UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA

Transkriptio

1 ES ESITYS 8 1/2012 UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA UTOPIA 1

2 ESITYS nro 16 1/2012 julkaisija Todellisuuden Tutkimuskeskus Esitystaiteen keskus Puhdistamo / Suvilahti Kaasutehtaankatu Helsinki päätoimittajat Tuomas Laitinen, Saara Hannula, Pekko Koskinen toimitus Leena Kela, Elina Latva, Katariina Numminen, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala ulkoasu Ville Tiihonen painopaikka ArtPrint Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu taiteilijakollektiivi, joka keskittyy todellisuuden taiteelliseen tutkimukseen ja etsii uusia esitysmuotoja ESITYS on Kultti ry:n jäsen ESITYS@TODELLISUUS.FI ESITYS.TODELLISUUS.FI VUOSITILAUS 4 NROA 28 TILAUKSET NETISTÄ Pääkirjoitus...> Utooppinen todellisuus...4 Saara Hannula, Tuomas Laitinen, Pekko Koskinen Utopian tyhjennys...7 Robert Kocik Kirje Utopialle...8 John Jordan Kansa on utopia...14 Aleksi Neuvonen Ajan taidetta kutomassa...18 Erin Manning Reversible Destiny Healing Fun House Finland...22 Madeline Gins & Saara Hannula Kohti parempaa maailmaa...24 Pilvi Porkola työpäiväkirja...26 Eero Yli-Vakkuri kokemuksia, keskusteluja, dokumentteja Kriitikon muotokuva III: Kriitikko journalismin ja taiteen rajalla...28 Otso Kantokorpi Sokea ohjaa sokkoa...30 Sanna Uuttu Teatterikäsikranaatti Janne Saarakkala Kirkon ja pörssin välissä on huuto...34 Mikko Räty Lukupiiri: Kuunnelmissa matkustetaan kohti emotionaalista totuutta...38 Maria Säkö Suomen kirjeenvaihtaja: Vaasan nykytaiteen etuvartioasema...42 Janne Saarakkala Ikoni: Minä ja Marx...46 Miko Kivinen KÄYTÄNNÖN UTOPIAT Utopiat ovat esityksiä mahdollisista maailmoista ehdotuksia siitä mitä voisi olla. Ne asettuvat jonnekin taiteen, yhteiskunnallisen analyysin ja poliittisen manifestin välimaastoon. Perinteisesti ne ovat kirjallisia kokonaisesityksiä ja elävät lähinnä kansiensa välissä. Mitä annettavaa niillä on esitykselle, tai maailmalle ylipäätään? Tämä perinteinen tapa ymmärtää utopia elää murroskautta. Suuri, kokonaista yhteiskuntaa kuvaava visio on liian iso palanen nyky-yhteiskunnan palapeliin sovitettavaksi, ja sen käytännön anti jää vähäiseksi. Utopian käsitteestä onkin viime vuosikymmeninä ilmaantunut monia uudelleenarviointeja. Niiden keskeisenä teemana on utopian todellistaminen, käytännön utooppisuus. Tätä murrosta heijastellen, tämän numeron lähtöajatus on kääntää utopia ympäri. Se ei katso utopioita lintuperspektiivistä, ylhäältä alas, kuten perinteiset utooppiset visiot tapaavat tehdä. Sen sijaan, se tutkii utopiaa ruohonjuuritasolta, alhaalta ylös: miten utopia voisi kasvaa käytännön kokeiluista, vuorovaikutuksesta arkitodellisuuden kanssa ja edetä askel askeleelta kohti toisenlaista maailmaa. Visio utopiasta asettaa päällekkäin todellisen ympäristön ja fiktion, arjen ja teoksen. Tästä näkökulmasta katsoen, utopia heijastelee vahvasti juuri esityksen olemusta. Pyysimme siksi taiteilijoita ja muita visionäärejä avaamaan omia käytännön utopioitaan. Halusimme avata taiteen ja muun yhteiskunnan rajapintaa; etsimme tahoja, jotka toimivat tuon rajan eri puolilla. Annoimme heille kolme näkökulmaa: oman työn suhde utopian käsitteeseen, visio siitä mihin oma työ voisi äärimmillään viedä sekä konkreettisia tekoja joilla visio tämä voisi toteutua. John Jordan toteaa: Utopia on arjen harjoittamista, tai ei mitään, Erin Manning pyrkii luomaan sellaisia kohtaamisen tapoja, jotka uudelleen määrittävät olemassaolon reunaehdot ja Aleksi Neuvonen luopuisi yhteiskunnan perustavimmasta työnjaosta. Entä sinä? Tuomas Laitinen, Pekko Koskinen, Saara Hannula 2 3

3 Todellisuuden tutkimuskeskus rakentaa seuraavat kaksi vuotta utooppista todellisuutta. Tavoitteenamme on luoda uudenlainen suhde ihmisen ja hänen ympäristönsä välille - kun lähestymme todellisuutta utooppisesti, ympäröivä maailmamme hahmottuu ensisijaisesti materiaalina, muokkauksen aineksina. Tarjoamme mahdollisuuden luoda uusia arkielämän muotoja: tapoja, rakenteita, tekniikoita, yhteisömuotoja, palveluja, olotiloja ja tilanteita jotka UTOOPPINEN TODELLISUUS kurottavat olemassa olevan yli, kohti utopiaa. Näin kuka tahansa voi muokata elämää itseään kuten taiteilija muokkaa teostaan. Alla kaksi mahdollista kehystä utooppiselle ajattelulle, niistä syntyneen keskustelun fragmentteja sekä kaksi käytännön tekojen sarjaa, joilla tuota ajattelua voi toteuttaa. UTOOPPiNEN TRIALOGI: Otoksia kehitysprosessista Utopian esitys... Pyrimme tilanteeseen, jossa ihmiset ovat tietoisia oman elämänsä ja yhteiskunnan kantavista rakenteista ja luovat niitä jatkuvasti, mahdollisen ja mahdottoman rajoja kyseenalaistaen. Suhde maailman luomiseen on aktiivinen: jokainen on muutoksen agentti......hankkeemme ei pyri kohti tietynlaista maailmaa; se ehdottaa uudenlaista suhdetta maailmaan... EHDOTUS 1: Utopia vielä olemattoman maailman esityksenä Utopia on esitys maailmasta, jota ei vielä ole. Kun muutamme todellisuuden utooppiseksi, luomme jännitteen syntymättömän ja jo läsnä olevan välille. Utopia on jotakin vielä saavuttamatonta ja olematonta, joka tulee olevaksi ajattelun ja tekojen kautta. Tehtävänämme on pysyä alati valppaana ja hereillä suhteessa tähän olemattomuuteen. Samalla rohkaisemme muita ottamaan rohkeampia askelia ja rakentamaan mahdollisia maailmoja ennalta määrätyn, sovitun ja jo eletyn arjen rinnalle. Utooppinen todellisuus ei merkitse meille täydellistä maailmaa tai yhdenmukaista kokonaisuutta vaan ennen kaikkea havaitsemisen ja kokemisen tavan muutosta, jonka myötä myös havaittu todellisuus muuttuu. Todellisuudesta tulee utooppinen, kun siihen suhtaudutaan kuin utopiaan. Utooppinen maailmasuhde asettaa yhteiskunnan alituiseen ja kuplivaan muutoksen tilaan. Kasautuessaan havainnon muutokset luovat uusia tapoja, jotka puolestaan luovat uutta arkea. Utooppinen todellisuus on määritelmällisesti keskeneräinen: todellisuuden muoto, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutoksen saa aikaan utopian ja vallitsevan todellisuuden yhteentörmäys. Tuo muutoksen tila pyrkii kohti utopiana esitettyä maailmaa. EHDOTUS 2: Utopia tulevaisuutena Utopian käsite mahdollistaa arkitodellisuuden ja fiktion ristisiittämisen. Jos sovellamme utooppista asennetta systemaattisesti, saamme siitä välineen asioiden nykytilan uudelleen arvioimiseen ja muokkaamiseen. Näin sovellettuna, utopia tarjoaa sekä rikkaamman että osuvamman lähestymistavan kohti edessämme olevaa aikaa, perinteiseen ajatukseen tulevaisuudesta verrattuna. Tuleva on ihmisen näkökulmasta aina fiktiivinen projektio olettamus, kuvitelma. Se on meille enemmänkin mahdollisuuksien avartama tila, valintojen ja niiden strategioiden kenttä, kuin varsinainen ajan kulku. Ennen aikaan ajautumista voimme vain arvailla sen polkuja. Katsoessamme kohti tulevaa olemme siis aina utooppisen tilan äärellä: edessämme on vain pilvilinnoja, olivatpa ne kuinka totisesti ajateltuja tahansa. Utopian tarjoamaa pohjaa voikin soveltaa kokonaisvaltaisena mallina suhteestamme tulevaan. Se määrittää ihmisen position uudelleen: hahmotus ottaa paikkansa havainnoinnin kumppanina, ja kuvittelu astuu elintärkeäksi prosessiksi aistimisen rinnalle. Meidän täytyy kuvitella, ajatella utopian kautta, jotta voimme ylipäätään toimia. Kyseen alle: arvoistamme... On silti syytä kysyä, miksi haluamme saada aikaan muutosta: Onko lähtökohtana se, että maailma voisi olla jotakin enemmän tai parempaa, vai se, että muutos sinänsä on tarpeellista, oli se sitten mitä tahansa? Jos kyse on jälkimmäisestä, miksi muutos on mielestämme tarpeellista, ja miksi ihmiset pitäisi saada ajattelemaan todellisuutta toisin?.. Täyttä avoimuutta ja arvovapautta ei ole olemassa, eikä se ole edes toivottavaa. Sikäli olisi parempi tunnistaa meidän toimintaamme ja ajatteluamme ajavat arvot ja lausua ne myös... ääneen... Painopisteitä ja vertauksilla maalailua... Mielestäni tässä on kysymys ilmaisun suuntauksesta: painopiste on käsittelyn tavoissa ja tekniikoissa, itse asian julistamisen sijaan. Tämä mahdollistaa otollisuuden tilanteesta toiseen, ilman oletusta määränpäästä. Arvojen julistus on aina vetoomus valtaan, ehdotus siitä, että toinen omaksuisi esitetyn näkemyksen... Tilannetta voi havainnoida vanhan vertauksen kautta: haluaako ihmisille antaa kalan vai opettaa heitä kalastamaan. Jos kyse on... kalastuksesta ja sen harjoittelusta, ei tiettyyn paikkaan vieminen ole lähestymistavalle keskeistä tärkeintä on että osaisi kalastaa, missä onkin ja mihin meneekin... Arvojen kaiken kattava verkko... Ei ole yleistä kalastamista, jo pelkkä kalastamaan ryhtyminen sisältää arvoperspektiivin. Toki jokainen kalastaja joutuu arvioimaan tilanteen itse, mutta silti opettaja luo tietynlaista maailmaa, joka sisältää tietynlaisia arvoja sekä kalastamisen opettamisella itsellään että tavalla jolla sen tekee. Jokainen teko on myös kannanotto siitä, mitä pitäisi tehdä, vaikka tekniikan arvoa pidettäisiinkin suurempana kuin arvon arvoa... Verkossa pyristelyn strategiasta...arvoista puhdasta ilmaisua ei voi olla, mutta se ei tarkoita että asioiden esittämisen täytyy tähdätä lopputuloksen esiintuontiin. Voisin väittää, että yksi perinteisen utopiamallin perusongelmista piilee valmiissa arvomaailmoissa ja niiden määränpäällisyydessä: nämä utopiat esittävät tietynlaisen vision, mahdollisuuksien kirjon avartamisen sijaan. Näen lopputuloksien määrittelyn, ny-... kymaailman monitahoisuuden edessä, Don Quijoten strategiana, vääjäämättömänä epäonnistumisena. Otollisemmaksi suunnittelun aiheiksi koen utooppinen kynän, sahan, puukon tai klarinetin: työkalun, jonka avulla voimme laajentaa näkemyksemme kenttää, omaksuen näin utooppisen asenteen suhteessa nykytilaan. Tiettyjä määränpäitä, varsinkaan laajemmassa skaalassa, en ennalta määrittäisi ei enää, ei tässä maailmassa... Persoonallisen vastarinnan tukikohta...rakastan päämäärää. 4 5

4 KÄYTÄNTÖ: Kuusitoista askelta kohti utopiaa Robert Kocik (s. 1954) on amerikkalainen arkkitehti, taiteilija ja runoilija. Hän on tutkinut vuosikymmenten ajan neurologiaa, vaihtoehtolääketiedettä sekä rakennetun ympäristön ja puhutun kielen vaikutusta kehoon. Työssään Kocik pyrkii luomaan ja toteuttamaan puuttuvia yhteiskunnallisia palveluita mm. suunnittelemalla ja rakentamalla rakennuksia, installaatioita ja ääniteoksia, jotka tavalla tai toisella kääntävät maailman nurin. Askelia ulospäin Nämä askeleet otimme ohjeiksemme Utooppisen todellisuuden rakentamiseen. Askeleet ovat jatkuvan uudelleenarvioinnin alla. Rakenna utooppisen ajattelun mahdollistava käsitteellinen 1. alusta ja sille toiminnallinen kehys. Aseta toiminnan päämääräksi todellisuuden muuttaminen 2. utooppiseksi. Rakenna utooppista todellisuutta luova heterogeeninen 3. yhteisö, joka tuo eri ideoita, arvomaailmoja ja suunnitelmia yhteen ja luo siltoja niiden välille. Rohkaise yhteisöä ja muita ihmisiä tarkastelemaan sekä 4. omaa elämäänsä että ympäröivää yhteiskuntaa uusin silmin ja mielin, vailla arjen, rutiinien ja konventioiden painolastia. Tarjoa kaikille tilaisuuksia jakaa ajatuksia muiden kanssa ja 5. toteuttaa ideoita käytännössä. Kokoa ja jaa tekniikoita, joiden avulla utooppista maailmasuhdetta on helpompi rakentaa ja pitää yllä. 6. Pidä utooppista maailmasuhdetta yllä julkisuudessa ja rohkaise yhteiskunnallisen vallan pitäjiä omaksumaan se ja so- 7. veltamaan sitä yhteiskunnan rakenteissa. Organisoi taiteen, tieteen, tekniikan ja kaikkien mahdollisten muiden alojen ammattilaisia luomaan utooppista todel- 8. lisuutta, eli suunnittelemaan ja rakentamaan käytännön mahdollisuuksia sen toteutumiselle. Askelia sisäänpäin Nämä askeleet ovat mahdollisuuksia sinulle: ne ovat keinoja rikkoa arkielämän pinta, ja löytää reittejä sen tuolle puolen. Käytä niistä mitä haluat... tai liity seuraamme, tuomaan oma kädenjälkesi utooppiseen todellisuuteen. Ovemme ovat auki. Harjoittele pysähtymään elämäsi äärellä, tarkastellen sitä 1. arjen reunalta. Kysy vaikkapa tunnin välein itseltäsi: Miksi olen tässä? Minne olen menossa? Aseta itsellesi täysin turhia ja vastuuttomia kuvitteluhetkiä, 2. vähintään kaksi päivässä. Hahmota kulloinenkin ympäristösi materiaalina, muovaamisen lähtökohtana: Mitä lisäisit tähän tilaan? Mitä muut- 3. taisit? Mitä toimintaa siihen haluaisit? Muovaa suhdettasi arjen tiloihin: kotiin, toistuviin reitteihin, keskeisiin mielentiloihin. Ota niihin tekijällinen näkö- 4. kulma: Mitä niiltä haluat? Miten käsikirjoittaisit niissä toiminnan? Luo itsellesi ohjaavia kysymyksiä ja hahmota niiden avulla 5. uusia polkuja elämääsi: Minkälaisen keskustelun haluaisit käydä? Kenen kanssa? Miten voisit käynnistää tällaisen keskustelun? Elämäsi rakentuu toistuvista rituaaleista, hampaiden pesusta ruokailun kaavaan. Yhdessä ne muodostavat uuden 6. taiteen kanvaasin: mahdollisuuden luoda teoksina uusia arjen tapoja. Luo elämäsi sekaan rituaaliteoksia, astuen näin arkesi tekijäksi. Tee kullekin päivällesi utooppinen visio. Kysy aamulla itseltäsi mitä kultakin päivältä haluaisit, ja miten haluaisit muut- 7. taa itseäsi. Hae päivän varrelta mahdollisuuksia visiosi toteuttamisen, ja tarkastele illalla tavoitteiden ja tapahtuneen suhdetta. Kokoa itsellesi elämisen manuaali. Millä tekniikoilla voit 8. maailmaa muovata? Mitkä välineet, lähestymistavat ovat elämäsi työstämiseen antoisia? Kokoa näitä kirjaksi joka on aina saatavillasi. Saara Hannula, Pekko Koskinen, Tuomas Laitinen Todellisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusvastaavat Utopian tyhjennys arkkitehti, runoilija Robert Kocik purot ja tähdet ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että sairaus on sairasta. Utopian toteuttaminen on terveenä olemista. Utopia on tapa (kuten vallankumous). Se on vähin, mitä voimme pyytää. Kykenemättömyytemme kuvitella ja rakentaa maailma, joka on odotustemme tuolla puolen, estää meitä toteuttamasta sen, mitä toivomme, ja mitä kutsumme utopiaksi. Utopia perustuu yhteyden puutteeseen (suhteessa sekä toisiimme että utopiaan), joten se on yhtä hämmennystä. Sitä ei voida toteuttaa sen omilla ehdoilla (utopia on työkalu, ei se, joka käyttää työkalua). Utopia voidaan toteuttaa, kun se tyhjennetään. Lakkaa omistamasta itsesi. Lakkaa olemasta olemassa (se on vain tiellä). Silloin utopia ilmestyy paikalle odottamatta. Toteutuksen toteuttaminen on olla pilaamatta alkuperäistä olemista (utopiaa itsessään), joka on virtaa, ei kasaantumista tai tukkeutuneisuutta. Kun kyläläinen tuo lapsensa lääkäriin, hän ei sano lapseni on sairas ; hän sanoo me olemme sairaita tarkoittaen myös itseään. Hän tarkoittaa olevansa sairas, ja että sekä lääkäri että kylä ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että hänen lapsensa, hän itse, lääkäri, kylä, metsät ja pellot ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että hänen lapsensa, hän itse, lääkäri, kylä, metsät, pellot, Utopia on tapa (kuten vallankumous). Se on vähin, mitä voimme pyytää. Kykenemättömyytemme kuvitella ja rakentaa maailma, joka on odotustemme tuolla puolen, estää meitä toteuttamasta sen, mitä toivomme, ja mitä kutsumme utopiaksi. Utopia perustuu yhteyden puutteeseen (suhteessa sekä toisiimme että utopiaan), joten se on yhtä hämmennystä. Sitä ei voida toteuttaa sen omilla ehdoilla (utopia on työkalu, ei se, joka käyttää työkalua). Utopia voidaan toteuttaa, kun se tyhjennetään. Lakkaa omistamasta itsesi. Lakkaa olemasta olemassa (se on vain tiellä). Silloin utopia ilmestyy paikalle odottamatta. Toteutuksen toteuttaminen on olla pilaamatta alkuperäistä olemista (utopiaa itsessään), joka on virtaa, ei kasaantumista tai tukkeutuneisuutta. Kun kyläläinen tuo lapsensa lääkäriin, hän ei sano lapseni on sairas ; hän sanoo me olemme sairaita tarkoittaen myös itseään. Hän tarkoittaa olevansa sairas, ja että sekä lääkäri että kylä ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että hänen lapsensa, hän itse, lääkäri, kylä, metsät ja pellot ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että hänen lapsensa, hän itse, lääkäri, kylä, metsät, pellot, purot ja tähdet ovat sairaita. Hän tarkoittaa, että sairaus on sairasta. Utopian toteuttaminen on terveenä olemista. Robert Kocik (s. 1954) on amerikkalainen arkkitehti, taiteilija ja runoilija. Hän on tutkinut vuosikymmenten ajan neurologiaa, vaihtoehtolääketiedettä sekä rakennetun ympäristön ja puhutun kielen vaikutusta kehoon. Työssään Kocik pyrkii luomaan ja toteuttamaan puuttuvia yhteiskunnallisia palveluita mm. suunnittelemalla ja rakentamalla rakennuksia, installaatioita ja ääniteoksia, jotka tavalla tai toisella kääntävät maailman nurin. Utopian tyhjennys Robert Kocik arkkitehti, runoilija 6 7

5 KIRJE UTOPIALLE Perjantai 13. tammikuuta 2012 Parahin U... Miksi haluan kirjoittaa teille Utopiasta kirjeen muodossa? Miksen kirjoita tätä tarinana (yleisessä muodossa matkakertomuksena, scifinä jne.), tai manifestina (räjähdysalttiissa muodossa surrealismi, situationismi jne.) tai toiminnan kaavana (vaarallisimmassa muodossa fasismi, stalinismi jne.)? Koska kirjeet (ja tarkoitan nimen omaan kirjeitä, paperille kirjattuja, postimerkkien suutelemia, postilaatikkoihin laitettuja ja kädestä käteen vietyjä maiden ja merien ylitse) ovat kuin hyvät Utopiat, esiintyen niissä epävarmuuksien tiloissa, joista opimme ja muutumme. Kirjeet kirjoitetaan nykyhetkessä minä istun tässä, nyt, auringonsäteiden virratessa ikkunan läpi ja kirjoitan sinulle. Mutta sinä luet tämän jossain muualla, ainakin päivää myöhemmin ja kun sinä luet tätä, nämä sanat ovat muuttuneet minulle menneeksi, mutta ovat sinulle juuri tätä hetkeä. Utopiat, kuten kirjeet, sekoittavat aikaa, tuoden tulevan nykyhetkeksi ja toisin päin. Kun kirjoitan, hahmotan sinun olemustasi, mutta se on vain kuvitelma sinusta, poissaoleva sinä. Minä kirjoitan sinulle siellä mutta samalla itselleni täällä, nämä sanat ovat sekä dialogi että monologi. Tämä kirje on osoitettu sekä sinun fantasiallesi että sinulle todellisena henkilönä, meille yhdessä ja meille yksin. Utopiat, kuten kirjeet, sekoittavat kuvitellun (unelman siitä mikä voisi olla) ja toden (sen mikä on), mutta ennen kaikkea ne auttavat meitä unohtamaan erillään olomme. Utopian suurin haaste on varmasti kysymys siitä kuinka voimme elää yhdessä ja olla vapaita? Zapatistat, Chiapan naamioidut alkuperäiskapinalliset, jotka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ovat tekemässä unelmistaan arkista elämää, sanovat me olemme te ( we are you ). Nämä kolme yksinkertaista sanaa auttavat meitä ylittämään idean minästä ja eiminästä, yksilöstä ja kollektiivista, ne murentavat suuren myytin meidän itsenäisyydestämme, yksinäisyydestämme. Luonnolliseen maailmaamme syvästi juurtuneina, eläen yhdessä biodiversiteetiltään rikkaimmista ekosysteemeistä koko planeetallamme, Zapatistat kokevat elämän monimutkaisen keskinäisen riippuvuuden päivittäin, he kirjaimellisesti rakentuvat rikkaasta elämän verkosta, joka kutoo metsät toisiinsa. He tietävät että puu ei voi olla itsessään, yksinään. Puu ei voi vain olla, emmekä sinä ja minä voi vain olla, me olemme ja olemme aina olleet toisistamme riippuvaisia, sisäkkäisolentoja (inter-beings). Sinä ja minä olemme kietoutuneet tiukasti toisiimme ja tähän maailmaan, halusimme sitä tai emme. Kaikki on kanssakäymistä. Ehkäpä siis kirjoitukseni on rakkauskirje rakkauskirje Utopialle. Ei Utopialle täydellisenä paikkana, eikä Utopialle yleistason ratkaisuna meidän järjestelmälliseen kriisiimme ennemminkin Utopialle asenteena, elämäntapana ei suurena unelmana kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan nykytopiana (nowtopia) 1, joka toteutetaan tässä hetkessä. Ei jonain, joka iskostetaan päältä päin vaan kokeiluina ruohonjuuritasolta. Tämä on kirje Utopioille, jotka alkavat arkemme teoista tervehdystapojemme yksityiskohdista, ruuankasvatuksemme erityispiirteistä, tavoista jolla muodostamme ryhmän, pienistä yksityiskohdista tavoissa, joilla kosketan sinua. Ehkäpä Utopia, kuten rakkaus, on yksinkertaisesti haaste antaa toisen olla todellisesti vapaa. Mutta haluan aloittaa varjosta, piirrosta pimeässä, joka on jo nyt keskuudessamme. Tiedätte hyvin, että tämä on historiallisen kriisin hetki. Ongelmamme on tyystin erilainen kuin aiemmin kohtaamamme silti, olemme kohtaamassa sitä kuin se olisi luonteeltaan samantyylinen kuin kaikki muutkin asiat. Tulevaisuus ei ole entisensä. Meidän Utooppinen mielikuvituksemme on kuihtunut apokalyptisten ennusteiden tukehduttavassa ilmapiirissä: ympäristökatastrofi, energian puute, leviävä sosiaalinen epätasa-arvoisuus, massoittuvat sukupuutot, ekonomiset romahdukset ja edessä siintävät sodat resursseistamme. On helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin sen paremmaksi muuttaminen. Mutta Utopiaa tarvitaan juuri silloin, kun sen kuvittelu tuntuu mahdottomalta. Ei eskapistisena, täydellisenä Neverlandina, vaan alati läsnäolevana vatsanväänteenä, joka muistuttaa siitä, että meidän ei tarvitse hyväksyä tämänhetkisiä murusia. Aina on olemassa jotakin muuta, jota kohti mennä. Aina. Itse asiassa kohteita on juuri niin monta kuin kuvitelmiakin. Silti, piilotamme utooppiset unelmamme kauniiden kirjojen kansien väliin. Suojaamme niitä todellisuuden karkeilta haasteilta lempeän lyyrisillä lauseilla. Teemme mikromalleja taidegallerioiden seinien suojaan, turvassa niiltä jotka saattaisivat ne kiistää. Esitämme ne teattereissa, joissa verho aina lopuksi laskeutuu ja jokainen 1) Now kattaa Suomen nyt ja nyky- ilmaisut. Suoralta kädeltä nyttopia vaikuttaa suoremmalta käännökseltä, mutta käännöksessä valittiin käsitte nykytopia, näin nykyhetkeen viitaten. Suom. huom. Piirros: Richard Hougeuz Kuvat: Laboratory of Insurrectory Imagination 8 9

6 palaa takaisin arkensa normeihin. Hätätilassa et leiki Utopioiden kanssa, et teeskentele. Utopia on arjen harjoittamista, tai ei mitään. Ehkä me voisimme kutsua tätä harjoittamista nykytopianismiksi (nowtopianism), tulevaisuuden taiteeksi, joka esitetään nykyhetkessä, taiteeksi jota esitämme me kaikki, eivätkä egonsa ajamat erikoistaitajat, ei fiktiona joka erottaa vaan toimintana joka yhdistää. Nykytopianismi juurtaa itsensä koteihin ja toimistoihin, muovaa tapaamisemme ja kokoontumisemme, täyttää makuuhuoneemme ja keittiömme, suunnittelee juhlamme ja vastarintamme, järjestää kylämme ja kaupunkimme. Kunnianhimoisena rohkeudessaan muovata sosiaalisen maailmamme sotkuja, silti paikalliseen mittakaavaan ja sen sovelluksiin sitoutuen. Kuten 1800-luvun suuri radikaali, taiteilija ja aktivisti William Morris kirjoitti, tällainen taide kokoaa yhteen yksinkertaisten paikkojen voiman, eikä vain jää rikkaiden miesten asuinsijoille. Nykytopianismi ei pyri tekemään elämästä taidetta (esitellen sitä kulttuurin palatseissa), vaan käyttämään taiteeseen kuuluvaksi katsottuja prosesseja muuntamaan kokemuksia itse arkipäivän elämästä. Taidetta ei nähdä enää määränpäänä vaan välineenä, tapana tehdä asioita, tapana tehdä maailmojamme samalla taidolla ja nautinnolla, jonka taiteilija asettaa työhönsä. Taide on tekniikka todellisuuden rekonstruoimiseksi, ei metaforisesti vaan käytännössä, kädet savessa. Ateria, jonka syöt lounaaksesi on yhtä lailla materiaalia tälle harjoitukselle kuin se, miten ensi kerran rakastelet. Keskeistä tälle arkipäivän taiteen harjoittamiselle tulee olemaan syvä keskittyminen päivittäiseen toimintaamme, uppoutuminen tekemisen aktiin jotta, tanssijan lailla, jokainen askeleemme, hengenvetomme ja eleemme on tietoinen ja harkittu. Mikään ei ole enää automaattista, mikään ei ole enää vain tekemistä, teemme kaiken parhaamme mukaan, ja tekeminen synnyttää meissä nautintoa, palvellen elämää ympärillämme. Nykytopian funktio on tuoda täysi potentiaali ja yhteys jokaiseen tilanteeseen, avaten meidät ja tuoden meidät yhteen. Kuluttamisen autopilotti rohkaisee meitä rahan ja vallan rituaalien huolettomaan toistamiseen. Nykytopianismi sen sijaan herättää meidät turtuneisuudesta, pääoman puuduttavasta otteesta, estetisoiden elämän tuomalla kaikki aistimme takaisin kuolleista. Elääksemme radikaalisti erilaista elämää, meidän täytyy muuttaa ajattelutapojemme lisäksi kehomme tapoja tuntea. Meidän täytyy harjoittaa itsemme uusiin tarkkailun tapoihin, uusiin herkkyyksiin, jotka saavat meidät inhoamaan tylsän tuttuja, kapitalismia toteuttavia arkipäiväisiä toimintoja, niin ettemme pysty enää toteuttamaan niitä. Kierros teollisten, myrkyllisten ruokien täyttämässä supermarketissa tuntuu turismilta Auschwitzissa, matka tonneittain hiilidioksidia sylkevällä lentokoneella tuntuu samalta kuin tiputtaisi rypälepommeja köyhien niskaan. Halpojen vaatteiden ostaminen H&M:stä tuntuu samalta kuin lapsiorjat kyykistelisivät makuuhuoneittemme nurkissa. Tarvitsemme uudenlaisen herkkyyden, joka saa meidät järkkymään taloutta elämän sijasta korostavan järjestelmämme banaalista kauhusta, jotta olisimme valmiita jättämään sen taaksemme, valmiita sanomaan sille hyvästit. Ehkäpä tämä on lopulta jäähyväiskirje eikä rakkauskirje. * * * Yli kahden vuosikymmmenen ajan elin Lontoossa, seitsemän miljoonan ihmisen kaupungissa, monumentaalisessa koneistossa, joka on omistautunut pääoman tuotantolle ja sen levittämiselle. Kutsuin siellä harjoittamaani toimintaa taideaktivismiksi, suunnitellen luovia vastustamisen muotoja railojen avaamiseksi, jotta jälkikapitalistinen elämä voisi puskea itsensä esille. Nämä eivät olleet poliittisia performansseja, eivätkä politiikan kuvia, vaan projekteja, jotka sovelsivat luovuutta suoraan radikaaliin politiikkaan. Tämä tarkoitti soluttautumista luovaksi organisaattoriksi sosiaalisiin liikkeisiin Reclaim the Streetsistä The Alterglobalisation -liikkeeseen, Climate Campistä paikallisiin keskiluokkaistumista vastustaviin liikkeisiin liikkeistä tuli kanvaasi, näyttämö, materiaali. En ollut kiinnostunut tekemään taidetta, joka kuvittaisi maailman ongelmia, radikaalin politiikan inspiroimia performansseja tai poliittisia kampailuja esittäviä taiteellisia dokumenttifilmejä. Taide oli toimintaa toisten kanssa liikkeiden sisällä, tehden sen strategioista, työkaluista ja protestitaktiikoista niin kauniita ja poliittisesti tehokkaita kuin mahdollista. Tavoitteena oli tehdä radikaalista politiikasta seksikkäämpää kuin kapitalismista, tottelemattomuudesta syvästi houkuttelevaa ja vaihtoehtoisen elämän harjoittamisesta vastustamatonta. Joskus tämä tarkoitti tuhansien värikkäsiin naamioihin pukeutuneiden ihmisten koreografiaa kapitalisminvastaisessa karnevaalissa, synnyttäen luovaa kaaosta Lontoon talouden sydämessä. Joskus se tarkoitti taiteilijoiden ja aktivistien, insinöörien ja pyöräilyfanaatikkojen tuomista yhteen, muuntaen satoja hylättyjä pyöriä kansalaistottelemattomuuden välineiksi YK:n ilmastokokousta vastaan. Hautasimme kymmeniä veneitä (rommipulloineen) metsään, aarrekarttojen avulla löydettäväksi ja kapinallisregatassa alas jokea purjehdittavaksi, sulkeaksemme hiilivoimalan. Keksimme uusia kansalaistottelemattomuuden muotoja, kuten klovniarmeijan metodologian, joka levisi ympäri maailmaa tullen osaksi 1900-luvun protestikulttuurin peruskuvastoa. Keinot ja päämäärät eivät koskaan olleet erillisiä toisistaan. Tässä mielessä toteutukset olivat utooppisia, käyttäydyimme kuin olisimme jo vapaita, luoden toiveittemme maailmaa nykyhetkessä ja jokainen projekti toimi ilman johtajia tai ohjaajia. Me sovelsimme vaakata- Still-kuva John Jordanin ja Isabelle Fremeauxin elokuvakirjasta LES SENTIERS DE L utopie (La Decouverte, 2011). La r.o.n.c.e.:ssa pidettiin syyskuussa 2011 taidetta, aktivismia ja permakulttuuria käsitellyt THINK LIKE A FOREST -työpaja

7 son organisaatiorakenteita, päättäen asioista yhteisesti, pyrkien vähentämään ekologista jalanjälkeämme niin paljon kuin mahdollista ja painottamaan aina nautintoa ennen taloudellista voittoa. Mutta jotain oli pielessä. Elämä tuntui sarjalta lyhyitä ja kestämättömiä projekteja, jotka eivät koskaan kiinnittyneet elämäämme kokonaisvaltaisella tavalla. Suuressa metropolissa eläessä on hankala palauttaa keho aisteihinsa, hankala kieltäytyä kulutuskulttuurin houkutuksilta, hankala elää elämän joka alueella esteettisesti ja eettisesti. Lontoon mielipuolinen koko, sen läpitunkeva valvonta, sen irrallisuus luonnon järjestelmistä, nopeus ja ylistimulaatio, sen jokainen talouden tahdittama rytmi sai avaamamme railot pian sulkeutumaan jäljessämme. Juuri talouskriisin ensi tuulien noustessa vuonna 2007, kumppanini Isa ja minä lähdimme matkalle yhdentoista eurooppalaisen utooppisen yhteisön lävitse. Koimme monta maailmaa, Heathrow laitamille laittomasti asettuneesta väliaikaisen suoran toiminnan Climate Campistä ranskalaisten taidekapinallisten valtaamaan pikkukylään, vallatuista tehtaista Serbiassa vapaan rakkauden kommuuniin vanhassa Stasin tukikohdassa, anarkistisesta koulusta Christianian 40-vuotiaaseen vapaakaupunkiin, paikalliselta kreiviltä maansa kaapaneiden päivätyöläisten luota sähköverkon ulkopuolella elävään permakulttuurisiirtokuntaan. Tästä kokemuksesta syntyi kirja-elokuva, Paths Through Utopias. Tiesimme että jokainen kirjaan kirjattu sana oli samalla askel kohti omaa utopiaamme. Luonnostellessamme sen viime sivuja halusimme epätoivoisesti jättää taaksemme Lontoon rytmin, repiä itsemme irti tietokoneista ja käynnistää elämämme uudelleen. Halusimme enemmän yhtenäisyyttä, arkipäiväisen elämän, joka nivoutuisi yhteen poliittisen näkemyksemme kanssa. Halusimme kuluttaa vähemmän mutta tehdä ja kasvattaa enemmän, olla itsenäisempiä järjestelmästä ja kehittää vastustuskykyä horisontissa näkyviä ekonomisia ja ekologisia romahduksia varten. Vaikka olimme kokeneet tämän niin monissa yhteisöissä matkamme varrella, oma irtautumisemme näytti mahdottomalta. Mistä me aloittaisimme, ja miten? Sitten, täysin tyhjästä, saimme kirjeen ystävältämme joka oli juuri löytänyt 6,5 hehtaaria hylättyä maata Bretagnesta. Nyt, 18 kuukautta myöhemmin, olemme myyneet asuntomme, Isa on jättänyt hyvin palkatun yliopistotyönsä, ja olemme muuttaneet Bretagneen, missä ostamme maan yhteisönä. Sen kukkulaiset maisemat ja puoliksi raunioitunut maatalo huokuvat hylättyä henkeä, okaat ovat levittäytyneet kaikkialle. Mutta itse paikka on vain osa tarinaa. Yksi projektin arvokkaimmista piirteistä on kolmen syvästi juurtuneen paikallisen mukanaolo. Me olemme taiteilijoita, viljelijöitä, mekaanikkoja, kokkeja ja aktivisteja. Maatila-aktivistien paikalliset verkostot ovat jo asettautuneet seudulle, uusien tuotannon ja vaihdon muotojen rakennus on hyvässä vauhdissa: me emme todellakaan ole vetäytyneet maaseudulle vaan avartaneet uuden rintaman pääomaa vastaan, elämän puolesta. Yhdessä aiomme rakentaa paikan, jossa kykymme kartoittaa jälkikapitalistista maailmaa voimistuvat, jossa rakennetaan ja jaetaan kestävyyden ja itsenäisyyden työkaluja. Syömäkelpoisen maaston keskelle perustamme itseohjautuvan oppimisen laboratorion, jossa kartoitamme taiteen, aktivismin ja ekologian suhteita. Perustamiskysymyksemme on: minkälainen olisi 2000-luvulla perustettu Bauhaus tai Blackmountain College? Perustamme myös työpajan, jossa on mahdollista käyttää työkaluja ja saada opastusta rakentamiseen, korjaamiseen ja luomiseen mitä tahansa autoista pyöriin, tuuliturbiineista vastarinnan koneistoihin. Paikasta löytyy myös liikuteltava vegaanikenttäkeittiö sekä tuottoisa luomutila, joka käyttää hevosvetoisia työkaluja ja permakulttuurin periaatteita. La r.o.n.c.e:ksi (ranskaksi okaat) kastettu paikka, jonka nimi koostuu sanoista Resist, Organise, Nourish, Create, Exist [Vastusta, Organisoi, Ravitse, Luo, Ole], ei ole vain malli, vaan elävä koe nykytopian taiteesta. Toivottavasti siitä on yhtä hankala päästä eroon kuin okaista. Aurinko on laskenut, ja on aika lopettaa kirjoittaminen, aika nukkua ja uneksia. Yhtenä yönä matkamme aikana Isa ja minä lupasimme toisillemme, ettemme enää koskaan eläisi paikassa, jossa ei voi nähdä tähtiä. Katson ulos, taivas on täynnä, hengitän kylmää raikasta ilmaa keuhkoihini. Pohdin voitko sinä nähdä tähtiä kun katsot ulos, niin toivon. Jos et, olet aina tervetullut käymään täällä, matkallasi utopiaan... Rakkaudella JJ xx John Jordan taideaktivisti The Laboratory of Insurrectionary Imagination labofii.net 12 13