viheralueet (esimerkiksi puistot) ovat toisistaan eristyneitä muodostaen viherlaikkusaariston rakennetun ympäristön muodostamassa meressä. Esimerkiksi kaupungin puhelinluettelon kartasta voidaan havaita miten pieniä ja toisistaan erillisiä, katujen ja rakennusten eristämiä laikkuja viheralueet ovat. Tämä eristyneisyys vaikeuttaa lajien liikkumista viherlaikusta toiseen. Esimerkiksi siilille katujen ylittäminen on vaarallista autoliikenteen takia. 13

17 Toiseksi viheralueita luontaista ekologista kehitystä häiritään. Tämä voi johtua yhtäältä virkistyskäytön aiheuttamasta kulutuksesta, joka pahimmillaan johtaa kasvillisuuden täydelliseen häviämiseen. Toisaalta monet viheralueet pidetään tarkoituksellisesti siisteinä esimerkikisi nurmikkoa ja muuta kasvillisuutta leikaten. Tällaisilla paikoilla esiintyy tyypillistä kasvillisuuden kehityksen alkuvaiheen lajistoa, joka on sopeutunut jatkuviin ja voimakkaisiin häiriöihin. Puistot ovat hyvä esimerkki voimakkaan häiriön alaisesta viheralueesta. Mutta monimuotoisuus voi hoidetuissa puistoissakin olla yllättävän korkea. Esimerkiksi Helsingin puistoista löytyi yli 200 putkilokasvilajia (Kurtto & Helynranta 1998). Toisaalta intensiivinen hoito ja kulutus karkottaa monia lajeja. Päästäisiä ei tavata hoidetuissa puistoissa ja vesieläimet, kuten sammakot, ovat harvinaistuneet Helsingissä (Kinnunen 1999). Kolmanneksi lajien invaasiot joko kyseisen kaupungin lähialueilta tai muista maista ovat yleisiä. Esimerkiksi Helsingissä tavattavista runsaasta tuhannesta putkilokasvilajista noin 60 prosenttia on tulokaslajeja (Kurtto & Helynranta 1998). Nämä tulokkaat yhtäältä nostavat kaupunkien kasvilajien määrää, mutta saattavat toisaalta kilpailullaan syrjäyttää alkuperäisiä lajeja. Lisäksi eräät kotimaiset lajit ovat sopeutuneet kaupunkiympäristöihin. Kettu on useasti tavattu Helsingin Itäkeskuksen metroaseman liepeiltä ja pohjanlepakon on todettu saalistavan katuvaloihin hakeutuvia hyönteisiä (Pietilä 1999). Kaikesta huolimatta kaupunkien eliölajisto ja sitä kautta kaupunkiluonnon monimuotoisuus on rikasta. Esimerkiksi Helsingistä on tavattu lähes kaikki Uudellamaalla tavatut nisäkäslajit joitain suurpetoja lukuunottamatta (Pietilä 1999). Lisäksi joutomailla ja muilla tyypillisillä kaupunkiviheralueilla lajimäärä saattaa olla yllättävän korkea. Esimerkiksi Vantaalla joutomaiden kasvilajimäärä on melkein kaksi kertaa suurempi kuin lehtometsien, mikä johtuu nimenomaan erilaisten tuloskalajien korkeasta määrästä joutomailla verrattuna lehtometsiin (Ranta & Siitonen 1996). Kaupungeissa on tyypillisesti erilaisia tyhjiä tontteja, joutomaita ja muita välialueita, jotka rikastuttavat kaupunkiluontoa ja ylläpitävät kaupunkiluonnon monimuotoisuutta. Rakentamatonta maata, ellei se ole kaavoitettu viheralueeksi, pidetään kuitenkin usein rakennusmaan reservinä. Kuntien tulisi ohjata kaavoituksella maankäyttöä luonnonarvot paremmin huomioivaan suuntaan. Kuntien tähänastiseen haluttomuuteen vaikuttanee se, että luonnon arvoja, mm. monimuotoisuutta ja harvinaisten lajien elinpaikkoja, ei ole kyetty kyllin vahvasti liittämään maankäytön suunnitteluun. Puuttuu määrittelyitä siitä, mikä on monimuotoisuuden arvo, missä arvokkaat luontokohteet sijaitsevat ja miten ne tulisi ottaa huomioon maankäyttöä suunniteltaessa. Tällaisen tiedon tuottamisessa kaupunkien ekologinen tutkimus on ensiarvoisen tärkeää (Niemelä 1999b). 4. Miten tiivistyvä kaupunkirakenne vaikuttaa viheralueiden ekologiseen kestävyyteen? Kaupunkien hallinto ja myös asukkaat ovat vaikean tilanteen edessä. Yhtäältä kaupunkeihin tulisi rakentaa lisää asuntoja, kouluja, palveluita ja näitä yhdistäviä teitä, mutta toisaalta tämä supistaa arvokkaiden viheralueiden pinta-alaa. Miten yhteensovittaa rakentamisen ja luonnon tarpeet sisältäen asukkaiden virkistys- ja luontokokemustarpeet kaupungeissa? Hallinnollisen viitekehyksen luo se, että viime aikoina kestävä kehitys ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen on muodostunut normaalitilaksi hallinnossa. Tämä johtuu monesta seikasta, joista mainittakoon kansainväliset monimuotoisuutta koskevat sopimukset, kansallinen lainsäädäntö, kansallinen biodiversiteettistrategia ja kuntien omat päätökset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että luonnon monimuotoisuus ja kestävä kehitys on otettava läpäisyperiaatteella huomioon kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. 14

18 Mitä sitten voitaisiin tehdä rakentamisen ja luonnon yhteensovittamiseksi? Lähtökohtana on se, että kaupungeissa luonto on vieläkin enemmän ihmisen alistamaa kuin maaseudulla tai erämaissa. Ihmisen toiminta ja tarpeet ovat kaupungeissa määräävässä asemassa. Toisaalta ekologia pitää pintansa kaupungeissakin. Viheralueet ovat dynaamisia ja sopeutuvia ekosysteemejä. Ellei viheraluetta asfaltoida, niin kyllä se jonkinlaisena viheralueena pysyy. Jos vaikkapa eduskuntatalon edessä oleva nurmikkokaistale jätetään hoitamatta, niin ei se siitä tuhoudu, vaan muuttuu hiljalleen oman kehityksensä myötä toisenlaiseksi. Omien mieltymystensä mukaan ihminen voi sitten arvottaa näitä erilaisia viheralueita, mutta ekologisesti ne ovat yhtä arvokasta luontoa. Pääperiaattena voidaan mielestäni pitää, että kaupungeissa tulisi yhtäältä olla viheralueita asukkaille ja toisaalta luontoa luonnon vuoksi (itseisarvona). Monet asukkaatkin arvostavat luontoa sen itsensä vuoksi riippumatta siitä käytetäänkö aluetta virkistykseen vai ei. Entä miten paljon viheralueita kaupungeissa pitäisi olla? Periaatteena voisi olla, että viheralueita (lähiluontoa) tulisi olla tarjolla kaikille asukkaille. Viheralueita tulisi myös olla kaupungin eri mittakaavatasoilla. Jokaisella tulisi olisi päivittäisen kävelyetäisyyden päässä ainakin pieni viheralue, kaupunginosissa tulisi olla virkistysalueita ja koko kaupungin mittakaavassa tulisi olla monimuotoisia ja laajoja viher- ja virkistysalueita. Nykyisellään tämä periaate toteutuu lähes kaikkialla Suomessa, jopa Helsingin tiiveimmin rakennetussa kivikeskustassa on lähes kaikkien asukkaiden tavoitettavissa jonkinlainen viheralue (usein puisto) lyhyehkön ja päivittäisen käynnin mahdollistavan matkan päässä. Ongelma on lähinnä se, että laajat ja yhtenäiset viheralueet nakertuvat nykyisin nopeasti yhä pienemmiksi. Tämä aiheuttaa virkistysmahdollisuuksien vähenemisen kaupungeissa ja asukkaiden siirtymisen kaupunkien ulkopuolisille virkistyalueilla, mikä puolestaan lisää liikennettä. Viheralueiden hupeneminen on myös omiaan kiidyttämään seutuistumista eli asukkaiden siirtymistä vehreämmille ja halvemmille alueille kapunkien liepeille ja ulkopuolelle. Tämä kehitys on selvästi nähtävissä pääkaupunkiseudulla. Asettakaamme siis arvomme oikeaan järjestykseen. Kaupunkien viheralueet ovat arvokasta luontoa, arvostakaamme niitä! 15 Lähdeluettelo Helsingin kestävän kehityksen A-indikaattorit Helsingin kaupungin tietokeskus, keskustelualoitteita 2000:1. Holling, C. S., Berkes, F. & Folke, C Science, sustainability and resource management. In: Berkes, F. & Folke, C. (eds), Linking social and ecological systems. Management practices and social mechanisms for building resilience. Pp Cambridge University Press. Kinnunen, H Nisäkkäät kaupunkiympäristössä: urbaaneista siileistä city-karhuihin. Ekologia kaupunkisuunnittelussa-symposiumi (abstrakti). Kurtto, A. & L. Helynranta (1998). Helsingin kasvit. Kukkivilta kiviltä metsän syliin. 400 s. Helsingin kaupungin ympäristökeskus ja Yliopistopaino, Helsinki. Kuuluvainen, E Ekologisen tiedon tarve kaupunkimetsien ja puistojen suunnittelussa ja hoidossa. Ekologia kaupunkisuunnittelussa -symposiumi (esitelmä ja sen abstrakti). Niemelä, J. 1999a. Suomalaisen kaupunkiluonnon monimuotoisuus ja ekologiset ominaispiirteet. Ympäristö ja terveys, 6: 6-9. Niemelä, J. 1999b. Ekologia kaupunkisuunnittelussa. Terra 111: Niemelä, J. 1999c. Kaupunkiekologia ja suomalaisten kaupunkien ekologiset piirteet. Luonnon Tutkija 5/1999: Niemelä, J. 2000a. Jääkö kaupungissa tilaa luonnolle? Suomen Luonto 3/2000: 45. Niemelä, J. 2000b. Luonnon ekologiset arvot. Teoksessa: Haapala, A. & Oksanen, M. (eds), Arvot ja luonnon arvottaminen. Gaudeamus, pp

19 Pietilä, H Helsingin eläinatlas. Nisäkkäät, matelijat ja sammakkoeläimet. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 8/99. Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan luonto, kasvit s. Vantaan kaupunki. 16

20 17 Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie Teknillinen korkeakoulu VIHERALUEET TÄMÄN PÄIVÄN KAUPUNKISUUNNITTELUSSA Viheralueet suunnittelukohteina ovat kuten kaupunkisuunnittelun muutkin osa-alueet vahvasti kulttuurisidonnaisia. Luonto ei ole siten koskaan vain luontoa vain ekologisten prosessien ja vuorovaikutussuhteiden verkosto vaan se on aina myös kulttuurisesti rakennettua. Ja kun sanon rakennettua, en tarkoita mitään epämääräistä subjektiivista tai kollektiivista mielikuvaa, jonka luontoalueet meissä synnyttävät. Kulttuurinen rakentaminen on jotain hyvin konkreettista: se ehkä alkaa sanoilla, mutta sitä seuraavat kaivinkoneet ja moottorisahat. Viheralueiden kulttuurista sisältöä määrittää kansallinen mentaliteettimme, kuten taipumuksemme kokea erilaiset luontokohteet haluttaviksi, pelottaviksi tai itsestään selviksi osiksi kaupunkiamme, mikä saa meidät maksamaan niiden läheisyydestä, välttämään niitä pimeän aikaan, tai puolustamaan niitä uhkaavia muutoksia vastaan. Mutta sitä määrittävät myös erilaiset ammatilliset kulttuurit ja käytännöt, joiden merkitys on vieläpä korostunut osana modernia suunnittelukulttuuria, jossa asiantuntijavaltaisuus ja selkeä vastuunjako eri ammattikuntien välillä on jatkuvasti lisääntynyt. Yhteiskunnan teknistyessä myös luonto teknistyy: se nähdään entistä enemmän prosessin tai systeemin kaltaisena, ja entistä herkemmin se myös alistetaan manageroinnin, viherrakentamisen ja huollon kohteeksi kaikki tehtäviä, joissa asiantuntijaa tarvitaan. Ja kuten tekniikka yleensä, myös viheralueet mielletään nykyään varsin luontevasti osaksi taloutta, luonnon- tai ympäristövarallisuutena. Merinäköala tai puiston läheisyys on asukkaalle taloudellinen arvo, ja korkeatasoinen viherverkosto on sitä kaupungille, joka kilpailee muiden kaupunkien kanssa mm. laadukkaiden asuinalueiden ja palvelujen avulla. Kansallisvarallisuuden lisäksi olisi mahdollista puhua yhdyskuntavarallisuudesta, joka on paikkaan ja sen ympäristöön sitoutunutta. Kuten varallisuus yleensä, sekään ei jakaudu tasaisesti kansalaisten kesken, joskin suunnittelu ja kaupunkipolitiikka voi toki halutessaan ottaa tämän tavoitteeksi. Kulttuurinen ymmärrys on yleensä niin itsestään selvää, niin läpinäkyvää, ettemme edes huomaa sen ominaispiirteitä ja omituisuuksia. Usein niiden näkyväksi tulemiseen tarvitaan kahden tai useamman kulttuurin törmäys, kulttuurishokki, jossa toisen merkityssysteemin määritykset näyttävät täysin käsittämättömiltä tai absurdeilta jostain toisesta merkitysjärjestelmästä käsin katsottuina. Ja koska shokki on sekä aikaa vievää että epämiellyttävää, modernissa asiantuntijakulttuurissa se on yleensä vältetty selkeällä työn- ja vastuunjaolla. Kun todellisuus jaotellaan alueellisesti ja toteutusvaiheittain eri tahoille, päällekkäisyys ja siten myös yhteentörmäykset voidaan minimoida. Maankäytön suunnittelu, jossa maa jaetaan selkeästi ja yksinomaan inhimillisten funktioiden (asumisen, liikenteen, julkisten palvelujen, virkistyksen jne.) perusteella osa-alueisiin, joiden toteuttamisesta ja kunnossapidosta myös vastaavat eri organisaatiot, on tästä hyvä esimerkki. Tällaista selkeätä, paloiteltua suunnittelua ja ympäristön hallintaa kohtaan on viime aikoina kuitenkin esitetty voimakasta kritiikkiä. Esimerkiksi puistot tai viheralueet eivät ole koskaan vain