Kari Kangasharju. Virtojen valtiaat. Romaani

Transkriptio

1 Kari Kangasharju Virtojen valtiaat Romaani

2 Virtojen valtiaat Kari Kangasharju Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2011 ISBN

3 LUKU 1 Turkisviitan harmaat harjakset aaltoilivat tuulessa. Niiden päälle alkoi kertyä valkoista lunta, jota tuuli nostatti hangen pinnalta. Mies oli pukeutunut paksuihin turkisvaatteisiin, joissa tarkeni kovimmillakin pakkasilla. Sellaisia vaatteita pystyi hankkimaan vain hyvällä metsästystaidolla tai rikkauksilla. Hänen viereltään laskeutui kallion jyrkänne, jonka juurella kulki vilkas kulkuväylä. Sitä olivat kulkeneet lukuisat veneet, usean miehen soutamat venekunnat, ketterät pikkuveneet ja kömpelöt haapiot, jotka oli koverrettu yhdestä puusta. Haapioita näkyi enää harvemmin, mutta nyt ei näkynyt muitakaan veneitä, koska vesi oli jäässä. Kallion seinää vasten oli hirvi, mutta se ei liikkunut. Hirvi oli maalattu kiviseinämään punaisella värillä. Hirven vieressä oli vene, joka oli myös maalattu kallion pintaan. Venekin oli väriltään punainen. Musta korppi heittäytyi siivilleen ja laskeutui turkisviittaisen miehen lähelle. Hän ei liikahtanutkaan niin kuin ei ollut tehnyt moneen päivään. Lintu hypähteli lähemmäksi. Miehen selässä oleva nuolen varsi oli tunkeutunut syvälle. Mies oli kuollut. Puuskainen tuuli puhalsi auringon nousun suunnalta, sieltä mistä aurinko itää. Nyt aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt, koska se oli poistunut reitiltään. Oli talvi ja sinisen valon aika. Tuuli oli aloittanut matkansa kaukaa idän ja pohjoisen vä- 5

4 lillä olevalta jäätyneeltä mereltä. Matkalla viima oli lakaissut piiloon miehen hiihtämät suksen jäljet. Saavutettuaan miehen tuuli puhalsi hänen ylitseen. Se ei ehtinyt tavata häntä elävänä. Vain ruumis oli jäänyt jäljelle kertomaan sanatonta tarinaa miehestä, jonka menneisyyden lumi oli peittänyt, ja jonka tulevaisuus oli pysähtynyt nuolen iskuun. Tuuli syöksyi kalliolta tyhjän päälle, kiepautti itsensä ympäri ja jatkoi matkaansa pitkin jään pintaa. Lumipyry piiskasi punaruskeita kallioseiniä. Pehmeimmät muruset lähtivät matkaan, mutta jäljelle jäi vain se, mikä kesti lumen iskun. Viima pyyhki yli kapeiden jäätiköiden, leveiden soiden ja tuuheiden metsien. Huohottaen tuuli kiipesi ylös jyrkkien mäkien rinteitä, hengähti hetken huipulla ja syöksyi alas pitkin alarinteitä. Mutkaisten vesistöjen jääkentät tulivat tutuiksi, samoin lukuisat saaret, salmet, niemet ja lahden poukamat. Se maa, jonka tuuli tutki, oli enimmäkseen asumatonta. Merestä tuuli alkoi ja päättyi toiseen mereen. Sinne, mihin aurinko laskee. Länteen. Matkalta löytyi myös joitakin pieniä kyliä. Oli yhden käden sormilla laskettavia nahkatelttojen ryhmiä, mutta myös pysyviä asumuksia. Savu kertoi, oliko kylissä elämää, vai olivatko asukkaat lähteneet muualle tai hävinneet taistelunsa nälkää ja kylmää vastaan. Lumisten puiden ja mutkittelevien kapeiden jäätiköiden lomasta erottuivat suksen jäljet. Neljä miestä hiihti väsymyksen painamana. Jokaisella oli kädessään pitkävartinen keihäs, jolla he työnsivät vauhtia. Alamäessä lumeen jäivät kahden suksen vierekkäin olevat jäljet, mutta tasaisella maalla vain yhdestä suksesta jäi yhtenäinen ura. Toisella suksella miehet potkivat vauhtia. Lyhyin väliajoin he vaihtoivat edellä hiihtäjää, joka avasi uraa umpihankeen. Keihäiden lisäksi hiihtäjillä oli aseina selässä roikkuvat jouset. Huurteisten huppujen alta tähyilevät silmät etsivät koko ajan merkkejä ympäristöstä. Metsästäjiltä näyttävät 6

5 miehet eivät olleet kuitenkaan etsimässä saaliseläimiä, vaan ihmisiä. Lyhyen valoisan ajan hämärtyessä matkalaiset pysähtyivät suojaiseen paikkaan, taittelivat havuja makuualustaksi ja avasivat tuohisen käärön, jossa he kuljettivat tulen siementä. Tulen sytyttyä miehet ojentautuivat makuulleen tulen ympärille ja mursivat palasia vähäisistä eväistään. Meillä on kolme kuun kiertoa aikaa. Riittääkö se? vanhin heistä kysyi repiessään hampaillaan palasia sitkeästä lihasta. Kesti aikansa, kun kolme muuta miestä jäi maistelemaan kuulemiaan sanoja. Aamun jälkeen he eivät olleet kuulleet ihmisen puhetta. Kukaan ei ollut jaksanut sanoa mitään, eikä ollut löytynyt mitään sanottavaakaan. Kun he vihdoin kuulivat ääneen lausuttuja sanoja, niiden vaikutus oli niin väkevä, että piti odottaa mielen tyyntymistä ennen kuin niihin pystyi vastaamaan. Kukaan ei vastannut kuitenkaan mitään, koska kysymykseen ei löytynyt vastausta. Sininen hämärä syveni mustaksi yöksi. Vain hiipuva nuotio jäi valvomaan nukkuvien miesten unta. Seppä herätteli tulta nokisin sormin muun perheen vielä nukkuessa. Häntä oli alettu kutsua tällä nimellä, koska hän oli raudantaitaja ja tunsi raudan synnyn. Tuli on tullut auringosta, mietti Seppä puhaltaessaan mustan hiilen punaiseksi. Ukkosen nuolen tuomana se on tullut, pieni pala auringosta. Liekki syttyi tuohen sivuun ja tarttui pieniin risuihin ja suurempiin puihin. Lapset alkoivat heräillä. Sepän vaimo, Disa syötti pienintä, joka oli poika. Kahdeksanvuotias tyttö alkoi sulattaa padassa lunta pesuvedeksi. Lapsia oli kaikkiaan neljä. Toiseksi vanhin oli myös tyttö, ja vanhin oli poika. Lapsia oli syntynyt enemmänkin, mutta tässä olivat kaikki, jotka he olivat saaneet pitää. Noustuaan ylös asukkaat joivat lämmikkeeksi edellisenä 7

6 päivänä keitettyä lihalientä ja söivät vatsan täytteeksi kuivattuja kaloja. Ulkoa kuului kolinaa. Oven avasi mies, joka kopisteli ensin lumet pois kengistään ennen sisään astumista. Miehet palasivat takaisin, tulija ilmoitti. Käske heidän odottaa sisällä yhteistalossa. Katso, että he saavat ruokaa, Seppä vastasi. Paaluista ja punotuista oksista rakennetut seinät oli tiivistetty turpeella ja sammaleella ja vuorattu lopuksi savella. Kivistä kasattu suuri tulisija lämmitti talon molempia päätyjä. Kaikkialla oli hämärää. Tulikaan ei valaissut kauas, koska mustat seinät imivät lähes kaiken valon. Seinien yläosissa oli pieniä avattavia luukkuja, joista savu päästettiin ulos. Samalla sieltä tunki sisään valojuovia, jotka valaisivat vain paksua, valkoista savua. Luukut suljettiin aina savun loputtua, ettei arvokas lämpö karkaisi. Seinän vierustoja kiersivät penkit ja muut nukkumalavat. Neljä miestä istui syömässä hiekkalattialla liekkien punaisen valon aaltoillessa heidän kasvoillaan. Väsyneet miehet keskittyivät ruokaan jaksamatta puhella mitään. He olivat nälkäisiä. Seppä astui sisään savun ja höyryn keskelle raikkaasta ulkoilmasta. Nälkäiset miehet vilkaisivat häntä kuin olisivat olleet valmiita keskeyttämään syömisensä, mutta Seppä istahti heidän vierelleen maahan vaatimatta itselleen erityistä huomiota. Yksi tulisijaa hoitavista naisista ojensi hänellekin keittokulhon, mutta Seppä viittasi kädellään torjuvasti. Sitten hän nosti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen odottaen vastausta. Tämä oli odottanut, että pääsee antamaan vastauksensa. Lähiseutu on rauhallista. Erämaa on vain meidän käytössämme, mies vastasi heti. Seppä käänsi katseensa toiseen mieheen. Tämä pyyhkäisi suunsa hihaan, laski kulhon hiekkaan ja jatkoi edellisen selostusta. Läntisen meren rannalla on käynyt venemiehiä ennen tal- 8

7 vea. Leiripaikoissa näkyi kirveellä kaadettuja puita. Miehet eivät ole jääneet talveksi. Kuinka monta miestä? Seppä kysyi. Enemmän kuin nämä, mies vastasi avaamalla molempien kouriensa sormet, mutta vähemmän kuin näin, hän jatkoi avaamalla kouransa viisi kertaa. Silmiensä totuttua hämärään Seppä antoi katseensa kiertää talossa. Joka puolella näkyi liikehdintää. Ihmisiä istui tai makaili penkeillä ja hiekkalattialla. Jotkut puhelivat hiljaa keskenään. Lastenkin ääniä kuului joukosta sekä yskimistä, kuorsausta ja lehmän yninää. Kävittekö Lapinkylässä? Seppä kysyi kääntäen katseensa taas vierellään istuviin miehiin. Kävimme. Saimme viettää siellä yön. Emme tavanneet siellä Madia, mutta kuulimme, että uusi karhukeihäs on pelastanut hänen henkensä, ensimmäinen mies vastasi. Seppä nyökytteli ja hymyili sisäisesti omissa ajatuksissaan. Uutinen selvästikin miellytti häntä. Edellisenä kesänä oli nähty kymmenen miehen soutama vene joella. He olivat tulleet läntiseltä mereltä päin. Yksi Lapinkylän miehistä oli ehtinyt sitä ennen tulla Sepän kylään varoittamaan muukalaisista. Venemiehet olivat olleet sotaan varustautuneiden näköisiä miekkoineen ja jousineen. Siitä lähtien kylässä oltiin oltu varuillaan. Vesien ollessa jäässä venemiehistä ei ollut pelkoa. Hiihtämälläkään tulevia vihollisia ei tarvinnut pelätä, koska kylän erämaassa ei ollut näkynyt vieraiden jälkiä. Yhteistalo on nyt täynnä, Seppä kertoi miehille, jotka lopettelivat syömistään. Teille on varattu majoitus vartiomajassa. Se on nyt tyhjillään. Olette tietysti osallisia yhteistalon muonituksesta. Miehet nousivat lähteäkseen ulos. Kauro, minulla on vielä sinulle asiaa, Seppä sanoi. Kolme muuta miestä, Nousia, Jehro ja Vesi lähtivät viemään tavaroitaan vartiomajaan. Miehet olivat iältään vähän 9

8 alle kaksikymmentä talvea. Kauro oli heistä vanhin, pari vuoden kiertoa yli kahdenkymmenen. En halua, että meitä yllätetään. Onko sinulla ehdotusta? Seppä kysyi. Kolmen kuun kierron jälkeen veneet pääsevät taas kulkemaan. Vesireitin varrelle pitäisi saada tarkkailijoita. Tarpeeksi kauas alajuoksulle, Kauro ehdotti. Sinä olisit sopiva mies järjestämään sen. Luuletko, että saisit kerättyä täältä ja Lapinkylästä halukkaita miehiä? Voin käydä puhumassa heidän kanssaan. Lähden ennen kuin hanki sulaa ja jäät lähtevät vesistä. 10

9 LUKU 2 Kauro oli tottunut palaamaan ja lähtemään. Hän oli ollut neljän talven ikäinen, kun hän oli lähtenyt heimonsa kanssa kaukaa etelästä Assyrian maasta Goosan-joen varrelta. Seppä oli tehnyt aluksi matkaa yhdessä heidän kanssaan, mutta Nälän Vuorten jälkeen hänen reittinsä oli eronnut muusta heimosta. Gabriel, jonka Kauro oli saanut nimeksi syntyessään, poikkesi tavoiltaan muista heimon jäsenistä. Toiset odottivat, milloin he löytäisivät maan, johon voisivat asettua asumaan. He halusivat päästä lepoon vaelluksestaan. Mutta Gabriel eli lähtemisen tunnelmasta. Hän ei olisi halunnut pysähtyä pitkäksi aikaa paikalleen, koska elämäkin tuntui silloin pysähtyvän. Leiripaikoilla oltaessa hän vaelteli joko yksin tai toisten poikien kanssa tutustumassa ympäristöön. Yksin liikkuessaan hän teki pitkiä vaelluksia kauas leiristä. Monta kertaa Gabrielin palatessa retkiltään heimo oli purkanut leirin ja jatkanut matkaa. Se ei ollut mikään ongelma, koska hän oli oppinut seuraamaan jälkiä ja lukemaan tarinaa pienistäkin merkeistä, joita löytyi matkan varrelta. Jos Gabriel oli tottunut lähtemään, myös toiset ihmiset olivat tottuneet hänen lähtemisiinsä niin, että vasta pojan palatessa hänen huomattiin olleen poissa. Häntä ei osattu kaivata, koska ei ollut juuri ketään, joka olisi kaivannut häntä. Poika oli saanut nimensä äidiltään, mutta juuri muuta hän ei ollut pystynyt pojalle antamaan. Äiti oli nimittäin kuollut pian synnytyksen jälkeen. Poika oli sitkeä ja elinvoimainen, 11

10 ja monien hämmästykseksi hän selviytyi jatkamaan elämää tässä kuolevaisten ihmisten maailmassa. Gabriel vaikutti onnelliselta silloin, kun hän sai lähteä ja palata halunsa mukaan, mutta saatuaan enemmän ikää hän ymmärsi olevansa irrallinen muusta maailmasta, kuin olisi ollut vain ympäristön tarkkailija. Toiset ihmiset jättivät elämisestään jälkiä, mutta hän vain seurasi niitä. Hän alkoi kärsiä tästä irrallisuudestaan. Vähitellen Gabriel alkoi retkillään hankkia tietoja, joista oli hyötyä koko heimolle matkan teossa. Silloin hän tunsi olevansa tärkeä jäsen heimonsa joukossa. Mutta ennen pitkää sekin alkoi vaivata häntä. Poika ymmärsi, että vain hänen tehtäväänsä pidettiin tärkeänä, mutta hänellä itsellään ei tuntunut olevan suurta merkitystä toisille. Monen vuoden vaelluksen jälkeen Gabriel oli varttunut jo mieheksi. Eräänä päivänä hän kulki parin päivämatkan päässä muusta heimosta. Silloin hän löysi Väinälän kylän, jossa hän huomasi pian merkkejä tutusta henkilöstä. Hänen heimolaisensa, Seppä oli asunut tässä kylässä ennen lähtöään pohjoiseen. Sitä ennen Seppä oli neuvonut kylän asukkaille, mistä hänet löydettäisiin, jos hänen heimolaisiaan tulisi kylään. Kun Gabriel liittyi takaisin heimonsa joukkoon parin päivän kuluttua, hänellä oli kantamuksena Sepän takomia työkaluja ja aseita. Tämä herätti suurta hämmästystä ja kiinnostusta muissa. Kaiken lisäksi Gabrielilla oli tieto, mistä Seppä löytyisi, mutta Gabriel päätti lähteä etsimään häntä vasta talven jälkeen. Sinä talvena tuli nälänhätä pohjoiseen maahan, jossa Seppä asui. Lähestyvän nälänhädän merkit alkoivat jo kesällä. Halla hävitti viljan ja metsien marjat. Myös riista väheni metsistä, eikä kalaa saatu riittävästi koko kylän tarpeisiin. Talvi oli hyvin kylmä. Nälän heikentämät ihmiset sairastuivat, ja monet kuolivat talven aikana. Ensimmäinen etelästä puhaltava tuuli toi kauan odotetun merkin talven selän taittumisesta. Ylivoimaiselta tuntu- 12

11 va ponnistus ankaran talven läpi läheni loppuaan. Joillekin etelätuuli oli vielä suurempi merkki. Seppä nousi kukkulalle tähystämään ja haistelemaan tuulta kuten hän teki aina, kun tuuli alkoi puhaltaa etelän suunnalta. Mitä isä tekee tuolla? poika kysyi äidiltään. Hän odottaa sanansaattajaa, äiti vastasi. Tuleeko tänne joku? Ei, vaan hän tähystää samalla tavalla aina eteläisen tuulen aikana. En usko, että sieltä mitään tulee. Illalla poika lähti isänsä mukaan ulos. Tuleeko meille sanansaattaja? poika kysyi. Jos tulee, niin minä haluan kuulla hänen sanomansa, onko aika lähteä hänen mukaansa, Seppä vastasi. Milloin me lähdetään? poika innostui. Seppä pyöritti hellästi poikansa tukkaa vahvoilla kourillaan. Sinä et tiedä, mitä puhut. Matka on pitkä. Ehkä liian pitkä. Asutaanko me aina täällä? Sitten kun olen aikuinen, rakennan oman talon tuon kumpareen päälle, poika osoitti tuttua leikkipaikkaansa metsän reunassa. Saat rakentaa siihen talon, Seppä lupasi. Illan hämärtyessä kylään saapui muukalainen. Hän osasi vain muutamia lauseita toisten ymmärtämää kieltä. Muutoin hänen puheensa oli vierasta. Kun Seppä sai kuulla tästä, hän kiirehti heti tapaamaan tulijaa. Mikä sai yksinäisen kulkijan saapumaan tänne? Seppä kysyi, mutta vieras mies ei ymmärtänyt sanoja. Muukalainen otti esille rautaisen soljen ja näytti sitä Sepälle. Tämä hämmästyi tunnistaessaan esineen sellaiseksi, jonka hän oli itse takonut Väinälän kylässä kaksitoista vuodenkiertoa sitten. Seppä kokeili vaihtaa puheensa siihen kieleen, jota hän oli puhunut lapsena. Muukalaisen kasvot kirkastuivat. Seurasin jälkiäsi tänne, vieras vastasi. 13

12 Seppä meni kalpeaksi. Hän mietti, kohtasiko hän oman vanhan unensa, vai oliko tulija lihaa ja verta kuten kulkijat yleensä. Miten löysit minut, vaikka asun täällä piilossa? Seppä kysyi varovasti kokeillakseen, kummasta vaihtoehdosta oli kyse. Sain kulkuohjeet sieltä, missä minulle annettiin nämä esineet, mies vastasi. Seppä hengähti huojentuneena. Muukalainen ei osannutkaan lukea hänen sydämensä jälkiä. Sepän pelko ja jännitys lakkasivat, ja väri palasi takaisin hänen kasvoilleen. Kulkija ei ollutkaan mikään ylimaallinen olento. Mikä on nimesi? Seppä jatkoi. Gabriel, mies vastasi. Väri pakeni taas Sepän kasvoilta ja hänen silmänsä laajenivat. Hän ymmärsi nimen tarkoittavan sanansaattajaa. Sitähän hän oli odottanut monta vuotta. Mikä on sanomasi? Seppä kysyi varovasti. Sinun heimosi on tulossa tänne päin pitkän matkan päässä. He etsivät paikkaa, johon voisivat jäädä asumaan, vieras kertoi. Kylämme päällikkö Ikävalko on kuollut. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä pitäisi tehdä. Uskallan luvata, että he saavat tulla tänne, Seppä lupasi. Gabriel ja Seppä muistivat hämärästi toisensa siltä ajalta, jolloin he olivat olleet neljän ja kahdentoista vuoden ikäisiä. Sepän heimoa, Efraimin kansaa vaelsi kylään lähiviikkojen aikana. Tulijoiden mukana ei ollut ketään lähisukulaisia, mutta Seppä tunnisti joukosta monia tuttuja ja vanhoja ystäviään. Sepän äiti ja nuoremmat sisarukset olivat jääneet asumaan jonnekin matkan varrelle. Muutamat heimon jäsenet olivat kääntyneet takaisin palatakseen hedelmälliseen laaksoon, jonka heimo oli löytänyt matkansa aikana. Kesän aikana Seppä suostui ottamaan vastuulleen kylän 14

13 päällikön tehtävän, mutta punaverkaa hän ei suostunut pukemaan päälleen. Kangas oli liian hienoa ja ohutta kestääkseen risujen raapimiset metsässä. Uudet tulijat alkoivat vähitellen oppia muiden puhumaa kieltä. Uusia asukkaita oli niin paljon, että heidänkin puhetapansa tarttui kylän muihin asukkaisiin. Osalla tulijoista oli niin vaikeasti lausuttavat nimet, että niitä muutettiin tutumman kuuloisiksi. Gabrielin nimi vääntyi muotoon Kauro. Kauro liikkui paljon erämaassa ja löytämiensä ihmisten luona, koska hän janosi löytää uutta tietoa. Monet lappalaiset pyyntimiehet tulivat hänelle tutuiksi ja myös muiden kylien asukkaat. Muutamassa vuodessa hän oli oppinut ymmärtämään alueen eri asukkaiden kieltä, tapoja ja ajatuksia. Siksi Seppä piti Kauroa sopivana miehenä uuteen tehtävään järjestää Lapinkylän miehistä tarkkailijoita joen varrelle. 15

14 16 LUKU SUKUPOLVEA MYÖHEMMIN Tuuli puhalsi yllättävän kylmästi, vaikka oli kesäkuun alku. Joel veti tiukemmin kiinni tummansinisen villakangastakkinsa kaulusta kävellessään yliopiston kampuksen poikki. Kolmannen vuosikurssin opiskelijana paikka oli hänelle hyvin tuttu, mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut nähnyt yliopistoa tällaisena. Alue oli yleensä täynnä ihmisiä, mutta nyt oli kesä. Tosin ulkona ei vielä tuntunut siltä. Nyt parkkipaikoilla oli tilaa, ja pyörätelineissäkään ei ollut kuin muutamia pyöriä. Missään ei näkynyt paikasta toiseen kiirehtiviä opiskelijoita. Eteisaulassakaan ei näkynyt tenttiä odottavien opiskelijoiden laumaa. Ei näkynyt pöydillä istuskelevia tyttöjä lukemassa kirjoistaan viime hetken tärppejä, eikä näkynyt seiniin nojailevia poikia, jotka yrittivät jutella jotakin rentoa, vaikka tunnelma oli kaikkea muuta kuin rento. Ei näkynyt jännittyneitä ilmeitä, kun opiskelijat odottivat, milloin tentin valvoja sanoisi heidän nimensä. Aula oli tyhjä lukuun ottamatta kahta siivoajaa. He pesivät ikkunoita ja juttelivat keskenään jostakin joutavasta asiasta. Kävellessään ylös leveitä laatoitettuja portaita Joel mietti, oliko hän ollenkaan omalla alallaan. Pääaineena olevasta valtio-opista oli suoritettu cumlaude, mutta tässä vaiheessa hän ei jaksanut edes ajatella gradua. Jaksaisiko hän tehdä vuosikausia työtä jossakin virastossa

15 tai tutkijan kammiossa? Kirjastot, varsinkin vanhat kirjastot olivat kiehtovia, jos sieltä sai etsiä sellaisia kirjoja, joista oli kiinnostunut. Mutta tenttikirjoissa ei ollut kyse kiinnostuksesta. Kevään viimeisin tentti tuntui vieläkin painolastina mielessä. Viisi paksua valtio-oppia ja kansantaloustiedettä käsittelevää kirjaa, joista yksi oli ollut englanniksi, yksi ruotsiksi ja paksuin kaikista saksaksi! Suomenkieliset hän oli opetellut hyvin, englanninkielisen hän oli lukenut kahlaamalla, ruotsinkielisen hyppimällä, mutta saksankielisestä kirjasta hän oli ajan puutteen vuoksi suomentanut vain sisällysluettelon. Sen hän oli opetellut ulkoa. Hän oli jaksanut kuitenkin perehtyä sisällysluettelossa mainittuihin termeihin, jotta tiesi suurin piirtein, mitä niillä tarkoitettiin. Kiireestä ja motivaation puutteesta huolimatta Joel oli saanut tentistä kolmosen, joka oli riittävä arvosana niin vaikeasta tentistä. Oliko se opettajien hämäämistä, vai oliko hän sen verran lahjakas, että sai kohtalaisen arvosanan niin vähällä lukemisella? Jos tutkijan työ ei kiinnostaisi, niin olisihan mahdollisuus hakeutua myös jollekin hallinnolliselle alalle. Vaikka kunnalliselle puolelle. Joel pääsi portaat ylös yläkerran suureen aulaan. Hän tuli tänne yhden tytön kutsumana. Lentopallojoukkueiden yhteisessä päätöstilaisuudessa Joel oli istunut kaverinsa, Villen kanssa samassa pöydässä kahden puheliaan tytön, Nean ja Jennan kanssa. Ensimmäisen tapaamisensa jälkeen he olivat kokoontuneet usein neljästään yhteen. Joskus he menivät pizzeriaan, hampurilaiselle tai elokuviin. Joskus he kokoontuivat jonkun kämppään tekemään ruokaa ja pelaamaan jotakin peliä. Jenna opiskeli arkeologiaa. Joel ei ollut saanut kesätöitä. Siksi Jenna oli pyytänyt hänet mukaansa kesäyliopiston järjestämille arkeologian luennoille. Joel oli kiinnostunut asiasta, ja siksi hän päätti jäädä vielä kaupunkiin. Jennan kerrottua 17

16 tarkemmin opiskelustaan kesäyliopiston luennot olivat alkaneet kiinnostaa Joelia niin paljon, että hän ei ollut huomannut edes ottaa selvää, pystyikö niitä hyödyntämään missään sivuaineopinnoissa. Joel mietti, oliko hän oikeassa paikassa, koska oli niin hiljaista. Sitten portaista alkoi kuulua toisten opiskelijoiden ääniä. Myös Jenna tuli riiputtaen reppuaan toisella olallaan. Tulit sittenkin, tyttö sanoi Joelille. En edes aikonut jäädä pois, hän vastasi. Hirveän kylmä tuolla ulkona, Jenna sanoi. Vahtimestari avasi luentosalin pariovista oikeanpuolimmaisen ja päästi opiskelijat sisään. Joel meni istumaan salin keskivaiheille Jennan viereen, koska salissa ei ollut muita tuttuja. Luennoitsija, noin nelikymppinen mies, tuli saliin kantaen pientä kansiota, jossa oli piirtoheitinkalvoja. Hän heitti kansion pöydälle ja veti valkokankaan alas. Eihän tämä ole paras tapa viettää kesää näin luentosalissa. Tiedän, että haluaisitte ottaa aurinkoa puiston nurmikolla ja uida, mies aloitti. Ei tuolla kukaan tarkene olla, etupenkin punatukkainen tyttö sanoi. Opiskelijat naurahtivat ja vilkaisivat ulos tyytyväisinä, kun saivat istua lämpimässä salissa. Tämä on yleiskatsaus Suomen rautakautiseen aikaan. Sen varhaisista vaiheista on hyvin vähän historiallisia lähteitä. Siksi käytämme arkeologisia löytöjä ja muitakin juttuja. Salissa kuului vielä kahinaa, kun opiskelijat asettelivat muistiinpanovälineitään esille. Joel ei aikonut kirjoittaa mitään. Raskaan opiskeluvuoden jälkeen hän ei halunnut pakottaa itseään oppimaan mitään, mikä ei painuisi itsestään mieleen mielenkiintoisuutensa vuoksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut yliopistolla näin rento olo. Siksi hän päätti nauttia siitä. Tarpeen vaatiessa hän saisi kyllä kopioitua Jennan muistiinpanot. Tyttö arvasi Joelin suunnitelman. 18