Reikä keulassa ja muuta häslinkiä

Transkriptio

1 Reikä keulassa ja muuta häslinkiä Lauri Vuorinen Matkasimme kohti Port Cartieriä, Kanadaan, hakemaan vehnälastia Lontooseen. Taas kerran oli tiedossa sekä lastaus että purkaussatamat. Kaikki villiä linjaa ajaneet muistavat kuinka harvinaista tämä oli, mainitsinkin edellisessä jutussa samasta ihmeestä. St. Lawrencen lahdella tuli vastaan jäät. Annukka Aarnio taisi olla jääluokassa 1C, eli eipä isommin murrettu mitään, odottelimme kanadalaista jäänmurtajaa avustamaan meitä eteenpäin. Aikanaan murtaja tulikin ja pääsimme sen perässä kulkemaan halki jääkentän. Tämä kaikki jää oli yksi vuotista jäätä, ei mitään monivuotista teräsbetonia. Oletuksena oli että laiva selviää hyvin koko jääajosta. Ei sitten selvinnyt, mutta siitä myöhemmin. Joen varrella sijainnut Port Cartier on ranskankielistä Kanadaa, eli siellä pärjäsi kokolailla hyvin suomella tai englannilla, samanarvoisia kieliä paikallisten mielestä. Mutta olutta nyt saa millä kielellä vaan. Ilmeisesti lastia ei ollutkaan valmiina, koska alukselle tuli ruumien tarkastaja. Hän tutki kaikki kahdeksan ruumaa, ja löysi jotain koteloituneita perhosia, tai jotain ötököitä, muutamista ruumista. Tämä meinasi, ettei laiva ollut valmis lastia vastaanottamaan, ja että laiva piti myrkyttää. Port Cartierin sijainti Googlen kartalta katsottuna

2 Sataman kartta ja sen sijainti Lawrence lahdella. Tämä tarkoitti myös, että koko laivajengi menee yöksi hotelliin, laiva kylmilleen ja silleen. Meitä jäi kolme täkkäriä roudaamaan myrkkykaasupulloja laiturilta laivalle. Maista tuli lukuisa joukko myrkkymiehiä, tai niiksi me heitä kutsuimme. Karvelit teipattiin tarkkaan ja trimmausluukuista johdettiin sormen paksuiset muoviletkut ruumien pohjille. Myrkkymiehet määräsivät meidät kolme poistumaan laivalta ennen myrkytyksen alkamista. Se myrkky oli jotain syanidia, tai muuta hirmu vaarallista, niin me se ymmärrettiin. Sitten me yritimme pestä itseämme sillä vedellä jota vielä oli putkistossa jäljellä, ja matkasimme muun jengin perässä hotelliin. Siellä se olikin jo täysi rumba päällä. Koko jengi aivan soseessa. Kippari halusi, en kyllä käsitä vieläkään miksi, että kaikki kokoontuisimme hotellin ruokasaliin yhteiselle illalliselle. Se oli sitten sellainen show, että veikkaanpa kapteenimme saaneen meistä kerralla tarpeeksi. Ei todellakaan ollut suomalaisille kunniaksi se ateria. Syömisen jälkeen oli vapaan ajanvieton aika. Minä huomasin että huoneessa oli kylpyamme, eipä moista kapinetta ollutkaan päässyt pitkään aikaan kokeilemaan. Olutta mukaan ja ammeeseen. Oli se upea tunne kun sai upota kuumaan vetyeen ja vain loikoa. Huurteinen olut oli oiva tunnelman kohottaja ja sain itseni, ainakin omasta mielestäni, todella puhtaaksi. Jälkeen päin olen kyllä ajatellut että kylvyssähän sitä makailee omissa lioissaan, mutta makuasia. Kun olin kuivannut itseni ja saanut vaatteet päälle olikin aika mennä käytävälle seuraamaan painikilpailuja, matruusit painivat kovalla mekkalalla ja ryminällä. Kannustus huudot vaan raikasivat ja muut hotelliasukit olivat tukka pystyssä. Sitten hiffasimme että hotellin baarista pääsee suoraan sellaiseen kunnolliseen paikalliseen kapakkaan. Ja sen kapakan emäntä jopa puhui englantia. Siellä oli aika rujon näköistä väkeä juopottelemassa. Lisänä kanadalaisen jäänsärkijän porukkaa ja muutama paikallinen tyttö. Ilta meni muutoin oikein leppoisasti, ainoa soraääni tuli kun messi kalle päätti ottaa matsia täkkimustan kanssa. Ja sai sitten turpaansa. Arvaahan tuon, joku pehmoinen koulupoika Suomesta ottaa matsia Brittiläisestä Guyanasta kotoisin olevan katupojan kanssa. Kapakan emäntä sen matsin taisi kuitenkin voittaa, hän pyyhkäisi urheasti sekaan ja sai kundit lyömään kättä. Oluen juonti jatkui kunnes sitten tuli valomerkki ja kaikki menivät nukkumaan. Itse yritin iskeä jonkun paikallisen hepun tyttöystävää, huonolla menestyksellä. Ei lohjennut, ei. Hyvä ettei tullut turpaan minullekin. Ennen tätä episodia olin jutellut kanadalaisten jäänsärkijä miesten kanssa, siellähän jäänmurtajat ovat Coast Guardfin

3 TAPASIN SOTA-AJAN RADARIN... paatteja, eli näillä kundeilla oli kaikilla unioformut. Siistin näköistä jengiä. Mieleeni jäi yksi näistä kundeista, sellanen vanhempi mies, hänellä oli nauhoja ja jämiä, prenikoita ja helyjä koko takin rintamus ja hiha täynnä. Sen mitä ymmärsin niin hän oli seilannut sota-aikana saattueissa. Kehui että silloin hänellä oli niin hyvät silmät että laivakaverit olivat ristineet hänet Radariksi, siis tutkaksi. Hän oli kuulemma havainnut useampia teleskooppeja. Mene ja tiedä, ainakin hän oli oikean ikäinen ollakseen seilannut saattueissa Atlantilla, mutta puhuiko hän potaskaa, sitä oli mahdoton tietää. Aamulla oli ankea aamiainen, ankea siksi että kaikilla oli enempi vähempi kankkunen ja Kippari näytti siltä että hän oli valmis lemppaamaan koko köörin. Sama kolmikko vietiin edeltä laivalle ja ajoimme kaikki luukut auki. Että tuulettuisi ennen lastausta. Tätäkin olen myöhemmin miettinyt. Että kuinka vaaratonta se meille oli, siinä karvelin vieressähän ne luukkujen hydrauliikka spaakit sijaitsivat, ja kun se luukku aukesi, niin kai sieltä sitä myrkytyskaasua pöllähti ilmaan. Mutta siihen maailman aikaan nämä turvallisuus asiat eivät olleet niin tapetilla, toisin kuin nyt, nythän alkaa työn tekeminen olla melkein mahdotonta, ensimmäinen työpäivä menee lippujen ja lappujen täyttöön ja porukan briiffaukseen, että siinä hommassa saattaa sitten satuttaa itsensä ja noin. Tämä ei tarkoita että suhtautuisin huolettomasti työsuojeluun, mutta kun siitä on jo tullut työnsuojelua, ja se on väärin. Kuitenkaan entisaikaan ei vahinkoja sattunut sen enempää kuin nykyisin. Tai en ainakaan muista. No lastaus alkoi ja vehnää valui tasaiseen tahtiin. Jossain välissä alkoi myös paarlastin purku satama-altaaseen. Satama oli aika suljettu, aallonmurtaja ja lokero missä laiva makasi. Joku huomasi että koko allas oli mustan öljyn peitossa. Aikamme ihmettelimme ja sitten Poosu älysi että sen on pakko tulla ahteripiikistä, sitä lenssataan parhaillaan. No, lenssaus lopetettiin, ja alkoi ihmettely, että mistä helvetistä ahteripiikkiin on tuollainen määrä öljyä tullut. Selvisi että yhden bunkkeritankin ja ahteripiikin välinen skotti oli murtunut. Syy, miksi se skotti oli revennyt, täytyi olla jäissä rytkyminen. Siiffi määräsi peilaaman kaikki konehuoneen tankit, ja tällä konstilla tiedettiin, että sitä öljyä on sitten melkoisen paljon piikissä. Alkoi hillitön öljyntorjunta, ne touhut olivat vielä melko lailla hakusessa silloin. Laskimme jikin mereen, melkein kaikki tiskiaineet ja muut liuottimet veneeseen ja homma alkoi. Koko touhua vaikeutti se, että satama-allas oli ohuen jääkannen peittämä, läpi näkyi, mutta mikään emulointi ei onnistunut, ei ennen kuin jää oli rikottu. Onneksi olin vapaavahdissa, olinhan ollut yön töissä. Onneksi siksi että touhu oli melkoista pelleilyä, Yksi konemies souti jikiä, yksi hakkasi jäätä rikki ja siiffi heitteli äyskärillä stujun astianpesuaineet satama-altaaseen. No, tämä sirkus sitten, tietenkin, kiinnitti paikallisten huomion. Delegaatio marssi laivaan, ja sakothan siitä laivalle tuli. Mutta tämä episodi ei todellakaan parantanut Kipparimme huonoa tuulta. Hän oli, jälleen, vastaanottanut kirjelmän hotellimme johtajalta. Suomalaiset eivät kuulemma olleet enää tervetulleita asiakkaita. Olimme aiheuttaneet liikaa epäjärjestystä. Ja lisäksi yksi matruuseista oli varannut lisäyöksi yhden hengen huoneen ja roudannut sinne huoran ja kaksi muuta matruusia. Ja tietenkin jäivät kiinni aamulla. Johto ei hyväksynyt että yhden hengen huoneessa yöpyy neljä henkeä, ja että siellä vietettiin siveetöntä elämää. Niinkö vietettiinkin. Paikallinen yöelämä oli melko vaisua. Kävimme itse Port Cartierin kaupungissa, vai mikä kauppala se olikaan. Oli talviaika ja siellä oli aivan helvetisti lunta, pääkadulla oli hauskan näköistä, kun oli autotie ja siitä lähti sellaisia käytäviä eri liikkeisiin. Näyteikkunat ja sellaiset olivat kaikki lumen peitossa, sitä lunta oli ainakin puoltoista metriä.

4 AJOIMME JÄÄNSÄRKIJÄN PERÄSSÄ... Paikallinen kapakka oli aika vaisu, langan laihat tarjoilijatyttöset kantoivat Labatin kaljaa ja kävivät, kukin vuorollaan, strippaamassa. Merkille pantavaa oli että intiaanit olivat kaikki, heti aamusta, aivan posket täynnä. Heille ei kaikissa paikoissa tarjoiltu eikä esimerkiksi olutta myyty joka kaupasta. Kävin itsekin ostamassa muutamalle inkkarille pari keissiä kaljaa, siis heidän rahoillaan, ja olisin sitten päässyt myös keissejä tyhjentämään heidän kanssaan. Passasin tämän tarjouksen, sen verran hurjan näköistä sakkia he olivat, ja tavat ja katsanto melko synkät. Mutta siellä me sitten kiskoimme kanadan Labattia ja olimme merimiehiä. Minulla oli mielessäni, että jos lossaus on samassa kaijassa, Tilburyssä, missä edellinen Halifaxin kuorma purettiin, niin täytyy etsiä se likka käsiini, se joka vaihtoi svedu pasiseerin puolikkaan minuun, yhden fudis matsin jälkeen. Oli hyvä mieli, että olimme matkalla Lontoon suuntaan, jahka sieltä nyt pois päästäisiin, Kanadasta. Nuorena ei niinkään ollut huolta siitä että edessä, kuitenkin, oli talvisen Pohjois-Atlantin ylitys. Lopulta sitten lasti oli päällä, luotsi laivassa ja jäänsärkijä venttasi että lähdemme liikkeelle. Ja liikkeelle lähdimme, yhtä satamakokemusta rikkaampana. Kippari oli varmasti todellakin iloinen että pääsimme liikkeelle, hän oli saanut tarpeekseen vastoinkäymisistä, ensin hotellissa ja sitten vielä se bunkkerin satama-altaaseen pumppaaminen. Onneksi ahteripiikki oli kuitenkin sen verran tyhjä, että lasti oli täysi, ei jäänyt siitä kiinni. Matka alkoi siis hyvinkin valoisissa tunnelmissa, Kippari oli tyytyväinen, ettei nyt kukaan pysty järjestämään mitään ihme kalabaliikkia, ja minä siitä, että ehkäpä parin viikon kuluttua tapaan sen yhden Sheilan, siellä Tilburyssa. Muusta laiva väestä en tiedä. Ajelimme jäänsärkijän perässä, liikkeellä olimme vain päivänvalon ajat, pimeällä makasimme jäissä. Sitten kai jäänsärkijän kippari ajatteli että nyt noi selviää omin avuin ulos merelle, ja kääntyi ympäri. En tiedä saimmeko jotain ohjeita, mutta ajo jatkui, oli päivänvaloa tai ei. Puolikkaille ei paljon kerrottu, eikä taideta kertoa nykyisinkään. Minä olin Förstin vahdissa ja yhtenä aamupäivänä minut burrattiin. Piti kuulemma nostaa telakkamaaleja ylös föörin alavarastosta. Joo, se alavarasto oli veden vallassa ja siellä pyöri maalit, purkit ja Atlantti, sulassa sovussa. Siinä oli käynyt sillai, että Poosu oli mennyt aamulla pakan alle ja huomannut että kuului ihme loisketta, hän oli avannut alavaraston luukun linkut ja kurkannut sinne, merihän siellä loiskui. Poosu laittoi luukun uudestaan kunnolla kiinni ja lähti kertomaan asiasta Förstille. Laivalla oli seuraavan telakoinnin maalit mukanaan, ne oli otettu laivaan Euroopassa ja stuuvattu aina tyhjänä olevaan föörin alavarastoon. Yöllä, pimeässä ajellessa, oli jäät rikkoneet keulan ja meri oli tullut varastoon. Ensin oli oorderi että maaleista piti pelastaa niin paljon kuin pystyi. Aloitimme maalipönttöjen hiivauksen, käsipelillä, ylös varastosta, ne alkoivat jo siinä vaiheessa olla aika hajalla. Poosu sai syllinsä 20 litran tinneripöntön. Siinä alkoi melko tanssi, arvaahan sen, tinneri kirvelee munissa koko hyvin. Försti, kunhan sai naurunsa loppumaan, sanoi, että ne maalit ja tinnerit ovat nyt haluvei, ei sieltä mitään pois saa. Eikä todella saanut, varastossa pyöri meri niin korkealla, että henkemme kaupalla me pöljät sieltä hivakoita haimme. Mutta löytyi se pöljyys työnjohdostakin, Försti määräsi laittamaan kaksi uppopumppua, että pumpataan vesi pois varastosta. Olisi luullut että Försti, kokeneena merimiehenä, olisi tajunnut, että jostainh se vesi sinne varastoon oli tullut, ja että se jostain olisi toden näköisesti ulkopuolella vellova meri, ja syy olisi reikä ulkosivussa. No, me rikasimme ne pumput, ja niistä yksi perkeleen riesa tuli. Pumput tukkeentuivat maaliin, joka oli

5 HITSIVEHKEET MUKAAN... sekoittunut varastossa lilluvaan mereen. Vahtimiehen piti, kerran tunnissa, käydä tsekkaamassa, että pumput imivät varastosta vettä, ja jos eivät imeneet, niin sitten puhdistaa pumppu, laskea se alas ja jatkaa. Siinä sitten siirrettiin Atlanttia varastosta täkin kautta Atlanttiin. Pienillä pumpuilla, vähän oli siinä hommassa järkeä, vaan eipä sitä meiltä kysytty. Ei mitään mieltä koko hommassa. Aikansa otti, kunnes Försti käski lopettaa touhun, ja lyötiin lekalla luukku kiinni. Kippari kutsui laivaneuvoston koolle, vai olisiko se ollut peräti laivakokous. Kaikki kokoontuivat miehistönmessiin ja Kippari selitti tilanteen, kysyi laivaväen mielipidettä, käännymmekö takaisin Kanadaan telakoitavaksi vai jatkammeko kohti Eurooppaa. En muista olisiko kukaan miehistöstä esittänyt mitään mielipidettä koko asiasta, ehkä Poosu tai Sähkö, miehistön kokeneimmat jäsenet, saattoivat jotain tarkentavia kysymyksiä esittää. Sen muistan että minulle ei, kerta kaikkiaan, tullut mieleenikään esittää mitään kysymyksiä, tai mielipiteitä. Koko laivaväen yhteisellä päätöksellä, näin oletan Laivapäiväkirjassa lukeneen, alus jatkoi matkaansa yli Atlantin. Jossain välissä tuli Förstille mieleen, että se perkeleen ahteripiikin ja bunkkeritankin välinen skotti pitää paikata. Hän määräsi minut surraamaan paskapressut, sellaiset putken muotoiset pressut, ahteripiikin huohotusputkien ympäri, ettei öljy roisku täkille. Sitten vaan koneeseen oorderi, että täytetään ahteripiikkiä. Niin kauan pumpattiin, kunnes vanaveteen ei enää jäänyt näkyvää filmiä. Ja kas, ahteripiikki oli puhdas. Ja keskellä Pohjois-Atlanttia ei kukaan ollut näkemässä, ja vaikka olisi nähnyt, mitäpä siitä, silloin ei kukaan välittänyt tollasista asioista mitään. Sitten vaan manosluukku auki ja dunkki alas, hitsivehkeet mukanaan. Se repeämä oli helppo havaita, siinähän oli selkeä raskasöljy reunus. Dunkki hitsasi repeämän, ja taas oli laiva kondiksessa. Tässä taas yksi asia, ei vaan voisi toimia tänään täten. Koko homma vaatisi liki pitäen telakoinnin. Bunkkeritankin kaasuvapaaksi tekemisen, ahteripiikin happimittaukset, bunkkeritankin pesu, bunkkeritankin kaasumittaukset, työnsuunnittelukokoukset, palovahdit, ympäröivän alueen turvalliseksi tekemisen, luukkumiehen, yhtiön suostumuksen kuumatyöhön, tietenkin asianmukaiset kuumatyöluvat, jotka tulee arkistoida, ja mitä vielä, varmasti olen unohtanut jotain ainakin jatkuvan tuulettamisen ja kyttäämisen. No repeämä hitsattiin ja elämä jatkui. Kaikesta huolimatta laiva vaan rullasi ja matka taittui. Lopulta, ilman mitään dramatiikkaa saavuimme Sunk Pilotille, saimme oorderin ankkuroida. Kun kulkeminen loppui ja vauhti oli pois, keula nousi sen verran että oli mahdollista nähdä keulan vauriot. Melkoiset repeämät, ankkurien alla, molemmin puolin steeviä. Ei ihme jos varasto oli täynnä merta, ja kun katseli niitä reikiä, tuli mieleen, kuinka hyödytöntä se niiden uppopumppujen kanssa pelleily oli ollut. Ohittavista laivoista kiikaroitiin kovasti meidän fööriä. Lossasimme kuorman Tilburyssä, tapasin sen Sheilan ja se piti minusta, tai minun saldoistani, edelleen. Kaksi viikkoa saimme olla kuin ketut pesässään, mun piti vain päivisin olla töissä. Onneksi Poosu armahti minua, en joutunut sinne varastoon skrabaamaan sitä maalin töhnää seiniltä. Mutta oli se varasto hyvin maalattu, tai ainakin maalilla peitetty, jos kohta rumalla värillä. Mustaa, harmaata ja punaista sekoittamalla ei kaunista sävyä saa. Mutta ne 20 litran maalipöntöt, meri oli rutistanut ne nyrkinkokoisiksi murikoiksi, kiillottanut ne vasten seiniä ja pantteja. Nyt harmittaa, että miksen ottanut yhtä suvineeriksi. Mutta,

6 DYNAMIITTIPAUKUILLA... toisaalta, enhän mä ottanut hutsujen kuviakaan, enkä stereoita, sinne jäivät, kun lomalle pääsin. Miksi siis, joku rutistunut, maalipönttö olisi kelvannut mukaan? Lastin lossauksen jälkeen matkasimme Hampuriin tokkaan. En tiedä, olisiko telakointi, tämän haverin vuoksi, aikaistunut. Silloinhan laivat telakoivat joka vuosi, eivät luokitusvälien mukaan, kuten nykyisin. Jo Tilburyssa oli havaittu, että se keulan reikä ei ollut ainoa jäävaurio, muutamaan ruuman oli päässyt vettä, sen hiffasi siitä, ettei imuri vetänyt enää jyviä, ne olivat kastuneet ja jymähtäneet kiinni. Telakalla sitten, pienillä dynamenttipaukuilla rikkoivat sitä jymähtänyttä jyvä pintaa, katuporilla ja muilla sakut ne pois ottivat. Vanhemmat skönöt meinasivat että ei niitä jyviä mihinkään kaatopaikalle viety, ihmisten ruokaan ne laitettiin. En tiedä, mutta oli tuo yksi reissu, tuokin. Hampurissa sitten sattui ja tapahtui, mutta olisiko se eri stoori.