enni mustonen JääleInIkkI Pohjatuulen tarinoita II Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 enni mustonen JääleInIkkI Pohjatuulen tarinoita II Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3 1. luku Joulukuusta 1966 toukokuuhun 1967 Kuukkeli lehahti tien yli, kun auto kääntyi Sierijärven tieltä Jäälinvaaran taa sille kapealle ja jäiselle metsäautotielle, jonka Kemiyhtiö oli rakennuttanut pari vuotta sitten Jäälinsuon takaisille metsäpalstoille. Sitä ennen ei ämmin mökille päässyt autolla pihaan asti. Ämmi on varmaan jo portailla vastassa matkalaukkunsa kanssa, naurahdin Veikolle, kun käännyttiin vanhan navetan kulmalta lumiselle pihamaalle. Sillä on ne etiäisensä aina, Veikkokin hymähti ja seisautti Angliansa keskelle pihamaata. Eilispäivänä satanut lumi kimalsi auton valoissa koskemattomana. 3

4 Me olimme tulleet heti aamusta hakemaan ämmiä, vaikka linja-auto Hettaan lähtisi vasta puoliltapäivin. Ämmi oli pitkän maanittelun jälkeen suostunut lähtemään jouluksi kanssani Enontekiölle. Sitä en ollut ämmille kertonut, että äiti oli päättänyt pitää hänet luonaan kevääseen asti. Ei satavuotiasta voinut noin vain jättää talveksi mökkiinsä, vaikka sinne olikin vedetty sähköt. Viime kesänä Veikko oli laittanut pors tuan seinään vesipumpun, niin ettei ämmin tarvinnut enää liukastella kaivolle. Tuvassa paloi valo. Keskellä lattiaa seistä nökötti ämmin vanerinen matkalaukku valmiiksi pakattuna. Kauan sitten, kun vielä vietin kesiä ämmin luona, se oli ollut minun leikkiveneeni, jolla olin lasketellut Ounasjoen koskia. Huomenta, ämmi! huutelin kynnykseltä. Mie tulin jo Veikon kanssa. Outoa, ettei piisissä ollut tulta. Kun sytytin kamariin valot, näin ämmin harmaan leningin ja valkoisen villatakin tuolin selkämyksellä. Krimikauluksinen talvitakki, jonka äiti oli ostanut 4

5 ämmille viime jouluksi, riippui naulakossa oven suussa. Ulkona alkoi päivä jo sarastaa. Mihin ihmeeseen se ämmi Vasta kun palasin ulos porraspäähän, näin ämmin saappaanjäljet lumessa. Ne johtivat mökin nurkan taakse ja siitä saunapolulle. Ämmi on saunalla! huikkasin Veikolle, joka poltteli norttiaan auton luona, ja lähdin liukastelemaan polkua alas. Onneksi saunapolun reunaan oli äidin vaatimuksesta laitettu kaide. Sain siitä sen verran tukea, että pääsin uusine talvisaappaineni ehjänä saunan nurkalle. Ämmin jäljet johtivat saunan ovelle. Se oli raollaan. Tuttu savun tuoksu lehahti vastaan, kun kurkistin pimeyteen, mutta sauna oli tyhjä ja kylmillään. Sydän jyskyttäen käännyin ympäri, ja näin saappaanjälkien jatkuvan saunalta suoraan laiturin päähän. Jotakin punaista häivähti lammen mustassa vedessä. Muoviämpäri kellui kyljellään jäiden seassa. 5

6 Ämmi saatiin naaratuksi Jäälinlammen pohjasta vasta seuraavana päivänä. Minun piti käydä Saimin kanssa Keskussairaalan kellarissa tunnistamassa ruumis. Kun lakanan kulmaa nostettiin paarien päältä, ämmi näytti nukkuvalta vahanukelta, pieneltä, ryppyiseltä ja läpikuultavalta. Menninkäinen, metsämuori, minun ämmini. Kosketin varovasti sormenpäilläni hänen kylmää poskeaan ja minua alkoi itkettää. Parempi se ämmille näin oli. Saaphat jalassa sai lähtiä, Saimi lohdutti. Eihän se ouvossa paikassa olis muuta ko kitunu, vanaha ihimine. Rakas, järkevä kummitätini! Saimi minut talutti portaita ylös ja näytti sormella sen rivin, johon piti laittaa allekirjoitus, kun ämmin henkilötiedot oli annettu. Saimi puhui minun puolestani vahtimestarin kanssa ruumiinavauksesta ja hautajaisista. Tammikuun puolelle se kuulemma menisi, kun välissä oli joulu ja uudenvuoden pyhät. Mie lupasin Annikille lykätä siut linja-authon huomena, Saimi sanoi, kun vihdoin kavuttiin lumista tiensivua iltahämärissä ylös Korkalo- 6

7 vaaralle. Anglia seisoi jo talon porraspäässä. Veikko oli tullut ajosta ennen meitä. Potut on valamiita ja läskisoosi lämmitetty, hän ilmoitti, kun ehdimme ovesta sisään. Tuntui lohduttavalta istua omalle paikalle tutun pirtinpöydän ääreen, ottaa peruna haarukan nenään ja ruveta kuorimaan sitä kaikessa rauhassa. Saimi selitti Veikolle, mitä sairaalassa oli sanottu. Ilmeisesti ämmi oli hukkunut jo edellisiltana saunaa lämmittäessään. Todennäköisesti ämmi oli saanut sydänkohtauksen tai muuten menettänyt tajuntansa jo ennen kuin joutui jäiseen veteen. Suorilta jaloilta sen on täytyny vethen kaatuva, Veikkokin todisti. Ei siinä näkyny laiturin päässä minkhänlaisia jäläkiä, että se olis koittanu päästä ylös. Ruuan jälkeen Saimi keitti kahvit. Sitä kääretorttua, joka oli toissapäivänä leivottu valmistujaisteni kunniaksi, oli vielä muutama pala jäljellä. Miten kaukaiselta kaikki se tohina nyt tuntuikaan, todistukset, onnittelut ja juhlallinen vala, 7

8 jonka olimme kuorossa lausuneet, ennen kuin meidät virallisesti julistettiin sairaanhoitajiksi. Illalla oli Sirkka kutsunut meidät kaikki juhlimaan uuteen asuntoonsa, jonka pappa Nivanka oli ostanut Valtakadulta viime keväänä. Sellaiseen lukaaliin oli varaa vain kemijärveläi sen huoltoasemanpitäjän ainoalla tyttärellä. Kaksi huonetta, keittiö ja kylpyhuone nelikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Parvekkeelta näkyi Kemijoki ja Ounasvaara. Me olimme kilistelleet samppanjalaseja ja kikattaneet kuin pikku tytöt, kun Sirkka oli kehunut, miten oli sattunut viinakaupan tiskille samaan aikaan ylilääkäri Väänäsen ja sen rouvan kanssa. Ukko ei ollut millänsäkään, vaikka mie löin viinakortin tiskiin, mutta rouva mulkoili minkkihatun alta kulmat kurtusa, Sirkka ilakoi. Eihän se sovi että sairaanhoitajat rupiaa viinoja ostelemaan! Sirkka nyt ei ollut välittänyt mistään edes oppilasaikoina. Siksihän se oli erotettu omalta kurssiltaan lukukaudeksi, kun oli heti ensimmäisellä 8

9 harjoittelujaksolla sanonut osastonhoitajalle vastaan. Minä olin varonut visusti joutumasta silmätikuksi. Viinakorttiakaan en ollut hankkinut, vaikka olin ollut täysi-ikäinen jo toista vuotta. Seurusteluakin kytättiin, vaikken asunut asuntolassa vaan omassa kortteerissa. Jos ne olisivat tienneet, että minä ja Markku Juos nyt se kuppis tyhyjäksi, Saimi komensi lempeästi tiskipöydän luota ja viskasi pyyheliinan penkille viereeni. Saat sitte ruveta kuivaamhan. Olin juuri lajittelemassa veitsiä ja haarukoita lusikkalaatikkoon, kun Veikko huusi meitä kamariin. Äkkiä nyt kattomahan! Kyllä pannee Paasilinnan poika vakkuutusherroja halavalla, Veikko hykerteli. Laitappa, Eliisa, ääntä lujemalle että kuulhan! Veikko oli ostanut television heti toissa syksynä, kun lähetykset rupesivat näkymään Rovaniemellä. Vieläkin ne istuivat Saimin kanssa illat pitkät kamarin sohvalla vieretysten töllöttimen ääressä, tuli toosasta millaista ohjelmaa hyvänsä. 9

10 Olihan se varmaan kaikki totta, mitä ohjelmassa kerrottiin vakuutusyhtiöiden kieroilusta, mutten minä jaksanut innostua herrojen nikottelusta niin kuin Veikko. Kun Teija ilmestyi ruutuun kertomaan, että ohjelman jälkeen oli vuorossa vielä paneelikeskustelu, nousin haukotellen ja toivotin hyvää yötä. Nuku niin pitkhään ko nukuttaa, Saimi sanoi kutimensa takaa. Kyllä mie siut sitte herätän ettet jää linjurista. Vintin portaat natisivat tutusti, kun kapusin vinttikamariini. Kymmenen vuotta olin asunut tämän saman vaaleankeltaiseksi maalatun taitekaton alla ensin oppikoululaisena ja sitten sairaanhoito-oppilaana yhdessä Ailan kanssa. Kun Aila, joka oli minua pari vuotta vanhempi, lähti keskikoulun ja kauppaopiston jälkeen Göteborgiin ja Tapio sai asentajanpaikan Kemijärven autovarikolta, minä olin jäänyt Saimin ja Veikon ainoaksi holhottavaksi. Valkoiseksi rapattu palomuuri hehkui kuumuuttaan, kun alhaalla oli koko illan poltettu 10

11 tulta sekä keittiön hellassa että kamarin uunissa. Vedin äidin ompeleman flanelliyöpaidan pääni yli ja kömmin peiton alle. Kylkeä kääntäessä heteka vaikeroi vieläkin, vaikka patjan alle oli laitettu vanerilevy. Kun kurotuin sammuttamaan pöytälampun, näin ikkunan takana kuunsirpin. Mannuksi ämmi oli kutsunut kuuta. Miten se menikään se ämmin tarina kuusta? Lapinäijä oli hakannut rautapataa ja ajanut pois peikon, joka oli tullut kuuta nakertamaan. Sinä yönä raahustin ämmin perässä pitkin sumuista ja loputonta hillasuota. Kun aamulla heräsin siihen, että Saimi kopisteli harjanvarrella lattiaan, en muistanut muuta kuin mustan suoveden, joka oli täyttänyt ämmin saappaanjäljet. Koska ne siun työt alakaa? Saimi kysyi, kun värjöteltiin linja- autoaseman seinustalla muiden Kilpisjärven vuoroa odotta vien joukossa. Saimilla oli sairaalan keittiössä iltavuoro. Ei se muuten olisi ehtinyt tulla minua saattelemaan. Kauempana kioskin edessä näkyi olevan tuttujakin, aina- 11

12 kin pari vuontisjärvistä poikaa, joiden kanssa olin päässyt yhtä aikaa ripille. Eivät ne kumminkaan tulleet juttelemaan, kun näkivät minun puhuvan Saimin kanssa. Heti loppiaisen jälkeen tiistaina, vastasin kellooni vilkaisten. Lupasin osastonhoitajalle, että otan yövuoron saman tien. En tiedä, tuleeko äiti samaa matkaa, kun pitää ne hautajaisetkin Kyllä mie ne hoijan, Saimi kiirehti sanomaan. Ko kerta olen paikan päällä. No, tuolta se linjuri tullee, mene, mene, että pääset istumhan! En ruvennut tungeksimaan linja-auton ovelle ja jouduin siksi seisomaan käytävällä Nivankylään asti. Sitten sain istumapaikan samasta penkistä kuin muoniolaisemäntä, joka oli ollut läänillä katsomassa miestään. Lääninsairaalasta täällä kaikki puhuivat, vaikka nimi oli viime vuonna vaihdettu Lapin keskussairaalaksi. En minä ruvennut emännän puheita oikomaan, kuuntelin vain toisella korvalla, sillä sairaskertomus oli pitkä ja monipolvinen. Onneksi olin sanonut olevani koulussa Rovaniemellä ja menossa jouluksi 12

13 kotiin. Jos nainen olisi tiennyt, että olin vastavalmistunut sairaanhoitaja, hän olisi taatusti puhuttanut minua koko matkan. Suljin silmäni ja huojuin linja-auton tärinän ja tien kaarteiden tahtiin. Naisen ääni sekoittui ympärillä istuvien ihmisten puheisiin ja vaikeni lopulta. Avasin silmäni vasta kun joku töytäisi olkapäätäni. Naisparka oli nukahtanut minua vasten. Muoniossa linja-auto tyhjeni melkein kokonaan ja minäkin nousin hetkeksi jaloittelemaan pakkasilmaan. Juuri kun olin kapuamassa takaisin autoon, kuulin nimeäni huudettavan. Kun käännyin katsomaan, näin Malla-tädin kiirehtivän puolijuoksua autoa kohti peskin helmat liehuen ja kahta suurta kassia raahaten. Odottakaa! sanoin rahastajapojalle, joka kurottui jo sulkemaan ovea. Se on miun täti! Malla-täti oli isän sisarista se, joka oli pitänyt minun puoliani Ahkkun luona, kun pikkutyttönä pelkäsin tappelevia porokoiria ja minulle naurettiin. Ahkku oli ollut loppuun asti kiivasverinen ja kärsimätön, ihan toisenlainen isoäiti kuin 13

14 Jäälinvaaran ämmi. Porokeisarinnaksi olivat lantalaiset kutsuneet Hetan Annia puoliksi ihaillen, puoliksi pilkaten. Pienempänä en tahtonut ymmärtää, miksi Ahkku oli aina minulle vähän äreä, vaikka nauroi helakasti, kun Jouni ja Henrik tekivät tyhmyyksiä. Vasta joskus lukiolaisvuosinani aloin tajuta, että Ahkku piti aina ja kaikkialla ennen muuta omiensa puolta. Minä en ollut hänen pojantyttärensä, vaikka kutsuinkin hänen poikaansa isäksi. Jounille ja Henrikille isä oli ahcci. Meillä kotona äiti puhui pojille suomea ja isä saamea. Malla-tädin kanssa sujui loppumatka rattoisasti. Täti solkkasi tapansa mukaan sekaisin suomea ja saamea, kuulusteli ensin minua ämmin kuolemasta ja selitti sitten kaikkien kuulumiset ja pitäjän tuoreimmat juorut. Se eläinlääkärikin oli taas ilmestynyt torpalleen. Kovasti se oli laihtunut ja aikoi kuulemma ruveta tekemään kirjaa poroista. Joko se taas kävi malliksi tahtomassa? kysyin hymähtäen, kun tiesin, miten ylpeä Malla-täti oli siitä, että Kokko oli va lokuvannut hänet ajopo- 14

15 ron kanssa siihen Tunturi-kirjaan, joka oli ilmestynyt muutama vuosi sitten. Jo vain tuo ehti käymhän, Malla-täti naurahti ja riisui huivin kaulastaan. Linja-autossa oli kuuma. Kuski ulvotti auton moottoria ja jäinen maantie kiemurteli lumipenkkojen välistä kohti tuntureita. Kaamoksen sininen hämärä oli vaihtunut sysipimeydeksi jo aikaa sitten. Linja-auton valokeilassa tanssivat lumihiutaleet. Malla-täti jatkoi Muotkajärvelle, kun jäin Hetassa koulun kohdalla linja-autosta pois. He tulisivat taas joulukirkon jälkeen meille kahville, minun piti muistaa sanoa kotona. Vasta silloin tajusin, ettei jouluun ollut enää kuin muutama päivä. Onneksi olin hankkinut kotiväen joululahjat jo ennen valmistujaisiani. Ämmille olin kutonut syksyn päivystysöinä valkoisia kintaita. Kovalla kiireellä olin saanut ne valmiiksi viikko sitten. Lumi narisi talvikenkien alla, kun kapusin matkalaukkua ni raahaten kohti kotipihaa. Isä oli rakentanut meille oman talon, kun terveystalon 15

16 hellahuone kävi Jounin syntymän jälkeen ahtaaksi. Me olimme asuneet täällä kotitalossa koulun takana äidin ja pikkupoikien kanssa kesät talvet, mutta isä oli aina välillä jutaamassa pitkiäkin aikoja. Vielä silloin kun aloitin kansakoulun, Ahkku ja muut isän sukulaiset asuivat keväästä syksyyn ylhäällä tunturissa. Minä en viihtynyt Ahkkun kodassa koirien ja savun seassa, mutta isän kanssa oli ollut hauska kulkea tunturissa varsinkin keväthankien aikaan. Kun lähdin oppikouluun, tuli Jounista isän kaveri. Hän oli meistä ainoa, joka oli syntynyt poromieheksi. Henrik oppi lukemaan jo nelivuotiaana. Onneksi Hettaan saatiin kunnallinen keskikoulu juuri kun pikkuveli pääsi kansakoulun neljännelle luokalle. Minun olisi kymmen vuotiaana pitänyt lähteä Muonioon tai Kittilään, ellen olisi päässyt Rovaniemelle oppikouluun. Ensimmäisenä talvena asuin Rovaniemellä ämmin kanssa vuokrahuoneessa koulun lähellä, mutta heti keväällä, kun hanki rupesi kantamaan, ämmi lähti kotiin Jäälinvaaralle ja minä muutin 16

17 loppukevääksi Saimin ja Veikon luokse. Seuraavana syksynä äiti antoi periksi eikä enää yrittänyt pakottaa ämmiä minun kanssani kauppalaan talven yli. Kävinhän minä kumminkin ämmin luona joka pyhä ja olin siellä kesätkin siihen asti, kun pääsin ripiltä ja rupesin tienaamaan omaa rahaa ensin kioskinmyyjänä Ounasvaaralla ja sitten Lääninsairaalan pesulassa. Saimi oli hommannut Ailan ja minut sinne pyykkejä lajittelemaan. Hippu, hiljaa! Mie tässä! Eliisa! komensin porraspieleen kyykistyen, kun vanha lapinkoira vääntäytyi urahtaen jaloilleen askeleeni kuullessaan. Häntä lunta pöllyttäen se rupesi töykkimään minua kuonollaan ja vinkui kuin pahainen pentu. Kumpikin moottorikelkka näkyi olevan poissa katoksesta. Isä ja Jouni eivät siis olleet kotona. 17