METSÄN SIIMEKSESSÄ Kulttuurikaruselli syksy 2008 kevät 2009

Transkriptio

1 METSÄN SIIMEKSESSÄ Kulttuurikaruselli syksy 2008 kevät 2009 LISÄTIETOJA METSÄN PUUT RUOKKIVAT MONET SUUT- museokierrokseen: Koonnut Pauliina Korhonen, opas, Kuopion museo PUUNKORJUU Metsien taloudellinen merkitys kasvoi 1800-luvun puolivälissä höyrysahojen yleistyessä. Sahateollisuus ei enää ollut riippuvainen vesivoimasta. Pohjois-Savon ensimmäinen höyrysaha perustettiin v.1862 Karttulan Syvänniemelle, ja vuoden 1876 tienoilla rakennettiin Kuopion länsipuolelle, jo 1840-luvulla toimintansa aloittaneen Suovun vesisahan yhteyteen uusi höyryllä toimiva yksikkö. Sahayhtiöiden puunostajat kiersivät metsänomistajien luona puukauppoja tekemässä, ja kaupan jälkeen yhtiöt antoivat hakkuun sekä tukkien kuljetuksen pienten metsätyömiesporukoiden tehtäväksi. Tavallisesti sopimus tehtiin tukkien ajosta huolehtivan hevosmiehen kanssa, joka palkkasi tarvittavat kaato- eli tekomiehet. Kirves oli 1800-luvulla metsätöissä tärkein työkalu, jolla puut sekä kaadettiin että katkottiin. Vuosisadan lopulla käyttöön tuli kahden miehen tukkisaha eli justeeri. Aluksi sitä vierastettiin, ja se yleistyikin vasta 1900-luvun alussa. Jännesaha ja siitä kehittynyt pokasaha otettiin käyttöön pian justeerin yleistymisen jälkeen. Justeerilla kaadettiin järeät tukkipuut ja pokasahaa, jota kutsuttiin myös sirnikaksi tai nälkäviuluksi, käytettiin pinotavaran tekemiseen. Sillä myös katkottiin tukkirungot sahatukeiksi jakomiehen merkitsemistä kohdista. Vähitellen 1950-luvulta lähtien työvälineeksi tuli moottorisaha. Sahanterät kunnostettiin iltapuhteina haritusraudalla ja myöhemmin harituspihdeillä ja viilalla. Illalla voitiin kämpällä myös vuolla seuraavan päivän varalle sahanpäänpuut ja kirvesvarsi, sillä ne rikkoutuivat helposti kovassa käytössä. Sahatavara kuorittiin ennen uittoa. Sahatukeista kuori irrotettiin petkeleellä jo metsässä, mutta paperipuut kuorittiin vuoluraudalla useimmiten vasta uittopaikalla keväällä uittokauden alkua odoteltaessa. Jäitten lähdettyä metsätyömiehet siirtyivät uittamaan tukkeja vesistöjä pitkin sahoille ja tehtaille. Heidän tärkein työkalunsa oli keksi eli haka. Lähteet: Jorma Ahvenainen, Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo Juha Maasola, Metsän mahti. Jyväskylä REKI Pohjoissavolainen reki, rekj, on laajalle itäiseen Eurooppaan levinnyttä mallia. Sille ovat ominaisia taivutetut jalakset ja korkea *sepi. Laaja levikki ja ainakin itämerensuomalaisten yhteinen sanasto kertovat tämän ajopelin korkeasta iästä. Tavallinen työreki olikin tehtäväänsä vuosisatojen aikana kehittynyt väline, jonka kaikki osat valmistettiin tarkoituksenmukaisista aineista ja jonka käyttö oli kehittynyt erilaisten mallien ja lisälaitteiden ansiosta monipuoliseksi ja joka-aikaiseksi. *Sepi: reen korkea etuosa on sepä, sepi; jalasten yläpäät yhdistettiin sepipajulla

2 MONIPUOLINEN PUUNKÄYTTÖ Talonpoikaiskulttuurissa puu on ollut tärkeä raaka-aine, jonka käyttö hallittiin hyvin. Kuhunkin tarkoitukseen osattiin valita siihen parhaiten soveltuva puulaji ja luonnon valmiiksi muokkaamat puun muodot otettiin esineitä valmistettaessa huomioon. Kevyestä haavasta on puun sitkeyden ja helpon halkaistavuuden ansiosta saatu ohutta lautaa, josta on taivutettu vakkoja,seuloja ja pohtimia. Haapa on ominaisuuksiltaan sopinut myös hyvin paanukattojen ja siltarumpujen tekoon, ja ikivanha vesikulkuneuvo, haapio koverrettiin kookkaasta, oksattomasta haavasta. Tuomi on ominaisuuksiltaan sitkeää ja lujaa kestäen hyvin taivutusta. Hevosvaljaiden luokkipuu tehtiinkin mielellään tuomesta. Siitä on myös kierretty vitsaksia ja vanteita sekä punottu seulojen pohjia. Pihlajasta, joka on kovaa ja lohkeaa huonosti, on tehty mm. akseleita ja pyörien kehrävarsia, haravanpiikkejä ja paloviinatynnyreitä. Mänty, joka on suoraan halkeava, vahva puu, on ollut ennen kaikkea rakennuspuu. Sitä on lisäksi käytetty paljon huonekalupuuna, ja siitä on saatu päreet valaistukseen, vakkoihin ja kattoihin. Terva poltettiin männystä, ja sen kuivatusta nilasta jauhettiin leipäjauhojen jatkeeksi pettujauhoja. Pieniä käyttöesineitä ei männystä ole juurikaan valmistettu, poikkeuksena nuoren puun latvasta tehty taikinan sekoittamiseen käytetty hierrin. Sen lisäksi, että kuusi on ollut tärkeä rakennuspuu on siitä saatu kestäviä aitatarpeita. Kuusesta on myös tehty entisajan kotitaloudelle välttämättömiä kimpiastioita, sillä siitä ei irtoa makua astiassa säilytettäviin elintarvikkeisiin. Lisäksi kuusi on tunnettu hyvänä kielisoittimien kansipuuna, ja kaskiviljelyyn olennaisena osana kuulunut pitkäpiikkinen risukarhi on tehty tiheäoksaisista, halkaistuista, nuorista näreistä. Puun juurakon luonnollista muotoa on hyödynnetty mm. kangaspuissa ja veneen kokka- ja peräpuussa. Keveytensä ansiosta kuusilautaa on perinteisesti käytetty veneenteossa, mutta nykyään venelaudat usein valmistetaan kosteutta paremmin kestävästä männystä. Kokonsa takia ei lujaa ja sitkeää katajaa ole käytetty kuin pienten esineiden valmistukseen. Siitä on tehty mm. kestäviä tuoppeja, lekkereitä ja voirasioita. Lisäksi katajasta on taivutettu vitsaksia ja vanteita sekä veneen kaaria. Esineistöä: 1. Koppelvakka. Pielavesi, Taipale. Seinällä pidettävä pienten esineiden säilytyshylly. Kuopion Isänmaallinen Seura (KIS). 5. Puuhierin. Kaavi. Käytetty taikinan juuren sekoittamiseen. Museon kokoelmiin 1959/ 6. Puuhierin. Käytetty keittojen hämmentämiseen. Museon kokoelmiin 1963/

3 7. Kantele. Yhdestä puusta koverrettuun pohjaan kaiverrettu vuosiluku Leikkikarhu. Siilinjärvi, Kasurila. Valmistaja Otto Kiimalainen. Valmistusaika n Voirasia. Kaavi, Sivakka. 22. Vakka. Tervo, Talluskylä. Käytetty kirkkovaatteiden säilytykseen. 26. Kaarnalaiva. Valmistusvuosi Pärehöylä. Pielavesi. Valmistusvuosi Museon kokoelmiin 1903/ Koivu Koivua on käytetty paljon tarve-esineiden raaka-aineena. Sitä on helppo työstää, se on erittäin kestävää, ja usein siitä löytää luonnon valmiiksi muovaamia muotoja, joita voi hyödyntää esineitä valmistettaessa. Lisäksi voidaan sanoa, ettei koivussa ole käyttökelvottomia osia. Lujuutta vaativien käyttöesineiden, kuten työkalujen varsien sekä kelkkojen ja rekien jalaksien ja aisojen tekoon, on mieluiten käytetty koivua. Parhaana hevosten länkien raaka-aineena pidettiin luonnonväärää rauduskoivun juurakkoa ja suksipuuksi valittiin suorarunkoinen, oksaton koivu. Sitä on käytetty myös huonekalupuuna, mutta tässä käytössä koivu on noussut merkittäväksi vasta teollisen huonekalujen valmistuksen myötä. Suuren lämpöarvonsa takia koivua on käytetty paljon polttopuuna. Koivu soveltui myös kotitaloudessa käytettyjen tarve-esineiden valmistukseen. Siitä on vuoltu lusikoita ja kauhoja sekä sorvattu lautasia. Hienontamiseen käytetyt huhmaret on koverrettu koivusta ja oksista on tehty vispilöitä, luutia ja vastoja. Kuppeja ja vateja on koverrettu puuaineksen lisäksi myös koivun pahkasta. Puun ohuista juurista on punottu erilaisia vasuja ja koreja. Joustavaa ja hyvin kosteutta eristävää tuohta on käytetty monin tavoin. Siitä on punottu ja taivutettu mm. astioita, kantovälineitä, jalkineita ja köysiä. Tuohen käytöstä katemateriaalina on tietoja jo rautakaudelta, ja vasta 1800-luvulla käyttöön tullut pärekatto syrjäytti tuohikaton.

4 Vitriinissä olevat esineet ovat puuosiltaan joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi valmistettu koivusta. Esineistöä: 1. Saunavasta. Sidottu itäsuomalaiseen tapaan koivunvitsaksesta kierretyllä pannalla. 2. Tuohisaappaat. Valmistusaika Museon kokoelmiin 1958/Kuopion Isänmaallinen Seura (KIS). 7. Varpuvispilä. 11. Kahvimylly. Museon kokoelmiin 1908/ 14. Leikkihevonen. Siilinjärvi, Kasurila. Valmistaja Otto Kiimalainen. 15. Leikkihevonen. Konnevesi, Sänkiaho. Museon kokoelmiin 1936/ 21. Pahkakuppi. 30. Silmälasit. Kotitekoiset. 34. Lautanen. 35. Puulusikka. Tuusniemi. Museon kokoelmiin 1958/ 38. Puulautanen. Suonenjoki, Suihkola. Museon kokoelmiin 1912/ 55. Pienoiskelkka. Museon kokoelmiin 1983.

5 SAVOLAISVENE Silimä vuaterina ja nokka luotlankana Suomalainen rautakautinen vene oli ilmeisesti skandinaavisen meriveneen rinnakkaismuoto. Viikinkien veneissä oli jo köli ja komea kokka, laitalaudat ja kaaret. Venettä ohjattiin irtomelalla. Savolaisen soutuveneen malli on muotoutunut vakaaksi ja helposti hallittavaksi sukupolvien saatossa. Perämoottoreiden aikakin on jättänyt omat jälkensä veneen mittasuhteisiin. Savolaisveneen tekeminen on edelleen käsityötä, ja veneen sulavat linjat syntyvät silmän ja käden tarkasta yhteistyöstä. Savolaisveneen tunnus, aaltoja myötäilevä keula nousee ensin loivasti, mutta kiertyy lopuksi sisäänpäin. Tällainen keulan eli kokan muoto on helpottanut veneen vetämistä maata pitkin järveltä toiselle. Keula- ja peräpuuksi sopivat parhaiten kuusen tai männyn juurakot. Venelaudat sahataan suoran männyn tai kuusen tyvipäästä. Ensimmäinen lauta laitetaan simssihöylällä viimeisteltyyn pohjapuun uraan. Höyrytyslaatikon kosteudessa haudutetut laudat taivutetaan mallikaaria käyttäen muotoonsa ja naulataan kiinni venenauloin. Viiden tai kuuden lautaparin jälkeen ylimmäksi veistetään muotoa tukevat ääripuut. Leveäksi laudaksi muotoiltu peräpuu on niin ikään savolaisveneen tunnus. Veneen rakennetta tukevat tiheä kaaritus ja poikittaiset tukipuut. Tukipuiden päälle rakennetaan veneen penkit eli tuhdot. Peräpenkin eteen pohjapuuhun porataan tapinreikä, ja tappi veistetään lehtipuusta. Vuodesta 1998 lähtien Euroopan unionin määräyksestä perinneveneisiin on täytynyt kiinnittää historiallisesta mallista kertova kilpi. EU:n luvalla tervaa käytetään edelleen tiivistämisessä ja suojaamisessa. Kokenut venepuuseppä neuvoo pitämään puuveneen puhtaana, nostamaan talveksi pukkien päälle alaspäin ja käsittelemään keväisin tervalla. Näin hoidettuna puuvene kestää vuosikymmeniä. Näyttelyssä esillä olevan savolaisveneen on tehnyt Toivo Kukkonen 1950-luvun puolivälissä. Vene oli 2000-luvulle saakka Kukkosen perheen omassa käytössä. Höyläpenkin päällä on venepuusepän työkaluja 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin ja tason alla ruuvi- ja pihtipuristimia. Lattialla on veneen osien aihioita sekä veneelle muodon antavat mallikaaret. SAVUTUPA Savutupa on siirretty museoon vuonna 1970 Pielaveden Länsi-Säviältä Koslosen talosta. Savutuvan kuusiruutuiset ikkunat on tehty myöhemmin. Uuni on jäljitelmä patsaallisesta pohjoissavolaisesta savu-uunista. Uloslämpiävät tulisijat levisivät Savossa 1600-luvulta alkaen, mutta viimeiset savutuvat säilyivät käytössä 1900-luvun puoliväliin asti. Tupa, pirtti oli pohjoissavolaisen ja yleensä suomalaisen asumuksen olo-, makuu- ja työhuone sekä ruokasali.

6 Savutuvan ovi oli päätyseinällä ja sen vieressä savu-uuni. Lämmitettäessä tupaan kertyvä savu päästettiin ulos lakeisen, laipiossa olevan räppänän kautta. Hirsipankolle luonnonkivistä muuratulle liedelle vedetty hiillos kuumensi haahloisssa riippuvat padat ja pannut. Itä-Suomessa ruoka kypsytettiin usein uuniin työnnetyissä puukouruissa, padoissa ja ruukuissa. Pöydän paikka oli uunin vastapäätä olevassa nurkassa. Sivuilla ja peräseinällä kalustuksena olivat kiinteät penkit, pöydän edessä rahi. Savutuvassa olivat säilytystiloina seinillä vaarnat ja katonrajassa orret, joilla säilytettiin vaatteita ja taloustavaroita sekä kuivattiin jalaksia ja päreitä. (Kuopion museon näyttelytekstistä) SAVUTUVAN ESINEISTÖÄ Uunissa on puuastia eli särä, koivupuinen kaukalo, jossa on haudutettu lihaa. Lihasta irtoava rasva on valunut kouruihin. Särää on pitänyt liottaa useitakin viikkoja suolavedessä ennen kuin sen on voinut laittaa kuumaan uuniin. Uunin edustalla on silitysrautoja, kahvipannuja, kolmijalkoja, patoja, puuvati, kapusta, padanjalka sekä haahloja/huahloja, joista padat ja pannut roikkuvat. Uunin ja oven välissä on piakka/piekka (pieni leipälapio leipien ja piirakoiden siirtelyyn), suolauskorvo, korvonristi ja kauha. Karsinan puolella lattialla ovat rukki, pärepihti ja tuoli. Uuninportaat johtavat pankolle. Pankolla on suolasalkkari, kuparipannu, vakka, vasu, pata ja kopsa. Karsinan puolen seinustalla on sängyn ohella ikkunalla lyhty ja seinällä pärekori. Peräseinällä penkin yllä on seinäkello. Tuvanpöydälle on asetettu pahkakuppi ja pärepihti. Vesikuppia pidettiin päreen alla, niin että siihen tippui palanut osa pärettä. Miesten puolen seinustalla peränurkasta katsoen on hyllyllä, näveri, veivari, puukko ja uurrerauta. Miesten puolella etunurkassa ovat torppanuttu, rihvelitaulu, tuohikontti, lehmän kaulain, tuohiköysi, kirvesvarren teelmät, kaplaan teelmät ja hevoselle mäkivyö, suitset ja vatsavyö. Lattialla on tuoli, survin (tupakka) ja petkelhuhmare. Lopuksi pientä nostalgiaa: Minä muistan kum pihalla seistessanj minä katoen kun ihmettä issoo. kum piäskit ne liitelj ja somaststi mänj, ku härnäs ne meijän kissoo. Ja muistampa ihmeistä suurimman, mikä sattu sen kulluissa kesän: ku aetan alusia kolutessanj

7 siellä kanan minä yhytin pesän. Minä muistan, ku äet aena tarhassa tek illalla lehmille savut, ku hiljoo alakovat tupruilla lepä oksat ja kuivat havut. Savuh haju niin somaolj olovinnaan, kun tuul paeno sen ylj pihan. Minä vielä, kun silimät kiini paan, niinku nenässä sen tuntisin ihan. Ja muistampa, jossain ettäällä kun kirkon kellot ne kumis, joka lyönnil jälestä mitenkä nii ilima väris ja humis. Ja sillonj kun kirkon kellot soe niin somana muistan se aejan joka kerta äet aena aetasta toe minum piällen puhtaam paejan. Ja muistan, kun kirkolle lähtiissä äet ensinnä nenneen niisti ja sitten se sylykäs näppiisä, minun tukkoo suori ja siisti. Mänömatka ylj järven om muistissanj: veim pinta olj väläkkeenä hoppeen, ja äet minut viereesä tuholle panj ja polovillen manssikkaroppeen. Nuo muistot aekasel lapsuuven miten tuntuu ne mieleen jääneen! Niin monneen kummaan kuvvaan sen ja monneen kummaan iäneen. Lapsuuden muistoja Kalle Väänänen: Sanarrieskoo kolomaas kannikka. Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1930.