MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3212 06 PUUPPOLAN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Espoo 2009
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
PUUPPOLAN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 5 Kallioalueet 5 Moreenikerrostumat 5 Sisä-Suomen reunamuodostuma 6 Karkearakeiset kerrostumat 7 Hienorakeiset kerrostumat 8 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 9 Turvekerrostumat 9 Liejukerrostumat 9 POHJAVESI (Aimo Kejonen) 10 Pohjaveden esiintyminen 10 Pohjaveden laatu 11 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 11 KIRJALLISUUTTA 11 Geologian tutkimuskeskus
3 Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 2 239 23.8 Mr Hiekkamoreeni 3 680 39.0 RMrM Reunamuodostuma, hiekkamoreenia 19 0.2 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 110 1.2 Hk Hiekka 96 1.0 Ht Karkea hieta 393 4.2 SrM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) soravaltainen 14 0.1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) hiekkavaltainen 164 1.7 Mr/HkM 6 0.1 RSrM Reunamuodostuma, soravaltainen 2 RHkM Reunamuodostuma, hiekkavaltainen 166 1.8 HHt Hieno hieta 447 4.7 Hs Hiesu 1 370 14.5 Ct/Hs 32 0.3 Sa Savi 59 0.6 Hs/Sa 9 0.1 Lj Lieju 25 0.3 Ct Saraturve 402 4.3 St Rahkaturve 65 0.7 Tä Täytemaa 27 0.3 O Kartoittamaton 99 1.1 Maa-aluetta 9 424 100.0 Vettä 576 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Kartta-alue sijaitsee Järvi-Suomen keskiosassa, Päijänteen pohjoispään tasalla, 10-15 km Jyväskylän keskustan pohjoispuolella. Se kuuluu reunoillaan olevia Laukaan kuntaan ja Jyväskylän kaupunkiin kuuluvia pikkualueita lukuun ottamatta Jyväskylän maalaiskuntaan. Kartta-alueen ylin kohta on Lehesvuori (215,9 m mpy) ja alimmat Korttajärvi ja Alvajärvi (molemmat 94,4 m mpy). Ylimmän ja alimman kohdan välinen korkeusero on noin 122 m. Suurin paikallinen korkeusero on Lehesvuoren ja Lehesjärven ja Vähäjärven (molemmat 95,0 m mpy) välinen 120,9 m. Korkeimpien mäkien rinteillä ovat paikalliset korkeuserot toisinaan 70-90 m. Keskimäärin paikalliset korkeuserot ovat 10-40 m. Mannerjäätikön kallioihin kuluttamien uurteiden ja maaperätutkimusten mukaan jäätikkö virtasi kartta-alueella eri aikoina eri suunnista. Vanhemmassa vaiheessa mannerjäätikön tulosuunta oli 340 o -360 o. Nuoremmassa vaiheessa mannerjäätikön tulosuunta oli 280 o -300 o. Vanhemman virtausvaiheen aikana jäätikkö kerrosti etelässä reunansa eteen Salpausselät.
4 Nuorempi jäätikön virtaus kerrosti eteensä kartta-alueen itäreunalla olevan Sisä-Suomen reunamuodostuman. Mannerjäätikkö suli kartta-alueelta ensimmäisen kerran yli 11 000 vuotta sitten. Jäänreuna perääntyi 40-50 km kartta-alueen luoteispuolelle. Vanhemman jäätikön virtausvaiheen kerrostama moreenipatja syntyi ennen tätä sulamista. Tämän jälkeen ilmasto viileni, mannerjäätikkö eteni, ja jäätikön reuna pysyi vajaan sadan vuoden ajan Palokankaan - Majajärven linjalla. Mannerjäätikön reunan eteen kasaantui Salpausselkien kaltainen Sisä-Suomen reunamuodostuma, jonka osia ovat Palokangas, Näätä- eli Karhusuon reunamoreenivallit, Lintuharju ja Majajärven deltat. Lopullisesti mannerjäätikkö suli noin 11 000 vuotta sitten. Mannerjäätikön sulaessa kartta-alueen alavimmat osat jäivät nykyistä paljon laajemman Itämeren peittoon. Itämeren sen aikaista muinaisvaihetta kutsutaan Yoldiamereksi. SisäSuomen reunamuodostuman kerrostuessa sen ylintä rantaa osoittaa Palokankaan delta, jonka taso on 145-150 m mpy. SisäSuomen reunamuodostuman länsipuolella ylin ranta on 10-15 m matalammalla. Tämä johtuu maankohoamisesta, jonka vaikutuksesta maankuori kohosi tämän verran aikana, jolloin reunamuodostuma kerrostui. Reunamuodostumaa nuorempi Autiokankaan delta on tasoittunut noin 130 m:n tasoon mpy. Mannerjäätikön sulamisen Kuva 1. Puuppolan kartta-alueen korkokuva. Ohut valkoinen viiva jälkeen kartta-alue oli saaristoa. kuvaa korkeusmallissa Yoldiameren tasoa (145-150 m mpy) ja Leveä vesiväylä ulottui Palokasvalkoinen katkoviiva Muinais-Päijänteen tasoa (102-103 m mpy). ta Alvajärven kautta Puuppolaan, Tikka-Mannilaan ja Jylhänperälle. Sen kahden puolen oli tiheää saaristoa. Maa nousi kuitenkin nopeasti ja Päijänteen alueen järvet itsenäistyivät ennen Itämeren Yoldiamerta seuraavan makeavetisen Ancylusjärvi -vaiheen päättymistä noin 9 500 vuotta sitten. Päijänteen vesistö laski aluksi pohjoiseen Kalajoen kautta. Koska laskujoki sijaitsi suuremman maankohoamisen alueella, maankuori ja Päijänne sen mukana alkoivat kallistua. Tämä aiheutti Päijänteen pinnan nousun eli transgression. Se saavutti huippunsa noin 7 000 vuotta sitten, jolloin Päijänteestä oli muodostunut Pihtiputaalta Heinolaan ulottuva suurjärvi, Muinais-Päijänne. Sen ranta on kartta-alueella 102-103 m:n tasolla mpy. Pitkä lahti ulottui silloin Jyväskylän ohi Puuppolan pohjoispuolisille peltoaukeille. Kohoava vedenpinta mursi noin 7 000 vuotta sitten uuden lasku-uoman, Kymijoen, läpi Heinolan harjun. Päijänteen pinta laski äkillisesti useita metrejä. Vesistöjen ryhmitys muotoutui nykyiseksi. Päijänteen laskun jälkeisenä aikana soistuminen ja Päijänteen pinnan hidas lasku ovat muuttaneet eniten maalajien jakautumaa. Ihmisiä asui Päijänteen rannoilla jo varhain, mistä ovat osoituksena Halsvuoren kalliomaalaus ja alueelta tehdyt kivikautiset löydöt. Geologinen tekijä ihmisestä tuli vasta 1600-1700 luvuilla, jolloin peltoviljely ja siihen liittyvä kuivatustoiminta (Mehtolampi ja Tervajärvi kuivattu kokonaan ja Korttajärven pintaa laskettu) voimistuivat. Nykyään ihmistoiminta on Jyväskylän kaupungin läheisyyden takia voimakasta.
5 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Avokallioista ja alle metrin paksuisen moreenin peittämiä kallioalueita on verraten paljon (taulukko 1). Laajimmat kalliomaat ovat toisaalta alueen länsiosassa Touruvuoren, Karhuvuoren, Löytömäen, Lehesvuoren, Katajamäen, Soimavuoren ja Halsvuoren tienoilla ja toisaalta kartta-alueen lounaiskulmassa Rimminmäen ympäristössä. Kallioperä on kauttaaltaan graniittia. Sitä on lukuisia erilaisia sekä tasarakeisia että porfyyrisiä muunnoksia. Porfyyrisessä graniitissa on suurikokoisia kalimaasälpä- tai joskus plagioklaasihajarakeita hienompirakeisessa perusmassassa. Graniittien väri vaihtelee harmaasta ruskeaan. Värin vaihtelu johtuu graniitin sisältämien maasälpien värin ja tummien mineraalien määrän vaihteluista. Kallioperän rikkonaisuus vaikuttaa korkokuvaan kivilajia enemmän. Suomen kallioperä on aikojen kuluessa särkynyt mosaiikkimaisesti. Rikkonaiset alueet ovat kuluneet laaksoiksi. Ehjät kohdat ovat mäkiä. Rikkonaisimpia kallion osia ovat murroslinjat. Ne näkyvät kartalla suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on soita, järviä ja puroja. Järvissä murroslinjat näkyvät salmina, syvänteinä ja syvälle mantereen sisään pistävinä, kalliorantaisina lahtina. Murroslaaksojen reunoilla on usein jyrkänteitä kuten Halsvuoren eteläpuolisessa laaksossa. Kartta-alueella tärkeimmät murroslinjojen suunnat ovat pohjois - etelä, luode - kaakko ja lounais - koillinen. Esimerkkeinä murroslinjoista mainittakoon Alvajärven ja Ankeriaksen järvien täyttämät laaksot ja Hiidenjärveen laskevien purojen laaksot. Soimavuorella ja Kaakkovuorella graniittia on louhittu rakennuskiveksi ja murskeeksi. Vuorikiipeilijät käyttävät Halsvuoren ja Touruvuoren jyrkänteitä harjoituspaikkoinaan. Kallio on rakennuspohjana kantavaa ja routimatonta. Se on kuitenkin vaikeasti kaivettavaa. Kunnallisteniikan ja kellaritilojen rakentaminen vaativat kallioalueilla kalliita louhintatöitä. Jyrkillä rinteillä kuten monin paikoin kartta-alueen itäosan kalliomäkien rinteillä vinot kalliopinnat voivat vaikeuttaa rakennusten sijoittelua ja perustustöitä. Moreenikerrostumat Moreeni on jäätikön irrottamaa ja sekoittamaa maa-ainesta, jota jäätikkö kuljetti mukanaan. Allaan ja pohjaosassaan kuljettamansa moreenin jäätikkö kerrosti tiukkana pohjamoreenina ja sisällään ja pinnallaan kuljettamansa moreenin löyhänä pinta- eli ablaatiomoreenina. Moreeni on yleisin maalaji (taulukko 1). Suurin osa moreenista kerrostui pohjamoreenina, joka 1-5 m paksuna kerroksena verhoaa kalliomäkien rinteitä ja niiden välisiä laaksoja. Raekoostumukseltaan tämä moreeni on vaihtelevan kivistä ja lohkareista hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-5 %. Hienoainesmoreenia (savespitoisuus 6-15 %) on tavattu pieninä alueina tai välikerroksina hiekkamoreenissa. Ne on liitetty kartoituksessa hiekkamoreeniin. Moreenipeite koostuu yleisesti kahdesta moreenipatjasta, joiden välistä on tavattu harjuainesta, lustorakenteisia hienorakeisia kerrostumia ja kivisiä kulutuskerroksia. Pinnalla oleva moreenipatja kerrostui Sisä-Suomen reunamuodostuman reunansa eteen kasanneen mannerjäätikön lännestä ja länsiluoteesta tulleen etenemisen yhteydessä. Sen alla oleva moreeni on kerrostunut muutamia satoja vuosia aiemmin vaiheessa, jolloin sulava jäätikkö virtasi alueelle pohjoisesta ja koillisesta. Reunamuodostuman ulkopuoliset moreenimuodostumat ovat pääasiassa kumpumoreenialueita. Niitä on Hiekkapohjassa Peräharjun alueella, kartta-alueen itärajalla Lehmämäen lounaispuolella ja Palokassa Tuulensuunmäellä. Peräharjun ja Lehmämäen lounaispuolen alu-
6 eet koostuvat 3-10 m koreista kukkuloista ja lyhyistä selänteenpätkistä. Niiden aines on muutamista pikku leikkauksista päätellen tyypillistä hiekkalinssejä sisältävää pinta- eli ablaatiomoreenia. Tuulensuunmäki on sen sijaan pääasiassa tiivistä pohjamoreenia. Se saattaa alkuaan olla drumliini, jonka uudelleen edennyt jäätikkö muotoili nykyiseen asuunsa. Moreeni on rakennusmaana kohtalaisen hyvää. Se on kantavaa, mutta usein routivaa. Voimakkaimmin routivat paikat, joissa on hienoainesmoreenia, ja joissa pohjavesi on lähellä maanpintaa. Moreenin kaivettavuus riippuu siinä olevien lohkareiden ja kivien määrästä ja moreenin pakkautuneisuudesta. Vanhempi moreenipatja on usein erittäin kovaa, sillä mannerjäätikön paino on tiivistänyt sitä kahteen eri otteeseen. Sisä-Suomen reunamuodostuma Sisä-Suomen reunamuodostuma on Salpausselkiin verrattava, mutta niitä nuorempi reunamuodostuma, jonka mannerjäätikkö kerrosti reunansa eteen suunnilleen 11 000 vuotta sitten noin 100 vuotta kestäneen kylmemmän kauden aikana. Se kulkee lähes pohjois - eteläsuuntaisena kartta-alueen itäreunalla. Reunamuodostuma koostuu vierekkäisistä jäätikköjokien suistoista eli deltoista ja niiden välisistä reunamoreenivalleista. Vyöhyke muodostaa ikään kuin helminauhan, jossa reunadeltat ovat helmiä ja niiden väliset reunamoreenivallit helminauhan lanka. Reunamuodostumavyöhykkeen leveys on paikasta riippuen 0,5-3 km. Sisä-Suomen reunamuodostuma ylittää kartta-alueen etelärajan useita kilometrejä leveänä Palokankaan reunadeltana. Se on tasoittunut 145-150 m:n tasolle mpy. Nykyään suuri osa deltan pohjavesipinnan yläpuolisesta osasta on kaivettu pois. Tilalle on tuotu täytemaata, jolle ollaan rakentamassa teollisuusaluetta. Palokankaasta on säilynyt lähinnä sen hienoa hiekkaa oleva itä- ja koillisosa. Siihen mannerjäätikön sulamisvedet ja muutamat purot ovat kuluttaneet 5-15 m syviä uomia ja raviineja. Palokankaan länsipuolella on Ritopohjassa 5-12 m korkeita, kumpuilevia, mannerjäätikön liikesuunnan suuntaisia valleja, jotka on kartalla kuvattu kumpumoreenimuodostumina. Ne ovat luultavimmin railontäytteitä, jotka ovat syntyneet jäätikön liikkeen suuntaisiin halkeamiin. Muutamien pienten leikkausten perusteella ainakin niiden pintaosien aines on tyypillistä, hiekkalinssejä sisältävää pinta- eli ablaatiomoreenia. Palokankaan pohjoisreunan ja Majajärven deltojen välillä reunamuodostuman ulkoreunan muodostaa katkeileva, 5-15 m korkean reunamoreenivalli tai vallipari. Vallien aines on lohkareista hiekkamoreenia, jossa paikoin on runsaasti hiekkaa ja soraa välikerroksina. Ulkoreunalla olevan vallin takana on paikoin moreenista tai harjuaineksesta koostuvia kumpuja. Ne ovat syntyneet mannerjäätikön liikuntakykynsä menettäneen reunaosan sulaessa paikalleen. Majajärven kohdalla reunamuodostuma muuttuu jälleen hajuainesvaltaiseksi. Majajärven itärannalla oleva, kartta-alueen itärajan ylittävä reunavalli, Lintuharju, koostuu poimuttuneista sorakerroksista, joiden pinnalla ja jäätikön puoleisella sivulla harjuaineksen välissä on moreenikerroksia. Lintuharjun reunavallin itäpuolella on reunadelta, jossa on useita suuria hiekkakuoppia. Sen aines on pääasiassa hiekkaa, mutta siinä on paikoin runsaasti soravaltaisia kerroksia. Paksuutta Lintuharjun deltalla on hiekkakuoppien syvyydestä päätellen vähintään 30-50 m. Majajärven alueella on reunamuodostuman aikana ja ehkä vielä hieman myöhemminkin ollut poikkeuksellisen aktiivinen jäätikön kieleke, johon liittyi runsasta sulamisvesien toimintaa. Kun kieleke suli, sen paikalle syntyi laaja suppa, jossa on nykyinen Majajärvi. Kielekkeen reunoille syntyivät Majajärven pohjois- ja eteläpuoliset harjukerrostumat ja pääasiassa harjuaineksesta koostuvat reunamuodostumat järven pohjoispuolella Majajärven pohjoispuolella, Hirsikankaan talon luona oleva kangas on osa Hiidenjärveltä tulevan harjun reunamuodostuman takaosaan kasaamaa deltaa. Deltan syntyessä siihen hautautui runsaasti jäälohkareita, joiden sulaessa muodostui deltan pintaa peittävä kumpu-
7 kuoppa- eli kamesmaasto. Mannerjäätikön sulamisvedet eivät reunamuodostumalla ainoastaan kasanneet kuljettamaansa harjuainesta, vaan kuluttivat uomia Majajärven etelä- ja länsipuolella oleviin lajittuneisiin kerrostumiin, jotka ovat syntyneet laaksontäytteen tapaan kalliomäkien ja mannerjäätikön lohkon väliin. Karkearakeiset kerrostumat Mannerjäätikön peräytymisvaiheen aikana syntyi jäätikön sulamisvesien kerrostamia muodostumia. Jäätikön alla virranneissa jäätikköjoissa sulamisvesien irrottama aines peseytyi ja lajittui soraa ja hiekkaa oleviksi harjuiksi. Kartta-alueen harjut kuuluvat kahden eri harjusukupolven muodostumiin. Vanhempien, ennen Keski-Suomen reunamuodostuman syntyä kerrostuneiden harjujen suunta on yleensä pohjois-etelä. Näitä harjuja peittää tavallisesti 0,5-4 metriä paksu moreeni. Nuoremman, Sisä- Suomen reunamuodostuman syntyyn liittyvän harjusukupolven harjujen suunta on itä - läntinen tai luode - kaakkoinen, eikä moreenikerros peitä niitä. Eri harjusukupolvien synnyn välinen aikaero on muutamia satoja vuosia. Haukkamäen ympärillä olevat moreenipeitteiset harjut ovat osa pääasiassa kartta-alueen eteläpuolella olevaa vanhaa harjua. Kartoituksen aikana alueella oli rakenteilla lukuisia omakotitaloja, joiden perustuskaivannoista tehtyjen havaintojen mukaan vanhan harjun aines vaihtelee soraisesta hiekasta hienoon hiekkaan ja peittävän moreenin paksuus puolesta metristä neljään metriin. Toinen paikka, jossa tavattiin hietavaltaista harjuainesta moreenin alta, on Lampilan talon luona. Siellä 2-3 m paksu moreeni peitti deformaatiorakenteista hietaa. Tämä muodostuma kartoitettiin moreeniksi. Nuoria harjuja on useissa paikoissa. Kooltaan melko pieni, katkeileva harju kulkee Ahvenlammelta Hietalan ja Kangaslammen kautta Lintukankaalle ja edelleen Keski-Palokkaan. Sen aines on hiekkaa. Lintukankaalla harjussa on ollut soravaltaisia osia, jotka ovat nykyään kaivettu loppuun. Toinen pieni harju käsittää Typpäälänjärven pohjoisrannalla olevan kekomaisen hiekkakukkulan ja lyhyen, siitä Palokankaalle lähtevän harjun. Se syntyi ilmeisesti siten, että jäätikön pinnalla virranneet sulamisvedet sukelsivat jäätikkökaivon kautta mannerjäätikön pohjaosaan ja virtasivat siellä tunnelissa Palokankaalle. Kolmas harjujakso on kartta-alueen pohjoisrajalla. Siihen kuuluvat Autiojoen varrella olevat hietamuodostumat ja Hiidenjärveä ympäröivät kumpu-kuoppa- eli kamesmaastot ja deltalaajentumat. Harjujakso jakautuu ennen sulautumistaan Keski-Suomen reunamuodostuman reunadeltoihin syöttöharjuiksi, joita on Majajärvellä, Lintuharjun länsipuolella ja Vehmasmäen molemmin puolin. Autiojoen varren hiedat ovat kerrostuneet jäätikköjoessa olleeseen suvantokohtaan laaksontäytteeksi. Geologian tutkimuskeskuksen maa-ainesarkiston mukaan reunamuodostuman harjuainesta olevissa osissa ja harjuissa on soraa ja hiekkaa 25,7 miljoonaa kuutiometriä. Tiestö, asutus, pohjavesien suojelu ja se, että harjujen parhaat osat on monin paikoin kaivettu, haittaavat aineksen käyttöä. Suurin osa jääkauden jälkeen syntyneistä sora-, hiekka- ja hietakerrostumista on rantakerrostumia. Laajimmat rantakerrostumat ovat reunamuodostumaan kuuluvien deltojen ja kartta-alueen pohjoisrajalla olevan harjun yhteydessä. Niitä reunustaa usein 0,5-1 km leveä rantakerrostumien vyöhyke. Nämä kerrostumat ovat hietaa tai hienoa hiekkaa. Ne ovat muodostumien lähellä 4-8 metriin paksuja, mutta ohenevat nopeasti jäätikköjokikerrostumista etäännyttäessä. Moreenista huuhtoutuneita rantakerrostumia on paikoitellen mäkien rinteillä. Ne ovat tavallisesti alle metrin paksuisia. Niiden raekoostumus vaihtelee hiedasta huonosti lajittunee-
8 seen soraan. Yleensä nämä kerrostumat ovat niin ohuita ja pieniä, että vain suurimmat on merkitty karttaan ns. laatikkokuvauksella. Heikkoja huuhtoutumisrajoja ja epäselviä rantatörmiä on monin paikoin 130-145 m:n tasoilla. Eräs selvimmistä rannoista on Hiidenjärven eteläpuolella oleva lohkareinen rantatörmä, joka on hieman yli 140 m:n tasolla mpy. Jokikerrostumista huomattavimmat ovat Autiojoen varrella. Joki on kuluttanut hietamuodostumaan, sitä reunustavaan rantakerrostumaan ja hienorakeisiin kerrostumiin 2-10 m syvän raviinin. Kuluttamaansa ainesta joki on kasannut varrelleen. Joen suulla on olevalla suolla on turpeessa hieta- ja hiesukerroksia, jotka ovat merkkejä Autiojoen muinaisista tulvista. Muita alueita, joilla virtaava vesi on kuluttanut raviineja ja kerrostanut kuluttamaansa ainesta on Palokankaalla Rajamäen eteläpuolella ja Majajärven länsipuolella. Tuulitoimintaa on tapahtunut kahdella alueella, Autiokankaalla, Mehtolansuolla ja Majajärven länsi- ja pohjoispuolella. Autiokankaalla ja Mehtolansuolla on tuuli käsitellyt hietamuodostuman ja siihen liittyvän rantakerrostuman pintaosaa. Tällöin on syntynyt joukko 2-5 m korkeita dyynejä ja kulutuskuoppia. Tuulitoimintaa on alueella tapahtunut useammassa vaiheessa, sillä Mehtolansuon eräissä dyyneissä on lentohiekan hautaamia ohuita turvekerroksia, joihin liittyy hyvin kehittynyt podsolimaannos. Hautautuneet turvekerrokset osoittavat muinaisen maanpinnan tasoa. Majajärven lähistöllä on muutamia noin metrin korkuisia dyynejä ja peittohiekkaa eli lentohiekkaa, joka ei muodosta dyynejä. Peittohiekka on raekoostumukseltaan karkeaa hietaa. Vaikeasti rajattavat hietakerrokset on kuvattu karttaan ns. laatikkokuvauksella. Karkearakeiset kerrostumat ovat parasta mahdollista rakennusmaata. Ne ovat kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Ne ovat myös tärkeitä hiekanottoalueita, pohjavesialueita ja virkistysalueita. Jäätikköjokikerrostumissa ei yleensä ole perustamisongelmia. Ranta-, joki- ja tuulikerrostumille rakennettaessa on ennen perustamistöiden aloittamista rakennusgeologisin pohjatutkimuksin selvitettävä, ettei kantavalta vaikuttavan pintakerroksen alla ole painumiselle alttiita maalajeja kuten savea, turvetta tai liejua. Hienorakeiset kerrostumat Jäätikköjokien sulamisvesien kuljettama hienoin aines kerrostui mannerjäätikön edessä syvään veteen savi- ja hiesukerrostumiksi. Keväällä ja kesällä kerrostunut aines oli hiesuista ja talvella kerrostunut savista. Näin syntyi vuosikerrallinen eli lustorakenne. Mitä kauemmaksi mannerjäätikkö peräytyi sitä ohutlustoisemmaksi ja lopulta tasalaatuiseksi savi muuttui. Maankohoamisen myötä veden syvyys pieneni. Savi- ja hiesukerrostumat alkoivat kulua aaltoliikkeen vaikutuksesta. Veteen liettynyt aines kerrostui uudelleen syvemmille vesialueille täyttäen ja tasoittaen syvänteitä. Kartta-alueen hienorakeiset kerrostumat ovat pääasiassa hiesua tai hienoa hietaa (taulukko 1). Laajimmat hiesualueet ovat kartta-alueen pohjois- ja länsiosissa Puuppolassa, Tikka-Mannilassa ja Jylhänperällä. Suurin osa kerrostumista on jääkauden lopulla kerrostunutta lustorakenteista hiesua, jonka. savespitoisuus on 15-30 %. Lustojen paksuus näissä kerrostumissa on yleensä 8-12 mm. Järvien rannoilla on lisäksi jääkauden jälkeisenä aikana kerrostuneita, usein huomattavan humuspitoisia, rakenteettomia hiesuja. Hienoa hietaa on hiesualueiden reunoilla etenkin Puuppolan pohjoispuolella Autiojoen varrella ja Hiidenjärven eteläpuolella ja Majajärven länsipuolella. Yleisin hienon hiedan tyyppi on lustorakenteinen jääkauden lopulla kerrostunut hieno hiesu, jonka savespitoisuus on 5-10 %. Hienon hiedan lustojen paksuus on yleensä 2-5 cm. Savea on niukasti. Suurimmat alueet ovat Alvajärvellä ja Ritopohjassa. Savet ovat lustorakenteisia jääkauden lopun kerrostumia. Niiden savespitoisuus on 30-50 %. Hienorakeisten kerrostumien paksuus on suurin jonkin matkan päässä jäätikköjokikerrostumista ja eräissä hienorakeisten kerrostumien täyttämissä kallioperän murroslaaksoissa.
9 Suurimmat kairauksin todetut hienorakeisten kerrostumien paksuudet ovat 13-15 m. Keskimäärin syvimmät kohdat ovat 5-8 m paksuja. Puuppolan ja Jylhänperän ympäristöjen laajalla hiesualueella hiesun paksuus on mäkien rinteillä ja lakiosissa tavallisesti vain 1-2 m. Hienorakeiset kerrostumat eivät ole parasta mahdollista rakennusmaata. Ne ovat huonosti kantavia, kuormitettuina kokoonpuristuvia ja häiriintymisherkkiä, mutta helposti kaivettavia. Kartta-alueen hienorakeiset kerrostumat routivat yleiseensä voimakkaasti, mikä näkyy jokakeväisinä kelirikkoina. Kun savi- tai hiesukerros kuivuu, sen pinnalle syntyy kantavampi kerros, jota kutsutaan kuivakuoreksi. Paksun kuivakuoren varaan on mahdollista rakentaa kevyitä taloja ja muita rakenteita. Kartta-alueella kuivakuori ulottuu mäkien lakialueilla ja rinteillä alla olevaan moreeniin asti, mutta voi puuttua lähes kokonaan järvien rannoilla. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Soistuminen alkoi sitä mukaan kuin sopivia alueita kohosi Itämerestä. Soistuminen alkoi osin pienien lampien umpeenkasvuna, mistä ovat todistuksena turpeen alla esiintyvät liejukerrokset, ja osin metsämaan soistumisena alueilla, joita reunamuodostumasta ja alueen jäätikköjokikerrostumista purkautuvat lähdevedet kastelivat. Muinais-Päijänteen transgressio hukutti alleen kartta-alueen keskiosan. Vedenpinnan laskettua alkoi vesijättöjen soistuminen Palokassa, Puuppolassa ja Jylhänperällä. Kartta-alue on keskellä Järvi-Suomen keidassoiden aluetta. Suot ovat luonnontilaisina olleet pääasiassa erityyppisiä rämeitä ja korpia. Avoimia suotyyppejä kuten eri tyyppisiä nevoja on ollut vain vähän. Nykyään lähes kaikki suot on ojitettu ja lannoitettu metsänkasvun parantamiseksi. Suot eivät siten ole luonnontilaisia vaan eriasteisia muuttumia. Osia useimmista rehevistä soista on lisäksi raivattu pelloksi. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut alueelta neljä suota hajapistemenetelmällä. Tutkitut suot ovat Kytälänsuo, Karhusuo, Peräkorpi ja Majasuo. Tutkittu suoala on kaikkiaan 57 ha. Kaikki suot ovat pinta-alaltaan pieniä. Suurin ja syvin on Karhusuo, jonka kokonaispinta-ala on 21 ha. Siitä yli 2 m paksun turvekerrokseen peittämää aluetta on 14 ha ja yli 4 m paksun 3 ha. Soilla ei ole turvetuotannollista merkitystä. Parhaiten ne sopivat metsänkasvatukseen tai mahdollisesti pienimuotoiseen palaturpeen tuotantoon. Tarkempia tietoja Geologian tutkimuskeskuksen tutkimista soista voi tilata sen turvearkistosta. Turvemaat ovat heikointa mahdollista rakennusmaata. Turve on erittäin huonosti kantavaa, voimakkaasti kokoon puristuvaa ja häiriintymisherkkää, mutta helposti kaivettavaa. Turve ei myöskään roudi mainittavasti. Mikäli turvemaalle on pakko rakentaa, on jo etukäteen valmistauduttava poikkeuksellisen huolellisiin pohjatutkimuksiin ja kalliisiin perustamisratkaisuihin. Liejukerrostumat Lieju on meren ja järvien sekä usein soiden pohjalla tavattava maalaji, joka on syntynyt pohjalle kerrostuneista pieneliöiden ja kasvien jäänteistä sekä humussaostumista. Useimmiten lieju on väriltään ruskean vihreää. Aluksi se tummenee ilman vaikutuksesta. mutta vaalenee kuivuessaan. Liejusta saattaa löytyä vesikasvien siemeniä ja pähkylöitä, mutta muuten se on tasalaatuista ja rakenteetonta.
10 Osa liejukerrostumista on paljastunut ihmisen toimien takia. Tikkamannilassa ollut Tervajärvi kuivattiin aikoinaan sen aiheuttamien tulvahaittojen poistamiseksi. Liejualueita paljastui myös, kun Karttajärveä laskettiin. Liejua tavataan usein myös soiden pohjaosissa turvekerroksen alla, jolloin se on todiste paikalla aikoinaan olleen pikkulammen umpeenkasvusta. Liejumaat ovat turvemaiden tavoin äärimmäisen huonoja rakennusmaita. Runsaasti mineraaliainesta sisältävät liejut routivat usein voimakkaasti. POHJAVESI (Aimo Kejonen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade ja sulavan lumen vesi suotautuvat maahan. Pohjavettä varastoituu parhaiten paksuihin, karkearakeisiin ja vettäläpäiseviin maakerroksiin sekä kallioperän ruhjeisiin ja rakoihin. Sinne, missä pohjaveden pinta tavoittaa maanpinnan, syntyy lähde. Tärkeimmät pohjavesivarat ovat Sisä-Suomen reunamuodostumaan kuuluvissa reunadeltoissa ja reunamuodostumalle päättyvien harjujen laajimmissa osissa. Näillä alueilla on suurin merkitys laajempaa pohjaveden hankintaa ajatellen. Suomen ympäristökeskus on määritellyt Lintukankaan, Palokan, Jylhänperän ja Iso- Kuukkasen harjut ja reunamuodostumalla olevan Lintuharjun yhdyskuntien vedenhankinnalle tärkeiksi pohjavesialueiksi. Lintuharjusta arvioidaan saatavan pohjavettä 2 200 kuutiometriä vuorokaudessa. Muista paikoista Palokka tuottaa arvion mukaan 700 kuutiometriä, Jylhänperä 600 kuutiometriä ja Iso-Kuukkanen 450 kuutiometriä ja Lintukangas 500 kuutiometriä pohjavettä vuorokaudessa. Reunamuodostumaan kuuluvia pohjavesialueita on alueen itärajalla, jossa on osa Palokankaasta ja Majajärven ympäristön reunamuodostumat. Laaja soranotto, tiestö ja rakentaminen vähentävät Palokankaan arvoa pohjavesialueena. Siellä oleva vedenottamo tuottaa vettä 700 kuutiometriä vuorokaudessa. Majajärveä ympäröivät kolmelta puolen reunamuodostumaan kuuluvat jäätikköjokikerrostumat. Alueella olevat Lintuharjun ja Hirsikankaan ottamot tuottavat molemmat pohjavettä 100 kuutiometriä vuorokaudessa. Kaikki edellä mainitut reunamuodostumat saavat lisävesiä ympäristön moreeni- ja kallioalueilta. Pohjaveden hankinnan kannalta tärkeimmät harjut ovat Hiidenjärven itäpuolella, Autiokankaalla ja Palokan pohjoispuolella. Kaksi ensiksi mainittua aluetta ovat pinta-alaltaan laajoja. Hiidenjärven harjukerrostumat ovat lisäksi melko karkearakeisia, mikä lisää pohjaveden muodostumista. Soranotto, tiet ja Autiokankaalla hautausmaa haittaavat kuitenkin pohjaveden hankintaa. Palokan harjualue on edellä mainittuja pienempi. Se saa kuitenkin lisävesiä ympäristöstään ja myös rantaimeytyminen on mahdollista. Harjussa olevista Kirrin ottamosta saadaan 600 kuutiometriä ja Palokan ottamosta 700 kuutiometriä pohjavettä päivässä. Kalliossa pohjavesi virtaa ja varastoituu raoissa. Eniten vettä on saatavissa kallion runsaasti rakoilleista osista, joita kutsutaan murroslinjoiksi. Ne näkyvät maastossa kalliomäkien välisinä, suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on järviä, soita ja hienorakeisia kerrostumia. Pohjamoreeni on raekoostumukseltaan pääasiassa hiekkamoreenia. Pohjamoreenialueiden maapeite on kuitenkin yleensä ohut, joten se ei kykene varastoimaan suuria pohjavesimääriä. Kartta-alueen moreenikerros koostuu kahden eri jäätikkövirtauksen kerrostamista moreenipatjoista, joiden välissä on niin savi- kuin hiekkakerroksiakin. Nämä kerrokset saattavat paikallisesti lisätä pohjaveden muodostumista, tai vähentää sitä muodostamalla muusta pohjavedestä erillään olevia orsivesikerroksia. Pohjamoreenialueiden pohjavesi riittää vain yksittäistalouksien tarpeisiin. Moreenimuodostumat ovat pohjamoreenialueita paksumpia ja kykenevät siten varastoimaan enemmän vettä. Muodostumissa on moreenin ohella usein hiekka- ja hiesulinssejä ja
11 lohkareisuutta, jotka lisäävät pohjaveden muodostumista. Tärkeimmät moreenimuodostumat ovat Palokankaan ja Majajärven väliset reunamoreenivallit ja Palokan ja Hylkylammen kumpumoreenialueet. Reunavallit ovat pieniä ja merkityksettömiä vedenhankinnan kannalta. Kumpumoreenimuodostumilla voi olla paikallista merkitystä pohjavesilähteinä. Hylkylammen muodostumaan liittyvästä Kolun ottamosta saadaan vettä 50 kuutiometriä päivässä. Rantakerrostumat ovat yleensä hiekkaa ja hietaa, joissa pohjavettä muodostuu ja varastoituu runsaasti. Suurimmat rantakerrostumat ovat kuitenkin harjujen ja reunamuodostuman yhteydessä, jolloin niiden vesivarat liittyvät jo muutenkin hyvien pohjavesialueiden vesivaroihin. Moreenialueiden rantakerrostumat ovat niin pieniä, ettei niistä ole saatavissa suurempaan käyttöön riittäviä vesimääriä. Paikallisesti ne kuitenkin saattavat lisätä pohjaveden muodostumista. Hienorakeisista sedimenteistä ei käytännössä saada pohjavettä, sillä vesi ei imeydy niihin ja liikkuu niissä äärimmäisen hitaasti. Savi- ja hiesualueilla on kuitenkin kaivoja ja lähteitä. Ne saavat vetensä hienorakeisten kerrostumien alla olevista vettä johtavista kerrostumista eli yleensä moreenista. Pohjavesi virtaa vettä johtavia kerroksia pitkin hienorakeisten kerrostumien alle ja saattaa nousta maan pinnalle paineellisena eli arteesisena vetenä kuten paikoin Jylhänperällä. Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen kartta-alueelta ottamat pohjavesinäytteet ovat kemialliselta laadultaan pääpiirteittäin hyvää talousvettä, joka täyttää Lääkintöhallituksen hyvälle talousvedelle asettamat raja-arvot. Tarkempia tietoja Geologian tutkimuskeskuksen alueelta ottamista näytteistä voi tilata sen pohjavesiarkistosta. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Halsvuoressa kartta-alueen koillisosassa on 20-25 m korkea, paikoin ylikalteva jyrkänne. Se on alkuaan ollut kallion haarniskapinta, jonka mannerjäätikön kulutus on paljastanut. Jyrkänteessä on kivikauden ihmisen tekemä kalliomaalaus, joka esittää kahta ihmishahmoa, jotka pitelevät käsissään eri tulkintojen mukaan joko saaliseläimiä tai meloja. Paikka on vuorikiipeilijöiden harjoituspaikka. Hiidenjärven eteläpuolella Soimavuoren rinteessä on 140-145 m korkeustasolla louhikkovyö, joka näkyy parista kohtaa kilometrin päässä olevalle Palokan - Jylhänperän tielle. Louhikko muistuttaa mäen rinteeseen rakennettua panssariestettä. Se on alkuaan syntynyt rantavoimien huuhtomana. Sen nykyisen, erikoisen ulkomuodon ovat aiheuttaneet pakkasrapautumisen yläpuoliselta jyrkältä kalliosta irrottamat ja rinnettä alas rantalouhikon päälle vierineet lohkareet. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Frosterus, B. 1900. Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Vuorilajikartta. Lehti C2 Mikkeli. Geologinen toimikunta. Frosterus, B. 1902. Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Lehti C2 Mikkeli. Vuorilajikartan selitys. Geologinen toimikunta. 102 s.
12 Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K.; Koistinen, T.; Kohonen, J.; Wennerström, M.; Ekdahl, E.; Honkamo, M.; Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Lehtinen, M.; Nurmi, P. ja Rämö, T. (toim.) 1998. 3000 vuosimiljoonaa. Suomen kallioperä. Suomen geologinen seura. 371 s. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Rainio, H. 1972. Suomen geologinen kartta 1:100000. Maaperäkartta. Lehti 3212 Jyväskylä. Wilkman, W. W. 1933. Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartta. Lehti C3 Kuopio. Geologinen toimikunta. Wilkman, W. W. 1938. Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Lehti C3 Kuopio. Kivilajikartan selitys. Geologinen toimikunta. 171 s.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2006 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2006 mennessä on maastamme kartoitettu noin 40 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 700 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai tiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gtk.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 12 Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 13 Länsi-Suomen yksikkö PL 97 (Vaasantie 6) 67101 KOKKOLA Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 5209 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 14 www.gtk.fi