KOHTI DIAKONISTA JUMALANPALVELUSTA

KOHTI DIAKONISTA JUMALANPALVELUSTA Elina Tamminen Opinnäytetyö, syksy 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu Pieksämäen yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)

TIIVISTELMÄ Tamminen, Elina. Kohti diakonista jumalanpalvelusta. Pieksämäki. 2006, 55 s, 1 liite Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosionomi (AMK) Diakonialla on jo alkukirkon jumalanpalveluksessa ollut oma tärkeä paikkansa. Diakoniatyö on kiinteästi liittynyt kirkon jumalanpalvelukseen, sen toimintaan ja sanomaan. Diakoniatyön tehtävänä on alusta alkaen ollut lähteä alttarilta ja palata alttarille takaisin. Tämä toteamus ei näytä kuitenkaan olevan totta tämän päivän diakoniatyössä eikä jumalanpalveluksessa. Opinnäytetyössäni tarkastellaan jumalanpalvelusta erityisesti diakoniatyön näkökulmasta. Teoriaosa keskittyy kuvaamaan jumalanpalveluksen historiaa sekä sen tehtävää ja asemaa kirkossa. Myös jumalanpalveluksen diakonisuutta yleisellä tasolla arvioidaan lähdekirjallisuuden pohjalta. Opinnäytetyön tutkimusosa keskittyy tutkimaan Valkeakosken seurakunnan diakoniatyöntekijöiden suhdetta jumalanpalvelukseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa diakoniatyöntekijöiden ajatuksia, näkemyksiä ja kokemuksia diakonian toteutumisesta seurakuntansa jumalanpalveluksissa. Tutkimuksella halutaan selvittää myös sitä, millainen diakoniatyöntekijöiden mielestä on diakoninen jumalanpalvelus yleisellä tasolla sekä heidän omassa yhteisössään. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen. Sen aineisto koostuu neljän diakoniatyöntekijän teemahaastattelusta, joka on toteutettu ryhmähaastatteluna. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että tämän päivän jumalanpalveluksessa ei diakonia toteudu parhaimmalla mahdollisella tavalla diakoniatyöntekijöiden näkökulmasta. Jumalanpalvelusuudistus ja diakonaattikysymyksen käsitteleminen ovat kuitenkin korostaneet jumalanpalveluksen diakonisuutta. Jumalanpalveluksen diakonisen luonteen ymmärtäminen ja diakoniatyöntekijän paikan löytyminen jumalanpalveluksessa ovat jumalanpalveluksen avain kysymyksiä diakoniatyön kannalta. Teemahaastattelun tulokset tukevat myös tätä näkemystä. Keskeisinä diakonian toteutumisen elementteinä diakoniatyöntekijät nimesivät arjen, yhteyden ja palvelun. Tutkimuksessa kävi myös ilmi se, että diakoniatyöntekijät toivovat jumalanpalvelukseen työtovereita myös muista ammattiryhmistä. Asiasanat: diakoni, diakonia, jumalanpalvelus, kvalitatiivinen tutkimus Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulun kirjasto. Pieksämäen yksikkö

ABSTRACT Tamminen, Elina. Towards Diaconia Sunday Service. Pieksämäki, Autumn 2006, Language: Finnish, 55 p., 1 appendice. Diaconia University of Applied Sience, Pieksämäki Unit, Degree Programme in Social Services, Opition in Social Services and Education and Diaconal Social Work, Bachelor of Social Services. Diaconia work already had its place in the Early Christian Sunday service. It has always been an inseparable part of Sunday service, both in function as in doctrine. The meaning of diaconia work has always been connected to the thought of leave an altar and to return to the altar. This study reviews the Sunday service from the deacons point of view. The theoretical part describes the history of the Sunday service and its function and status in the church. The fact how much diacony work has been included in the Sunday services, is also reviewed with the help of source material. The research focuses on the diacony workers relation to Sunday service in Valkeakoski congregation. The purpose of the study was to survey the thoughts, ideas and experiences of the diaconiaworkers, on how well the diaconia work is realized during the Sunday services. The study also wants to find out, what is the Sunday service like in the workers' opinion, where does the diaconia work come true, in general and in their own congregation. The approach of this study is qualitative. The research material was gathered by interviewing four diaconiaworkers in group. The material analysed by using the content analysis. The research shows, and the diaconiaworkers opinion is, that diaconia work is not realized in the best bossible way in today s Sunday service. The Sunday service reform and discussion about the office reform has emphasised the coming true of the diaconia in the Sunday service. Underestanding the nature of diaconia work and trying to find the diaconiaworkers own place in the Sunday service are the key questions from the diaconia work s point of view. The results from the theme interview also support this opinion. As the most important elements of diaconia work in Sunday service, the diaconiaworkers mentioned the everyday life, the sence on community and service. The research also shows that the diaconiaworkers would like to have people from the other professions working with them in the Sunday service. Keywords: Diaconia, Diaconiaworker, Qualitative Research, Sunday Service Deposited: Diaconia University of Applied Sciences, Pieksämäki Unit Library

SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 6 2 JUMALANPALVELUS... 8 2.1 Jumalanpalveluksen perusta ja historia... 8 2.2 Jumalanpalveluksen kehityspiirteitä... 12 2.3 Jumalanpalveluksen tehtävä seurakunnassa... 15 2.4 Uudistuva jumalanpalvelus... 17 3 JUMALANPALVELUS JA DIAKONIA... 19 3.1 Jumalanpalveluksen diakonisuus... 19 3.2 Jumalanpalveluksen diakoniset elementit... 21 3.3 Diakoni jumalanpalveluksessa... 25 3.3.1 Diakoniatyöntekijän rooli jumalanpalveluksessa... 25 3.3.2 Diakoni varhaiskirkon palvelijana... 26 3.3.3 Diakonaattikysymys ja jumalanpalvelus... 27 3.3.4 Diakonin tehtäviä jumalanpalveluksessa... 28 4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT... 29 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 30 5.1 Tutkimuksen lähtökohdat... 30 5.2 Tutkimusaineiston kohde... 31 5.3 Tutkimusaineiston hankinta... 32 5.4 Aineiston analyysi... 32 5.5 Tutkimukseen liittyvät eettiset kysymykset... 33 6 TUTKIMUSTULOKSET... 35 6.1 Diakonian toteutuminen jumalanpalveluksessa... 35 6.1.1 Esirukous... 37 6.1.2 Ehtoollinen... 38 6.1.3 Yhteys... 39 6.1.4 Valmisteluvastuu... 41 6.1.5 Palvelu... 43 6.1.6 Rakkaus... 44

6.2 Jumalanpalveluksesta arkeen... 44 6.3 Tulosten yhteenveto... 45 7 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA... 49 LÄHTEET... 53 LIITTE 1: TEEMAHAASTATTELUN KYSYMYKSET... 56

1 JOHDANTO On sunnuntaiaamu. Kirkonkellot soivat. Kellot soivat ja kutsuvat kirkkoon viettämään jumalanpalvelusta. Kellojen kutsu koskee minua, sinua, jokaista ihmistä. Joka sunnuntai, yhä uudelleen ja uudelleen. Jumalanpalveluksesta sanotaan, että se on Jumalan pelastavan läsnäolon juhla, ja että se on seurakuntaelämän keskus. Kyse on siis merkittävästä asiasta kirkon elämälle ja seurakunnan toiminnalle. Mutta ennen kaikkea kyse on merkittävästä ja arvokkaasta asiasta kristitylle ihmiselle itselleen. Opinnäytetyöni tarkoituksena on selvittää, miten diakonia ja jumalanpalvelus kohtaavat toisensa. Diakoniatyön perimmäisenä tarkoituksena on aina ollut ihmisen kohtaaminen ja palveleminen. Kysymykseni kuuluukin, näkyykö diakonia vain diakoniatyön erityisjumalanpalveluksessa, vai onko kysymys laajemmasta asiasta? Tulevatko seurakuntalaiset kohdatuiksi ja palvelluiksi jokaisessa jumalanpalveluksessa? Olemme eläneet kirkossamme muutosten tuulien keskellä kohta pari vuosikymmentä. Kirkkomme on käynyt läpi jumalanpalvelusuudistuksen, eikä virkarakennekysymykseenkään ole vielä saatu selvyyttä. Nämä tekijät, sekä monet muut muutokset kulttuurissamme, ovat olleet vaikuttamassa siihen, että jumalanpalveluksen diakonisuus on esillä yhä enemmän. Monet tutkimukset osoittavat, joihin opinnäytetyössäni myös viittaan, että seurakuntalaiset kaipaavat jumalanpalvelukselta jotakin sellaista, mitä se ei nykyisellään tarjoa. Opinnäytetyöni tarkoituksena on selvittää myös sitä, miten diakoniatyöntekijät kokevat jumalanpalveluksen omasta roolistaan ja työstään käsin. Tutkimuksen tavoitteena on erityisesti selvittää Valkeakosken seurakunnan diakoniatyöntekijöiden suhdetta jumalanpalvelukseen. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa diakoniatyöntekijöiden ajatuksia, näkemyksiä ja kokemuksia diakonian toteutumisesta seurakuntansa jumalanpalveluksissa. Tutkimuksella haluan selvittää myös sitä, millainen diakoniatyöntekijöiden mielestä on diakoninen jumalanpalvelus yleisellä tasolla, sekä heidän omassa yhteisössään. Haastattelumateriaalia kertyi runsaasti. Pyrin kuitenkin laadullisen tutkimuksen periaatteiden mukaisesti keskittymään olennaiseen ja aiheen kannalta merkittävään materiaaliin. Näin toimien on ollut sisällönanalyysin keinoin mahdollista löytää sanojen, tunteiden ja kokemusten keskeltä ne todelliset tekijät, joita tutkimuksessa lähdettiin et-

7 simään. Tutkimustulosten toivon herättävän keskustelua diakonian ja diakoniatyöntekijöiden näkyvyydestä sekä selkeästä roolista jumalanpalveluksessa. Opinnäytetyöni tarkastelee jumalanpalvelusta myös kokonaisvaltaisemmin. Katson tarpeelliseksi selvittää, mitä jumalanpalvelus keskeisesti on ja mikä on sen historia ja tarkoitus kirkon ja seurakunnan elämässä. Jumalanpalveluksen diakonisuutta sekä diakonin tehtäviä jumalanpalveluksessa olen pyrkinyt esittelemään mahdollisimman laajasti. Ongelmana kuitenkin on se, että jumalanpalveluksen ja diakonian yhteyttä ei ole juurikaan tutkittu. Aihetta on käsitelty suppeasti joko jumalanpalvelusta tai diakoniaa käsittelevien teosten sivutuotteena. Vasta vuonna 2004 diakonian vuosikirja tarttui arkaan, mutta ajankohtaiseen aiheeseen Jumalapalvelus ja diakonia. Tämä artikkelikokoelma onkin ollut opinnäytetyöni suurimpana innoittajana ja ohjenuorana. Kiinnostukseni aiheeseen on lähtenyt omista kokemuksistani nuorisotyönohjaajana seurakunnassa. Toimiessani jumalanpalveluksessa diakonaatin edustajana, minusta on tuntunut usein siltä, että ajatus diakonaatin läsnäolosta ja tätä kautta näkemys diakoniasta jää jollakin tavoin sivuosaan. Työntekijänä olen jumalanpalveluksen jälkeen usein jäänyt kaipaamaan jotakin. Tätä puuttuvaa jumalanpalveluksen osaa halusin lähteä etsimään ja tutkimaan diakonian kautta opinnäytetyössäni. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta se on ollut erittäin antoisa. Opinnäytetyön prosessin kautta on ollut mahdollista ymmärtää sitä, miksi ja mihin kirkon kellot kutsuvat meitä jokaisena sunnuntaiaamuna.

8 2 JUMALANPALVELUS Miksi kristityt ovat kautta historian kokoontuneet yhteen? Mikä on se voima tai tarve, joka kerää ihmisiä kirkkoihin ja saleihin? Mitä jumalanpalvelus pitää sisällään? Millainen on oikea jumalanpalvelus? Onko jumalanpalvelus kirkon uskon ja seurakuntaelämän kannalta tärkeä? Miten jumalanpalvelus palvelee seurakuntalaista ja hänen jumalasuhdettaan? Nämä kysymykset ovat kirkon olemuksen ja toiminnan kannalta keskeisiä. Vastaukset esitettyihin kysymyksiin vaikuttavat paikallisseurakunnissa, sekä jokaisen kristityn elämässä. Aiheena jumalanpalvelus on mittaamattoman laaja. Tutkimukseni kannalta olen kuitenkin katsonut tarpeelliseksi keskittyä teoriaosassa esittämään jumalanpalveluksen historiaa ja määrittelemään jumalanpalveluksen perusteita. Jumalanpalveluksen perustaa ja historiaa olen pyrkinyt tutkimaan myös jumalanpalveluksen diakonisuuden näkökulmasta. Tarkastelun kohteeksi olen myös nostanut uskonpuhdistuksen ja Lutherin merkityksen jumalanpalveluksen kehityksessä ja teologiassa. Olen erottanut omiksi alaluvuikseen jumalanpalveluksen määrittelyn ja tehtävät Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, sekä paikallisseurakunnan tasolla. Olen pyrkinyt pitäytymään niihin jumalanpalveluksen perusteisiin, jotka ovat olennaisen tärkeitä kirkon tehtävän kannalta. 2.1 Jumalanpalveluksen perusta ja historia Jumalanpalvelukseen kokoontumisen tarkoitus ja lähtökohta on hyvin selkeä. Jumalanpalveluksessa ja sen kautta ihmiset ilmaisevat Jumalan ja uskon merkitystä elämässään. Jumalanpalvelukseen ei tulla huvin vuoksi, vaan kirkkoon tullaan tiettyä tarkoitusta ja tehtävää varten. Tämä korostui varsinkin alkuseurakunnan kokoontumisissa ja ensimmäisissä jumalanpalveluksissa. Seurakunta kokoontui varhaisimpien todistusten mukaan sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä, josta Apostolien tekojen luvussa 20 kerrotaan: Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää (Apt. 20:7). Kokoontumisen ajankohta kytkettiin Kristuksen ylösnousemukseen, ehtoolliseen ja Jumalan luomistyöhön, jotka Jumalan tekoina nousevat esiin jokaisena

9 sunnuntaina. Viikon ensimmäisenä päivänä vietettävä jumalanpalvelus on oikea lähtökohta myös tulevalle viikolle, rohkaisten ja antaen voimia elää todeksi uskon salaisuutta. (Kotila 2004b, 15,194.) Kristittyjen keskinäinen yhteys joka saa voimansa yhteisestä uskosta ja rakkaudesta, on alusta alkaen ollut kristikunnan yhteinen tunnusmerkki. Kristityt pitivät huolta toinen toisistaan ja kokoontuivat säännöllisesti jumalanpalvelukseen, mikä koettiin alkuseurakunnan aikana suureksi etuoikeudeksi. Yhteenkuuluvaisuutta ilmensi myös rakkauden ateria eli ehtoollinen, avustusten kerääminen, tervehdykset ja pyhä suunanto. Uskon ja omaisuuden yhteydestä kertoo Apostolien tekojen neljäs luku: Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä (Apt. 4:32), (Vahtola 2004, 41.) Meillä on melko vähän tietoa siitä, millaisia olivat kristillisen jumalanpalveluksen muodot. Uuden testamentin Apostolien teot kertovat meille kuitenkin olennaisen. Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. (Apt. 2:42). Tämän raamatunkohdan perusteella voidaan olettaa, että alkukirkon jumalanpalvelukseen kuului olennaisena osana opetusta, keskinäistä yhteyttä, ehtoollinen, sekä rukous. Jeesus itsehän opetti opetuslapsiaan rukoilemaan. Myös psalmilaulu, uskontunnustus ja erilaiset ylistykset, vuorotervehdykset ja toivotukset ovat olleet tärkeä osa alkukirkon jumalanpalvelusta. (Suokunnas 1989, 35 38.) Perustellusti voidaankin puhua pyhäin yhteydestä joka on apostolisen uskontunnustuksen kolmannen uskonkappaleen lähtökohta. Sen voidaan katsoa viittaavan siihen rakkauden siteeseen joka liittää kristityt toisiinsa. Yhteys myös ehtoollisen sakramentin salaisuuteen ja jo perille päässeisiin pyhiin, avaavat meille oven jumalanpalvelukseen, joka on uskon, toivon ja rakkauden yhteyttä parhaimmillaan. (Vahtola 2004, 41; Sariola 2001, 51.) Apostolien tekoja luettaessa voidaan huomata että Paavali sekä hänen työtoverinsa osallistuivat synagogajumalanpalveluksiin. Kirjoitusten lukemisen ja niiden selittämisen perinteen voidaan katsoa siirtyneen juutalaisesta synagogaperinteestä kristilliseen jumalanpalvelusperinteeseen juuri apostolien välittämänä. Kuitenkin sekä juutalaisen, että kristillisen jumalanpalveluselämän kasvupohja löytyy Vanhan testamentin ja juutalaisuuden hurskauselämästä, joka rakentui temppelissä, synagogassa ja kodeissa tapahtu-

10 van jumalanpalveluksen ympärille. Lukiessamme Uuden testamentin kuvauksia Jeesuksen ja opetuslasten kokoontumisista synagogissa, ymmärrämme alkuseurakunnan jumalanpalveluskäytäntöjen syntymistä paremmin. (Sariola 2001, 47 48.)Vaikka ensimmäiset kristityt osallistuivatkin juutalaiseen jumalanpalveluselämään, Jeesuksen ja opetuslasten yläsalissa viettämä jäähyväisateria on nähtävä tietynlaisena esikuvana ensimmäisten kristittyjen kokoontumisille. Perustellusti voidaan myös sanoa, että kristillisen messun juuret ovat Uuden testamentin evankeliumien ja apostoli Paavalin esittämissä ehtoolliskertomuksissa. (Kotila 2004b, 58, 64.) Heikki Kotila, jota edellisessä kappaleessa olen lainannut, kirjassaan Liturgian lähteillä (2004) valaisee mielenkiintoisella tavalla jumalanpalvelusteologian peruskysymyksiä ja auttaa ymmärtämään ehtoollisjumalanpalveluksen merkitystä ja teologiaa. Varsinkin jumalanpalveluksen historiasta Liturgian lähteillä antaa kattavan ja uusimpaan tutkimukseen perustuvan yleiskuvan. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille jotka haluavat ymmärtää syvemmin jumalanpalveluksen tehtävää, luonnetta ja tarkoitusta seurakunnan elämässä. Varhaiskristillisen kirkon jumalanpalveluksesta on pitkä matka nykypäivän jumalanpalvelukseen ja messuun. Keskiajalle tultaessa seurakunnan yhteinen osuus väheni vähenemistään ja pappiskeskeisyys vahvistui. Keskiajan lopulla kehitys johti äärimmillään siihen, että seurakunnan ei tarvinnut välttämättä olla lainkaan mukana messussa, jonka pappi saattoi toimittaa yksin. Uskonpuhdistus ja Martti Lutherin näkemykset jumalanpalveluksesta ja Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, merkitsi hyvin pitkälti paluuta alkuseurakunnan ja varhaiskristillisen kirkon jumalanpalveluselämän muotoihin ja ihanteisiin. (Sariola 2001, 51, 207.) Keskiajan katolisen kirkon jumalanpalveluselämän kehittyminen vääristi jumalanpalveluksen ja teki varsinkin messusta aivan muuta kuin seurakunnan yhteisen juhlan. Uskonpuhdistus nousikin vastustamaan turmeltunutta jumalanpalveluselämää. Uudistajien pyrkimyksenä olikin palata ensimmäisten kristittyjen ja varhaiskristillisen kirkon käytäntöihin. Tässä onnistuttiin vain osittain, koska keskiajalla ei tietämys alkukirkon toiminnasta ollut vielä riittävää. Uudistajilla oli myös erilaisia näkemyksiä siitä, miten voimakkaasti ja missä määrin jumalanpalvelusta oli uudistettava. (Kotila 2004b, 114 115.)

11 Lutherin käsityksen mukaan seurakunnan tuli ymmärtää, mitä jumalanpalveluksissa saarnattiin ja julistettiin. Näin kansankielinen saarna sekä virret löysivät paikkansa jumalanpalveluksessa. Luther näki julistetun sanan ja sakramentin armovälineinä, joista seurakuntalaisten tulee saada olla osallisia. Näin seurakuntalaiset saavat kuulla sanassa sitä evankeliumia, joka liittää heidät Kristuksen armoon. Sama evankeliumi kohtaa heidät myös ehtoollisella. Lutherin näkemyksen mukaan silloin kun sanaa ja sakramentteja käytetään armonvälineinä, on kolmiyhteinen Jumala läsnä ja tekee pelastavaa työtään. Tämä Lutherin kolminaisuuteen perustuva ajattelutapa auttaa meitä ymmärtämään, mistä jumalanpalveluksessa syvimmiltään on kysymys. (Vahtola 2004, 26; Sariola 2001, 52.) Vaikka nykypäivän jumalanpalveluksesta ollaankin mitä mieltä tahansa, todistaa se kuitenkin olemassaolollaan apostolisesta uskosta. Jumalanpalveluksen säilyminen sanan ja sakramentin juhlana kertoo Kristuksesta ja kirkosta tässä ajassa ja tässä maailmassa. Yksi jumalanpalveluksen tärkeimmistä tehtävistä on yhä edelleen kutsua ihmisiä Kristuksen yhteyteen. (Kotila 2004b, 191.) Näin ollen jumalanpalveluksen tarkoitus ei ole olla pienen tai rajatun yhteisön etuoikeus. Jumalanpalveluksen tehtävänä on edelleen koota ihmisiä yhteen ja herättää ihmisissä uskoa ja rakkautta. (Vahtola 2004, 9.) Olen itse usein ajatellut jumalanpalvelusta pelkästään Jumalan palvelemisen näkökulmasta. On helppoa istuutua kirkon penkkiin, osallistua rukouksiin ja veisata virsiä. Jos jumalanpalvelukseen osallistuva ajattelee yksipuolisesti vain palvelevansa Jumalaa, se voi rajoittaa hänen kokemustaan ja usein se myös estää uskon ja rakkauden syntymisen ja vaikuttamisen. Jumalanpalvelukseen osallistujan näkökulmasta katsoen on erittäin tärkeää huomata, että sana jumalanpalvelus (saks. Gottesdienst, ruots. gudstjänst) on kaksimerkityksinen. Jumalanpalvelus tulee nähdä tapahtumana, jossa Jumala palvelee meitä ihmisiä, mutta se on myös tapahtuma, jossa Jumala palvelee ihmistä. Kristillisen näkökulman mukaan Jumala toimii aina ensin. Jumala kutsuu seurakunnan koolle ja puhuttelee seurakuntaa sanassa ja saarnassa. Synninpäästössä ja ehtoollisessa seurakunta ottaa vastaan Jumalan anteeksiantamuksen. Siunaus puolestaan välittää Jumalan armoa ja rauhaa ihmistä kohtaan. Oikeassa jumalanpalveluksessa ihminen siis ottaa vastaan Jumalan suorittaman

12 palveluksen. Ihmisen tehtäväksi jää kääntyä Jumalan puoleen.(palvelkaa Herraa iloiten 2000, 190; Kotila 2004b, 36.) Jumalanpalveluksella on myös kolmas ulottuvuus. Oikeaa jumalanpalvelusta on se, kun ihmiset palvelevat toisiaan. Sanan ja sakramentin kautta syntynyt usko auttaa meitä kääntymään lähimmäisen puoleen ja synnyttää aitoa rakkautta ja yhteyttä kristittyjen välillä. Jumalanpalveluksen liturgialla on siis myös diakoninen ulottuvuutensa. Voidaankin puhua diakonisesta yhteydestä jota jumalanpalvelus parhaimmillaan synnyttää. Mikäli tämä yhteys, lähimmäisen palvelu ja diakoninen ulottuvuus puuttuu, on vaarana että jumalanpalveluksemme on epäaitoa. Maailman hätä ja oikeudenmukaisuuden vaatimus tulee olla läsnä jumalanpalveluksessa, sen julistuksessa, ehtoollisenvietossa, virsissä ja rukouksessa. (Kotila 2004b, 43; Palvelkaa Herraa Iloiten 2000, 191.) Jumalanpalveluksessa on Jumalan pelastava rakkaus konkreettisella tavalla läsnä silloin kun seurakunta kokoontuu yhteiseen juhlaan kiittämään ja ylistämään Jumalaa. Jumala ei ole läsnä pelkästään jumalanpalveluksessa, vaan tahtoo siunauksellaan varustaa ihmisen arkiseen työhön. (Palvelkaa Herraa iloiten 2000, 189.) Juuri tästä syystä jumalanpalveluksen merkitys kristitylle on suuri. Näkemykseni mukaan jumalanpalvelus on kristityille otollisin paikka kokoontua yhteen, kuulla sanaa ja opetusta, ylistää, rukoilla ja viettää yhteistä ehtoollista. Kirkolla tulisi olla tietynlainen huoli siitä, mihin jumalanpalvelus on menossa. Toteutuuko jumalanpalveluksissamme Jumalan palvelemisen kolme ulottuvuutta? Vaalimmeko sitä perinnettä, joka oli jo alkuseurakunnassa kristillisen jumalanpalveluksen syntyyn vaikuttamassa? Vastaako nykyinen jumalanpalvelus muodoltaan tämän päivän ihmisen tarpeeseen ja kaipaukseen olla Jumalan ja seurakunnan yhteydessä? 2.2 Jumalanpalveluksen kehityspiirteitä Edellisessä alaluvussa tarkastelin jumalanpalveluksen perusteita, merkitystä sekä historiallisia pääpiirteitä. Jumalanpalveluksen perusteet on oltava näkyvissä, jotta voisimme ymmärtää jumalanpalveluksen tehtävä, luonnetta ja olemusta. Jumalanpalveluksen historiaan Suomen kirkossa en ole katsonut tarpeelliseksi puuttua. Tämä näkökulma olisi varmasti mielenkiintoinen, mutta erittäin laaja. Täysin oma tarkastelun kohde voisi olla

13 diakonisuuden kehitys Suomen jumalanpalvelushistoriassa. Tarkoituksenani on kuitenkin tutkia jumalanpalveluksen diakonisuutta yleensä, ei sen kehitystä historian valossa. Myöskään Jumalanpalvelus- ja käsikirjauudistukseen en ole katsonut aiheen rajaamisen vuoksi tarpeelliseksi paneutua, muutoin kuin joidenkin tutkimustulosten ja asiantuntijoiden lausuntojen kautta. Jumalanpalvelus on kantava perusrakenne kirkon elämässä (Kirkon suunta 2000 1992, 23). Näin kommentoitiin kirkon ja jumalanpalveluksen yhteyttä, kun kirkkokäsikirjauudistuksesta alettiin yleisesti keskustella. Pohdinnan tuloksena syntyi Kirkon suunta 2000 - asiakirja, jossa jumalanpalvelus nousi hyvin keskeiseen asemaan. Asiakirjassa tuotiin esille jumalanpalveluksen hengellisyys, seurakuntakeskeisyys ja yhteisöllisyys. Myös Luther kytkee jumalanpalveluksen kirkon olemukseen pohtiessaan kirkon tunnusmerkkejä kirjassaan Konsiileista ja kirkoista (1539). Luther vakuuttaa myös Augsburgin tunnustuksessa (CA), että messu on keskeinen tapahtuma luterilaisissa kirkoissa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Jotta messu voisi toteutua siten, mitä siitä sanotaan kirkon tunnustuskirjoissa ja kirkollisten elinten virallisissa lausunnoissa, sen tulee muodostua seurakuntatyön toiminnalliseksi keskukseksi ja Jumalan kansan todelliseksi juhlaksi. Jotta näin voisi tapahtua, messun valmisteluun ja suunnitteluun tulisi panostaa ja sen tärkeys tulisi nähdä laajemmin. (Sariola 2001, 284 285; Kotila 2004b, 154.) Kirkolla on Sanan ja sakramenttien hoitamisen tehtävä. Sen tulee huolehtia siitä, ettei tätä Jumalan sille antamaa tehtävää hoideta tehtäväksi annon vastaisesti. Kirkko valvoo tätä antamalla tehtävän ihmisille, kirkon työntekijöille, jotka ovat siitä erityisellä tavalla vastuussa. Jumalanpalveluksen tehtävien kannalta keskeisin on papin tehtävä eli messun johtaminen. Pappisvirkaa onkin luterilaisen kirkon piirissä korostettu opettamisen ja sakramenttien hoitamisen virkana. Messun johtaminen on näin kautta kirkon historian ymmärretty juuri papiston erityistehtäväksi. (Kotila 2004b, 164 165.) Jumalanpalveluksen vahva asema kirkon elämässä sekä paikallisseurakunnissa tulee esille myös kirkkolaissa sekä kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalvelus on kaikille avoin. Jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti (Halttunen, Voipio & Pihlaja 2002, 270). Tämä kirkkojärjestyksen 2. luvun 1. pykälä sitoo kirkkoa ja seurakuntia huolehtimaan jumalanpalveluksien toteutumisesta. Jumalanpalvelus ei voi olla tapahtuma, joka toteutetaan vain tietyn suljetun piirin

14 ehdoin. Seurakuntia sitovat kirkkokäsikirjan mukaiset jumalanpalvelussäädökset ja periaatteet, jotka noudattavat kirkon yhteistä uskoa ja tunnustusta. Kokemukseni mukaan tämä nähdään toisaalta positiivisena, seurakuntien jumalanpalveluksia yhdistävänä tekijänä. Toisaalta se voidaan nähdä jumalanpalvelusta ja sen kehittämistä rajoittavana tekijänä. 1990-luvulla käynnistyneen jumalanpalvelusuudistuksen seurauksena jumalanpalvelusta alettiin kutsua juhlaksi. Kuitenkin emerituspiispa John Vikström puhui jo 1980- luvun lopulla siitä että jumalanpalvelus on väärinymmärretyn juhlallisuuden vanki. Jumalanpalveluksen kaavasta oli Vikströmin mukaan tullut liian tärkeä jumalanpalveluksen sisältöä ohjaava tekijä. Hän kantoi huolta myös siitä, että jumalanpalvelukset hoidetaan hällä väliä -tyylillä, ilman henkilökohtaista sitoutumista, antautumista ja kipinää. Vikströmin näkemys oli se, että jumalanpalveluksen uudistaminen ja uudelleen löytäminen tulisi alkaa alttarilta, saarnastuolista ja urkuparvelta. Siis kirkon sisältä ja sen työntekijöistä. (Vikström 1989, 123.) Jumalanpalvelus on parhaimmillaan kuin koti jossa kristityt jakavat keskenään aterian, yhteyden sekä elämän ilot ja kivut. Tällaisessa kodissa jokainen hyväksytään sellaisena kuin hän on, häntä rohkaistaan ilmaisemaan itseään Jumalan luomana, hänen rakastamanaan ja ruokkimanaan. Kristityt on kutsuttu osoittamaan vieraanvaraisuutta erityisesti niille, jotka eivät ole heidän oman yhteisönsä jäseniä ja joiden tausta on erilainen. Vastavuoroista jakamista tapahtuu siellä, missä toivotetaan vieraat tervetulleiksi, ei vaatimalla heitä sopeutumaan paikalliseen elämäntapaan, vaan rohkaisemalla heitä tuomaan omat lahjansa yhteiseen kotiin (Palvelkaa Herraa iloiten 2001, 211). Näin vuonna 2001 ilmestynyt Jumalanpalveluksen opas määrittelee onnistuneen jumalanpalveluksen. Tämä määritelmä ei kerro jumalanpalveluksen kaavoista, ohjelmasta eikä opetuksellisesta sisällöstäkään. Sitä vastoin se kertoo jumalanpalveluksen olemuksesta ja tehtävästä, joka perustuu Jumalan rakkauteen ja kristityn tehtävään. Tämä määritelmä olkoon vastauksena piispa Vikströmin aiheellisille uhkakuville jumalanpalveluksen tulevaisuudesta. Samalla se haastaa juuri siihen työhön, johon piispa Vikström kirkon työntekijöitä jo yli viisitoista vuotta sitten patisti.. Jumalanpalvelusuudistus on nähty kirkossa välttämättömänä ja muutosprosessi on kestänyt melko pitkään. Onneksi on ymmärretty jatkuvan kehityksen tärkeys. Elävän ja

15 ihmisiä tavoittavan jumalanpalveluksen puolesta on haluttu tehdä työtä kirkossa ja seurakunnissa. On myös ymmärretty, että kirkolle ja sen jäsenille rakas jumalanpalvelus voi elää ja toimia vain jumalanpalvelusta viettävien kesken. (Sariola 2001,19.) Näin toimien jumalanpalveluksesta voi tulla juhla, jonne on helppo tulla arjen vaikeiden tilanteiden keskeltä. Jumalanpalvelus jossa arki saa olla todellisesti läsnä, tavoittaa ihmisen, eikä ihmisellä ole tarvetta piiloutua arjeltaan kirkossakaan. Silloin kun arki on läsnä jumalanpalveluksen sanassa ja rukouksessa, sekä jumalanpalvelusta viettävien ihmisten yhteisissä kokemuksissa, voi jumalanpalveluksestakin tulla yhteinen Jumalan kansan juhla. (Sariola 1994, 110 111.) 2.3 Jumalanpalvelus seurakunnassa Jumalanpalvelus toteuttaa kirkon saamaa tehtävää paikallisella tasolla seurakunnissa. Kirkkolain 4. luku 1. pykälä sanoo asian selkeästi: Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (Halttunen ym. 2002, 35). Voidaankin todeta, että seurakunnalle annettuun jumalanpalvelustehtävään tulisi sisältyä kaikki kirkolle annetut tehtävät. Jumalanpalvelusta ei voi erottaa kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Jumalanpalveluksella tulee olla myös sielunhoidollinen, diakoninen sekä lähetyskäskyyn perustuva tehtävä. Palvelun näkökulma on ollut viimeaikojen yksi tärkeimmistä jumalanpalvelukseen liittyvistä näkökulmista. Seurakunta on alkukirkon ajoista lähtien ollut jumalanpalvelusyhteisö. Kirkon ja jumalanpalveluksen historian, sekä jumalanpalveluksen uudistumistarpeiden myötä on tullut yhä keskeisemmäksi näkemykseksi se, miten jumalanpalvelus voisi muodostua yhä selvemmin seurakunnan elämän keskukseksi ja sen jäsenten yhteiseksi juhlaksi. Viimeisimmän jumalanpalvelusuudistusta käsittelevän käsikirjakomitean lausuman mukaan jumalanpalvelus ei voi olla palkattujen viranhaltijoiden valmistama hengellinen kulutusjuhla, jonne yksityinen seurakuntalainen silloin tällöin tulee henkilökohtaisten tarpeittensa pohjalta. Messun tulee olla koko seurakunnan kiitosjuhla, jossa kullakin jäsenellä on oma paikkansa, tehtävänsä ja vastuunsa. Vai näin toimien kuluttamisen näkökulma

16 vaihtuu yhteiseksi rakentamiseksi ja yhteisöllisyyden kokemiseksi. (Sariola 2001, 203-204.) Seurakuntalaisten osallistumista tulee vahvistaa ja ymmärtää se, että esim. papin erityisvastuu jumalanpalveluksessa ja seurakuntalaisten osuus eivät ole ristiriidassa keskenään. Parhaimmillaan yhteys voi muodostua uskovien yhteisen pappeuden ilmauksesta, jota luterilainen teologia usein käyttää. Uskovien yhteinen pappeus kuvaa ajatusta kaikkien kastettujen kutsusta osallistua, toteuttaa ja olla läsnä jumalanpalveluksessa. (Kotila 2004, 165.) Suomalainen seurakuntaelämä on 50-luvulta monimuotoutunut ja kirjavoitunut. Myös arkena kokoontuminen on lisääntynyt merkittävästi. Tästä kehityksestä voi hyvällä syyllä etsiä vastausta siihen, miksi sunnuntain pääjumalanpalveluksen asema kirkkomme seurakuntaelämässä on heikentynyt. Piispa Yrjö Sariola, joka on tutkinut paljon jumalanpalvelusta ja sen teologiaa, kuvaakin osuvasti jumalanpalveluksen hukkuvan seurakuntaelämän monipuolisuuteen. Siitä huolimatta, että sunnuntai on pyhitetty jumalanpalveluksen vietolla erottamaan pyhä muista päivistä ja vaikka kellonaika 10 onkin syöpynyt ihmisten mieliin jumalanpalveluksen alkamisajankohdaksi, jumalanpalvelukseen ei jakseta tulla niin kuin ennen. Positiivisena huomiona hän on kuitenkin esittänyt, että jumalanpalveluksessa ehtoollisen asema on vahvistunut. Ehtoollisesta on tullut paikka jossa seurakunta kokee yhteyttä Jumalaan ja toisiinsa. (Sariola 1994, 129 130.) Yli 15 vuotta myöhemmin piispa Sariola pohtii Jumalanpalveluksen käsikirjassa jälleen jumalanpalveluksen tilannetta kirkkomme seurakuntaelämässä. Hän esittääkin aiheellisen kysymyksen siitä, voidaanko jumalanpalvelusta kutsua hyvällä omallatunnolla seurakuntaelämän keskukseksi? Hänen mukaansa on karua todellisuutta, että Suomessa osallistuminen jumalanpalveluksiin on Euroopan vähäisintä. Tutkimuksen mukaan vain vähän yli 3% kirkon jäsenistä osallistuu sunnuntain jumalanpalveluksiin. Tämän näkökulman ja todellisuuden mukaan jumalanpalvelus ei voi ollakaan seurakuntaelämän erillinen keskus tai sen huippu. Jumalanpalveluksen tulisi olla monin eri tavoin kytköksissä koko seurakunnan elämään, kasvatukseen, palveluun, lähetykseen, sielunhoitoon, musiikkitoimintaan ja rippiin. Jumalanpalvelus tarvitsee vuorovaikutusta kaikkien seurakuntaelämän tehtäväalueiden kanssa. (Sariola 2001, 283, 286.) Tähän ajatukseen lisäisin vielä oman kokemuksen tuoman näkökulman siitä, miten myös muu seurakunnan toiminta ja työalat tarvitsevat jumalanpalvelusta kehittyäkseen ja kasvaakseen. Esimerkiksi nuorisotyö ei elä ilman jumalanpalvelusyhteyttä. Nuorisotyö tarvitsee kosketusta

17 ja yhteyttä kaikenikäisiin seurakuntalaisiin. Myös ehtoolliskasvatus ja kirkkomme rikkaan virsiperinteen siirtäminen eteenpäin toteutuu luonnollisella tavalla jumalanpalvelusyhteydessä. 2.4 Uudistuva jumalanpalvelus Kuten edellä on jo monin kohdin todettu, viimeiset vuosikymmenet ovat olleet jumalanpalveluksen vilkkaan uudistamisen ja kehittämisen aikaa. Jumalanpalvelusuudistuksen ja kirkkomme sisällä tapahtuneiden uusien jumalanpalveluskokeilujen taustalla ovat olleet monet tutkimukset. Nämä tutkimukset ovat kertoneet omaa kieltään siitä miksi väki jumalanpalveluksista on kaikonnut. Vuonna 1980 toteutetun perhejumalanpalveluskokeilun tuloksissa näkyi, että seurakuntalaiset olivat innokkaita osallistumaan jumalanpalveluksen valmisteluun ja toteuttamiseen. Kävi ilmi, että juuri tehtävien antaminen sekä ystävien läsnäolo, on parhaalla mahdollisella tavalla liittämässä ihmisiä jumalanpalvelukseen ja avaamassa tietä seurakuntayhteyteen. Merkittävää oli kuitenkin se, että työntekijät eivät kyenneet vastaamaan tähän haasteeseen, eikä kaikille halukkaille löytynyt sopivia tehtäviä. (Lampinen 1990, 18.) Myös Jussi Mäkelän tekemä tutkimus Jumalanpalveluksen laatu (2001) kertoo tuloksissaan samaa kieltä. Eniten ns. laatukuilua, eli seurakuntalaisten täyttymättömiä odotuksia syntyi niistä tekijöistä, missä seurakuntalaiset eivät osallistuneet esirukousten laatimiseen tai tekstien lukemiseen, eivätkä päässeet osallistumaan rauhan toivottamiseen toisiaan kätellen. (Mäkelä 2001, 136.) Heikki Toivio tutki väitöskirjassaan Voiko sen sanoa toisinkin? (2005) eri tavoin toteutettuja jumalanpalveluksia ja niiden merkitystä Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä vuosina 1966 1999. Hänen keskeisin tutkimustuloksensa oli se, että työntekijöiden huoli kansan vieraantumisesta jumalanpalveluksesta johti paikallisiin jumalanpalveluskokeiluihin. Tarve jumalanpalveluksen kokonaisvaltaiseen uudistamiseen oli kentän vastaus perinteisen jumalanpalveluksen kriisiin. Jumalanpalveluksen uudistamisen tarpeeseen liittyviä syitä olivat jumalanpalveluksen pappiskeskeisyys, jumalanpalveluksen vieraus tavalliselle elämälle, kirjoitetun ja puhutun sanan korosta-

18 minen, seurakuntalaisten tunne-elämän väheksyminen sekä yhteyden puute. (Toivio 2005, 244 245.) Seurakunnan suhdetta ympäröivään yhteisöön ja kulttuuriin ei saa koskaan unohtaa. Jumalanpalveluksia suunniteltaessa seurakunnan on hyvä pohtia sitä, miten jumalanpalvelus voisi olla avoimessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Huolta tulisi kantaa myös siitä miten turvataan liturgiamuodon säilyminen ja puhdas evankeliumi opetuksessa silolinkin, kun otetaan käyttöön paikallisia tapoja ja malleja. (Kotila 2004b, 211 212.) Toivon tutkimuksen mukaan seurakunnissamme syntyneet erityismessut ovat nostaneet kontekstualisuuden jumalanpalveluksen yhdeksi keskeiseksi periaatteeksi. Merkittävä huomio on se, että juuri uusimuotoiset jumalanpalvelukset ovat alentaneet kynnystä tulla jumalanpalvelukseen. Uusimuotoisissa jumalanpalveluksissa, missä musiikilla, rukouksilla ja seurakuntalaisten vastuun kantamisella oli keskeinen osa, on koettu yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta. Ne ovat myös olleet merkittävällä tavalla alentamassa kynnystä osallistua jumalanpalvelukseen. (Toivio 2005, 254 255.) Monet tutkimukset viimeisen 20 vuoden aikana puhuvat samaa kieltä. Jumalanpalvelusta pidetään tärkeänä, mutta sen merkitys nykypäivän ihmiselle on muuttunut. Olennainen kysymys kuuluukin, pysyykö tämän päivän kirkko ja seurakuntien työntekijät mukana ihmisten elämässä ja arjessa? Ymmärtääkö se ihmisten tarpeita ja kykeneekö se uudistumaan niin, että vastauksia löydetään Raamatun sanasta ja ehtoollisen sakramentista? Toivion tutkimus osoittaa kuitenkin sen, että valoa tunnelin päässä on nähtävissä. Seurakunnissa työntekijät ovat ymmärtäneet jumalanpalveluksen merkityksen seurakuntaelämälle ja ihmiselle yksilönä. Uudenlainen haaste kirkolle ja seurakunnille on kirkosta eroavien joukko, joka ei koe seurakunnan toiminnan koskevan millään tavalla itseään. Kati Niemelä (2006) on tutkinut asiaa paljon ja uusimmat tutkimustulokset on luettavissa tutkimuksesta Vieraantunut vai pettynyt? Tämä tutkimus ja sen tulosten huomioiminen ovat mielestäni kirkolle ja seurakuntaelämälle tulevaisuuden suurin kysymys. Samalla se koskettaa kipeästi myös jumalanpalvelusta seurakunnan keskeisenä toimintona.

19 3 JUMALANPALVELUS JA DIAKONIA 3.1 Jumalanpalveluksen diakonisuus Lutherin messu-uudistus kiinnitti huomiota siihen, että katolisen kirkon papit olivat unohtaneet kirkon jumalanpalveluselämästä rakkauden näkökulman. Jumalanpalveluksissa oli pidetty esillä vain uskoa ja unohdettu rakkaus, joka velvoittaa kaikkia yhteiseen vastuuseen. Luther onkin osuvasti sanonut: Kaikki mitä kristillinen usko on, on ilmaistuna laupiaan samarialaisen kuvassa. Kristus on laupias samarialainen meille, puolikuoliaaksi lyödyille ja tien vieressä viruville ihmisille: ja me olemme puolestaan laupiaita samarialaisia lähimmäisillemme (Mannermaa 1993, 99). Tuomo Mannermaa liittää laupiaan samarialaisen pyyteettömän rakkaudenpalvelun näkökulman myös jumalanpalvelukseen. Laupiaan samarialaisen näkökulma avaa meitä ymmärtämää kirkkovuoden teksteissä paljastuvaa Kristuksen rakkautta meitä ihmisiä kohtaan. (Jolkkonen 2004, 266.) Laupiaan samarialaisen esimerkki on merkittävä ja osoitus siitä, että jumalanpalvelus ja rakkaudenpalvelu liittyvät olennaisesti yhteen. Aito kristillinen yhteisö on diakoninen yhteisö eli jumalanpalveluselämän synnyttämän rakkauden luoma yhteisö. Kristuksen osoittaman rakkauden esikuva tulee olla myös jumalanpalvelusyhteisön esikuva. Luther näkee, että sakramenttiyhteydessä elävien kesken tulee olla mahdollisuus jakaa yksilöiden ilot ja surut, jotta yhteisö voisi yhdessä iloita ja jakaa surun ja murheen. Tällaisen jakamisen kautta erilliset ihmiset voivat muotoutua rakkaudelliseksi yhteisöksi. (Kotila 2004b, 42-43; Jolkkonen 2004, 172.) Diakonia tekee työtä Jumalan kaltaisuuteen perustuvan ja yhteydessä toisten kanssa toteutuvan ihmisarvon palauttamiseksi. Tämä viittaa diakonian hengelliseen perustaan, joka on Jumalan toiminnassa ja Kristuksen pappeudessa. Se on koko kirkon, jumalanpalveluksen, sekä julistuksen että ehtoollisen jakamisen keskipisteessä (Vastuun ja osallisuuden yhteisö 2003, 14). Näin määritteli Euroopan diakoniakonferenssi diakoniaa Bratislavassa vuonna 1994. On siis perusteltua sanoa että yhteys jumalanpalvelukseen kuuluu diakonian olemukseen. Jos diakonian identiteettiä lähdetään etsimään jostain muualta, on se vaarassa muuttua yleisinhimilliseksi hyväntekeväisyydeksi. Juuri juma-

20 lanpalveluksesta diakonia saa omaleimaisuutensa ja perustehtävänsä. Tämän mukaan myös jumalanpalvelus tarvitsee diakoniaa, ettei siitä tule yksipuolinen riitti tai kultti. (Veikkola 2002, 119.) Ymmärtäisin niin, että jumalanpalvelus voi elää vain ja ainoastaan seurakunnan ja seurakuntalaisten kautta. Tästäkin syystä seurakuntaa on syytä kutsua jumalanpalvelusyhteisöksi. Jumalanpalveluksen diakonisuus ei näytä toteutuvan vain sanoissa ja erityisten tehtävien kautta, vaan kysymys on paljon laajemmasta asiasta. Kun kirkon kellot kutsuvat pyhäaamuna jumalanpalvelukseen, toteutuu kirkon seinien sisällä - tai siellä tulisi toteutua Jumalan tahto ja suunnitelma meitä ihmisiä kohtaan. Millainen on aito kristillinen yhteisö? Heikki Kotilan mukaan se ei voi olla muuta kuin jumalanpalveluselämän synnyttämä, diakoninen yhteisö. Teologinen näkökulma jumalanpalvelukseenkin on edelleen sanan lihaksi tuleminen. Tätä taustaa vasten on mahdotonta irrottaa diakoniaa jumalanpalveluksen ytimestä. Sanan lihaksi tulemisen tulee olla konkreettista, diakonian tulee näkyä ja kuulua kaikessa. Myös arjessa, jonne jumalanpalvelus seurakuntalaiset lähettää tekemään sanaa lihaksi eli rakkauden tekoja lähimmäisen parhaaksi. (Kotila 2004b, 18; Vahtola 2004, 14.) Jumalanpalveluksen diakonisuus näyttäisi olevan itsestään selvyys. Diakonian käsikirjan (2002) ilmestyttyä kiinnitettiin heti ansaittua huomiota siihen, ettei kirja sisältänyt omaa lukuaan jumalanpalveluksen ja diakonian suhteesta. Kertooko se siitä, että diakonian ja jumalanpalveluksen välistä yhteyttä ei arvosteta? Vai kuvastaako se jotakin siitä todellisuudesta jossa seurakunnissa arjessa eletään? Jumalanpalvelus ja diakonia - Diakonian vuosikirja 2004(2004) toi tämän kipeän asian rohkeasti esille. Aiheellisesti kirjan saatesanoissa kysytäänkin sitä, onko toteamus Diakonia lähtee alttarilta ja palaa alttarille tullut teologiseksi kliseeksi jota toistetaan diakoniakoulutuksessa, oppikirjoissa ja suunnittelun perusteissa, mutta jolla ei ole todellista merkitystä seurakunnan arjessa? Onko käytännön diakoniatyöllä kiinteä yhteys seurakunnan jumalanpalvelukseen? Pidetäänkö sitä todella tärkeänä? (Jumalanpalvelus ja diakonia 2004, 5).

21 3.2 Jumalanpalveluksen diakoniset elementit Vaikka diakonisuus jumalanpalveluksessa onkin kokonaisvaltainen ja jumalanpalveluksen sisällä oleva asia, jumalanpalveluksesta voidaan kuitenkin erottaa tiettyjä elementtejä, jotka erityisellä tavalla toteuttavat diakoniaa. Nämä elementit ovat jumalanpalvelusjärjestykseen kuuluvia näkyviä tai näkymättömiä jumalanpalveluksen osia. Yrjö Sariola tiivistää asian näin: Seurakunta palaa arkeen jumalanpalveluksesta virkistäytyneenä ja voimia ja rohkeutta saaneena. Sana ja sakramentti ovat vahvistaneet osallistuneita palvelemaan lähimmäisiä Kristuksen esikuvan mukaisesti ja antamaan näin koko elämänsä kiitosuhriksi Jumalalle. Sellainen on oikeaa, järjellistä Jumalan palvelemista (Sariola 2001, 309). Tämän perusteella ei olisikaan ehkä tarpeellista etsiä erillisiä asioita tai tehtäviä, jotka kuvastavat jollakin erityisellä tavalla diakonian periaatteita. Diakoniatyön kannalta katson kuitenkin tarpeelliseksi tuoda esille ne keskeiset elementit, joiden kautta diakonia jumalanpalveluksessa keskeisimmin toteutuu. Diakonia- ja yhteiskuntatyön kehittämiselle 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on asetettu mm. seuraavia kehittämistavoitteita: Selkeytetään diakonian ja yhteiskuntatyön paikkaa kirkon ja seurakuntien toiminnan kokonaisuudessa ja vahvistetaan niiden yhteyttä muuhun seurakuntatyöhön ja vahvistamalla diakonian ja yhteiskuntavastuun yhteyttä jumalanpalvelukseen siten, että ihmisten vaikeudet, hätä ja yhteiskunnan eettiset kysymykset tuodaan seurakunnan yhteiseen tietoisuuteen, rukouksiin ja julistukseen (Vastuun ja osallisuuden yhteisö 2003, 45). Tältä kannalta katsoen diakonian ja jumalanpalveluksen suhde on uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen tärkeänä kehittämistavoitteena. Tämän mukaan diakonia ei voi olla oma eriytynyt työmuotonsa muun seurakuntatoiminnan keskellä, vaan sillä tulisi olla liittymäkohtansa seurakunnan kaikkeen toimintaan, erityisesti jumalanpalvelukseen. Tuon seuraavaksi esiin useita jumalanpalveluksen osia ja elementtejä, jotka ovat olennaisia ja jumalanpalvelukseen kuuluvia, mutta jotka jumalanpalveluksen ulkopuolellakin käytettyinä ovat diakonian toteutumisen välineinä. Näkisin kuitenkin, että juuri jumalanpalvelusyhteydessä näiden osien sanoma ja tarkoitus kirkastuu parhaimmalla tavalla.

22 Uuden testamentin evankeliumeissa on kuvattu viimeisen ehtoollisen yhteydessä se, miten Jeesus pesee opetuslastensa jalat. Tämä Jeesuksen teko on nähty palvelutyön esikuvana ja esimerkkinä. Kun Jeesus itse antautui palvelemaan, on se myös meidän kristittyjen tehtävä toisiamme kohtaan. Apostolien teoissa kuvataan myös ensimmäisten diakonien asettaminen palvelemaan seurakuntaa. Nämä molemmat Raamatunkuvat luovat vahvan pohjan jumalanpalveluksen ja diakonia yhteydelle. Ne kertovat vahvasti siitä, miten palvelu itsessään on jumalanpalveluksen kantava elementti. (Kotila 2004a, 24.) Sana on jumalanpalveluksen luovuttamaton osa. Evankeliumissa seurakunta kuulee ja kohtaa Kristuksen äänen. Kun sanassa kuulemme Jumalan tahdon meitä ihmisiä kohtaan, se kohtaa myös aina ihmisten arjen ja tarpeet. Tämä kohtaaminen on saarnan suurin diakoninen haaste. Tämä kohtaaminen edellyttää Matti J. Kurosen mukaan kolmea eri asiaa: samaa aikaa, samaa paikkaa ja yhteistä kieltä. Tämä ei kuitenkaan Kurosen mukaan vielä riitä. Jotta jumalanpalveluksen saarna olisi diakoninen, tulisi sen sisältää seuraavia näkökulmia. Saarna tulisi olla yhteistä tekemistä. Sen sisällön tulisi nousta seurakunnan arjesta ja seurakuntalaisilta itseltään. Kuronen tähdentää diakoniatyöntekijän osuutta silloin, kun halutaan erityisesti tuoda ihminen ja arki saarnaan. Papinkaan ei tarvitse tehdä aina ihan kaikkea itse. Arjen aito näkeminen ja oikeudenmukaisuuden hakeminen ovat olennaisia saarnan näkökulmia. Viimeisenä Kuronen näkee osallistuvan hengellisyyden. Saarna tulee vastaanottaa tekemisenä, ei pelkästään kuulemisena. (Kuronen 2004, 45 46.) Kaiken kaikkiaan saarnan tehtävänä on auttaa uskoon ja rohkaista rakkauden palveluun Kristuksen esimerkin mukaisesti. Sanan toteuttaminen on siis Raamatun mukaista oikeaa jumalanpalvelusta ihmisen elämässä. On huomattava, että kristillinen rakkaus eli diakonia oli alkuseurakunnan jumalanpalveluksen jatkoa, ei sen korvike tai jumalanpalveluksesta erillinen asia. Tämä on olennainen seikka pohdittaessa diakonian yhteyttä jumalanpalvelukseen. (Palvelkaa Herraa iloiten 2001, 202; Pätsi 2002, 120.) Jumalanpalveluksen esirukous on seurakunnan oma rukous, joka voidaan toteuttaa yhteisöllisesti. Esirukouksen tehtävä on palauttaa seurakunnan ja yksityisen rukoilijan mieleen, että usko ei ole yksityisasia, eikä jumalanpalvelus voi koskaan muodostaa omaa hengellistä maailmaansa. Yhteinen tehtävämme on nähdä ympäröivän maailman hätä oman pelastuksemme pohdiskelun keskeltä. (Kotila 2004a, 18.) Esirukouksesta on

23 käytetty myös määritelmää suuri kirkkorukous. Se ei saa siirtyä pois alkuperäisestä tarkoituksestaan meditoivaan tai seurakuntaa informoivaan muotoon. Se ei myöskään saa olla sisällöltään synnintunnustuksellinen tai sävyltään vaativa Jumalaa kohtaan. (Seitz 1988, 50.) Syvimmillään esirukous on kristillisen seurakunnan palvelusta jonka se toimittaa koko maailman puolesta. Seurakunnan tehtävä on sitoutua rukouksessa ja myös sen jälkeen niiden ihmisten asiaan, joiden puolesta se rukoilee.(komulainen 2004, 42.) Luther ilmaisee asian vielä näin: kristillisellä kirkolla ei totisesti ole maan päällä toista niin suurta voimatekoa eikä niin suurta tekoa kaikkea sitä vastaan, mitä se joutuu kohtaamaan, kuin yhteinen rukous (Sariola 1994, 60). Kolehtia ei ole välttämättä aina helppoa mieltää jumalanpalveluksen diakoniseksi elementiksi. Sitä se kuitenkin mitä suurimmassa määrin on. Kolehti kuuluu olennaisena osana jumalanpalvelukseen, erityisesti messuun. Jo varhaiskirkossa kukin seurakunnan jäsen toi mukanaan jumalanpalvelukseen jonkin lahjan eli uhrin. Uhri tuotiin kulkueena ennen ehtoollista alttaripöydän edessä olevalle pöydälle. Nämä lahjat käytettiin jumalanpalveluksen jälkeen hädässä olevien ihmisten avustamiseen. Tästä tavasta on kehittynyt nykyaikainen kolehti. Aina on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että messun perusnäky ja siinä kannettu uhrilahja ovat yhdensuuntaiset ja että auttamisen merkitys ulottuu jumalanpalveluksen ja kirkon seinien ulkopuolellekin (Kotila 2004a, 20; Karvonen 2004, 26 27.) Ehtoollisen sakramentissa palaamme jälleen Lutheriin ja hänen teologiaansa. Ehtoollinen on Lutherin mukaan ennen kaikkea rakkauden sakramentti. Se on kristittyjen välisen yhteyden ja yhteisöllisyyden ulkoinen merkki. Ehtoollista ei voida nähdä Lutherin mukaan pelkästään yksilön omaa uskoa vahvistavana tekona, vaan se on ennen kaikkea yhteisön keskinäistä rakkautta ilmaiseva ja vahvistava toimitus. Ehtoolliseen sisältyvä Kristuksen rakkaus tulisi olla oikean lähimmäisenrakkauden ja ihmisten kaikkien suhteiden esikuva. Näin ajatellen ehtoollisessa on syvä diakoninen merkitys. Myös arjen diakonian liittäminen ehtoolliseen kertoo siitä rakkauden työstä jonka Kristus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. (Jolkkonen 2004, 164, 172; Vahtola 2004, 12.) Tunnustuskirjojen mukaan alamme rakastaa lähimmäisiämme, kun sydämiämme määrää hengellinen ja pyhä mieliala. Ehtoollispöytä on kristitylle paikka missä hänelle tarjotaan läheisintä yhteyttä Jumalaan ja hänen salaisuuksiinsa. Toisaalta ehtoollispöytä

24 on jokaisen kristityn hengellisen elämän hoitamisen paikka. Tämä haastaa diakoniatyön jatkuvasti määrittämään paikkaansa alttarilla ja sen ulkopuolella. (Siivonen 2003, 77.) Messun loppu on toisaalta jumalanpalveluksen huippukohta. Kristuksen rauhalla vahvistettu seurakunta lähetetään arkeen, jokapäiväisen elämän keskelle toteuttamaan sanan ja sakramentin synnyttämää palvelutehtävää. Jumalanpalveluksen suurta siunausta on aidoin ja syvin valtuutus ihmiselle arjen toimintaan. Siunaus ja lähettäminen sisältävät kuitenkin aina myös kutsun takaisin alttarin ääreen. (Komulainen 2004, 42-42; Vahtola 2004, 13.) Usein virret unohdetaan jumalanpalveluksen diakonisena elementtinä. Piispa Eero Huovinen on sanonut virsien olevan kuin kaksinkertaista rukousta. (Toivio 2005, 212.) Tämä lausuma kertoo virsien diakonisesta roolista jumalanpalveluksessa. Laulaessamme rukoilemme yksin, mutta loppujen lopuksi virsilaulu on parhaimmillaan yhteistä rukousta yhteisten asioiden puolesta. Nykyisen virsikirjamme toimituskunta selvitti virsien uusia mahdollisuuksia näin: Virrenveisuu on yhtä aikaa julistusta, opetusta, sielunhoitoa, rukousta ja yhteyden kokemista (VK 2000, 8). Näin ollen virsiperinteellä ja virsirunoudella on merkittävä tehtävä jumalanpalvelun diakonisuutta tarkasteltaessa. Runoilija Jaakko Haavio rikastutti kirkkomme virsiperinnettä lukuisilla diakonian alaan kuuluvilla virsillä. Hänen tuotantonsa muodostaa kokonaisuuden, jota suomalaisessa virsirunoudessa voidaan pitää ainutlaatuisena. (Kivekäs 2004, 47.) Esimerkki Haavion v. 1963 virsikirjan lisävihkoon päässeestä virrestä: Moni kantaa kärsimystään epätoivo sielussaan. Moni vaipuu vierellämme paatuneena kuolemaan. Käytämmekö itsekkäästi Herran suomaa armoa? Eikö Jeesus Kristus kuollut kaiken kansan puolesta?