Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2010, runot. Ajan kuvaan. Nimimerkki: sini22, Sinikka Laitinen

Koko: px

Aloita esitys sivulta:

Download "Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2010, runot. Ajan kuvaan. Nimimerkki: sini22, Sinikka Laitinen"

Eija Oksanen
8 vuotta sitten
Katselukertoja:

1 Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2010, runot Ajan kuvaan Nimimerkki: sini22, Sinikka Laitinen

2 Kaupunki näyttää tuntevan minut, jään tänne joksikin aikaa. Kasvot uppoavat katujen ja talojen valoihin. Yhtä hyvin voisin kuolla tässä. Suljen silmäni puoliksi, kuulen kuovin kimeää huutoa. Lasimaisia seinämiä, vesi on silotellut ne joskus, soljunut melkein äänettä ja kadonnut maan sisään. Väistelen taaksejääneitä päiviä, auringon ja kuunvalon muodostamia laikkuja, yksinäisyyttä, kun rakkauden aika on ohi. Korvani soivat. Ne kilahtavat kallioon, sään pieksemään graniittiin. Olen menettänyt unentarpeeni, pimeän.

Lasimaisia seinämiä, vesi on silotellut ne joskus, soljunut melkein äänettä ja kadonnut maan sisään.

3 Metsä on keltainen tien molemmin puolin. On kuulas, sokea sunnuntai. Sormeni harittavat. Painan käden kallioon, tunnen kullanetsijän vasaran jäljet. Minulla on syntymästä asti hitaat kädet, pelkään puhumista enemmän kuin sanoja. Jätä minut tähän, kun pellava kukkii, silmieni ympärille kasvaa heinää, ja korvia huumaavan melun takaa putoilevat laulut. Me seisomme rinnakkain haaparouskumetsässä, kahden päivämatkan päässä toisistamme. Sinussa on sisäinen valo, nopea heijastus, hitaasti leijuva lumi. Lämpöaallot synnyttävät valoa. Minussa sataa sumu, vesi laajenee. Näen kuvia ja haluan päästä niiden sisään. Tulee yö ja myrsky nostaa aalloista enkeleitä. Suuri aalto syö hiekkaa, aivan kuin rautaa raahattaisiin mereen.

Jätä minut tähän, kun pellava kukkii, silmieni ympärille kasvaa heinää, ja korvia huumaavan melun takaa putoilevat laulut.

4 Alan ajatella puun ajatuksia, kiiltelen väreissäni. Tyhjyys on minussa ja kaikkialla ympärilläni keltaisia kiviä, lintuja joilla on pesät oksien ympärillä, latvassa. En heti näe purettua taloa. Olen kääntynyt sisäänpäin, kohti ydintä. Tärinä käy runkoni lävitse. Kaikki johtuu tuulesta, yhteen kasvaneista oksista, hengittävästä hiljaisuudesta. Ja katson paikkaan, jossa on ollut ovi, ikkunoiden maitomaiset lasit. Seinämän ohitse kulkee kivinen uoma. Nojaan aallon kylkeä vasten usvaista aikaa.

En heti näe purettua taloa. Olen kääntynyt sisäänpäin, kohti ydintä. Tärinä käy runkoni lävitse.

5 Sädekehän kannattelu on helppoa ja keveää kun on pitkä kaula, pitkät kädet mutta pieni pää. Puhut minulle, keskushermostomme eivät enää kytkeydy toisiinsa kuin vaihteiston rattaat, rytmimme, ryhtimme ovat epätahdissa. Mutta tähtein tuolla puolen suoritan liikkeen loppuun saakka. Kumarran avaralla paikalla horisontissa siintävät metsät. Mitä minä oikein odotan, tietä vasemmalle ajan kuvaan, oikealle kohoavaan siltaan. Katson mihin tahansa, silmäni ovat auringon tulehduttamat. Vain ruumiini on omani, valmis kääntymään takaisin. Käteni lepäävät hylättyinä lakanoilla, pitkä hidas kuolema, sileäselkäinen. Joku puhaltaa savun kasvoiltani ja kohta keuhkoni nukkuvat kuin sikiö äidin kohdussa.

Mutta tähtein tuolla puolen suoritan liikkeen loppuun saakka. Kumarran avaralla paikalla horisontissa siintävät metsät.

6 Puhun kolmannessa huoneessa, vuode on täynnä valoa. Kuljen metsässä paljain säärin. Koirani makaa kuumalla polulla, se imeytyy maahan ja kuivuu melkein heti. Lähellä on suuria auringonkukkia, katkon niitä, siemenet irtoilevat. Sateen jälkeen otan haltuun viileän ruumiini. Liuskalehtiset ponnahtavat ensimmäisinä ylös. Tiedän, että maan paino kasvaa jokien välisellä alueella ja kaikki liikkuu koko ajan, tähdet eri tahtiin. Minua ei nukuta tässä ilmastossa.

Lähellä on suuria auringonkukkia, katkon niitä, siemenet irtoilevat. Sateen jälkeen otan haltuun viileän ruumiini.

7 Olet suuri, puutarhan keskellä oleva rakennus, hyvin suojattu havaintoasema. Aika viiltelee sinua kielellään. Vanhat haaleat silmät eivät huomaa ketään, ilma on täynnä kipinöitä ja mustia ruohonpaloja. Elämme näkymättömän kalvon sisällä, ohuessa ilmassa. Se hidastaa, himmentää meitä. Käsivartesi ovat pelkkää kuivuneen ihon peittämää luuta. Taistelen henkeni edestä. Vajoan hitaasti, kuin koira lattialle. Heilutan häntääni ja anon voisitko nousta ja lähteä. Ole herkän soivan kirkkauden keskellä ja palaa jälleen, puhu kuin lapsi.

Elämme näkymättömän kalvon sisällä, ohuessa ilmassa. Se hidastaa, himmentää meitä.

8 Mikä on mennyt, sitä ei voi enää menettää. Katso aaltoa ennen kuin se pirstoutuu. Niin kuin hukkuva pyrkii hukuttamaan pelastajansa, kamppailen kunnes herään toisessa tilassa, makaan pimeässä, aistin pimeän. Olen ensimmäinen ihminen, joka kuuluu uuteen muistiin. Käsi kämmenten välissä, kuuma. Ehkä pitkän suoran katseen tähden pimeys, jotta voisin kuulla sellaista, jonka voin kuulla vain toisenlaisilla korvilla. Kuulin sinun sanovan - Ulokkeelta on hyvä pudottautua, kannattelen sinua junan tuloon asti. Sitten saat selvitä yksin. Lähtö on aamuvarhaisella, kun painovoima on poissa. Piilota laskuvarjosi, piilota humalatilasi, sillä painovoima on poissa ja sumu on taivaita hipova suru.

Olen ensimmäinen ihminen, joka kuuluu uuteen muistiin. Käsi kämmenten välissä, kuuma.

9 Olen matkalla taas, kylpyosaston juuri havaittava homeen tuoksu siirtyy mosaiikkikuvioiden pinnalta seiniä kohti. Olen matkalla. Nousen porras kerrallaan kun on aika erota, erottaa elävät kuolleista. Enkä anna piiruakaan periksi.. Ollaan aina liikkeellä, avaamassa ovia, tuulettamassa, poistamassa kaamos kuusikosta. Talven tullen alan aina tuijottaa. Makaat talven lumikiteiden, jään ja lohkareiden alla. En sinua heti tunne, kosketa, ennen kuin sulavetenä kuljet tervehtien ohitse. Sinä syvään juurtunut tuli, aamu, aurinko. Sinä paljas, kuuma kivi, rakkaalta tuntuva katse. Olet jotakin samanlaista kuin puolikuunmuotoinen ikkuna taivaalle päin. Makaat kesän. Tunnen sinut heti ja taivas on punainen. Venytellen nostat silmäluomet ja avaat kätesi.

Talven tullen alan aina tuijottaa. Makaat talven lumikiteiden, jään ja lohkareiden alla. En sinua heti tunne, kosketa, ennen kuin sulavetenä kuljet tervehtien ohitse.

10 Jonakin päivänä pakostakin tapaamme. Näen sinut lapsi, lettipää. Matka on pitkä kulkea yksin sulkeutunein omenakasvoin, sanattomana. Siipien surina laskeutuu moottoritielle. Ohituskaistalla on lasia taivaan kirjopyykit heijastuvat lätäköistä. Nyt näen selkeästi. On kylmä, sateen jälkeen siniset kukkulat piirtyvät terävinä. Esiäitien näkymättömiä jälkiä. Reippaita, innokkaita askelia. Eikä minulla ole minkäänlaista käsitystä ajasta.

Ohituskaistalla on lasia taivaan kirjopyykit heijastuvat lätäköistä. Nyt näen selkeästi.

11 Pätkistä tehty kerä ei purkaannu Kun tähtitieteilijät päättivät lukea Pluton kääpiöplaneettojen joukkoon, tunsin itseni petetyksi. Aivan kuten sanottaessa valkoinen ei ole väri ja musta. Kääntelen katsettani. On valoisaa. On yö. Linnut on varastoitu. Kello lyö kaksitoista ja maailma on varis. Jokainen, joka valehtelee hymyilevällä naamalla pystyy raapaisemaan. Kun valot ovat sammuneet, voi riisua muistikuvat ja siirtyä punatähtien kotiin. Uskon kyllä, aurinkokuntaan kuuluu nykyisin kahdeksan planeettaa: Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus. Pluton asema planeettana joutui tulilinjalle. Mutta olenko minä samaa, oikeaa kokoluokkaa oleva taivaankappale? Tuikinko minä pimeää taivasta vasten, sinä. En nuku vielä, on tehtävä joka jää aina kesken. Punomme elävää nauhaa ja jätämme sen jatkamisen tulevalle. Tahdon kytkeä itseni verkkoon ja odottaa.

Kun valot ovat sammuneet, voi riisua muistikuvat ja siirtyä punatähtien kotiin.

Samankaltaiset tiedostot

Nimimerkki: Emajõgi. Mahtoiko kohtu hukkua kun se täyttyi vedestä?

Nimimerkki: Emajõgi. Mahtoiko kohtu hukkua kun se täyttyi vedestä? Nimimerkki: Emajõgi I Mahtoiko kohtu hukkua kun se täyttyi vedestä? Jos olisin jäänyt veteen, olisin muuttunut kaihiksi, suomut olisivat nousseet silmiin, äitini olisi pimennossa evät pomppineet lonkista