Pasi Hujasen lähetysrengas Kirje 7/2015, 22.08.2015 c/o Pasi Hujanen, SLEY, PL 184, 00181 Helsinki Tämän renkaan yhdyshenkilönä toimii Pasi Hujanen, osoite: Sley, PL 184, 00181 Helsinki. Hänelle tulee ilmoittaa osoitteenmuutokset jne. Pankkisiirron viitenumero pysyy koko ajan samana, eli voit käyttää samaa pankkisiirtoa useamman kerran, jos maksat esimerkiksi automaatilla tai internetin kautta. Mikäli tarvitset viitenumeroa, ota yhteys Anna Poukkaan, puh. 09-251 390. Uudenmallisten yhteiseurooppalaisten tilinumeroiden mukaan Sleyn lahjoitustilin muoto on: IBAN: FI13 8000 1500 7791 95 BIC:DABAFIHH Lähetyskannatus Pasi Hujasen työn tukemiseksi Sleyn tilille IBAN: FI13 8000 1500 7791 95 - tiedonannolla Pasi Hujasen lähetysrengas ja oma seurakuntasi tai - Pasi Hujasen yleisviitenumerolla 10078 89200 30001 01518 tai - henkilökohtaisella viitenumerolla, jolloin kannatuksesi näkyy automaattisesti myös seurakuntasi lähetyskannatuksena. Henkilökohtaisen viitenumeron saat Sleyn toimistosta Anna Poukalta puh. 09 251 39 220 tai sähköpostitse anna.poukka@sley.fi Mikäli haluat renkaan jäseneksi, ota yhteys Pasi Hujaseen, tiedot yllä. Mikäli taas haluat avustaa diakoniatyötä, on vuonna 2015:kin koko vuoden kestävä keräys diakonia-avun saamiseksi Inkerin kirkon seurakuntiin. Jos haluat antaa lahjasi tähän tarkoitukseen, käytä tiliä: IBAN: FI13 8000 1500 7791 95 viite 10078 89200 30010 04517 Poliisihallituksen 13.1.2015 myöntämän keräysluvan POL-2014-12480 mukaisesti Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry voi kerätä varoja 13.1.2015-31.12.2016 koko Suomessa Ahvenanmaata lukuun ottamatta julistus-, opetus- ja diakoniatyöhön kotimaassa sekä yhdistyksen lähetyskohteissa ulkomailla. Käytä viitettä, se takaa, että raha menee oikeaan kohteeseen, lisäksi se vähentää työtä ja kuluja Sleyn Keskustoimistolla. Terveisin Pasi Hujanen Edellisen kirjeen jälkeen tapahtunutta 1. Erikoisia erikoistarjouksia Ajoin kerran Pietarissa kadulla, jolla oli kahdeksan suurta ulkomainosta. Laskin, moniko niistä mainosti asuntoja. Kahdeksan. Rakennusliikkeet ovat keksineet mitä erikoisimpia houkuttimia: Asunnon ostajalle keittiö ilmaiseksi (voi tarkoittaa sitä, että saa keittiön kalusteet ilmaiseksi, ne eivät yleensä kuulu asunnon hintaan), Kolmas kerros puoleen hintaan jne. jne. Asuntojen hinnat ovat laskeneet Pietarissa tänä vuonna noin 15 % ja ennustetaan, että syksyllä ne laskevat vielä reippaasti. Kun katsoi vuosi sitten uusien rakennettavien talojen määrää, yksinkertainenkin ihminen tajusi, että kaikille ei voi löytyä ostajia nyt talousvaikeudet ovat pahentaneet rakentajien ongelmia.
2. Ihmisiä katoaa Tilastojen mukaan Venäjällä katoaa jäljettömiin noin 50000 ihmistä vuodessa siis noin koko Hyvinkään asukasluku. Osan syö karhut, osa menee laittomasti ulkomaille jne. Melkoinen joukko joka tapauksessa. 3. Lisää kirkkoja Venäjällä on keskimäärin yksi kirkko 11200 asukasta kohden. Monilla kylillä on vastarakennettu kirkko. Esimerkiksi Säkkijärvellä on tien vieressä pieni kirkko. Varmasti kylän ensimmäinen ortodoksikirkko Suomeen kuuluessa alue oli osa Ylämaata. Moskovaan pitäisi rakentaa 591 uutta kirkkoa, että päästäisiin keskiarvoon. Kaupunki on antanut uusia kirkkoja varten 143 tonttia. Varsinkin silloin, jos kirkko pienentää puistoa, paikalliset asukkaat nousevat helposti vastustamaan sitä. Tyhjiä tontteja on vaikea löytää suurista, täyteen rakennetuista kaupungeista siksi usein puistosta lohkaistaan pala. Se taas ei miellytä paikallisia asukkaita. Suomessa kirkkoja lienee suunnilleen saman verran asukaslukuun verrattuna. 4. Kyläkierrokset muuttuivat Tuutarin seurakunnassa on ollut vain muutama vanhus, joita olen käynyt katsomassa. Viime aikoina heitä on ollut kolme. Kun heinäkuussa lähdin katsomaan heitä, sain kuulla, että yksi heistä oli kuollut aika pian viime käyntini jälkeen; toinen oli sairaalassa josta tuskin palaa, hän oli hyvin huonossa kunnossa, kun kävin häntä viimeksi katsomassa. Eli jäljelle jäi vain yksi. Sovin Skuoritsan diakoniaryhmän kanssa, että käyn yksin katsomassa kolmea Skuoritsan seurakunnan jäsentä, jotka asuvat lähellä Tuutarin kirkkoa. Turha ajaa ensin Skuoritsaan, sitten käytännössä sama tie takaisin ja sitten viedä diakoniryhmäläiset takaisin Skuoritsaan ja sitten takaisin Tuutarin kirkolle. Näin Tuutarin kierrokseen kuuluu nyt neljä paikkaa. Kun laskeuduin lomallani Nizzan lentokentälle, Fjodor Tulynin soitti ja kysyi, pääsenkö erään Puškinin seurakuntalaisen hautajaisiin. En päässyt, kun loma oli juuri alkanut. Hiljalleen kylät tyhjenevät tuollakin kylällä oli viitisentoista vuotta sitten puolentusinaa Puškinin seurakuntalaista. Nyt ei ole enää ketään. 5. Vähimmäispalkka nousi tai sitten ei Pietarin vähimmäispalkka nousi 15.8. alkaen 16.5 % eli on nyt 11000 ruplaa (noin 150 euroa). On vaikea sanoa, paljonko vuoden alusta lähtien on ollut inflaatiota silloin oli edellinen korotus. Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa sanottiin, että Viron keskipalkka on 849 euroa, Puolan 725 euroa ja Unkarin 575 euroa. Virossa vain 10 % ansaitsee vähemmän kuin 351 euroa. Viron ja Venäjän hintatasoissa ei ole kovin suurta eroa. Asumisessa varmaan on eroja, mutta kaupoissa hinnat ovat aika samat. 6. Monokaupungeilla vaikeuksia Monokaupunki ei tarkoita kaupunkia, jossa tehdään hiihtokenkiä, vaan kaupunkia, joka on riippuvainen yhdestä tehtaasta. Kun amerikkalainen paperifirma osti Svetogorskin paperitehtaan, ei se ymmärtänyt, että samalla se sai koko kaupungin lämpöjärjestelmän, päiväkoteja jne. Monessa kaupungissa iso tehdas vastaa myös asuntojen lämmityksestä. Jos tehtaalla menee huonosti, se voi jopa mennä konkurssiin. Kuka silloin lämmittää talot? Monokaupunkeja on Venäjällä tällä hetkellä 319 ja moni niistä on vaikeuksissa, koska tehdas tekee jotain, mitä määrättiin Neuvostoliiton aikana ja jolle ei välttämättä ole nyt ostajia. Pääministeri Dmitri Medvedev sanoi, että vain 79 on taloudellisesti kestävällä pohjalla eikä valtiolla ole rahaa pelastaa muita. Suomessa vastaavia ongelmia on ollut monella paperiteollisuuspaikkakunnalla esimerkiksi syntymäkaupungissani Imatralla ja viimeisenä Salossa, kun matkapuhelinten valmistus loppui. Allah = Jumala Nizzan lentokentällä Finnairin lentokoneen vieressä oli saudi-arabialaisen lentoyhtiön kone, jossa luki God bless you ja päällä varmaan sama arabiaksi.
Muslimilähetyksen suuri kysymys on, voidaanko kristittyjen Jumalaa kutsua nimellä Allah. Kumpaakin kantaa on: toiset sanovat, että muslimi ei voi hyväksyä kuin Allahin jumalan-nimeksi; toiset sanovat, että asia menee sekaiseksi, jos käytetään samaa nimeä. Ikävä kyllä on niitäkin jopa eräs suomalainen Ranskassa työskennellyt lähetystyöntekijä jotka ajattelevat, että Allah on sama kuin kristittyjen Jumala. Muslimeista tuskin kukaan ajattelee niin. Venäjällä ei juuri tehdä muslimilähetystyötä, mutta esimerkiksi Pietarissa on paljon Kaukasukselta tulleita vierastyöläisiä, jotka ovat käytännössä luopuneet islamista heitä näkee kaupoissa ostamassa olutta ja votkaa, joka on muslimille ehdottomasti kielletty. Osa näistä vierastyöläisistä tulee maista, joissa jopa Raamatun omistaminen on lailla kielletty eivätkä kristityt voi kokoontua kuin kirkoissa, joita ei ole kuin muutama. Eli he tulevat todella suljetuista maista. Tässä kohden tarvitaan viisautta: kuinka kertoa heille evankeliumi niin, että ei synny jännitteitä jos alkaa tulla uskonsotia, valtio pian lopettaa ne, koska ei halua levottomuuksia. Myötätuntoahdistus En päässyt Sastamalan Evankeliumijuhlille. Kuuntelin juhlat CD-levyiltä. Annukka Häkämies puhui myötätuntoahdistuksesta joka on yksi uusi ahdistuksen muoto. Lähetyskentällä tämä on vaikea kysymys. Monta kertaa esimerkiksi nyt Etelä-Sudanissa ihmiset elävät oloissa, joita me emme voi edes kuvitella. Kyllä Venäjän syrjäkylilläkin edelleen näkee surkeita elämänkohtaloita. Ikävä kyllä osa vanhuksista ei halua lähteä kirkon vanhainkotiin Tahdon kuolla kotona. Muistan, kuinka eräs Venäjän-lähetti kertoi, että hän ei halua ystävystyä kenenkään paikallisen kanssa, koska silloin tuo ystävä ostaa hänelle kalliita syntymäpäivälahjoja jne., joihin hänellä ei olisi varaa. Mutta on mahdoton voittaa ihmisten luottamusta, jos haluaa pysyä kaukana heistä. Toisaalta näkee monta kertaa varsinkin aikaisemmin, kun elämä oli köyhempää että suomalaisten kanssa haluttiin ystävystyä lähinnä siksi, että heiltä saisi materiaalista apua. Suo siellä, vetelä täällä sanoo sananlasku. Mutta jos sodassa jopa panssarivaunuilla ajettiin suon yli, uskon, että ihmisetkin voivat löytää oikean tien. Vaikka se välillä toisi myötätuntoahdistustakin. Propaganda menee perille Suurin yllätys minulle Ukrainan kriisin aikana on ollut, kuinka hyvin Venäjän propaganda uppoaa venäläisiin. Valtaosa seurakuntalaisista ottaa televisiossa nähdyn ja kuullun täytenä totuutena. Venäjällä televisio on käytännössä valtaapitävien hallinnassa ja se on valtaosalle ihmisiä tärkein joskus jopa ainoa uutisten lähde. Inkerin kirkko on antanut työntekijöilleen kehotuksen välttää politiikasta puhumista. Joskus seurakuntalaiset nostavat esiin Ukrainan tilanteen, mutta ei siihen halua ottaa kantaa, kun pian kerrotaan, kuinka Ukrainan armeija ristiinnaulitsi 3-vuotiaan pojan jne. Televisiossa on kerrottu mitä hurjimpia juttuja siitä, mitä itäisessä Ukrainassa on tapahtunut. Se, miksi ihmettelen tilannetta, on se, että vähänkään vanhempien venäläisten pitäisi muistaa neuvostoajan propaganda. K-kaupan Väiski oli vakooja, joka esiintyi jossain teatterissa, johon oli raahattu valtava määrä ruokaa neuvostokansalaisten hämäämiseksi. Jos joku pääsi käymään Suomeen ja omin silmin näkemään, että kaupoissa todella oli tavaraa, selitys oli: Onhan sitä, kun kansa on niin köyhää, ettei se voi ostaa mitään! Jokainen tiesi, että Pravda (venäjäksi Totuus) ei kertonut totuutta.
Käydessäni 1990-luvulla Ruotsissa tapaamassa siellä asuvia suomalaisia ja inkeriläisiä, Eino Steenari inkeriläinen pakolainen kertoi, kuinka hänen lähellä Pietaria asuva tuttavansa tuli käymään Ruotsissa. Kun he menivät tavarataloon, mies rupesi itkemään. Eino kysyi, mikä oli hätänä. Mikä teitä vaivaa? Miksette te ette osta? Eino sanoi, että koko ajanhan ihmiset ostavat. Miksette te osta? Hyllythän ovat täynnä tavaraa! Eino yritti selittää, että jos joku tavara loppuisikin, huomenna sitä taas olisi. Ei sitä voi tietää! Miksette te osta? Itkien mies lähti kaupasta ja ihmetteli ruotsalaisten hulluutta. Kuten aikaisemmin kerroin, luin Leningradin piirityksestä kertovan Lena Muhinan kirjan Piirityspäiväkirja. 25.6.1941: Tietotoimistosta lähetetään uusi tiedonanto joka aamu kuudelta: Rintamalla käydään jatkuvasti kiivaita taisteluita. Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa. Fasistien tykistö on pystytetty romanialaissotilaiden selustaan. Vihollissotilaat antautuvat sotavangeiksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Saksan taloudellinen tilanne heikkenee päivä päivältä. Turvatakseen armeijansa ja kotirintamansa teollisuuden edes jotenkuten fasistit ryöstävät miehittämistään maista viimeisetkin ruokavarastot. Vaikka heidän armeijansa olisi monin verroin paremmin aseistettu kuin meidän, me voittaisimme kuitenkin, sillä fasistien armeijalta puuttuu yhtenäisyys. Heidän sotilaansa ajetaan väkivalloin taisteluun. Sotilaat ovat väsyneitä. Sotilaat ovat huolissaan omaisistaan. Sotilaat eivät halua sotia Neuvostoliittoa vastaan. Kun kaksi uutta ja lento-ominaisuuksiltaan yhdenvertaista lentokonetta kohtaa, taistelun voittaa aina se, jota ohjaa meidän lentäjämme. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että vihollislentäjän äärimmilleen rasitetut hermot pettävät ensimmäisenä, ja silmänräpäyskin riittää kohottamaan ilmojen isännäksi sen koneen, jossa on lujahermoinen lentäjä Tammikuussa 1942 (Leningrad oli jo piiritetty): Rintamalla kaikki on ennallaan. Joukkomme etenevät ja tuhoavat saksalaisia joka askeleella. Perääntyvät saksalaiset tekevät kaikesta asumatonta autiomaata. Kaikki hajotetaan, poltetaan ja tuhotaan. Puna-armeija käytti poltetun maan taktiikkaa joka aiheuttikin suuria ongelmia Saksan armeijan huollolle, kun kaikki piti tuoda kaukaa junilla. Kirjasta välittyy selvä kuva, että ei edes teinityttö uskonut propagandaan: jos me kerran olemme vahvempia, miksi Leningrad on piiritetty ja saamme leipää parisataa grammaa päivässä. Suomi ratkaisi sodan Voitonpäivän aikaan oli vanha ongelma : minullekin tarjottiin puna-oranssia Georgin/Yrjön-nauhaa josta (vasta) vuonna 2005 tuli Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa saaman voiton symboli. Joillekin seurakuntalaisille sanoin, että ei ole oikein laittaa nauhaa minun autooni me suomalaisethan olimme siellä rintaman toisella puolella. Mutta itse asiassa Suomi vaikutti merkittävästi sodan lopputulokseen. Talvisodassa Stalinille paljastui, että Puna-armeijan tilanne on huono. Useita vankileirille heitettyjä korkeita upseereita otettiin takaisin armeijaan teloitetut eivät tietysti voineet palata. Jäi vuoden verran aikaa varustautua Saksan hyökkäykseen tajuten, että mitään paraatimarssia Berliiniin ei tule. Toinen seikka oli se, että marsalkka Mannerheim ei suostunut katkaisemaan Muurmannin rataa. Sitä kautta tuotiin Neuvostoliittoon valtavat määrät sotatarvikkeita Yhdysvalloista. Jos ne olisi pitänyt tuoda Siperian halki, se olisi ollut paljon hitaampaa. Nykyvenäläisessä historiankirjoituksessa väheksytään länsivaltojen sotilasapua, mutta todellisuudessa se oli elintärkeää Puna-armeijalle. Kirja(kaupa)t katoavat Luin The Moscow Times -lehdestä artikkelin, jonka mukaan Moskovassa noin 12 miljoonaa asukasta on vain 226 kirjakauppaa, kun niitä viisi kertaa pienemmässä Pariisissa on noin 700.
Venäjällä kirjakauppojen määrä on vähentynyt 30 vuodessa 8500:sta 1500:aan. Antikvaarisia kirjakauppojakaan ei ole entiseen malliin Moskovassa kuulemma vain kuusi kun niitä on Pariisissa noin 7000 eli kymmenen kertaa enemmän kuin uusien kirjojen kauppoja. Venäjällä on vain 10-12 ihmistä, jotka ovat täysipäiväisiä kirjailijoita varmaan Suomessakin on enemmän. Yli puolesta kirjoja otetaan alle tuhannen painos. Kun kirjan keskihinta on noin 5 euroa, ei kirjoittamalla rikastu, vaikka venäjä kielialueena on parikymmentä kertaa suomen kokoinen. Kyllähän Suomessakin paperikirjojen suosio on vähentynyt. Venäjällä ihmiset lukevat kirjoja tietokoneelta yms. Kristillinen usko on kirjauskonto. Kuinka Raamattu tulee ihmisille tutuksi, jos kirjoja ei enää lueta? Puškinin edellinen kirkkoherra oli innokas internetin käyttäjä. Kysyin häneltä, kuinka moni ihminen oli tullut kirkkoon internetin kautta. Yksi oli vastaus. Itse epäilen vahvasti, että elektronisessa maailmassa kirkon sanoma hukkuu. Miten saavuttaa ne, jotka eivät enää lue kirjoja tai lehtiä? Erikoista siivousta Asun Tuutarin kirkolla, jonka historia on aika erikoinen. Talo ostettiin, kun edellinen omistaja ei saanut sitä valmiiksi ja joutui myymään sen. Silloin siinä oli kolme kerrosta, mutta ylin kerros purettiin ja myöhemmin varsinainen kirkkosali rakennettiin vanhan rakennuksen jatkoksi. Rakennustöitä tekivät venäläiset rakennusmiehet, joilla piti olla eräs suomalainen valvojana. Valvonta oli heikkoa, esimerkiksi seinät muurattiin niin vinoon, että osa niistä oli pakko purkaa eikä nykyäänkään kaikkien seinien kunto ole sitä, mitä pitäisi. Huoneeni on siitä hyvä, että siihen kuuluu WC. Ennen kirkkosalin valmistumista huone oli keittiö. Kun kirkkosali valmistui, keittiö siirtyi alakertaan. Minua on jo pitkään vaivannut WC:n lattian laattojen huono ulkoasu. Vika on kuitenkin sellainen, että koko lattia pitäisi purkaa ja tehdä uudelleen: laatat eivät ole suorassa, vaan mikä mihinkin päin kallellaan. Päätin kuitenkin siivota ja otin hiomakoneen ja hioin pahimmat epätasaisuudet laattojen saumoista pois. Saumauslaastia oli läiskitty vähän miten sattuu. Pesin myös viitisentoista kirkon mattoa painepesurilla. Laskin, että vielä parikymmentä pitää pestä. Onneksi painepesurilla työ käy helposti. Heinäkuussa ongelmana oli kuivuminen, nyt sääennuste lupailee aurinkoista ja lämmintä eli jatkan työtä ensi viikolla. Olen asunut kirkolla kymmenisen vuotta eikä sinä aikana yhtään mattoa ole pesty. Inkerin kirkossa papin työ on hieman laaja-alaisempaa kuin Suomessa. Siirrot Suomeen ja Siperiaan Inkerin historiaa, osa 3 1930-luvulla inkeriläisiä siirrettiin mm. Kuolan niemimaalle, Hiipinään ja Kazakstaniin. Eniten on puhuttu Siperiaan siirretyistä, jonne inkeriläisiä siirrettiin myös sodan aikana. Hyvän kuvan saa lukemalla Lyyli Ronkosen kirjan Ilon ja itkun Inkeri tai Maria Kajavan muistelmat. Sodan jälkeen valtaosa Suomesta palautetuista noin 55000 inkeriläisestä sijoitettiin Neuvostoliiton Euroopan-puoleisille alueille ei suinkaan säälistä, vaan siksi, että ne olivat pahiten sodassa kärsineet alueet ja monin paikoin asukkaita oli hyvin vähän. Eräs inkeriläinen sanoi, että kun he tulivat karkotuspaikkaan, he keittivät ruokaa ruohonjuurista, edes ruohoa ei ollut.
Leningradin piiritykseen jääneet inkeriläiset ja saksalaiset siirrettiin Laatokan yli mennyttä Elämän tietä pois kaupungista ja alkoi matka kohti Siperiaa ja muita karkotuspaikkoja. Moni kuoli matkalla ja ruumis heitettiin junasta, kun se pysähtyi jollekin asemalle. Inkeriläiset puhuvat, että Stalin antoi karkotusmääräyksen Marian-päivänä 25.3.1942, mutta joissakin lähteissä sanotaan siirtojen alkaneen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Ikävä kyllä Saksan sotilashallinto ei ollut kovin suopea inkeriläisiä kohtaan vaikka kyse oli tavallaan liittolaiskansasta. Monet inkeriläiset ovat kertoneet, kuinka heitä laitettiin vuosina 1941-1943 rakentamaan teitä tukeista Pietarin ympäristö on soista eivätkä tiet kestäneet tankkeja ja muuta raskasta sotilasliikennettä. Pian kuitenkin huomattiin, että sotilashallinto ei pystynyt huolehtimaan alueen siviileistä. Kun Suomi samaan aikaan tarvitsi työvoimaa, päätettiin lähettää inkeriläiset Suomeen. Aluksi siirtyminen oli vapaaehtoista, mutta kun Leningradin piiritys murtui tammikuun lopulla 1944, loput inkeriläiset siirrettiin pakolla rintaman alkaessa siirtyä kohti länttä. Vuosina 1943-1944 Suomeen siirrettiin noin 63000 inkeriläistä. Saksa on maksanut korvauksia niille, jotka olivat Virossa Klogan leirillä odottamassa Suomeen pääsyä Suomi ei ole korvauksista puhunut; ellei paluumuuttoa ajatella sellaiseksi. Laivat Suomeen lähtivät Paldiskista, suurin osa meni Hankoon, mutta myös Turkuun ja Raumalle. Töissä inkeriläiset olivat lähinnä maataloissa, joista miehet olivat rintamalla. Moni inkeriläinen muistelee kiitollisena Suomen aikaa, mutta joskus kohtelu oli huonoa. Moni inkeriläinen kävi 1990-luvulla katsomassa sodanaikaisia isäntiään. Noin 55000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, osa varsinkin ne, jotka olivat olleet joko Saksan tai Suomen armeijassa pakeni Ruotsiin, mutta mentiin aina Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan astikin. Kun kysyin eräältä Puškinin seurakuntalaiselta, miksi te palasitte, kyllähän te jo tiesitte, että ei Stalinin lupauksiin voi luottaa. Veli oli Puna-armeijassa. Halusimme saada perheen kokoon! Veljestä saatiin vain yksi sana: Kadonnut. Sodan jälkeen oli ns. 101 kilometrin laki: saksalais- ja suomalaistaustaiset eivät saaneet asua sataa kilometriä lähempänä Moskovan ja Pietarin keskustaa. Sen sisään jäi käytännössä koko perinteinen Inkeri. Vain jos joku perheenjäsen oli ollut Puna-armeijassa, saattoi saada luvan palata kotikylään. Muut joutuivat Pskovin, Novgorodin, Jaroslavin, Tverin ja Velikije Lukin alueille. Pian monet siirtyivät luvatta Viroon moni oli sodan aikana asunut siellä. Jos jäi kiinni, määrättiin palaamaan 24 tunnissa sinne, mistä oli tullut. 1940-luvun lopulla vuoden ajan inkeriläisiä värvättiin Karjalaan, jossa oli kova työvoimapula. Mutta sitten tuollainen katsottiin vääräksi nationalismiksi ja tasavallan johtaja erotettiin ja muutto pysäytettiin. Karjalasta tuli kuitenkin merkittävä inkeriläiskeskus, sinne saatiin myös ensimmäinen sodanjälkeinen seurakunta Petroskoihin vuonna 1969. Stalinin kuoltua ja olojen vähäksi aikaa vapauduttua moni inkeriläinen pyrki takaisin omal maal. Osa seurakuntalaisista osaakin heikosti venäjää, kun lapsena käytiin suomenkielistä koulua, sitten elettiin Virossa ja Suomessa, sitten lähdettiin Karjalaan ja kun tultiin takaisin koti-inkeriin, ikää oli jo sen verran, että venäjää ei kunnolla opittu. Kuten Marija-mummo sanoi seurojen aluksi: Olisin ostanut kynttilänjalan, mutta kun en tiedä, mitä se on venäjäksi! Kun kerran kysyin seurojen jälkeen, mitä nuo paljon kärsineet inkeriläiset ajattelivat meistä suomalaisista, kun palautimme heidät Stalinin vallan alle, vastaus oli: Sitä myö siel rukkoiltii, ettei teiä koskaa tarttis kokkee mittää tällaist! Pian Hilda-mummo jatkoi: Kuulkaas, jos tuota Stalinaa ei olisi ollu, ei myö oltas nähty maalimaa! Vähän ajan perästä hän jatkoi: Eikä myö osattais vieraita kieliäkkää! Nyt jo varmaan kuollut inkeriläinen hän muutti kymmenisen vuotta sitten Suomeen asui Kommolovan kylässä. Saadessaan ehtoollista hän alkoi aina itkeä. Kerran hän kertoi sodan ajasta. Hän oli joutunut Puna-armeijaan Viron-rintamalle sodan loppuvaiheessa inkeriläinenkin kelpasi Puna-armeijaan. Erään taistelun jälkeen heitä oli koko komppaniasta elossa vain kuusi. Kaikki haavoittuneita. Häntä oltiin jo hautaamassa, kun huomattiin, että hän vielä elää. Saksalainen luoti oli osunut otsaan ja sen tekemä kuoppa oli edelleen näkyvissä. Sitten hän sanoi jotain, joka jäi mieleeni: Joka päivä kiitän Jumalaa siitä hyvästä elämästä, jota olen saanut elää! Epäilen, että moni Suomen suomalainen ei olisi nähnyt paljonkaan kiitoksenaiheita Neuvostoliitossa elävän sotainvalidin elämässä. Eräs harvoista inkeriläisistä, joka sai jäädä Leningradiin, oli Kupanitsan kirkon pääoven lähelle haudattu
Sohvi-mummo. Hänen miehensä oli Puna-armeijan upseeri ja siksi hän sai jäädä. Ollessaan Kikkerin vanhainkodissa hän valitti: Olen ollut huono äiti! Olen tappanut molemmat lapseni! Molemmat lapset kuolivat piirityksessä nälkään. Jos niin kävi Puna-armeijan upseerin perheessä, kaikki tavalliset inkeriläiset olisivat varmaan kuolleet piirityksessä. Stalinin pakkosiirto pelasti inkeriläiset! Piiritysajasta ja sen kauheuksista kertoo Lena Muhinan kirja Piirityspäiväkirja. Voi sanoa, että tavallaan Stalinin politiikka oli ymmärrettävä: noin 140000 inkeriläistä piiritti Leningradia. Entä jos Varsinais-Suomessa olisi asunut 50000 venäläistä, mitä Mannerheim olisi tehnyt? Stalin oli vainoharhainen ja oli varma, että Neuvostoliitossa asuneet saksalaiset ja inkeriläiset asettuisivat vihollisen puolelle. Niinpä vain hyvin harva inkeriläinen pääsi Puna-armeijaan; valtaosa miehistä joutui leireille tai työarmeijaan, jossa kuolema oli vielä varmempaa kuin rintamalla. Stalinin leirien kauheus tulee esiin Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristossa, josta ilmestyi vähän aikaa sitten uusi painos. Lähettäjänä lähetystyössä Sleyn internet-sivuilta löytyy tietoa siitä, kuinka voit olla lähettäjänä. Lähetystyötä ei voi tehdä, jos ei ole lähettäjiä. Kumpiakin tarvitaan vertaa 1 Kor 12. www.sley.fi/lahettajanalahetystyossa Mitä tarkoittaa yksi sadasosasekunti? Huumori on välttämätöntä Se on se aika, joka kuluu Moskovassa vihreän liikennevalon syttymisestä ensimmäiseen äänimerkkiin. Kävin kesällä Pietarin keskustassa sijaitsevassa Pyhän Marian kirkossa pitämässä kolme jumalanpalvelusta. Onneksi sunnuntaiaamuisin ei ole ruuhkia. Mutta kyllä silloinkin huomasi venäläisten autoilijoiden kärsimättömyyden. Onneksi saan ajella maaseudun hiljaisilla teillä! Ranskalaisia erikoisuuksia Sekä Pietarissa että Ranskassa on tavattoman paljon apteekkeja. Yhdellä kadulla voi olla useita. Ranskassa monen apteekin seinässä on ristinmuotoinen valotaulu. Sillä vaihtuvat erilaiset vihreät ristit: kääntyilevät, supistuvat, laajenevat, sammuvat ja syttyvät jne. Mikä on minulle tärkeintä, monien välähdysten jälkeen lopulta tulee päivämäärä, kellonaika ja lämpötila. Kun katsoin noita välkkyviä mainoksia, ajattelin, että ehkä ne ovat asiakashankintaa: niistä saa päänsäryn tai pahimmillaan epilepsiakohtauksen. Tällä hetkellä ei ole erityisiä tarpeita. Tavaraa kaivataan Kesän ja varmaan syksynkin aikaan yritän tyhjentää Sleyn vanhassa toimitalossa olevan Venäjälle menevien tavaroiden varaston talo on tarkoitus myydä.
Jatkossa minulla ei ole mitään muuta varastoa kuin kotona oleva kellarikomero, johon ei paljon tavaraa sovi. Jos haluat lahjoittaa jotain, ota ehdottomasti etukäteen yhteys! Pieni opetuksen sana Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: Ei, hänen nimekseen tulee Johannes. Toiset sanoivat: Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä. He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: Hänen nimensä on Johannes. Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: Mikähän tästä lapsesta tulee? Sillä Herran käsi oli hänen yllään. (Luuk 1:57-66) Tämä (Suomessa tänä vuonna käytetty) Juhannuksen evankeliumi tuo mieleeni erään ystäväni sukulaisen. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että jos hän puhuu oikein kovaa, minä ymmärrän paremmin venäjää. Eihän Sakariaan korvissa ollut mitään vikaa; ei hänelle tarvinnut viittoilla. Venäjällä saksalaista nemets, nemka tarkoittava sana on samaa sanajuurta kuin mykkää tarkoittava venäjän sana. Monilla saksalaisilla onkin paha aksentti; sanat ovat venäjää, mutta tyyli kuin saksaa. Lähetystyössä kielen oppiminen on tärkeä asia ja suuri haaste. Onneksi venäjä on helpompaa kuin japani tai thai-kieli, jossa myös äänenkorkeus vaikuttaa sanan merkitykseen. Itse olen tullut siihen tulokseen, että minun kielipääni ei riitä kunnollisen venäjän oppimiseen Arvo Survo on todistanut samaa. Katsotaan, kuinka kauan riittää inkeriläismummoja ja mitä sitten teen. Rukousaiheita: - Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua. - Miten tavoittaa nuoria ihmisiä ja Pietariin tulleita siirtotyöläisiä. - Suomen ja venäjän käyttö seurakunnissa: miten siirtyä yhä enemmän venäjänkieleen, mutta kuitenkin hoitaa myös inkeriläisvanhukset. Kiitosaihe: - Kesäloma syyskuussa on vielä pieni pätkä. Riitta tulee samaan aikaan käymään Suomessa.