Muistoja Kappale II Xandria Jade heräsi aamuyöllä ihan yhtäkkiä. Hän ei ollut saanut kunnolla nukuttua ja se ärsytti tyttöparkaa. Hän oli hyvin surullinen, kun oli ihan yksin. Tällaisella hetkellä hän olisi kaivannut omaa perhettään luokseen: lohduttamaan, hoivaamaan. Nyt hänellä ei ollut ketään ja se sai tytön tuntemaan itsensä orvoksi. Miksei edes hänen äitinsä ollut ottanut Jadea mukaansa? Halusiko tämä, että Jade kuolee Magacorin tuhoutuessa? Mitä ihmettä se oikein saattoi tarkoittaa? Jadea kylmäsi ajatus siitä, että hänen äitinsä ei lainkaan rakastanut tytärtään, kuten hänen isänsä oli joskus rakastanut. Ei, minä en voi ajatella heitä. Se vain satuttaa... tyttö sanoi surullisena ja tunsi kyyneleiden polttavan silmiään. Niinpä tyttö nousi ylös makuupaikaltaan metsässä olevassa majassa ja käveli kohti rantaa. Rannalla hän törmäsi ärtyneeseen Rhodryyn, joka vain tuijotti kaukaisuuteen ja potki kiviä välillä ja kirosi. Mikä sinua vaivaa, Rhodry? Jade kysyi ja pyyhki kiireesti silmiään. Ei minua mikään vaivaa, Jade, poika ärisi. Olet huono valehtelemaan, Rhodry. Poika värähti sen kuullessaan ja kääntyi Jadeen päin kasvoillaan alistunut ilme. Miksi olet tuollainen? hän kysyi. Millainen muka? Jade kysyi. Ilopilleri. No enhän ole. Olethan. Sellainen kuin Chris oli. Älä puhu Chrisistä menneessä aikamuodossa, Rhodry! Chris... hän... Hän on elossa! Jade huudahti pojalle. Hänen veljensä menettäminen tuntui hirveältä. Jade tunsi muutenkin olevan täysin yksin. Häntä kyllä katsottiin jonkin takia varsin pelokkaana. Jade oli silti hyvin nuori, eikä ymmärtänyt sitä lainkaan. En minä tarkoittanut... Rhodry sanoi. Anteeksi, että loukkasin sinua. Olisihan minun pitänyt muistaa, kuinka tärkeä Chris sinulle oli... Niin olisi pitänyt, Rhodry! Jade huudahti taas ja näytti pojalle kieltä. En koskaan uskonut, että olisin joutunut kärsimään sillä tavalla. En vieläkään osaa sanoa, miten ihmeessä minä oikein olin saattanut itseni tähän tilanteeseen ja kuinka perheeni oli kadonnut ympäriltäni: ensin isäni, sitten äitini ja nyt veljeni. Nyt minulla ei ollut ketään ja minua todellakin tuijotettiin kuin olisin ollut rutto. Olin välillä katsonut heitä nyreä ilme kasvoillani ja magacorilaiset säikähtivät sitä suunnattomasti. Aloin epäillä vakavasti siinä vaiheessa jo, että oliko se mies jotenkin sukua minulle. Seisahdin kiven päälle ja katsoin tyyntä vettä. Kuvajaiseni katsoi surullisena takaisin ja kykenin kyllä näkemään, että Rhodry yritti sanoa minulle jotakin, mutta raukka ei saanut suutaan auki. Ehkä hän joskus muuttuu hieman sosiaalisemmaksi kuin nyt. Hei, te kaksi! kuului Jeanin ääni. Meidän pitäisi päästä lähtemään, nyt kun on rauhallista. Se mies ei missään nimessä voi olla täällä enää, vaikka luulisi olevan niin. Lähdetään ihmeessä. Minä en siedä noiden kaupunkilaisten pelokkaita katseita enää pitempään, Jade ärisi ja käveli Rhodryn ohi. Älä nyt viitsi olla vihainen minulle, minä pyysin jo anteeksi! poika sanoi näreissään. Olisit pitänyt mölyt mahassasi, niin en olisi nyt vihainen sinulle, Jade sanoi ja pysähtyi Jeanin viereen. Mitäs täällä tapahtuu? Jean kysyi. Riitelettekö te? Kinasimme vain, Rhodry sanoi. Hän tuijotti Jadeen alistunut ilme kasvoillaan. Hän toipui pian ja kääntyi Jeaniin. No, löysitkö sinä sen tytön? Juliako se oli?
Hän on kuollut... Jean sanoi hiljaa. Otan osaa, Jade sanoi. Hän tietenkin tiesi, että Jeanilla oli tyttöystävä. Tyttö ei tosin koskaan ollut Chrisin, Jaden, Rhodryn ja Jeanin kanssa samaan aikaan missään, joten Jade ei tiennyt tästä muuta kuin nimen ja sen, että tyttö oli samanikäinen Jeanin kanssa. Tytön nimi oli Julia. Jadesta tyttö oli hyvin kummallinen, mutta hän ei viitsinyt sanoa sitä Jeanille ja Rhodrylle. Chris tiesi sen ja oli ollut samaa mieltä asiasta. No, lähdetäänkö me, vai emme? Jade sanoi pirteästi. Hän ihmetteli, miten hänen huono tuulensa oli kadonnut niin yhtäkkiä. Lähdetään vain. Siitä tulee kyllä aika pitkä reissu, kun sinut pitää ensin viedä Heraan ja sieltä pitää kävellä Xandriaan, Jean sanoi. Ihan sama minulle, Jean. Minä haluan pois täältä, Jade ärisi taas. Jean raapi nolona päätään ja katsoi Rhodryä kysyvästi. Pörröpää vain kohautti harteitaan ja kääntyi katsomaan merelle. Ai niin, se minun ärsyyntyneisyyteni syy on se, että löysin vanhempani kuolleina romahtaneesta talostamme, Jade, Rhodry sanoi ja puristi kätensä nyrkkiin taistellakseen itkua vastaan. Jade henkäisi kuuluvasti. Mutta koska olemme menossa Xandriaan, on ehkä parasta lähteä, jos aiomme ehtiä sinne. Laiva on jo tullut satamaan, Jean sanoi. On varmasti hyvin outoa kuulla laivasta, joka kulkee niin kutsutulle Kirouksen saarelle, eikö vain? Minustakin, mutta emme voineet ihmetellä asiaa. Laivan miehistö oli kyllä kauhuissaan, kun he pääsivät kaupunkiin, jonka länsipuolella satama sijaitsi. Pystyin selvästi näkemään sen heidän kasvoiltaan ja kyllä tuntui hirveältä. Tieto Magacorin tuhosta pääsisi muiden tietoon ja kukaan ei tulisi kaupunkiin enää koskaan. Tai ehkä sitten, kun se on rakennettu uudestaan, mutta kun se on raunioina, kukaan ei sinne tulisi. Kaikki pelkäävät kummituksia, mutta ne kaikki kuulemma kulkevat jotain kummaa reittiä jonnekin paikkaan, jossa ne elävät uutta elämää. Tiedä sitten, onko se jokin uusi maailma, mutta eipä tuo minua vaivannut. Halusin vain turvaan Laurencen luo, joka asui noihin aikoihin Xandriassa. Pääsimme Heraan muutamassa päivässä ja sitten... Miten niin ette voi tulla mukaani Xandriaan? Te lupasitte! Jade huusi Rhodrylle ja Jeanille, jotka Heran pohjoisportilla kertoivat, etteivät voineet lähteä Jaden mukaan Xandriaan. Se särki tyttöparan sydämen melkein kokonaan ja hän katsoikin kahta poikaa murhaava katse silmissään. Emme me saa tulla sinne. Me tuota... Jean mutisi nolona. Me kävimme Xandriassa kerran ja saimme aikaan jonkinlaista häslinkiä, joka sitten sai kuninkaan suuttumaan ja hän kirosi meidät, Rhodry selitti. Ei se estä teitä tulemasta mukaani, Jade sanoi alakuloisena. Häntä pelotti kulkea yksin. Ei sinun tarvitse muuta tehdä kuin ylittää se valtava silta portin toisella puolen ja olet Xandriassa, Jade, Rhodry sanoi. Sitten poika hetken mielijohteesta tarttui tytön käteen. Lupaa tulla takaisin kun olet kunnossa, jooko? Mitä sinä...? Jade kysyi hämillään. Lupaa minulle, Jade! Sinä olet ystäväni ja minä en halua, että jäät tänne ja unohdat minut! Rhoddo... Jean sanoi. Hiljaa, Jean! Rhodry huudahti. Jade, sinä olet melkein kuin pikkusisko minulle... Minä... minä tulen takaisin, Rhodry... Jade sanoi. Jokin sai hänet sanomaan niin. Hän ei tosin tiennyt, mitä se oikein oli. Hän alkoi epäillä ihastumisen mahdollisuutta, mutta työnsi sen mielestään hetken kuluttua. Pörröpää ja Jade olisivat yhdessä? Kaikkea sitä tyttö ajattelikin. Rhodry näytti kuitenkin hyvin onnelliselta. Jade arvasi, tai oikeastaan epäili, että Jaden lupaus oli myös lupaus ikuisesta rakkaudesta. Mutta he kaksi olivat vasta lapsia! Jade huokaisi. Minä menen nyt, hän sanoi ja kääntyi kohti porttia. Hän käveli sen läpi ja astui sillalle, joka oli todellakin hyvin leveä ja puinen. Tyttö katsoi uteliaana ympärilleen ja näki kauempana Xandrian palatsin muurin ja korkeat, kauniit, tornit. Jade saapui kuningaskunnan porttien luokse auringonlaskun aikaan ja joutui heti vaikeuksiin: porttia vartioiva sotilas oli hyvin ilkeä ja muuttui varsin epäluuloiseksi, kun Jade kertoi olevasta Magacorista. Me emme päästä kirottuja tänne! tämä sanoi. Jade kauhistui. Niinkö magacorilaisia kutsuttiin?
Ajattele, jos oma kuningaskuntasi kohtaa saman kohtalon, sotilas. Varmasti sinäkin yrittäisit päästä sukulaisten luokse asumaan ja rauhoittumaan, Jade yritti. Sotilas vain näytti kivikasvoiselta ja kerrassaan ilkeältä. Jade ei pitänyt siitä ja oli aikeissaan jo rynnätä sisään vaikka mies kuinka yritti estää, mutta pelastus saapuikin varsin pian: hänen äitinsä ystävä Laurence tuli portin luokse kasvoillaan todella närkästynyt ilme. Päästä tyttö sisään, sotilas. Hän on Marien tytär, Laurence sanoi. Sotilas katsoi Jadea tarkemmin ja pudisti päätään. Jos on pakko sanoa, niin hän on aina tervetullut tänne. Vaikka kuinka olisikin magacorilainen, sotilas. Aukaise se typerä portti ja päästä hänet sisään. Ilmoitan sinusta kuningattarelle, Laurence sanoi. Viimeisen lauseen kuultuaan sotilas aukaisi portin varsin vikkelästi ja Jade pääsi sisään portista. Tyttö hämmästyi. Kaupunki oli valtava. Laurence otti Jadea kädestä kiinni ja jutteli mukavia hänelle, mutta Jade ei kuullut sanaakaan, koska hän ihasteli Xandriaa. Olihan hän siellä kerran aikaisemmin käynyt ollessaan 12-vuotias, mutta hän oli silloin tullut sisään pohjoisportista, eikä itäportista. Voi kauhistus, millainen mekko sinulla on, Jade! Niin likainen, Laurence huomautti erään mekkokaupan edessä katsoessaan Jaden yksinkertaista keltaista mekkoa. Mitäs sanoisit, jos ostaisin sinulle uuden mekon? nainen jatkoi lempeästi jutellen. Jade piti tuosta 35-vuotiaasta naisesta. Laurence oli hyvin mukava ja Jade piti tätä tätinään, vaikka nainen ei edes kuulunut tytön perheeseen millään lailla. Tämä oli monimutkaisen tapahtumasarjan kautta päätynyt Marien ystäväksi. Minä haluan vaaleansinisen mekon! Jade sanoi innoissaan ja osoitti ikkunaa. Ikkunassa oli nimittäin todella kaunis vaaleansininen ja hyvin röyhelöinen mekko. Siinä oli pitsiä mekon helmassa ja hihojen suissa, sekä kauluksessa. Jade ihastui siihen heti nähtyään. Tuohan on kaunis puku, Jade, Laurence sanoi hymyillen. Tulehan, tyttöseni. Ja niin Jade sai haluamansa uuden mekon. Laurence oli melkein aikeissaan ostaa tytölle myös hiusnauhan, sinisen sellaisen, mutta Jade sanoi, ettei hän oikein pitänyt siitä, kun hänen hiuksensa olivat kiinni. Laurence jätti siis nauhan ostamatta ja kuljetti Jaden läpi kaupungin suurelle pääkadulle, jonka toisessa päässä oli kuninkaallinen palatsi. Tässä on minun kotini. Olit täällä viimeksi hyvin pienenä, joten et varmaan muista. Mennään sisälle, Laurence puhui ja aukaisi portin pihalle, joka oli todella kaunis. Joka paikassa oli kauniita kukkia ja ruoho oli vihreää. Koko talo oli todella kaunis sisäpihoineen ja muine härpäkkeineen. Kaksikko meni sisälle taloon. Jade näytti kuitenkin hyvin masentuneelta. Hän olisi halunnut olla siellä ystäviensä kanssa ja hänen äitinsä olisi ollut hänen mukaan veljensä kera. Laurence huomasi sen ja huokaisi surullisesti. Hän tuli Jaden luokse suljettuaan ulko-oven ja kietoi kätensä tytön ympärille. Jade murtui ja alkoi itkeä hysteerisesti. Hän oli niin peloissaan kaikesta tapahtuneesta ja tunsi olevansa yksin. Lopulta kuitenkin lopetin itkemisen. Olin kuitenkin todella surullinen, mutta minun oli kova nälkä. Laurence oli aina ollut hyvä kokki ja hän oli tehnyt todella hyvää ruokaa. Minä olisin voinut pitää häntä omana äitinäni, mutta en halunnut hyväksyä sitä. Nainen oli hyvin mukava ja puhelias ja minä tiesin hänen pitäneen minusta todella paljon. Minäkin pidin hänestä kovasti. En voinut olla pitämättä. Sitten Laurence halusi tietää, oliko minulla ystäviä Magacorissa ja kerroin hänelle, juurta jaksaen, miltä minusta tuntui kun perheeni oli särjetty ja tietenkin kerroin Rhodrystä ja Jeanista kaiken, minkä tiesin.... ja Rhodryllä on tapana laittaa lauseiden loppuun sellainen typerä haha - äännähdys, joka kuulemma tarkoittaa sitä, että hän nauraa. Minä en koskaan usko häntä, mutta hän on kuitenkin todella mukava ja pirteä, Jade selitti tohkeissaan. Laurence oli hiljaa ja kuunteli hymyillen. Ja Rhoddolla on myös todella pörröiset hiukset, jollaisista minä pidän. En tietenkään ole ihastunut häneen, mutta minä tiedän, että hän on ihastunut minuun, Jade jatkoi. No en kyllä ihmettelekään, vaikka kaikki olisivat ihastuneita sinuun, Jade. Olet perinyt kauneutesi äidiltäsi, Laurence sanoi. Entäs se toinen ystäväsi? Jeanko se oli? Jean on 15-vuotias. Ihan samanlainen hyypiö kuin Chris ja hän pussaili aina sen Julian kanssa
jossakin, vaikka he yrittivät pitää sen juttunsa salassa. Ne olisivat varmasti menneet naimisiinkin, jos... Jade vaikeni yhtäkkiä. Hän ei kyennyt sanomaan mitään Magacorin tuhosta. Se oli niin hirveä asia, eikä Jade pitänyt siitä. Ei hän normaalisti tällainen ollut! Kyllä minä ymmärrän, jos et halua puhua kotikaupungistasi, Laurence sanoi myötätunto äänestään paistaen. Haluatko muuten nähdä huoneesi ennen kuin menet nukkumaan? Onko se prinsessahuone? Sellainen, kuin Xandrian prinsessalla? Ei ihan samanlainen tietenkään, mutta vähintään yhtä hieno, Jade, Laurence sanoi ja nousi pöydästä. Jade teki samoin ja katsoi ympärilleen huoneessa, joka oli todella kaunis. Se ei ollut mitenkään ihmeellinen ruokasali, vaan pieni ruokailuhuone lähellä keittiötä, mutta Jade piti siitä kuitenkin: ikkunoita koristi lattiaan ulottuvat harsomaiset verhot ja niiden edessä oli pieni pöytä, joissa jokaisella oli vaasissa ruusuja tai joitain muita kukkia, joiden nimeä Jade ei tiennyt. Koska huone oli pieni, ei ruokailupöytäkään ollut erityisen suuri, mutta sitä koristi kukkavaasi ja katon kattokruunu, sekä valkoinen pöytäliina. Laurence naurahti lämpimästi. Taidat pitää talostani? hän kysyi. Totta kai pidän, tämä ei ole kuitenkaan niin iso kuin kuninkaallinen palatsi, mutta pidän tästä silti, Jade sanoi ja lähti Laurencen perässä toiseen kerrokseen kulkevia portaita pitkin. Nainen rupatteli mukavia ja kuljetti Jaden tytön huoneeseen, jossa oli mukavan näköinen sänky, jossa oli valkoinen päiväpeitto ja jonkin verran untuvatyynyjä. Jade ilahtui sen nähdessään suunnattomasti ja halasi Laurencea. Nainen halasi tyttöä. Alhaalta kuului oven koputusta ja Laurence päästi Jadesta irti, joka meni tutkimaan huonettaan tarkemmin. Laurence lähti alakertaan ja Jade kuuli selvästi ihmisten ääniä. Tämä on kutsu palatsiin hänen majesteetiltaan, lady, kuului miehen ääni. Jade jätti huoneensa tutkimisen ja hiipi portaiden yläpäähän katsomaan. Ah, kiitos, Laurence sanoi miehelle ja otti tältä vastaan jotakin, jota Jade ei nähnyt. Sotilas katsahti Jadeen, joka yritti päästä piiloon. Mikäs tuo suloinen olento tuolla on? Onko hän teidän tyttärenne? mies kysyi tutkien Jadea katseellaan. Ystäväni tytär, joka kuoli pari päivää sitten. Isäkin on kadonnut jonnekin, joten minä otin tytön, Laurence sanoi ja kääntyi Jadeen. Tulehan tänne sieltä. Jade tuli kuuliaisesti sotilaan ja Laurencen luokse ja katsoi sotilasta uteliaana. Miehellä oli sotilaallinen ryhti ja hänen päällään oli musta asetakki, mustat saappaat ja housut. Tämän hiukset olivat tumman ruskeat ja silmät miltei mustat. Hän kuitenkin hymyili hyvin ystävällisesti Jadelle. Kaunis tyttö, kerta kaikkiaan. Otatko hänetkin palatsiin? sotilas kysyi. Kyllä otan, teidän armonne. En voi jättää häntä yksin tänne, Laurence sanoi kohteliaasti. Hänen korkeutensa tulee ilahtumaan, kun kuulee tästä, sotilas sanoi ja kumarsi Laurencelle, joka sulki oven sotilaan mentyä ja kääntyi Jadeen päin. Taisi tulla matka mekkokauppaan? Jade kysyi viattomana. Laurence nyökkäsi. Sinulle pitää saada jokin toisenlainenkin mekko, jos kerran prinsessan luokse olet menossa. Prinsessan? Aivan niin. Hänen korkeutensa on sinun ikäisesi ja on varmasti iloinen, kun saa tutustua sinuun, Jade. Sinä hurmaat jokaisen kuninkaallisessa palatsissa, kuule. Sattui kuitenkin onnettomuus, jonka seurauksena aloin hieman käyttäytyä oudosti. Olin vain ajatuksissani eräänä iltana, kun kävelin omassa huoneessani ja sitten sain päähäni jostain oudosta syystä, että kiipeäisin katolle katsomaan tähtiä, kuten tein aina Magacorissa. Kiipesin siis katolle. Pahaksi onneksi katto oli liukas illalla sataneen veden vuoksi ja mitä muutakaan voisi tapahtua kuin se, että liukastun ja putoan alas? Onneksi en kuitenkaan kuollut, mutta tuntui, että jokainen luu ruumiissani olisi ollut säpäleinä. Pystyin kuitenkin liikuttamaan jalkojani ja käsiäni, joten en ollut halvaantunut. Miksi olin niin typerä?! Miksi kävelin katolla?! Jaden koko keho oli tulessa, häntä sattui joka paikkaan ja kipu yltyi joka kerta, kun Jade yritti liikahtaakin. Jade tiesi kuolevansa sillä samaisella hetkellä, mutta uskoi kuitenkin, että hänelle olisi varattu parempi paikka tuonpuoleisessa. Niinpä
Jade sulki silmänsä ja odotti. Odotti... kuolevansa. Kipu vain yltyi yltymistään ja tytön teki mieli huutaa. Hän huusikin ja kun aukaisi silmänsä, ne olivat ihan sumeat, mutta hän kuuli ääniä ympäriltään. Kauhukseen hän ei kuitenkaan tunnistanut niitä. Sitten hän vaipui tajuttomuuteen. Jade aukaisi silmänsä. Hän luuli kuolleensa, mutta näkikin jonkun tuntemattoman huolestuneet kasvot. Tämän kasvoille levisi helpottunut hymy, kun hän huomasi Jaden olevan kunnossa, joten hän halasi tätä. Jade alkoi tuntea kuinka jokin katosi hänen mielestään. Mikä se oli? Sitä Jade ei halunnut tietää. Missä olen? hän kysyi. Olet kotonani Xandriassa, Jade. Voitko hyvin? Tarvitsetko jotakin? nainen touhotti, mutta Jade ei millään saanut päähänsä, kuka kumma se kaunis nainen oikein oli. Hetken hän ajatteli, että tämä oli hänen äitinsä ja melkein alkoi nauraa ilosta. Mutta sitten hän tajusi, ettei kyseessä ollutkaan hänen äitinsä, vaan joku aivan umpiouto ihminen, joka katsoi huolestuneen näköisenä tyttöä. Yhtäkkiä Jade katsoi ympärilleen kauhuissaan. Mitä tapahtui, missä hän oli ja kuka tuo nainen oli? Kuka sinä olet? Jade kysyi naiselta hyvin varovasti ja epäluuloisena. Etkö sinä tunne minua...? nainen kysyi säikähtäneenä, Olen tätisi Laurence. Jadelle naisen nimi ei sanonut mitään, eikä hän myöskään muistanut lainkaan sennimistä naishenkilöä omasta elämästään. Jotenkin hänestä kuitenkin tuntui, että naiseen pystyi luottamaan. Naisen katseessa vain oli jotakin, joka sai tytön luottamaan häneen. Hyvä on, nimesi on siis Laurence, Jade sanoi ja painoi nimen mieleensä. Kyllä, muistatko omaa nimeäsi? Laurence kysyi kasvoillaan taas huolestunut ilme. Hmm... Jade yritti muistella nimeään, muttei pystynyt. En muista sitä. Mikä on nimeni? Jade kysyi lopulta masentuneena. Oliko hän todella unohtanut nimensäkin? Nimesi on Jade. Tai oikeastaan se on Jadelynn, mutta sinua kutsutaan vain Jadeksi. Laurence raapi korvalehteään mietteliäänä. Hmm, emme taida päästä kuninkaalliseen palatsiin, jos sinä olet tässä tilassa. Kuninkaalliseen palatsiin? Totta kai me menemme sinne, ei minua se vaivaa, Jade sanoi. Mutta kerro minulle, miksi me menisimme kuninkaan luokse? Sen onnettomuuden jälkeen, aloin unohtaa asioita. Joka ikinen päivä joku muistoistani leijaili kauas pois. Mutta me todella menimme kuninkaalliseen palatsiin tapaamaan kuningasta. Minä tapasin silloin prinsessa Filian ensimmäisen kerran elämässäni, enkä osannut ajatella, kuinka tärkeä ihminen hänestä kuitenkin tulisi. Minusta hän oli paljon kauniimpi kuin minä, kun taas hän oli selvästi toista mieltä ja se oli varmasti aikamoinen takaisku kuninkaalliselle kruununperijälle, josta tulisi joskus kuningatar. En kuitenkaan koskaan uskonut, millainen häslinki koko hommasta tuli. Varsinkaan, kun otti huomioon, että prinsessa myöhemmin sattui ihastumaan erääseen miespuoliseen henkilöön, joka oli niin tavallinen kuin olla ja voi. Filia, onko täällä palatsissa aina tällaista? Jade kysyi, kun kaksikko istui tylsistyneenä ulkona palatsin puutarhassa ruusupensaiden takana piilossa. Täällä on aina hyvin tylsää. Minä haluaisin asua muualla ja olla vapaa, Filia sanoi. Prinsessan mekko oli hyvin kaunis. Se oli violettia silkkiä, jota koristi vaaleansininen pitsi helmassa ja hihojen suissa. Tytön päässä ei ollut kruunua, mutta kaulassa oli kultainen koru. Mekko oli nilkkoihin saakka pitkä. Mikset sinä vain lähde pois? Jade sanoi kateellisena, kun oli itse unohtanut jo, mistä oli kotoisin. Ja se myös teki tytöstä niin surullisen ja synkkämielisen. En minä voi, kun vartijat lähtevät heti etsimään minua. Minulla ei oikeastaan ole lainkaan intoa olla täällä. Minä en kerrassaan ole edes kiinnostunut kuningattareksi tulemisesta. Ja minut naitetaan jollekin kreiville tai prinssille, jota en edes tunne. Ja tämäkin tapahtuu hyvin pian. Milloin? Jade kysyi heti. Kun täytän 18. Minä en halua naimisiin. Jade, minua inhottaa hovielämä, prinsessa marisi närkästynyt sävy äänessään. Jade huomasi tämän olevan hyvin äkäinen. Oletko koskaan yrittänyt karata? hän kysyi prinsessalta, joka katsoi tyttöön kirkkain, toivosta
palavin, silmin. Mitä, etkö ole muka yrittänyt? Jade kysyi. Prinsessa pudisti päätään. Minä... sanon, että sinä voisit kokeilla sitä. Se saattaisi onnistuakin... Kun sitten auringonlaskun aikaan Jade ja Laurence lähtivät pois kuninkaallisesta palatsista, oli Jade onnistunut saamaan prinsessaan selvästi vakuuttuneeksi siitä, että pakoonlähtö olisi onnistuva suunnitelma. Laurence oli varmasti huomannut sen ilmeen ja hän katsoikin hieman epäillen Jadea, mutta naurahti sitten kun tytön kasvoille ilmestyi tietty syyllinen ilme. Etsiikö ne minut käsiinsä, jos prinsessa karkaa? Jade kysyi. Paha tuota on sanoa, Laurence sanoi. Mutta annan yhden neuvon: älä ikimaailmassa suututa Xandrian kuningasta, koska saat kärsiä niin tehdessäsi. Et kai tarkoita sitä ikivanhaa Kristallitarua, josta monet puhuvat? Se ei ole taru, vaan tosi tarina. Sinä vain olet kuullut sen muunnelman, kun ihmiset eivät voi hyväksyä mitään yliluonnollista, toisin kuin minä. Se taru, josta puhuit, on tapahtunut oikeasti. Tunnetko sinä sen alkuperäisen? Jade kysyi innoissaan. Tunnen kyllä, äitisi kertoi minulle sen. Se oli hyvin kiinnostava, Laurence hymyili. Oliko siinä kauheita mörköjä? Jade kysyi säikkynä. Ei, vaan sota, joka tunnetaan Kristallisotana, Laurence sanoi ja kertoi kertoa Jadelle tarinaa. Se oli paljon jännittävämpi kuin tyttö oli osannut odottaakaan. Lopulta en muistanut mennyttä lainkaan, kunnes pian täytettyäni 14, Xandriaan saapui mies. Mies oli pitkä ja tällä oli pitkät hopeiset hiukset ja merensiniset silmät. Hän tuli Laurencen ja minun luokseni kylään, minä mietin aina kuka hän oikein oli. Kun kysyin sitä Laurencelta, hän sanoi, ettei tiennyt kuka tämä mysteerinen mies oikein oli. En tuolloin tietenkään tiennyt, millainen vaara hänestä myöhemmin minulle tulikaan. Mies kävi luonamme joka päivä, kunnes eräänä päivänä hän toi mukanaan pojan. Tämä oli noin 16-vuotias ja hyvin onnettoman näköinen. Pojalla oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät, ihan kuin minulla. En tiennyt, kuka hän oli. Ajattelin pojan olevan Mysteerimiehen orja tai vähintään palvelija. Poika ei ollut aina miehen mukana, kun hän tuli meille. Mies nimittäin tuli usein yksin, ilman palvelijansa seuraa. Kun tätä oli jatkunut pitemmän aikaa, useita viikkoja itse asiassa, mies ja hänen palvelijansa tulivat yhdessä meille. Olimme tuolloin olleet syömässä päivällistä ja juttelemassa mukavia, kun Mysteerimies tuli sisälle omin avuin. Laurence ei kauhukseni osannut sanoa siihen mitään kieltävää. Hän vain hymyili ja toivotti miehen tervetulleeksi. Minä aloin kokea outoa uhkaavan vaaran tunnetta. Minun täytynee viedä tyttö mukanani, Laurence, Mysteerimies ilmoitti välittömästi. Ääni ei ollut enää ystävällinen ja kiltti, vaan enemmänkin ilkeä. Jade perääntyi samassa poispäin miehestä. Mies katsoi Laurencen kasvoja varsin itsevarmana. Jade tiesi, ettei Laurence luovuttaisi kovin helpolla, mutta tämä oli jotain aivan uutta. Laurence ei kyennyt sanomaan ei tuolle miehelle. Hyvä on, minä haen hänen tavaransa, nainen sanoi ja lähti portaita pitkin yläkertaan Jaden huoneeseen. Ei, minä en lähde minnekään, Jade sanoi miehelle uhitellen. Laurence, et voi vain luovuttaa minua hänelle! Tiedätkö sinä edes hänen nimeään?! Jade-kulta, hän vie sinut turvaan, Laurence sanoi. Hän jatkoi kulkuaan yläkertaan. Jade yritti turhaan estää häntä tekemästä mitään; sen sijaan, että Laurence olisi pysähtynyt, hän käytti jotain magiaa köyttääkseen Jaden läheiseen tuoliin köysin ja kahlein. Tyttö ei voinut uskoa sitä. Laurence oli jonkin voiman vallassa! Oliko tuo salaperäinen mies saanut tämän aikaan? Hei, sinä kuka oletkin, mitä sinä teit Laurencelle?! Jade ärjyi raivoissaan, yrittäen rimpuilla irti tuolista, onnistumatta. Hän tunsi köysien kiristyvän joka kerta vain tiukemmalle, kun tyttö yritti päästä irti. Enpä mitään ihmeempiä, tyttö, mies sanoi hymyillen häijysti. Ehkä minä vähän kuin komennan häntä telepatialla, paha sanoa. Jade tuijotti uhmakkaasti mieheen, pohtien miten pääsisi pakoon. Ehkä hän saisi tuon onnettoman
näköisen palvelijapojan mukaansa, jos mahdollista? Hän kuitenkin tiesi, että oli oikeastaan aika hyödytöntä yrittää päästä pakoon. Sinä luultavasti taidat lähteä mukaani nyt, pikkutyttö. Älä taistele vastaan, mies sanoi tullessaan lähemmäs tyttöä hymyillen melkein voitonriemuisesti. Minä en ikimaailmassa lähde sinun mukaasi, käppänä! Jätä meidät rauhaan! Jade huusi. Ajattele sitä uudelleen, kun näet Laurencen kuolleena omassa huoneessasi, mies sanoi julmasti Jadelle ja heilautti kättään. Kaikki köydet ja kahleet hävisivät Jaden ympäriltä ja hän kykeni jälleen hengittämään. Hän juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa ja kuinka ollakaan, hän näki Laurencen makaavan kuolleena lattialla. Jade juoksi tämän viereen ja kosketti tämän olkapäätä. Laurence, herää... Nouse ylös!! Jade huusi kyynelten valuessa silmistään. Se mies tappoi hänet... tyttö jatkoi kauhistuneena. Tuon tapahtuman jälkeen lähdin tietenkin alakertaan. Olin kuitenkin varsin kummissani. Minä en nimittäin tuntenut pelkoa, en mitään. Olin kuin tyhjä kuori, sydämetön ihminen, jolla ei ollut tunteita. Olen harvoin tuntenut mitään tällaista, ja tämä on yksi niistä kerroista, jolloin tunsin näin. Joskus myöhemmin toki tämä hullutus päätyi kauhistuttavaan kohtaukseeni, joka melkein vaati henkeni, mutta se on toinen tarina, eikä sillä ole mitään merkitystä tällä hetkellä. Jätin kuitenkin Xandrian taakseni sen jälkeen. En voinut muutakaan. En tiennyt minne se mies ja poika olivat minua viemässä, eivätkä he edes kuulleet kysymyksiäni. Kyllähän poika tietenkin olisi tahtonut kertoa jotakin, mutta mies löi häntä välittömästi kun poika edes yritti puhua minulle. En tiedä vieläkään mitä hän minulle aikoi sanoa, mutta ilmeisesti se oli jonkinlainen varoitus, mutta hän ei koskaan saanut tilaisuutta kertoa sitä. Parin päivän päästä saavuimme Heran kaupunkiin. Illalla mies oli mennyt jonnekin eikä Jade tiennyt minne. Poika oli varmaankin jätetty vahtimaan häntä, mutta eihän Jade minnekään lähtenyt, häntä ei huvittanut lähteä minnekään. Poika katsoi välillä Jadeen kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta Jade ei ymmärtänyt lainkaan sitä. Jade tunsi olevansa kuitenkin erityisen utelias, mutta ei tiennyt miten poika reagoi tai osasiko poika edes puhua? Tyttö ei ollut koskaan kuullut sinisilmäisen pojan puhuvan sille miehelle tai Jadelle halaistua sanakaan. Öh... Mitä sinä haluat sanoa? Jade kysyi lopulta, kun hänen uteliaisuutensa sai hänestä otteen. Poika katsoi tyttöön hetken kuin säikähtäneenä ja huokaisi sitten. Minä.. haluan varoittaa sinua, hän sanoi hiljaa ja katsoi ympärilleen säikähtäneenä ihan kuin se mysteerinen äijä tulisi takaisin milloin hyvänsä ja löisi poikaa uudestaan. Mistä? Jade kysyi hämillään ja uteliaana samaan aikaan. Tuo mies ei ole sitä miltä näyttää. Varo häntä, jos haluat pysyä hengissä, poika sanoi edelleen hiljaa, mutta pelokkaasti. Hyvä on. Mikä sinun nimesi on? Jade katsoi uteliaasti poikaa.... Chri - ei kun tuota, Riku, poika raapi päätään vaivautuneena. Sitten hän jopa hymyili. Siis Riku. Hyvä on. Minä olen Jade, Jade sanoi pirteästi, mutta Jadesta tuntui kuin jokin olisi soinut hänen päänsä sisällä. Mikä se oli? En saisi puhua sinulle, se mies kielsi, mutta en kestä tätä, Riku sanoi. Se mies on hirvittävä. Hän lyö minua aina kun haluan jutella kanssasi. Se on kerrassaan sanoinkuvaamattoman väärin. Olipas tuo pitkä sana, Jade kommentoi pohtien mikä kumma se outo soiva ääni hänen päässään oli ollut. Nyt kun hän katsoi Rikua tarkemmin, poika vaikutti jotenkin tutulta. Jade ei kuitenkaan tiennyt, kuka kumma poika oikeasti oli. Hän kuitenkin jotenkin arveli tietävänsä, että Riku ei ollut se, joka sanoi olevansa.