Synkkäsimo HEIDI VAATTOVAARA 11

Transkriptio

1 Heidi Vaattovaara Synnyin vuoden 1969 marraskuussa Tornionjokilaaksoon Kolarin Vaattojärvelle. Lappilainen luonteeni on suora ja huumorini useimmiten hurttia. Olen ammatiltani äidinkielen opettaja ja vapaaaikaani liittyy kiinteästi perhe, kirjat ja teatteri. 10 Novellit 2011

2 Synkkäsimo Mie sitte tykkään talvesta. Vaikka tämä talvi onki ollu tavallista synkempi. Sillälaila henkisesti. Mutta aamula mie kuiten ensmäiseksi aina kollaan koulun pihhaan kulkureitit. Ainaki jos on yölä satanu lunta. Saavat sitte aura-autola käyä pukkaamassa muun pihan auki. Tuo lukion rehtori on sanonu kuulema minusta, että son sitte hyvä työmies, vaikkei paljon puhukhaan. Emmie aina jaksa. Välilä minun pää on niin täynä puhetta jonku toisen ettei minun suu saa vuoroa ollenkhaan. Onneksi mie kuiten sain työllisyysvaroila tämän talonmiehen sijaisuuen. Se nykynen on vissiin sairaslomala oisko vähän väsähtäny tai mistä mie tiän toisten asioista. Emmie sillälaila välitäkhän. Ko minun annethan olla rauhassa, niin mieki annan muitten olla. Tänä talvena minua on kans väsyttäny jotenki enämpi ko aikasemmin. Mie kuiten sen verran jaksoin, että vastasin puhelimheen, ko isäntä huusi, että työvoimatoimistosta soitethaan. Sitte net tarjosit tämmöstä kuntoutushommaa. Sitähän son. Olenhan mie jo aika monta vuotta emänän ja isänän vaivoina maanukki. Emäntä se aina välilä kävi minua käskemässä syöhmään, ko mie makasin omassa huohneessa. Sitte se seiso siinä ovensuussa ja huokaili, niin että minun syäntä kylmäsi. Mie sitte saatoin suuttua sille montaki kertaa päivässä, että HEIDI VAATTOVAARA 11

3 menis helvethiin siitä huokailemasta. Ja aina muori alko itkemhään. Tänä talvena mie en ole kyllä suuttunukhaan ennää. En ole oikein jaksanu sitäkhään. Emäntä onki ollu vähän niinkö ilosempi. Tai ainakhaan se ei ole märsänny niin paljon. Ruokapöyvässä son vahannu minun ilhmeitä ja ollu yhtä huolestunheen näkönen ko ennenki, muttei ole sanonu mithään. Joskus taasen se puhhuu, vaikkei suu liikukhaan. Se sannoo mulle, että voi poikarakas sinua. Mie saatan siltä sitte kysyä ääneti, että mitä minusta. Siihen se jatkaa, että voi ko sie löytäsit paikkasti elämässä. Niin, sitä paikkaahan molen miettinykki, että mikä se mulla on. Vähäsen nuorempanna, silloin ko mie vielä kävin yläasteen jälkheen mettäkoulua Hirhvaala, niin mie aattelin, että jos jostaki löytäs hyvän vaimon. Sitte mie voisin aatellakki, että mie jatkasin isänän maitotillaa. Ei minua niin ne mettänhoito-opiskelut kiinnostanheet, mutta ko ei opo mulle yläasteela mithän muutakhan keksiny, niin mie sitte lähin sinne, ko se mulle paperikki täytti. En vain viittinny sanoa sille, että mie voisin vielä vaikka vuen kotona miettiä. No, onhan tässä saanu kyllä monta vuotta miettiä sen koulunki jälkheen, enkä mole tullu hullua hurskhaammaksi. Hulluksihan net on alkanheet minua tällä kylälä sanohmaanki. Kaikitten muitten läpit näistä vähistä taloista, mitä täälä on ennää jäljelä, on lähtenheet etehlään töitten perhään. Eihän täälä asu ennää ko vanhuksia. Emmie jotenki saata jättää näitä omiani tänne. Molen nuorin meän perhheestä ja niin montako meitäki oli, niin kaikki asuvat Torniosta etelämpännä. Olema met joskus emänän ja isänän kans käyhneet Marjatta-siskonki tykönä Viitasaarela, mutta son jotenki niin vierasta elämää 12 Novellit 2011

4 mulle sielä. Ihmiset kyrräilee ja vahtaa ja puhhuu niin omituisesti. Emmie halvaa lähteä omitteni joukosta mihinkhään. Muttei sitä vaimoakhaan vain ole kuulunu. Kävin mie koulukaveritten kans tansissa muutaman kerran ja Hirhvaalta joskus menthiin Rovaniemele paahriin, mutten mie oikein osannu olla. Joku tyär mulle joskus sano, että solet sitte hiljasen viissaan näkönen, mutten mie tieny, mitä moisin siihen vastannu. Mie menen niinkö puihin, ko tyttäret tullee puhuttelehmaan. Pojat yritit juottaa mulle viinaaki, että moisin ollu rohkeampi, mutta mie menin niin päihin, että ensin oksensin paarissa pöyäle ja sitte kuulema sammuin. Ei minusta ollu siihenkhään homhaan. Nyt taitavat tulla jo ensmäiset koululaisekki linkkurilla tuolta. Parkkipaikala jyrisee siihen malhiin. Mie seisahan kolan kans vähäksi aikaa ja nostan silmät ylös koulun lämpökeskuksen piiphuun. Nuin se nousee komeasti taivasta kohti. Mistäkhän se johtuu, että täälä pohjosessa tuo taivaski näyttää olevan korkeammalla, ko sielä etelässä? Isompi son aivan selvästi. Tuomonen piippukhaan ei kovin korkealta näytä, vaikka varmasti huimais, jos pitäis nousta sinne. Tai sanohan se rehtori kyllä, että nuohooja oli käskeny hitsata piipun porthaista yhen askelman paremin kiini, ko son kuulema melkein irti. Minun häätyy miettiä, tohinko mie. Emmole ennen nuin korkealle kiiveny. Läpit laukkoo pörröinä koulun pihale. Kyllä mie muistan, minkälaista yläastheela oli. Molin melkein aina yksin. Alaasteela oli minusta jotenki hauskempaa, ko oli tekemistä, eikä tarvinu puhua paljon. Synkkäsimo! sillä nimelä yhet tyttäret minua kuttuit. Sitte net aina sanoit, että ethän sie Simo suutu. HEIDI VAATTOVAARA 13

5 Emmä met tosishan. Seku vain. Ko mie en kuulema koskaan hymmyilly. Kyllä mie yritin, mutta minun posket ei totelheet. Eikä minua ole hymmyilyttäny viime aikoinakhaan juuri. Kaks tyärtä kulkee käsikynkkää minun ohi. Net kattoo syrjäsilmilä minua ja nauraa tirskuvat. Tekis mieli huutaa niile, että räkänokastaki ihminen tullee, muttei tyhjännaurajasta. Niin mullekki sanothiin, ko mulla tahto läppinä nokka aina valua. Enkä mie jaksanu olla sitä joka kerta tursaamassa tyhjäksi. Pyhkäsin hihhaan niin, että siinä oli aina semmonen valkonen viiva, ko se kuivas. Emäntä soli vihanen, ko mie tulin koulusta kotia ja räkäviiva loisti tumman puseron hiasta. Ja siskot nauro. Näin net päivät menevät, niin menevät ko tulevakki. Sillä laila jossaki runossaki sanothiin. Met luethiin sitä yläasteela. Jotaki mullekki senthän on jääny miehleen. Mie kuljen pitkin koulun käytäviä ja yritän olla huomaamaton, ettei kukhan alkas mulle juttelheen. Monet kyllä sanovat paljonki, vaikkei net aukase suutansa. Siivoojat käskevät minun kävellä selkä suorassa ja opettajakki mutisevat jotaki, mitä mie en aina niin selvästi kuulekhan. Ihan hyvälä net kuitenki sanovat aina lophuun, että emmä met pahala. Seku vain. Mie yritän kuiten liikkua koulun sisälä aina silloin, ko oppilhaat on luokissa. Välilä tosin mie jouvun kiertämhään semmosseen aikhaan, ko opettajat on sattunheet heittämhään häiriköitä ulos. Net saattavat olla linkkuveittelä veistämässä kiviseihnään kirkkovenheen kuvia, ko mie menen ohi, enkä mole kauheasti uskaltannu sanoa mithään. Käyn sitte kittaamassa seiniä, ko koulu loppuu. Sen verran ilkeät silmät niilä on niskassaki, etten tohi puuttua. Eikä se vissiin mulle kuulukhan. 14 Novellit 2011

6 Lukion puolela on paljon mukavampaa. Sielä on lyhkäsempi käytävä ja oppilhaat ei kauhean talvisilmilä minua kato. Tänhän minun päivä loppuuki siihen, että menen lukion puolele korjaahmaan pari rikkinäistä kaapin ovea ja semmosta. Sittekkö molen saanu hommani tehtyä ja molen kävelemässä aulan ohi, mie huomaan, että siinä istuu kaks lukiolaista tyärtä. Mie kuulen, että net puhuvat jostaki fästeistä, missä non olheet viikonloppuna. Nämät on varhmaan apeja, ko non olheet paarissa. Mie kuulen jonku sanovan mulle, että tässä sulla nyt olis tillaisuus. Hyvännäkösiä tyttäriä kumpiki. Ala juttelheen. Mie kävelen ensteksi ohi, mutta sitte mie käänyn porthaissa ja nousen yläauhlaan takasi. Mie istun varovasti semmoselle keinonahkasohvale, mitä siinä aulassa on ja net tyttäret keskeyttää puhheensa ja kattoo minua. Mitäs tyttäret? mie kysyn ensin aika hiljaa. Net kattoo minua ja sitte toisiansa ja toinen kyssyy, että häh. Mie toistan kysymyksen ja vähän minua jo vaivaa, että meninki aukasseen suuni. Net vähän hirisee keskenhään ja toinen sannoo, että mitäpä tässä. Jaa, oletta ollu juhlimassa? Oliko hauskaa? mie kysyn sitte. Joo, net sannoo, muttei enämpää. Sitte mie en tiä, miten se tapahtuu, mutta mie aukasen suuni ja sieltä tullee paljon enämpi tekstiä, ko molin alun perin meinannu tai ees halunnu. Mie selitän, minkälainen molin läppinä, arka ja hiljanen, ja miten mulle aina sanothiin, että ihmisen pittää puhua ja uskaltaa sanoa asiansa äähneen. Enkä mie voinu silloin aikusille sanoa, että minun pää on puhetta täynä, että sielä mie käyn hyviä keskusteluja vaikka kunka. Sitte ko mie menin kouhluun, niin opettajat jatko sitä sammaa saarnaa, että puhua pittää ja HEIDI VAATTOVAARA 15

7 viitata. Mie vastasin aina kaikhiin kysymyksiin oikein minun pään sisälä, mutta minun suu ja aivot oli vissiin eripariset, ko ei net totellu toisiansa. Mie selitän niile juurta jaksain, miten toiset pojat ei oikein jaksanu minun kans ennää yläasteela olla, ko mie seisoin vain hiljaa eikä net tykähneet, että mie kuljin niitten perässä enkä puhunu. Ja mie selitän, miten tyttäret aina nauro mulle ja kerron niile, miten net kuttuit minua Synkkäsimoksi eikä kukhan aikunen siihen puuttunnu. Yks opettajaki alko sanohmaan minua Simo Synkäksi, ko mie en saanu pääni sisältä oikeaa nimeäni ulos. Se luuli, että minun sukunimi oli Synkkä, ko luokan tyttäret kerkisit sille sanoa, että mie olen Synkkäsimo. Emmie sitte välittäny korjata. Vasta kuukauen päästä se opettaja pyysi multa antheeksi, ko oli opettajainhuohneessa kuullu, ettei sollu minun oikea nimi. Mie vain nostin hartioita ja sain sen verran sanottua, että aivan sama. Tyttäret kattovat minua vähän suu auki ja ihmettelevät. Ihanat silmät. Voisko se olla tässä? Minusta kuulostaa, että net ymmärtää ja mie lissään kieroksia. Yhtäkkiä mie ossaan sanoa niile, miksi minun on ollu niin mahottoman paha olla jo pitkään. Sanon, että ko mie en kestä pimmeyttä, mutta etten mie kuitenkhaan halua etelämmäskään muuttaa. Että minua reppii kaks puolta, toissaalta mie tarvisin enämpi valoa, mutta toissaalta mie haluan jäähä tänne. Ja vissiin mie olen semmonen synkkä ko minusta sanothaan, mutta emmie omituinen ole. Aivan tavalinen. Onhan mulla talo ja vois olla kohta lehmiäki, että jos jompikumpi vaikka tulis mulle emänäksi. Sitä minun ei olis varhmaan pitäny sanoa. Toinen niistä tyttäristä pomppaa ylös ja sannoo: Heli, meilä on kuoro al- 16 Novellit 2011

8 kanu jo kymmenen minuuttia sitte. Nyt hopusti! Mie yritän vielä sanoa, että älkää menkö, mullon vielä juttu kesken, mutta se puhe jääpi minun päähän. Net hyppäävät portaikhoon ja mie jään istumhaan. Mie kuulen vielä, miten net yrittävät nauraa niin, etten mie kuulis. Toinen viskuttellee toisele kovhaan äähneen, että Synkkäsimo. Ko ovi paukahtaa kiini, net nauraa taas. Ikkuna on auki. Sillä Helilä oli kyllä ihanat silmät. Ehkä mie huomena voisin jatkaa juttelemista. Pittää vain varoa, ettei siinä ole muita. Molen nämät tyttäret kyllä aikasemminki nähny tässä istuskelemassa. Mutta emmie tiä. Pitäskään minun lähteä jo kotia. Emäntä on varhmaan tehny jo ruan. Mie jään siltikki vain istumhaan. Ja keskustelu jatkuu minun pään sisäpuolela. Yhtäkkiä mie huomaan, että kello on jo kaheksan. Minun olis pitäny laittaa kaikki ovet lukhoon. Mie en jotenki jaksa nousta. Sitte mie hoksaan, että pimeällähän olis hyvä käyä kattomassa se piipun tikhaitten askelma. Uskaltas paremmin. Mie nousen ja lähen. Son ylin askelma, joka on ränkkänä. Minua vähäsen naurattaa, ko mie mietin, miten pikkunen mies se nuohooja on. Siksi se ei ole ylttäny kattomhaan piiphuun, ko sen on pitäny varoa sitä ylintä rappusta. Mie nitkutan sen rauan kokohnaan irti ja viskaan maahan. Sitte mie käänyn kattomhaan kyläle. Aika paljon sielä on valoja. Väyläki häämöttää pimeästä aika selvästi koulule ja saaresta paistaa jokunen valo. Pakkanen on selvästi kiristymässä, ko nokanpäätä niin palelee. Mie käänyn kunnola ja piän käsilä selän takkaa kiini rautarappusista. Pimmeys painaa ylhäältä päin. Yhtäkkiä minusta tuntuu, etten mie jaksa ennää. Mie taijan päästää irti. HEIDI VAATTOVAARA 17