TT Juha Riikonen Puhe Iljan praasniekassa 20.7.2013 Korkeasti siunattu esipaimenemme Pärnun ja Saarten piispa Aleksander! Hyvät isät, veljet ja sisaret! Tämä praasniekka on erityinen. Juhlan teemana ovat tapahtumat, joilla oli suuri merkitys Suomen ortodokseille 90 vuotta sitten. Suomen ortodoksisen kirkon autonomiasta tuli äskettäin täyteen 90 vuotta. Erityistä juhlavuutta Elian juhlaan tuo se, että meillä on paikalla pyhiinvaeltajia veljeskansamme Viron edustajia johtajanaan isä esipaimen Aleksander. Viron ortodoksien kanssa olemme yhteisen maljan äärellä. Myös Viron ortodoksinen apostolinen kirkko täytti juuri 90 vuotta. Se malja on ennen kaikkea liturginen, mutta myös historiaa yhdistävä kalkki. 90 vuotta sitten kirkkokuntamme oli erikoisen ja aivan uuden tilanteen edessä. Suomen ortodoksisen kirkon niin sanotut kansallismieliset olivat juuri saavuttamassa kirkolle sellaista asemaa, jota he olivat jo vuosien, jopa vuosikymmenien ajan odottaneet. Kansallismielisillä tarkoitetaan niitä kirkon jäseniä, jotka pitivät kirkon suomalaistamista välttämättömänä toimena, jotta sillä olisi elinmahdollisuuksia juuri perustetussa Suomen tasavallassa. Suomen valtiovalta tuki voimakkaasti kansallismielisiä. Vastapuolella olleet venäläiset kirkonmiehet taas pitivät itsestään selvänä, että kaikki muutokset, mitä Suomen ortodoksisessa kirkossa tehtäisiin, oli tehtävä Moskovan äitikirkon hyväksynnällä ja tuella, koska Suomen ortodoksit olivat edelleen osa Moskovan patriarkaattia. Venäläisellä osapuolella oli vahvat epäilyt Suomen valtiovaltaa kohtaan, joka edusti heidän mielestään vierasta kulttuuria ja luterilaisuutta. Molemmat osapuolet katsoivat olevansa oikeassa. Molemmat pystyivät myös perustelemaan kantansa hyvin. Ryhmien välillä oli sovittamaton ristiriita. Kansallismielisten mukaan kirkon venäläinen osapuoli oli taantumuksellinen ja kaikkia uudistuksia vastustava. Venäläisten mukaan taas kansallismieliset rikkoivat kirkon perinnettä laittomilla uudistuksillaan. Uudistuksia tai niiden vastustamista ei perusteltu liturgisen elämän vahvistamisella tai elävöittämisellä, vaan osapuolten näkemyksiin vaikuttivat vahvasti kansallispoliittiset syyt. Kansallismielisten mukaan kaikki yhteydet Venäjän kirkkoon oli katkaistava, jotta kirkon hallinto voitaisiin uudistaa. Niinpä joulukuussa 1921 Suomen kirkolle Moskovan patriarkka Tihonin myöntämä autonomia ei riittänyt heille. Kirkko haluttiin autokefaaliseksi eli täysin itsenäiseksi. Suunnitelman mukaan Suomen ja Viron ortodoksisista kirkoista muodostettaisiin yksi autokefaalinen ortodoksinen veljeskirkko.
Valtiovalta nimesikin valtuuskunnan, joka lähti Konstantinopoliin hakemaan vahvistusta autokefaliahankkeelle. Arkkipiispa Serafim (Lukjanov) vastusti neuvottelukunnan lähettämistä Konstantinopoliin, vedoten siihen, että asialle ei ollut Moskovan suostumusta. Delegaatioon kuuluivat rovasti Sergei Solntsev (kirkollishallituksen edustajana), professori Emil Nestor Setälä (valtiovallan edustajana) ja piispaksi valittu rovasti Herman Aav. Tallinnassa mukaan liittyi Tallinnan ja koko Viron arkkipiispa Aleksander (Paulus). Neuvottelut johtavat autonomiseen asemaan Delegaatio matka halki Euroopan Konstantinopoliin kesti yli kaksi viikkoa. Perillä Konstantinopolissa neuvottelut eivät tahtoneet aluksi sujua. Tähän matkalaiset olivat jo varautuneet, sillä heiltä puuttui arkkipiispa Serafimin valtakirja. Solntsevilla oli vain kirkollishallituksen valtakirja. Lisäksi Turkin hallitus oli määrännyt patriarkka Meletioksen eroamaan virastaan, koska piti tätä kreikkalaisena äärinationalistina. Aikaa olisi vain pari päivää ennen kuin Meletioksen oli jätettävä asemapaikkansa. Konstantinopolin patriarkaatti kieltäytyi ehdottomasti neuvottelemasta autokefaliasta. Jos suomalais-virolainen lähetyskunta pitäisi kiinni autokefaliasta, neuvottelut eivät etenisi, sillä se kuului yksin yleisortodoksisen kirkolliskokouksen toimivaltaan. Jos suomalaisille ja virolaisille riittäisi autonominen asema Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä, neuvottelut saataisiin päätökseen parissa päivässä. Neuvottelukunnan oli tyydyttävä autonomiaan, joskin senkin määräyksiin Setälä ilmaisi vastalauseensa. Määräysten mukaan Suomessa toimitettu arkkipiispan vaali piti alistaa Ekumeenisen patriarkaatin vahvistettavaksi. Tähän Setälän mielestä ei voitu suostua. Sen sijaan pyhän mirhavoiteen toimittamista Suomen kirkon käyttöön Setälä piti ulkopoliittisesti vaarattomana toimena. Patriarkan huomion oli kiinnittänyt se, että neuvotteluille ei ollut kirkkokunnan johtajan arkkipiispa Serafimin valtuutusta. Tähän Solntsev vastasi, että korkeinta johtoa edusti kirkollishallitus, jossa arkkipiispa oli pelkästään puheenjohtajana. Samanlaisella kirjeellä oli saatu autonominen asema Moskovan patriarkaatilta. Solntsev vetosi myös siihen, että venäläinen osapuoli ei ymmärtänyt suomalaisten ortodoksien tarpeita. Tämä selitys tyydytti Meletiosta. Hän myös kiitti Suomen valtiovaltaa, joka oli niin myönteisesti suhtautunut pienen ortodoksisen kirkon asioihin. Patriarkka Meletios piti kiinni näkemyksestä, että Suomen kirkko kuului historiallisesti osana Moskovan patriarkaattiin. Ekumeeninen patriarkaatti tuli apuun Suomen ja Viron kirkoille vain, koska Venäjällä oleva tilanne oli poikkeuksellinen. Kyseeseen tuli laaja autonomia yhteydessä Konstantinopoliin. Lähetyskunta hyväksyi patriarkaatin ehdotuksen autonomisesta asemasta. Herman Aav vihittiin patriarkaatin kirkossa Karjalan piispaksi. Kun autonomia-asia ja Hermanin vihkiminen oli varmistunut 6.7.1923, Setälä sähkötti Suomeen, että kirkkokunta oli saanut autonomian, joka
käytännössä merkitsi autokefaliaa. Aav vihittiin piispaksi sunnuntaina 8.7. Mielikuvaa Suomen ja Viron yhteisestä historiasta korostettiin asettamalla Karjalan piispalle kaulaan marttyyripiispa Platonin käyttämä panagia. Juhlalounaalla patriarkka Meletios nosti maljan Suomen ja Viron kansojen ja hallitusten kunniaksi. Suomen kirkon kanoninen asema vahvistettiin Tomos-asiakirjalla. Samanlainen Tomos määritteli myös Viron ortodoksisen apostolisen kirkkokunnan kanonisen aseman. Tomosta tulkittiin Suomessa omavaltaisesti. Eräs merkittävä asia on, että Tomos osoitettiin arkkipiispa Serafimille ja häntä pidettiin edelleen Suomen kirkon johtajana. Tästä huolimatta Serafimin virka lakkautettiin valtiollisella asetuksella 29.12.1923 ja hänet siirrettiin lakkautuspalkalle. Tomoksen mukaan Konstantinopolin patriarkaatti asettui Venäjän pyhimmän kirkon sijalle tilanteessa, jossa Venäjän kirkko ei voinut huolehtia Suomen kirkosta. Yhteys Suomen ja Konstantinopolin välillä jää heikoksi Koska alun perinkään ei lähdetty hakemaan yhteyttä Konstantinopolin patriarkaattiin, yhteys Suomen ja Konstantinopolin välillä jäi heikoksi. Kanoninen yhteys oli teoreettinen ylätason käsite, eikä sillä juurikaan ollut merkitystä 1920-luvulla. Käytännössä patriarkan nimi tuli esille vain eräissä jumalanpalvelusten kohdissa. Suomalaiset eivät pitäneet yhteyttä kanoniseen äitikirkkoon muutoin kuin joulu- ja pääsiäistervehdysten välityksellä 1920 1930-luvuilla. Vastaavasti patriarkaatti ei tuntenut erityistä kiinnostusta tytärkirkkoaan kohtaan. Suomalaiset saivat järjestää kirkkonsa asiat niin kuin halusivat, mikä vahvisti käsitystä täydellisestä riippumattomuudesta. Välimatka kirkkojen välillä oli maantieteellisesti pitkä, mutta se oli myös kulttuurisesti pitkä. Kirkot jäivät tuntemattomiksi toisilleen, kun vierailujakaan ei tehty. Lisäksi patriarkaatin toimintamahdollisuuksia rajoitti Turkin hallitus. Konstantinopolissa 6.7.1923 saavutettu neuvottelutulos ei ollut yksiselitteinen. Neuvottelujen päätteeksi annettu Tomos sääteli Suomen ortodoksisen kirkon aseman. Tomoksessa ei ole kuitenkaan mainintaa, jonka perusteella kanoninen yhteys Suomen ja Konstantinopolin välillä olisi ollut väliaikainen. Sen sijaan neuvottelusta jääneiden muiden asiakirjojen perusteella on huomattavissa, että kanoninen yhteys Konstantinopoliin kestäisi niin kauan kunnes Venäjän kirkko olisi taas voimissaan, ja se voisi jälleen huolehtia Suomen tytärkirkostaan. Tässä piili ongelma, joka tuli esille toisen maailmansodan jälkeen. Suomen kirkon kanoninen suhde joutui koetukselle, kun Moskovan patriarkka Aleksei ilmoitti keväällä 1945, että Suomen kirkon väliaikainen suhde Konstantinopoliin oli katkaistava ja kirkko oli liitettävä takaisin Moskovan patriarkaattiin. Arkkipiispa Herman ja koko kirkollishallitus olivat valmiit täyttämään Leningradin metropoliitta Grigorin (Chukov) esittämät vaatimukset. Tähän vaikuttivat sekä Suomen poliittinen tilanne että kirkon heikko yhteys Konstantinopoliin. Neuvostohallitus oli antanut Moskovan patriarkaatille toimintavapauksia toisen maailmansodan aikana. Kirkkoa pidettiin kansakunnan kokoajana saksalaista vihollista vastaan. Hyvityksenä yhteistyöstä neuvostohallitus antoi Venäjän kirkon toimia myös ulkomaiden suuntaan. Tarkoitus
oli liittää Venäjän kirkkoon aiemmin kuuluneita pieniä kirkkoja takaisin äitikirkon helmaan. Suomessa tähän tarjoukseen tarttui erityisesti Valamon luostari, jonka munkeista osa ei ollut koskaan pitänyt Konstantinopolin patriarkaattia ylimpänä johtajanaan. Munkit olivat olleet yhteydessä Moskovan patriarkan tehtävää hoitaneeseen metropoliitta Sergeihin (Stragorodski) 1930-luvulla. Sergei oli toiminut Suomen arkkipiispana 1910-luvulla. Liittyminen Moskovaan kohtasi kuitenkin pian vastustusta Suomessa. Kirkko-oppositioksi itseään nimittänyt ryhmä katsoi, että kanoninen yhteys Konstantinopoliin oli purkamaton, ja koko liitoshanke täysin poliittinen. Kun liitoshanke alkoi kohdata vastustusta, arkkipiispa Herman otti käyttöön viivyttelyn. Asiasta oltiin vaitonaisia vuoden 1946 jälkeen. Vuoden 1950 kirkolliskokouksessa liitoshanke oli asialistalla. Tuolloin kuitenkaan ei tohdittu tehdä päätöstä puoleen eikä toiseen, sillä asia koettiin edelleen arkaluonteiseksi. Päätös siirrettiin seuraavaan kirkolliskokoukseen vuoteen 1955. Konstantinopoli vahvistaa otettaan Konstantinopolin patriarkaksi nousi Yhdysvaltojen kreikkalaisen kirkon johtaja arkkipiispa Athenagoras (Spyrou) 1949. Uuden patriarkan myötä Konstantinopoli vahvisti kansainvälistä asemaansa ja suhdetoimintaansa. Athenagoraan valinnassa oli vahva poliittinen viesti. Häntä kuvailtiin Yhdysvatain presidentti Harry S. Trumanin läheiseksi ystäväksi. Heti asemapaikalle Istanbuliin tultuaan patriarkka Athenagoras aloitti yhteydenpidon arkkipiispa Hermanin kanssa. Pian kävi selväksi, että Konstantinopolissa Suomen ja Ekumeenisen patriarkaatin välistä kanonista yhteyttä ei suinkaan pidetty väliaikaisena, vaan lopullisena. Aika oli ajanut Moskovan vaatimusten ohi. Samaan aikaan neuvostohallinto heikensi uudestaan Moskovan patriarkaatin toimintamahdollisuuksia, ja Venäjän ja Suomen kirkkojen välinen kiristynyt tilanne laukesi. Vuoden 1955 kirkolliskokous totesi, että Suomen ortodoksisen kirkon kanonista asemaa ei ollut syytä muuttaa, vaan kirkko jatkoi yhteydessä Konstantinopoliin. Kuten tiedämme, Viron ortodoksinen apostolinen kirkko liitettiin Moskovan patriarkaattiin 1945. Vaihtoehtoja ei ollut. Viron kirkko palasi Konstantinopolin yhteyteen 1990-luvulla. Tiedämme myös sen, että osa kirkosta jatkaa osana Moskovan patriarkaattia. Arkkipiispaksi valittiin Paavali (Olmari) 1960. Jo seuraavana vuonna Paavali teki virallisen vierailun Konstantinopoliin, ensimmäistä kertaa Suomen arkkipiispa vieraili kanonisessa äitikirkossa. 1960- luvun ajan Paavali vaali yhteyttä Konstantinopoliin. Suunnitelmat yhteyksien vahvistamisesta huipentuivat Paavalin ehdotukseen perustaa Ekumeenisen patriarkaatin edustusto Helsinkiin 1966. Sitä olisi johtanut kreikkalainen kirkonmies, joka olisi tarvittaessa toiminut piispakandidaattina Suomen kirkolle. Suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet. Sen sijaan Paavali sai työtoverikseen suomalaisen piispa Johanneksen (Rinne), joka tunsi kreikkalaista maailmaa. Paavalin kiinnostus Ekumeenista patriarkaattia kohtaan laimeni 1970-luvulle tultaessa. 1978 kirkon kanoninen Konstantinopoli-yhteys oli uuden haasteen edessä. Konstantinopolin patriarkaatti kielsi arkkipiispa Paavalia vastaan ottamasta Yhdysvaltain Metropolia-kirkon johtajaa Teodosiusta, koska
Konstantinopoli ei ollut vahvistanut tuon kirkon autokefaliaa. Tästä harmistuneena Paavali alkoi valmistaa kirkkokuntaa autokefaaliseksi. Sitä varten kirkkokuntaan perustettiin kolmas hiippakunta. Autokefaliahanke kuitenkin hautautui vähitellen. Sitä pidettiin epätarkoituksenmukaisena. Uusi vaihe Suomen ja Konstantinopolin välisissä suhteissa alkoi patriarkka Demetrioksen (Papadopoulos) kauden lopussa. Ensimmäistä kertaa patriarkka vieraili Suomessa 1988. Arkkipiispa Johanneksen aikana yhteydenpidosta tuli lähes jokapäiväistä nopeutuneen viestintätekniikan ja henkilökohtaisten suhdetoiminnan kehittymisen ansiosta. Kanoninen yhteys Suomen, Viron ja Konstantinopolin välillä on ollut monivaiheinen. Ollessaan heikoimmillaan tilanne on ollut vähällä johtaa hajaannukseen. Mielestäni voidaan sanoa, että kanoninen Konstantinopoli-yhteys on ollut hyödyksi Suomen kirkolle. Se on vahvistanut kirkon kansainvälistä asemaa. Suomen ortodoksinen kirkko on maailmalla näkyvämmin esillä kuin mitä sen koko edellyttää. Tähän todennäköisesti vaikuttaa se, että kirkko on hyvin organisoitu ja se on mielikuvissa enemmän länsieurooppalainen kirkko kuin itäeurooppalainen. Tähän taas on osaltaan vaikuttanut yhteys Konstantinopoliin, joka 1940-luvulta lähtien on esiintynyt poliittisena vastapainona Moskovan kirkolle. Suomen ortodoksinen kirkko on nauttinut laajasta autonomiasta. Välillä tuntuu siltä, että Suomen kirkko on saanut toimia joissakin asioissa liiankin vapaasti. Isällistä huolenpitoa ja ohjausta ehkä joskus tarvittaisiin enemmän. Autonomia on antanut kirkolle vapauden kehittyä nykyajan vaatimuksia huomioiden. Toisaalta kirkko on ollut liiankin varovainen joissakin kannanotoissaan ja toiminnoissaan. Tällä varovaisuudelle voidaan löytää syynsä siitä tosiasiasta, että Suomen kirkko ei ole itsenäinen kirkko, vaan osa toista kirkkoa. Tätä syytä ei kuitenkaan koskaan mainita. Tähän lopuksi voin vain toivoa, että kanoninen yhteys Ekumeeniseen patriarkaattiin jatkuu ja kehittyy edelleen yhä selvemmin yhteistyöksi. Kirkkojen välillä ei tarvita ylemmyyttä eikä alemmuutta, vaan voimakas liturgisen ja käytännöllisen yhteyden ajatus. Tämä sama yhteys täytyisi tietenkin toteutua kaikkien kirkkojen kanssa, muidenkin kuin ortodoksisten. Avoimuus ja yhteisten ratkaisujen löytäminen vähentää epäluuloja kirkkojen väliltä. Pitkän aikaa kanoninen yhteys oli vain paperille kirjoitettu toteamus ja kuollut kirjain. Kirkkojen väliset kanoniset ja muut yhteydet on tarkoitettu koettaviksi ja luottamusta lisääviksi.