Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3 Kuka hullu tappaa haulikolla? Anna sanoi Eskolle palattuaan parkkipaikalle. Hän oli päättänyt yrittää parhaansa. Puhua. Kommunikoida. Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Esko veti tupakkaa posket lommollaan, tuijotteli Annan ohitse metsään. Siitähän lähtee ihan tajuton pamaus, Anna jatkoi yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. Monesko päivä nyt on? Esko sanoi. Anna hätkähti. Sehän puhuu minulle. Kahdeskymmenestoinen, hän vastasi. Ja mitä kuuta? Esko sanoi. Onko sinulla Alzheimer? Sano vaan mikä kuukausi, äläkä vittuile. No elokuu tietenkin. Niin. Niin? Niin entä sitten? No voi jumalauta, Esko sanoi ja heitti tupakan maahan. Anna huomasi, että natsoja oli ainakin viisi. 3

4 Sorsajahti alkoi kahdeskymmenes eli toissapäivänä. Tietääköhän neiti vanhempi rikoskonstaapeli sitäkään, millä sorsia ammutaan? Anna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: Tietää. Ja mietipä missä tämä jumalan hylkäämä pururata sijaitsee. Totta, Anna sanoi ja käänsi katseensa kohti länttä. Heikko tuulenvire ei kantanut kohinaa metsikön läpi, mutta meren läheisyyden saattoi aistia kostean ilman suolaisessa tuoksussa, siellä täällä kasva vissa kituliaissa katajissa ja tiheissä pajukoissa, jotka näyttivät läpitunkemattomilta vihreiltä muureilta. Eli kyllä minä ainakin voisin harkita haulikkoa, jos minun pitäisi tappaa joku lähellä rantaa, illalla ja sorsajahdin kuumimpaan aikaan. Kukaan ei täällä kiinnitä mitään huomiota vaikka kuinka paukkuisi, Esko sanoi, ja kuin hänen sanojensa vakuudeksi meren suunnasta kuului kolme laukausta. Ei osunut. Jos ei kahdella ensimmäisellä osu niin sitten ei osu ollenkaan. Ihan turhia kapistuksia nuo puoliautomaatit siinä mielessä. 4

5 Metsästätkö sinäkin? Anna kysyi. Se on aika elitistinen harrastus meillä päin, siis siellä mistä olen kotoisin, hän yritti. Esko ei sanonut mitään. Tuijotti vain yrmeä ilme naamallaan parkkipaikalla seisovaa keltaista autoa, jonka tuulilasiin oli liimautunut puista irronneiden roskien mosaiikki. Viime yönä satoi kovemmin kuin nyt, hän totesi sitten. Eilen satoi koko päivän aika rankasti. Ja illalla nousi kova tuuli. Kuka hullu lähtee sillä kelillä lenkille, Esko sanoi ja sytytti uuden tupakan. No et sinä ainakaan, sanoi Anna niin hiljaa ettei Esko voinut kuulla. 5

6 4. Syksyä enteilevä loppukesän maisema vilisi auton ikku noissa heidän ajaessaan perä perää takaisin kohti kaupunkia, Esko edellä, Anna jäljessä. Oikeuslääkärin ja tekniikan saavuttua rikospaikalle sadepilvi oli yhtäkkiä revennyt ja paljastanut sinisen taivaan olevan sittenkin vielä olemassa. Pilvi oli jakautunut pitkulaisiksi suikaleiksi, jotka olivat ruumista ja tapahtumapaikkaa valokuvaavan rikosteknikon iloksi ajelehtineet pois. Aurinko paistoi nyt täydeltä terältä ja maisema kuivatteli itseään. Lehdet eivät vielä olleet kellastuneet, mutta jokin aavistus lähestyvästä kuolemasta niissä jo asui. Muutama viikko vielä ja 6

7 kesä olisi lopullisesti hellittänyt otteensa. Intiaanikesästä Anna oli jo aikaa sitten lakannut haaveilemasta. Sellainen oli osoittautunut täysin turhaksi näillä leveysasteilla. Kohta metsiköt ja laikkuina niiden väliin levittäytyvät omakotitaloalueet kietoutuisivat kaamoksen syleilyyn ja pimenisivät. Kaupunki yrittäisi sinnitellä neonvaloin ja loisteputkin. Kaikki odottaisivat lumen tuomaa valoa kuin pelastajaa. Mutta lumi tuli nykyisin myöhään. Syksyn ja talven rajaa ei tahtonut erottaa harmaasta loskasta. Älä ajattele sitä nyt, Anna sanoi itselleen vihaisesti ja oikaisi nopeasti autoaan sen ajauduttua liikaa oikealle. Vastaan tuleva rekka tuuttasi hänelle. Nyt paistaa aurinko. Nyt on vielä kesä. Keskity ajamiseen äläkä murehdi tulevaa. Lääkäri oli arvioinut alustavaksi kuolinhetkeksi kymmenen seutua edellisenä iltana. Hänkin oli ihmetellyt lenkkeilyn myöhäistä ajankohtaa ja surkeaa säätä. Anna ei ollut sanonut mitään, vaikka hänestä ajankohdassa ei ollut mitään ihmeellistä. Hän itse juoksi aina iltaisin. Eikä sää ollut koskaan syy olla juoksematta. Teknikot olivat luvanneet toimittaa ra 7

8 porttinsa niin pian kuin mahdollista, ja oikeuslääkäri kutsui Eskon ja Annan ruumiinavaukseen seuraavana päivänä. Annaa puistatti. Tämä oli uutta. Häntä huoletti, miten hän onnistuisi näyttämään ammattimaiselta, sillä pelkkä ajatuskin ruumishuoneesta kuvotti. Tai ei, ei ruumishuoneesta vaan siitä, että juuri tuo lenkkipolulla makaava tyttö leikeltäisiin siellä huomenna palasiksi kuin teuraseläin. Ikään kuin hänen häväistyksellään ei olisi loppua, viranomaiset ja yhteiskunta jatkaisivat silpomista siitä mihin murhaaja oli jäänyt. Perä perää Anna ja Esko parkkeerasivat autonsa poliisitalon pihalle, paiskasivat ovet kiinni, menivät sisään ja nousivat neljänteen kerrokseen, Anna portaita ja Esko hissillä. He vetäytyivät omiin työhuoneisiinsa kuin toista ei olisi ollut olemassakaan, kuin äskeistä murhenäyttämöä ei olisi ollutkaan. Tämä on naurettavaa, Anna ajatteli. Meidän pitäisi keskustella. Analysoida tilannetta. Suunnitella seuraavat toimenpiteet. Lähettää joku kiertämään seudun muut talot. Etsiä Juhani Rautio. Selvittää tytön puhelutiedot ja hänen viimeiset liikkeensä ennen lenkkiä. Missä hän oli eilen ja kenen kanssa? 8

9 Kuka tyttö ylipäätään on? Mitä kaikkea Aune Toivola kertoi järjestyspoliiseille ja Eskolle? Ja entäs se kurditytön tapaus sitten? Kuka nyt tekisi ja mitä? Meidän pitäisi vähintäänkin yrittää tutustua Eskon kanssa. Lähteä yhdessä syömään. Ei näin voi tehdä työtä. Ja kauhistuttavan hetken ajan Anna aavisti: minä epäonnistun tässä. Anna lähti yksin lounaalle poliisitalon henkilöstöravintolaan. Hän söi masentavan aterian: ylikeittynyttä spagettia valjulla jauhelihakastikkeella ja punakaali-appelsiiniraastetta. Se oli keskitalven ruokaa, vaikka satokausi oli parhaimmillaan. Kitkerä kotikalja ja kuivahtaneita rouhesämpylöitä. Olipa ruoka huonontunut sitten ylioppilaskesän, hän ajatteli, täälläkin näköjään vain säästetään. Hän päätti jatkossa mennä kaupungille syömään. Juuri kun hän oli viemässä tarjotinta ja likaisia astioita niille varattuun telineeseen, iloisesti jutteleva seurue astui ruokalaan. Esko, Sari, Rauno ja ylikomisario Virkkunen. Veri syöksähti Annan poskille. Voi ei Anna, täälläkö sinä oletkin? Joko sinä ehdit syödä? Sari huudahti harmistuneena. 9

10 Meidän täytyy puhua tapauksesta, Anna sanoi osoittaen sanansa Eskolle. Juurihan me puhuttiin, olisit tullut. Homma etenee ja on hanskassa. Huolehdi sinä vain oma osuutesi, Esko vastasi lastaten tarjottimelle ruokailuvälineitä. Mistä minä voisin tietää mikä on minun oma osuuteni, jos minulle ei kerrota? Anna vastasi yrittäen hillitä äänenvoimakkuuttaan. Anna, mehän odotimme sinua äskeiseen pikapalaveriin, Virkkunen sanoi. Minulla ei ole telepaattisia kykyjä enkä muistaakseni ole ansioluetteloonikaan sellaista valehdellut. Virkkunen vilkaisi Eskoa kummissaan. Esko sanoi ilmoittaneensa sinulle, että kokoonnumme heti saavuttuanne minun toimistooni, hän sanoi. Ei se mitään ole ilmoittanut. Kyllä ilmoitin, kun tultiin takaisin sieltä Saloisista, Esko sanoi. Me emme vaihtaneet sanaakaan. Ja onhan minulla kännykkä, miksette soittaneet. 10

11 Kukaan ei sanonut mitään. Virkkunen meni vaikean oloiseksi. Rauno ja Sari olivat hienotunteisesti vetäytyneet hieman taaemmas. Esko tutki pienelle liitutaululle kirjoitettuja ruokavaihtoehtoja omahyväisen välinpitämätön ilme turpeilla kasvoillaan. Se näyttää juopolta, Annan mielessä välähti. Tässä on nyt sattunut joku ikävä väärinkäsitys, Virkkunen sanoi. Olen todella pahoillani, että tämä alkoi nyt näin. Niin minäkin, Anna vastasi. Itku ei ollut kaukana. Minä otan spagettia, ainoa sapuska jossa on lihaa, sanoi Esko. Iltapäivällä lämpötila nousi lähes hellelukemiin. Annan työhuoneen ikkunalla oleva mittari näytti jo 22 astetta. Kosteus höyrysi kaduilta ja pelti katoilta. Sää oli tehnyt täyskäännöksen niin että renkaat ulvoi vat, takaisin kesään ja nopeasti. Sen äkilliset ja rajut heilahtelut olivat viime vuosina lisääntyneet. Anna avasi ikkunan. Pakokaasun hajut tulvahtivat sisään kevyen tuulenvireen työntäminä. Anna antoi auringon kuumottaa kasvoillaan. Hän sulki 11

12 hetkeksi silmänsä ja kuunteli alhaalta kantautuvaa liikenteen melua. Poliisitalo sijaitsi keskustan vilkkaimmalla alueella, rautatie- ja linja-autoaseman liepeillä, ravintoloiden, tavaratalojen, toimistojen ja asuintalojen lomassa. Se oli ruma ja korkea laatikkomainen rakennus, kuusi kymmenluvun lopulla rakennettu. Anna yritti poimia liikenteen kakofoniasta jotakin, jonka olisi tunnistanut, joka olisi herättänyt kätketyn muiston tai tuonut mieleen vanhan tapahtuman lapsuudesta tai nuoruudesta, entisen elämän tässä kaupungissa. Mutta äänet olivat kuin minkä tahansa kaupungin, eikä entinen liikahtanut kätköistään. Ensimmäinen työpäivä ei ole vielä edes lopuillaan ja minulla on riesanani kunniaväkivaltaepäily, raa alla tavalla toteutettu henkirikos ja vittumainen työpari, Anna ajatteli ja avasi silmänsä. Ei näytä hyvältä. Mikään ei tule olemaan helppoa. Mutta olinko minä sellaista odottanutkaan? Hänen ajatuksensa liukuivat Ákosiin. Pian olisi pakko tavata. Hän änkeytyi syvemmälle ikkunanrakoon ja siristeli silmiään kirkkaassa va 12

13 lossa. Hermostutti. Hänet valtasi voimakas halu lähteä tupakalle. Viime yönä tapahtui niin paljon pahaa, hän ajatteli. Minun tehtäväni on selvittää, kuka sitä teki ja miksi. Etsiä syyllinen ja todisteet. Siitä minulle maksetaan palkkaa. Sama sille, onko nyt ensimmäinen vai viidessadas työpäivä, työ on työtä. Olen hyvä tässä työssä. Tai no, ainakin partiossa olin. Tästähän ei vielä voi tietää, mutta ei se nyt niin erilaista voi olla. Eikä minua ennenkään ole kusipäät nujertaneet. Vastentahtoisesti hän päästi nikotiininhimonsa leijumaan pako kaasunkatkuiseen katukuiluun. Siihen koukkuun ei nyt kannattaisi takertua, korkeintaan yksi päivässä oli sallittu, eikä koskaan työaikana. Hän huokaisi ja sulki ikkunan. Kaupungin melu vaimeni lasin taakse. Huoneen hiljaisuudesta erotti seinäkellon vaimean tikityksen. Anna kääntyi pois ikkunasta. Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan. Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky. 13

14 Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään takaisin samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi. Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile... Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään. Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta. 14

15 5. Juhani Rautio oli juuri lopettelemassa pitkällä kaavalla nautittua lounasta, jonka kuluessa oli solmittu lupaava kauppasopimus, kun hänen puhelimensa soi. Juhani kirosi mielessään hajamielisyyttään. Vielä kymmenen vuotta sitten puheluihin vastaaminen missä ja milloin tahansa oli ollut menestyvän bisnesmiehen merkki, mutta nykyään se osoitti lähinnä suuren luokan junttimaisuutta. Juhani ei ollut juntti, ei ainakaan omasta mielestään. Keskusteluissaan asiakkaiden kanssa hän halusi välittää heille täydellisen keskittymisen tunteen, että hän oli olemassa vain heitä varten. Ei lapsikaan pitänyt siitä, jos isä tai äiti puhui kännykkään tai luki sa 15

16 nomalehteä tai katsoi televisiota samalla kun lapsi yritti kertoa omia tärkeitä asioitaan. Piti olla oikeasti läsnä. Juhani oli juuri painamassa hylkää-nappulaa ja pyytämässä nolona anteeksi lounasseurueeltaan, kun jokin saikin hänet vastaamaan puheluun. Jälkeenpäin hän koki tilanteen kohtalonomaisena osoituksena isän vaistosta. Puhelu oli poliisista. Häntä pyydettiin saapumaan kotiin mahdollisimman nopeasti. Myös hänen vaimonsa Irmeli oli kutsuttu paikalle. Tällä kertaa Esko otti Annan autoonsa. Virkkunen oli varmaankin katsellut ikkunastaan. He eivät kuitenkaan puhuneet mitään koko matkan aikana. Ehkä tällaiseenkin työntekoon voi tottua, Anna ajatteli katkerasti, jurotetaan, ei puhuta mitään tai jos puhutaan niin vittuillaan. Ensivaikutelma uudesta työpaikasta oli alkanut hilseillä kuin stressaantunut psoriaatikko. Olenkohan minä tehnyt tähänastisen elämäni suurimman mokan, Anna ajatteli. Juhani ja Irmeli Raution punatiilinen omakoti 16

17 talo sijaitsi Saloisten keskustassa, vanhalla omakotitaloalueella, jossa talot ja pihat olivat suuria, toinen toistaan paremmin hoidetun näköisiä. Korkeat puut, vehmaat pensasaidat ja runsaat kukkaistutukset tekivät alueesta viihtyisän. Miltei jokaisella pihalla näkyi myös marjapensaita ja kasvimaita, jotka pursusivat loppukesän satoa. Anna ajatteli omalta parvekkeeltaan avautuvaa maisemaa. Hän yritti muistella, näkyikö kenelläkään edes parvekekukkia. Äiti niitä oli aina istuttanut laatikot täyteen. Anna muisti jokakeväisen tohinan heidän parvekkeellaan, äidin kädet mullasta likaisina, hennot kukantaimet pitkissä kapeissa laatikoissa, parvekkeen kylmän betonilattian, ruokomatot rullalla odottamassa istutusten loppumista. Ja se ylpeys, jolla äiti katsoi parvekettaan kauppareissuillaan. Olihan se ollut kaunis, varsinkin loppukesästä kun kukkameri vyöryi kaiteiden ylitse. Muutettuaan omilleen Anna ei ollut ikinä istuttanut yhtään kasvia. Hän huomasi ihmettelevänsä sitä. Juhani ehti kotiinsa yhtä aikaa Annan ja Eskon kanssa. He kättelivät pihalla, esittelivät itsensä ja menivät sisälle. Talossa oli siistiä ja rauhallista. Per 17

18 heen varakkuus ei ollut silmiinpistävää, mutta sen huomasi hyvällä maulla toteutetusta hillitystä sisustuksesta. Joko talossa on käytetty ammattimaista suunnittelijaa tai sitten rouva Rautio on harvinaisen lahjakas, Anna ajatteli Juhanin johdatellessa heidät tyylikkääseen olohuoneeseen, jonka jokainen yksityiskohta vaikutti olevan juuri oikealla paikalla. Tehän omistatte keltaisen Fiat Punton, Esko meni suoraan asiaan. Kyllä, Juhani vastasi huolestuneella äänellä. Rekisterinumero AKR-643? Kyllä, kyllä. Tiedättekö missä autonne mahtaa olla nyt? Mitä on tapahtunut? Onko se varastettu? Vastatkaa vain kysymykseen, niin katsotaan onko tapahtunut mitään semmoista, joka koskisi teitä, Esko sanoi rauhallisesti. Onko Riikka ajanut kolarin? Onko hän kunnossa? Sanokaa nyt heti, että onko Riikka kunnossa, Juhani huusi. Anna ja Esko vilkaisivat toisiaan. Juuri silloin ulko-ovi raksahti ja rouva Rautio astui sisään kasvot hikisinä punoittaen, pyöräilykypärää riisuen. 18

19 Juhani, mitä täällä tapahtuu? Miksi meidän piti tulla kotiin? Naisen ääni oli huolesta kireä. Istukaahan alas molemmat, Esko sanoi lujasti mutta lempeästi. Se osaa näköjään olla ihan asiallinen, Anna ajatteli. Nyt on niin, että tämä kyseinen auto on löytynyt lenkkipolulta tuolta jonkun matkan päästä. Meillä olisi muutama kysymys siihen liittyen. Se auto on tyttäremme Riikan käytössä, ollut viime vuodesta asti, kun hän täytti kahdeksantoista. Se on alun perin vaimolle ostettu, kakkosautoksi. Mutta ei hän sitä sitten oikeastaan tarvinnutkaan. Minä pyöräilen mieluummin, Irmeli sanoi. Ei tarvitse erikseen kuntoilla. Mutta missä Riikka on? Minä kyllä soitan hänelle nyt heti, hän jatkoi ja alkoi nousta sohvalta. Istukaa vain alas, Esko käski. Irmeli jäi sohvalle. Missä tyttärenne pitäisi olla? Anna kysyi. Kaupungissa. Luulisin, Irmeli vastasi ja katsoi kysyvästi miestään. Asuuko hän siellä? No, oikeastaan täällä. Virallisesti hänen osoit 19

20 teensa on täällä kotona mutta enimmäkseen hän asuu poikakaverinsa luona kaupungissa. Tyttärenne on nyt siis yhdeksäntoistavuotias? Kyllä, vastasi Juhani. Kävikö hän eilen kotona? Ei. Emme ole nähneet häntä muutamaan päivään. Milloin se olikaan Irmeli, kun tyttö kävi? Hän kävi viime viikolla pesemässä pyykkiä täällä, taisi olla keskiviikko. Jerellä, siis tällä poikaystävällä ei ole konetta. Siellä on kyllä pyykkitupa kellarissa, mutta Riikka ei tykkää käyttää sitä, Irmeli naurahti väkinäisesti. Milloin olette viimeksi puhuneet puhelimessa? Riikka soitti eilen päivällä. Ei hänellä mitään erityistä asiaa ollut. Kysyi vain, saisiko yhden antiikki lipaston mukaansa Jyväskylään. Hän on lähdössä sinne opiskelemaan. Psykologiaa. Muutto on ihan kohta. Käykö tyttärenne lenkillä? Anna kysyi ja tunsi hartioidensa kiristyvän aavistuksen. Irmeli ja Juhani olivat hetkisen hiljaa. Se, mitä ei vielä ollut sanottu väreili jo aavistuksena vanhempien tajunnassa. 20