MAALAUS EHEYTYMISEN VÄLINEENÄ

Transkriptio

1 MAALAUS EHEYTYMISEN VÄLINEENÄ Kristina Johnson - Sinikivi Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö Diakoninen sosiaali-, ja terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi-diakoni (AMK)

2 TIIVISTELMÄ Johnson-Sinikivi, Kristina. Maalaus eheytymisen välineenä. Syksy 2007, 59 sivua, 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosionomi-diakoni (AMK). Opinnäytetyöni käsittelee maalauksen käyttöä eheytymisen, voimaantumisen ja ammatillisen kasvun välineenä. Työni avulla haen välineitä eheyttävän maalauksen käytölle sosiaali-, kasvatus- ja diakoniatyössä sekä itsehoidollisena menetelmänä. Opinnäytetyössäni keskityin tarkastelemaan maalaamisen käyttöä yksilön tunnetason eheytymisessä. Opinnäytetyöni on produktio, jonka tuotoksena suunnittelin evankelisluterilaisen kansanlähetyksen toimintakeskukseen Hämeenlinnaan Hiljaisuuden huoneen, missä on esillä maalauksiani. Hiljaisuuden huoneessa olleella kyselyllä pyrin kartoittamaan maalauksieni aiheuttamia tunteita ja reaktioita katsojissa. Hiljaisuuden huoneen avulla halusin myös tuoda esille hiljentymisen merkitystä ja kutsua ihmisiä pysähtymään. Opinnäytetyöni keskeiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi muodostui prosessin aikana voimaantuminen. Opinnäytetyöni toisena keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä oli kuvataideterapia, vaikka totuudenmukaisempi ilmaus sille voisi tämän opinnäytetyön puitteissa olla terapeuttinen maalaus tai eheyttävä maalaus, koska tämän työni avulla hain kuvataideterapiasta johdettuja menetelmiä työvälineiksi diakoniatyöhön. Johtopäätöksenä voisi sanoa, että eheyttävä maalaus on toimiva menetelmä voimaantumisessa ja yksilön tunnetason eheytymisessä. Avainsanat: Maalaaminen, eheytyminen, voimaantuminen, kuvataideterapia, hiljaisuus

3 ABSTRACT Johnson-Sinikivi, Kristina. Painting as a means of healing. 59 pages, 3 appendices. Language: Finnish. Järvenpää, Autumn Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education. The topic of my study discusses painting as a method of healing, as an empowering element and as a method of professional growth. The purpose of this study was to create new methods using painting both in social, educational and diaconal work and as a selfcare method. In my study I have concentrated on considering painting as a healing method in an individual emotional state. My study is a production, the output of which was to plan a Room of Silence in Finnish Lutheran Mission (Kansanlähetys) in Hämeenlinna and exhibit my paintings there. I put out a questionnaire in the Room of Silence and I tried to consider the visitors feelings and reactions as a result of seeing my paintings. By using the Room of Silence I wanted to emphasize the meaning of silence and invite people to stop and rest. During the process the central frame of reference in my study became empowerment. The second central frame was visual art therapy, though the most truthful expression in this study would be therapeutic painting or harmonizing painting, because the topic of my study was to find working methods leading from visual arts therapy to diaconal work. My conclusions are that painting as an empowering element and as a healing method in an individual emotional state are workable. Key words: painting, healing, empowerment, visual art therapy, silence

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO Aiheen valinnan taustaa Voimaantuminen, kuvataideterapia ja tarinallisuus Aikaisempia tutkimuksia aiheesta VOIMAANTUMINEN JA EHEYTYMINEN Yhteiskunnan tila ja työelämän haasteet Syrjäytymisen näkökulma Häpeä syrjäyttäjänä Taide yhteyden rakentajana ja syrjäytymistä estävänä Surun läpityöskentely ja luopuminen Diakonia ja sielunhoito eheytymisen ja voimaantumisen välineinä Diakoniatyö Sielunhoitotyö Hiljaisuuden merkitys voimaantumisessa KUVATAIDETERAPIA VOIMAANNUTTAJANA JA EHEYTTÄJÄNÄ Luovuus ja sen merkitys Abraham Maslowin ja Carl G. Jungin käsityksiä luovuudesta Kristinuskon luovuuskäsityksiä Kuvataideterapia Kuvataideterapia tienä syvempään itsetuntemukseen Sisäinen lapsi luo uutta Tunteista ja tukoksista Taide parantaa HILJAISUUDEN HUONE -PRODUKTIO JA SEN TOTEUTTAMINEN Hiljaisuuden huone ja sen tavoite Produktion valmistelu Produktion toteutus Produktion arviointi Tunteita Hiljaisuuden huoneessa Tunteita maalausten äärellä Katsojan ensimmäiset ajatukset Maalausten aiheuttamia tunteita Kuvien monitasoinen ja hengellinen ulottuvuus POHDINTA EPILOGI...50 LÄHTEET...51 LIITE 1: ESITTELY...55 LIITE 2: KUTSU...55 LIITE 3: KUVAT...55

5 1 JOHDANTO 1.1 Aiheen valinnan taustaa Opinnäytetyöaiheeni syntyi melko luonnollisesti vaikkakin monien vuosien ja tuskallisten prosessien jälkeen. Aiheeni käsittelee maalauksen käyttöä eheytymisen, voimaantumisen ja ammatillisen kasvun välineenä. Työssäni haen välineitä eheyttävän maalauksen käytölle sosiaali-, kasvatus- ja diakoniatyössä sekä itsehoidollisena menetelmänä. Postmodernille ajalle tunnusmaisesti lähestyn työssäni tutkimuskohdettani yksilön eli itseni kannalta. Aiheeni on henkilökohtainen ja kenties liian subjektiivinen ammattikorkeakoulutasoiseksi opinnäytetytöksi, mutta pohtiessani eri aihevalintoja en voinut jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä, vaikka aiheen läheisyys vaikeutti työni tekemistä ja etäisyyden ottaminen tuntui vaikealle. Tämä työ on omaelämäkerrallinen ja tässä työssä kuuluu ja näkyy oma ääneni. olen myös produktioni kohteena eli case-tapauksena, koska olen jo vuosia käyttänyt maalaamista oman voimaantumiseni välineenä ja satunnaisesti myös työvälineenä. Opinnäytetyölläni haluan tuoda ilmi myös sitä puolta, että ammattikorkeakoulujärjestelmässä tulisi olla enemmän tilaa myös opiskelijoiden omaan henkilökohtaiseen prosessointiin. Diakonia-ammattikorkeakoulussa on tosin kirkon rahoitustuen turvin käynnistetty vuoden 2002 syksystä alkaen hankkeita kirkollisen pätevyyden suorittavien opiskelijoiden hengellisen identiteetin ja spiritualiteetin vahvistamiseksi (Henttonen 2002, 379). Hengellisen identiteetin ja spiritualiteetin vahvistaminen vaikeutuu, mikäli itsetuntemuksen syventymiselle ei ole tilaa. Koulutuksessa tulisi enemmän painottaa itsensä tuntemisen merkitystä ja haastaa syvempään prosessointiin ja oman salaisen, pimeän puolensa kohtaamiseen, koska elämässä ihmisinä ja ammattilaisina tarvitsemme aina vain enemmän valmiuksia kohdata syvästi haavoittuneita ja rikkoutuneita ihmisiä. Oman itsen rehellinen ja todellinen kohtaaminen johtaa aidompaan ja todellisempaan yhteyteen myös muiden ihmisten kanssa. Ammatillinen kasvu on pitkä prosessi, joka tarvitsee tilaa, pysähtymistä ja oman heikkoutensa aitoa ja syvää kohtaamista. Oma persoonamme on tärkein työvälineemme ja meidän tulisi ensisijaisesti huolehtia itsestämme, omasta hyvinvoinnistamme, jotta olisimme hyviä ihmissuhdetyöntekijöitä.

6 6 Valitettavasti yhteiskunta ruokkii sairasta suorituskeskeisyyttä, vahvuuteen sairastumista eikä yksilön syvempään prosessointiin anneta mahdollisuutta. Olosuhteet hoitotyössä pakottavat väärään vahvuuteen ja työntekijöiden on vaikeata ylittää avunhakemisen kynnys. Ongelmien myöntäminen koetaan usein kasvojen menetyksenä ja ammatillisena epäonnistumisena, vaikka oman heikkouden myöntäminen ja totuuden kohtaaminen saattavat olla paljon rikkaamman ja syvemmän elämän ja työnteon alku. Eheyttävä maalaaminen on ollut minulle toimivin ja syvin menetelmä kokonaisvaltaisessa voimaantumisessani; työstäessäni itseäni ja ammatillista kasvuani. Kahdeksan vuoden ajan olen käyttänyt maalaamista itsehoidollisena menetelmänä ja yli viiden vuoden ajan maalaus oli menetelmänä myös omassa yksilöterapiassani. Kipinä maalaamiseen syntyi jo edellisen sosiaalikasvattajakoulutuksen taideterapiaan perehdyttävällä jaksolla. Eheyttävää maalaamista olen opiskeluaikanani toteuttanut pienimuotoisesti myös harjoittelujaksoillani miesten päihdehoitokodissa Toivolassa, Hämeenlinnan Setlementtiyhdistyksessä ja Hämeenlinnan vapaakirkossa. Eheyttävään maalaamiseen liittyvää ryhmätoimintaa olen ohjannut myös kahdella Rich by gross yhdistyksen järjestämällä perheleirillä ja kerran kuntouttavana työtoimintana eräässä naistenryhmässä Hämeenlinnan Sininauhayhdistyksen Sinimäellä. Mielestäni on tärkeä mainita, että maalaaminen ei ole ollut minulle alkuaan normaali ja luonnollinen tapa työstää itseäni enkä lapsenakaan muista nauttineeni mitenkään erityisesti maalaamisesta tai piirtämisestä, lukuun ottamatta kaukaista muistoani peruskouluajoilta, jolloin erään tapahtuman yhteydessä oli aggressiohuone, jossa sai vapaammin purkaa itseään. Sotkin seiniä ja muistan, miten se hetki jotenkin pysäytti minut ja koin jotain vapauttavaa sisälläni. Kahdeksan vuotta sitten maalaaminen alkoi spontaanisti ja myöhemmin hain lisätietoa asiasta osallistumalla kuudesti taideterapeutti/taidepedagogi Nelly Jurveliuksen sisäisen lapsen maalauskursseille sekä taidemaalari Jurgen Baumin viikon kestävälle sekatekniikkakurssille, jossa oli mahdollisuus pitkäkestoisesti ja syventyen kokeilla ja työstää maalaamista mielin määrin. Näitä maalauskursseja toteutettiin vertaistuellisesti ja osittain myös retriitinomaisesti hiljaisuudessa maalaten. Opinnäytetyöni on produktio, jonka tuotoksena suunnittelin Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen toimintakeskukseen Hämeenlinnaan Hiljaisuuden huoneen, jossa on esillä maalauksiani. Maalauksiani en varsinaisesti ole tehnyt esiteltäviksi, vaan ne ovat ol-

7 7 leet oman työstämisen kanavia ja piilossa muiden katseiden ulottumattomissa, mutta mielestäni tämä raja kannatti ylittää ja antaa toisten ihmisten nähdä ja oivaltaa, miten tärkeää maalaaminen voi olla eheytymisen kannalta. Hiljaisuuden huoneessa on mahdollista hiljentyä ja levätä kaiken kiireen ja hälinän keskellä. Huoneessa oli esillä kysely (Liite 2), jossa kyselin maalauksieni herättämiä tunteita ja ajatuksia. Lisäksi pyrin vahvistamaan omaa ammatillisuuttani peilaamalla katsojien tunteita ja ajatuksia omaan sisäiseen kokemukseeni, oman tarinaani, josta maalaamani kuvat kertovat. Maalausteni avulla olen työstänyt kipeästi elämässäni, tässä yhteiskunnassa ja itsessäni olevaa kohtaamatonta pimeyttä ja pahuutta, koska eteenpäin pääsemiseksi tiedostamattomat ja sokeat alueet tulisi havaita ja nimetä. Auttamiseen liittyy usein sokeutta pahan suhteen ja siksi pahasta tulisi puhua suoraan, aidosti, keskeneräisesti ja tarinoiden avulla. Tärkeää on havainnoida ja sanoittaa sitä pahan maisemaa, jota ihmissuhdetyöntekijät itsessään kantavat. (Lindqvist 2002, 8, 18.). Ammatillinen identiteettini on viime vuosina ollut rajussa prosessissa. Koen, että näiden opiskeluvuosien aikana ammatti-identiteettiäni on riisuttu ja riisumisen kautta on vahvistettu todellista ammatillisuuttani. Läpikäymättömät asiat saattavat sokeuttaa ja ohjata hoitoalalle, mutta kohdattuina ne mahdollistavat syvemmän ammatillisuuden. Oma lapsuuteni juuriltaan irtirevityksi tulemisen kokemus sekä kielitaidottomana uuteen ympäristöön joutumisen kokemus ovat nyt vuosien prosessoinnin jälkeen arvokasta pääomaa elämässäni. Toimiva ammatillisuus edellyttää riittävää eheyttä, sen tulisi olla suoja ja mahdollistaja, mutta sen taakse ei saa paeta. Eheytyminen edellyttää riittävää turvallisuudentunnetta, jotta vaikeiden asioiden kohtaaminen olisi mahdollista. Tämä tutustuminen itseeni on ollut haastavaa ja mielenkiintoista matkantekoa pimeydestä valoon, missä monet itseäni ja ammatillisuuttani koskevat asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Minä olen saanut ja minun on ollut pakko pysähtyä. Monella tavoin olen ollut aivan äärirajoilla ja minun on ollut pakko kohdata omaa pimeyttäni ja pahuuttani. Vuosikausiksi jouduin pysähtymään omaan heikkouteeni, kunnes vähitellen, hitaasti sain avautua elämälle, toivolle ja tulevaisuudelle. On tullut pisteen laittamisen aika. Eräs vaihe elämässäni on lopullisesti saatettu nyt loppuun tämän opinnäytetyön kautta. Nyt voin kääntää uuden sivun elämässäni, vihdoinkin!

8 8 Hiljaisuus On avara huone Vailla seiniä. Sinne pakenen yli hämärän jään, ohi valaistujen ikkunoiden. Sielussani vain yksi ääni, lapsen hopeatiuku. Tätä siltaa pitkin palaan takaisin voimakkaampana valmiina taisteluun. (Rauhala 1984) 1.2 Voimaantuminen, kuvataideterapia ja tarinallisuus Opinnäytetyön keskeiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi muodostui prosessin aikana voimaantuminen. Voimaantumisen käsite on syntynyt englanninkielen empowermentsanasta ja se on vähitellen vakiintumassa suomenkieleen. (Siitonen 1999, 61.) Voimaantumista voi myös kuvata sanoilla voimautuminen (Savolainen 2007, 16) ja sisäinen voimantunne. Sisäinen voimantunne kuvaa positiivista tunnetilaa, jolloin luovuus ja omat voimavarat ovat kanavoituneet positiivisesti. (Siitonen 1999, 61.) Savolainen on päätynyt käyttämään termiä voimautuminen painottaakseen ihmisestä itsestä lähtevää sisäistä prosessia, koska voimaantuminen, varsinkin muodossa voimaannuttaa saattaa siirtää ajatukset ulkopuolelta tulevaan painostukseen (Savolainen 2007, 16). Opinnäytetyön toisena keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä on kuvataideterapia, vaikka totuudenmukaisempi ilmaus sille voisi tämän opinnäytetyön puitteissa olla terapeuttinen maalaus tai eheyttävä maalaus, koska tämän työn avulla haen kuvataideterapiasta johdettuja menetelmiä välineiksi itsetuntemuksen syventämiseen ja oman itsen kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen (Vesanen-Laukkanen, Sava ja Martin 2004, 17). Kuvataideterapiasta johdettuja menetelmiä voidaan käyttää työvälineinä diakoniatyössä, jotta ihminen voisi tulla kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kohdatuksi ja voisi eheytyä. Opinnäytetyössä käsittelen eheytymistä eli ihmisen kokonaisvaltaista psyykkistä, fyysistä, sosiaalista ja hengellistä paranemista. Tärkeänä elementtinä opinnäytetyössä on

9 9 tarinallisuus eli omaelämäkerronnallinen lähestymistapa. Narratiivinen eli tarinallinen identiteetti on ihmisen itsensä rakentama kertomus siitä, kuka hän on. (Sava ja Katainen 2004, ) Tarinallisuus auttaa ihmistä jäsentämään itsensä ja löytämään paikkansa siinä yhteisössä ja kulttuurissa, jonka osa hän on (Vesanen-Laukkanen ym. 2004, 17, 23 24). Tässä työssä olen itse maalausteni kautta produktioni kohteena ja analysoin kyselyn vastauksia. Saattaa olla aiheellista pohtia, lisääkö tämä oman elämänsä ja identiteettinsä pohtiminen itsekästä elämää ja itsekeskeisyyttä (Sava ja Vesanen-Laukkanen 2004, 7). Uskon kuitenkin, että minullakin on oltava kokemus oman elämäntarinan kanssa työskentelystä, jotta voin työssäni työskennellä toisten elämäntarinoiden kanssa. Zygmunt Bauman on todennut, että moderni ihminen oli pyhiinvaelluksella löytääkseen itsensä. Tärkeää on tiedostaa elääkö ihminen omaa elämäänsä vai jonkun toisen ulkoapäin määrittämää elämää. Vaarana on elää itsensä ulkopuolella ja se tukahduttaa omaa persoonaa ja luovuutta aiheuttaen masennusta, välinpitämättömyyttä, myötätunnonpuutetta ja vallanhalua. Yhä epävarmemmassa ja muuttuvassa maailmassa selviytymisen ehtona on olla itsessään tasapainoinen. (Sava ja Katainen 2004, ) 1.3 Aikaisempia tutkimuksia aiheesta Lisensiaattityössään Juha Siitonen tutki voimaantumista luokanopettajiksi opiskelevien ammatilliseen kasvuun liittyen (Siitonen 1999, 5, 61). Voimaantumiskysymyksen ongelmallisuutena ja haasteena on se, että voimaantuminen lähtee aina yksilöstä itsestään, eikä sitä voida antaa toiselle (Siitonen 1999, 14). Voimaantuminen on prosessina sekä henkilökohtainen että sosiaalinen, ja toinen ihminen ei voi tuottaa eikä saada sitä aikaan (Siitonen 1999, 93). Miina Savolainen tutkimustyössään Maailman ihanin tyttö on tutkinut voimautumista helsinkiläisessä Hyvösen lastenkodissa kasvaneiden nuorten naisten yhteisessä seitsemän vuotta kestäneessä valokuvaprojektissa. Projekti perustui voimautumiseen ja ajatukseen, että jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus olla oman elämänsä maailman ihanin. Valokuvaaminen on toteutettu tasavertaisuutta kunnioittaen yhdessä tyttöjen kanssa suunnitellen, rakentaen ja valikoiden. (Savolainen 2007, 7.)

10 10 Suomen Akatemian `Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa (SYREENI) tutkimusohjelmaan kuuluvassa Taide ja minuus (TAIMI) osahankkeen tuotoksena syntyi kirja Taide ja toiseus, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että syrjäytymistä voidaan ehkäistä taiteellisella toiminnalla. Taide antaa mahdollisuuksia eriikäisille, lapsille, nuorille ja aikuisille, lähestyä itseään ja tosia. Katse tässä tutkimuksessa käännetään tietoisesti syrjäytymisestä liittymisen teemoihin. (Krappala ym. 2003, 7.) Heli Ahola ja Arja Hanén (2006) tutkivat opinnäytetyössään luovan kirjoittamisen käyttöä diakoniatyössä. He toteuttivat tutkimuksensa Helsingin Diakonissalaitoksen naistyön Walma-projektin studiotyöskentelyn yhteydessä, nimeten kirjoitusryhmän studio- Tarinatuvaksi. Walma-projektin kohderyhmänä olivat vaikeassa elämäntilanteessa olevat naiset, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja maahanmuuttajat. Tutkijat toteavat opinnäytetyössään olevansa diakoniatyön juurilla palvelemassa ihmisen itsensä löytämistä, eheytymistä ja voimaantumista ja auttaessaan oman sisäisen tarinansa käsittelemisessä ja hahmottamisessa. Dosentti Anne Birgitta Yeungin laatiman diakoniatutkimuksen mukaan diakoniatyön työmäärä Suomessa on viimevuosina lisääntynyt ja moninaistunut. Diakoniatyössä sielunhoidon tarve ja vaatimukset ovat kasvaneet huomattavasti. Tutkimuksessa ilmeni myös, että diakoniatyöntekijöiltä odotetaan yhä enemmän joustavuutta ja ajankohtaisiin haasteisiin vastaamista muun muassa kriisityön ja vapaaehtoistoiminnan projektien kautta. (Yeung 2007, ) Susanna Hyvärin ja Kari Latvuksen tutkimus- ja koulutushanke Paikallisia teologioita Espoossa kohdistui teologian tekemiseen Espoossa. Tutkimus kohdistui vuosina Espoossa Diakonia-ammattikorkeakoulun Järvenpään yksikön toteuttamaan paikallisen teologian koulutukseen Kohti espoolaista teologiaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata koulutuksen toteutuneita sisältöjä ja menetelmiä ja hahmottaa kokonaisuutta koulutukseen osallistumattomille sekä analysoida koulutuksen sisältöä ja merkitystä. Tutkimuksen mukaan seurakuntalaisten osallistuminen teologian tekemiseen on epätavallista ja tarvitsee erityistä tukea. (Hyväri ja Latvus 2005, 1.) Tuula Helne tutkimuksessaan Syrjäytymisen yhteiskunta haluaa kiinnittää syrjäytymiskeskustelussa huomion yhteiskuntaan, joka kertoo syrjäytymisestä. Helne haluaa

11 11 kääntää katseen yhteiskunnan reunoilta ytimeen, missä syrjäytymiskeskustelu syntyy ja missä syrjäytyminen on luokiteltu sosiaaliseksi ongelmaksi. Syrjäytymiskeskustelu on itsessään jo syrjäyttävää, eikä syrjäyttäjä näe itseään katseen takana. (Helne 2002, 1-7.) Vuosina Porissa toteutetun perhekuntoutushankkeen PeKu-projektin innoittamana syntyi kirja Helposti särkyvää, nuoren kasvun turvaaminen. Tämä projekti aloitti puolitoistavuotta kestävän verkostokoulutuksen Nuorten pahoinvoinnista hyvinvointiin. Koulutukseen osallistui viisikymmentä moniammatillista nuorten kanssa työskentelevää ammattilaista Kirjassa keskustelevat tutkijat, ammattilaiset sekä nuoret itse ja kirjoitukset osoittavat, että nuoren elämä lapsuudesta aikuisuuteen saattaa olla mutkainen, epäselvä, herkkä ja joskus epätoivoinen tapahtumaketju. Nuoret tarvitsevat runsaasti onnistumisen kokemuksia ja arvostusta ja rauhaa kasvulleen. Kodin merkitys on tärkeä. (Määttä 2007, 9.) Suomen Akatemian monitieteisen tutkimusohjelman Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa (SYREENI) osaprojektin tutkimus- ja kehittämistyön pohjalta syntyi kirja Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Omaelämäkerrallisen taidetyöskentelyn avulla on mahdollista tukea lasten ja nuorten itseymmärrystä ja toisen ihmisen kohtaamista. Tavoitteena on ollut etsiä kasvatuskeinoja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten kanssa, joiden täysipainoinen elämä ja minuun on jollain tavoin vaarantunut. (Sava ja Vesanen-Laukkanen 2004, 7-8.) Kai Henttonen kirjassaan Voiko sen tehdä toisinkin? Diakoniatieteen lähtökohdat ja valinnat tutkii laaja-alaisesti diakoniaa ja keskustelee poikkitieteellisesti hoito-, sosiaalitieteiden ja teologian kanssa (Henttonen 1997, 11). Hanna-Liisa Liikasen tutkimushankkeen Taide kohtaa elämän Arts in Hospital hanke ja kulttuuritoiminta itäsuomalaisten hoitoyksiköiden arjessa ja juhlassa tavoitteena oli taidetta hyödyksi käyttäen lisätä hoitolaitosten viihtyvyyttä sekä yhdentää taide- ja kulttuuriala osaksi sosiaali- ja terveydenhoitoa, kuntoutumista ja työmenetelmiä (Liikanen 2003, 10).

12 12 2 VOIMAANTUMINEN JA EHEYTYMINEN 2.1 Yhteiskunnan tila ja työelämän haasteet Tämä hektinen, aina kehittämiseen pyrkivä, innovatiivinen yhteiskunta ei tue ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja eheytymistä, vaan vaatii ihmisiltä paljon. Ihmiset uupuvat ja väsyvät ajan ja työelämän vaatimusten alle ja lunastavat suorittamalla oikeuttaan olemassaoloon ja elämään. Ihmiset uhraavat itsensä ja elämänsä kilpaillessaan parhaista paikoista tässä yhteiskunnassa. Kilpailu ja tehokkuus ajavat suurempaan itsekkyyteen ja eriarvoistuvaan yhteiskuntaan. Koko yhteiskunta on kuin vahvuuteen sairastunut; työtahti on tiivistynyt ja tehokkuuden vaatimus ylittää jo yksilön ja jopa koko yhteiskunnan kestokyvyn. (Hellsten 2000, ) Yhteiskunta on kova ja vaativa, ja tärkein tuntuu olevan raha ja suurempi tuottavuus. Juha Siltalan mukaan raha on kuin uskontoa, johon turvaudutaan, koska raha vapauttaa kahleista, auttaa pelkoihin, suojaa toisten armoille joutumisesta, vaikka samanaikaisesti rahan lupaus onnesta aavistetaan pettäväksi (Siltala 2004, 95). Tämä kova yhteiskunta on pukeutunut tehokkuuteen piilottaakseen todellisen heikkoutensa, joka ilmenee siinä, että tässä ajassa ei lähdetä aitoon ja todelliseen dialogiin heikkouden ja heikkojen kanssa (Hellsten 2000, 26 27). Työyhteisöjen ilmapiiri on koventunut, asiakkaiden ongelmat ovat usein syventyneet ja työnteko on tullut raskaammaksi. Siltala toteaa, että vuoden 2004 työolobarometrin mukaan kolme henkilöä viidestä koki työn henkisen rasittavuuden kasvaneen, poissaolot sairauden tähden olivat lisääntyneet ja työn mielekkyys oli vähentynyt. Työyhteisössä stressiä aiheuttaa vaatimusten ja kykyjen sekä työntekijöiden tavoitteiden ja työyhteisön antamien mahdollisuuksien välinen ristiriita. Työuupumusta aiheuttaa myös se, kun työn määrällinen tai laadullinen vaatimustaso toistuvasti ylittää työntekijän oman suorituskyvyn, jonka hän kokee epämielekkäänä. (Siltala 2004, 257.) Juha Siitonen toteaa lisensiaattityössään, että 1990-luvulta saakka lukuisat työntekijät ovat joutuneet työskentelemään uuvuttavien muutospaineiden alla turvattomuutta ja voimattomuutta tuntien. Voimaantumisen tarve on tiedostettu. Jaksamisongelman ja

13 13 työuupumuksen ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi tarvitaan hienovaraisia yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointia tukevia toimenpiteitä ja yhteiskunnan turvaa. (Siitonen 1999, 13.) Ihmisen kokonaisvaltaista eheytymistä tukeviin toimintamuotoihin on tarvetta ja kysyntää, ja näitä toimintamuotoja tulisi edelleen kehittää, jotta voitaisiin kohdata ja vastata tämän ajan ihmisen moninaisista tilanteista nousevaan hätään. Voimaantumisen merkitys on vähitellen ymmärretty ja painopiste työhyvinvoinnin tutkimuksessa on siirtynyt positiivisempaan suuntaan, kun negatiivisten asioiden sijaan tutkitaan positiivisia, voimavaroja lisääviä seikkoja. Voimaantuminen on myös ymmärretty ennaltaehkäisevän, pitkäjänteisen hyvinvoinnin, uudistavan työntekemisen, luovuuden, sitoutumisen ja menestymisen ytimenä. Voimaantumisen viitekehyksestä lähtevä ihmisarvoinen toimintamalli sopii asiakkaiden henkilökohtaisten käsitysten uudistumiseen ja elämänhallinnan edistämiseen sekä korjaavassa ja kuntouttavassa työtoiminnassa että ennakoivassa tukemisessa ja ongelmia ennaltaehkäistäessä. (Siitonen 2007.) 2.2 Syrjäytymisen näkökulma Mielenkiintoista on tarkastella sitä, keitä voimaantuminen koskee ja onko voimaantuminen mahdollista kaikille ihmisille. Juha Siitosen tutkimuksen mukaan voimaantuminen lähtee aina yksilöstä itsestään ja ihmisen täytyy löytää omat voimansa itsensä auttamisessa ja auttaa itse itseään. Toinen ulkopuolinen ihminen ei voi voimaannuttaa, ihminen on ulkopuolisesta pakottamisesta vapaa ja määrää itse itsestään. (Siitonen 1999, ) Mitä sitten, jos yksilö on niin heikoilla, että ei löydä omia voimavarojaan tai sisäistä voimantunnettaan, onko peli menetetty. Koskeeko voimaantuminen siis vain niitä ihmisiä, joilla on riittävää sisäistä henkistä tai älyllistä pääomaa, entä ne ihmiset, jotka ovat todella heikoilla tai niin sairaita, että heillä ei ole voimia eikä mahdollisuutta koskaan voimaantua. Millä keinoilla heitä autetaan ja onko se todellisuudessa mahdollista? Voimaantuminen on henkilökohtainen ja sosiaalinen prosessi ja ongelmat sosiaalisten suhteiden verkostoitumisessa haittaavat yksilön voimaantumisprosessissa. Nämä kysymykset liittyvät syrjäytymisen kysymyksiin ja yhteiskunnan valtarakenteisiin, joita on vaikea havaita, koska ne ovat piilossa. Eija Helne kirjoittaa tutkimustyössään Syrjäytymisen yhteiskunta seuraavasti:

14 14 Ilmausta syrjäytyminen viljellään niin laajalti, että se on kadottanut kykynsä hätkähdyttää. Toisaalta se on otettu liian kirjaimellisesti. Sana merkitsee reunoille joutumista, ja näihin rajaseutuihin on tartuttu kyllästymiseen asti. Keskeltähän reunoille sysätään. Juuri tuo keskus, josta kaikki saa alkunsa, jää syrjäytymiskeskusteluissa pimentoon, sillä seisomme siihen selin kohdistaen katseemme reunoille. (Helne 2002, 7.) Sanana syrjäytyminen pitää sisällään ajatuksen sosiaalisen hajoamisesta tai jakautumisesta, jolloin kokonaisuudesta irtoaa osa. Syrjäytymiskeskustelu sisältää huolen sosiaalisen pirstoutumisesta. Syrjäytyminen käsitetään prosessina, jonka lopputulos on pysähtynyt hetki, tila, jossa ei ole liikettä. Mikäli syrjäytymistä käsitellään vain tilana, eikä suhteena, niin syrjäyttäjä ei näe itseään katseensa takana. (Helne 2002, 2, 7.) Syrjäytyminen on sosiaalinen ongelma, siksi merkittävämpää on tarkastella syrjäytyneiden suhdetta muuhun yhteiskuntaan, kuin itse syrjäytyneitä. Vielä merkityksellisempää on tarkastella yhteiskunnan ja sen instituutioiden suhdetta syrjäytyneisiin, miten he kuvaavat syrjäytymistä, kohtaavat ja hoitavat sitä. Syrjäytyminen liittyy ennemmin syrjäyttävään yhteiskuntaan kuin yksilön ominaisuuksiin. (Helne 2002, 9-10.) Syrjäytymisestä puhuminen on jo syrjäyttävää, mikäli se pohjautuu syrjäytyneiden leimaamiseen ja ylipuhumiseen (Krappala ja Pääjoki 2003, 9). Pakeneeko yhteiskunta todellisuudessa heikkoutta ja sen heikoimpia? Tuula Helne kirjassaan Syrjäytymisen yhteiskunta kuvaa tätä ilmiötä siten, että yhteiskunta verhoutuu viattomuuteen puhuessaan syrjäytymisestä ja syrjäytyneet vahvistavat omaa ei syrjäytyneen identiteettiä ja todellisuudessa toisiksi määrittyviä ihmisiä ei haluta sisään yhteiskunnan ytimeen (Helne 2002, 44, , 125, ). Tommy Hellstenin mukaan kysymys heikkoudesta ja vahvuudesta on tärkeimpiä kysymyksiä elämässä. Yhteiskuntamme ei osaa kohdata heikkoutta, vaan sitä halveksitaan ja hävetään. Silloin ihmisen pyrkimykseksi tulee rakentaa vahva ulkokuori, jolla peitetään heikkoutta. Heikkouden peittämiseksi rakennettu vahvuus ei ole todellista vahvuutta. Yhä vakuuttavammalla ulkokuorella peitetään yhä suurempaa heikkoutta. (Hellsten 2000, 26.) Aikamme sosiaalisen kysymyksen ydin on hyödyttömien ja turhien tai ylimääräisten ihmisten olemassaolo ja yhteiskunta joutuu kohtaamaan jo voitettuja ongelmia uudel-

15 15 leen, kuten mikä on yksilön paikka yhteiskunnassa, miten ansaitaan elanto, mistä saadaan työtä ja mihin voi asettua asumaan. Paikka yhteiskunnassa ei vielä riitä, vaan tarvitaan myös sosiaalinen hyväksyntä eli normin mukaiset kriteerit on täytyttävä, kuten säännöllinen palkkatyö, tietynlainen koulutustaso ja sosiaalinen verkosto. Yhteiskunnan parempiosaiset määrittävät hyväksyttävät arvot ja todellisuudessa jokaisella ihmisellä on uhka syrjäytyä. (Helne 2002, 82, 177.) Kirkon ja kirkon työntekijöiden yhtenä tärkeimpänä tehtävänä tässä ajassa olisi korostaa ja julkituoda pehmeämpiä arvoja, rohkaista heikkouden kohtaamisessa ja sallia heikkouden todellinen läsnäolo sekä herätellä ihmisiä keskustelemaan heikkouden ja vahvuuden kysymyksistä. Ihmisen on usein hyvin vaikeaa kohdata itsessään ja toisessa ihmisessä heikkoutta ja vahvuudella pyritään peittämään sisäistä heikkouden tunnetta. Ehkä ihmisen tie todelliseen vahvuuteen kulkee heikkouden ja nöyrtymisen kautta. (Hellsten 2000, ) 2.3 Häpeä syrjäyttäjänä Syrjäytymisen kysymyksiä ja ongelmaa voidaan lähestyä myös häpeän psykologian kautta, tarkkailemalla niitä ilmenemismuotoja, joita syntyy yksilön minuudessa ja laajemmin yhteiskunnassa suhteessa häpeään. Häpeä koskettaa jokaista ja on kaikkialla läsnä olevaa siten, että sitä ei aina tulla ajatelleeksi, tosin viime vuosina häpeän kysymyksiä on käsitelty enemmän. Häpeä muistuttaa hyvin paljon syyllisyyttä, erona on se, että syyllisyys koskee yksilön psyykkistä tai fyysistä tekoa ja häpeä koko minuutta ja olemassaoloa. (Ikonen ja Rechardt 1995, , 159.) Häpeä on hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteen aiheuttama reaktio. Kun olemassa olevaan tai odotettuun mielihyvänsävyiseen varhaiseen vuorovaikutukseen syntyy häiriö, se herättää itsessä mielikuvia kelpaamattomuudesta, rakkauden menetyksestä ja hylätyksi tulemisesta. Syntyy häpeätila, joka kertoo, että jotain on mennyt pieleen ja yksilö ei kelpaa. Tietoisena ja ymmärrettynä häpeä toimii vastavuoroisuutta edistävänä, mutta tiedostamattomana se muuttuu häpeäkierteeksi. (Ikonen ja Rechardt1995, 130, 134, )

16 16 Jos varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteissa on ollut paljon häiriöitä, niin häpeän tuhovoima korostuu. Vastavuoroisuuden tavoittelu ja häpeän vastakkainasettelu kärjistyy, häpeän tuhoavuus valtaa ja häpeä vangitsee ihmisen. Ihminen tulee tuskaisen tietoiseksi itsestään ja tuntee olevansa tarkkailun kohteena sekä sisältä että ulkoapäin. Ihminen vetäytyy ja piiloutuu ja saattaa kätkeä häpeäänsä eri tavoin, kuten tuhoava käyttäytyminen, erilaiset riippuvuudet, yliaktiivisuus, vaativa yliminä, kaikkivoipaisuus ja kunnianhimo tai ryhtymällä häpeättömäksi ympäristöään kohtaan. Nämä kahlehditut ihmiset ovat jääneet häpeämään sitä, että eivät ole pystyneet herättämään hyväksymisen halua eivätkä ymmärrystä niissä, joiden varassa he ovat. (Ikonen ja Rechardt 1995, , , ) 2.4 Taide yhteyden rakentajana ja syrjäytymistä estävänä Syrjäytymistä voidaan ehkäistä taiteellisella toiminnalla. Syreeni tutkimusohjelmaan kuuluvan Taimi osahankkeen puitteissa tutkittiin taiteen merkitystä syrjäytymisen ehkäisemisessä. Tässä tutkimuksessa katse käännettiin tietoisesti syrjäytymisestä liittymisen teemoihin. Eri-ikäiset lapset, nuoret ja aikuiset saavat mahdollisuuden lähestyä itseään ja toisia taiteen keinoin. Syrjäytymisessä oleellista on tarkastella suhdetta yhteiskunnan ja eri ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa tai yksilön ja yhteisön välisessä suhteessa sekä myös syrjäytymisenä suhteessa itseen. Taide voi olla tutkimuksen kohteena ja siksi taide voi tutkimusmenetelmänä olla siltana erilaisien teoreettisten näkökulmien yhdistämisessä. (Krappala ym. 2003, 7-8.) Rakenteellista syrjäytymistä keskeisimmäksi nousee syrjäytyminen itsestään ja omasta elämästään. Vieraantuminen omasta itsestä, tunteistaan ja arvoistaan heikentää ja ajan kuluessa jopa estää itsestään huolehtimisen ja aktiivisen ja rohkean vaikuttamisen omaan elämään. (Sava 2003, 36.) Zygmunt Bauman on todennut, että yhteisöllisyyden ja liittymisen kaipuu on nykyään yksilön polttavimpia ongelmia (Krappala ym. 2003, 9). Tarinan ja taiteen yhdistävän lähestymistavan avulla voi käsitellä omaa elämäänsä. Kun ihminen pysähtyy oman itsensä äärelle ja tutustuu sisäiseen tarinaansa niin uusien näkö-

17 17 kulmien löytyminen mahdollistuu. Oman elämäntarinan läpityöskentely antaa menneisyydelle syvemmän merkityksen, auttaa jäsentämään ja ymmärtämään menneisyyttä sekä löytämään uusia tulevaisuuden näkökulmia. (Ahola ja Hanén 2006, 15.) Kaikki ihmisten tarinat, kertomukset ja luovat ilmaisut ovat kertomuksia ihmisestä itsestään. Taiteilija pyrkii luovuudellaan dialogiin eli vastavuoroiseen tapahtumaan toisen ihmisen kanssa. (Andersson 2002, ) Aikamme korostaa yksilöllisyyttä, joten identiteetin ja elämäntarinan rakentamisen ajatellaan olevan yksilön vastuu ja oikeus. Kuitenkin ympäristö vaikuttaa elämäntarinan syntymisessä ja elämäntarina syntyy sosiaalisesti tekojen maailmasta. (Krappala ym. 2003, 12.) Kuvataideterapia voi voimaannuttaa yksilöitä ja yhteisöjä (Artslynx International Arts Resources, Art empowerment, Visual arts, ). Taiteen voima on siinä, että se voi muuttaa ja ravisuttaa luutuneita käsityksiä, merkityksiä ja käytäntöjä. Taide on kuitenkin käytäntönä epävarma, koska sen käynnistämistä prosesseista ja merkityksistä ei voi olla varma. (Krappala ym. 2003, 13.) 2.5 Surun läpityöskentely ja luopuminen Eheytymisprosessissa on aina läsnä myös luopuminen ja suru. Ihmisen on astuttava uuteen ja jätettävä jotain pysyvästi taakse. Ihmisen elämässä on saattanut olla voimattomuutta ja kyvyttömyyttä ylläpitää ystävyyssuhteita. Välillä syvä yksinäisyys on eristänyt elämästä ja yhteydestä. Sairaudet, avioerot ja ihmissuhdeongelmat ovat tuoneet ihmisen elämään tuskaa ja surua. (Lindqvist 1999, ) Suru on tie. Se kulkee sinussa. Suru on lohduttavaa ja se kutsuu elämään, mahdollistaa elämän jatkumisen, niin, että ihminen eläisi niin kauan kuin on elämää. Vaikka suru voi tuntua raskaalta, oudolta ja pelottavaltakin, niin se on aina surevan puolella. Surun tärkeimpänä tehtävänä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi. Suru auttaa luopumisessa, silloin kun menetyksen uhka on lähellä tai toteutunut. Kun ihminen kapinoi ja torjuu kipeän todellisuuden, hän saattaa masentua ja katkeroitua.

18 18 Katkeruus on lähes aina surematonta surua ja jos ihminen lukkiutuu pysyvään katkeruuteen, hän aiheuttaa itselleen suuren vahingon. (Lindqvist 2003, 102.) Katkeruus on hyvin tuhoavaa ja ihminen voi vapautua katkeruudesta vähitellen hakemalla vihan tunteilleen turvalliset purkautumisen kanavat. Eheytymisprosessissa ihminen käy läpi voimakkaita ja syviä tunteita. Kun tunnelukot vähitellen aukeavat ja ihminen saa kosketuksen sisimpäänsä alkaa monenlaisten tunteiden kohtaaminen ja työstäminen. Ihminen saattaa kokea oman vihantunteensa pelottavana, varsinkin jos hän ei ole saanut elämässään osoittaa vihaa ja se on pitänyt kätkeä. Vihan tunteet olisi hyvä kanavoida turvallisesti, että kukaan ei vahingoitu, koska tunteet voivat olla niin rajuja. Ilmaisematon viha muuntuu usein katkeruudeksi, mikä tuhoaa ihmistä sisältä päin. Katkeruuden tunteesta voi vapautua vähitellen kohtaamalla kaikki ne tunteet ja suremalla. Anteeksiantaminen voi vuosien prosessien jälkeen olla tie vapauteen ja uuden elämän alkuun. Anteeksiantaminen voi olla asenne ja pyrkimys, mitä kohti ollaan vähitellen menossa. Syyllisyyden ja häpeän suhde anteeksiantoon on erilainen, koska syyllisyys liittyy hyviin ja huonoihin tekoihin ja häpeä ihmisen persoonaan. Anteeksisaaminen voi vapauttaa syyllisyydestä ja häpeää ei koskaan saisi hoitaa anteeksiannolla, koska se vahvistaa ihmisen huonommuuden kokemusta. Häpeän vankina oleva ihminen syvimmiltään kysyy onko hänellä lupa olla olemassa ja häpeästä voi vapautua vähitellen ja siihen liittyy syvä suru. Suremalla ihminen voi vähitellen vapautua elämään. (Lindqvist 2003, ) Suru on matkaa sisäiseen maisemaan, mielen alueen eri kerroksiin ja pääosin hyvin sanattomiin tapahtumiin ihmisessä itsessään. Vaikka jokainen suree yksilöllisesti, niin surussa on läsnä myös ikisuru. Surua voisi kuvata laskeutumisena yhä suurempaan pimeyteen, aaltoliikettä syvenevän tuskan ja helpompien hetkien välillä. Silloin ihminen tulee vähitellen, kivun ja ahdistuksen kautta, tutuksi psyykkisen kipunsa kanssa. (Lindqvist 2003, ) Lapsen ja nuoren suru ilmenee usein eri tavoin kuin aikuisella. Joskus voi käydä niin, ettei lapsen surulle ole tilaa, vaan lapsen suru jää aikuisten tunteiden alle ja kohtaamatta. Lapsi saattaa joutua vaikeaan kaksoisrooliin, missä hänellä ei ole tilaa oman surunsa

19 19 turvalliseen ja vapaaseen käsittelyyn, koska hän on huolissaan vanhempiensa, sisarustensa tai muiden läheistensä surusta. Vääristyneissä tilanteissa lapsi ottaa kantaakseen vastuun omista vanhemmistaan ja hänen oma suruprosessinsa ja eheytymisensä estyy. Esimerkiksi läheisensä menettänyt lapsi saattaa pelätä aiheuttavansa lisää huolia aikuiselle, elossa olevan vanhemman kuolemaa tai sitä, että hänet hylätään. Joskus vanhempi sitoo huomaamattaan lapsen suruunsa. Vanhempi saattaa sitoa ja takertua symbioottisesti lapseensa ja lapsi saattaa kokea itsensä sidotuksi, eikä tunnista todellisia tunteitaan. Piilotettu lapsen suru saattaa koteloitua vuosikymmeniksi ja purkautua aikuisuudessa yllättävän vaativana. (Lindqvist 1999, ) 2.6 Diakonia ja sielunhoito eheytymisen ja voimaantumisen välineinä Diakoniatyö Diakoniatyö on kristillistä rakkauden palvelua, missä Jumalan rakkauteen vastataan lähimmäisenrakkaudella. Diakoniatyö tulisi kohdistaa erityisesti niiden ihmisten kokonaisvaltaiseen auttamiseen, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Diakonian erityisyys on sen käytännöllisyydessä ja konkreettisuudessa ja sen avulla pyritään vastaamaan yksilön ja yhteiskunnan konkreettiseen hätään ja avuntarpeeseen. (Henttonen 1997, ) Ennen diakoniatyön painopistealueet olivat sosiaalisia ja sairaanhoidollisia ja työtä tehtiin etupäässä vammaisten, vanhusten ja sairaiden parissa. Nykyään diakoniatyö on pääasiassa sielunhoidollista auttamista, päihde- ja kriminaalityötä ja taloudellista avun antamista. Myös ennaltaehkäisevään diakoniaan, kuten lapsidiakonia, kiinnitetään enemmän huomiota, jotta oltaisiin ajoissa liikkeellä. (Helsingin yliopisto 2007.) Diakonia on sitoutunut näkemään ihmisessä ihmisen, joka on luotu Jumalan kuvan kaltaisuuteen ja joka juuri tällaisena ihmisenä on ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Se ei koskaan saa unohtaa, että toinen ihminen on jo aina veli tai sisar Kristuksessa, ihminen, jonka puolesta Vapahtaja on jo kuollut, tietääpä tämä ihminen sitä tai ei. Tämä ei merkitse naiivia sinisilmäisyyttä suhteessa jokaisessa ihmisessä oleviin hyvän ja pahan mahdolli-

20 20 suuksiin. Diakonia uskoo ja luottaa jokaisessa ihmisessä kätkettynäkin oleviin mahdollisuuksiin uskoa, toivoa ja rakastaa, luoda parempaa maailmaa, löytää elämää kannattava tarkoituksellisuus ja vastuullisuus. Samanaikaisesti se on valmis myös tunnustamaan ihmiseen kätketyt ristiriidat, kärsimyksen aiheuttamisen ja jopa kaikkein julmimmankin pahan mahdollisuudet. (Henttonen 1997, 31.) Diakonian tavoitteet ja tehtävät ovat eri aikoina ja eri tilanteissa määritelty erilailla, kuitenkin aina on pyritty vastaamaan sen ajan ja yhteiskunnallisen tilanteen ajankohtaisiin haasteisiin ja tarpeeseen (Henttonen, 1997, 44). Ajankohtaisuus edellyttää diakonialta jatkuvaa yhteiskunnallista havainnointia ja analyysia. Diakonian painopisteitä ja toimintamuotoja tulee jatkuvasti tarkistaa. On etsittävä ja oltava valppaana, jotta havaitaan ajoissa missä apua tarvitaan ja apu kohdentuisi oikeudenmukaisimmin. Diakonia voi olla myös vakiintunutta ja paikallaan pysyvää, eikä se vähennä työn arvoa. (Malkavaara 2003.) Dosentti Anne Birgitta Yeungin laatiman diakoniatutkimuksen mukaan diakoniatyön työmäärä Suomessa on viimevuosina lisääntynyt ja moninaistunut. Diakoniatyössä sielunhoidon tarve ja vaatimukset ovat kasvaneet huomattavasti. Tutkimuksessa ilmeni myös, että diakoniatyöntekijöiltä odotetaan yhä enemmän joustavuutta ja ajankohtaisiin haasteisiin vastaamista muun muassa kriisityön ja vapaaehtoistoiminnan projektien kautta. (Yeung 2007.) Susanna Hyvärin ja Kari Latvuksen tutkimus- ja koulutushanke Paikallisia teologioita Espoossa kohdistui teologian tekemiseen Espoossa. Tutkimuksessa korostui vuorovaikutus ja pyrkimys paikallisten seurakuntalaisten kokemusmaailman ja elämän kohtaamiseen, jotta he voisivat olla vaikuttamassa paikalliseen teologiseen tekemiseen. Tässä tutkimuksessa käytettiin exposure valottumistyöskentelyä, missä tärkeintä on oleskelu ja havainnointi siinä lähiympäristössä, johon ollaan tutustumassa. Ihmisessä tapahtuu valottumista, kun hän antaa uusien havaintojensa ja kokemustensa vaikuttaa itseensä. Valottumistyöskentelyyn kuuluu henkilökohtainen työskentely oman elämänkerran (biografian) kanssa, missä tärkeimpinä teemoina ovat oma sosiaalinen tausta, perhesuhteet, arvot, työhistoria ja motivaatio. Tärkeintä on oman sisäisen maailman ja havaitun jäsentäminen. Näitä voidaan tarkastella muun muassa kirjoittamisen ja tässä tutkimuksessa myös ydinteemojen piirtämisen avulla. (Hyväri ja Latvus 2005, 9, 14 15, 30, 87.)