23. LUKU RITARIRISTI 253. jalkaväkidivisioonaan kuuluneen Jalkaväkirykmentti 473:n miehet eivät yllättyneet lainkaan, kun joukko-osasto vedettiin etulinjasta Olininin lähistöllä ja kiidätettiin kohti Rževiä, jossa se paiskattiin saman tien taisteluun. Vihollinen oli vuoden 1942 elokuun puolivälissä alkanut valmistautua uuteen hyökkäykseen tuhotakseen saksalaisten asemat Volgajoen mutkassa, joka koukkasi syvälle puna-armeijan eturintamaan. Sen jälkeen neuvostoliittolaisten oli tarkoitus tunkeutua 9. armeijan sektorin selustaan, saartaa saksalaiset ja helpottaa Neuvostoliiton 22. ja 41. armeijan painetta jatkamalla hyökkäyksiä idästä. Saksalaiset olivat jo ehtineet tuhota Neuvostoliiton 39. armeijan ja 11. ratsuväkiarmeijakunnan. Alueelle oli ohjattu kolme saksalaista panssaridivisioonaa ja kaksi jalkaväkidivisioonaa kesken matkaa itärintaman eteläsektorille. Samaan aikaan Jalkaväkirykmentti 473 siirrettiin pikapikaa etulinjaan Rževin lähistölle. Se saapui saksalaisten sillanpääasemaan iltapäivällä 11. syyskuuta, jolloin se komennettiin 6. jalkaväkidivisioonan alaisuuteen. Oli syyskuun 14. päivän vastainen yö vuonna 1942. Sieltä sitä taas tullaan, herra yliluutnantti! Yliluutnantti Hörstermann nyökkäsi. Hän siristi silmiään nähdäkseen pimeässä edes jotakin, mutta turhaan. Neuvostotykistön sulkutuli ja sen keskitysten välissä pauhanneet ja ulvoneet Katjuša-raketinheittimet pahamaineiset Stalinin urut piirsivät taivaalle hehkuvia tulivanoja, jotka putosivat saksalaisten asemiin pelottavan metelin saattamina ja repivät maaston hajalle. Hans, tuo oli tähdätty suoraan 3. joukkueen niskaan. Mistä vetoa, ettei ylikersantti Kionkea juuri nyt paljon naurata, huikkasi ryhmänjohtaja, alikersantti Risse. Miksei sinne käsketä lähettiä tarkastamaan tilannetta? Sturm ihmetteli. Tässä rytäkässäkö? Risse vastasi virnuillen. 146
Sturm pian sen jälkeen, kun ritariristi oli ripustettu hänen kaulaansa. Hänellä on vielä yllään veren tahrima takki taistelusta, jonka perusteella kunniamerkki myönnettiin. Tykkituli jatkui ja terässirpaleet viuhuivat ilmassa. Kuudennen jalkaväkidivisioonan alaisuuteen komennetut Jalkaväkirykmentti 473:n miehet olivat kahden päivän ja yön ajan puolustaneet asemiaan ilman toivoakaan unesta tai levosta, sillä vihollisen keskitys jatkui tauotta. Sturmin rykmentti oli saksalaisten sillanpääasemassa Volgan vastarannalla ja 6. komppania oli sijoitettu vasempaan sivustaan juuri sinne, minne neuvostojoukkojen hyökkäys kohdistuisi. Siitä vihollinen yrittäisi murtaa linjat ja panna rykmentin pakettiin selustasta. Kuutoskomppanian miehet sinnittelivät parhaansa mukaan Rževin pohjoisreunalla tiilitehtaan perukoille perustetun sidontapaikan luona, kun vihollistykkien ja -raketinheittimien loppumattomat yhteislaukaukset jyrisivät yläilmoissa. Hitto soikoon, kuulitko tuon? Risse kysyi samalla kun kaukaa kantautui panssarivaunujen moottorien vaimeaa murinaa. Nyt on tosi kyseessä. Tämä on ihan suolesta, vastasi Sturm samalla kun 3. joukkueen ase- 147
mista kuulunut konekivääritulitus kiihtyi entisestään. Miehet erottivat seasta myös käsikranaattien räjähdyksiä. Kolmannen joukkueen asemissa Sandkühler kyyhötti asemissa sen konekiväärin kanssa, jonka Sturm oli luovuttanut hänelle haavoituttuaan vakavasti tammikuussa 1942. Sandkühler oli ollut Sturmin kakkosmies, mutta oli nyt vuorostaan itse ampujana. Lääkintämiehet pujottelivat tykkitulen lomassa hakemaan haavoittuneita poteroista hoidettavaksi. Putoavien kranaattien räjähdykset tärisyttivät tannerta tauotta. Verisen hävityksen keskellä lääkintämiehet ja vain lievästi haavoittuneet tekivät parhaansa pelastaakseen vakavasti haavoittuneita. Haavoittuneiden noutaminen päiväsaikaan kiellettiin rykmentin tasolta. Liikkuminen oli aivan liian vaarallista ja veti heti puoleensa vihollistulta. Ruokaa ja täydennyksiäkin voitiin kuljettaa ainoastaan pimeän turvin. Kolmannen joukkueen konekiväärit jatkoivat tulitustaan ja niiden säksätystä tahditti panssarintorjuntatykkien pauke. Sturm, menkää äkkiä tarkastamaan 3. joukkueen tilanne. Siitä on nyt pakko saada selko, komppanianpäällikkö komensi. Hans Sturm nyökkäsi ääneti ja poistui komentopaikalta taistelutovereiden katsoessa perään huolestuneina. Sturm säntäsi kyyryssä kohti etulinjaa. Metri metriltä taistelun äänet voimistuivat kranaattien iskeytyessä 3. joukkueen asemiin. Oikealla, kahden muun joukkueen suunnalla konekiväärit papattivat raivokkaasti suolatessaan neuvostoarmeijan iskujoukkoja, jotka lähestyivät saksalaisten asemia tykkitulen turvin. Valojuovat valaisivat maiseman muutamaksi sekunniksi Sturmin ohittaessa lievästi haavoittuneita sotilaita, jotka olivat ryömimässä selustan turvaan. Vakavammin haavoittuneet huusivat apua. Sturm lupasi muutamalle palata auttamaan, mutta ensin oli käsky täytettävänä. Lopulta Sturm pääsi 3. joukkueen asemiin ja hyppäsi lähimpään poteroon. Missä ylikersantti Kionke on? hän karjaisi, mutta poteron miehet olivat lyyhistyneet kuolleina tuhoutuneen konekiväärinsä taakse. Valojuovaluotien loisteessa Sturm erotti vasemmalla etenevät neuvostosotilaat, jotka olivat jo tunkeutuneet joukkueen asemiin ja jatkoivat varovaisesti eteenpäin. Konekivääri alkoi laulaa vähän matkan päässä Sturmista, joka vaistosi, että aseen takana oli pakko olla Sandkühler. Ampumapaikka, jossa oli 148
hyvä ampuma-ala mutta heikosti suojaa ja joka oli päivänvalossa vaarallisen avoin, oli juuri sellainen, jonka Sandkühler itselleen valitsisi. Lopulta Sturm pääsi komentopaikalle ja heittäytyi sisään suoraan ylikersantti Kionken viereen. Kionken vasen käsivarsi oli murskana, mutta siitä huolimatta hän valmisteli pientä miesjoukkoa vastahyökkäykseen. Venäläiset ovat tunkeutuneet asemiin, eikä taistelukelpoisia miehiä ole enää kuin kahdeksan, Kionke ilmoitti tuskasta irvistäen kasvot veren ja mullan tahrimina. Hiton paha tilanne, Sturm vastasi. Onko Sandkühler vielä omassa asemassaan? Hän tulitti vielä hetki sitten, mutta vaikuttaa nyt lopettaneen, kuului vastaus. Sturm tiesi, että hänen oli pakko jäädä auttamaan, vaikka olikin saanut käskyn palata antamaan tilannekatsauksen. Hän hivuttautui kohti Sandkühlerin asemaa ja kuuli vasemmalta vihollissotilaiden huutoja kranaatin räjähtäessä. Sturm oli juuri ehtinyt heittäytyä pieneen pommikuoppaan, kun sirpale upposi oikean käsivarren lihakseen. Kranaatteja putoili myös Sandkühlerin aseman tuntumaan. Poteroon vihdoin päästyään Sturm näki Sandkühlerin ja tämän takana kakkosmies Löfflerin. Sandkühler oli kuollut ja Löfflerin toinen jalka oli pahasti silpoutunut. Sturm ei ehtinyt hoitaa haavoja, kun Löffler lysähti kasaan. Kaksi hyvää toveria, joista toinen oli Sturmin paras ystävä, makasi päällekkäin kuolleina poteron pohjalla. Luodit viuhuivat ilmassa hädin tuskin Sturmin pään ylitse. Hän uhrasi alkuperäiselle tehtävälleen vain hetkisen, kun raivo ja katkeruus alkoivat kummuta syvältä sisimmästä. Konekivääriä ei käyttänyt kukaan, joten Sturm astui sen taakse ja ampui sarjan kohti etenevää vihollista, jonka huudot voimistuivat hetki hetkeltä. Patruunavyö tyhjeni nopeasti. Sturm etsi vaistomaisesti ympäriltään kranaatteja ja löysikin muutaman auki ruuvattuina ja sytytinlangat valmiina. Kolme, neljä, viisi kranaattia lensi kaaressa vihollisen suuntaan. Sturm hyödynsi kranaattien tarjoamia sekunteja, syötti konekivääriin uuden patruunavyön ja alkoi nopeasti tulittaa samaan suuntaan. Sturmin MG 34 -kiväärin luodit syöksyivät kohti vihollista. Se oli riskialtista, sillä Sturm näki neuvostosotilaiden saavan tulta niskaansa molemmilta puolilta. Toisin sanoen Sturm saattoi osua toiselta puolelta ampuneisiin saksalaisiinkin. Konekiväärin ääni ja yllättäen ilmestyneet tappavat käsikranaatit saivat 149
vihollisen väkisinkin kiinnittämään huomionsa Sturmin asemaan. Venäläiset, jotka olivat jo ehtineet luulla päässeensä niskan päälle neutraloituaan vihollisasemat, lähtivät raivokkaasti uuteen hyökkäykseen. Uraa-huudot kylmäsivät Sturmin selkäpiitä. Etummaiset neuvostosotilaat olivat enää 50 metrin päässä Sturmin asemasta. Hän jatkoi tulittamista, ja valojuovaluodit paljastivat vihollisen jatkavan etenemistä järisyttävistä tappioista huolimatta. Patruunavyö soljui konekiväärin perässä, mutta sitten tuli toppi. Sturm tarkasti vyön ja huomasi hylsyn jumiutuneen. Kaikeksi onneksi MG 34 -konekiväärin piippu oli sellaisissa tilanteissa helppo vaihtaa, ja taitavana konekivääriampujana Sturm kiinnittikin aseeseensa uuden piipun alta aikayksikön. Hän tarttui ammuslaatikkoon ja ryntäsi toiseen poteroon luotien viuhuessa ympärillä. Vihollissotilaat veivät hyökkäyksensä loppuun. Vain 30 40 metrin päähän Sturmin asemasta ilmestyi tiivis ruskeapukuisten hahmojen aalto. Sturmin konekiväärin raivokas tulitus niitti sotilaita kumoon laumoittain, mutta ei aikaakaan kun hänen oma asemansa joutui raskaan tulituksen kohteeksi. Vihollinen oli päättänyt tuhota häiritsevän konekivääripesäkkeen. Sen jälkeen hyökkäyksen onnistumismahdollisuuksien tiedettiin paraneva huomattavasti. Sturm tiesi, että raskaan tulituksen silmässä oli vain ajan kysymys ennen kuin häneen osuisi. Käsikranaatteja alkoi putoilla lähelle, mutta niihin ei enää ehtinyt kiinnittää huomiota oli pakko jatkaa tulitusta. Taas jumi! Nyt vuorossa oli ulosvetäjän kynsi. Hänen oli pakko rynnätä takaisin edelliseen asemaan hakemaan varaosa, jota Sandkühler oli varmasti kantanut konekiväärimiehen pussissaan. Perille päästyään hän äkkäsi Sandkühlerin ruumiin vieressä repun, joka piti sisällään elintärkeän osasen. Viime tingassa ylikersantti Kionke hyppäsi kahden alaisensa kanssa poteroon antamaan suojatulta kiväärillä ja konepistoolilla, kun Sturm korjasi asettaan. Sturm avasi taas kerran tulen samalla kun neuvostosotilaat lähtivät taas uuteen hyökkäykseen, nyt kolmen T-34-panssarivaunun tukemana. Yhtäkkiä yksi vaunuista räjähti kappaleiksi panssarintorjuntatykin täysosumasta ja toisenkin vaunun liike pysähtyi telaketjun irtoamiseen. Kolmas vaunu vetäytyi taistelusta. Alkuvaiheessa panssarituen rohkaisemat neuvostosotilaat menettivät hieman puhtiaan ja jatkoivat hyökkäystä epäröiden. Vaikutti kuitenkin siltä, että puna-armeijan ratkaiseva murtau- 150
tuminen saksalaisten asemiin oli onnistumassa ja helpottamassa 3. joukkueen asemiin tunkeutuneiden sotilaiden tilannetta. Vaurioitunut T-34 ei päässyt liikkumaan, mutta pystyi edelleen käyttämään tykkiään. Yhtäkkiä sen torni kääntyi ja putki laskeutui osoittamaan suoraan Sturmin asemaan. Kranaatti sujahti ohi ja iskeytyi selän takana maahan. Sturm ei aikaillut, vaan vaihtoi paikkaa ja kylvi sieltä konekiväärillään tappavaa tulta joka suuntaan. Neuvostosotilaat hakivat suojaa jopa kaatuneiden tovereidensa alta. Sturm näki, kuinka upseerit ryömivät maassa mahdollisimman huomaamatta ja ajoivat alaisiaan aseella uhaten eteenpäin. Aamu alkoi jo sarastaa, kun Sturm avasi taas tulen vaihdettuaan aseeseen täyden patruunavyön. Luodit niittivät hyökkääjiä kumoon, mutta Sturmille ei jäänyt aikaa pohtia säälimättömän taistelun suurempaa merkitystä. Juuri kun hän oli tarkistamassa ammustilannetta ja valmistelemassa asetta uutta hyökkäysaaltoa vastaan, aivan hänen selkänsä taakse putosi sirpalekranaatti. Sturm kuuli korvia huumaavan räjähdyksen, kun sirpaleet ujelsivat ilmassa suoraan kohti. Silmien välissä tuntui polttavaa kipua ja myös olkapäähän ja kämmeneen oli osunut. Paineaalto riepotteli tajunnan rajamaille nopeasti vaipuneen miehen poteron pohjalle. Sturm virkosi kovaäänisiin uraa-huutoihin. Hän oli tuskissaan eikä nähnyt mitään. Käsillään tunnustellen hän löysi takaansa konekiväärin, joka vaikutti säilyneen ehjänä. Sturm veti perän olkapäätään vasten, hapuili sormellaan liipaisinta ja tähtäsi sinne, mistä hyökkääjien huudot kuulostivat kajahtelevan. Hän onnistui sokaistuneenakin ja pelkältä näppituntumalta syöttämään uuden patruunavyön aseeseen ja jatkoi vihollisen suolaamista. Lopulta neuvostosotilaat keskeyttivät hyökkäyksensä ja lähtivät pakenemaan, kun saksalaisten naapurikomppanioiden vahvistukset ja Sturmin oman komppanian kaksi muuta joukkuetta saapuivat vihdoin hätiin. Sturm oli kuin ihmeen kaupalla lähes omin neuvoin onnistunut torjumaan neuvostojoukkojen läpimurron. Itse hän oli keskittynyt ainoastaan parhaan ystävänsä auttamiseen, mutta oli siinä sivussa ajautunut ratkaisutaistelun ytimeen. Jos hän olikin jättänyt viemästä tilannetietoa komppanialleen, hän oli yhtä kaikki pelastanut päivän. Haavoittuneita pelastaessaan yliluutnantti Hörstermann, ylikersantti Kionke ja lääkintämiehet saapuivat sanoinkuvaamattoman verilöylyn näyttämölle. Sandkühler ja Löffler lojuivat hengettöminä poterossa, jonka ympärillä lojui lukematon määrä maahan lyyhistyneitä vihollisia. 151
Kun komppanianpäällikön selonteko oli kantautunut rykmentinkomentajan ja 6. divisioonan komentajan, kenraali Groβmannin korviin, nämä tulivat käymään Sturmin taistelupaikalla ja näkivät omin silmin saavutuksen merkityksen. Rykmentinkomentaja, everstiluutnantti Schmidt lausui ääneen kaikkien ajatukset. Sturm esti vihollista murtamasta linjoja ja saartamasta koko rykmenttiä. Siitä hyvästä hän on ansainnut korkeimman mahdollisen kunniamerkin, herra kenraali. Sen hän kyllä saa, Schmidt, sen minä takaan, kenraali vakuutteli. 152