Helmikuun 26. päivä Turvallisuus Olemme keskustelleet täällä noin 20 vuotta sitten asuneiden suomalaisystäviemme kanssa paljon Sambian turvallisuudesta. Muutama vuosikymmen sitten ei ollut puhettakaan, että autoa olisi ajettu lukitsemattomin ovin. Siihen aikaan irrallinen, rattiin laitettava lisälukko, oli yleinen, sillä ilman sellaista kulkuneuvo saattoi vaihtaa sekä parkkipaikkaa että omistajaa kaupassa käymisen tai muun asioinnin aikana. Juuri mihinkään ei voinut mennä kävellen, ei edes kirkkaassa päivänvalossa. Ryöstelyt olivat kaikissa muodoissaan hyvin yleisiä. Itse olen kuunnellut moisia muisteluksia ihmetellen. Tuollaisia kokemuksia on kyllä itsellänikin mutta aivan muista maista! Tiedän hyvin, että missä tahansa tapahtuu erilaisia rikoksia myös Lusakassa ja Helsingissä mutta on ihanaa, kun ei tässä maassa tarvitse elää jatkuvan turvallisuustietoisuuden ilmapiirissä. Käytän auton taustapeiliä liikenteen seuraamiseen, en kurkkiakseni vähän väliä varmistusta, ettei minua seurata. Kävelen rauhallisin mielin sekä koiran kanssa että ilman sitä. Turvallisuudentunteeni on kaikin puolin pitkälti samalla tasolla kuin se on kotimaassakin. Turhia riskejä ei toki kannata ottaa, eikä varomattomaksi pidä heittäytyä, mutta täysin normaalia elämää voin turvallisuuden suhteen täälläkin viettää. Vieraamme jaksoivat ihastella sitä, kuinka hienoa onkaan saada kävellä pitkin Lusakan katuja. He nauttivat sydämensä kyllyydestä tuttujen, unohdettujen sekä kokonaan uudelleen rakennettujen paikkojen kiertelystä. Erityisen vaikutuksen heihin taisi tehdä se, että eräänä iltana kävelimme yhdessä muutaman sadan metrin matkan ravintolasta kotiin. Itseni teki melkein mieli röyhistellä rintaa, kuin meillä täällä Lusakassa asiat ovat nyt niin hyvin. Harva Afrikan maa voikaan leuhkia todella merkittävästä turvallisuustilanteen paranemisesta parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.
Kehitys kehittyy, joten toki nähtävissä on negatiivisempiakin muutoksia. 90-luvulla oli kuulemma aivan yksinkertaista päästä liikkumaan kaupungin sisällä nopeasti mistä tahansa paikasta toiseen paikkaan. Nykyään täytyy matkoihin ajankohdasta ja alueesta riippuen varata huomattavasti enemmän aikaa. Mutta mikäs siinä autossa kun voi istuskella odottamassa valojen vaihtumista ihan turvallisin mielin. Helmikuun 25. päivä Tauko arkeen Missä sitä nyt sitten sattuukin asumaan ja minkälaista elämää kulloinkin elämään, arki pikku hiljaa muodostuu tietyistä toistuvista rutiineista. Ja niistä on hyvä päästä välillä vapaalle. Viime viikonloppuna saimme mukavan irtioton Suomesta vierailulla olevien ystäviemme kanssa Lower Zambesilla, lähellä Zimbabwen rajaa. Paikka on Victorian putouksista muutamia satoja kilometrejä alajuoksuun ja siellä on useampia majoitusmahdollisuuksia. Parasta alueessa tietysti on se, että se sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä Lusakasta, eikä möykkyisiä hiekkateitä tarvitse ajaa ylettömiä matkoja. Yövyimme niin sanotuissa luksusteltoissa, joissa rakennetun rungon päälle on ikään kuin koottu teltta. Lattia on siis puuta ja seinät sekä katto telttakangasta; sisutuksena on normaalit huonekalut. Tietysti nautinnollisin ero perinteiseen telttaan verrattuna on se, että matkailija saa nauttia oman wc:n ja suihkun mukavuuksista. Oleilu luonnon keskellä on hienoa. Äänimaailmasta puuttuu liikenteen häly ja toisaalta luonnon omia ääniä on hurjasti. Päivisin kuuluu erilaisten lintujen sirkutusta, piipitystä, kujerrusta, huhuilua ja viehättäviä sävelkuvioita sekä jonkin verran hyönteisten surinaa ja pörinää. Itsestäni aina yhtä yllättävää on havaita, että yön äänet ovat valoisaa aikaa vielä huomattavasti voimakkaampia. Pimeällä vuorossa ovat sirkat, kaskaat ja sammakot joiden kurnutus on häirinnyt useammankin maanmiehen unta sekä kaikenlaiset muut, itselleni tuntemattomat surisijat. Oman lisänsä yökonserttiin tuovat joelta kuuluvat virtahevot. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi hipoilla on suomeksi hevoseen viittaavaa nimi; omasta mielestäni niiden ääntely on lähempänä sikojen röhkinän ja lehmien ammunnan risteytymää, eikä kyllä ulkomuodostakaan tule ensimmäisenä mieleen uljas ratsu.
Tällä retkellämme kävimme melomassa kanooteilla. Joen virtaus oli majamme kohdalla paikoitellen aika kova, joten pysyttelimme muutaman saaren välissä suvantoisemmassa vedessä, sillä muutoin meno olisi ollut ehkä liiankin vikkelää. Oli hienoa istua niin lähellä vettä - tuntui melkein siltä, kuin olisi itsekin ollut joessa. Ihailimme kovasti rannalla ja veden päällä lenteleviä lintuja, joiden värikirjo oli niin huikaisevan upea, että kaukaisen Pohjolan tytöllä olivat silmät ymmyrkäisinä sellaista palettia ihaillessa. Näimme retkellämme myös kaksi elefanttia, joista toinen oli ylittämässä jokea ja toinen heitteli päälleen hiekkaa itseänsä viilentääkseen. Pikkuinen vauvakrokotiili oli rantatörmäällä suu auki se taas on niiden tapa vilvoitella itseään. Näimme myös lukuisia virtahepoja, jotka kyllä huolellisesti kiersimme. Ne kun ovat sen verran isoja eläimiä, ettei niiden välittömään läheisyyteen oikein tee mieli mennä. Melontapäivä oli aika kuuma (+32 C) ja meitä kehoitettiinkin suojautumaan hyvin auringon varalta. Itse laitoin useampaankin kertaan suojavoidetta, mutta silti minulle kävi pieni kämmi: mukanamme ollut aurinkorasva oli kyllä kertoimeltaan oikein tehokasta, mutta koska se oli puikkomaista, ei se levittynyt itsestään iholle tasaisesti. Koska en tasoitellut rasvaa jalkoihini huolellisesti, on minulla nyt mielenkiintoiset vauhtiraidat säärissäni. Toisin sanoen osa pohkeesta hieman punoittaa, kun taas kunnolla rasvatut kohdat ovat vaaleat... Kotimatkalla pysähdyimme ostamaan tienvarsikojusta tomaatteja ja maapähkinöitä. Myynnissä oli myös erikoisen näköisistä vihreitä vihanneksia, joita myyjä kutsui kurpitsoiksi. Osa kasveista kovasti näyttikin pieniltä vihreiltä kurpitsoilta, osa taas oli ulkonäkönsä puolesta lähempänä rokonarpista avokadoa. Kun tiedustelin mahtavatko vihannekset olla jo kypsiä vai pitäisikö niitä pitää auringossa tai kääriä sanomalehteen, valisti myyjätär minua ystävällisesti, ettei näitä kurpitsoja syödä raakana, vaan ne keitetään. Kun yksinkertainen ostajakandidaatti palasi alkuperäiseen kysymykseensä vihannesten kypsyysasteesta, hämmentynyt nuori nainen neuvoi, että palojen sekaan laitetaan keitettäessä myös vettä. Kyllä me turistit sitten teemme tyhmiä kysymyksiä! Helmikuun 17. päivä Kurkistus omaan menneisyyteen Kun tietokone oli ensin useamman päivän äänihäiriön vuoksi vain pikakäytössä ja sen jälkeen vielä muutaman päivän kokonaan pois pelistä, kaivoin viihdytyksekseni nuoruuteni päiväkirjat ja almanakat esille. Kirjoja, vihkosia ja Teinikalentereita eli Teikkareita onkin kertynyt vino pino, sillä tarve kirjoittaa on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Useamman päivän ajan siis lueskelin tapauksia vuosilta, jolloin olen ollut vajaa 10-vuotias jatkaen rippikoulun käymiseen saakka. Monia asioita toki muistinkin mutta paljon enemmän löysin itselleni aivan uutta toisin sanoen unohtunuttta tietoa. Olipa yllättävän paljon myös sellaisia asioita, jotka olin muistanut aivan väärin. Mitähän kaikkea seuraavilta kirjoitusvuosilta tuleekaan esiin? Mitä oikeastaan tunsin ja ajattelin nuorena aikuisena?
Täytyy sanoa, että nuo lukukokemukset herättivät valtavasti tunteita. Yksi tunteista oli liikutusta. Oli ihana muistaa lapsuuden tapahtumia ja ikään kuin katsella ympärilleen menneessä maailmassa. Vaikka kaikkea en enää aktiivisesti muistanutkaan, aistin tunnelmia, näkymiä ja melkein tuoksuja ja makujakin vuosien varsilta. Joissain kohdin tuntemukset taas lähentelivät nolostusta. Miten olenkaan voinut olla niin naivi? Niin pateettinen? Niin kertakaikkisen teini? Meinneisyyteen kurkistamisen päällimmäiseksi ajatukseksi jäi kuitenkin jonkinlainen eheyden ja kokonaisuuden tunne. Kaikki lukemani on osa omaa elettyä elämääni. Olen ihan oikeasti ajatellut sellaisia ajatuksia, joista olen kirjoittanut ja tehnyt niitä asioita, joista olen kertonut. Kaikki se on muovannut minusta sellaisen ihmisen, jollainen nyt olen. Sitä paitsi onhan minun myönnettävä se, että edelleen tulee joskus sanottua tai tehtyä jotain sellaista, josta lukeminen ihan varmasti nolostuttaisi joskus vuosikymmenten jälkeen kun se saattaa nolostuttaa nytkin. Ei kaikki tyhmyys suinkaan iän mukana karise. Ehkä minä joskus 2030-luvun lopulla voin omista teksteistäni löytää uudelleen tämän nykypäivän maailmani. Ja ehkä silloin voin edelleen yhtyä omiin, 14-vuotiaana kirjoittamiini sanoihin: Kaikkea sitä kokee, kun vanhaksi elää. Helmikuun 12. päivä Vali-vali Joskus ottaa oikein lujasti päähän esimerkiksi niin kuin juuri nyt. Tietokoneemme pitää aivan kammottavaa ääntä. Viikonlopun ukkosen jälkeen USB-laitteeseen tuli jokin vika, josta boksi ilman pienintäkään hengähdystaukoa ilmoittaa vinkumalla hyvin korkealta ja kovaa. Koneella oleminen on yhtä kärsimystä eikä tätä voikaan tehdä kuin pienissä paloissa. Eikä skypetystä tyttären kanssa voi edes ajatellakaan, kun ei tämän lisämetelin takia muutoinkin usein heikohkosti kuuluvia ja vaihtelevasti toimivia linjoja kannata edes yrittää. En siis pääse näkemään enkä kuulemaan lapsenlastani. Aivan eppaa!!
Lankapuhelimemme ei ole toiminut lainkaan muutamaan päivään. Asiasta on soiteltu paikalliselle puhelinyhtiölle jo muutamaan kertaan, mutta toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut. Ärsyttävää. Ja aivan niinkuin näissä kahdessa ei olisi tarpeeksi kiusaa, ilmoitti dvd-laitteemme sopimuksensa irti ja kieltäytyi näyttämästä ensimmäistäkään filmiä. Äsken kuulin, että tämä huutava kapistus viedään korjattavaksi. Hyvä. Se kuulemma voi kestää kaksi tai kolme päivää. Ei lainkaan hyvä! Käsittämätöntä, miten paljon sitä onkaan ulkomaailmassa kiinni netin kautta. Nyt täytyy keksiä jotain muuta. Äh! Mutruterveisin, Helmikuun 10. päivä Yhteistyötä parhaimmillaan Viime päivinä täällä on ollut melkoista vilskettä: meillä on pidetty ministeritason lounas ja sen jälkeen muutaman päivän aikana on lukuisia paikallisia mamoja veiraillut residenssissämme esittelemässä omien ryhmiensä tuotteita ja toimintaa. Meillä on nimittäin ollut vieraana kaksi ihastuttavaa suomalaisnaista, jotka ovat tutustumassa Sambiaan mahdollisena yhteistyökumppanina. Naisilla on firma, Mifuko, jonka kaikki myytävät käsityöt tehdään tällä hetkellä Keniassa. Molemmat osakkaat ovat itse taiteilijoita ja he ovat
suunnitelleet kaikki omat tuotteensa pitäen lähtökohtanaan kenialaista käsityötaitoa sekä perinteisiä tekniikoita ja malleja. Osa materiaaleista sen sijaan on hyvinkin epäperinteisiä: koruja tehdään kierrätysalumiinista, koreja jätemuovista ja laukuissa käytetään mm. auton sisäkumia pohjana ja miesten kauluspaitoja vuorauksessa. Tänne Sambiaan tehdyn matkan tavoitteena oli tutustua paikallisiin käsitöihin sekä tekijöihin. Samalla on pohdittu mitkä olisivat juuri sellaisia tuotteita, joita voisi lähteä työstämään eteenpäin ja joille Suomessa ja muualla Euroopassa olisi markkinoita. Itseäni Sambiassa on hämmästyttänyt kovasti se, että erityisesti turisteille myynnissä oleva käsityötarjonta on pääsääntöisesti muualta: Etelä-Afrikasta, Keniasta, Tansaniasta tai jopa läntisestä Afrikasta. Missä ovat sambialaisten omat tuotteet? Niitäkin voi jonkin verran löytää, kun oikein etsii, mutta suurin osa myytävistä matkamuistoista, käyttötavaroista, soittimista, vaatteista ja kankaista on tuontitavaraa. Mifukolaisten kanssa pääsin itsekin tutustumaan paikallisiin toimijoihin, joilla osalla on hyvinkin korkealaatuisia tavaroita, joita ei kuitenkaan oikein osata markkinoida ja jälleenmyydä. Koko Sambian käsityökauppaa ei yksi firma voi toki ottaa kontolleen, mutta minusta olisi tosi hienoa, jos sambialaisille disainatuille tuotteille voisi syntyä toimiva myyntiverkosto. Jos jotakuta asia kiinnostaa, kannattaa käydä kurkkaamassa Mifukon sivuja (www.mifuko.fi) ja lukea yrityksen toiminnasta. Itseäni naisten Sambian-vierailu kosketti. Oli hienoa seurata kirkasotsaisia, vahvan eettisesti ajattelevia henkilöitä, jotka eivät vain puhu kauniita sanoja, vaan myös toimivat. Lämpimin terveisin, Helmikuun 5. päivä Rahauudistus Vuodenvaihteessa Sambiassa toteutettiin rahauudistus, jossa valuutasta tipautettiin kolme nollaa pois. Siihen loppui siis ainakin allekirjoittaneen miljonääriura, sillä nyt lompakossa on enää satasia tai korkeintaan joskus tonneja. Suurin seteli on noin 15 euron arvoinen sadan kwachan seteli, joten edelleen täytyy kukkarossa olla monta rahaa, jos meinaa käteisellä jotain vähänkin kalliimpaa ostaa.
Tammikuun ensimmäiset viikot olivat yhtä sekasotkua. Uusia rahoja laskettiin liikkeelle tipoittain, niin että välillä jokin rahayksikkö oli uutena versiona, jokin vanhana ja jokin molempina. Kauppojen kassoilla jonot liikkuivat hitaasti, sillä rahojen laskeminen vei huomattavasti enemmän aikaa kuin aiemmin. Oman hankaluutensa toivat kolikot, joita ei edellisellä kierroksella ollut lainkaan. Yksi kwacha jakautuu sataan ngweehen, ja pikkuinen viiden ngween kolikko on noin 0,7 senttiä eli siis varsinaista leikkirahaa. Kolikot ovat pieniä ja keveitä, joten niiden käsittely on suhteellisen hankalaa. Onneksi monella kassaneidillä on pitkät kynnet, sillä muutoin ei hyppysistä tiskille tipahtavia rahoja meinaa saada edes ylös. Vanhat setelit ovat käytössä heinäkuuhun saakka. Sen jälkeen liikkeellä on vain uutta rahaa. Nähtäväksi jää, yritetäänkö tarkkaamattomia turisteja huiputtaa vanhalla rahalla. Entinen 100 kwachaa oli noin 1,4 senttiä, joten ero tuohon lähes 15:ta euroon on suuri. Onneksi sentään suurinta rahaa ei voi saada vaihtorahana, joten ehkä se suojelee törkeimmiltä hyväksikäytöiltä. Silti on vaikea ymmärtää minkä takia nämä sadan yksikön setelit piti tehdä muistuttamaan toisiaan lähes identtisesti. Erona on oikeastaan vain se, että vanhassa setelissä takapuolella on kuva Victorian putouksista ja uudessa rahassa parlamenttirakennukset. Helmikuun 4. päivä Kiinalainen uusi vuosi
Lauantaina Lusakassa juhlittiin ensimmäistä kertaa kiinalaista uutta vuotta. Kiinan suurlähetystön sekä kiinalaisten yritysten yhdessä organisoiman tapahtuman pitopaikkana oli erään kauppakeskuksen takapiha; ilmeisesti jonkinlainen katettu lastausalue. Normaalisti ankeahkon näköinen alue oli koristeltu näyttävästi punaisin ja keltaisin nauhoin sekä lohikäärmepatsain. Yrityksillä oli omia esittelypöytiään, samoin paikalla oli useita kiinalaisia ravintoloitsijoita myymässä omia ruokiaan. Paikallisia kiinalaisia riittääkin: arvioidaan, että Sambiassa elää noin 10.000 kiinalaista. Kymmenentuhatta sehän on pienen suomalaisen kaupungin verran! Meidät oli kutsuttu paikalle heti aamupäivällä. Kiertelimme katselemassa näytteillyaluetta sekä Kiinan suurlähettilään, että liikemiesten opastuksella. Pääsimme myös olemaan mukana teeseremoniassa, jossa ihailimme kauniisti esitettyä rituaalia ja maistelimme teetä lähes sormustimen kokoisista kupeista ihan oikeasti kuppiin mahtui vain noin kaksi ruokalusikallista teetä! Koska tilaisuuden kunniavieras, Sambian varapresidentti, sattui teehetkeen yhtä aikaa kanssamme, välkkyivät salamavalot tiuhaan. Tuli aivan kummallinen olo, kun omaa teenjuontia ikuistettiin niin tavattoman monella kiinalaiskameralla. Hetken ajan pystyin samaistumaan todellisten julkkisten rooliin: kaikki pienetkin tekemiset noteerataan ja kuvataan. Onneksi en sentään läikyttänyt juomaa puvulleni tai tehnyt jotain muuta noloa vaikka siitä kameroidensa räpsyttelijät olisivat toki saaneet vielä huomattavasti ikimuistoisempia otoksia. Muutamaan kertaan minua toivottiin samaan kuvaan myös joidenkin kiinalaisten kanssa. Siitä tuli heti takauma nuoruuden interrailreissuihin, jolloin Keski-Euroopassa pyörivät japanilasturistit pyysivät minua joskus yhteiskuvaan: Come to foto with us. You so big. Juhla huipentui ohjelmaan: oli puheita, kiinalaista ja sambialaista tanssia, laulua, lasten esityksiä, muotishow - ja taas lisää tanssia, laulua sekä lasten esityksiä. Pääasiassa esiintyjät olivat koko ajan samoja; vaatteita vain käytiin vaihtamassa sermin takana. Ohjelmanumerot olivat kyllä värikkäitä ja kauniita, mutta niissä oli nähtävillä ehkä enemmän intoa kuin taitoa. Puheiden pitäminen ei ollut mitenkään erityisen kiitollinen tehtävä, sillä vaikka paikalle oli rakennettu esiintymislava, jonka edessä oli tuoleja kutsuvieraille, ei tilaa muutoin oltu mitenkään eristetty muusta näyttelyalueesta. Siksi kuuluvuus olikin lähes olematon. Kiinasta tullut jonkun provinssin tärkeä virkamies esitteli uskollisesti rakasta kotiseutuaan koko etukäteen kirjoitetun kolmen sivun puheen verran, vaikkei edes eturivi saanut kunnolla selvää sanoista. Tilaisuuden kunniavieras kokeneena puhujakonkarina hyppäsi omassa osuudessaan valmistellun puheensa ylitse lähes kokonaan hän totesi vain, että se on kirjoitettu hiljaiselle yleisölle kiteyttäen lopuksi puheensa sanoman kiinankielisiin uudenvuodentoivotuksiin. Ne tuottivatkin raikuvat aplodit. Päivän päätähti kuitenkin oli ehdottomasti Sambian ensimmäinen presidentti, liki 90-vuotias Kenneth Kaunda. Häntäkin pyydettiin lavalle, mutta puheen sijaan hän pyysi lainaksi kitaran ja esitti edesmenneelle vaimolleen usein laulamansa rakkauslaulun. Siinä vaiheessa täytyi kaltaiseni herasilmän alkaa kuumeiseti etsiä käsilaukustaan nenäliinaa. Istuttuamme kaksi tuntia esityksiä kuuntelemassa ja katselemassa, poistui kunniavieras paikalta. Niin teimme mekin siitä huolimatta, että ohjelma oli vasta puolivälissä.