Vaihtuvat maisemat
Joop Wassenaar Vaihtuvat maisemat
To&From Kirja kerrallaan, Helsinki 2012 ISBN 978-952-93-1067-8
Johdanto Romaanin otsikko syntyi, kun osallistuin Kustannusyhtiö Teoksen järjestämään kirjoituskilpailuun Mikä ihmeen uussuomalainen?. Lähetin kilpailun järjestäjälle kirjan toisen osan. Teos päätti julkistaa lähettämäni tekstin kilpailun kruunaavassa novellikokoelmassa. Vuonna 2009 ilmestyneessä novellikokoelmassa tekstini oli kuitenkin rajusti muokattu. Tein silloin päätöksen, että Vaihtuvat maisemat julkistettaisiin joskus vielä alkuperäisessä muodossaan. Haluan kiittää kaikkia kirjassa ohikulkevia ihmisiä. Olen tavannut erilaisissa oloissa heitä, jotka olivat aidosti kiinnostuneet minun pyrkimyksistäni ja kokemuksestani. Ja olen tavannut ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet tavata minua. Erityiset kiitokset menevät niille ihmiselle, joilla on ollut rooli tämän kirjan valmistumisessa. Vaimoni Ulla ja poikani Wili ovat kärsivällisesti ja huolellisesti jaksaneet oikolukea myös kuudennen ja seitsemännen version. Satakunnan Työn entinen päätoimittaja Aimo Ruusunen on vuodesta 2004 lähtien motivoinut minua kirjoittamaan suomeksi ja suomalaisille ja ollut niin rohkea, että julkaisi kirjan ensimmäisen kappaleen näytteeksi lehdessään. Eura, elokuussa 2012
I osa
1. Hämeenlinna-Kauriala-Hämeenlinna Hämeenlinna oli ennen kaikkea kylmä. Sain ensimmäisen kuvan kaupungista uimahallin parkkipaikalla. Käänsin katseeni Wetterhoffin rakennuksen suuntaan ja vapisin. Talot olivat vaaleanpunaisia ja niiden päällä leijui keltaista savua pimeällä taivaalla. Ikään kuin olisin avannut jääkaapin pakastelokeron, jonka valo oli rikki. Myöhemmin tajusin, että kyseinen talvi kuului vuosikymmenen leudoimpiin, mutta vuonna 1994 tutustuin Suomeen ja Hämeenlinnaan kaksi pipoa päällekkäin sekä kahdet housut ylläni. Asuin Meijerin oppilaitoksessa, en oppilasasuntolassa vaan vierashuoneistossa. Valkoisessa, kaksikerroksisessa rakennuksessa Aulangon liepeillä oli huone, keittiö ja iso oleiluhuone, jossa oli tv, puhelin ja toinen keittiö. Aiheutin itse talon ainoan äänen avaamalla tai sulkemalla oven. Talomiehen asunnon oven vieressä oli vierashuoneiston postilaatikko. Koska olin ainoa asukas, punaiseen laatikkoon saapuva posti oli poikkeuksetta osoitettu minulle ja se tuli Euroopasta. Äitini lähetti minulle kerran kuukaudessa hollantilaisen sanomalehden ja Phoebe lähetti melkein joka viikko kirjeen. Tunsin itseni uhatuksi, kun viereeni muutti pariskunta. Nainen esitteli itsensä meijerialan oppilaaksi. "Lauri in army", hän sanoi. "We live here one week." Lauria en nähnyt, mutta nainen leipoi joka päivä pullaa keittiössä. "Lauri seems to like your cake," sanoin, kun oli pakko sanoa jotain. "Yes. Se on mistä miehet tykkää", nainen huokaisi eikä nauranut. 9
Osasin "kiitos" ja "minä" ja lisäksi kolmannenkin sanan suomeksi, mutta en virheettömästi. Sanoin "työvoitomatoisto" tai sitten "työtoivomisto", kun tarkoitin työvoimatoimistoa. Löysin sen osoitteen puhelinluettelosta ja rakennuksen Turuntieltä. Minut ohjattiin Hannelen luo ja hän ohjasi minut Pertin luo, "because she speak english better me". Pertti oli ammatiltaan psykologi. Rauhallinen, keski-ikäinen mies kysyi, olinko viihtynyt Hämeenlinnassa. "It's rather cold", vastasin. "In summer Hämeenlinna good place", Pertti sanoi. "You stay in Hämeenlinna next summer?" Vastasin, että todennäköisesti, jos saisin työpaikan. Kun työvoimatoimistossa oli lämmin eikä minulla ollut mitään muuta tekemistä, kävin joka päivä Pertin luona. "What can you do?", hän kysyi. Vastasin, että mikä tahansa sopisi minulle. Viikon kuluttua mies oli löytänyt jotain. Torin lähellä seurakunta oli avannut Pysäkin, matalan kynnyksen tukikeskuksen,. "Pysäkki is place for everybody", Pertti selitti. "Is good place for you." Epäilin, että hän halusi lähettää minut johonkin, missä voisin vain viettää päivääni. "I am in fact looking for a job." "Yes, Pysäkki is job", Pertti vastasi ja teki työsopimuksen. Paikka sijaitsi entisessä pankkirakennuksessa. Tutustuin Pauliin, joka oli aikanaan ollut tuossa pankissa töissä ja kävi nyt joka päivä samaan aikaan samassa paikassa kuin ennenkin ikään kuin hänen pankkinsa ei olisi koskaan ajautunutkaan konkurssiin. Pauli oli ystävällinen, tummatukkainen keski-ikäinen mies, jolla oli jokin side Saksaan. Hän tykkäsi ajaa valkoisella Mersulla Hämeenlinnan läpi ja puhua saksaa. "In Holland ich niemals gewesen, aber in DDR", hän selitti. "Meine Frau seine Bruder lebt in DDR." 10
Joka aamu kello kahdeksan minulle avattiin ovi ja astuin vastaleivottuun tuoksuun. Istuin alas ja yritin lukea Hämeen Sanomia. Aina välillä Pauli tuli keittiöstä tuoreen pullan ja kahvin kanssa vaihtamaan pari sanaa, ja kymmenen aikoihin ilmeistyivät ensimmäiset vanhukset. Vieraiden keskiikä oli kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta ja he olivat lähes poikkeuksetta miehiä. He ottivat kahvia ja pullaa ja istuivat alas Hämeen Sanomien kanssa. Pysäkin johtaja oli naispappi, joka istui pienessä huoneessa. Hän tarkisti työsopimukseni ja hymyili. "How does my job look like?" kysyin häneltä. "Could I work in the kitchen or do some cleaning?" "No kitchen, no cleaning", hän vastasi. "You listen to guests. We listen to guests and we talk". Kun sanoin, etten osannut suomea hän hymyili ja totesi: "You learn. You listen and you talk." Keittiössä oli kaksi naista työssä ja seurasin, kuinka toinen heistä tuli montakin kertaa päivässä yleisötilaan harrastamaan tätä kuuntelemista ja puhumista. Hän käytti vain kahta sanaa puhuessaan vanhusten kanssa. Vanhus puhui hiljaisella äänellä ja nainen sanoi vuorotellen "niin" tai "joo". Laskin montako sekuntia meni ennen kuin hän avasi suunsa uudelleen. Keskustelun lopussa pystyin jo ennakoimaan, oliko seuraava sana "niin" tai "joo". Toisella kokilla oli aivan erilainen tapa lähestyä Pysäkin vieraita. Paikka meni neljältä kiinni, mutta oli jo pimeää, kun lumipyrystä sisään astui valtavan kokoinen mies. Mies oli lumen peitossa aina punaisesta pipostaan kuluneisiin saapaisiinsa asti. Umpihumalainen lumijätti ei ehtinyt edes sulkea ovea, kun hän jo kaatui lattialle. Nainen polvistui 11
hänen viereensä ja taputti miestä rintaan ja silitti hänen poskeaan. Mies itki kunnes hetken päästä hän nousi jaloilleen ja lähti mitään sanomatta taas lumimyrskyyn. Nainen palasi keittiöön sanoen: "Me kaikki tarvitsemme jotain." Eräänä aamuna naispappi kutsui minut toimistoonsa ja hymyili. Hän halusi minun vierailevan erään vanhainkodissa asuvan australialaismiehen luona, jolla ei ollut enää lähiomaisia Suomessa. "His daughter in Argentina. She very alone man." Pauli ajoi minut paikalle ja jäi itse vastaanottoon, kun minut ohjattiin keskustelukumppanini luokse. Vanhus makasi vuodeosastolla. Hän oli sokea ja puhui espanjaa. Kun hän kuuli, että puhuin englantia hän kysyi: "You play piano?". Sitten hän nukahti. Kerran viikossa kävin suomenkielen kurssilla. Kurssin järjesti kansalaisopisto ja se pidettiin Verkatehtaassa. Entinen tehdasrakennus ei ollut enää muiden kuin aikuisopiskelijoiden käytössä. Kolmannessa kerroksessa vallitsi vahva mehiläisvahan tuoksu. Suomea opetti tummahiuksinen nainen, jolla oli viikset. Hänellä oli myös hassu aksentti puheessaan. Myöhemmin tajusin, että hän oli virolainen. Kurssilla oli viisitoista muuta ulkomaalaista, joista suurin osa oli venäläisnaisia. He olivat puheliaita ja puhuivat hyvin englantia. He olivat poikkeuksetta korkeasti koulutettuja naisia. Toinen oli ollut lääkäri Pietarissa, toinen ranskankielen professori Tverin yliopis-tossa. He olivat tulleet Suomeen suomalaisen aviomiehen perään tai sitten venäläisten aviomiestensä kanssa länsimaisen ison rahan perään. Kävin työhaastattelussa kansalaisopiston rehtorin luona ja hän valitsi minut eikä Tverin yliopiston naisprofessoria ranskanopettajaksi. Matti oli 12
kuusikymppinen mies, joka ei puhunut kieliä. Hän oli virkamiehenä käynyt läpi kaikki kaupungin virat putkilaitoksesta palkkamaksulaitokseen ja nyt hänen uransa loppuisi opetuksen parissa. Matti änkytti pahasti ja sain uudesta työpaikastani sellaisen kuvan, että Hämeenlinnan pääkirjaston henkilöstö haluaisi päivittää ranskankielen taitojaan. "Onko ranska sinun äidinkielesi?" hän kysyi. "Eikö Hollannissa vallonit puhukin ranskaa?" Kun korjasin, että vallonit asuvat Belgiassa, hän keskeytti minut: "Joo, osa heistä asuu tietysti Belgiassakin, ovathan Hollanti ja Belgia naapurimaita!" Kirjasto on suomalaisen arkkitehtuurin helmi. Maan presidentti asuu vaatimattomissa oloissa keskellä kaupunkia ja moni sodanjälkeinen kirkkorakennus näyttää uimahallilta. Mutta kirjasto sijaitsee kunnan parhaalla paikalla ja kuuluu suurikokoisimpiin rakennuksiin. Kirjastosta ei tingitä. Parin tuhannen asukkaan kokoinen kunta rakentaa kirjaston, missä on huipputeknologiaa ja kymmenkunta työpaikkaa. Hämeenlinnan pääkirjasto ei ollut poikkeus. Rakennus sijaitsi paikalla, missä kaupungin keskiaikaiset juuret olivat säilyneet eli linnan liepeillä, kävelymatkan päässä kauppatorilta, mutta samalla riittävän kaukana K- ja S-Marketin ja myös Hesburgerin julkisivuista. Olin itse asiassa aina viihtynyt enemmän kirjaston ympäristössä kun itse kirjastossa. Suomalaiset lukevat paljon, mutta pelkästään suomeksi tai sitten ruotsiksi. Pääkirjasto oli ilmeisesti Hämeenlinnan suurin työnantaja, sillä astuessani rakennuksen auditorioon minua odotti liki viisikymmentä oppilasta. Olin päättänyt esitellä kurssin alkamisiltana ranskan kaunokirjallisuutta, lyhyesti ja tietysti ranskaksi. Noin viiden minuutin kuluttua jouduin 13
kuitenkin keskeyttämään kertomukseni. Yleisö istui hiljaa ja silmäparit olivat kilttisti kohdistuneet minua kohti, kun eräs oppilas nousi rohkeasti ja sanoi: "We not understand you, we Finnish, not France". Kaksi päivää ranskan tuntini jälkeen Meijerin oppilaitoksen vierashuoneiston punaisessa postilaatikossa oli kirje Hämeenlinnan kaupungilta. Kun kirjeessä luki kansalaisopiston rehtorin nimi, otin sen seuraavana aamuna mukaan Verkatehtaalle ja kysyin Matilta mitä siinä luki. "Finnish, not Wallonia", mies sanoi. "I sure get the picture now", vastasin, "but what will I do next week?" "You speak Finnish", oli vastaus ja vanhus teki selväksi, että hänen puolestaan ongelma oli ratkaistu. Taistelin viikon aikana vuorokauden ympäri suomi-ranska-kielioppikirjan kanssa. Auditoriossa porukka oli supistunut seitsemään henkilöön, kun kirjoitin taululle: "Minun suomeni on parempaa kun teidän ranskanne!" Onneksi ryhmästä ei puuttunut huumorintajua. Hämeenlinnan Kaurialassa kävelijä joutuu väistämättä kulkemaan hautausmaan läpi. Eräänä aamuna, kun olin matkalla Pertin luo työvoimatoimistoon nuori nainen istui räntäsateessa polvillaan maassa ja putsasi tummaa hautakiveä punaisella hammasharjalla. Muistin tämän joka kerta kun kävin tässä kaupunginosassa, myös silloin kun aurinko paistoi ja ihmiset istuivat hautakivien lomassa penkeillä nautimassa kesästä. Kesä oli kukkeimmillaan, kun Kaurialan lukio palkkasi minut opettajaksi. Astuin auringonpaisteesta pimeän rakennuksen sisään ja jouduin hetkeksi sulkemaan silmäni. Kaikuvalla käytävällä naisääni sanoi: "Olet varmaan 14
Joop Wassenaar, meidän tuleva kansainvälinen opettajamme. Tervetuloa kouluumme!" Isokokoinen nainen esitteli itsensä ja jatkoi sitten matkaansa. Rakennus haisi tuoreelle maalille. Kansliassa naisrehtori istui pöytänsä ääressä. Hän näytti täsmälleen samalta kuin lehtikuvassa, jonka olin hiljattain nähnyt hänestä. Hämeenlinnan valtuuston jäsenenä hän oli aiheuttanut kohua äänestämällä demarina demarien kaupunginjohtajaehdokasta vastaan. "Although the building is still empty I was already wished welcome and that felt nice." "Vai niin. Kenen kanssa puhuit?" Rehtorin ääni leikkasi kesäpäivän hiljaisuuden kuin veitsi. Aloin hymyillen selittää. "I have trouble in remembering your names because Finnish names do not launch any kind of image in my brains. I immediately start to mix things up. Alavirta changes into Virtala and..." "Mistä muusta puhuitte?", rehtori kysyi keskeyttäen minut. "Oliko se nainen vai mies? Sanoiko hän mitä hän opettaa?" Hän nousi ja sulki huoneen oven. "Sovitaanko niin, että kaikki mitä täällä puhutaan pysyy meidän välisenä?" Ensimmäiselle saksantunnille saapuivat ylioppilaaksi kirjoittajat. Seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuotta täyttäneet pojat ja tytöt, jotka jo uskalsivat istua toistensa vieressä. Mietin, mistä luennoisin heille tunnin lopussa, pienen pätkän Hermann Hesseä vai Kurt Tucholskyä? Vai olisiko sittenkin parempi, että he itse lukisivat ääneen? Olin pistänyt Euroopan kartan taululle ja katsoin ikkunasta, kuinka vihreänä Hämeenlinna lepäsi auringossa sinisen taivaan alla. Luokka istui 15
rauhassa, ei tarvinnut nostaa ääntä, kun heiluttelin keppiä kartalla ja kysyin Kafkan, Falladan ja Schillerin syntymäpaikoista. Kun vastausta ei tullut, osoitin kepillä erästä oppilasta ja kysyin: "Wie heisst du?" Kun myös tämä kysymys jäi vastaamatta, toistin kysymykseni englanniksi. Asta oli jo nuori nainen. Hänen kasvojensa yllä oli murheellinen ilme, joka tuli pysymään sellaisenä Astan kuoleman saakka. Hän istui pitkän ja silmälasipäisen, jonkin verran poissaolevalta vaikuttavan pojan vieressä. Poika muistutti minua itseäni silloin, kun istuin 18-vuotiaana luokan kauneimman tytön vieressä saksantunnilla. Ainoa ero meidän välillämme oli se, että minä osasin silloin saksaa. Täyskatastrofin jälkeen istuin Astan ja hänen naapurinsa kanssa ruokapöydässä. "We have a very tight schedule by which we have to prepare for our examns", tyttö sanoi. "Weren't you informed about that?" "We have a book and we have to get through that book before next January," poika lisäsi. Epätoivossani olisin halunnut paljastaa heille, että en pystynyt lukemaan kirjaa, mutta sen sijaan totesin: "I don't know about your German, but your English is outstanding. Where did you learn it?" "In London", Asta vastasi ja ilmeisesti ihastui keskusteluun. "I have been living in London for one year, as an exchange student. Petri has also been visiting me there for one month." Nyt Asta hymyili ensimmäisen kerran, ja poika laski silmänsä ja punastui. Rentouduin myös itse: "Didn't you want to stay longer, Petri?" En tiedä, olisiko poika koskaan vastannut vitsailuuni, mutta en pystynyt odottamaan sitä, koska pöytämme viereen seisahtui nainen. "You not sit with students", hän sanoi. "You come with me. We have own table." En 16
heti tajunnut tilannetta. "It's very nice of you to invite me. How about joining you later", vastasin. "I just finish my meal here and then we can have a cup of coffee together." "It is rule teacher not sit with student", tummahiuksinen nainen sanoi ja nosti päätään. Vasta mennessäni opettajien pöytään huomasin, kuinka ahdistava ruokala oli. Koulurakennus oli muutenkin aika pimeä, mutta ruokala oli haudattu kellariin. Ikkunattomaan tilaan oli tungettu pöytiä ja tuoleja ja melu oli sietämätön. Kymmenkunta kollegaani istui ja söi ateriansa loppuun. Jotkut puhuivat keskenään, mutta koska muille jäi epäselväksi mistä he puhuivat, he eivät tähän osallistuneet. Puolen tunnin ruokataukoa lukuun ottamatta kenelläkään ei ollut lupaa olla ruokasalissa muuten vain. Tuli syksy ja lapset istuivat välitunnilla märissä vaatteissaan pimeällä ja märällä käytävällä. Syksy vaihtui talveen ja lapset istuivat kylmässä ja märissä vaateissaan pimeällä, kylmällä ja märällä käytävällä. Pimeys, märkyys ja kylmyys herätti minussa saman mielikuvan kun minkä olin saanut lukemalla sodanaikaisista kenttäsairaaloista. Tunsin olevani maailmansotien rintama-lasaretissa. Vain kuoleman hätähuudot puuttuivat. Vai puuttuivatko? Eräs tyttö joi. Hän ilmestyi epäsäännöllisesti tunnille ja huomasin hänen ympärillänsä kaljantuoksun. Jos en olisi huomannut, olisin saanut tietää asiasta häneltä itseltään, sillä hän oli aika ylpeä siitä. "I always drunk", hän sanoi ja hymyili, kun olin pyytänyt tunnin jälkeen häntä jäämään hetkeksi. "Do you drink at home?" kysyin kun epäilin, että tauti oli tarttunut häneen aikuisista. Kuusitoistavuotias tulkitsi 17
kysymykseni omalla tavallaan. "Also in bar. You come with me this evening? I also good sex." Muut eivät huutaneet eikä edes sanoneet juuri mitään. Eräs poika istui tunnilla kun patsas, yksin, silmät auki mutta täysin eristyneenä luokan tapahtumista. Muut oppilaat jättivät hänet rauhaan, mutta kun nostin hänet opettajainkokouksen puheaineeksi rehtori huusi, että "Emme me ole mikään pelastusarmeija!" Toista poikaa kiusattiin luokassani. Myös hän istui lähes liikkumatta, mutta hän vastasi kysymyksiin, vaikka vaikutti siltä, ettei hän itse ollut vastauksissaan mukana, vaan pisti vain automaatti pilotin päälle. "You are right. She is very smart", Johannes sanoi. "Sorry I mean he. Sometimes he lifts up his head as if he is listening to something we do not hear. A bird or something. He is from Renko. Probably he comes from a farm." Johannes oli filosofianopettaja ja ainoa kollega, joka puhui riittävästi englantia. Tai sitten ainoa, joka halusi kommunikoida minun kanssani. Johannes tajusi, että suomalainen koulujärjestelmä oli minulle täysin vieras ja hän tajusi, että myös koulun muiden aikuisten olisi hyvä tietää se. "Imagine where Joop is now", hän kysyi opettajainkokouksessa. "She is in totally strange world. Sorry I mean he. He does not understand us, we do not understand him. Imagine as if you were going to be teacher in Albania!" Opettajainkokouksia oli paljon, melkein joka päivä. Yksi syy siihen saattoi olla, että opettajainhuone oli rakennuksen mukavin. Huone oli lämmin ja valoisa, tuolit pehmeitä ja keittiökomerossa oli aina tuoretta kahvia ja 18
kakkua. Huoneessa oli myös rauhallista. Oppilaat eivät saaneet lupaa tulla sinne vaan he koputtivat oveen, huusivat jonkun opettajan sukunimen ja hoitivat kyseisen opettajan kanssa asiansa käytävällä. Kun opettajainkokoukset pidettiin suomeksi, niin puheenaineet jäivät minulle suurilta osin hämäriksi, mutta huomasin silti, että varsinainen keskustelu pysyi vaisuna. Rehtori puhui mielellään suomalaisurheilijoiden suorituksista isoissa kisoissa. Myöhemmin sain tietää, että rehtori oli itse liikunnanopettaja. Kokouksissa näytettiin myös taulukkoa, josta tuli selväksi, kuinka paljon EU oli maksanut, joten minut kyettiin palkkaamaan erään kansainvälistymisohjelman merkeissä. Kokouksessa puhuttiin suomea myös silloin, kun aiheena oli minä. Eräänä aamuna huomasin opettajainhuoneen ovessa lapun, jossa oli minun nimeni. Kun kukaan ei sanonut mitään, kysyin itse Johannekselta asiasta. Hän punasteli: "You not know about this? This is meeting about you! Did director not tell you?""i don't know anything about it. But do you think I am invited to this meeting?" Olin kyllä tervetullut ja rehtori pahoitteli, etten ollut tajunnut, että kokous tulisi käsittelemään minun "toimintaani". Opetus oli siihen asti mielestäni sujunut kohtuullisen hyvin, olot ja tilanteet huomioon ottaen. Olin haudannut omat korkeat odotukseni saksan opetuksesta heti sen jälkeen kun totesin, että tarkoitus ei ollut "parantaa oppilaiden saksan kielen suullista taitoa ja saksankielisten maiden kulttuurin tuntemusta", kuten työnkuvani kuului. Ja mitä tuli historiaan, olin "kansainvälisessä luokassa" (missä oli pari vaihto- 19
oppilasta USA-sta) pitänyt kurssin, jota ainakin nämä amerikkalaiset olivat kehuneet. Oppilaiden vanhemmat olivat kuitenkin eri mieltä. Vanhempainyhdistys halusi irtisanoa minut välittömästi, koska "historiantunnilla oli puhuttu englantia". Myös minun kurinpitoni oli sääntöjä vastaan, ja olin antanut lapsille liian alhaisia arvosanoja. "Ylipäänsä", näin rehtori luki yhdistyksen lausunnon ääneen, "koko kansainvälistyminen on vain rehtorin henkilökohtaista leikkiä ja se tuhoaa suomalaisen koulujärjestelmän, jota arvostetaan maailmalla tehokkaaksi ja tasa-arvoiseksi." Kysyin, mitä sääntöä olin rikkonut kurinpidossani. "Olet lähettänyt kaksi tyttöä käytävälle etkä minun luokseni", vastasi pieni vanha nainen. "I am sorry for that", sanoin hänelle, "but I was not aware I should have send them to you. What is your role in this?" "Olen tämän koulun opo", tuli vastaus, "ja olen opona ollut läsnä vanhempainyhdistyksen kokouksissa. " "He is a guide for students", Johannes selitti minulle. "Sorry I mean she. She plans the career of the students." "Ei sinulla ole oikeutta olla läsnä vanhempainyhdistyksen kokouksissa ilman että minä tiedän siitä!" rehtori huusi. "Minua pyydettiin", opo vastasi. "Huoli on suuri ja oikeutettu. Näiden tyttöjen maine on erinomainen. He ovat Suomen nuorten lentopallomaajoukkueessa ja heidän uransa kärsii tästä!" Opettajainhuoneen vieressä oli pieni tila, missä oli kaksi tietokonetta. Kokouksen päättymisen jälkeen rehtori pyysi minut tietokoneen ääreen ja avasi arvosanajärjestelmän. Tarkistaessaan minun luokkani arvosanoja hän sanoi: "Is too low". Kun hän näki, että en ymmärtänyt, hän avasi toisen taulukon, missä oli diagrammi. "This average of your classroom", 20
hän näytti sormellaan diagrammin alhaisinta linjaa. "Is too low. Must be like others". Ja hän palasi edelliselle ruudulle. "I make new", hän ilmoitti ja nosti lähes kaikkien oppilaiden arvosanoja muutamilla pykälillä. Koulu järjesti vanhempainillan. Liikuntasalissa istuivat vanhemmat muutamine lapsineen ja kaikki opettajat kokoontuivat lavalle. Elin uskossa, että myös tämä tilaisuus johtui minun sopeutumisongelmistani ja olin itkun partaalla, kun kaikki opettajat esittelivät itsensä mikrofoniin ja minun vuoroni oli viimeisenä. Kurkussani oli iso pallo, kun sanoin nimeni ja jatkoin englanniksi: "I am well aware that my position in this school needs to be discussed and I am grateful that so many of you are present now to take part in this discussion. So please, don't hesitate to ask me whatever you want to ask. There are Finnish teachers present here so don't feel obliged to speak English." Kukaan ei nauranut eikä kysynyt mitään. Minun puheeni jälkeen kaksi oppilasta soitti pianoa ja viulua ja sen jälkeen väki joi kahvia ja söi kakkua illan loppuun saakka. Joinakin iltoina kävin Johanneksen kanssa muutamissa baareissa. Meidän yhteinen intohimomme oli kaunokirjallisuus. Johannes oli puhunut minun puolestani Hämeen Sanomien kanssa ja sain kirjoittaa lauantain lehteen. "Have you read Siddharta? We are Narziss and Goldmund. I never sit and drink a beer with friend", Johannes totesi. "I never been in nakkijonossa. You know what is nakkijono?" Ja hän selitti minulle suomalaisten miesten unelmaa purkaa tunteitaan yöllä nakkikioskin edessä. 21
Seurasin toisella silmällä telkkaria, missä Ajax pelasi Mestareiden liigan välierissä Atletico Madridia vastaan. "I never even been to HPK - icehockeymatch", Johannes sanoi. "Why not? What makes me so jäykkä? Do you know word jäykkä? Is it restraint?" Jatkoajalla Ajax teki voittomaalin. Nousin tuolistani ja löin nyrkillä pöytään niin lujaa, että kaikki muu väki hiljeni ja baarimikko tuli tarkistamaan pöytänsä kunnon. "You really live!" Johannes nauroi. "What makes you so free?" Eräänä iltapäivänä hän pyysi minua tulemaan opettamaan hänen filosofiantunnilleen. Hän oli huolellisesti valinnut kymmenkunta oppilasta, joiden englannintaito oli hyvä. "This class is about freedom", hän ilmoitti. Alkukevään aurinko paistoi luokkaan ja väki oli fiksua. "As Johannes already told you, this class is about freedom", aloitin. "I guess a good title for it would be "Do the right thing!". Kerroin omasta elämästäni poliittisena aktivistina sekä hollantilaisen kulttuurin erikoispiirteistä. Tunnin päätteeksi kirjoitin taululle: "Freedom ei ole sama kuin a day off!""i think we all had beautiful experience today", Johannes sanoi. "It was Dutch way of teaching. We will never forget this." "It was a pleasure to be your guest", vastasin. 22
II osa
2. Tampere-Virrat-Rauma Suihku oli sininen, sen muistan huoneesta parhaiten. Sininen ja melko iso. Kaikki muu -keittiö, olohuone, parveke- oli pientä, mutta ei liian pientä. Paitsi sänky, johon mahtui vain puolitoista henkilöä. Huoneen minulle vuokrannut mies opiskeli it-alaa, kuten niin monet muutkin kesällä 2000. Oma tavoitteeni it-alalla oli suhteellisen vaatimaton. En hakenut Java- tai CID-koulutusta ja sitä kautta huippupalkkaa, vaan www-sivujen tekemisen perustaitoja Tampereen Hypermedialaboratoriosta. Kurssi pidettiin Tampereen Tullintorin kauppahelvetin rakennuksessa. Tauolla ehdin pistäytyä parin kurssikaverin kanssa Viialan Leipomossa, jossa heidän mielestään kaffit olivat maailman parhaat. Toinen oli silmälasipäinen nelikymppien mies, joka vastasi avauspäivänä kurssinvetäjän kysymykseen siitä, missä hän oli hyvä: No, vaikka kurssien käymisessä. Toinen oli meitä vähän nuorempi kaveri. Naispuolisista kurssilaisista yksi asui minun kaupunginosassani. Istuin yhtenä aamuna hänen viereensä linja-autossa. Hän oli pieni, tummatukkainen kolmekymppinen nainen, jolla oli tapana hymyillä tyytyväisenä. Ymmärsin ajan myötä, että hän oli raskaana. Näin hänet toisen kerran pyöräilemässä kadullani, miehen seurassa. Hän vaikutti onnelliselta. En istunut useinkaan linja-autossa. Oli kesä. Aamuisin nousin kuudelta ja lähdin seitsemältä kävelemään Teiskontietä pitkin. Iltapäivällä poikkesin 25
samalla reitillä kauppaan. Illalla kirjoitin ja katsoin televisiota. Rakastuin erityisesti BBC Worldin tunnusmelodiaan. Seurasin myös jalkapallon EM-kisoja. Oli mukavaa tavata kaksi kertaa päivässä Edgar Davids isoissa mainostauluissa Teiskontien varrella. Elokuun lopussa Phoebe tuli kylään. Hain hänet Helsinki-Vantaan lentokentältä. Bussimatkalla takaisin Tampereelle hän kysyi, kuinka pitkään haluaisin olla Suomessa, ja minä vastasin: En halua ehkä kuolla täällä. Sillä minusta on tärkeä, että parhaat ystävät kantavat minut hautaan. Illalla ennen kuin nukahdimme, hän sanoi: En olisi uskonut, että tapaamme vielä täällä. Minä sanoin: Tänään on Pierre-sedän kuolinpäivä. Siitä on jo yhdeksäntoista vuotta. Hän vastasi: Kiva, että muistat sen. Heräsin kun aurinko paistoi minua silmiin. Katselin kauan Phoebea. Sängyssä huoneen toisella puolella hän nukkui selällään. Hänen päänsä kiemurteli levottomasti ja hän kuorsasi. Näitkö pahaa unta? kysyin kun hän vihdoin avasi silmänsä. Mutta hän ei muistanut. Olin tehnyt aamiaista kun hän tuli keittiöön. Päivä oli pilvetön. Loistava keli käydä kaikissa Tampereen kirkoissa, hän nauroi. Aurinko oli armoton. Hänen suunsa ja silmiensä ympärillä olevat juovat näkyivät. Aamupäivä kului Tampereen katolisen kirkon etsimiseen. Itse en tiennyt, että sellaista olisi olemassakaan, mutta Phoebe oli tarkistanut asian jo kotonaan. Siellä se on! hän iloitsi kaupungin ydinkeskustassa ja näytti minulle kadun toisella puolella sijaitsevaa rakennusta. Itse luulin kyseistä betonirakennusta parkkitaloksi. Mutta sitten minäkin havaitsin sen päällä ison ristin. Nyt tiedän, mitä teen huomenna, Phoebe totesi kun 26
tulimme kirkolta takaisin auringonpaisteeseen. Käyn täällä messussa. Olin seuraavana päivänä matkustamassa Virroille ja hän joutuisi ennen kotiin lentoaan viettämään yksin aikaa Tampereella. Illansuussa odotimme ortodoksisen jumalanpalveluksen alkua Aleksanterin kirkon edessä. Elokuun yö laski nopeasti, isot kirkonkellot soivat tummaa melodiaansa. Myös Phoeben puhe sai synkeitä piirteitä. Hän kertoi miltä hänen luostarinsa näytti, kun hän oli mennyt katsomaan sitä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Meidän Jeesus-patsaamme oli heitetty vintille, samoin Sisar Berendinan päiväkirja. Kotona hän meni suihkuun. Minä istuin sohvalla odottamassa. Maailma oli hiljainen paikka. Kun hän avasi suihkukopin oven, hän oli jo pukeutunut ja kuivannut tukkansa. Hänen sininen pyjamansa toi mieleeni kahdenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Olimme joulun aikaan hänen vanhempiensa luona. Hänen isänsä katsoi telkkaria ja äitinsä luki naistenlehtiä. Minä odotin, että hän astuisi sisään juuri lahjaksi saamassaan uudessa sinisessä yöpaidassa. Hän tuli istumaan minun viereeni sohvan reunalle. Jouduin katsomaan ylös. Hänen pitkät tummat hiuksensa peittivät huoneen ainoan valon. Pyjama sopi hänelle kuin toinen ihon. Hänen polvensa kosketti minun olkapäätäni. Maailma vaikutti pysähtyneen. Hän pyysi minua ottamaan kirjan matkalaukustaan ja antamaan sen hänelle. Kirja oli Nalle Puh. Hän hymyili: Luetko minulle yhden tarinan ennen nukkumaan menoa? Seuraavana aamuna matkustin Virroille. Osallistuisin kolmena iltana viikossa it-kurssille paikallisessa aikuisopetuskoulussa. Saisin vuokrakämpän avaimet Osuuspankista. Saapuessani sää oli vielä melko 27
lämmin, mutta myöhemmin iltapäivällä alkoi viilentyä. Silloin oli selvinnyt, että vuokraisin yhden huoneen plus suihkun isosta vuokratalosta. Keittiötä ei ollut, mutta toisaalta vaikutti siltä, että olin talon ainoa asukas. Myöhään iltana saavuin takaisin Tampereelle. Sydän löi kurkussa ja olin oven avatessani hiestä märkä. Hetken ajan uskoin, ettei Phoebe ollut sittenkään lähtenyt vaan oli jäänyt odottamaan minua. Hän oli siivonnut ja jättänyt kirjeen olohuoneen pöydälle. Olen käymässä nyt messussa Pyhän Ristin kirkossa. Tuntuu jotenkin surulliselta jättää sinut yksin tänne. Seuraavana päivänä vein tavarani uuteen huoneeseeni ja tutustuin Virtoihin. Koulutuspaikkaan oli lyhyt kävelymatka, samoin kylän nähtävyyteen, Torisevan rotkojärville. Syyskuun aurinko houkutteli vielä istuutumaan puistonpenkille ja lukemaan kirjaa luonnonkauniissa ympäristössä. Myöhemmin iltapäivällä kävin katsomassa koulutustiloja. Kirjoitin sähköpostia Phoebelle ja jätin nimeni ja sähköpostiosoitteeni kansliaan. Tampereen kurssin nuorempi kaveri, jonka kanssa olin istunut kolme kuukautta joka aamu kahvilassa, oli myös muuttanut Virroille ja tullut samaan oppilaitokseen. Odotin hänen yhteydenottoaan. Kurssin ensimmäinen ilta meni tutustumisen merkeissä. Tarkoituksena oli, että vuoden mittainen urakka päättyisi ammattitutkintoon. Kävi kuitenkin ilmi, että koulutuspaketti koostui pelkästään ohjelmoinnista. Kouluttaja neuvoi minua vielä harkitsemaan, oliko tarjonta minulle sopiva. Koulun käytävällä törmäsin kurssin jälkeen Tampereen ajalta tuttuun kaveriin. Saitko sähköpostiosoitteeni? Jätin sen kansliaan. Hän ei 28
ilmiselvästikään tiennyt mistä puhuin. Oletko täällä kurssilla? hän kysyi, jolloin selitin lyhyesti millaisen kurssin olin aloittanut. Kaveri katsoi kelloa ja vastasi: No, tulet varmaan viihtymään Virroilla. Toivon sinulle hyvää syksyn jatkoa. Kylän keskustassa oli kaksi pizzeriaa. Päätin käydä niissä vuorotellen. Toinen meni kiinni jo ennen kurssin alkamista, toisessa kävin kurssin jälkeen. Olin molemmissa ainoa asiakas. Ensimmäisessä join ruoan jälkeen kahvia, toisessa pari kaljaa, jotta saisin unta. Sillä heti tuona ensimmäisenä myöhäisiltana kävi ilmi, miksi olin talon ainoa asukas. Katutasossa oli disko. Joka ilta. En tiedä, kuinka iso osa paikallisesta nuorisosta oli paikalla. En kuullut muuta, kuin musiikin ääntä. Asiakkaat saattoivat olla ammattioppilaitoksen opiskelijoita. Saattoi olla niinkin, että ihmisiä ei ollut lainkaan. Musiikkia ainakin oli. Taukoamatta ja täydellä volyymillä, aamuviiteen tai jopa kuuteen saakka. Huoneessani kaikki tärisi. Ikkunat, vaatekaapin ovet, yöpöytäni ja lamppu yöpöydän päällä. Alussa koetin katsoa telkkaria, kunnes silmäni eivät enää jaksaneet lukea tekstiä. Kävin keskellä yötä suihkussa, mutta sekään ei auttanut. Nukahdin jossakin vaiheessa, mutta heräsin kuitenkin ennen kuin musiikki loppui. Seuraavana iltapäivänä huomasin, etten ollutkaan rakennuksen ainoa asukas. Tulin lenkiltä ja olin nousemassa rappusia kunnes pysähdyin. Kuulin ääntä. Naisten ääntä. Nuoren naisten ääntä. Aluksi luulin hänen laulavan. Se oli sopraanon ääni etsimässä korkeinta oktaavia. Aina välillä kuitenkin ääni laski ja hiljeni. Yhtäkkiä ääni muuttui syväksi, tärähtäväksi hengitykseksi. Itkikö nainen? Olin nyt lähellä ovella, jonka takaa ääni tuli. Kolmen oven päässä minun huoneestani. Pidättelin hengitystäni. 29
Sitten tajusin, mistä oli kyse. Nainen oli rakastelemassa. Jäin kuuntelemaan oman huoneeni oven eteen. En uskaltanut edes kääntää avainta lukossa. Jotta tämä konsertti suoraan taivaasta ei loppuisi. Seisoin tällä tavalla varmaankin puolen tunnin verran. Sitten kuului yhtäkkiä miehen ääni ja heti sen jälkeen joku kävi vessassa. Joka päivä toivoin heidän rakkaustarinansa jatkuvan, mutta en koskaan nähnyt naisasukasta, enkä miestäkään. Huomasin vain polkupyörän pääoven vieressä ja kerran nainen oli jättänyt kenkänsä ovensa eteen käytävälle. Syksy eteni Virroilla nopeasti. Puistopenkissä, jossa olin lukenut kirjaa iltapäivällä en sitä huomannut, koska se oli auringossa. Mutta aamulla Osuuspankin talon lämpömittari kadun toisella puolella näytti pakkasta. Kurssi oli päättynyt minun osaltani jo viikon jälkeen. Ohjaaja oli antanut minulle toistaiseksi luvan käyttää koulun tietokonetta löytääkseni uuden koulutuksen jostakin muualta. Minulla oli tapana lähettää Phoebelle joka päivä sähköpostia. Suurin piirtein kerran viikossa sain lyhyen vastauksen. Odotin myös kutsua häihin Tampereelle. Mies, joka oli jo kolme vuotta toiminut minun Hämeen Sanomat -kolumnin kääntäjänä, oli kertonut odottavansa lähes kahtasataa vierasta. Odotin kuuluvani joukkoon, mutta hääpäivä meni ohi, ilman että Tampereelta olisi kuulunut mitään. Soitin hänelle viikko häiden jälkeen. Oli ollut mahtava, aurinkoinen päivä. Unelmahäät. Hän oli pukeutunut Lapin kansallispukuun. Aurinkoisena syyspäivänä saavuin Raumalle. En ollut ennen käynyt lounaisrannikolla. Vuokrasin huoneen kerrostalosta telakan vierestä. Rakennuksen toiselta puolelta oli näköala merelle. Omasta ikkunastani 30
katselin pieneen puistoon. Huoneessa oli sänky ja pöytä, keittiö ja myös suihku ja vessa olivat yhteiskäytössä. Sekä suihkusta että vessasta puuttui lukko. Illalla löysin syyn siihen. Käytävällä asui vain miehiä. Lokakuun pimeydessä keittiö täyttyi omituisesta porukasta. Miehet eivät ottaneet haalareitaan eivätkä edes lippalakkejaan tai pipojaan pois, vaan pistivät pikaruoka-annoksensa mikroaaltouuniin ja maitotölkin pöydälle. Useimmat heistä kyllä näkivät sen verran vaivaa, että ottivat lautasen astianpesukoneesta, mutta yksi mies ei vaivautunut siihenkään, vaan kiepsautti makaronilaatikkonsa edellispäivän Iltalehden päälle ja lapasi sen isolla lusikalla suuhunsa. Toinen ehti juuri syödä ja juoda, mutta nukahti heti sen jälkeen istualleen keskellä melua. Miehet työskentelivät telakalla tai puujalostamossa. Jotkut tunsivat toisensa todennäköisesti työpaikalta ja juttelivat keskenään. Jotkut taas istuivat ikään kuin odottamassa junaa tai bussia, katse suunnattuna mikroaaltouunin päällä olevaan telkkariin tai ikkunaan, jonka takana Rauma kellui oranssilla valotolppamerellä ja syyssateissa. Tein itselleni hygieenisen varasuunnitelman. En tietenkään voinut välttää vessassa käyntiä, mutta päätin käydä suihkussa mahdollisimman vähän ja mahdollisimman aikaisin iltapäivällä. Myös ruoan laittaminen kannattaisi hoitaa heti koulusta tultuani, ennen kuin muu porukka saapuisi taloon. Aamulla heräsin viideltä. Kuten kaikki muutkin. Vessasta kuului kiroilua ja röyhtäilystä. Jäin huoneeseeni, kunnes meteli laantui. Keittiössä oli vielä kaksi miestä. He pitivät samanlaista kiirettä kuin edellisenä iltana. Toinen söi annoksensa suoraan valtavasta Kellogg s-pakkauksesta, toinen joi jogurttia suoraan tölkistä. Tein itselleni aamiaista ja söin sen 31
huoneessani. Lähdin puoli kahdeksalta kaupunkiin. Kävelin satamalaituria pitkin. Toisessa suunnassa näkyi kaukana avomerta. Kanavaa pitkin saavuin Vanhan Rauman reunalle, missä koulutusrakennus sijaitsi. Kello ei ollut vielä kahdeksaa ja oven avasi siivoja. Kysyin häneltä, mihin aikaan hän aloitti työnsä. Hän vastasi, että kuudelta, ja päätin pyytää kouluttajalta lupaa tulla jo kuudelta aamulla paikalle. Varsinainen koulutuspaikka oli rakennuksen kellarissa. Tila, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa täyttyi nyt oppilaista. Viisitoista kappaletta, kaikki naisia. Jotkut juttelivat keskenään, muut istuivat tietokoneensa ääreen, kunnes he saivat tehtävänsä paperilla. Naiset opettelivat Excelin laskuohjelmaa. Kouluttajia oli kaksi. Toinen puku päällä, toinen villapaidassa. Kun villapaitaan pukeutunut avasi oman koneensa, siitä lähti höyrylaivan Puuuuuu.... Temppu sai porukassa aikaan päivän ainoat naurut. Sovin hänen kanssaan puolilta päivin, että siivoja voisi avata minulle oven jo varhain aamulla. Sain tietokoneen salasanan ja olin siitä lähtien oman itseni herra. Kaamoksen peittämässä kaupungissa en nähnyt Raumaa kertaakaan päivänvalossa. Aamuisin lähdin kuudelta koulutukseen. Minua vastaan tuli valtava määrä polkupyöräilijöitä. Ihmismassa oli menossa telakalle ja paperitehtaalle. Saavuin autioon rakennukseen kaksikymmentä yli kuusi, avasin koneeni ja lähetin Phoebelle sähköpostia. Kahdeksalta tulivat muut oppilaat ja kouluttajat. Jotkut sanoivat minulle ja toisilleen Hei vain, suurin osa oli kuitenkin hiljaa koko päivän ajan. Koulutusluokan vieressä oli kahvitila, jossa söimme lounasta, emme 32
kuitenkaan yhdessä. Kävimme siellä vuorottelen. Kerran istuin siellä keski-ikäisen naisen kanssa, joka yhtäkkiä kysyi minulta, missä päin Hollantia olin syntynyt. Kävi ilmi, että hän oli asunut Rotterdamissa, jossa hän oli työskennellyt Suomen merimieskirkossa. Kysyin häneltä, millaisena hän oli kokenut Hollannin ja miltä hänestä tuntui olla taas Suomessa. Mutta hän ei vastannut kysymykseeni eikä kysynyt minulta sen enempää, vaan kertoi olevansa uskossa. Toisen kouluttajan kanssa se kaveri, joka lennätti joka aamu höyrylaivatervehdyksen luokkaan - keskustelu sujui paremmin. Miehellä oli tapana polttaa piippua koulurakennuksen pihalla, ja kun minä lähdin kerran pihan kautta kotiin, hän kutsui minut istumaan hetkeksi hänen viereensä. Hän halusi tietää, missä päin Suomea olin käynyt ja mitä olin täällä tehnyt. Mies arvasi hyvin, millaisiin mahdollisuuksiin ja ongelmiin olin törmännyt. Maailma on muuttumassa rajusti täälläkin. Tapahtumat juoksevat ihmisten edellä niin, että he tuskin pysyvät vauhdissa mukana. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten tämä kansa asui metsässä, niin kuin intiaanit. Ja naapuri oli vihollinen. Vuokratalossa kuuluu ääniä, joita ihminen ei pidä mahdollisena, kirjoitin Phoebelle. En tiedä, onko todellinen kakofonia rajoitettu telakkamiehille yleensä vaiko vain tuon ammattikunnan suomalaiseen osastoon. Mutta viimeistä vaihtoehtoa en voi sulkea pois, koska olen tässä maassa myös nähnyt viiden tähden ravintolassa miehen, joka söi käsillään. Maiskuttelu on siis toinen asia, toinen on huokailu ja röyhtäily aika paljon samaan aikaan, jossa ensimmäinen muuttuu toiseksi. Yksi miehistä kuorsaa niin uskomattoman kovaa, että kuulen sen vaikka olen 33
suihkussa. Kuuntelen siellä myös riemulla veden solinaa. Suomessa miesten keskuudessa on edelleen naismaista kusta istuen. Mutta eilen aamuna heräsin ääneen, joka ei ollut mistään kotoisin. Makasin liikkumatta sängyssäni. Koetin ensin määritellä, mistä ääni tuli. Oliko se joku kone, kaukana tai lähellä? Laivan ankkurin vintturi vai ikkuna, joka liikkui tuulessa? Sitten ajattelin sen lähtevän kiimaisesta kissasta, ääni, jonka olin kuullut joskus maaseudulla. Mutta olisiko se mahdollista tähän vuodenaikaan? Sitten kuulin sen selkeästi käytävältä. En uskaltanut liikkua ennen kuin mies tuli huoneesta ja meni vessaan: veden solina (kyllä, niin äkkiä sen jälkeen He ovat aitoja taiteilijoita, nuo duunarit!), räkäisy, ryöhtäys, huoneesta ei enää tule ääntä. Nainen oli luultavasti kuollut, kenties jo viikkoja sitten. Miten ihminen nainen tai mies voi nauttia sellaisesta? Vai onko se puhdasta väkivaltaa? Mikä on yhteys pierun ja orgasmin välillä, mikäli tätä kutsutaan orgasmiksi? Illalla meininki keittiössä oli joskus löysää. Onnistuin seuraamaan telkkarista lähes häirityksi tulematta Mestareiden liigan jalkapallo-ottelun Heerenveen-Valencia. Heerenveenissä satoi kaatamalla, keittiössämme väki kannusti espanjalaisia. Vanhinta miestä kutsuttiin Heikiksi. Hän oli ainoa, joka kysyi nimeäni ja kertoi itse matkustaneensa kerran Keski- Euroopassa, matkailuvaunun kanssa. Ajopeli oli muutenkin käytössä: mies oli kotoisin Lapista, oli jättänyt syyskuussa perheensä, kierteli Etelä- Suomen telakoita asuen vuorottelen matkailuvaunussa tai vuokratalossa, kuten nyt tässä Rauman kämpässä ja palaisi toukokuun lopulla kotiinsa. Arvasin, että hän täyttäisi pian kuusikymmentä ja, että hänen merimieselämänsä olisi kestänyt neljä vuosikymmentä. 34
3. Turku-Raisio-Turku Raision aikuiskoulutuskeskus alkoi järjestellä ATK-kurssia maahanmuuttajille. Koulutuksen oli määrä kestää puoli vuotta ja siihen kuuluisi myös työharjoittelu. Varsinkin harjoittelu vetosi minuun. Olisihan työpaikka Turun seudulla lottovoitto! Sateisena päivänä lokakuun lopussa osallistuin haastatteluun. Haastatteluun oli kutsuttu toistakymmentä henkilöä. Miehet ja naiset, nuoret ja keski-ikäiset, valtaosa Itä-Euroopasta. Suurin osa porukasta otti tilanteen löysästi. Olihan se meille maahanmuuttajille jo kenties kolmas tai neljäs kurssi Suomeen tulon jälkeen. Yksi mies oli kuitenkin varta vasten pukeutunut tilaisuuteen, eikä pysynyt sekuntiakaan rauhallisena. Hän käveli harmaassa hautajaispuvussaan taukoamatta ympäriinsä käsiään hypistellen. Haastatteluhuoneessa minua tervehti kolme henkilöä, kaksi miestä ja nainen. Ilmapiiri oli yllättävän positiivinen. Ehkä siksi, että olin päivän viimeinen potilas, kelloon ei katsottu ja keskustelu oli hyvin vuolasta. Korostin, että tästä ei saisi tulla tavanomainen kieli- ja kotoutumiskurssi, vaan oikea työhön valmistautuminen ja. että työharjoittelu oli se porkkana, joka veti minut mukaan. Korostin myös, että ryhmän kannalta olisi erittäin tärkeää, että siihen tulisi mukaan naisia ja keski-ikäisiä. Haastattelun jälkeen sää oli poutaantunut ja päätin kävellä Raisiosta Turkuun. Nautin koko sydämestäni reilun viiden kilometrin lenkistä. Kun 35
kuljin alaspäin Aninkaistensiltaa, kaupunki kellui iltahämärässä toivottuna paratiisina. Minusta tuntui, että kulkurisyksyn saisi nyt lopullisen päätöksen. Tiesin, että Turusta löytyisi katolinen kirkko, jonne ehtisin iltamessuun. Etsin ainoana ulkopuolisena paikan takarivistä. Edessäni kirkkosalin vasemmalla puolella istui toistakymmentä sinistä Pyhän Birgitan sisarta, joista suurin osa oli kotoisin Afrikasta. Messun veti puolalaispappi. Ainoa seikka, joka muistutti meitä siitä, että kauniin rakennuksen ulkopuolella oli Suomi, oli messun kieli. Linja-autoasemalta soitin Phoebelle. Marraskuun 3. päivänä otin ensimmäinen bussin Raumalta Turkuun, vuokrasin yksiön Ylioppilaskylästä ja jatkoin matkaa Raisioon, uutta kämppää tarkistamatta. Ensimmäinen kurssipäivä meni tutustumiseen. Yhtään naista ei päässyt ryhmään, eikä yhtään minua vanhempaakaan. Kaksi hyvin nuorta poikaa tuli Kosovosta, muut olivat kotoisin Turkista, Venäjältä, Iranista, Syyriasta, Eritreasta ja Somaliasta. Mies, joka oli vaikuttanut haastattelutilaisuudessa hermorauniolta, istui edessäni hyvin rauhallisena. Hän oli virolainen. Istuin eritrealaisen viereen. Pitkä ja laiha mies, jolla oli pieni parta. Hän puhui sujuvaa englantia, mutta vain vähän suomea. Hän näytti minulle internetistä syntymäpaikkansa Etiopian rajalla. Kun kerroin hänelle, että menisin illalla messuun, hän hymyili, levitti käsiään ja sanoi minulle: My brother. Iltapäivällä odotin hänen kanssaan linja-autoa. Räntäsade teki Raisiosta maailman pahimman paikan. Matkakumppanini kertoi, että hän oli asunut jo viisitoista vuotta Suomessa ja melkein kaksitoista vuotta 36
Turussa. Hän oli eronnut suomalaisesta vaimosta ja heillä oli pieni poika, jota mies näki vain harvoin. Saapuessani Ylioppilaskylään minua odotti karmea yllätys. Vuokrakämpästä löytyi vain kirjoituspöytä, kaksi tuolia ja sänky. Ikkunassa ei ollut verhoja. Eikä sängyssä patjaa. Kauppojen ollessa jo kiinni jouduin makaamaan takkini päällä paljaassa puusängyssä. Seuraavana iltana kävin ostamassa patjan, joka tuotiin autolla Ylioppilaskylään. Toisessa kaupassa törmäsin televisioon, jonka kannoin kaupungilta kämpille. Aamulla nousin kuudelta, kävin suihkussa, pistin aamu-tv:n päälle ja söin aamupalaa. Lähdin seitsemältä kävelemään torille. Lenkki vei Aurajoen rantaa pitkin Tuomiokirkon ohi. Linja-auto Raisioon lähti kahdeksalta. Seuraani tuli turkkilainen kurssitoveri. Hän oli asunut vasta kolme kuukautta Suomessa ja oli riemussaan, että joku osasi puhua saksaa. Viikon kuluttua tämä järjestys muuttui, koska kävin perjantaiaamuna messussa. Ehdin vielä suht hyvissä ajoin kouluun, mutta kouluttaja oli silti raivossaan. Hän oli keski-ikäinen nainen, Marja, joka oli ollut mukana haastattelutilaisuudessa. Siellä hän oli pitänyt vielä matalaa profiilia, mutta kurssin ensimmäisen viikon aikana tilanne oli muuttunut rajusti. Alkuperäinen vetäjä oli juuri ehtinyt näyttää, että hänelle kurssi ja kurssilaiset merkitsivät jotakin (hän muun muassa tervehti meitä aamulla äidinkielellämme), kunnes hän ilmoitti muuttavansa välittömästi Uutteenkaupunkiin. Toisen miesvetäjän hän otti mukaan uuteen työpaikkaansa. Meidät hän jätti Marjan armoille. 37
Kuusi tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa nainen peitteli kyvyttömyyttään kouluttajana. ATK-koulutus koostui Excel-opinnoista. Opetus tapahtui suomeksi, vaikka ainakin puolelta oppilaista puuttui suomenkielen taito. Yhtäkkiä vallitsi anarkia. Oppilaat lintsasivat yhä enemmän, tai silloin kun edes tulivat kouluun, surffailivat netissä. Edessäni istunut virolainen pelasi koko päivän pasianssia koneellaan. Edessäni istuvan nimi oli Andres. Hän oli venäjänkielinen virolainen. Neuvostoliiton aikana hänellä oli ollut hyvä työpaikka taloussuunnittelijana. Kun hänen vanhempansa erosivat, hän oli muuttanut äitinsä kanssa Suomeen. Minulle jäi epäselväksi, asuiko äitikin Turussa, mutta epäilemättä hän oli Andreksen ainoa sosiaalinen kontakti. Raision aikuiskoulutuskeskuksen arkkitehtonisessa painajaisessa ravintola oli ainoa poikkeus. Ruokatunti valoisassa tilassa oli meille yhä tärkeämpi tapahtuma. Pöytäseuranani olivat Andres, eritrealainen ja nuori somali. Puheenaiheina meillä oli Viro, Hollanti, Eritrea ja somalipojan tuleva avioliitto kotimaassaan. Iltapäivällä pyörin Turun keskustassa, kunnes kello tuli seitsemän ja messu alkoi. Olin keksinyt tekosyyn käydä isoissa tavarataloissa, sillä niissä oli lämmin. Joskus soitin Phoebelle tai sitten jätin soittamatta. Olin edelleenkin ainoa vieras messussa. Pikkuhiljaa muutamat sisaret tervehtivät minua nyökkäämällä. Joulukuun 6. päivänä meillä oli vapaapäivä ja kävelin ensimmäistä kertaa päivänvalossa pitkin Aurajoen rantaa. Oli itsenäisyyspäivä ja messu oli Pyhä Messu, joka pidettiin englanniksi. Kirkko oli yhtäkkiä tupaten täynnä, urut soivat ja kuoro lauloi. Yleisö koostui jostain kumman syystä 38
etenkin Kaukoidästä tulleista ihmisistä. Kiinalaisista, vietnamilaisista ja thaimaalaisista, kansallisuuksista, joihin ei yleensä kadulla törmännyt. Kerran kuukaudessa messu pidettiin tiistai-iltapäivällä Turun maaseudulla. Matkustin linja-autolla Piikkiöön. Rivitalossa asui kaksi Pyhän Birgitan sisarta. Toinen oli kiertänyt maailmaa ja asunut myös Hollannissa, toinen tarjosi teetä ja piparkakkuja. Puolalainen pappi ei soittanut ovikelloa, vaan astui sisään siviilivaatteet päällä ja sanoi: Katsotaan, löytyykö vintiltä taas hiiri kuten viime kerralla! Talon yläkerrassa vinon katon alla oli tosiaankin pieni kappeli: nukketalon kokoinen alttari ja pari kynttilää. Pappi antoi minulle kyydin takaisin Turkuun. Keli oli muuttunut räntäsateeksi. Hän oli minua nuorempi ja Turku oli hänen ensimmäinen paikkansa pappina. Ei, ei tämä matka jää tähän, toivottavasti olen vasta lähdössä! Hän oli kotoisin Paavi Johannes Paavali II:n syntymäpaikan läheltä ja puhui sujuvasti englantia ja italiaa. Raisiossa ilmoitettiin, että Marjan avuksi tulisi kaksi naista lisää. Toinen vasta joulun jälkeen, opettamaan web-sivujen suunnittelua. Mutta toinen astui jo heti ilmoituksen jälkeen luokkaan. Ilona, Raisiossa syntynyt ikuinen kaunotar, joksi eritrealainen veljeni kastoi hänet, tuli vetämään suomen kielen ja kulttuurin alkeet -kurssia. Hetken uskoin, että hän opettaisi meistä vain niitä, joilla ei ollut yhtään kielitaitoa, eli että ryhmä jaettaisiin kahtia, mikä olisi ollut ihan viisas päätös. Mutta ei. Kävi selväksi, että koko porukka pakotettiin vuoropäivin exceliin ja suomen aakkosiin ja ruoanlaittoon. Olin raivossani. Excel-Marjalla oli ollut siihen saakka ärsyttävä tapa katsoa pelkästään minun suuntaani. Ikään kuin olisin ryhmän ainoana 39
keskieurooppalaisena samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Koetin tässä tapauksessa yhden kerran käyttää hyväksi tätä rasistista asennetta. Menin hänen huoneeseensa ja kysyin, mikä homman nimi nyt oikeastaan oli. Te mainostitte tätä kurssia ATK-koulutuksena maahanmuuttajille. Olen jo haastattelussa sanonut, että olisi erittäin tärkeää, että ryhmässä olisi ikäihmisiä ja naisia. Ei käynyt niin. Nyt kun kurssi on vielä alkuvaiheessa, olisi vielä mahdollisuus korjata virheenne ja laittaa tästä ilmoitus vaikka valtakunnallisena kurssina. Onhan ilmiselvää, että Turun seudulta ette saa tarpeeksi koulutettuja oppilaita tähän, mutta kyllä Suomesta löytyy nykyään maahanmuuttajia, joille ATK-kurssi työharjoitteluineen olisi tosi hyvä juttu! Marja vastasi, että koulutuksen sisältö riippui rahoittajista ja että se oli Raision työvoimatoimisto, eli minun pitäisi tehdä valitus työvoimatoimistoon. Raision työvoimatoimiston johtaja oli pyöreä, silmälasipäinen mies. Hän istui hänelle liian isossa tuolissa ja luki päivälehteä, kun astuin sisään. Ongelman ydin on se, että maahanmuuttajia ei voi työllistää Suomessa, mies totesi, me teimme aikoinaan virheen kun kutsuimme väkeä tänne. Ilona pukeutui tyylikkäästi: paita ja housut, jotka korostivat hänen vartaloaan, korkokengät, joka päivä pestyt vaaleat hiukset. Ei mennyt kuin viikko, kun jo levisi huhu keskuudessamme, että joku oli nähnyt naisen ja pitkän tummatukkaisen syyrialaisen hyvin intiimissä tilanteessa jossakin komerossa. Joka aamu kävimme suomen aakkoset läpi ja joulun lähestyessä meidän piti kirjoittaa aine jouluruoasta. Se oli vielä helppo nakki, mutta tämän 40
jälkeen Ilona käski meidät kirjoittamaan vapaasti valittavasta aiheesta kokonaisen aanelosen. Minä kirjoitin viisi aanelosta Multatulista. Tai oikeastaan Multatulista ja Väinö Linnasta. Kuten Linna Suomessa, Multatuli on yksi Alankomaiden tärkeimpiä kirjailijoita. Nimimerkin Multatulin (Latinaksi: olen kärsinyt kovasti ) taakse kätkeytyy Eduard Douwes Dekker, joka siirtomaa-aikana oli johtavassa asemassa nykyisessä Indonesiassa. Kirjoissaan Dekker oli ensimmäinen, joka kritisoi hollantilaisten toimia Kaukoidässä. Pienessä esseessäni vertailin Multatulin ja Linnan yhteiskunnallista roolia. En ole säilyttänyt kirjoitusta, mutta mielestäni se oli aika hyvä. Opettaja oli kuitenkin aivan poissa tolaltaan luettuaan tekstini. Oikeastaan hän purskahti itkuun. Olin hämmästynyt kuten muutkin. Ilona huusi minulle: Kuinka sä voit olla niin ilkeä! Ja heti hän levitti tuomionsa koko porukalle: Kuinka te voitte olla niin ilkeitä! Hävetkää! Hyi olkoon! Vähitellen kävi selväksi, että nimi Multatuli oli ollut hänelle aivan liikaa. Neiti epäili, että olin käyttänyt sitä katukielimerkityksessä. Vasta eritrealaisen näytettyä hänelle Dekkerin kirjailijanimen internetistä, Ilona lopetti itkunsa. Mutta anteeksipyyntöä en häneltä saanut. Ilmapiiri ryhmässä muuttui vähitellen väkivaltaiseksi. Kaksi nuorta kosovolaista kiusasi Heikkiä. Heikki oli paluumuuttaja Venäjältä. Pieni kaljupäinen mies tuli kurssille miten sattui. Joskus häntä ei nähty päiviin, joskus hän saapui myöhään iltapäivällä, piti takin päällään ja pipon päässään ja poistui taas kesken tunnin. Andres tiesi venäjänkielisenä enemmän Heikin touhuista. Mies oli ollut hakemassa naista Venäjältä. Uusi elämänkumppani tuli aivan Uralin takaa Turkuun. Heikin riemu 41