ULTRAJUOKSIJA 3/2006

Transkriptio

1 ULTRAJUOKSIJA 3/2006

2 ULTRA- JUOKSIJA 3/2006 Pasi Kurkilahti Puustellintie 7 as VIERUMÄKI puh pasi.kurkilahti@vierumaki.fi Tili: Päijät-Hämeen Osuuspankki Ultrajuoksija ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Seuraava numero ilmestyy kesän alussa, johon painettava aineisto olisi hyvä saada huhtikuun loppuun mennessä. Uudet tilaajat: Lehden voit tilata ilmoittamalla yhteystietosi Pasille ja maksamalla sen jälkeen tilausmaksun pankkitilille. Vanhat tilaajat saavat tilauksen päättyessä automaattisesti tarjouksen tilauksen uusimista varten viimeisen maksetun numeron yhteydessä. Tilausmaksut: Vuosikerta 2006 (kolme numeroa) 20, irtonumero 7. Vuosikerta (sisältää postituskulut), irtonumero 12 (sisältää postituskulut). Painopaikka: Esa Print Oy, Lahti. ISSN Ultrajuoksija-lehden tekeminen ei tuota kenellekään taloudellista voittoa. Lehden tilaajilta ja irtonumeroiden ostajilta perittävän maksun on tarkoitus mahdollistaa lehden teko ilman, että tekijälle koituu kohtuutonta taloudellista tappiota. Sisältö Pääkirjoitus 3 Vuoden toinen jouluaatto Kisaraportit 15 Masokistin Unelma 100km 38 Vaajakosken Maastoultra 60km 48 Mammuttimarssi 100km 52 Deutschlandlauf 1202,5km 55 San Fransisco 24h 58 Spartathlon 246km Sekalaista 4 In Memoriam - Matti Koukkari 5 Marian kuulumisia 6 Risto Kalermo nujersi syövän 9 Montelan identtiset ultrakaksoset 82 Endurancen syysleiri Mustiolla Kansikuvat: Etukannessa Seppo Leinonen matkalla kohti Korinttia Spartathlonissa. Takakannessa sama mies verryttelee jalkojaan voitonseppele kädessä maaliintuloa seuraavana aamuna. Kansien kuvat: Sami Kero / HS

3 Vuoden toinen jouluaatto Joulu saapui jälleen luoksemme ja mieltäni lämmittää suuresti se, että tätä juhlaa saa viettää myös Ultrajuoksija-lehden uusittu versio. Tuntuu uskomattoman hienolta saada vihdoin arkistoitua kokonainen vuosikerta kirjahyllyyn sille jo etukäteen varatulle paikalle tulevien sukupolvien tarkasteltavaksi. Sieltä voivat tulevaisuuden toivot tutkia ja lueskella, missä ja miten pitkälle sitä on vuosituhannen alkupuolella oikein juoksenneltu. Ja tämän vuoden aikana suomalaisten tehtailemia saavutuksia voimme kukin hyvillä mielin ja selkä suorana esitellä heille, jotka ovat niistä kiinnostuneita. Ei tarvitse häpeillä sitä, etteikö suomipoika osaisi juosta ja pärjäisi hyvin myös ulkomaisissa kisoissa. Sen todistavat jo pelkästään tämänkin numeron kisaraportit ja ensi vuonna uskon menestyksen paranevan vielä entisestään. Uskon myös erittäin vakaasti siihen, että ultrajuoksuseura Endurancen innostamana moni juoksija tulee löytämään itselleen ultrajuoksusta juuri sen oman bravuurilajinsa ensi vuoden aikana. Ja sen tiedän jo varmuudella, että ensi vuonna tähän samaan aikaan olemme saavuttaneet jälleen niin uskomattomia asioita, ettemme vielä tällä hetkellä itsekään usko niiden toteutumiseen. Meitä ei estä kukaan, kunhan vain jaksamme harjoitella ahkerasti ja uskoa omaan tekemiseemme. On aivan fantastinen juttu, ettei Suomessa tarvitse enää elää epätietoisuudessa ja pimennossa kaikelta ultrajuoksuun liittyvältä informaatiolta. Tietoutta on tällä hetkellä sitä janoaville tarjolla mielin määrin ja auttavia käsiä löytyy takuulla joka lähtöön, sillä me ultrajuoksijathan olemme tunnetusti kuin yhtä suurta perhettä. Ja se tarkoittaa sitä, ettei ketään jätetä yksin omien tavoitteidensa kanssa. Tämän asian eteenpäinviemisessä olemme onnistuneet vuoden aikana suorastaan loistavasti ja siitä voimme kaikki olla yhdessä ylpeitä. Joku jossain vaiheessa jo ehtikin epäillä, että mahtaakohan tällaisella nivaskalla olla minkäänlaista tulevaisuutta. Jos itse saan asiaan vaikuttaa, niin aivan varmasti on. Tämä vuosi on osoittautunut paljon paremmaksi kuin olisin villemmissä kuvitelmissanikaan uskaltanut unelmoida ja näin ollen toivonkin, että mahdollisimman moni nykyisistä lehden tilaajista osoittaisi kiinnostustaan toiminnan jatkumiselle myös ensi vuoden puolella. Se olisi paras mahdollinen joululahja Ultrajuoksija-lehdelle, sillä ilman apuanne tämä kyhäelmä olisi kuivunut kasaan jo aikapäiviä sitten. Joulun aika on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Sinäkin olet kuitenkin uskoakseni jo tähän mennessä huomannut, että ultrajuoksijan on todella vaikeaa olla paikoillaan tekemättä mitään, ainakaan kovin pitkään. Harjoittelemme kärsimättömän innokkaasti itsemme uuvuksiin asti ja mielemme halajaa jatkuvasti uusiin, jännittäviin ja mieltä avartaviin seikkailuihin. Emme myöskään tunnu malttavan odottaa pääsevämme tositoimiin toteuttamaan itseämme toinen toistaan haastavempiin ultrajuoksukisoihin. Leinosen Seppo kertoo vuoden 2004 Spartathlonin jälkeisessä dvd-haastattelussa hyvin odottavansa aina kuin pikkupoika joulupukkia, että pääsisi koskettamaan Leonidaan patsaan jalkaa. Se on se ultrajuoksijan toinen jouluaatto ja kuvastaa hyvin sitä kaipuuta ja ilon liekkiä, joka sisällämme palaa tälläkin hetkellä. Ultrajuoksu, kuten elämä yleensäkään, ei kuitenkaan aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ultrajuoksijan asenne ja tapa käsitellä asioita auttaa monien elämän vastoinkäymisten kanssa taistellessa, mutta joskus ei kuitenkaan voimakkainkaan tahto ja päättäväisyys riitä muuttamaan asioita, joiden toivoisi koko sydämestään olevan toisin. Niin uskomattomalta kuin se meistä kuulostaakin, kohtaamme joskus myös sellaisia vastoinkäymisiä, joiden edessä olemme täysin voimattomia ja silloin emme pärjää yksin, vaan tarvitsemme toistemme tukea. Varsinkin näin joulun aikaan seuraavat kolme aukeamaa muistuttavat meitä kaikkia hyvin siitä, mitkä asiat elämässämme ovat oikeasti niitä kaikkein tärkeimpiä. Olkaamme siis onnellisia elämän lahjasta ja ottakaamme vielä tästä kuluvastakin vuodesta kaikki mahdollinen ilo irti. Pasi Kurkilahti 3

4 In memoriam - Matti Koukkari Maratonien ja ultramatkojen juoksijana tunnettu, valtimolainen Matti Koukkari menehtyi nopeasti edenneen, vaikean sairauden murtamana Joensuun keskussairaalassa. Hän oli syntynyt Koukkari teki tunnetuksi kestävyysjuoksua osallistuen aktiivisesti juoksukisoihin ja -tapahtumiin. Hän kilpaili menestyksekkäästi sekä piirikunnallisella että kansallisella tasolla edustaen kisoissa Valtimon Vasamaa. Matti juoksi maratonin kaikkiaan 38 kertaa ja 100 kilometriä 12 kertaa. Hänen ennätyksensä maratonilla oli 3.00,40 ja 100 kilometrillä 9.50 vuonna Matin sydäntä lähellä oli myös yleisurheilu. Hän toimi Valtimon Vasaman yleisurheilujaoston vetäjänä sekä osallistui yleisurheilun kehittämiseen maakunnallisella tasolla toimien hallituksen jäsenenä Pohjois-Karjalan Yleisurheilu ry:ssä. Matin poismeno on suuri menetys valtimolaiselle yleisurheilulle ja urheiluseuratoiminnalle. Matti Koukkari laskettiin haudan lepoon lähiomaisten ja urheilijaystävien saattamana Valtimon ev.lut.seurakunnan hautausmaahan. Satu Tanskanen, Valtimon Vasama Maanteiden korpifilosofi on poistunut radoilta Syyskuun 12. päivä 2006 tavoitti pohjoiskarjalaisen yleisurheiluväen järkyttävä uutinen. Koukkarin Matti oli poistunut joukostamme. Tieto tuli lopulta kuitenkin yllätyksenä, sillä sairaus eteni nopeasti ja sen vakavuus muille paljastui vasta aivan loppuvaiheissa. Vielä kesäkuussa Matti juoksi kunnialla Suomi-juoksun, joka taisikin jäädä hänen viimeiseksi kilpailukseen. Heinäkuun puolenvälin maissa tulivat selkeät oireet, joista alkoi vajaa pari kuukautta kestänyt sairaalareissu. Matti ehti nähdä vielä yhden unelmansa toteutumisen, oman nimikkomaratonin kotipaikkakunnallaan Valtimolla. Oliko Matilla jo jonkinlaista ennakkoaavistusta, sillä viime vuoden lopulla kun kisasta puhuimme, oli se tarkoitus järjestää tämän vuoden marraskuussa, mutta lopulta se siirtyi heinäkuun loppuun. HCM Nyt on kaikki koolla, joukkue myös HJK:lla. Lähtöön aikaa enää tunti, enää puuttuu Euran kundi. Vedet, mehut mahaan juodaan, paikat teipataan ja rasvataan. Hulluus, hiki päätä raasta, ei mene pitkään, kun kaveri haastaa. Lopulta päästää matkaan lähtee, tuhannet on matkaan päässeet. Ei paljon enää itku auta, suunnitelmia et enää muuta. Kauniisti naiset juoksee kovaa, hitaampien on nöyrryttävä salaa. Stadionin portti on pelastus monen, ennätyksestä vaikk oli nähnyt unen. Ihan oikeita juoksijoita näki vähän, tosi uupuneita tuupertui ihan tähän. Matti Koukkari ( ) Matin muistoa kunnioitetaan hänen muistojuoksullaan ensi kesänä: Matin muistomaraton ja puolikas Valtimon Verkkojoen koululta 4.8. klo Elokuussa, kuukautta ennen kuolemaansa, hän pystyi osallistumaan vielä Pohjois-Karjalan Yleisurheilun hallituksen kokoukseen (Matille olisi tullut nyt marraskuussa neljä vuotta täyteen hallituksessa). Tuolloin Matti sanoi vielä tulevansa seuraavan kokoukseen, mikäli hoidot antavat myötä. Näin ei sitten koskaan tapahtunut. Vaikka Matista näki tuolloin jo päältä päin sairauden ja hoidon rasitukset, hänen hieman erikoinenkin elämänfilosofiansa ja huumorintajunsa oli tuolloinkin tallella. Vielä aivan loppuaikoihin asti hän jakso keskustella kestävyysjuoksusta ja vähän muustakin. Matilla oli tapana Pokaryn kokousten alussa lukaista aluksi jokin kirjoittamistaan runoista. Esimerkkinä Matin runoista on tässä lehdessä esimerkkinä runo HCM, jonka aiheena kaikki kestävyysjuoksun ystävät arvannevat jo otsikosta. Matilla oli myös taipumusta varsin erikoisiin filosofisluonteisiin pohdintoihin kaikesta maan ja taivaan välillä. Valitettavasti nuo pohdiskelut ovat nyt päättyneet iäksi. Matti oli ahkerimpia kilpailijoita Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueilla. Viime vuosina hän kiersi lähes kaikki alueen kestävyysjuoksutapahtumat, eikä vierastanut lyhyempiäkään matkoja oman seuransa kisoissa. Toivottavasti Matin radat siellä jossakin ovat nyt tasaiset, sopiva myötätuuli puhaltelee, on miellyttävän lämmintä, eikä sadettakaan ole ainakaan liikaa. Petri Maskonen (toimi Matin kanssa useita vuosia Pohjois-Karjalan Yleisurheilun hallituksessa sekä paikallisissa kestävyysjuoksuympyröissä.) 4

5 Marian kuulumisia Sain meilin Pasilta jossa hän kertoo, että Matti Koukkari on menehtynyt syöpään. Tulee hetkeksi tosi heikko olo! Sellaista elämä on. Ei sitä koskaan eikä kukaan tiedä kenen vuoro seuraavaksi on. Hyvä niin. Vaikka olisi nuori ja terve. Sekin on nähty ja koettu. Menin heti katsomaan videonauhaa Siuntion satasesta v.2004, missä Koukkari juoksee ja tuli jotenkin epätodellinen olo. Pasi kertoi myös, että Risto Kalermo on selvinnyt vaikeasta syövästä, erittäin mukava kuulla. Huh! Samalla Pasi kysyi jos voisin kertoa omasta rintasyöpähoidosta ja muutenkin mitä minulle kuuluu, joten: Kiitos, juuri tällä hetkellä kuuluu hyvää. Viimeinen (kuudes) sytostaatti=solumyrkky annetaan perjantaina 1.12 jos veriarvot ovat kohdalla. Sytostaatti annetaan suoneen tiputuksena kolmen viikon välein, kuusi kertaa. Hoidot annetaan poliklinisesti ja tiputus kestää kahdesta kolmeen tuntiin. Muutaman tunnin kuluttua lääkityksestä tulee täydellinen voimattomuus ja olo on suorastaan kammottava, kuin myrkytetty, pahempi kuin vuosisadan kohmelo. Hyvä kun jaksaa nousta vessaan ja jääkapille. Kaikki on tietysti yksilöllistä, mutta omalla kohdalla tämä olotila kestää 4-5 vrk. Pahoinvointilääkitys on tehokas ja minulla on ollut tuuri, koska pahoinvointi ei ole ollut kovin suuri ongelma. Kun taas pääsen jaloille nautin joka ikisestä hyvästä hetkestä ja olen sitten taas jaksanut elää suht. normaalia elämää. Juoksulenkit ovat kuitenkin vaihtuneet kävelylenkeiksi ja vuorokausi on selvästi lyhentynyt, koska iltaisin väsyttää melko aikaisin. En ole koskaan aikaisemmin katsonut telkkaria kovinkaan paljon, mutta nyt telkkariohjelmat sekä sohva ovat tulleet tutuiksi. Jos harrastukseni olisi ollut esim. lukeminen tai jotain ei-liikunnallista, elämä ei olisi muuttunut niin paljon. Olen siitä huolimatta tosi kiitollinen, että pystyn kävelemään ja ylipäätään liikkumaan. Välillä pelottaa tietysti aivan mielettömästi, että mitä jos tauti uusii. Se vie henkisesti energiaa. Yritän puhua järkeä itselleni, en aio loppuelämää odottaa taudin uusimista, eikä mitään muutakaan. On elettävä joka päivä. Minulla ei ole varaa hukata yhtään hyvää päivää murehtimiseen, koska juuri tällä hetkellä voin hyvin. Murehditaan sitten kun on sen aika. Ajattelen, että jos tämä sairaus saadaan taltutettua, olen päässyt tosi helpolla ja jos se uusii, niin hoidetaan taas. Sädehoito alkaa joskus tammikuussa ja kestää viisi viikkoa. Joka arkipäivä, mutta hoitokerta kestää vain muutaman minuutin kerralla. Onneksi matka Turkuun on vain 30km. Jollei hoidot aiheuta mitään pysyviä muutoksia kehoon jatkan lenkkeilyn heti kun saan luvan lääkäriltä ja korkkaan Endurance-juoksupuvun silloin vasta. Jos kunto on jotenkin kohdalla ei kannata siirtää asioita/juoksuja siinä uskossa, että kunto on kohta vielä parempi ja osallistun sitten vasta. Voi olla, että se päivä ei koskaan koita. Joskus kannattaa lähteä soitellen sotaan, sillä mitä sillä väliä vaikka epäonnistuukin. Aloitin syksyllä englannin kielen opiskelun, olisi meinaan aika mukava osata keskustella muunmaalaisten kanssa... Mitä lienee siitä viis, kunhan uskot unelmiis Ei ol kun pari konstti mil pääse kuuse latvasse, voi kiivetä tai sit voi istu käpyn pääl orottama - Markku Heikkilä Kiitos kaikille ultra-ystäville tuesta, sitä tarvitaan jatkossakin. Ultraterveisin Maria Kuva: Pasi Kurkilahti Kenkä: Harri Nieminen 5

6 Risto Kalermo nujersi syövän positiivisella asenteellaan Ystäväni Pasi innoitti tähän juttuun ollessani viime kesänä pyöräilemässä Ristijärvellä. Satuin soittamaan hänelle, kun ajattelin hieman virkistää itseäni positiivisen kaverin kanssa jutellen. Pasi kertoi olevansa juuri lähdössä jenkkeihin sadan mailin Hardrock -maastojuoksuun. Siihen, josta kertoili viime numerossa. Olin lähtenyt juhannuksen alla polkemaan polkupyörällä Heinolasta määränpäänä synnyinpitäjäni Posio. Juteltiin joskopa tässä olisi aihetta juttuun Ultrajuoksija-lehdessä. Välillä olin jo sitä mieltä, että ehkä ei lukijoita sittenkään kiinnosta jonkun kaverin 800 km pyöräretki, johon pystyy lähes kuka tahansa terve ihminen. Kunnes tajusin että se oli minulle samanlainen haaste kuin Pasille hänen ensimmäinen Spartathloninsa, vaikka se onkin ihan eri luokkaa tekona. Saamani palaute pyörälenkistä on ollut pääosin kannustavaa, mutta toki joukkoon mahtuu vähättelijöitäkin. Entisessä elämässäni juoksin ja kävelin aikaa vastaan ja silloin yksi 800 km pyörälenkki olisi varmasti ollut helpompi, mutta tuskin kuitenkaan helppo. Viisi vuotta sitten sairastuin imusolmukesyöpään, josta toipuminen on ollut oma prosessi, mutta joka osaltaan on saanut minut iloitsemaan pienistäkin asioista ja pistämään asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Leikkaus, sytostaattihoidot ja sädehoito kävivät kukin vuorollaan tutuiksi ja viimeinen hoito annettiin Kangasalan Pikonlinnassa Kun ensi vuonna tuohon aikaan kontrollissa ei ilmaannu uusia löydöksiä, niin minut julistetaan terveeksi. Vai voiko ketään julistaa terveeksi. Terveys lähtee omasta itsestä. Tavasta katsella tätä maailmaa ja ympäröivää. Päivän koittaessa pidän elämänjuhlat. Niissä liikutaan, nautitaan toisten seurasta ja taitaapa siellä musiikkiakin olla luvassa. Kaveripiirini koostuu erilaisista ihmisistä, joista pari esimerkkiä. Seppo-Juhani Savolainen on tehnyt lukuisia vuorokauden mittaisten liikuntasuoritusten maailman ennätyksiä. Vuorokauden hiihdon ennätys on edelleen hänen nimissään ja löytyy Guinnessin ennätysten kirjasta. Polkupyörällä hän on polkenut vuorokaudessa auton perässä peesaten 1318 km eli ei tuo minun 800 km sen rinnalla ole mitään. Toinen kaveri tottelee nimeä Pasi Kurkilahti ja hän on innostunut näihin pitempiin matkoihin vasta kun olimme hyvän päivän tuttuja. Vedettyämme yhdessä Vierumäellä maratonkouluja huomasimme olevamme monella tapaa hengenheimolaisia ja tärkein pointti on minusta seuraava. Mikäli nautit jostakin asiasta, niin mitä väliä sen on mitä muut ajattelee. Tart- 6 Uusia haasteita elämäntilanteen mukaan: Pyöräretkeni kotitanhuville. tuu se positiivisuus kuitenkin. Liikunnan positiivisuus piilee siinä, että nautit siitä mitä teet. Siinä sivussa oma koneisto pysyy kunnossa. Näillä eväillä minäkin tein keväällä mielestäni erinomaisen päätöksen. Matkalla Seppo-Juhanin luo Tahkovuorelle mietin miltä tuntuisi ajaa pitkä matka auton sijasta pyörällä. Sen saa selville vain kokeillen. Päätin ajaa tulevana kesänä pyörällä Heinolasta Posiolle. Ilmoitin päätöksestä mahdollisimman monelle. Näin olisi vaikeaa jättää matkaa väliin. Tuskin tuo lähtö vaikea muutenkaan olisi. Pääseehän siinä samalla karkuun kaikkia itselle haalittuja velvollisuuksia. Eli ihan oikeasti lomalle. Johdantoajo juhannuksen alla Ajankohta reissulle löytyi juhannuksen alla. Ensimmäinen etappi kuulosti helpolta eli Heinolasta Lievestuoreelle juhannusta viettämään. Matkaa oli edessä 131 km. Vaimo tulisi sitten perässä autolla. Aamusta lähdin liikkeelle ja jo ensimmäisen tunnin aikana mietin, että taisi poika ottaa aika urakan. Pian huomasin takaa lähestyvän tummia pilviä ja niinpä reilun 20 km jälkeen asetuin pitämään sadetta linja-autopysäkin katoksen alle. Huomasin matkamittarista loppuneen virran heti alkuunsa, mutta lopulta totesin sen olleen ehkä onni. Nyt ei tullut tuijoteltua mitä vauhtia eteni vaan aidosti omaa elimistöä kuunnellen. Matka kulki mukavasti Joutsan ohi, mutta sitten alkoi pakaroissa tuntua ja vaihtelin ajoasentoa koko ajan. Sopivaa ei tuntunut löytyvän ja käsiäkin alkoi painaa. Totesin lähteneeni matkaan aivan liian pienellä pyörällä vaikka kaverit asiasta olivat jo huomautelleet. Leivonmäellä oli pakko käydä pistämässä suolaista suuhun. Olo keveni huomattavasti, mutta pakaroissa tunne ei helpottunut. Jo tuolla alkutaipaleella huomasin, kuinka eri kunnat kohtelevat pyöräilijöitä. Jossain pyörille ja jalankulkijoille varattu kaistale on ohut kuin laihdutuskuurilla oleva kastemato jossain sai ajella huolettomasti ajatellen mukavia. Tästä eteenpäin tarkoitus on jatkaa ilman liian tarkkoja reittisuunnitelmia. Jaksamisen ja olotilan mukaan valitsen reitin ja yöpymispaikat. Telttaa en ottanut mukaan, kun hyvä ystäväni valisti minua kertoen olevan mukava nukkua kunnon petissä ajeltuaan päivän. Kuinka oikeassa hän olikaan. Vaimo autoili illalla perässäni Liepeelle ja yhteisen juhannuksen jälkeen hän saatteli minua matkaan kohti tuntematonta. Yksin pyörällä Posiolle tuntui hurjalta haasteelta, mutta samalla hän ymmärsi minua paremmin kuin ehkä kukaan muu. Vettä ja rakeita Juhannuksen aikaan päätin valita seuraavaksi kohteeksi Viitasaaren, jossa asuu entinen kävelyvalmennettavani Heikki Brandt. Heikki toivotti minut tervetulleeksi ja lupasi yösijan lisäksi lämmittää saunan. Laukaassa kävin tapaamassa tuttuja kunnantoimistolla saaden samalla pullakahvit. Noilla eväillä jatkoin kohti Suolahtea ja sieltä edelleen Äänekoskelle. Välillä huomasin polkevani ylämäessä aikamoista kyytiä. Mikäs oli ajaessa hyviä väyliä. Maisematkin olivat ihan mukavia ja niitä saattoi jopa ihastella hiljaisen liikenteen seassa. Nelostiellä haihtui luulo, että pyöräillessä näkee enemmän kuin autoillessa. Ainakin juhannuksen jälkeen tunsin olevani heikoilla autojen keskellä. Katse oli pidettävä tiessä jos mieli pysyä hengissä. Selviytymiskurssi tämäkin. Hieman jälkeen Liimattalan suoran alkoi sataa ja kastuin likimäräksi, mutta en keskeyttänyt ajoani vaikka kelasin juuri ylös yli kahden kilometrin mittaista vastamäkeä. Pysähdyin Lintulahden kohdalla huoltamolle, jossa päätin kuivatella itseäni ja palkita etenemiseni oikealla aterialla. Soitin Heikille arvellen ehtiväni perille hyvissä ajoin. Väärin meni arvio.

7 Reilut 80 km poljettuani alkoivat kädet puutua toden teolla. Lähdettyäni jatkamaan matkaa huomasin edessäni tummia pilviä. Ajattelin niiden menevän ohi, mutta katin kontit. Ensin alkoi sataa. Olin taas pitkän ylämäen puolivälissä. Kohta satoi kaatamalla ja lopulta niskaan tuli rakeita. Siinä vaiheessa tuntui kuin olisin saanut selkääni ja heitin pyörän tien poskeen, juosten itse suojaan lähimpien puiden alle. Olin kyllä likomärkä, mutta rakeet eivät piiskanneet ihoani enää enempää. Sateen tauottua tuli aurinko taas esiin ja olikin seuranani lähes koko loppumatkan kohti pohjoista. En ollut ehtinyt edes pistää mukaan varaamaani muovia tavaroiden suojaksi ja näin kastuivat kaikki vaatteeni, karttani ja muu mukana kulkeva. Aikataulukin heitti häränpyllyä ja perillä olin lähes tunnin myöhässä. Olin ihan puhki. Persus oli höllänä, kädet turtana ja jaloissakin polkeminen vaikutti. Ei voi olla. Vasta kaksi päivää ja 250 km takana. Kuinkahan tässä käy. Kohti Savoa Valitsin suunnakseni Pielaveden ja ajattelin päivän aikana polkea Iisalmeen. Tiellä ei ollut kovin paljon liikennettä. Mitä yksi nuori poika polkaisi vauhdikkaasti ohitseni. Tasimme seuraavan kerran vajaan kymmenen kilometrin päässä. Hän oli juomatauolla, kun pyyhälsin paikalle. Otin oman juomapullon ja siinä vaihdettiin muutama sana. Hänen kuullessaan määränpääni oli katse näkemisen arvoinen. Hän mittaili pyörääni ja katseli hieman epäluuloisena toivottaen kuitenkin onnea. Poljin sitten rauhallisemmin edeten ja pysähdyin vasta Keiteleellä nauttimaan hieman evästä. Matka jatkui kohti Pielavettä, mutta ilmeisesti vääränlainen tankkaus alkoi vaikuttaa, koska tunsin väsyn saapuvan. Ylämäet tuntuivat pitemmiltä ja lähestyessäni Lepikon torppaa päätin jättää päivän osuuden torsoksi. Pistäydyin UKK: n synnyintorpalla ja otatin kuvan siitä muistoksi. oikea huone. Kävin suihkussa ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Sellaista, jossa voisi samalla katsella menossa olevia jalkapallon MM-kisoja. Taksikopilla neuvottiin läheiseen ravintolaan, jossa katsoin kisoja pizzaa napostellen kisoja. Isännän kanssa keskustellessa löysimme muutamia yhteisiä tuttuja. Hän houkutteli jäämään Pielavedelle juoksemaan maratonia tulevalle viikonlopulle. Kieltäydyin kohteliaasti ja painuin hostellihuoneeseen. Ajattelin hieman levätä, mutta lepotauko venyi seuraavaan aamuun. Jokohan Iisalmeen Aamulla suuntasin kohti Iisalmea nautittuani kevyen aamupalan ja täytettyäni juomapullot. Lisäksi tein pari voileipää kassiin. Oli tunne etten ollut palautunut ollenkaan. Puhelimeni soi muutaman kerran. Tällä etapilla puheenaiheet eivät aina olleet mieluisia. Keskustelin syöpäsairauden kanssa taistelevan ystävän kanssa ja kuulin myös kuinka yksi tuttava oli kuollut tapaturmaisesti työmaaonnettomuudessa. Kiitin luojaa siitä, että sain itse olla elossa ja voin näin polkea omin avuin sinne minne ennen olin mennyt vain autolla. Aurinkokin tuntui olevan halukas lämmittämään mieltäni, mutta kun siihen yhdisti vaihtelevat maastot, niin alkoi vähitellen tuntui jäntereissä. Käsistä oli tunto hävinnyt jo molempien käsien pikkurilleistä ja pakarat puolestaan tunnistivat jokaisen liikkeen. Olin jo alussa päättänyt etten taluta pyörää ylämäessä vaan vien lastini mäelle kunniakkaasti polkien. Olin ajanut noin 40 km ja eväät oli nautittu. Yhtään kioskia tai kauppaa ei tullut vastaan ja usean talon ikkunat oli naulattu umpeen. Taisin olla todella korvessa. Piristyin kummasti vaikka hetkeä aiemmin olin vakavasti miettinyt, että nakkaan pyörän linja-autoon ja hyppään itse kyytiin. Iisalmea lähestyessä pyöräteitä ilmestyi eteen ja niitä pitkin ajellessa tunsi nauttivansa. Samalla arvostus paikkakuntaa kohti nousi koko ajan. Hakeuduin syömään eräälle huoltoasemalle ja kysyin samalla löytyykö pohjoiseen päin mentäessä yösijoja. Minulle kelpaa leirintäalueet, mökkikylät jne. Eipä ollut tietoa naapurikuntien tarjonnasta. Ruokaa odotellessa löysin Savoa esittelevän lehden, jossa huomasin Lohirannan ilmoituksen. Paikan nimi jäi helposti mieleen. Onhan Posiolla saman niminen kylä. Soitin sinne ja kuulin yhden pikkumökin olevan vapaana. Varasin sen ja se oli onni, sillä muuten se olisi mennyt. Kainuun prikaati tutuksi Aamulla en pitänyt kiirettä, sillä olin sopinut Vierumäen kurssikaverini Juha Toivon kanssa, että yövyn heillä matkalla pohjoiseen. Juha on liikuntakasvatusupseerina Kainuun prikaatissa ja me kestävyyspuolen miehen osataan arvostaa toisiamme. Kajaaniin ei ole kuin 60 km Sonkajärveltä tai siis Lohirannalta. Reilu kymmenen kilometriä ennen Kajaania pistäydyin eräälle levähdyspaikalle nauttimaan välipalaa. Siihen viereen tuli juttelemaan pieni tyttö. Hän kertoi olevansa kolme vuotias ja kyseli kovasti mistä tulen ja minne menen. Hänen vanhempansa tulivat kuuntelemaan jutteluamme. Heidän ihmeteltyään kuinka kaukaa olen tullut tokaisi tyttökin tulevansa kaukaa. Et sinä kovin kaukaa tule. Kajaanista vain, sanoi perheen isä naurahtaen. Mutta pienelle lapselle tuo matka on aika pitkä eli retki jonnekin. Lähtiessään lapsi huiskutti iloisesti kättään. Se sai taas hyvälle mielelle. Soitin Juhalle ja löysin perille Juhan tultua vastaan. Tunsin olevani tervetullut vaikka tapasin Juhan perheen vasta ensimmäistä kertaa. Pistäydyin suihkussa. Söimme mukavasti ja sen jälkeen lähdimme käymään Juhan työpaikalla. Suomen suurin kuntokoulu teki minuun vaikutuksen ja suunnitelmia kaverillani riittää. Tällaisissa paikoissa tukalat Kuulin kylällä olevan hostelli majoitusta, jonne avaimet saa satamasta. Sain avaimet, mutta kysyessäni tietä majoituspaikkaan tuntui homma olevan myyntitiskin takana hieman hukassa. Palveluhalua kyllä oli. Kartan viimein löydyttyä sain ensin väärät ohjeet. Kysyin eikö se pitänyt olla joku koulu. Saatuani myöntävän vastauksen näytin kartalta olisiko se tuossa. Sitten minut ohjattiin menemään yhtä kautta sinne vaikka tietyö saattaa kuulemma vaikeuttaa sinne pääsyä. Katsoin kartasta ja näytin suoremman tien. Sitä kautta polkaisin paikalle. Perillä luki ovessa, että päiväkoti ja siinä lappu hostelli. Yhdenkään huoneen numero ei täsmännyt avaimessa olevaan. Olin puhki ja kiukutti. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin satamaan takaisin. Siellä ei ollut enää ketään eikä päivystävä numerokaan vastannut. Siispä takaisin. Pihalla oli pari nuorta naista ja kysyin voivatko he auttaa pulmassani. Heille pulmani ratkaisu oli selvä. Yhden ei merkityn, siivouskomerolta näyttävän, oven takana oli lisää ovia. Sieltä löytyi oppilasasuntola ja Hän otti minusta valokuvan, kun puin yhden heinäseipään päälle Uriah Heep-yhtyeen fanipaidan. Musiikista nauttiva urheiluhullu oli liikkeellä. Kiitos ystävälleni näistä yhteisistä hetkistä. toivottavasti loppumatka meni hyvin. Kuva: Arvo Vitikainen.

8 kilometrit pyörän selässä unohtuvat kunnes taas muistuvat mieleen seuraavana päivänä. Saunassa käynti virkisti taas eli kyllä nämä yöpaikat telttamajoituksen voittaa. Taidan olla oikea nautiskelija. Melkein perillä On se kumma, että Kajaanin kohdalla tuli olo, että homma alkaa olla hanskassa. Ei se kyllä ihan ollut, sillä matkaa oli vielä yli 300 km, mutta takana sentään jo 500. Pyöräily maittoi taas vaikka peffa olikin höllänä ja kädet puutuneet. Ristijärvellä soitin Pasille piristäkseni itseäni ja nautin samalla jäätelöstä. Olin puhunut puhelimessa matkan aikana monien ihmisten kanssa. Eniten tietysti vaimoni kanssa, mutta langat olivat kuumina myös pohjoiseen päin. Kaikki elivät mukana retkelläni. Monet pelkäsivät, koska olin liikkeellä yksin, mutta siinä oli koko jutun ydin. Sain valita matkareitin ja vauhdin oman jaksamisen mukaan. Hyrynsalmella tankkasin, koska muistelin edessä olevan pitkiä nousuja, mutta ei ne enää niin kauheilta tuntuneet kuin nuo Keski-Suomen nousut nelostiellä. 80 kilometrin kohdalla väsy iski taas. Päätin kuitenkin polkea Suomussalmelle. Loppumatka tuskastutti kun vähän väliä tuli vasta kyltti, joka ilmoitti Ämmänsaareen olevan 4 kilometriä. Tätä taisi jatkua ainakin neljä kilometriä. Viimeinen kyltti taisi olla oikeassa. Olin ihan sippi. En lähtenyt enää polkemaan takaisin kohti leirintäaluetta vaan majoituin ihan oikeaan hotelliin. Kiannon Kuohut tarjosi mahtavan paikan levolle. Pihassa tapasin pyöräilijän, joka kertoi lähteneensä matkaan Espoosta. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa arvaamatta että tapaamme vielä. Suihkusta selvittyäni menin alakerran ravintolaan tilaten pizzan. Se tuli todella nopeasti, mutta pohja maistui ihan pahvilta. Tarjoilijan kysyessä maistuiko ruoka sanoin tuon totuuden. Hän vastasi hieman yrmeästi, että kuka mistäkin tykkää. Heitin perään, että tarjoilu oli kuitenkin todella nopeaa ja laadukasta. Se sai hymyn palaamaan hänen kasvoilleen. Koska olin maksanut petistä kunnon hinnan, niin nautin siitä myös. en lähtenyt kylille kiekumaan vaan annoin levolle tilaa. Kirjoittelin hieman runoja ja nukahdin aika nopeasti. Ukkonen uhkaa, nopea ratkaisu Lähdin aamulla polkemaan ajatuksissa päästä lähelle Kuusamoa. Kohdalleni saapui eilen tapaamani pyöräilijä. Poljimme hetken aikaa yhdessä. Hän ihmetteli kuinka olin lähtenyt liikkeelle noin pienirenkaisella pyörällä. 26 tuumaisilla polkiessa ainakin kunto nousee puolustelin vaikka samalla manailin mielessäni kuinka kaveri pääsee helpommalla. Kokeilimme yhdessä alamäessä. Poljimme yhtä monta kertaa ja kaverin pyörä pakeni pian kauas horisonttiin. Olimme sopineet tapaavamme mahdollisesti vielä Hiljaisen kansan luona. Saavuttuani sinne oli uusi kaverini jo nauttimassa kahvista ja letusta. Selvisi hänen olevan professori, joka 8 on tehnyt pitkiä pyöräretkiä jo usein. Kiitos ystävälleni näistä yhteisistä hetkistä. toivottavasti loppumatka meni hyvin. Omani meni ihan kunniakkaasti, mutta illan lähestyessä alkoi näyttä, että ukkonen nouse päälle. Luin jostakin, että edessäpäin löytyy Irnin majat. en tiennyt yhtään millainen paikka on. Sinne päästyäni kysyin isännältä onko vapaata mökkiä Sellainen löytyi, mutta oli aika mahtava yhden asuttavaksi. Olin kuitenkin taas kerran ajanut itseni väsyksiin ja päätin ottaa koko mökin. Ongelma oli, että ei ollut ruokaa, mutta siellä olisi voinut tehdä sellaista. Talon isäntä lupasi tuoda jotain ja pian hän kantoi minulle kahvia, sokeria, leipää, juustoa, maitoa, makkaraa ja olo alkoi maistua ihan ruhtinaalliselta. Lämmitin saunan ja käväisin siellä pariin otteeseen. Katselin taas jalkapalloa, mutta uimaan en uskaltanut lähteä yksin. Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu. Soitin kaverille Heinolaan tulisiko hän saunomaan, mutta valitti matkaa pitkäksi. Pitkäkö tuo olisi ollut autolla. Aamulla menin maksamaan ja kiitin hienosta majoituspaikasta. Talon isäntä oli puhelias vanhan kansan mies ja me olisimme varmasti jutelleet koko päivän ellei emäntä olisi tullut kertomaan, että on asioita hoidettavana. Reilussa kaupassa sain eväät samaan hintaan majoituksen kanssa. Kun yksin tulee pyörällä ja asuu mökissä, niin kyllä tuohon hintaan eväät kuuluu, sanoi reilu isäntä. Kiitos, kiitos ja vielä kiitos! Perillä viimein Irnistä Posiolle on matkaa 102 kilometriä. Sen päätin polkea, sillä olinhan jo naapurikunnassa Kuusamossa. Maisemat muuttivat koko ajan tutummiksi. Viimein näin Kuusamon vesitornin. Sen saman jonka olin nähnyt jo viisivuotiaana matkatessani yksin linja-autolla sukulaisten luo Oulusta Kuusamoon. Tiesin olevani perillä, kun näin vesitornin, olin tokaissut iloisena vastaan tulleille. Vauhti kiihtyi turhan kovaksi ja kääntyessäni Rukalle johtavalta tieltä Posion ja Rovaniemen suuntaan sain ottaa juomapullosta kulauksia tämän tästä. Mutta perille pääsy vauhditti kummasti ja iloisella mielellä poljin vaikka väsynyt olin. Olin polkenut 24 kunnan alueella ja mietin montako kuntaa olisi jäljellä, jos olisin tehnyt saman matkan vaikka kymmenen vuotta myöhemmin. Puhelin soi. Sorry. Saapuessasi Posiolle on täällä tietöitä. Ei muistettu aiemmin ilmoittaa, tiedotti äitini. Onneksi eivät, sillä kun saavuin Posion kunnan puolelle ja sille tietyömaalle oli ajamisesta kaikki ilo pois. Joka kuoppa tuntui siinä mikä penkkiä vasten oli. Käsissä ei ollut voimaa kuin nimeksi, mutta tahto vei tässäkin tapauksessa eteenpäin. Hyvissä ajoin olin perillä mökillä, jossa sauna oli lämmennyt ja Posiolaiseen tapaan muikkuja oli tarjolla. Olipa mahtava tunne tulla kotiin. Ei autolla saapuessa näin hienoa tunnetta synny. Minä tein sen! Jees. Syöpäsairaudesta toipuessa olin kerran kokenut yhtä hienon tunteen. Oli kulunut vasta kolme kuukautta hoitojen loppumisesta ja lähdin mukaan veteraanien SM-kisaan. Ihan vain iloitakseni eloon jäämisestä. Kisaan oli ilmoittautunut neljä kilpailijaa, mutta kuinka ollakaan paikan päällä minun sarjalaisiani oli vain yksi minä. Matka radalla oli metriä ja moni epäili ennen lähtöäni etten selviä haasteesta. Viimeistä edellisellä kierroksella saapuessani etusuoralle tajusin selviäväni maaliin. Tunnelataus oli valtava. Kyyneleet nousivat silmiini. Viimeisen kierroksen kävelin itkien ilosta. Ne, jota tiesivät mistä on kyse riensivät maalissa onnittelemaan. Ne jotka eivät tiennet ihmettelivät varmasti mitä ihmettä tuossa nyt on. Kävellä kymmenen kilometriä. Minulle tuo Suomenmestaruusmitali on merkittävämpi kuin mikään muu. Se oli minulle voitto syövästä. Nyt tiedän, että jokainen päivä kannattaa elää nauttien, sillä koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Haaveilen matkasta Macchu Picchuun Peruun, uusista pyörämatkoista ja elän nyt aikaa jolloin käyn niiden yhtyeiden ja solistien konserteissa joita en päässyt nuorena katsomaan. Elämä on tässä ja nyt, kuten hyvä ystäväni Wilson Kirwa on opettanut. Kiittäessään sydämellään saa toisen kunnioituksen. Elämän aikana saaduista ystävistä kannattaa pitää kiinni. Liikuntadynamo lataamassa virtaa Että kukako pyörän selässä liikkui. Olen Risto Kalermo nimeä totteleva 48 vuotias liikunnanohjaaja. Perhettä on vaimo ja kaksi jo aikuista tytärtä. Asun liikunnallisesti ja maisemallisesti mahtavalla paikalla Heinolassa. Toimin liikunnan tuntiopettajana, Kunnossa Pienestä Pitäen projektipäällikkönä, vapaa-aikalautakunnan puheenjohtajana ja kaupungin valtuutettuna. Muut tekemiseni liittyvätkin sitten enemmän tai vähemmän liikuntaan. Kotoisin olen Posiolta, jossa sain aikoinani kipinän urheiluun. Liikuntakärpäsen pureman sain jo lapsena. Kiitos siitä paitsi sen aikaiselle kestävyyspainotteiselle koululiikunnalle, myös sedälleni Ilkka Kalermolle, serkulleni Markulle ja ensimmäiselle valmentajalleni Jouko Elevaaralle. Liikunnan kautta olen saanut lukemattoman paljon ystäviä, jotka ymmärtävät omituisuuksiani. Maratonin olen juossut, tämän lehden lukijat huomioiden, vain neljätoista kertaa maaliin ja paras niistä vei aikaa Kilpakävely lienee lajini jos katsotaan menestyksen kannalta. Olen saanut jopa pari Suomen mestaruutta veteraanisarjoista. Joista viimeisin oli monessa mielessä paras. Maailmaa olen nähnyt enemmän valmentajan ja kävelytuomarin vinkkelistä katsoen. Olin SUL:n kävelyn lajivalmentajana vuosina En jää koskaan paikalleni vaan haen aina uusia haasteita elämässäni. Ihme, että pysyn edes itse perässä. Kympin olen kävellyt aikaan 49.38,57 ja kaksikymppiä Alimatkat 3000 m 14.18,8 ja 5000 m 24.20,79.

9 Montelan identtiset ultrakaksoset Kaksoset Kalevin kotonaan Orivedellä kädessään juoksupäiväkirja sekä Hartolan kunniakirja, joissa komeilee veljesten kuva. Vasemmalla Olavi ja oikealla Kalevi. Kuva: Pasi Kurkilahti Kukapa meistä ultrajuoksusta vähänkään perillä olevista suomalaisista ei olisi jo useaan kertaan kuullut mainittavan Montelan kaksosten kymmenistä Hartolan satasista ja heidän muista hienoista ultrajuoksusaavutuksistaan? Aika harvassa taitavat olla nuo kyseiset henkilöt. Herrojen nimet ovat vilahdelleet ahkeraan tahtiin vuosien saatossa yhdessä sun toisessa tuloslistassa ja ulkomaillakin nämä sisukkaat karpaasit ovat tehtailleet hurjia tuloksia tehden samalla Suomea tutuksi ja pelkästään positiivisella tavalla. Mutta kuinka moni tunnustaa olevansa vielä täysin tietämätön siitä, miten nämä veljekset ovat vuosien saatossa harjoitelleet? Ja mistä johtuu, että tehtailtuaan ajallisesti kovimmat tuloksensa he ovat vielä jatkaneet rakkaan harrastuksensa parissa vuosikymmeniä, kun kilpakumppanit ovat pikkuhiljaa lopettaneet koko touhun ja tippuneet kelkasta yksi toisensa jälkeen (Leinosen Seppoa lukuunottamatta)? Entä mikä lehtinen se oikein mahtaa Kalevilla olla pääkuvassa kädessään? Näiden kaverusten rooli suomalaisessa ultrajuoksuhistoriassa on horjumaton eikä sitä käy kenenkään kiistäminen. Koska ultrajuoksuinnostus tuntuu olevan nyt huipussaan, tai ainakin todella kiivaassa nousussa, niin koin suorastaan velvollisuudekseni (ja suunnatonta intoa) ryhtyä penkomaan menneiden vuosien takaisia muistojen arkistoa ja esitellä nämä väsymättömät sankarit kaikille tämän lehden lukijoille. En usko puhuvani sanaakaan palturia jos mainitsen, että Montelan kaksosten jalanjälkien tunteminen kuuluu ultrajuoksusta puhuttaessa jo ihan yleissivistykseen. Sain ilokseni mahtavan tilaisuuden käväistä jututtamassa näitä kahta hurjaa ultrajuoksukonkaria heidän kotikonnuillaan Orivedellä ja tavoitteenani oli kyetä selvittämään edes pintapuolisesti heidän taustojaan sekä juoksemisen ideologiaansa. Aika meni odotettuun tapaan kuin siivillä ja juttelimme kaikenlaisista juoksemiseen liittyvistä asioista reilut viisi tuntia, muttemme päässeet yhdellä istumalla juurikaan alkua pidemmälle. Jutut jäivät siis varsin pahasti kesken, mutta tämä oli jo etukäteen tiedossa, sillä mitä muuta sitä voisikaan odottaa kun ryhdytään purkamaan kaikkea sitä kokemuksen ja juoksutietouden määrää, mitä 35 vuoden ultrajuoksu-uran aikana on ehtinyt tapahtumaan. Ja koska iloksemme nämä kaverukset ovat enemmän kuin innoissaan kertomassa kuulumisistaan, niin tämän johdosta konkarikaksosten juttuja onkin luvassa myös jatkossa joka ikisen Ultrajuoksija-lehden sivuilla, osiossa nimeltä: Ultrakaksosten muistelmia vuosien varrelta. Joten ottakaapa rento asento ja virittäkää vastaanottimenne valmiusasentoon: tällaista herkkua ei olekaan tarjolla ihan joka päivä. On hienoa kuunnella asiaa juoksemisesta, kun joku oikeasti tietää mistä puhuu. Ja nämä herrat tietävät. Uskon, ettei seuraavien sivujen lukemisen jälkeen enää yhdenkään tämän numeron lukeneen noviisin tarvitse ihmetellä innostuttuaan heti ensimmäisellä ultrallaan liian kovaan alkuvauhtiin, että keiden ohi sitä oikein tuli äsken juostua? Ja jos kiinnostus vasta heräsi, niin lisää on luvassa myös jatkossa... 9

10 KALEVI: Syntynyt Orivedellä v.1950 klo Postimies vuodesta 1969 lähtien (valmistui ylipostimieheksi) Suomi-juoksuja 33, Maratoneja 192 ENNÄTYKSET: Kuula: 13.40, 1965 (17-v, 5.4kg kuula) Maraton: 2.53,17, 1978 Korso 100km: 7.57,15, 1987 Hartola 24h: km, 1993 Lontoo (rata) Molemilla Cooperin tulos n. 3600m Baselin 24h EM-kisa vuonna 1997: 19. Olavi km 21. Kalevi km OLAVI: Syntynyt Orivedellä v.1950 klo Valmistui farmaseutiksi vuonna 1972 (töissä farmasian alalla ) Opiskellut teologiaa vuosina gradu on vielä tekemättä ( Nyt on kone niin sen voisi tehdäkin. ) Postin yöjaossa vuodesta -90 lähtien Suomi-juoksuja 31, Maratoneja 196 ENNÄTYKSET: Maraton: 2.52,14-74 Ruissalo 100km: 8.01,57-88 Hartola 24h: km -93 Seinäjoki (tie) Pojat poseeraavat Lontoon vuorokaudenjuoksussa vuonna 1993 (Sri Chinmoy -juoksu). Kalevi (77) juoksi täällä ennätyksensä km. Olavi (69) oli juossut Seinäjoen 24h kaksi kuukautta sitten ja oli pannut kaiken peliin, joten tuli vähän peräkkäin nämä juoksut. Olavi juoksi km. Kalevi kertoo: Kierroslaskijoille syntyy pulma, miten he erottavat meidät toisistaan vaikka numerot ovatkin erilaiset. Ratkaisen asian siten, että käännän lippiksen väärinpäin. Koko asia on sillä selvä.. Samassa kisassa Tero Töyrylä juoksi km ja Olof Strengell (nukkui välillä seitsemän ja puolen tunnin nokoset). Kuva: Tuomo Koivisto Olette siis identtiset kaksoset? Pitää paikkansa. Mutta pitää myös muistaa, että kaksosia on olemassa pilvin pimein ja identtisiä kaksospareja on Suomessa ainoastaan Äiti sanoi aina, että kyllä me identtisiä ollaan ja molemmilla on samat geenit, mutta vasta vuonna 1998 tuli varmistus asiaan, kun oltiin Pennsylvanian yliopiston rahoittamassa kaksostutkimuksessa Helsingin yliopistolla. Siellä tutkittiin identtisyys. Tutkimus oli meille ilmainen ja saatiin vielä päivärahatikin ja kaikki. Tutkimukseen kuului aivotutkimukset, palikkatestit, magneettikuvat aivoista, dna-tutkimukset ja silloin saatiin ihan tieteellisesti todeistettua, että ollaan identtisiä kaksosia. Suomi otettiin tutkimuksen kohdemaaksi, koska täällä on niin edistyneet neuvolakortistosysteemit. Mistä juoksuinnostus sai alkunsa? Oriveden Ponnistuksessa ollaan oltu ihan pikkupojista asti ja se on meidän kasvatusseura. Ollaan yleisurheiltu jo lapsena ja mehän oltiin nuorempana kovia kuulantyöntäjiä. Kalevi voitti aina kaikki mestaruudet. Olavikin työnsi 15-vuotiaana heti neljän kilon kuulalla 13 metriä. Kalevi saattoi työntää jopa tuhat työntöä päivässä kouluaikaan! Isäkin hermostui, kun aina vaan kuulat tömähteli maahan. Lehtimies puheli, että pojan kannattaisi kilpailla muutenkin kuin pitäjänmestaruuskilpailuissa, mutta ei me tiedetty, että tulokset on kovia kun pihalla vaan työnneltiin. Kiekkoa heitettiin myös jonkun verran, mutta kuulaa paljon enemmän. Muistan, että mietittiin aina kuularingissä kun katseltiin juoksijoita, että kyllä tuo juoksu on ainoa oikea urheilumuoto. Silloin jo (1960-luvulla) kyti mielessä pään sisällä ajatus juoksemisesta, kun kuulaa työnnettiin. Orivedellä yksi poika juoksi 4 min km-vauh- 10 tia kentällä hölkkätyyliillä ja ajattelin että tuo on kyllä hienoa puuhaa. Siihen aikaan ei tosiaan vielä tiedetty hölkästä mitään, vaan koko homma oli oikein kunnon juoksua. Meillä on myös tarkka kestävyysjuoksun aloituspäivä ja -aika. Se on toukokuun 26. päivä vuonna 1971 ja klo Menin (Kalevi) puntariin, joka näytti 93kg ja Olavilla 100kg. Siitä ampastiin heti metsään viiden kilometrin lenkille, mutta tietysti käveltiin siitä osa. Kalevi juoksi koko kesän 1971 pitkävartisilla koripallotossuilla, joissa ei ollut edes kunnon pohjaa. Muistan (Olavi) kun opiskelin farmasiaa Helsingissa ja juoksin vuonna 1971 synkällä Itäkeskuksen pellolla sekä metsillä ja nyt sillä paikalla on valtavan iso kauppakeskus sekä suuri asuntoalue. Juokseminen oli meille molemmille heti alusta alkaen kaikin puolin luontevaa. Oltiin vähän aikaa juostu ja kun oli kymppi takana niin ajateltiin, että meidänhän pitää juosta toinen vielä kun tämähän on niin kivaa. Sitten huomattiin kun juostiin maratonin maaliin, että muut oli tosi väsyneitä ja me juostiin alle kolmen tunnin, jonka jälkeen lähdettiin vielä verryttelemään. Minkälaisia lenkkejä juoksitte? Huhtikuun alussa 1972 aloitettiin kova juoksu ja heti kesällä juostiin 35km Kaivannolle ja takaisin. Saunottiin, uitiin ja juostiin takaisin. Tehtiin usein tällaisia juoksuretkiä, sillä se oli valtavan luonnollista meille molemmille. Yleensä oli vähän rahaa mukana, jotta saatiin ostettiin jostain kioskista jotain jos tarvittiin, koska eväitä ei ollut mukana. Tostakin kun juostiin Pitkäjärven lenkki niin siinä oli siihen aikaan kioski, jossa juotiin usein limonaadi ja jatkettiin Eräjärvelle päin. Rönnillä juotiin taas limonaadia, Erä- järven keskustassa Korona-baarissa seuraavat ja sitten mentiin kesämökille. Sen kautta tuli semmoinen 40km matkaa, ei silloin ollut mitään juomavöitä matkassa. Jos ei lenkin varrella sattunut olemaan kioskeja, niin käytiin etukäteen autolla heittämässä juomat matkan varrelle johonkin pusikkoon. Kisoissa otettiin yleensä Vishyä ja limonaadia ja jotkut sanoivat, että kyllä ainakin tulee lantrattua tarpeeksi. Siitä lähtien ollaan juotu aina Vishyä ultrilla, koska se on meille sopiva nappijuoma ja Vadelma Vishy on oikea lempijuoma. Toiset ihmettelee monesti, kun juodaan hiilihapollista juomaa ja parkkihallissakin on Vishyt mukana, mutta meille se sopii kuin nappi. Energiaahan tästä ei tule, mutta patukoista saadaan energiat. Siuntiollakin on patukat taskussa ja osa pöydillä sekä Vishyt matkan varrella. Tällä systeemillä ollaan menty monet juoksut ja se on yksinkertaisin keino, millä juoksu onnistuu. Eihän satasella kauhean paljoa mitään tarvitse, kunhan nestetasapaino vaan pysyy kunnossa. Vuorokaudenjuoksut on sitten ihan eri juttu. Kun oltiin Baselissa vuorkaudenjuoksun EM-kisoissa kovassa helteessä, niin siellä oli merisuolaan kastettuja banaaninpaloja. Pahan makusiahan ne oli, mutta ilmeisesti toimi hyvin. Kokis on myös hyvä ja Leinosen Seppo tarjoaa meille aina Jaffaa. Toisillehan se ei sovi, mutta meille se uppoaa hyvin kuten helteellä myös jääkylmä juoma, joka virkistää ihan mahdottomasti. Kerran kun juostiin Västilän maratonia niin joku sanoi, että tuosta kylmästä kaivosta jos ottaisi niin jäisi juoksu siihen. Täähän on niin valtavan yksilöllistä, että kaikki täytyy itse kokeilla eikä kannata kopioida juttuja keneltäkään toiselta.

11 Banaanit on myös hyviä, kunhan ei liikaa ota. Se ei välttämättä sula kauhean hyvin. Mustikkasoppa on hyvää ja Masokistissakin oli kesällä sitä tarjolla, oikea vanha hiihtäjien keino, joka toimii vieläkin. Kylmällä ilmalla menee myös kahvi ja suklaa. Se on sellanen bravuuri mulle (Kalevi). Siuntiossa kylmällä ilmalla 2003 toimi tosi hyvin. Koska pitkänmatkan juoksu on oikea vatsalaji, niin mitään kovin erikoista ei kannata tehdä ennen kisaa, se on todettu kyllä monta kertaa ihan viimeisen päälle. Ruokailukin pitää tasata viimeisenä päivänä normaaliksi ja meille sopii se, että otetaan aina vähän kerrallaan, mutta usein. Se ei sovi lainkaan, että syötäisiin paljon yhdeltä istumalta. Miten ultrajuoksut tulivat mukaan? Olavi: Vuonna 1973 tammikuun 13. päivä luin olohuoneessa Keski-Suomalaista ja siinä kerrottiin, että suviyönä järjestetään sadan kilometrin juoksukilpailu. Kalevi oli silloin vessassa ja ryntäsin välittömästi oven taakse ilmoittamaan, että nyt meillä on kunnon juoksukilpailu! Siitä lähdettiin heti 30km lenkille hirveessä lumipyryssä, kun innostus oli ihan mieletöntä. Seuraavana päivänä juostiin sitten vielä perään toinen kolmekymppinen. Tästä tuli sitten meidän ensimmäinen Hartolan satanen eli vuonna 1973 ja se oli varsin erikoinen tapahtuma. Lähdettiin kymmeneltä illalla juoksemaan ja kierrettiin Joutsan kautta Leivonmäki. Silloin oli Samaan aikaan Joutsan Joutopäivät ja tultiin yön pimeydessä keskelle hulinaa. Niilo Tarvajärvi oli järjestänyt meille kepposen, kun oli pannut kaksi poikaa juoksemaan radalle samoilla numeroilla kun meillä oli päällä ja nämä veijarit juoksivat hämäyksenä radalla. Voi myös olla niin, että oli muutenkin joku kilpailu käynnissä ja tämän johdosta pojilla saattoi olla ihan vahingossa samat numerot. Saksalaiset kanssajuoksijat olivat sitten huomanneet nämä pojat, jotka menivät juoksunsa päätteeksi autoon. Sitten kun ohitettiin saksalaiset 70km kohdalla, niin ne alkoivat huutamaan meille että: Das Auto, Das Auto Das Auto!. Luulivat tietysti, että oltiin menty autolla jonkun matkaa. Tultiin sitten maaliin ihan ihmeissämme ja Perttula sanoi, että ootte tainneet pojat tullu autolla ja siitähän syntyi kauhea show. Ensin meillä ei leikannut lainkaan, mutta lopulta sitten ymmärrettiin mistä oikein oli kyse. Aivan käsittämätöntä dramatiikkaa jo alussa, kun ekassa Suomi-juoksussa kävi heti näin. Mutta sehän pelasti, että tunnettiin Perttula henkilökohtaisesti. Kirjotettiin jälkeenpäin Perttulalle kirjekin jossa vielä selostettiin uudemman kerran, että miten tämä juttu todennäköisesti meni. Ei me sitä siinä paikan päällä heti osattu selittää. Mistä Suomi-juoksu sai alkunsa? Henrik Anthoni sanoi kirkkoherra Pentti Perttulalle Kööpenhaminan satasella vuonna 1971, että eikö myös Suomessa voitaisi järjestää 100km:n juoksua? Siitä sitten innostuneena Pentti Perttula järjesti Järvenpäässä heti 1972 ensimmäisen Suomi-juoksun. Sitten 1973 hän keksi Hartolan ihan sillä tavalla, että pyöritti sormea kartan päällä. Tälle hommalle ei ollut oikein kauheasti mitään pohjaa, vaan koko touhu oli ennemminkin vähän epämääräistä. En ole kuitenkaan ihan varma siitä, että olisiko hänellä ollut joku tuttu siellä tai jotain tähän viittaavaa. Kaiken kaikkiaan juoksu ehdittiin järjestämään Hartolassa 25 kertaa, jonka jälkeen vetovastuu siirrettiin Maarian Mahdille vuonna 1998 ja juoksupaikaksi tuli Ruissalo. Hartolan järjestäjät kertovat: Voimamme yksinkertaisesti ehtyivät. Järjestelyporukka vanhenee ja uusia nuoria on vaikea saada mukaan. Tällainen tapahtuma on iso urakka pienelle ja vähäväkiselle maalaiskylälle.. Kuvassa Suomi-juoksun syntysanat lausunut kirkkoherra Pentti Perttula käy kiinni voittaja Ensio Tanniseen Hartolassa vuonna 1973: Voittajaksi selviytyi siis pölyn ja bensahöyryjen edellä juossut Ensio Tanninen, jonka voittoaika 6.46,34 kauniissa, mutta mäkisessä maastossa lähentelee tämän hulluuden ME-lukemia. Kuva Monteloiden arkistoista. Perttula kirjoitti ylistyssanoja tästä vuoden 1973 satasesta otsikolla: Todella fantastinen idea! Hän mainitsi mm. näin: Juoksun viimeiset 50km olivat kauniit. Varsinkin Iilammen tienoot hiekkapohjaisine maastoineen aamusumun ja nousevan auringon värikentässä olivat fantastiset. Linnut räkättivät. Lammet peilasivat itseään sumuhahmojen tanssiessa. Jokainen mukana ollut oli haltioissaan! Harjujärvellä ja Iilammen välillä reitti kulki hiekkaharjanteelle, mistä ei nähnyt alas. Näkyi vain sumun olematon kiintopisteettömyys. Ilma oli happirikasta. Hengitys kulki itsestään. Hirvi kiisi reitin poikki. Rusakkoja. Ulkomaalaiset olivat myytyjä maisemien kauneudesta. Ensi vuonna osanottajia tulee Saksasta ja Sveitsistä. Paljon. Nyt Suomi-juoksu sai arpajaisvoiton. Päävoiton. Tapahtuma kirjataan mahtavana seikkailuna, joka vetää puoleensa ensi vuonna kolmekin kertaa enemmän osanottajia kuin tänä vuonna. Perusidea on fantastinen. Siitä kannattaa jatkaa mutta viisaasti. Monella muulla showlla on ollut sata kertaa huonommat lähtökuopat. Tässä on juoksu, joka voisi kerätä jopa 5000 osanottajaa nimenomaan täällä Suomessa, nimenomaan keskiyöllä, juhannusyönä. Ismo Lysmä otti vastakkaisen näkökulman aiheeseen ja kirjoitti samassa lehdessä otsikolla: Hölkkäruumis Hartolasta : Nimeksi voitaisiin laittaa itsemurhajuoksu ja pyytää mukaan pari japanilaista kamikaze-kulissien pystyttämiseksi. Typeryyksiähän turistit tulevat katsomaan. Kukaan järkevästi ajatteleva ihminen ei voi sanoa mitään 100km mittaisen juoksun puolustukseksi. Periaatteessahan jokainen saa yrittää millaista ME-lukemaa hyvänsä, mutta miksi Suomi-juoksuun pitää houkutella kolmen palstan ilmoituksella tavallisia kuntoilijoita sairastumaan? Fyysisesti juoksija hengitti, mutta psyykkisesti hän oli kuollut. Kun kysyin mikä päivä nyt on, vastasi juoksija valkoinen sylki suupielissään höö... Kun kysyin kuin kysytään kehän nurkkauksessa tyrmätyltä nyrkkeilijältä ammattilaiskehissä, missä nyt ollaan, vastasi mies hää... Hän ei tajunnut yhtään mitään. Silmissä loisti järjettömyyden lasi. Jalat polkivat paikallaan, mutta vielä halusi jatkaa. Jäljellä 55km! Väkisin panimme sinut keskeyttämään. Kiroilit ja sanoit meitä rauhanhäiritsijöiksi. Yritit sylkeä, vaikka sylkeä ei tullut. Et edes pystynyt virtsaamaan pisaraakaan. Se oli semmosta siihen aikaan, ettei näitä juttuja oikein ymmärretty ja 1970-luvulla oli lääkärintarkastuskin ennen maratonia. Ultrajuoksut oli silloin niin uutta Suomessa, vaikka laji olikin vanha jo silloin. Hartolan satasen aikakausi oli sellainen, että kaikki siihen aikoihin ultrajuoksun aloittelevat kokoontuivat aina sinne. 11

12 Mitä mieltä olette ultrajuoksun nykytilasta Suomessa? Siihen aikaan vuonna 1971 kun alkoi sataset niin oli todella kova innostus juoksua kohtaan kun Väätäinen voitti ne Euroopan mestaruudet. Mehän juostiin jo aiemmin, mutta virkamiehet alkoivat juosta noiden tapahtumien innoittamana. Juokseminen on muotia, luki lehdessä. Täällä Orivedellä kun lähti lenkille, niin aina tuli hölkkääjiä vastaan. Teiden varsilla oli pitkä rivi juoksijoita. Kyllähän nykyisin HCM innostaa ihmisiä maratonille, mutta ei touhu ole enää sitä samaa, mitä se oli 70-luvulla. Ennen kaikki yritti saada kovia tuloksia ja nykyään homma on muuttunut enemmänkin elämysurheiluksi. Näinä aikoina juostiin lenkit 4.30/km-vauhtia ja vaikka välillä reippailtiin 4min/kmvauhtia, niin silti tuntui että muut vaan menevät menojaan. Se oli erilaista silloin. Esimerkiksi vuoden 1978 Korson Suurmaratonilla kilpasarjassa kolmen tunnin alittajia oli 58 juoksijaa ja nylkyttelysarjassakin 33 juoksijaa! Tämä oli kaikkien aikojen huippuvuosi Korsossa. Nylkyttelysarjan viimeinenkin juoksi alle neljän tunnin ja Perttula sanoi, että kun kolme tuntia tulee täyteen, niin hän lähtee kyllä tästä maalipaikalta pois. Kaveri oli aika raju tyyppi luonteeltaan ja muistan kun hän sanoi 100km:n juoksussa Hartolassa, että maratonmitalit jaetaan keittiön puolella. Siitähän tietysti joku otti nokkiinsa ja kirjoitti jälkeenpäin vastalauseen, että: Syrjittiinkö maratonia?, nimimerkillä Pheidippides. On mielenkiintoista havaita että näistä konkareista, jotka meidän aikaan juoksi paljon ultria ja teki niissä kovia tuloksia, ei ole oikeastaan jäljellä enää kuin Leinosen Seppo. Miten olette harjoitelleet aiemmin ja miten harjoittelette nykyään? 1970-luvulta 1990-luvun alkuun asti juostiin enimmillään km viikossa ja vuosiharjoittelumäärät olivat sellaista 6000km: n luokkaa. Ja vauhdit oli kovia, arki-iltoina juostiin 15-20km lenkit kilometrivauhdilla. Viikonloppuna vedettiin ensin aamulla kymppi ja illemmalla vielä päälle 30km lenkki, jos ei satuttu juoksemaan maratonia. Pitkät lenkit juostiin 5min/km eli 30km lenkkiin meni aikaa sellainen kaksi ja puoli tuntia. Radalla tehtiin kerran viikossa vetoja 5x1000m vauhdilla 3min30s/km (300m palautushölkkää välissä) ja tämä nosti aina maratonkunnon hyvin esiin luvun lopusta lähtien tämä touhu on ollut enemmän ikäänkuin juoksentelua eli vauhdit on tippuneet 6-7min/km:iin, eikä vetoja oteta kuin joskus välillä. Pitkät lenkit on 7min/km (varsinkin talvella) ja vedot 5min/km. Se on maksimivauhti nykyään. Kilometrejä kertyy vähemmän kuin ennen, noin 5000km per vuosi, mutta koskaan ei ole jääny tämän alle. Viikkokilometrimäärät liikkuvat siinä noin 120:n nurkilla. Suurin osa lenkeistä juostaan yhdessä ja voidaan ihan hyvin kiertää myös lyhyttä metrin kierrostakin, eli sillä ei ole niin väliä missä juoksee. Tietenkin jos saa vapaasti valita, niin menisi yhden lenkin monen kierroksen sijasta. Mutta tärkeintä tässä hommassa on se, että juoksun aikana on mukavaa. Tavoiteltava asia ei ole ainoastaan se suuri helpotus maalissa, vaan varsinainen nautinto tulee itse juoksemisesta. Se on se ehtymätön lähde, josta kaikki innostus pulppuaa. Ekstaasiin pääsee myös lyhyemmälläkin lenkilllä eli ei sitä aina pitkää matkaa tarvitse juosta. Kalevi joutui lopettamaan vähäksi aikaa harjoittelun 90-luvun alussa työn muuttuessa entistä kiireisemmäksi. Tällä hetkellä Kalevi pystyy juoksemaan vain pari lenkkiä viikossa, kun maaliskuussa sattui harmillinen työtapaturma. Mutta lihaskunto on kuitenkin hyvä ja leuanvedossa menee 18 toistoa tälläkin hetkellä. Nyt tuntuu vähän oudolta juosta paljon lenkkejä yksin ilman juttuseuraa, kun Kalevi ei pääse aina mukaan. Mehän pidetään aina kovaa ääntä juostessa kun jutellaan kaikenlaista ja monet sanovat kuulevansa jo kaukaa, että sieltä ne Montelat taas tulee. Olavilla tulee km täyteen todennäköisesti jo seuraavalla Kyrönjoki-maratonilla. Siellä annetaan aina pokaali, jos juoksee jonkun tasaluvun ja siellä tulee samalla myös 200 maratonia täyteen, näin olen tämän jutun kaavaillut. Ja nämä ovat kaikki juoksukilometrejä. Hiihtoa, pyöräilyä eikä kävelyä ole laskettu näihin lukuihin mukaan. Koskaan ei ole myöskään ollut sykemittaria käytössä, joten siihen juttuun ei olla lähdetty lainkaan mukaan. Meillä on vähän sellainen ajatusmalli, että ehkä se ei välttämättä tässä ultrajuoksussa ole niin hirveän tärkeää, Tunnelmia Olavin ennätysjuoksusta vuoden 1988 Hartolan sataselta (92km kohdalta. Maalissa molemmille kirjattiin tismalleen sama aika 8.01,57. Tie oli korjauksen alla ja epätasainen eli käytännössä tietyömaalla juostiin. Reitti mitattiin suunnistusautolla, jossa oli digitaalinen mittari samanlaisella, millä postissakin mitataan reitit. Sen pitäisi siis olla tarkka. Monihan heittää aina huulta, että reitti oli alimittainen, mutta se kiistelty 2km on heitetty ihan hatusta. Joten ei sitä kukaan varmuudella tiedä, vaikka reitti olisikin 200m liian lyhyt tai ihan tarkka. Epäilys kuitenkin on, että siitä puuttuisi vähän, mutta voihan se olla tarkkakin. Sitä ei kukaan tiedä. Reitin pystyisi mittaamaan uudelleen kymmenen metrin tarkkuudella, koska se 50km:n lenkki on edelleen tiedossa. Tehtävää tosin vaikeuttaisi se, että lähtöpaikkaa siirrettiin metriä poispäin, koska näin järjestäjät yrittivät saada matkan mahdollisimman tarkasti 100km mittaiseksi. Tässä on meneillään on aivan valtava olotila ylevä kuin jossain kolmannessa tai viidennessä taivaassa. Aivan käsittämättömiä olotiloja oli välillä siellä Hartolan yössä. Kokkosen Keijo juoksi tässä kisassa 20km liikaa ja tuli puolikuolleena 120km:n juoksun jälkeen maaliin. Kyllähän me tiedettiin Keijon vauhti ja sanottiin järjestäjille, että menkää nyt ihmeessä perään ja käskekää mies takaisin.. Kuva: Pentti Jokio

13 sillä juokseminen on kuitenkin maailman luonnollisin asia ja onhan sitä pärjätty jo vuosituhansia ilmankin. Väätäinenkin mainitsi, ettei tässä mitään välineitä tarvita ja juoksenteli komealla askeleella alasti Afrikan preerioilla. Mutta saahan niitä sykkeitä tietenkin tarkkailla jos siitä nauttii. Miten pidätte kirjaa juoksuistanne? Mehän ollaan kovia poikia kirjoittamaan asioita muistiin. Isämme on pitänyt päiväkirjaa jo 1920-luvulta asti, päivittäin. Mekin ollaan pidetty juoksupäiväkirjaa joka päivä heti ensimmäisestä lenkkipäivästä lähtien. Ensimmäisenä vuonna kirjattiin ylös pelkät juoksukilometrit ja vuoden 1972 alusta lähtien sitten kaikki nämä asiat: - lenkin pituus (jos on lenkki mitattu, niin on otettu yksi kilometri pois ettei vaan tule vahingossa ainakaan ylimääräisiä kilometrejä) - tuntemukset juoksun aikana - säät ja kelit - kenen kanssa on juostu - mistä asioista on keskusteltu - jos on jäänyt juoksematta, niin miksi - kuka on tullut vastaan - luontohavainnot (esim. linnut) Sitten meillä on vielä erikseen normaalin elämän päiväkirjat, joita aloitettiin kirjoittamaan vuonna Niihin on merkattu kaikki muut kuin juoksuasiat eli esimerkiksi tarkemmat säätiedot (järven jäätymiset yms), työasiat, hammaslääkärin kertomukset ja keitä on tullut päivän aikana tavattua. Tunnepuoli kuuluu myös juoksupäiväkirjaan ja näihin merkataan asiat aina kronologisessa järjestyksessä eli mitä on tapahtunut ja mihin aikaan (heräämiset yms.). Näistä kirjoista on ollut paljon ihan käytännön hyötyäkin, jos on ollut esimerkiksi postissa paketti hukassa, niin on nähnyt milloin se on viety ja minne. Monet riidat on myös saatu ratkottua, kun on saatu selvitettyä että miten asiat oikeasti menikään. Ja samalla pystyy analysoimaan sitä, mistä mahdolliset vammat ovat saaneet alkunsa.yksi kaveri sanoi, että hänkin alkaa pitämään kirjaa samalla lailla ja sanoin suoraan että unohda koko juttu, koska siinä on niin kova homma. Nyt kun on tietokoneet molemmilla niin voitaisiin todella kätevästi kirjata asiat sinnekin, mutta on se vaan niin kivaa kirjoittaa omaan päiväkirjaan ja ihan omalla käsialalla. Ja samalla pystyy pitämään oman käsialan kunnossa. Niin, ja Kalevilla on lisäksi vielä lintupäiväkirjakin. Ornitologia, eli lintuharrastus on ollut lähellä sydäntämme ja ollaan molemmat oikein lintumiehiä. Kun juostaan, niin sulaudutaan luontoon, tunnetaan Suomen lintujen laulut ja ollaan aina lenkillä osa luontoa. Isän ja vanhemman veljen kautta on lähtenyt liikkeelle tämä kiinnostus luontoa kohtaan ja erityisesti lintuihin. Lintujen äänet antavat jännää eliksiiriä ja siksi ei koskaan käytetä radioita juoksun aikana, kun silloin ei kuulisi esim. metsässä liikehtiviä helmipöllöjä. Vuonna 2004 Siuntiossa nähtiin 85km: n kohdalla Etelän Satakieli ja se oli hieno kokemus. Jos olisi ollut laput korvillla, niin ei sitä olisi varmaan huomattukaan ja sitä ei voisi antaa itselleen anteeksi. Ainoa poikkeus on jouluyö, jolloin radiosta tulee kauniita joululauluja. Tässä on se juju, että me tunnetaan ja erotetaan eri lintujen laulut toisistaan. Tavalliselle kuuntelijalle se on vaan yhtä sekamelskaa ja kovaa meteliä. Luettiin kauhistuneena viime numerosta, kun Tapani Sällylä kirjoitti, että: Linnut lauloivat äänekkäästi aamun sarastaessa, paikallisella metsästysseuralla olisi ollut pumppuhaulikolla käyttöä.... Lenkkien aikana on tapahtunut myös paljon jänniä tapauksia. Kerrankin juostiin järven toisella puolen ja ihmeteltiin, kun jänis juoksi meitä vastaan. Samalla huuhkaja lensi ihan läheltä ja kun näki meidät, niin se joutui kaartamaan pois. Jänis pelasti henkensä ja huuhkaja jäi ilman ravintoa. Se oli myöskin mieleenpainuva ja hieno tapaus. Toinen hauska tapaus oli se, kun olin (Olavi) farmaseuttina ja juoksin naapuriapteekin apteekkarin kanssa kisassa, jossa oli mukana 50 apteekkia. Tämä juoksukaverini oli kova kävelemään ja kun itse juoksin joka päivä 30km lenkin, niin sen seurauksena voitettiin oikein Suomenmestaruus, koska meitä oli joukkueessa vain kaksi ja saatu tulos jaettiin työntekijöiden lukumäärällä. Joutsan Lomahotelliin päästiin sitten nautiskelemaan ja siellä järjestettiin lisäksi vielä kisa 2km:n pururadalla, jonka kiertämiseen kuluva aika piti arvioida. Osasin edetä neljän minuutin kilometrivauhdilla ja sanoin lähtiessäni, että kahdeksan minuuttia kestää ja aika meni tarkalleen siihen. Järjestäjät ihmettelivät tarkkuuttani eivätkä oikein ymmärtäneet, että mistä oikein oli kyse. Luetteko juoksukirjallisuutta? Meillä on tallessa kaikki Juoksija-lehdetkin numerosta neljä lähtien. Olin (Kalevi) yhtenä aamuna postinjaossa ja huomasi, että Olavi ja Kalevi vauhdissa Jaakko Lehtosen 50-vuotismaratonilla matkaseuranaan Tero Töyrylä. Kuva: Aulikki Lepola. seuran sihteerille tuli näytelehti nimeltään Juoksija. Ihmettelin, että mikä ihme se tämä oikein on ja postinjakokin viivästyi kun luin lehden läpi jo kannolla. Se oli seitsemäs numero ja soitin heti puhelinkioskista Pekolalle sanoakseni, että lähetä kaikki numerot mitä on jäljellä, mutta nelosesta lähtien sain vasta aloitettua keräilyn kun muut oli jo myyty loppuun. Samassa innostuksessa tilattiin myös ulkomainen Runner s World, mutta ei sitä tullut oikein luettua. Juoksija-lehti oli oikeastaan ainoa lähde, mistä sai tietoa ja pysyi mukana juoksuelämässä. Juoksija-lehti piti ahmia heti kerralla eli luettiin se aina samalta istumalta. Nykyään sulattelen Ultrajuoksijalehdenkin pikkuhiljaa, eli herkutellaan kiinnostavilla jutuilla, kun sillä saa päivään aina sitä eliksiiriä. Oletteko kärsineet vammoista? Olavilla oli penikkatauti ongelmana parina ekana vuonna, joka johtui parista jutusta. Ei suojattu nilkkoja kylmältä, oli kaltevat tienpinnat eikä pronaatiotukea kengässä. Alkuvammat olivat nämä. Mitään muuta ei ole ollut, vaikka lähdettiin aika nopeasti juoksemaan 180km viikossa. Nähtiin heti, että tämä oli selvästikin meidän laji. Oli myös onnea mukana, ettei jouduttu vammakierteeseen niin kuin jotkut toiset. Tossujen pitää myös olla tilavat ja me pidetään niitä hämmästyttävänkin löysällä. Kengän tulee olla kevyt, varsi ei saa olla liian korkea ja koko pitää olla meillä tarkalleen se US 13 (Eur 48) tai muuten kenkä puristaa. Liian pienillä kengillä kun ei sovi lähteä juoksemaan. Lähestulkoon kaikkia mahdollisia merkkejä ollaan kokeiltu: Reebokit, Niket, Adidakset, Brooksit sun muut, mutta Asicsilta on löytynyt nappikenkä DS-Trainer, jossa on ylipronaatiosuoja, kenkä on kevyt, rullaava ja siitä löytyy vielä sopiva kokokin. Ollaan kyllä sitä mieltä, että jal- 13

14 katerän alueelle tulevat vammat voivat hyvinkin johtua vääristä kengistä, vaikka jotkut toisin ajattelevatkin. Ja parhaalta tuntuu silloin, kun lähtee uusilla tossuilla matkaan. Pitää vaan olla varma, että kenkä sopii hyvin jalkaan. Jos se tuntuu mukavalle jalassa, niin ei se silloin mitään sisäänajoa tarvitse. Minkälaisia asioita olette oppineet kaikkien näiden vuosien varrella? Tässä juoksussa on monta eri tasoa ja positiivista asiaa, jota tuottavat nautintoa: + tulee saatua päivittäinen huumeannos + sisäinen halu vie lenkille + autuuden ja ylevyyden tunne + vapauttava ja kiva kärsimys + väsymyksestä nauttii, sillä terve väsymys on hyvästä Hyvänä esimerkkinä juoksun aikaisesta aivotoiminnasta on se, kun aloitin (Olavi) vuonna 1977 lukemaan teologiaa ja teologian opiskelijanhan piti opetella kreikkaa (tuli mieleen siitä kun Ari Mustalahan osaa hyvin kreikan kieltä...). Sadan kilometrin juoksun jälkeisenä aamuna oli edessä koko kreikan kieliopin tentti. Päätin, että menen juoksun aikana koko kieliopin läpi ja sen myöskin tein. Kävin läpi kaikki verbien sekä substantiivien taivutukset jne. ja kun sitten menin maanantai-aamuna tenttiin ja sain lapun eteeni, niin kaikki oli kirkkaana muistissa. Ei mennyt kuin 15 minuuttia, jonka jälkeen jätin professorille vastauslapun, eikä pienintäkään virhettä! Kaikki asiat iskostuivat niin jykevästi mieleen tuon yhden juoksun aikana. Tämä oli itselleni valtavan hyvä esimerkki siitä, kuinka käsittämätön ajatuksenjuoksu tuollaisen kisan aikana on käynnissä. Jotain ihmeellistä silloin tapahtui aivoissa. Se ollaan myös huomattu, että jos satasen juoksee kovaa ja oikein yrittää aikaa, niin kyllä sekin tietysti piinaa aika lailla. Mutta aina kun juostiin vuorokaudenjuoksu, niin huomattiin että 160km:n jälkeen alkaa aina vasta se varsinainen juokseminen. Monesti 160km:n jälkeen tuntui, ettei millään meinaa saada niitä kilometrejä kasaan kun on 200km tavoitteena. Ja juoksun aikanahan voi käydä myös köpelösti, joten nämä on syytä pitää mielessä: - energiat loppuu > täydellinen sippaus - vatsakipu vie voimat - vamma keskeyttää juoksun - tiedostamaton tila, kun ajatukset lähtevät vaeltelemaan (tarkkaavaisuus heikkenee) Terveestä väsymyksestä kuitenkin nauttii, mutta vammojen kanssa ei parane pelleillä, eikä juoksusta nauti silloin jos niitä on kiusana. Sama on myös vatsakivun kanssa. Eikä tässä oikeastaan pysty sanomaan muille, miten juoksuharjoittelun suhteen pitäisi toimia, vaikka moni niin toivookin. Ei näitä juttuja myöskään ulkopuoliset ymmärrä, eikä toisaalta tarvitsekaan ymmärtää. Monesti ei saa sanomaa perille, varsinkaan jos toinen on jo heti alussa vähän aihetta vastaan. 14 RAKKAUTTA Taas koitti se hetki. Sain saapua luoksesi lämpimän kosteana juhannuksen jälkeisenä perjantai-iltana. Joka vuosi yhä uudestaan sinä kiehdot minua valtavasti. On hienoa viettää edes yksi yö vuodessa seurassasi. Tiedän sinun vaativan paljon. Vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. Se tekeekin sinusta juuri niin hienon. Et anna anteeksi mitään. Puolinaisuus ei kanssasi riitä. Siitä en välitäkään. Haluat täydellisyyttä. Sitä haluan minäkin. Talvella Hämeen korvessa kulkevilla teillä myöhään iltapimeällä huolehdin siitä, että kestän kanssasi. Paukkuvat pakkaset, hyytävät tuiskut ja tien liukkaudet eivät estäneet minua. Räntäsade oli minulle parasta kasvovoidetta. Huuhkajan huhuilu ja helmipöllön puputus olivat sinfoniaa korvilleni. Kaikki eivät ehkä ymmärtäneet minua. Eivät he voikaan, koska tämä yhteiskunta yrittää tehdä kaikista samanlaisia. Teneriffan kuuma aurinko ja pehmeitten öiden lumous nosti mieleeni sinun lämpösi. Suomen kevään tuoksuvat ja soivat illat toivat kaipaavan yön jo lähelle. Nyt olen tässä. Lumoavassa yössäsi. Lämmin usva peittää tienoot. Raukeutesi ymäröi minut. Ruisrääkän narina ja luhtahuitin piiskansivallukset auttavat minua yrittämään kaikin voimin. Tiedän, tätä kaikkea minä olen halunnut. Sinä olet minua varten luotu. Tässä elämäni on ihmeimmillään. Tunnen sen hyvin voimakkaana. Usva hälvenee, aamu kirkastuu ja aurinko nousee. Koittaa autuus. Samassa luon jo katseen seuraavaan kesään ja lumoavaan yöhösi. Juuri sinua minä rakastan, sadan kilometrin juoksua Hartolan suviyössä. Sitä ainoata ja oikeata Suomijuoksua. Kalevi Montela (OrPo:n Yleisurheilulehti ) MIKÄ ON PÄÄMÄÄRÄSI? Meillä ihmisillä on elämässämme usein jokin tavoite tai päämäärä, johon pyrimme. Sinullakin, hyvä lukija, on varmasti jokin sellainen. Sinulla, joka aloitat syksyllä koulunkäynnin, on tavoitteena menestyä hyvin koulussa. Sinä, joka olet päättänyt koulunkäynnin, tavoittelet opiskelupaikkaa, ja sinä, joka olet saanut opiskelusi päätökseen, etsit hyvää työpaikkaa. Sinä, joka olet löytänyt elämänkumppanin, suunnittelet perheen perustamista. Sinä, joka olet eläkeläinen, toivot itsellesi mieluisia eläkepäiviä. Sinä urheilija tähtäät tiettyihin kisoihin, olet harjoitellut hyvin menestyäksesi kisoissa mahdollisimman hyvin. Minullakin on tavoitteeni. Lähin tavoite on ensi lauantain vastaisen yön sadan kilometrin Suomi-juoksu. Tähän juoksuun olen veljeni Kalevin kanssa taas kerran talvesta asti tähdännyt juoksemalla tuhansia kilometrejä pakkasessa ja pyryssä, sateessa ja helteessä. Ajatukseni on, kestänkö sitä piinaa, joka sadan kilomerin yhtämittainen juokseminen aiheuttaa, jaksanko vielä 50km:n jälkeen pitää vauhdin tasaisena, vai kykenenkö peräti lisäämään vauhtia 80km:n jälkeen, jolloin sijoitus paranisi monta pykkälää. Toinen tavoitteeni on valmistua papiksi ensi vuonna, ettei tarvitsisi tyytä vain kesäpapin virkaan. Erilaisia tavoitteita ja päämääriä meillä jokaisella on. Mutta kuitenkin meillä kaikilla pitäisi olla yksi yhteinen päämäärä. Se on taivas. Ihmisen elinaika on lyhyt. Sen päättyminen on varma asia. Jokapäiväisessä elämässä arkisten töiden ja kiireiden keskellä tuo selvyys ei useinkaan kosketa meitä. Me valmistaudumme huomisen työhön ja rasituksiin, taivaaseen valmistautuminen jää taka-alalle. Ensi sunnuntain Psalmi 13 muistuttaa meitä näistä asioista: Katsahda tänne, vastaa minulle, Herra minun Jumalani. Valaise silmäni, etten nukkuisi kuolemaan, ettei minun viholliseni sanoisi: Minä voitin hänet, etteivät ahdistajani riemuitsisi, kun minä horjun. Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin. Ainoa turva taivasmatkalla on turvautua Jumalan armoon. Saamme riemuiten ylistää Jeesuksen rakkautta. Hän kuoli meidän edestämme, että me saisimme elää. Taivasta ei tarvitse odottaa, Taivasta ei saa lykätä johonkin harmaaseen tulevaisuuteen, vaan kun uskomme Kristuksen suorittamaan lunastustyöhön siihen, että hän sovitti syntimme Golgatan ristillä, niin meillä on jo taivas maan päällä. Uskothan sinäkin tämän, sillä on ihanaa elää uskossa Jeesukseen. On ihanaa kuolla uskossa Häneen, kutsuipa Hän milloin tahansa ja millä tavalla tahansa, joko pitkällisen sairauden kautta tai äkkiä arvaamatta, kuten niin usein nykyään tapahtuu. Hyvä lukija! Toivotan sinulle siunattua taivasmatkaa Vapahtajan armokäsivarsilla. Olavi Montela (Oriveden Sanomat, kesä 1982)

15 Masokistin Unelma 100km, Paloheinä Kuva starttipaikalta, jossa mukana kierrostenlaskijat ja huoltohenkilöstöä: Vasemmalta lukien Kilon Rautarouva, Lahden Kolmonen,?, Lapin Loimu, Seppo Leinonen ja Suinulan Teräsmies Teppo Tulppu. Kuva: Pertti Eho ARTO AHOLA NIUKKAAN VOITTOON HELTEISELLÄ SATASELLA Peräkylän Ponnistus (Ry) järjesti Helsingin Paloheinässä seuran avoimet 100 km juoksun mestaruuskilpailut nimellä Masokistin Unelma. Kilpailu käytiin juoksijoitten kannalta liiankin lämpimässä säässä: aamun noin 15 asteesta lämpötila nousi päivän aikana noin asteeseen. Iltapäivän puolella tuuli viilensi ilmaa jonkin verran. Venäjän metsäpalojen aiheuttama savu tuntui jonkin verran aamupäivän aikana, mutta ei liiaksi haitatakseen suorituksia. Kolmikko Arto Ahola, Jari Tomppo & Ari Srukka lähtivät matkaan jopa alle 7:30 loppuaikaa enteilevällä vauhdilla. Kolmikko pysyi täysin yhdessä ensimmäiset 15 km, mutta sen jälkeen eroja alkoi pikku hiljaa tulla. Maratonin kohdalla Arto johti Jaria kahdella minuutilla, josta toisen kahden minuutin päässä Ari; erot olivat siis vielä lähes merkityksettömiä. Ari alkoi kuitenkin kärsiä mm jalkakrampeista ja joutui keskeyttämään puolessa välissä. Arto alkoi pikku hiljaa kasvattamaan etumatkaa Jariin. Sekä Arto että Jarin vauhti hidastui matkan myötä, mutta vielä 70 km:n kohdalla kumpikin oli alle 8 tunnin vauhdissa. Pian 70 km:n jälkeen Arto sai Jarin kierroksella (1,8 km) kiinni. Muutaman kierroksen kaverukset taittoivat taivalta yhdessä, mutta 85 km:n jälkeen Arto alkoi jäädä ja Jari aloitti sellaisen ajojahdin, että katsomon lehtereillä ei oltu tuoleilla pysyä: viimeiset kierrokset Jari tavoitti Artoa minuutti/kierros tahdilla, mutta matka loppui Jarilta kesken ja miesten eroksi jäi vaivainen minuutti!. Sen verran vauhti hiipui lopputunneilla, että 8 tunnin alitus jäi niukasti haaveeksi. Jari paransi kuitenkin omaa ennätystään yli puoli tuntia! Kärkikaksikko oli harvinaisen ylivoimainen, sillä kilpailun kolmas Mika Vanhanen hävisi heille toista tuntia. Naisten kilpailun voitti Hanna Vauhkonen. Hannalla oli kilpailu hyppysissään alusta lähtien ja muitten kohtaloksi jäi lähinnä varmistella alempia sijoituksia. 10 Tunnin haamurajan alittajia oli hienot 11; vuoden 2003 historiallisen tasokkaasta kilpailusta (15 alittajaa) jäätiin kuitenkin peräkylällinen nökäys. Toisaalta kaksi alle 8:10 oli kilpailun historian paras. Osanottajia oli 47 ja maaliin pääsi 34, kumpaisetkin Masokistin Unelman historian kirkkaita ennätyksiä. Osanottajamäärällä mitaten suurin suomalainen ultrajuoksukilpailu sitten vuoden 1993 Suomi-juoksun! Urheileva maailma näki myös uuden Paloheinän Fakiirin synnyn: Miikka Bäckströmistä tuli toinen viisi kertaa maaliin kärsinyt Masokisti, mistä hyvästä häntä tulee tästedes tituleerata Paloheinän Fakiiriksi. Samassa yhteydessä juostun Masokistin Minin, matkaltaan standardi maraton, voitti Marko Karhapää. Loppuhuipennuksena juostussa ToimitsijaSprintissä herkyytensä säilyttänyt Rääkänpään Runoratsu jatkoi voittoputkeaan. Iin Puhuri todisti seuran valmennusjärjestelmien tehon: 12 sekunnin kehitys vuodessa hakee vertaistaan DDR:n urheiluhistoriasta. Peräkylän Ponnistus on päättänyt, että Masokistin Unelma järjestetään myös 2007 ja päivämäärä on 11.elokuuta. Teksti: Teppo Tulppu 15

16 Ultrajuoksija-lehden yhtenä päämääränä on parhaansa mukaan innostaa ja rohkaista uusia yrittäjiä mukaan ultrakisoihin. Koska sille ekalle sataselle lähteminen voi täysin ymmärrettävistä syistä tuntua kuitenkin lähestulkoon mahdottomalta ajatukselta (vaikka fyysisesti olisikin jo valmis tähän haasteeseen), niin toivon näiden seuraavien sivujen tuovan tarvittavaa lisäpotkua itseluottamuksen kohentamiseksi ensikertalaisia ajatellen. Masokistin Unelman osanottajamäärän räjähdysmäinen kasvu yllätti monet täysin ja mieleen juolahti hetimiten ajatus siitä, miten hienoa olisi saada esiteltyä näiden satasen sankarien taustatiedot ja harjoitteluperiaatteet lehden lukijoille. Uskon siis, että kynnys ilmoittautumispäätöksen tekemiseen madaltuu merkittävästi vasta-alkajien huomatessa, kuinka moni ja minkälaisella harjoittelulla sen maaliviivan lopulta saavuttaa jos vain uskoo itseensä ja uskaltaa lähteä matkaan. Näistä edellä mainituista syistä halusin antaa suunvuoron jokaiselle maaliin asti selvinneelle ja pyrin keräämään heiltä alla manitut tiedot. Yllätyin juoksijoiden kirjoitusinnokkuudesta ja lähes kaikilta sainkin vastauksen, joten suurkiitokset teille siitä! (lähetin juoksijoille hieman laajemman selvityksen alla olevista asioista, mutta tässä pääkohdat joka selventää hyvin mihin kaikkeen on vastattu): 1. Perustiedot (syntymävuosi, asuinkunta, ammatti, pituus ja paino, edustamasi urheiluseurat), 2. Ennätyksesi eri matkoilta, 3. Parhaat tähänastiset saavutuksesi ultrajuoksussa, 4. Milloin olet aloittanut juoksuharjoittelun ja monesko ultra tämän vuoden Masokisti sinulle oli?, 5. Harjoittelusi pääperiaateet, 6. Miten harjoittelu oli sujunut Masokistia varten ja miten hoidit viimeistelyn kisaa varten?, 7. Miten kisa meni kokonaisuudessaan?, 8. Tulevaisuuden tavoitteesi?, 9. Oma motto ja vinkkisi ensimmäistä ultrahaastetta varten harjoitteleville juoksijoille - mitkä asiat ovat mielestäsi tärkeimmät, jos tavoitteena on ultrakisan läpäiseminen?, 10. Vapaan sanan paikka. 1. ARTO AHOLA (8.04,12) 1. Synt. 1961, Helsinki, Senior Technical Specialist, 178/69, Kouvolan Pojat, Kouvolan Urheilijat, Porvoon Urheilijat, SIF, Endurance m 12.5, 400m 58.3, 800m 2.04,10, 1000m 2.44,60, 1500m 4.11,3, maili 4.39,40, 2000m 5.55,8, 3000m 9.26,70, 1500m ej 5.08,20, 5000m 17.04,43, 10km tiellä 33.40, 1/2 maraton 1.14,07, maraton 2.39,45, 50km 3.51,05, 100km 7.42,20 3. Masokistin Unelman voitto 2006, 100km EM 2004 (49.) 2005 (21.) ja 2006 (37.), Suomi-juoksun voitto Urheilu-ura alkoi muistaakseni vuonna 1973 isän viedessä meidät veljekset puoliväkisin Volvon takapenkillä Kouvolan Poikien sarjamaastojuoksukisoihin. Siitä se sitten alkoi, kesällä juosten ja talvella pelkästään hiihtäen piiritason kisoissa. Hiihto oli päälajina lukion loppuun asti eli 1980 kevättalveen asti. Moskovan olympiavuonna pääpaino siirtyi juoksuun ja ratamatkoille (800m m). Juhannuksena 1982 tuli mieleen juosta Taipalsaaren maraton, jossa kaikki kolmen tunnin alittajat palkittiin Etelä-Saimaa lehden vuosikerralla. Tuo tavoite menikin raskaalla reitillä rikki ajalla 2.56,49. Huomasin, että maratonhan on erittäin kiva matka kun siinä ei tarvitse juosta hengästyneenä. Niinpä siirryin suoraan maililta maratonille (kun nopeuskaan ei enää riittänyt ratamatkoille), josta tulikin päämatkani aina vuoteen 2003 saakka. Tuon debyyttimaratonin jälkeen parantelin ennätystäni vuosi vuodelta v lukemaan 2.39,45. Tämä Helsinki City Marathonilla juoksemani aika pysyykin ennätyksenäni lopun ikääni. Jotenkin 2.40-alitus sai moitivaation laskemaan ja muutenkin kuvioihin tuli muutakin, kuten YK-rauhanturvajoukoissa 16 kk palvelus, naiset ja opiskelut luku oli urheilun ja kestävyysjuoksun osalta aika hiljaista, varsinkin vuodet Painoakin oli aivan liikaa, noin 80 kg. Sonera Runners -kerhon perustamisen myötä syk- 16 syllä 1999 alkoi ns. toinen ura ja taas juoksu kiinnostamaan, laihduttaminen antoi myös motivaatiota. Vähän samalla tavalla kokeilumielessä lähdin lokakuussa 2003 seikkailemaan Suomi-juoksun 100km:lle. Marko Silventoinen -vainaa antoi hyviä vinkkejä etukäteen ja satanen menikin räntäsateessa yllättävän helposti välillä kävellen alle yhdeksän tunnin (8.56,05). Sijoituskin oli heti 2. ja siitä alkoi ultrajuoksu-urani, joka on toivottavasti vasta alussa. 5. Harjoittelen aika paljon ns. maratonharjoittelutyyppisesti. Määrät ovat olleet aina hyvin maltillisia, vuosimäärät juoksun osalta maksimissaan runsaat 3000km (siis myös 1980-luvulla), koskaan en ole päässyt yli 4000km:n. Viime vuonna 2005 juoksin 3440km ja hiihdin (fifti-fifti perinteisellävapaalla) 615km. Lisäksi tuli noin 50 tuntia muuta treeniä, kuten vesijuoksua, uintia, lihaskuntoharjoittelua, soutua ja pyöräilyä. En tee mitään kova-kova-kevyt rytmitystä yleensä, ainoastaan viime vuosina mukaan tulleilla kolmen viikon etelän vuoristoleireillä täytyy pitää rytmi kevyt-kova-kova. Ensi talvena toivottavasti neljä viikkoa Keniassa rungolla: erityisen kevyt-kova-kovakova, jonka jälkeen kaksi viikkoa Suomessa kevyesti. Näillä etelän leireillä harjoittelu on tietenkin huomattavasti intensiivisempää. Syksyllä muutaman viikon lepojakso, mutta tulee noita kevyitä jaksoja muutenkin paljon; ennen ja jälkeen ultrakisan menee kolmisen viikkoa kevyesti. Poikkeuksena normaaliin ohjelmaan tulee välillä ns. ylipitkiä 40-50km lenkkejä, ehkä noin 4-5 kertaa vuosittain. 6. EM-satasen ja Masokistin väliin jäi aikaa vain kahdeksan viikkoa, joten varsinaista kunnon harjoittelua en ehtinyt tekemään kuin kolmisen viikkoa huomioiden palautukset ennen ja jälkeen kovan kisan. Päämatkani 100km kisaan valmistautuminen alkaa noin kolme viikkoa ennen kisaa eli kovat treenit pois ja asteittainen kevennys normaalimääristä 75% - 50% - 25%, siis kisaviikolla enää pari kolme lyhyttä kevyttä lenkkiä ennen kisaa, ma 10km, ke 8km, pe 6km, la kisa 100km. Normaali hiilihydraattitankkaus ti-to ilman paastoja. 8. Kauden 2007 tavoitteet: päätavoitteena 100km MM+EM-kisa Winschotenissa , muut kisat ns. kovana treeninä, onnistunut Kenian leiri kevättalvella, (ultra)juoksuopiskelun jatkaminen. Tavoitteita joskus myöhemmin: Spartathlon 2008(?), juoksulenkki Kouvolasta mökille n.100km, legendaarinen Comrades, Kynnys maratonin tuolla puolen ei ole niin korkea kuin monet luulevat. 100km ei ole loppujen lopuksi sen kummempi matka kuin maratonikaan oikeastaan se on helpompi juosta optimaalisesti ja tasaisesti kuin vk-vauhtia ns. ylärajoilla vedettävä maraton, jossa vaikeampaa löytää se oikea rytmi. Tärkeintä on pitkäjänteisyys, viikon pitkä lenkki ja rohkeus juosta myös ultramatkoja. Matkat eivät lopu maratoniin! Tämä ns. olympialajien ajatusmaailma vaivaa ja kalvaa valitettavasti vielä liian monien kuntoilijoiden, maratoonareiden ja SUL:n herrojen mieltä. 10. Nyt on ollut enemmän aikaa jo muutaman vuoden ajan panostaa juoksuun; A camel boots man - miehet, jotka kulkevat omia polkujaan... Lisäkimmoketta tällaiselle seikkailijalle antavat ja ovat antaneet kevättalviset matkat Etelä-Afrikkaan ja erityisesti juoksukulttuurin kehtoon Keniaan, jonne suuntaamme siis ensi maaliskuussakin. Myös Endurancen toiminta ja parhaillaan käynnissä oleva ultrajuoksubuumi Suomessa antavat runsaasti mielenkiintoa ja motivaatiota myös omaan harjoitteluun ja tekemiseen. Haluan omalta osaltani olla edistämässä suomalaista ultrajuoksua! KISAN KULKU: Kiitokset näin alkuun; Ensimmäiseksi kiitän Santan ja kumppaneiden huoltoa ilman viilentävien pesusienien apua olisi kisa mennyt vielä tiukemmaksi! Samoin Leinosen Sepon suolajuomasta oli apua kramppien kiusatessa! Kiitos myös veli-albiinokenialaiselle loppumatkan huollosta ja tsemppauksesta suurten vaikeuksien keskellä. Kiitos myös Seppo ja Atte! Ja kiitokset myös teille kaikille muille kannustaneille ja huollossa avustaneille! Samoin kiitos järjestäjille teitte loistavaa työtä! Ja ilman Sepon foorumia tuskin meitä olisi ihan näin paljon ollut paikalla. KIITOS SEPPO!

17 ARTON HARJOITUSVIIKKOESIMERKKEJÄ 2006: VIIKKO8/2006: SM-halliviikonlopun (1500m & 3000m) jälkeen alkoi palautellen; MA vesijuoksua 1h sekä kylmäkylpyjä a la Bakken&Radcliffe TI hiihtoa perint. 20km, 1.32 KE 26km pitkä, 2.04 TO hiihtoa luistellen 25km, 1.50 PE 10km reipasta 37:44 (3:46/km), keskisyke verr. 3+4km LA hiihtoa luistellen 20km, 1.26 ja uintia 1000m SU kotirataultra 50km 3:42:42 (4:27/km), keskisyke 135 YHTEENSÄ 158km (J93km+H65km) + vesijuoksua 1h + uintia 1000m, 13h ja rapiat, myös tehoa mukavasti. RAPORTTIEN KUVAT: Asko Hietanen, Petri Niininen, Pertti Eho, Päivi Ranta, Asmo Ahola ja Pasi Kurkilahti. VIIKKO15/2006: HIGH ALTITUDE TRAINING IN KENYA MA ap. 20km kevyt (kok.nousu 228m), 1:42, keskisyke 130 ip. 8km kevyt + kuntopiiriä n. 1h TI ap. 30km: 15km, 1:11 alamäkeen (2360m-1936m) + 15km, 1:23 ylämäkeen (1936m-2360m) ip. hieronta 1h KE ap. 13km kevyt, 1: kpl 150m pyrähdystä ip. 8km kevyt, 0:40 + kuntopiiriä n. 1h TO ap. 10 x n.408m radalla / 1min. (1:27-1:20), 5+7km verytt. ip. 8km kevyt, 0:41 PE 45km Pitkä (lipsahti) 3:44, keskisyke 135, kok.nousu 425m LA ap. 12km Tosi kevyt, 1:02 + kuntosaliharjoitus. 30min. illalla palautusjuomien nautiskelua SU ap. 15km kevyt, 1:14, keskisyke 126 (Yökerhoillan jälkeen) ip. 10km kevyt, 0:49 YHTEENSÄ 185km, noin 18 h Erityiskehut ja onnittelut menevät kuitenkin Jarille, joka juoksi aivan mahtavan kisan ja pisti pelin jännäksi saaden minut jo huolestumaan taistellessani elämäni vaikeimpia viimeistä 15 kilometriä. Surkan Arillakin kyllä vielä natsaa, kunhan saa jalat kuntoon ja saa terveenä treenata niin tulee kunnonmukainen alle 8 tunnin lopputulos se on varma se. Tämä oli kuudes sataseni ( , , , , , ) ja myös ehdottomasti vaikein lopun sippaamisesta ja krampeista johtuen. Loppuika nyt oli kohtuullinen, vaikka viimeiset 15km tuli kävelyvauhtia. Tavoitteena oli juosta Tero Hyppölän reittiennätyksen 7.52,43 alle. Alku lähtikin mukavasti käyntiin ja tuonne puolimatkaan piti jarrutella ja varsinkin pari ekaa kymppiä meni kevyesti Jarin ja Arin kanssa juostessa. Välillä piti oikein hiljentää, koska menohalut olivat kovat siis LIIAN kovat, kuten lopussa sitten sai huomata. Kun kaverit jäivät pissatauolle, en enää viitsinyt hidastaa vaan ajattelin juosta vielä muutaman kiekan ennen kuin pidän oman tyhjennystauon. No, sitä kusitaukoa ei sit tarvinnutkaan pitää (ilmeisesti ko. neste imeytyi päähäni) ja jatkoin tasaisia noin 8min 20s kierroksia jonnekin kuuteenkymppiin asti. Maratonin väliaika oli 3.13,35 ja puolimatka noin Jossain 70km:n kohdalla alkoi matka ja vauhti painamaan sekä etureisissä tuntumaan kipua, varsinkin vasemmassa jalassa. Tässä vaiheessa en enää katsonut kierrosaikoja, eikä kyllä kiinnostanutkaan. Tahti hiljeni sen tunsi luissa ja ytimissä! Myös ensimmäiset krampin oireet ilmaantuivat reisiin ja pohkeisiin. Sain kuitenkin Jarin kiinni jossain 75km:n paikkeilla, mutta kovempaan vauhtiin ei ollut enää varaa. Yritin vaan sinnitellä Jarin vauhdissa mahdollisimman pitkään. Muutaman kierroksen kestin mukana, mutta sitten oli annettava periksi kramppien ja väsymyksen koko ajan lisääntyessä. Viimeinen 15 km oli tähänastisen juoksu-urani rankimmat ei siinä enää askel ollut kymmentä senttiä pidempi. Olin jo lähellä luovuttaa voiton, mutta sain kuin sainkin tsempattua hiukan ja pari viimeistä kierrosta meni hivenen nopeammin kuin hitain. Ja pikkuloppukiri piti vielä ottaa loppusuoran auetessa vilkaistuani sitä ennen taakseni. Joten kyllä siellä vielä jotain voimia oli, vaikka toisin luulee. Korvien välistä se on kiinni! Suurin ongelma oli kyllä krampit. Aivan uusi kokemus kramppeja pohkeissa & reisissä ja myös yllättäen nivusissa. Viimeisellä kilometrillä hiukan kiristäessä tahtia, molemmat pohkeet kramppasivat todella viheliäisesti, mutta maali oli jo niin lähellä, että annoin mennä onneksi pysyin reitillä maaliviivalle saakka. Tällä kertaa ei ollut mitään vatsaongelmia juoksun aikana, vasta kotona nälkä tuli vuorokauden kuluttua. Kokeilin ekaa kertaa Sepon foorumilta opittua kuuluisaa urheilujuoma+malto+suola-sekoitusta ja hyvin toimi mahan kannalta, mutta kuitenkin suolatasapaino laski helteessä kovan hikoilun takia (olen tosi kova hikoilemaan) turhan alas -> liian laimeaa juomaa. Lisäksi litkin vettä ja geelejä noin 9 kpl. Ei muuta, paitsi (liian) lopussa suolavettä. Arton lenkkipolkua Keniassa. Eli opittavaa riittää vielä ja rutkasti! Aivan ultrajuoksunoviisihan tässä vielä ollaan! Reitti ei tosiaan ole mikään nopea, kuten reittiennätyksen haltijakin on maininnut. Ja yhden kierroksen korkeusero on takuuvarmasti ainakin viisi metriä, eikä kaksi metriä. Alussa tuota loivaa nousua ei huomannutkaan, mutta arvatkaa huomasiko lopussa. Kova on tuo reittiennätysaika! Ainakin nyt se jäi vielä kauaksi, eikä iltapäivän kuumuus sitä tavoitetta yhtään helpottanut. Tämän kesän kaksi tasapaksua 100 km:n kisaa eivät kumpikaan olleet mitään nappijuoksuja ja kunnonmukaisia suorituksia, mutta eivät ne mitään floppejakaan olleet. Kuudesta satasestani kaksi (toinen ja neljäs) olivat lähes ihannejuoksuja. Ennätysaikaani hidasti lämmin sää ja pikkukrampit, jotka eivät tosin olleet läheskään tämän Masokistin veroiset. Seuraava 100 km kisa on kenties vasta ensi vuoden syyskuun MM-&EM-kisa Winschotenin tunnetusti nopealla ja hyvällä reitillä. Keskityn v yhteen pääkisaan vähän paremmin, enkä räpellä siellä sun täällä. Näin tuli tehtyä viime vuonna.

18 2. JARI TOMPPO (8.05,21) Synt. 1966, Salo, ohjelmistosuunnittelija, 17265, Karhulan Katajaiset ( ), Marttilan Murto (1999), Muurlan Kiri ( ), Endurance (2006 -> ) m: 2.06,2 (1989), 1500m: 4.05,99 (1989), 3000m: 8.38,13 (1990), Cooper: 3990m (1990), 5000m: 15.07,8 (1989), 10000m: 30.59,00 (1990), 10km tie: (1990), puolimaraton (1994), maraton: (1990), 50km: (väliaika EM-100 km, 2005), 100km: (2006), 12h: 128,866 km (2006). Muita urheilusaavutuksia: yhdeksän hyväksytysti suunnistettua Jukolan viestiä vuosina Vaikea asettaa järjestykseen, mutta muutama suoritus nousee omissa silmissä ylitse muiden: Lohjan 12h tulos 128,86km ei ole maailmojamullistava, mutta kolmas sija kovien tekijöiden joukossa antoi rajusti uskoa omiin mahdollisuuksiin. Jari Tomppo Leinosen Sepon käsittelyssä maalissa: Pohje kramppasi heti kun istuin alas ja Spiroksen venyttelyllä ja hieronnalla kramppi helpotti hetkessä. Kuva: Päivi Ranta. Masokistin unelma 2006, jossa tuli yli puolen tunnin parannus omaan 100km ennätykseen. Ursvik-ultra 2005 hieno tapahtuma ja oma suoritus meni yli kaikkien ennakkoodotusteni (7.48, sijoitus 3.). 4. Juoksuharjoittelun olen aloittanut keväällä 1983, sitä ennen harjoittelin pari vuotta hiihtoa varten. Ultrajuoksun pariin siirryin v. 2004, ensimmäinen läpiviety ultrani oli Hiekkaharjun 6 tunnin juoksu toukokuussa Masokistin unelma oli kahdeksas ultrajuoksuni ja vuoden 2006 kolmas. Eräänlaisena erikoisuutena voinee pitää sitä, että kolmen ultrajuoksuvuoden aikana minulle on kertynyt kymmenen kappaletta hyväksyttyjä ultrasuorituksia, mutta maratoneja olen juossut 19 vuoden aikana, vuosina , vain seitsemän kappaletta. Aktiiviaikoinani päätavoitteeni olivat lyhyemmillä matkoilla, enkä oikein koskaan ole oppinut nauttimaan maratonjuoksun tuskasta. Ultramatkoilla pääsee tietyssä mielessä helpommalla, kun ei tarvitse koko ajan puristaa äärirajoilla, kuten maratonilla hyvään aikaan pyrittäessä. 5. Yksinkertaistettuna: minä en harjoittele, minä harrastan kestävyysliikuntaa. Suunnitelmallisuutta tai rytmitystä harjoittelustani on turha hakea, mutta tiettyjä periaatteita liikkumisessani on. Joka viikko pyrin tekemään yhden vauhdikkaan harjoituksen, joka on yleensä 40-60min loppua kohti kiihtyvällä vauhdilla, joskus harvoin 1-2 km toistoja. Lisäksi viikkoon kuuluu yksi pitkä juoksulenkki (3-4h) ja yksi keskipitkä (n. 2,5h). Yli neljän tunnin juoksulenkkejä teen erittäin harvoin, vain muutaman kerran vuodessa. Muu liikkumiseni koostuu kevyistä PK-lenkeistä juosten, hiihtäen, pyöräillen tai suunnistaen. Pitkien lenkkien vauhti on hieman 18 yli tai alle 5 min/km. Kovavauhtiset aloitan yleensä hieman yli 4 min/km vauhdilla ja pyrin kiihdyttämään loppua kohti n. 3.40/km tasolle. Sitä kovemmalla vauhdilla juoksen erittäin harvoin. PK-lenkkieni vauhti vaihtelee fiiliksen ja juoksumaaston mukaan n /km välillä. Viikkokilometrejä en seuraa kuin satunnaisesti. Viikoittaisten harjoitustuntien keskiarvo pyörii kymmenen tunnin nurkilla. Juoksun lisäksi harrastan pyöräilyä maastossa ja maantiellä sekä suunnistan satunnaisesti iltarasteilla. Viime talvena aloitin myös parinkymmenen vuoden tauon jälkeen hiihtämisen ja tarkoitus on tulevana talvena tehdä pari hiihtolenkkiä viikossa, jos vaan tänne etelään tulee kunnolliset hiihtokelit. Kevyempiä viikkoja tulee sekaan satunnaisesti, kun keventäminen tuntuu tarpeelliselta tai kun muut kiireet rajoittavat harjoittelua. 6. Harjoitteluni Suomi-juoksun ja Masokistin unelman välillä sujui ilman mainitsemisen arvoisia ongelmia. Koska perinteinen kolme löysää viikkoa ennen ultraa -viimeistely ei ole aina tuottanut minulla toivottuja tuloksia, kokeilin Masokistia varten toisenlaista valmistautumista. Kolmanneksi viimeinen viikko ennen Masokistia oli sekä määrien että tehojen puolesta erittäin kevyt (7h), mutta toiseksi viimeisellä viikolla harjoittelin lähes normaalisti (12,5h). Yhdeksän päivää ennen kilpailua tein viimeisen pitkän lenkin (n. 3h) ja tasan viikko ennen kilpailua juoksin 8 km lähes maksimiteholla. Kilpailuviikolla tein vain kolme erittäin kevyttä, n. 40min verryttelylenkkiä. Kolme päivää ennen kilpailua aloitin kevyen hiilihydraattitankkauksen. Masokistin aattopäivänä oloni tuntui väsyneeltä ja olin hieman huolestunut valmistautumiseni järkevyydestä, mutta kilpailussa pystyin liian kovasta alkuvauhdista huolimatta säilyttämään vauhtini kohtalaisella tasolla loppuun saakka. 7. Kisa lähti liikkeelle vähän turhan kovalla vauhdilla ja puolimatkan jälkeen tunsin oloni todella uupuneeksi. Pystyin kuitenkin pitämään yllä kohtalaista vauhtia vaikeimpinakin hetkinä. Viimeisen tunnin aikana raastoin kovempaa kuin koskaan aikaisemmin missään juoksemassani ultrassa. Kovin pahoja ongelmia juoksun aikana ei ollut, mitä nyt etureidet jumiutuivat ja kuumasta säästä johtuen pohkeet alkoivat kramppailla viimeisillä kierroksilla. Nesteytyksen hoidin pääasiassa omalla sekoituksella, joka sisälsi Puhti-urheilujuomaa, maltodekstriiniä ja ripauksen ylimääräistä suolaa. Juoman hiilihydraattipitoisuus oli noin 10%. Viimeisen tunnin aikana join melkein pelkästään vettä. Mitään kiinteätä ravintoa en kilpailun aikana nauttinut, vatsan kanssa ei juoksun aikana ollut ongelmia. Eikä hiertymiäkään tullut kuumasta kelistä huolimatta lainkaan. 8. En suunnittele tulevaisuutta kovinkaan tarkasti etukäteen, mutta vuoden 2007 alustaviin suunnitelmiin kuuluu 24 tunnin juoksun läpivieminen ja syksyllä on tarkoitus osallistua Spartathloniin. Edellyttäen, että pystyn välttämään jalkavammat ja pysyn terveenä. En ole vielä päättänyt osallistunko tulevana vuonna 100km juoksuihin. 9. Eipä tule mitään mottoa mieleen. Vinkkinä ensimmäistä ultrajuoksua suunnitteleville haluaisin todeta, ettei ole mitään syytä lykätä ultrakokeilua jonnekin hamaan tulevaisuuteen, vaan rohkeasti vain mukaan kokeilemaan. Satasen juoksun pystyy läpäisemään puhtaalla maratonharjoittelulla.

19 Syistä, joita en enää välitä kerrata Suomijuoksusta muodostui kohdallani enemmän ylipitkä harjoituslenkki kuin vakavasti otettava ultrajuoksukilpailu. Ei ole kunniaksi perinteikkäälle kilpailulle, että moinen suoritus riitti voittoon, mutta siitä en suostu tuntemaan syyllisyyttä. Puoliteholla juostun Suomi-juoksun jälkeen oli suhteellisen turhautunut olo kun tavoitteena ollut hyvä suoritus jäi tekemättä. Jo Suomi-juoksun aikana päätin juosta Tallinnan 12-tuntisen kuusi viikkoa myöhemmin. Kun Sepon kotisivujen foorumissa alkoi armoton hehkutus Masokistin unelmasta, ja eräät maamme terävimpään kärkeen kuuluvat satasen juoksijat ilmaisivat aikovansa osallistua Masokistin unelmaan, muutin suunnitelmiani. Sainhan näin kolme viikkoa lisää harjoitusaikaa kahden ultrajuoksun väliin. Suomi-juoksusta palauduin nopeasti, ja jo pari viikkoa kilpailun jälkeen harjoittelin miltei normaaliin tahtiin. Runsaan kuukauden määräpainotteinen harjoitusjakso sujui ongelmitta ja viimeiset kolme viikkoa ennen kilpailua pudotin harjoitusmääriä. En kuitenkaan keventänyt harjoitteluani aivan yhtä radikaalisti kuin yleensä, vaan vielä toiseksi viimeisellä viikolla ennen kilpailua tein suhteellisen vauhdikkaita harjoituksia. Pientä ylimääräistä jännitystä ennen starttia aiheutti elokuussa poikkeuksellisen lämmin sää ja pääkaupunkiseudun yllä leijuva Venäjän metsäpaloista peräisin oleva savupilvi. Viimemainitun takia pääkaupunkiseudulla kehotettiin välttämään lenkkeilyä, ja minä olin starttaamassa noissa olosuhteissa sadan kilometrin juoksukilpailuun. Mihinkäs minä aivoni kadotinkaan? Kilpailupaikalla sain kuitenkin todeta, etten ollut yksin. Masokistin unelman lähtöviivalle ryhmittyi peräti 47 juoksijaa, huikean suuri osallistujajoukko suomalaiseen ultrajuoksutapahtumaan. Starttihetkellä kello 8 lämpötila oli vielä lähes ihanteellinen, mutta hyvin pian lämpötila alkoi kohota kohti hellelukemia. Sen sijaan etukäteen huolestuttaneet savupilvet pysyttelivät loitolla, vain hetkellisesti tunsin ilmassa hienoista savun hajua. Alustava suunnitelmani oli juosta 1,808 km: n kierrokset alkumatkasta 8,5 minuuttiin mahdollisimman vähäisellä rasituksella. Juoksu lähti liikkeelle hieman liiankin helposti ja yhdessä Arto Aholan ja Ari Surkan kanssa juoksimme ensimmäisen tunnin aikana liki kahdeksan minuutin kierroksia. Kyyti enteili jopa 7.30:n loppuaikaa. Arin kanssa yritimme hieman jarrutella menoa, mutta 8.20:ta hitaammaksi emme kierrosvauhtia saaneet pudotettua, ja selvästi Artolla oli haluja juosta kovempaa vauhtia. Ensimmäinen vedonheittotauko osui kierrokselle 9. Ari pysähtyi ensin ja minä samaisen kierroksen jälkipuolella. Arin sain kiinni pari kierrosta myöhemmin ja Arton selkäkin näkyi muutaman kymmenen metrin päässä. En ryhtynyt takaa-ajoon, koska oletin miehen pitävän jossain välissä oman pysähdyksensä. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, ja vähän kerrallaan Arton selkä loittoni näkymättömiin. Tässä vaiheessa päivän lämpenemisen alkoi jo tuntea kiusallisen selvästi. Muutamaa kierrosta myöhemmin Ari jättäytyi hieman vauhdistani, samalla kun Arton selkä jatkoi loittonemistaan. Maratonin kohdalla (väliaika ) olin tasan kaksi minuuttia jäljessä ja Ariin eroa oli hieman alle kaksi minuuttia, erot olivat siis käytännössä täysin merkityksettömät. Etureiteni jumiutuivat jo ennen maratonin täyttymistä, samoihin aikoihin myös takareidet alkoivat kiristellä uhkaavasti ja pakaralihakset kipeytyivät. Koskaan aikaisemmin minulla ei ole 100 km juoksussa ollut ongelmia takareisien tai pakaroiden kanssa, ilmeisesti hiekkapohjainen ja jossain määrin epätasainen alusta kuormittaa jalkoja eri tavalla kuin tasainen asfalttipinta. Hieman puolimatkan jälkeen oikea polvikin alkoi antaa huolestuttavia signaaleja (juoksijan polven comeback?). Näitä pikku vaivoja lukuun ottamatta juoksun aikana ei ollut juurikaan ongelmia, ellei viimeisillä kierroksilla vaivanneita pohjekramppeja huomioida. Nesteet imeytyivät koko juoksun ajan eikä vatsan kanssa ollut mainitsemisen arvoisia vaikeuksia. Nestettä pyrin nauttimaan alusta saakka pieniä annoksia tiuhaan tahtiin. Pääasiallisena juomana oli laimea Puhtiurheilujuoma jatkettuna maltodekstriinillä ja ripauksella suolaa, lukuun ottamatta aivan loppumatkaa jolloin join lähinnä vettä. Mitään kiinteää ravintoa en kilpailun aikana nauttinut, en myöskään energiageelejä. Energia tuntui riittävän melko hyvin aina kilpailun loppuun saakka. Puolimatkan väliaikani oli noin 3.53, ja tässä vaiheessa kierrosvauhti oli pudonnut sinne 8,5 minuutin tuntumaan, jonka oli tarkoitus olla alkuvauhtini. Hieman puolimatkan jälkeen kuulin Arin valitettavasti joutuneen keskeyttämään useiden ongelmien takia. Koetin pitää kierrosajat 8,5 minuutin pinnassa mahdollisimman pitkään, mutta puolimatkan jälkeen kierrosajat putosivat lukemiin, ja kierroksen 35 eli noin 65km taivalluksen jälkeen jo yli yhdeksän minuutin. Kun juoksua oli jäljellä vajaa viitisentoista kierrosta eli runsaat 20km, saavutti Arto minut kierroksella. Oma juoksuni tuntui niin tuskaiselta, että jouduin tosissani ponnistelemaan pysyäkseni hänen vauhdissaan mukana. Muutama kierros mentiin yhtä matkaa, ja tässä vaiheessa kuulin yllätyksekseni, että väliaikojen mukaan olimme yhä molemmat alle kahdeksan tunnin vauhdissa. Siitä oli kiittäminen alkumatkan rajua vauhdinpitoa, sen verran reippaasti vauhtimme oli jälkipuoliskolla hidastunut. Kahdeksan kierrosta ennen maalia huomasin Arton yllättäen jäävän vauhdistani ja kierros tai pari myöhemmin sain kuulla juoksevani 1,5 min nopeampia kierrosaikoja. Huoltojoukot ja katselijat yllyttivät minua takaa-ajoon, vaikka juuri sillä hetkellä en ollut tippaakaan kiinnostunut sijoituksestani. Mieli tekikin huutaa vastaan, että tyhjästä on paha nyhjäistä, niin tukkoiselta etenemiseni tuntui. Kun kuitenkin sain kuulla vaikeuksistani huolimatta tavoittavani Artoa löysin jostakin sisäisen kilpaurheilijani ja koetin puristaa kaikki jäljellä olevat voimanrippeet pakilalaiseen maisemaan, vaikka pohkeet alkoivatkin kramppailla viimeisten kierrosten aikana. Kolme kierrosta ennen maalia kuulin eron olevan 4,5 minuuttia, kierros myöhemmin 3.20 ja viimeiselle kierrokselle lähdettäessä Puristin kaikkeni, mutta reilua minuuttia lähemmäs en päässyt. Mitään jossittelemista ei jäänyt, en olisi pystynyt jatkamaan juoksua tuolla vauhdilla ja maaliviivan ylitettyäni olin täysin uupunut. Masokistin unelma oli ensimmäinen juoksemani satanen, jossa pystyin säilyttämään juoksurytmini romahtamatta loppukilometreille saakka. Koskaan en ole saanut itsestäni puristettua ultrakilpailussa niin paljon irti kuin tässä juoksussa. Niukka tappio ei loppujen lopuksi harmittanut kovin paljoa, sillä ennätykseni parani kerralla yli 36 minuuttia lukemiin 8.05,21. Kahdeksan tunnin alitukseen olisi muutaman asteen viileämmällä kelillä ollut kaikki mahdollisuudet. Heti maaliintulon jälkeen olin talutuskunnossa, mutta muutaman minuutin paikoillani istuttuani oloni kohentui varsin nopeasti. Loppujen lopuksi jalatkaan eivät menneet niin perusteellisesti jumiin kuin yleensä satasilla. Kilpailun jälkeisen yön nukuin kuitenkin todella huonosti, jostain syystä elimistö kävi sen verran rajuilla kierroksilla että uni oli katkonaista ja rauhatonta. 3. MIKA VANHANEN (9.20,50) Olen Mika Vanhanen, 42-vuotias luokanopettaja Kontiolahdelta, Joensuun kupeesta. Koska aloitin juoksuharrastukseni ja samalla ylipäätänsä liikunnan aktiivisen harrastamisen vasta aikuisiällä, minulla ei ole urheiluseurataustoja. En ole osallistunut maratonia lyhyempiin juoksuihin. Kuudesta juoksemastani maratonista olen juossut nopeimman aikaan 2.53,47, hitaimman 3.14,59. Juoksin ensimmäisen ultrajuoksuni Masokistin Unelmassa, joten vertailukohtaa muihin ultriin ei ole. Kokonaisuutena olen tyytyväinen juoksuun, vaikka yhdeksän tuntia ei alittunutkaan. Viime vuonna juoksin reippaan kotiultran 60km aikaan Maratonennätykseni lisäksi nämä ovat parhaimpia juoksujani. Juoksuni alkoi nollatasolta reilut 15 vuotta sitten. Sitä ennen harrastuksiini ei ollut kuulunut juuri liikunta vaan musiikki ja viihdeelämän pyörteet. Alkukimmokkeeni juoksemiseen oli laihduttaminen ja muutaman kuukauden aikana laihduinkin yli 20kg. Kun huomasin, että pitkät lenkit kulkevat, tuli mieleen maratonmatka. Asetin tavoitteekseni juosta se alle kolmeen tuntiin. Reilun vuoden treenaamisen jälkeen juoksin ensimmäisen maratonini aikaan Kolmen tun- 19

20 Mika Vanhanen nin raja alittui kolmannella yrittämällä Tukholmassa Sen jälkeen olin saavuttanut tavoitteeni. Se riitti, koska en nähnyt järkeväksi ruveta harjoittelemaan vakavissani. Tuntuikin siltä, että pitäisi kokeilla pidempää matkaa. Ensimmäinen ultrajuoksu olikin jo mielessä kymmenen vuotta sitten, mutta erinäisistä syistä sen juokseminen siirtyi. Juokseminen jäi vähemmälle enkä juossut kuin satunnaisesti kesäisin. Kaksi vuotta sitten aloin taas juosta säännöllisesti ja asetin tavoitteekseni Masokistin Unelman Liian kova tyhjennysharjoitus kuukautta ennen kisaa yhdessä ulkomaanmatkan kanssa aiheutti sen, että sairastuin matkalla flunssaan enkä ehtinyt palautua. Niinpä siirsin tavoitetta vuodella. Juoksun lisäksi asetin aikatavoitteekseni 9 tunnin alittamisen. Nautin pitkähköistä parin tunnin lenkeistä. Lenkkini ovat usein tasavauhtisia ja melko reippaita. Joillakin lenkeillä harrastan myös vetoja, mutta ne ovat kilometrin mittaisia eivätkä maksimisykkeillä. Suurin osa juoksustani on aerobisella sykealueella tai anaerobisen kynnyksellä. Viikossa lenkkejä on enintään neljä. Kilometrejä kertyy nelisensataa kuukaudessa, talvella vähemmän. Juoksukilometrejä viime vuonna kertyi n. 4500km, tänä vuonna hieman enemmän. Varmaan voisin kehittyä nopeammaksi juoksijaksi vaihtelevilla lenkeillä ja muilla harjoitteilla, mutta tämä sopii minulle. Juokseminen on minulle enemmänkin akkujen lataamista. Viihdyn baanalla. 20 Masokistin Unelmaa varten en tehnyt erityistä suunnitelmaa. Kesäkuu meni lepsusti, mutta heinäkuussa aloin juosta tavoitteellisemmin. Juoksin pitkähköjä lenkkejä, mutta kovemmalla sykkeellä. Viimeiset kaksi viikkoa ennen kisaa olivat palauttavia, joihin sisältyi lyhyempiä spurtteja. Valmistautuminen oli melko samanlaista kuin maratonille. Ravintopuoleen kuului tavallinen perusruoka. En ole harrastanut nestetankkausta enkä tehnyt sitä nytkään. Tein kisaa varten kuuden litran satsin urheilujuomalla terästettyä maltoa. Lisäksi olin varannut litran kokista ja pari energiapatukkaa. Valmistautumiseen kuului tärkeänä osana kokemusten jakaminen muiden juoksijoiden kanssa. Olin tutustunut kesän aikana Sepon keskustelupalstan kautta mm. Hentun Jussiin. Koska meillä tuntui olevan melko samantyyppinen ajatus vauhdinjaosta, sovimme juoksevamme alussa yhdessä. Jussin ystävä Santta lupautui huoltajakseni. Kisaa edeltävänä iltana alkoi ilmetä pientä jännitystä. Positiivista jännitystä seurasin televisiosta, kun oman kylän poika Jukka Keskisalo juoksi 3000 metrin esteiden Euroopan mestariksi. Siitä tuli hyvät fiilikset. Yöunet jäivät kuitenkin vähäisiksi, ja heräsin neljän aikaan aamulla. Ennen starttia tuntui hyvältä. Tavoitteeni oli juosta ainakin 60-70km saakka noin viiden minuutin kilometrivauhtia. Loppu menisi sitten selkäytimellä. Lähdimme vetämään Jussin kanssa yhdessä tasaista vauhtia. Vaikka aloitusvauhti tuntui todella rauhalliselta, olin huolestunut sykkeestäni, joka oli lyöntiä korkeampi kuin samanvauhtisissa testijuoksuissani kesällä. Luulin sen olevan alussa vain tilapäistä jännitystä, mutta muutaman kierroksen jälkeen suuntaus jatkui. Tiesin jo silloin, että tavoitteeni yhdeksän tunnin alitus taitaa jäädä saavuttamatta. Siihen vaikutti omalta osaltaan lämmin sää, joka etenkin iltapäivällä teki monen matkateon vaikeaksi. Muutaman kierroksen jälkeen alkoi tuntua tarvetta päästä vessaan, mutta siirsin sitä mielessäni eteenpäin. Matkan aikana tarvekin hävisi, eikä lenkin varrelta tarvinnut poiketa kertaakaan. Hämmästyksekseni jo 30km kohdalla alkoi etureisissä tuntua pientä jäykkyyttä ja kipua. Se tuntui kummalta, koska vauhti oli hidasta. Mielessä oli tulevat kymmenet kilometrit. Uskonlujuus alkoi olla koetuksella. Juoksimme Jussin kanssa yhdessä kilpailun alkupuolen. Maratonin väliaika oli hieman yli kolme ja puoli tuntia. Siinä vaiheessa vauhti alkoi hidastua ja monet ajatukset kävivät mielessä. Jussillakaan ei matkanteko kulkenut enää samaan malliin. Alkumatkasta pysähdyimme huoltopisteellä joka toisella kierroksella. Puolenmatkan jälkeen huoltopiste tuli tutuksi jokaisen kierroksen jälkeen. Nesteensaannin lisäksi se oli henkisesti tärkeä etappi. Tunnelma oli mahtava huoltajien ja yleisön kannustaessa. Vaikeimmat hetket kisassa olivat 60-80km välillä. En kärsinyt hiertymistä, mutta reisiä särki tasaisesti ja pohkeet meinasivat krampata. Onneksi pahoja kramppeja ei kuitenkaan kisan aikana tullut. Nestettä kului tasaisesti, kisan aikana seitsemisen litraa. Lisäksi söin yhden urheilupatukan. Jälkeenpäin ajatellen yllättävän tärkeäksi osaksi juoksuani tuli radan vieressä leiriä pitänyt nuorisoporukka, joka nautti virvokkeita ja piti hauskaa. Havaitsin heidät 80km vaiheilla. Kaverit taputtivat ja tsemppasivat. Sain siitä uutta virtaa ja kuittailin heille aina jokaisen kierroksen jälkeen maaliin saakka. Viimeiset kymmenen kierrosta köpöttelin hurmostilassa. Vaikka paikoissa tuntui ja väsytti, ymmärsin, että kohta päästään maaliin. Viimeiset kierrokset tuntuivat menevät kuin lentäen ja tunne oli mieletön maaliin päästyäni. Olin saavuttanut yhden unelmani. Suosittelen ultramatkoja niille, jotka pitävät haasteista. Juoksun läpäisemiseen tarvitaan harjoittelun lisäksi henkistä kestävyyttä. Se on yllättävän tärkeä osa kokonaisuutta. Totuttele pitkiin lenkkeihin ja oman fyysisen ja henkisen sietokyvyn nostamiseen. Ne ovat avainasiat ultrajuoksun läpäisemiseen. Eikä pieni hulluuskaan ole pahitteeksi! 4. EERO LUMME (9.26,26) 1. Synt. 1975, Liminka, luokanopettaja, 187/73, Endurance 2. Maraton 3.00,48, 100km 9.26, Paras saavutus on se, kun sain itseni ensimmäisen satasen lähtöviivalle, toiseksi paras kun pääsin maaliin. 4. Liikuntaa, suunnistusta, erätaito/partiotaitokisoja, vaeltamista yms. olen harrastanut koko ikäni. Juoksua tavoitteellisesti 2 vuotta. Masokistin unelma oli toinen ultrakisani km viikossa, vaihtelevasti ja fiiliksen mukaan. Peruslenkki on 10km. En ole tarkka harjoitteluiden suhteen, eikä kilometrejäkään kamalasti kerry. Kunhan tulee liikuttua niin, että on hyvä ja reipas mieli. 6. Lapland Ultran jälkeen en juossut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Siis pääasiallisesti laiskottelin ja vietin kesää. 7. Kisa meni oikein mukavasti ilman ongelmia. Söin mitä ehdin; geeliä, keksejä, suolatabuja, kurkkuja yms. maltoa+vesi nesteenä paitsi viimeiset 20km pelkkää vettä, koska kaikki muu alkoi äklöttämään ja ajattelin että kyllä sitä maaliin pääsee ilman lisäenergiaakin. Lähtöpaino oli 73kg ja maalissa 73kg. Joka kierroksella taisin jotain hörpätä. Isovarpaiden kynnet sanoivat sopimuksen irti seuraavalla viikolla, muttei sitä juostessa huomannut. Vauhtia pidin tasaisena kellon avulla tavoitteena nipistää noin 30min Lapland Ultran ajasta pois. Vauhdinjako onnistuikin sillä Lapland Ultrassa aika