Wagner-vuosi Wagneriaani Jumalten tuho ja Parsifal Stuttgartissa

Transkriptio

1 Wagner-vuosi 2013 Viime vuonna tuli Mestarin syntymästä kuluneeksi pyöreät 200 vuotta, ja suuren säveltäjän kunniaksi Wagneria esitettiin poikkeuksellisen runsaasti ympäri maailmaa. Hieman yllättäen toinen samana vuonna syntynyt suursäveltäjä Giuseppe Verdi ei ole saanut samanlaista huomiota johtuen ehkä siitä, että hänellä oli reilu kymmenen vuotta sitten oma merkkivuosi, kun Verdin kuolemasta tuli 100 vuotta täyteen. Wagner-juhlavuoden kunniaksi päätin itse ottaa projektiksi nähdä vuoden aikana kaikki säveltäjän Bayreuth-kaanoniin kuuluvat teokset, eli Lentävä hollantilainen ja sitä myöhemmät teokset. Viime vuonna olisi toki ollut mahdollista nähdä muutoin harvoin esitetyt varhaisteokset Keijut (Die Feen), Lemmenkielto (Das Liebesverbot) sekä Rienzi, mutta näiden oopperoiden näkeminen olisi vaatinut erityisponnisteluja niin aikataulullisesti kuin matkustamisenkin suhteen, joten päädyin hyvällä omalla tunnolla jättämään ne ohjelmasta pois. Aikatauluongelmat johtivat myös siihen, etten vuoden aikana nähnyt yhtään yhtenäistä Ring-sarjaa, vaikka yksittäiset osat sain mukaan ohjelmaan, tosin eri taloissa eri aikoihin. Pari Wagner-oopperaa ehdin jopa ilahduttavasti nähdä kahteen otteeseen. Kuva: Martin Sigmund Jumalten tuho ja Parsifal Stuttgartissa Aloitin Wagner-vuoden komeasti Jumalten tuholla Stuttgartissa. Kyseinen Peter Konwitschnyn ohjaama produktio on jo useamman vuoden ikäinen ja nähtävillä myös DV- D:llä. Konwitschny tunnetaan moderneista, dekonstruktionistisista ohjauksistaan, mutta tässä Jumalten tuhossa vältytään pahimmilta vääristelyiltä. Yleisilme on synkkä, ja näyttämöä vallitsee suuri, muoviseinäinen laatikko, joka pyörii ja toimii eri kulmista katsottuna Gibichungien salina, Reinin rannikkona tai Brünnhilden kalliona. Ohjaus oli pääosin toimiva, ja mukana oli vain muutama selvästi hölmö kohtaus (kuten prologi, josta oli tehty yksiselitteisesti parodia). Sen sijaan kolmannen näytöksen alussa kohtaus reinintytärten ja Siegfriedin välillä oli oikeasti huvittava, ja kontrasti Siegfriedin murhaan sitäkin suurempi. Toisen näytöksen alun lyhyt kohtaus Alberichin ja Hagenin välillä oli jopa vaikuttavin, jonka olen nähnyt. Michael Ebbecke oli Alberichina erityisen groteski ilmestys, mutta hänen kuolemansa ja Hagenin aito suru tekivät kohtauksesta poikkeuksellisen syvällisen. Suurin pettymys sen sijaan oli oopperan loppu. Sen sijaan, että Reinin tulviminen ja Valhallan tuho olisi jollain tavalla yritetty lavastaa, Wagnerin (kiistatta liki mahdottomat) näyttämöohjeet projisoitiin näyttämön eteen laskeutuneelle valkokaankaalle. Tämä tuntui kovin laiskalta Missä Jumala on?, kysytään Stuttgartin Parsifalissa. Nimiosassa Andrew Richards. ja mielikuvituksettomalta ratkaisulta ja oli melkoinen antikliimaksi. Musiikillinen puoli oli sentään hoidettu mallikkaasti, eikä mukana ollut lainkaan heikkoa lenkkiä (jos Sophie Marilleyn epämääräisesti laulamaa toista nornaa ei lasketa). Illan suurin tähti oli Stuttgartin valtionoopperan orkesteri, joka soitti kerrassaan loistavasti ja saikin illan raikuvimmat aplodit. Kapellimestari Marc Soustrot ei ehkä tarjonnut kovin persoonallista tulkintaa, mutta piti tämän monumentaalisen teoksen vakaasti hallussaan ja tuki laulajiaan hyvin. Laulajista suurin mielenkiinto kohdistui Brünnhilden esittäjään, Irmgard Vilsmaieriin, joka oli minulle tuttu muutaman vuoden takaisena Tallinnan Isoldena. Tuolloin hän onnistui tehtävässään hyvin, eikä nytkään tuottanut pettymystä, vaikka hän ei aivan samalle tasolle yltänytkään. Hänen ylärekisterinsä kuulosti hieman kireältä ja roolin korkeat C:t jäivät kaikki alavireisiksi, eikä siirtymä keskirekisteristä ylärekisteriin sujunut aina saumattomasti. Mutta keski- ja alarekisteri soivat vahvoina ja kiinteinä, ja hän selvisi täydellä kunnialla roolin loppuun. Kokonaisarvosana oli siis tyydyttävä, mutta jos tätä suoritusta vertaa niin Metropolitanissa kuin Covent Gardenissa hiljan kuultuihin liki kelvottomiin yrityksiin niin arvosana nousee suhteessa jopa kiitettäväksi. Stefan Vinke oli varsin onnistunut Siegfried. Prologissa ehdin jo pelätä pahinta, kun hän joutui puskemaan kaikki vähääkään korkeammat nuotit, mutta myöhemmin ääni avautui kunnolla ja hän yllättäen lauloi erittäin komeat korkeat C:t niin toisessa kuin kolmannessakin näytöksessä. Vinken äänestä sinänsä puuttuu loistoa ja hieman volyymiakin, mutta takkuisen alun jälkeen hän lauloi luotettavasti ja kohdin tyylikkäästi ja hän oli näyttämöllä kohtalaisen tarmokas Siegfried. Attila Jun oli vakuuttava joskin hieman karkeasti laulettu Hagen, ja Shigeo Ishino (Gunther) sekä Simone Schneider (Gutrune) olivat hyvinkin tehtäviensä tasolla. Marina Prudenskaja lauloi hienosti sekä ensimmäisen nornan että Waltrauten roolit. Näin Stuttgartissa myös Parsifalin huhtikuun lopussa. Parsifal on toinen Stuttgartin valtionoopperassa pyörivä Calixto Bieiton Wagner-ohjaus. Bieitolta, joka on ollut jo pitkään eurooppalaisen oopperataiteen paha poika, voi aina odottaa erittäin dekonstruktionistista, jopa teosta paridioivaa ohjausta. Onneksi Parsifal ei edustanut espanja- Teksti: Jack Leo 38 Wagneriaani

2 Scott MacAllister ja Barbara Haveman olivat Strasbourgin Tannhäuser ja Elisabeth. Kuva: A. Kaiser laisohjaajan pahimpia yli- (vai ali-?) lyöntejä, ja kiistatta Bieitolla on paljon hyviä ja osuviakin ideoita. Valitettavasti hänellä on myös yllin kyllin huonoja tai sitä surkeampia päähänpistoja, joten ne hyvät tuppaavat jäämään kehnojen ideoiden vuon jalkoihin. Näin kävi myös Parsifalissa, ja muutamat toimivat ideat pääosin hukkuivat tähän keksintöjen suohon, eikä mitään yksittäisiä ajatuksia kehitetty niin pitkälle, että tyydyttävää (saati johdonmukaista) kokonaisuutta olisi muodostunut. Kaikkia Bieiton päähänpistoja lienee turha luetella; todettakoon vain, että post-apokalyptiseen maailmaan sijottunut ohjaus pursuaa häiritseviä yksityiskohtia ja sivuraiteille vieviä tapahtumia, joiden dramaattinen merkitys jäi avautumatta. Parhaita oivalluksia olivat ensimmäisessä näytöksessä Graalin paljastus tai pikemminkin ilmestymättä jättäminen: kun mitään ei tapahtunutkaan, surkea väkijoukko, joka koostui ilmeisesti apokalypsistä selvinneistä, kohotti vihaisena erinäisiä uskontoa kritisoivia plakaateja. Ohjauksen sanoma, jos Bieiton kohdalla voidaan moisesta edes puhua, oli siis että uskonto on täynnä tyhjiä lupauksia ja turhaa toivoa. Toinen näytös oli kolmesta selvästi ehein, ja tässä myös Bieiton kyky osuvaan henkilöohjaukseen pääsi oikeuksiina. Klingsor liekinheittimineen oli yksiselitteisesti mahtava aloitus näytökselle, ja niin Klingsorin ja Kundryn kuin myös Parsifalin ja Kundryn välillä oli ehtaa eroottista latausta. Valitettavasti typerä kukkaistyttökohtaus nukkemaisine ja itseään tussilla värittävine tyttöineen jossain määrin pilasi muuten hienon näytöksen. Kolmannessa näytöksessä asiat menivät taas huonompaan suuntaan. Kundry oli raskaana (Lohengrin?) ja Gurnemanz syystä tai toisesta sokea. Titurelin, joka hoiperteli ympäri näyttämöä ilkosillaan pelastusta ( Erlösung! ) huudellen, murhasi ilmeisen ärsyyntynyt väkijoukko. Lopussa Parsifal herätti niin Titurelin kuin Amfortaksen (jolla ei itse asiassa missään vaiheessa ollut haavaa) kuolleista, Parsifal riisuttiin täysin alastomaksi ja kannettiin voitonriemuisesti pois näyttämöltä kylpyammeessa jättäen näyttämölle jäätelöä nauttivan ja edelleen kovin raskaana olevan Kundryn. Graalia ei tässäkään nähty. Ei ehkä ole yllättävää, että tämmöisen sekamelskan keskellä ei kovin suurta musiikillista nautintoa saatu. Esityksen parasta antia oli jälleen upeasti soittanut orkesteri Sylvain Cambrelingin johdolla. Andrew Richards oli kelpo Parsifal. Hänen äänensä on hieman kevyt, ja kohdin olisin kaivannut lisää voimaa, mutta hän selvisi tehtävästään täydellä kunnialla. Lisäksi hän oli sopivan jeesusmainen näyttämöllä ja omasi ohjausta ajatellen oikeanlaisen fysiikan. Kolmannen näytöksen täysalastomuuden ohella Richards vietti suurimman osan myös toisesta näytöksestä ilman paitaa. Attila Jun oli luotettava joskin taas varsin karkea Gurnemanz, ja tässä ohjauksessa suurta inhimillisyyttä olisi ollut muutenkin turha odottaa. Christiane Iven selvisi kohtuu hyvin Kundryn haasteista, mutta väsyi toisen näytöksen loppua kohden. Levente Molnár oli mielestäni turhan kevytääninen Amfortas, eikä ohjaus ollut hänellekään kovin suosiollinen. Tämä kuningas-parka kun joutui itse kantamaan omaa kylpyammettaan ympäriinsä. Sen sijaan Martin Winkler oli loistava Klingsor, paras livenä näkemäni. Hänen bassobaritoninsa soi varmasti ja kiinteästi, eivätkä ohjauksen vaatimat akrobaattisuoritukset näyttäneet tuottavan vaikeuksia esimerkiksi yhdessä kohtaa hän lauloi roikkuen pää alaspäin. Tannhäuser Strasbourgissa Vuoden toinen Wagner-teos tuli nähtyä Opéra national du Rhin talossa Strasbourgissa maaliskuussa, jossa oli tarjolla Keith Warnerin uusi ohjaus Tannhäuserista. Tannhäuser on siitä kummallinen teos, että vaikka sitä pidetään yleisesti Bayreuth-kaanonin heikoimpana lenkkinä, se onnistuu usein esityksissä tekemään syvemmän vaikutuksen kuin esim. Lohengrin. Näin myös Warnerin ohjauksessa: hän oli siirtänyt tapahtumat 1800-luvun loppupuolelle, nousevan nationalismin aikakaudelle. Tannhäuserissa, etenkin toisessa näytöksessä, on tietty militaristinen pohjavire, jonka Warner toi nyt etualalle. Minnelaulajat olivat, itse päähenkilöä lukuun ottamatta, jäykästi sotilasasuihin pukeutuneita ja jämptisti käyttäytyviä. Kontrasti löysään silkkipaitaan pukeutuneeseen ja rentoon Tannhäuseriin oli huomattava ja korosti vapaan taiteilijan ja konservatiivisen yhteiskunnan ristiriitaa. Tässä yhteiskunnassa naiset olivat täysin miesten alistamia, kauniisti pukeutuneita mutta vailla vapautta. Näin ollen ritareille on sitäkin suurempi sokki, kun aiemmin nöyrästi käyttäynyt Elisabeth nousee puolustamaan Tannhäuseria. Toinen näytös oli ohjauksen onnistunein; sen sijaan ensimmäinen ja kolmas eivät tarjonneet mitään erityisen kekseliästä. Venus oli (totta kai) bordellin emäntä, eräällä tavalla myös miesten vallasta vapautunut nainen. Kolmannen näytöksen haavoittuneet ja vammautuneet pyhiinvaeltajat palasivat ilmeisesti ensimmäisestä maailmansodasta aikakauden vaarallisen nationalismin kulminoituma. Oopperan lopussa oli turhaa kitschiä, kun Elisabeth laskeutui taivaasta ottamaan vastaan Tannhäuserin, muuten kelvollisen ohjauksen ainoa selvästi hölmö kohta. Valitettavasti näkemässäni esityksessä kävi huono tuuri, sillä pääosan laulava amerikkalaistenori Scott MacAllister ilmoitettiin lievästi vilustuneeksi. Hän oli valmis laulamaan tästä huolimatta, mutta jo ensimmäisessä kohtauksessa kävi ilmi, että ääni oli huonommassa kunnossa kuin hän itsekään oli epäillyt. McAllister joutui fuskaamaan muutaman korkean nuotin laulamalla ne falsetissa, ja useassa kohtaa hän transponoi spontaanisti oktaavilla alaspäin. Ensimmäisen väliajan jälkeen tuli uusi ilmoitus, jossa todettiin että MacAllister ei voi laulaa loppuun, mutta coverin puutteessa hän merkkaisi roolinsa. Onneksi hän jaksoi laulaa suuriman osan ajasta täyteen ääneen, ja otti falsetissa vain muutamat vaativammat kohdat, kuten toisen näytöksen lopun vaikeat Erbarm dich mein! huudahdukset. Hän sai tästä huolimatta yleisön puolelleen ja jaksoi yllättävän hyvin loppuun asti. Yleisö palkitsi hänet suurella suosionosoituksella. Ne muutamat kohdat, jossa MacAllister lauloi täydellä voimalla, saivat minut va- Wagneriaani 39

3 Tuija Knihtilä ja Lance Ryan Frankfurtin Venuksena ja Tannhäuserina. kuuttuneeksi, että hyvässä äänessä hänellä olisi epäilemättä riittävästi voimavaroja selvitäkseen kunnialla tästä hankalasta roolista. MacAllisteria tukemassa oli Constantin Trinks, joka johti herkästi ja piti huolen, että orkesteri ei peittänyt MacAllisteria edes silloin kun hän lauloi hiljaa. Muista laulajista onnistunein oli Barbara Haveman, jonka kauniisti soiva ja kantava lyyris-dramaattinen sopraano sopi hyvin Elisabethin rooliin. Béatrice Uria-Monson oli kelvollinen mezzo-venus, joskin roolin korkealla liikkuvat kohdat tuottivat hieman vaikeuksia. Gijs van der Linden oli niin ikään luotettava Wolfram, vaikka hän ei aina tuottanut ihanteellisen samettista sointia. Kristinn Sigmundsson oli jykevä maakreivi, ja Raimund Nolte teki vaikutuksen Biterolfin roolissa. Lohengrin ja Tannhäuser Frankfurtissa Kuten edellä totesin, Lohengrin ei teoksena aina vakuuta. Musiikki on toki hienoa, mutta satumaista tarinaa on vaikea sijoittaa uuteen kontekstiin, ilman että draama kärsisi. Tästä oli esimerkkinä Jens-Daniel Herzogin ohjaus Frankfurtissa, jonka näin vapunpäivänä. Hän oli sijoittanut tapahtuman tai 30-luvulle, ilmeisesti jonkin kylän tai pikkukaupungin kaupungintalon saliin, jossa seurataan elokuvaa. Elsa istuu eturivissä Gottfriedin kanssa. Alkusoiton aikana lelumiekan, -torven ja sormuksen kanssa leikkinyt Gottfried kyllästyy, ja lähtee omille teilleen, jolloin paikannäyttäjä (Ortrud) vie hänet pois. Oopperan käynnistyessä airut eli vahtimestari ilmoittaa kaupunginjohtajan (kuninkaan) saapuneen. Elsaa syytettäessä väkijoukko on liki heti valmis lynkkaamaan hänet, mutta yhtä valmiita lynkkaamaan Telramundin kun tämän juonittelu paljastuu. Välillä mietin, että olikohan ohjaaja sekoittanut Lohengrinin ja Peter Grimesin keskenään. Lohengrinin saapuessa häntä ei tuo paikalle joutsen, vaan hänen saapumistaan enteilee elokuvaprojektorin välkehdintä. Lohengrin on ilmeisesti vain yksi kyläläisistä. Ohjaus vältti ylipäätään kaikkea yliluonnollista. Lohengrinin ja Telramundin kaksintaistelu oli venäläistä rulettia. Toinen näytös sujui kuta kuinkin samanlaisissa merkeissä, ja kolmannessa Lohengrin tappoi Telramundin hakkaamalla hänet pistoolilla, ei siis ampumalla. Lohengrin hävisi samalla tavalla kuin saapuikin, projektorin säestämänä. Lopussa kyläläiset istuvat taas kaikki katsomassa elokuvaa, ja Gottfried palaa paikalleen. Kaikki on siis ollut Elsan mielikuvitusta, tai eläytymistä elokuvaan. Vaikka ohjauksessa ei varsinaisesti ollut mitään musiikkia tai tarinaa vastaan, se oli kokonaisuutena epätyydyttävä, enkä nähnyt mitä lisää tämä ohjaus toi oopperaan. Musiikillisesti esitys oli paljon onnistuneempi, eikä mukana ollut lainkaan heikkoja lenkkejä. Toisaalta aivan huippusuorituksia ei myöskään ollut kuultavissa. Camilla Nylund oli hieno Elsa niin laulullisesti kuin näyttämöllisestikin. Hänen kaunis sopraanonsa ei tosin soinut aina ihanteellisen kiinteästi. Myös Michael Königin ääni soi kauniisti: hän on pikemminkin lyyrinen kuin dramaattinen tenori. Äänestä puuttui hieman voimaa kolmannen näytöksen suuria hetkiä ajatellen, mutta hän kykeni varsin herkkään ja ilmeikkääseen lauluun. Näyttämöllisesti tosin tämä suurikokoinen mies ei aina vakuuttanut ja liikkuminen oli kohdin kömpelöä. Robert Hayward selvisi hyvin Telramundin äänellisistä haasteista vaikkei aivan sankaribaritonin mittoja täyttänytkään. Hän näytteli tosin erinomaisesti, kuten tekin Michaela Schuster Ortrudina. Tämän mezzon ääni saisi olla astetta suurikokoisempi Ortrudia ajatellen, ja roolin suuret, dramaattiset hetket kuten Entweihte Götter! sekä Fahr heim! tuottivat vaikeuksia. Tosin kun huomioidaan kuinka vaikeaa on miehittää tämä rooli edes puolikelvollisesti pitää tämä esitys laskea hyvin onnistuneeksi. Falk Struckmann on pikemminkin bassobaritoni kuin ehta basso, mutta näin ollen kuningas Henrikin korkealla liikkuva musiikki ei tuottanut erityisiä vaikeuksia. Esityksen johti Bertrand de Billy, kansainvälisesti tunnettu kapellimestari, ja hän löysi sopivan balanssin oopperan eteerisen ja maallisemman musiikin välillä. Marraskuussa näkemäni Tannhäuser oli pitkälti saman muotin mukainen. Oopperana Tannhäuserin suurin heikkous on itse asiassa Venusvuori-kohtaus, ja tämä korostuu erityisesti Frankfurtissa esitetyn Dresdenin version myötä. Kohtauksesta puuttuu potkua ja sisältöä, ja Venus jää myös hahmona turhan yksiulotteiseksi. Wagner huomasi tämän itsekin, ja teki mittavia uudistuksia Pariisin versiota varten tuoden kohtaukseen runsaasti Tristan-vaikutteista kromatiikkaa ja lisäten kohtauksen eroottista latausta. Vaikka Pariisi-version Venusvuori-kohtaus on selkeästi parempi kuin Dresdenin, ja Venus myös monipuolisempi, uudistukset eivät poistaneet kohtauksen perustavaa laatua olevaa staattisuutta. On kuitenkin selvää, että esityksissä pitäisi aina suosia Pariisi-version Venusvuorta, vaikka tyylillinen ero loppuoopperaan onkin melko suuri. Tannhäuserin nyt nähtyäni pariin otteeseen, olen huomannut että kunhan ensimmäisestä näytöksestä selvitään, niin toinen ja etenkin kolmas näytös ovat varsin onnistuneita. Tarinan moraalisesta sisällöstä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta musiikki, ennen kaikkea kolmannessa näytöksessä, on hienoa. Frankfurtin ohjauksesta vastasi Vera Nemirova, ja hän sijoitti tapahtumat lähelle nykyaikaa. Venusvuori oli hippien leiri, tosin itselleni tuli mieleen ennemmin rippileiri, missä päiväsaikaan ollaan hartaita mutta yöllä irstaillaan. Täytyy todeta, että on yllättävää kuinka epäeroottinen ilmestys näyttämöllinen puolialastomia ihmisiä on (vaikka suurin osa olivat nuoria ja hoikkia). Nemirova ei oikein keksinyt Venusvuoreen mitään erityisen sykäyttävää ja kohtaus jäi melko valjuksi, mutta kuten edellä totesin, Wagner ei tässä juurikaan auta ohjaajaa. Minnelaulajat puolestaan olivat asustuksesta päätellen kuin Las Vegasin Rat Pack, sinänsä hauska idea mutta Nemirova ei vienyt tätä ideaa loppuun saakka. Epätasaisen ensimmäisen näytöksen jälkeen toinen näytös oli onnistuneempi, ja Nemirova osoitti oivaltavaa henkilöohjausta. Kolmas näytös oli myös pääosin onnistunut hieman latteaa loppua lukuun ottamatta, jossa paimen kuljetti Tannhäuserin näyttämölta pois paperisten vihreiden lehtien pudotessa näyttämölle. Näytöksen suurin yllätys oli se, että Wolfram kuristi Elisabethin tämän pyynnöstä kuoliaaksi. Tämä ratkaisu, vaikka poikkeuksellinen, ei ollut lainkaan kohtauksen luonteen vastainen vaan täysin validi tulkinta, mikä teki Wolframin laulusta iltatähdelle tavallistakin koskettavamman. Vaativan pääosan lauloi kanadalaistenori Lance Ryan, Bayreuthin Siegfried. Hän 40 Wagneriaani Kuva:Wolfgang Runkel

4 Jürgen Linn Alberichina ja Dan Karlström Mimenä Leipzigin Reininkullassa. selvisi tehtävästään kunnialla, muttei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Hän pärjäsi hyvin roolin murhaavan tessituran kanssa ja pystyi laulamaan varmasti loppuun saakka, mutta keskirekisterin huojunta korostui illan myötä ja Rooman kertomuksessa alkoi jonkin verran häiritä. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä Tannhäuser myös kaipaisi enemmän bel canto-tyylistä otetta, onhan kyseessä sentään niin Elisabethin kuin Venuksenkin sydämen valloittanut laulaja. Anette Dasch lauloi Elisabethin. Hän oli näyttämöllä jokseenkin ihanteellinen, mutta kuulosti toisessa näytöksessä hieman kevyeltä eikä hän noussut toivotulla tavalla ensemblen yli. Ehkä kyseessä oli huono ilta ja hänellä vain kesti saada ääni lämpimäksi, sillä kolmannessa näytöksessä hän lauloi vapautuneemin ja volyymiakin oli enemmän. Daniel Schmutzhard oli sympaattinen Wolfram (kuinka tässä roolissa voisi olla muuta?) ja lauloi kiitettävästi, vaikka minusta legato ei aina ollut täysin saumatonta. Schmutzhard teki kuitenkin yleisöön suuren vaikutuksen ja hän sai illan raikuvimmat aplodit. Andreas Bauer lauloi hienon nyansoidusti maakreivin roolin, ja Tuija Knihtilä oli onnistunut Venus, vaikka tämä onkin Dresdenin versiossa varsin epäkiitollinen rooli. Constantin Trinks johti myös tämän esityksen samanlaisella herkkyydellä kuin Strasbourgissa kuulemani. Reininkulta, Mestarilaulajat sekä Parsifal Leipzigissa Kuva:Tom Schulze Toukokuun puolessa välissä Leipzigin ooppera tarjosi peräti kolme Wagner-teosta peräkkäisinä päivinä. Kun nämä sattuivat vielä helluntaimaanantain takia pitkälle viikonlopulle, päätin hyödyntää tilaisuutta ja nähdä nämä kolme oopperaa. Tämä kolmipäiväinen Wagner-rupeama oli katsojien lisäksi myös kapellimestari Ulf Schirmerille melkoinen maratoni, sillä hän johti kaikki kolme esitystä. Schirmer on luotettava, perinteisen saksalaisen johtamistyylin edustaja, ja teki varmaa työtä kussakin oopperassa. Hän oli eniten kotonaan Parsifalin musiikissa, jossa Gewandhaus-orkesteri soi nautittavimmillaan. Ensimmäinen niistä oli Rosamund Gilmoren ohjaama uusi Reininkulta-produktio. Ensimmäinen kohtaus oli sijoitettu roomalaistai kreikkalaistyyliseen kylpylään, ja odotinkin, että koko ohjaus olisi heijastanut moista klassisismia. Näin ei kuitenkaan ollut, vaikka lavastus oli pysyvä. Toisessa kohtauksessa Wotan ja Fricka kyllä tulivat näyttämölle antiikkisissa asuissa, mutta pian vaihtoivat asusteensa 1800-luvun vastaaviin. Fasolt ja Fafner olivat pukeutuneina kuin dickensiläiset pankkiirit lierihattuineen, ja Nibelheimissa oli tehdas- tai kaivostyöläisyyden makua. Kritiikkiä 1800-luvun riistokapitalismia kohtaan siis? Puvustus ja lavastus toi jossain määrin mieleen Patrice Chéreaun klassikko-ohjauksen. Gilmore tarjosi muuten melko perusohjauksen, jossa ei ollut mitään erityisen typerää mutta toisaalta ei mitään erityisen mieleen painuvaakaan. Persoonallisin ratkaisu oli myyttisten elementtien, eli tanssijajoukon käyttö tapahtumien valottamiseen. Tanssijat olivat liki koko ajan läsnä näyttämölle, ja heitä käytettiin yllättävän tehokkaasti (mm. Reinin aaltoina sekä nibelungeina), eivätkä he häirinneet missään välissä, mutta suurta lisää he eivät myöskään tuoneet ohjaukseen. Loppu oli hieman pettymyksellinen, sillä jumalat eivät komeasti astelleet Valhallaan vaan marssivat näyttämöltä pois, jolloin päätöksen suurenmoinen musiikki soi tyhjällä näyttämöllä. Kokonaisuutena siis kelvollinen ohjaus, mutta minusta tarinan eeppisyys ei päässyt oikeuksiinsa. Musiikillisesti ilta oli myös hieman keskinkertainen. Tuomas Pursio lauloi Wotanin roolin. Näyttämöllä hän oli nuorekas sekä auktoritatiivinen ja hän selvisi kohtuullisen tehtävästään, ja äänessä oli ehtaa sankarillista sointiakin. Pursion ääni on kuitenkin turhan baritonaalinen, ja joissakin kohdin oli selvää, että hän oli voimavarojensa äärirajoilla, eikä viimeisen kohtauksen suuriin hetkiin oikein riittänyt potkua. Esimerkiksi Abendlich strahlt edellyttäisi suurempaa amplitudia ala- ja keskirekisterissä, ja korkeat nuotit eivät kajahtaneet tässä vaiheessa niin metallisesti kuin olisi voinut toivoa. Reininkullan Wotanina Pursio oli siis hyväksyttävä, mutta on vaikea kuvitella, että hän selviäisi vakuuttavasti Valkyyrian roolista. Muista laulajista etenkin Thomas Mohr loisti Logena. Hän aloitti uransa baritonina, mutta nyt ääni soi yllättävänkin tenoriaalisesti. Mohr on laulanut mm. Siegmundia ja Parsifalia, ja äänessä on voimaa ja varmuutta. Lisäksi hänen diktionsa oli esimerkillistä. Hän onnistui myös näyttämöllisesti, vaikka ohjauksen harvoista vikatikeistä yksi osui Logen kohdalle: hänen piti jatkuvasti olla liikkessä: jopa maatessaan divaanilla Logen jalat kävivät edelleen. Myös Dan Karlstöm oli huomionarvoinen Mime. Jürgen Linn oli kelvollinen Alberich. Hänen äänessään ovat roolin edellyttämät ulottuvuudet, ja pienoisesta huojunnasta ei ollut suurta haittaa. Karin Lovelius oli hieno Fricka ja Michael Kraus jykevä Donner. Stephan Klemm lauloi tyylikkäästi Fasoltin tunteellisen musiikin. Nünrbergin Mestarilaulajien esityksessä oli käydä köpelösti, kun Sachsin rooliin varattu Wolfgang Brendel sairastui äkillisesti. Onni onnettomuudessa oli se, että seuraavan päivän Gurnemanz, veteraanibasso Jan-Henrik Rootering, oli jo paikan päällä ja suostui hyvin lyhyellä varoitusajalla laulamaan myös Sachsin. Hän oli laulanut tässä ohjauksessa aiemmin, joten se oli ennestään tuttu. Tilanteen huomioiden Rootering onnistui hienosti. Hän oli tosin ja alusta asti hieman väsähtäneen oloinen Sachs, ja muutamassa kohdassa hän ja orkesteri ajautuivat hiukan eri teille, mutta mitään suurta katastrofia ei päässyt tapahtumaan. Rooteringin tarjosi hieman villaista sointia ja loppua kohden ylärekisteristä alkoi hävitä voimaa, mutta hän jaksoi kunnioitettavasti loppuun asti. Martin Gantner oli yksiselitteisen loistava Beckmesser. Hän lauloi hienosti ja tarjosi liioittelemattoman mutta hyvin elävän tulkinnan. Gantner osoittautui myös fyysisesti taidokkaaksi näyttelijäksi; esimerkiksi viimeisessä kohtauksessa hänet oli ohjattu kompastumaan ja samalla pudottamaan laulunsa nuotit orkesterimonttuun. Tämän hän teki niin vakuuttavasti, että ehdin luulla hänen oikeasti kompastuneen. James Moellenhoff (edellisillan Fafner) lauloi komeasti Pognerin roolin, ja myös Lovelius onnistui jälleen Magdalenena. Christiane Libor oli sinänsä hyvä Eva, vaikka ääni oli mielestäni jopa turhan raskas tähän rooliin. Sen sijaan illan Walther ei oikein vakuuttanut. Daniel Kirch on kansainvälisestikin kysytty von Stolzingin rooliin, mutta tämän esityksen perusteella minun piti ihmetellä miksi. Kirchin äänessä on oikeanlaista sointia, joka toi etäisesti mieleen James Kingin, mutta Kirchiltä puuttui amerikkalaistenorin voima ja varmuus, puhumattakaan volyymistä: Wagneriaani 41

5 hän jäi monessa kohtaa pahasti orkesterin alle. Loppukohtaukseen tultaessa hän kuulosti selvästi väsyneeltä, mutta selvisi Preisliedistä kohtuullisella kunnialla vaikka jouduin jatkuvasti pelkäämään että ääni pettää hetkenä minä hyvänsä. Jochen Biganzolin produktio poikkesi perinteisestä Mestarilaulajat-ohjauksesta. Tapahtumat oli sijoitettu lähemmäs nykyaikaa, 20- tai 30-luvulla, ja lavastus oli enemmän abstrakti kuin naturalistinen. Tämä ei pahemmin haitannut ensimmäisessä tai toisessa näytöksessä, ja Biganzolin henkilöohjaus oli varsin vakuuttavaa. Esimerkkinä erinomaisesta oivalluksesta oli se, että toisen näytöksen alussa Pogner on juovuksissa (ilmeisesti hän ja Eva palaavat juhannusaaton juhlista), mikä sopi erinomaisesti kohtauksen tekstiin. Kolmannen näytöksen alkukin sujui hyvin, ja jännä yksityiskohta oli se, että löydettyään Waltherin laulun Beckmesser onnistuin tuhrimaan ylähuulensa musteella, mikä tietysti muistutti erään tunnetun saksalaisdiktaattorin viikstityyliä. Kun Beckmesser sitten tiuski Sachsille kävi selväksi mitä ohjaaja halusikin sanoa: Beckmesser ei olekaan juutalaisen vaan räyhäävän natsin irvikuva. Minusta tämä oli erinomaisen kekseliästä ja osuvaa. Valitettavasti Festwiese-kohtauksessa Biganzoli muutti lähestymistapaansa huonompaan suuntaan. Kulkueiden aikana Sachsia piinasti karikatyyrimainen Hitler-hahmo, ja kärsivän oloinen Sachs verhottiin hakaristilippuun. Ehkä tarkoituksena oli osoittaa, että Wagner on saanut natsileiman ilman omaa syytä? Loppukohtaus tapahtuikin sitten eräänlaisessa Oscar-gaalamaisessa tapahtumassa, jossa iltapukuinen väkijoukko seurasi laulukilpailua etäisellä kiinnostuksella. Lopussa Sachs sai sairaskohtauksen ja hänet kannettiin paareilla pois. Beckmesser, Eva ja Walther seurasivat, muun väkijoukon keskittyessä juhlintaan. Tämä jätti hieman ikävän maun suuhun, mutta ohjaus herätti myös paljon ajatuksia. Leipzigin kolmas Wagner-ooppera oli Parsifal, joka esitettiin Roland Aeschlimannin kauniissa joskin hieman staattisessa ohjauksessa. Mitään erityisen persoonallista Aeschlimann ei tarjonnut, mutta kokonaisuus oli hyvin toimiva. Toisessa näytöksessä olisi kaivannut hieman enemmän erotiikkaa niin kukkaistyttöjen kuin Kundryn viettely-yrityksien kohdalla, mutta tämä on yleinen ongelma tällaisten enemmän tai vähemmän perinteisten ohjausten kohdalla. Kristilliset elementit loistivat poissaolollaan, ja esimerkiksi pitkän perjantain kohtauksessa lumen alta paljastuikin odottamieni kukkien sijasta joukko Buddha-patsaita. Graal oli eräänlaisen tunnelin perällä leijuva metallinen monikulmio. Oopperan lopussa Parsifal kipusi tunneliin ja lähestyi Graalia samalla kun parantunut Amfortas otti katuvan Kundryn lohduttaen syliinsä. Gurnemanzin ehta bassorooli sopi Rooteringin äänelle paremmin kuin enemmän baritonialueella liikkuva Sachs, ja hän tarjosikin pitkän kokemuksen muokkaaman, arvovaltaisen tulkinnan. Hän ei tosin saavuttanut esim. Matti Salmisen tai John Tomlisonin rooliin tuomaa inhimillistä lämpöä. Parsifal liikkuu sellaisella alueella, jossa Stefan Vinken ääni ei ole parhaimmillaan, ja hänen liki-sankaritenorinsa soi kohdin hieman nasaalisesti ja jopa rumasti varsinaista loistoa ääneen tuli vain niissä harvoissa kohdissa, jossa Parsifalin musiikki kohoaa korkeammalle. Voimaa häneltä ei kuitenkaan puuttunut, ja myös herkkyyttä löytyi etenkin kolmannessa näytöksessä. Näyttämöllisesti Vinke oli kohtalaisen uskottavan oloinen niin kahden ensimmäisen näytöksen nuorena houkkana kuin kolmannen viisastuneena vaeltajana. Lioba Braun oli upea Kundry: hänen mezzonsa soi lämpimän täyteläisesti keskialueella, ja hän sai ääneensä mitä moninaisimpiä värejä toisessa näytöksessä. Roolin hankalat hypyt ylöspäin onnistuivat pääosin erinomaisesti. Tuomas Pursio onnistui paremmin Amfortaksen baritoniroolissa kuin Wotanina, ja tarjosi vaikuttavan tulkinnan niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin. Sen sijaan Jürgen Kurth oli kehno Klingsor, huutava ja haukkuva, vain auttavasti lyhyen tehtävänsä tasolla. Tristan ja Isolde Helsingissä Yksi Wagner-vuoteni kohokohdista oli Tristan ja Isolde Kansallisoopperassa. Tästä produktiosta on jo kirjoituksia Wagneriaanissa todettakoon vain, että Elisabeth Lintonin ohjaus seurasi kohtuu tarkasti Wagnerin ohjeita, ja vaikka näyttämötoteutuksessa oli modernin otteen tuntua, mitään typerää tai liioiteltua ei onneksi ollut ympätty mukaan. Lintonin persoonallisin ratkaisu oli korvata kolmannen näytöksen paimen nuoren pojan esittämällä Kuolema-hahmolla. Musiikillinen puoli oli hoidettu mitä erinomaisimmin. Pinchas Steinberg on tunnettu kapellimestari, ja hän sai Kansallisoopperan orkesterin soittamaan hienosti ja läpikuultavasti. Steinbergin ote tuntui hieman kevyeltä, mutta toteutus oli erittäin laulajaystävällinen, ja draama pääsi kuin pääsikin loppujen lopuksi oikeuksiinsa. Tristanin rooli lauloi amerikkalais-sveitsiläinen tenori Robert Dean Smith, joka on viime vuosina noussut yhdeksi maailman johtavista Wagner-tenoreista. Smithin ääni on pikemminkin lyyris-dramaattinen kuin ehta sankaritenori, mutta hän on edennyt urallaan viisaan varovasti ja on hyvän tekniikkansa ansiosta voinut ottaa raskaimmatkin Wagner-roolit ohjelmistoonsa (toistaiseksi ainoastaan Siegfried on laulamatta). Smithin ääni soi varmasti ja kiinteästi, ja siinä on jopa jonkin verran italialaista loistoa ja lämpöä. Hän jakoi voimavaransa taidokkaasti pitkää rooliaan ajatellen ja jaksoi hienosti loppuun asti. Hän ei ole ehkä kaikkein intesiivisimpiä Tristanin tulkitsijoita, mutta kelpo näyttelijä kuitenkin, eikä maailmassa tällä hetkellä liene ketään olennaisesti parempaa Tristanin esittäjää. Aivan samaa ei voi sanoa illan Isoldesta, Marion Ammanista, jota on kuulta Kansallisoopperassa aiemmin Straussin Salomena ja Keisarinnana. Hänenkään äänensä ei lukeudu huippudramaattiseen fakkiin, ja volyymi on hieman pieni Isolden rooliin esimerkiksi ensimmäisen näytöksen dramaattisissa kohdissa kuten kirouksessa hän jäi melko lailla orkesterin peittoon. Ammannin ääni, sinänsä heleästi soiva sopraana, vaivasi jonkin verran huojunta joka voimistui rasituksen myötä. Äänellä kesti myös hetken syttyä, joten fraasien alut kuulostivat kohdin hieman alavireisiltä, ja teksti oli usein varsin epäselvää. Tästä huolimatta hän selvisi kunnialla tehtävästään ja teki kokonaisuutena vähintään kelvollisen roolityön. Se, että Ammann oli oikeastaan laulajakaartin heikoin lenkki kielii erittäin korkeasta kokonaistasosta. Muissa rooleissa kuultiin suomalaisia laulajia. Lilli Paasikivi oli ensiluokkainen Brangäne, niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin, ja hänen upeasti laulamansa toisen näytöksen varoitus oli illan kohokohtia. Toinen kohokohta oli tietenkin Matti Salmisen suurella inhimillisyydellä ja tunteella tulkittu Marke. Tommi Hakala oli onnistunut Kurwenal, joka oli yllättävän koskettava viimeisessä näytöksessä. Valkyyria Duisburgissa Hieman yllättäen Wagner-vuoden kohokohtiin lukeutui myös kesäkuussa näkemäni Deutsche Oper am Rheinin Valkyyria Duisburgin kaupunginteatterissa. Tämä on varsin pienikokoinen talo, tunnelmaltaan ja kooltaankin aika lähellä Helsingin Aleksanterinteatteria. Näyttämö on kuitenkin riittävän suuri Wagnerin esittämiseen, ja Kurt Horresin paljon kiitosta saanut ohjaus käytti intiimiä tilaa hyväkseen. Horres teki Valkyyriasta ibseniläisen perhedraaman ja puvustuksen ja lavastuksen perusteella tapahtumat sijoittuivat 1800-luvun loppupuolelle. Tämä toimi erinomaisesti, ja Ringin eeppiset mittasuhteet saavat kuulijan helposti unohtamaan, kuinka intiimi ooppera Valkyyria loppujen lopuksi on näyttämöllähän on toisen näytöksen aivan loppua ja kolmannen alkua lukuun ottamatta kerralla korkeintaan kolme henkilöä. Ensimmäinen näytös tapahtui kartanon suuressa salissa, ja Hunding oli ilmeisesti kartanon herra. Toisen näytöksen alussa samainen huone toimi pienin muutoksin Valhallan salina, mutta Todesverkündigung-kohtausta varten näyttämö avautui ja sai eeppisempiä ulottuvuuksia sekä Wagnerissa niin tärkeää tilan tuntua. Kolmannessa näytöksessä tila pysyi avarampana. Taikatuli toteutettiin riemastuttavan vanhanaikaisella tavalla; vaikka monessa ohjauksessa nähtävä pyrotekniikka voi olla vaikuttavaa, niin kyllä vain konesavun ja punaisen valaistuksen yhdistelmässä on sitä jotain. Horresin henkilöohjaus oli kauttaaltaan osuvaa ja psykologisesti toimivaa, eikä produktiossa ollut laisinkaan typeriä tai ärsyttäviä yksityiskohtia. Ai- 42 Wagneriaani

6 Kuva: Matthias Jung Duisburgin Valkyyriassa kartanon sali toimi sekä Sieglinden ja Hundingin talona että pienin muutoksin Valhallan salina. noastaan Todesverkündigungin ohjauksesta olisin itse ollut eri mieltä, sillä nyt Brünnhilden ilmestymisessä ei ollut mitään ylimaallista, hän vain käveli näyttämölle. Varsinainen vikahan tämä ei ollut, ainoastaan makuero. Kerrassaan hieno produktio. Ilahduttavasti myös musiikillinen puoli oli hoidettu varsin mallikkaasti. Axel Kober oli pikemminkin luotettava kuin inspiroitunut kapellimestari, mutta hän sai Duisburgin filharmonikot soittamaan hyvin ja tuki laulajiaan pitämällä orkesterin volyymin tilaan sopivana. Solistien joukossa ei ollut laisinkaan heikkoja lenkkejä. Erityisesti naislaulajat olivat erittäin onnistuneita. Illan kirkkain tähti oli Elisabet Strid Sieglindenä. Hänen äänensä on pikemminkin lyyrinen kuin dramaattinen, mutta hänellä on selvästi roolin edellyttämät voimavarat ja hän kruunasi hienon esityksen loistokkaalla O hehrstes Wunder -purkauksella. Strid oli myös teki myös erinomaista näyttämötyöskentelyä ja teki intohimoisen ja koskettavan tulkinnan. Illan Brünnhilde oli Sabine Hogrefe, joka aloitti aivan nappiin menneellä sotahuudolla aina upeita korkeita C-nuotteja myöten tämä oli paras livenä kuulemani esitys. Myös hänen keski- ja alarekisterinsä soi lämpimästi ja kiinteästi. Loppua kohden oli havaittavissa pientä väsymystä, ja volyymi ei ehkä riitä suuren talon Brünnhildeksi, mutta tällaisessa pienessä talossa Hogrefe oli loistava valinta. Susan MacLean oli loistavan tuohtunut Fricka. Miehet olivat myös hyviä, vaikka eivät yltäneet aivan naisten tasolle. Michael Weinius oli varma ja vahva Siegmund ja Thorsten Grümbel oli mustanpuhuva Hunding, joka sai jopa keiton (jota hän ei tietenkään tarjonnut Siegmundille) syömisestä uhkaavaa. Jürgen Linnin (Leipzigin Alberich) bassobaritoni soi kohdin hieman karkeasti ja illan myötä alkoi myös huojumaan, muttei kuitenkaan liiallisesti. Hän eläytyi kuitenkin vahvasti Wotanin rooliin ja tekstinkäsitelly oli taidokasta. Linnin ja Hogrefen viimeinen duetto sekä jäähyväiset olivat poikkeuksellisen koskettavia hieno Wagner-ilta, joka osoitti, että älykäs ohjaus ilman ylimääräistä kikkailua tuottaa varmaa tulosta. Mestarilaulajat ja Siegfried Amsterdamissa Perinteistä Mestarilaulat-ohjausta ei ollut tarjolla toisessakaan Wagner-vuoteni esityksessä Amsterdamissa sinänsä yllättävää, sillä Mestarilaulajat on Wagnerin teoksista ehkä ohjaajankestävin. David Aldenin uusi ohjaus, jonka näin sopivasti juhannusviikonloppuna, sijoitti tarinan (lähinnä) 1800-luvulle, ainakin vaatetuksesta päätellen, mutta näyttämökuva oli melko abstrakti. Aldenin käsittelyssä tarinaa hieman etäännytettiin: kuoron liikkeet olivat tyyliteltyjä ja tarkasti koreografioituja, mestarit olivat joukko hölmöjä ukkeleita ja Walther ilmestyi sekä ensimmäisen näytöksen pääsykokeeseen kuin myös kilpailuun ritarihaarniskassa. Aldenin produktio oli eloisa ja kohdin huvittava, mutta mitään koherenttia kokonaisnäkemystä se ei tarjonnut. Suurin erhe tässä ohjauksessa oli kuitenkin teoksen suuren humaanin lämmön puute. Hans Sachs oli pääosin sympaattinen hahmo, mutta hän julisti viimeisen monologinsa puhujan korokkeelta ikään kuin poliittisena palopuheena, minkä seurauksena Walther ja Eva molemmat poistuivat vähin äänin paikalta Beckmesserin työntäessä kuoron näyttämön takaosaan, näin jättäen ilmeisen katkeran Sachsin yksin etunäyttämölle. Kuten Leipzigin esityksessä, tämä ratkaisu jätti hieman pahan maun suuhun muttei herättänyt samalla tavalla ajatuksia. Biganzolin tavoin myös Alden tarjosi poikkeavan Beckmesser-tulkinnan: tässä ohjauksessa hän oli nuori, narsistinen keikari, jonka epäonninen kilpalaulu oli äärettömän nolo performanssi Kummelin legendaarisen Paha kurki! sketsin henkeen. Marc Albrecht painotti teoksen romanttisia sävyjä ja Alankomaiden filharmooninen orkesteri soitti hienosti, mutta tämä oli jossain määrin laulajien kustannuksella. Sachsin roolissa James Johnson oli luotettava, mutta hänen äänensä sointi oli kuivakka eikä hän tuonut rooliin syvyyttä. Adrian Eröd sen sijaan oli mainio Beckmesser. Roberto Saccá oli varma, italialaissointinen Walther, mikä sopii tietysti erityisesti tähän rooliin. Agneta Eichenholz säteili Evana niin näyttämöllisesti kuin äänellisestikin. Sarah Castle (Magdalene) ja Thomas Blondelle (David) olivat rooliensa mittaisia, mutta lähinnä ohjauksen takia, joka hankaloitti erityisesti näitä rooleja, he eivät tehneet sen suurempaa vaikutusta. Alastair Miles lauloi muhkeasti Pognerina, ja hän näytti nauttivan tämän ohjauksen Wagneriaani 43

7 David Aldenin Mestarilaulajat-produktio oli eloisa ja kohdin huvittava. sarjakuvamaisesta hahmosta. Mielenkiintoisena yhtymäkohtana Leipzigin ohjaukseen oli se, että myös Amsterdamissa Pogner oli toisen näytöksen alussa juovuksissa. Siegfriedin näin puolestaan elokuun alussa, jolloin Pierre Audin paljon kiitosta saanut ohjaus palasi Alankomaiden oopperaan. Kyseessä on pitkälti perinteitä noudattava ohjaus, mutta näyttämötoteutus on komea ja varsin poikkeuksellinen. Audin ohjauksessa nimittäin orkesterimonttu on peitetty ja näyttämö näin ulottuu poikkeuksellisen lähelle yleisöä. Orkesteri puolestaan oli kokonaisuudessaan näyttämöllä, peittäen siitä melkein puolet. Orkesterin yli uloittui pari siltamaista lavaa, mutta orkesteri rajoitti näyttämön käyttöä jonkin verran. Orkesterin läsnäolo oli aluksi hieman häiritsevää, mutta siihen tottui kohtalaisen nopeasti. Parissa kohtaa laulajien ja orkesterin välillä oli hienoisia balanssiongelmia, mutta ei kuitenkaan vakavissa määrin. Tämä toteutus tosin osoitti selvästi, kuinka valtavasta orkesterista Wagnerissa on todellankin kyse (kuusi harppua!). Audin ohjaus oli muuten toimivaa, ja kokonaisuus oli nautittava, vaikka mitään erityisen mieleenpainuvaa ollutkaan tarjolla. Valitettavasti Fafner-toteutus oli pienoinen pettymys. Näyttämökuvan parasta antia olivat Eiko Ishiokan suunnitelemat upeat, hieman itämaisesti sävyttyneet puvut. Musiikillinen puoli oli kaikin puolin onnistunutta. Harmut Haenchenin johtamisesta puuttui alussa mielestäni hiukan energiaa, mutta hän pääsi ensimmäisen näytöksen lopussa kunnolla vauhtiin enkä sen jälkeen huomannut mitään moitittavaa. Nimiosan lauloi Stephen Gould, joka lienee roolin nykyisistä tulkitsijoista eniten roolin mittainen. Hänen äänensä soi kauttaalltaan vahvana ja varmana, ja pitkän illan aikana oli huomattavissa vain hienoista väsymistä. Ääni sinällään soi miellyttävästi ja tenoriaalisesti, vaikka keskirekisterissä onkin sopiva jämäkkyys. Ylärekisterissä on myös loistoa. Gould ei ehkä laulanut erityisen sävyttyneesti, mutta kun tarjolla oli näinkin vankkaa Wagner-tenorilaulua, ei viitsisi pahemmin pienistä asioista valittaa. Myös Brünnhilden roolissa oli kerrankin tehtävänsä tasolla oleva laulaja. Olen pariinkin otteeseen ihaillut Catherine Naglestadin hienoa Normaa Stuttgartissa, eikä hän Brünnhildenäkään pettänyt. Naglestad ei varsinainen dramaattinen sopraano ole, vaan lähestyi tehtäväänsä bel canto-perinteitä noudattaen. Tämä on Siegfriedin Brünnhildeä ajatellen paikallaan, ja tämä onkin kolmesta roolista se, jonka kanssa huippudramaattisilla sopraanoilla tuntuu olevan eniten vaikeuksia. Vaikka Naglestadin äänestä puuttuu hieman volyymiä, hän lauloi kauttaaltaan tyylikkäästi ja tarjosi Ewig war ich -aariassa jopa (hieman suttuisen) trillin. Hän teki myös koskettavan tulkinnan. Viimeinen korkea C oli vaivattoman tuntuinen ja riittävään pitkään pidetty. Thomas Johannes Meyer muistutti Vaeltajana niin soinniltaan kuin ulkonäöltään amerikkalaista sankaribaritonia Thomas Stewartia. Tätä roolia ajatellen hänen alarekisterinsä voisi soida muhkeammin, mutta kokonaisuus oli silti erittäin hyvä. Wolfgang Ablinger-Sperrhacke oli hieno Mime, ja Werner Van Mechelen teki vaikutuksen lyhyessä ilmestymisessään Alberichina. Sen sijaan Jan-Hendrik Rooteringin laulu kuulosti kuluneelta eikä hän saanut alarekisteriinsä Faferin edellyttämää resonanssia. Marina Prudenskaja lauloi sinänsä hienosti Erdana, mutta äänestä puuttui aidon alton runsas sointi. Sen sijaan poikasopraano Jules Serger oli mitä loistavin metsälintu. Lentävä hollantilainen Zürichissä Wagner-vuoden ensimmäisen Hollantilaisen näin heinäkuussa Zürichissä. Kuten nykyään on ilmeisesti tapana, Hollantilainen esitettiin yksinäytöksisenä Dresdenin versiona, josta siis puuttuu useampi Wagnerin myöhemmin tekemä muutos (melkein aina parempaan suuntaan). Huomattavin ero on pelastusmotiivin puuttuminen niin alkusoiton kuin koko oopperan lopusta. Keskimäärin tämä on taiteellisesti selvästi huonompi ratkaisu, mutta aiemman version käyttö oli perusteltua Andreas Homokin ohjauksessa, joka päättyy rajusti Sentan ampuessa itsensä Erikin kiväärillä. Muuten ohjaus ei erityisemmin hätkäyttänyt. Homoki sijoitti tapahtumat 1800-luvun lopun kolonialismin aikaan. Daland johtaa yritystä, joka seinällä roikkuvasta kartasta päätellen käy kauppaa Afrikasta saatavilla tuotteilla. Hänen miehistönsä koostuu siis erinäisistä kirjureista ja toimistotyöläisistä. Senta puolestaan on oppimassa firman toimintaa käytännössä Maryn opissa muiden sihteereiden kanssa. Hollantilainen on jonkinmoinen hämäräveikko, jolla on tarjota Dalandille ilmeisesti salakuljetettua tavaraa. Kuinka metsästäjä-erik kivääreinen liittyi tähän skenaarioon jäi epäselväksi. Mukana oli muutama hieno oivallus, kuten balladin aikana liikkeeseen heräävä taulu Hollantilaisen laivasta, ja hieman kolonialismin kritiikkiä, mutta ohjaus ei oikein muodostanut tyydyttävää kokonaisuutta. Lisäksi kohtaus, jossa Hollantilaisen miehistö keskeyttää Dalandin merimiestin ilonpidon oli yksiselitteisen nolo. Musiikillinen puoli oli sen sijaan erinomaisesti hoidettu. Suurimmat odotukseni kohdistuivat Hollantilaisen laulaneeseen Bryn Terfeliin, jota en ollut aiemmin livenä kuullut. Terfel oli sanalla sanoen upea. Hän oli sisäistänyt roolin täysin, ja hänen musikaaliset vaistonsa, fraseerauksensa sekä äänen värityksensä olivat ensiluokkaisia. Lisäksi Terfelin tekstinkäsittely oli verratonta: tunnen Hollantilaisen libreton hyvin, mutta Terfelin laulaessa jokikinen sana oli täysin selkeä. Jos pitää jotain pientä puutetta löytää, voisi todeta että Terfelin ääni on aavistuksen verran baritonaalinen tätä roolia ajatellen, ja hän hieman väsähti viimeisessä kohtauksessa, mutta pari puserrettua korkeaa nuottia oli tuossa kohtaa helppo antaa anteeksi. Ohjaus ei ollut Hollantilaisen roolin kannalta kovin kiitollinen, mutta Terfel onnistui silti dominoimaan myös fyysisesti kaikki kohtauksensa. Sentan roolin lauloi Anja Kampe. Kaimansa Anja Siljan tavoin Kampe tunnetaan erittäin intensiivisenä laula-näyttelijättärenä, mutta hänen laulunsa ei aina ole täysin varmaa. Tässä esityksessä hän tosin oli erittäin hyvässä vedossa ja teki niin äänellisesti kuin näyttämöllisesti suuren vaikutuksen. Hänen ja Terfelin duetto oli illan kohokohta. Valitettavasti Matti Salminen ei ollut yhtä hyvässä äänessä kuin Helsingissä, ja ensimmisessä kohtauksessa hänellä oli vaikeuksia saada ääneensä sointia. Onneksi ääni avautui Dalandin ja Hollantilaisen duetossa, ja sen jälkeen oli luvassa taattua Salmista. Näyttämöllä hän on yhä energinen ja näytti nauttivan tämän ohjauksen melkö höperöstä Daland-tulkinnasta. Illan tenorit, Marco Jentzsch (Erik) ja Fabio Trümpy (perämies), olivat tehtäviensä tasolla mutta eivät herättäneet sen suurempaa ihailua. Alain Altinoglu johti sopivan 44 Wagneriaani Kuva: Monika Rittershaus

8 Kuva: T+T Fotografie tauksesta toiseen, ja keskinkertainen esitys, kuten Karlsruhessa, korostavat entisestään näitä puutteita. Orkesteria ja (hieman pienikokoista) kuoroa johti Johannes Willig. Hän suoriutui tehtävästään kunnialla, muttei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Stefan Stoll lauloi hieman karkean Hollantilaisen, mutta hänelle taisi sattua hieman kehno ilta. Onnistuneen monologin jälkeen häneltä nimittäin pääsi pari soraääntä Dalandin ja Hollantilaisen dueton aikana, minkä seurauksena hän alkoi laulaa selvästi varovaisemmin. Ääni kuitenkin kesti hyvin loppuun saakka. Christina Niessen oli kelvollinen Senta. Hänen sinänsä kaunissointinen äänensä kuulosti aavistuksen verran kevyeltä, eikä laula tuntunut olevan aina varmalla pohjalla. Lisäksi Niessenillä oli tapana katkoa linjojaan. Hän ei kuitenkaan sortunut huutamaan, ja teki kohtalaisen intensiivisen tulkinnan. Erikin roolissa kuulttin Martin Homrichia, joka oli lupautunut sairaustapauksen vuoksi sijaiseksi ilmeisen lyhyellä varoitusajalla. Hän selvisi tehtävästään kunnialla, ja periaatteessa hänellä oli osaan oikeanlainen jugendlich-dramatisch tenoriääni. Homrichilla oli tosin maneerimainen tapa yrittää tehdä dramaattista vaikutusta puskemalla linjojaan ylävireisiksi, mutta silloin kun hän malttoi laulaa Wagnerin säveltämää musiikkia hän teki hyvän vaikutuksen ja onnistui viimeisen kohtauksen cavatinassaan hienosti. Sen sijaan illan Daland (Luiz Molz) ja perämies (Max Friedrich Schäffer) olivat kehnoja: Molz kuulosti lähinnä kuluneelta baritonilta ja Schäffer sekoitti ensimmäisessä kohtauksessa laulunsa säkeistöt ja myöhästyi paristakin sisääntulosta viimeisessä kohtauksessa. Rebecca Raffell oli sentään ehta altto-mary. Zürichin Lentävä hollantilainen (Bryn Terfel) ja Daland (Matti Salminen). energisesti muttei aivan tavoittanut teoksen myrskyisää tunnelmaa. Lentävä hollantilainen Karlsruhessa Wagner-vuoden viimeiseksi esitykseksi jäi marraskuussa näkemäni Hollantilainen Badenin valtionoopperassa. Kuten saattoi odottaa, taso ei ollut Zürichin luokkaa, tai edes sitä lähellä, ja kokonaisuus tuntui hieman provinsiaaliselta. Tämä oli hieman pettymys, sillä olen nähnyt Karlsruhessa varsin tasokkaitakin esityksiä. Achim Torwaldin ohjaus 90-luvulta on varsin perinteinen, eikä erityisiä yllätyksiä ollut luvassa. Näyttämökuva oli kuitenkin avaran pelkistetty ja laivat oli toteutettu melko abstraktisti, esimerkiksi Hollantilaisen laivaa kuvasivat punaiset purjeet. Lopussa Senta tappoi itsensä veitsellä; taustalla näytti tapahtuvan samalla hetkellä jotain Hollantilaisen ja Sentan kaksoisolennon kanssa, mutta tätä ei korostettu millään tavalla. Seuralaiseni mielestä ratkaisu oli sikäli toimiva, että se jätti tulkinnan kullekin katsojalle. Itselleni kuitenkin juolahti mieleen, että kyseessä saattoi olla valomiehen erehdys. Karlsruhessa esitettiin yksinäytöksinen versio, mutta mukana olivat Wagnerin myöhemmin tekemät lisäykset, ennen kaikkia pelastusmotiivi niin alkusoiton kuin koko oopperan lopuksi, mikä on taiteellisesti paljon tyydyttävämpi päätös oopperalle. Lentävää hollantilaista säveltäessään Wagner ei ollut vielä dramaattisen rakenteen mestari ja hän onnistuu vain harvoin ylläpitämään kohtausten jännitteitä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Hollantilaisen ja Dalandin duetto, Durch Sturm und bösen Wind verschlagen, joka alkaa synkän tunnelmallisesti mutta muuttuu pian resitatiivimaiseksi keskusteluksi ja päätyy sitten melko tavanoimaiseen valssiin. Edes cabalettamainen loppuhuipennus ei onnistu nostamaan tunnelmaa alun tasolle. Samankaltaiset ongelmat toistuvat koh- Karlsruhen Lentävässä hollantilaisessa Senta (Christina Niessen) tappoi itsensä veitsellä. Kuva: Jochen Klenk Wagneriaani 45