Olimme joukko vieras vaan

Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa (1930-1950) tietokannan sisältämät tiedot perustuvat Siirtolaisuusinstituutin vuonna 2001 julkaisemaan Eila Lahti- Argutinan kirjaan Olimme joukko vieras vaan. Seuraavilla sivuilla olevat tietokannan sisältöä kuvaavat tiedot on poimittu tästä kirjasta. Kirjaa (652 sivua) voi edelleen tilata Siirtolaisuusinstituutista. Hinta 25 + toimituskulut. Eila Lahti-Argutina Olimme joukko vieras vaan Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun Siirtolaisuusinstituutti 2001 Kirjan tekijä Eila Lahti-Argutina syntyi Petroskoissa vuonna 1937. Vanhemmat Eino Lahti ja Aino Jokela (myöh. Lahti) olivat eri teitä ja eri syistä joutuneet lähtemään Suomen Kemistä Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Valmistuttuaan Petroskoin yliopistosta vuonna 1959 Eila Lahti-Argutina työskenteli yli 30 vuotta suomenkielisessä Neuvosto-Karjala -lehdessä (nyk. Karjalan Sanomat) ja välillä Punalipussa (nyk. Carelia). Hän on saanut Karjalan kulttuurin ansioituneen toimihenkilön arvomerkin ja kunniakirjan sekä useita ammattipalkintoja. Lahti-Argutina on vuodesta 1990 tutkinut suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa, koonnut tähän kirjaan - luettelon noin 8 000 ihmisvainon kohteeksi joutuneesta venäjänsuomalaisesta, nauhoittanut muistelmia ja yhdistänyt eri puolilla rajaa asuvia sukulaisia. Hän on ollut Karjalan Memorial-yhdistyksen hallinnon jäsen useita vuosia. Yhdessä Helsingin Sanomien toimittajan Jukka Rislakin kanssa Eila Lahti-Argutina julkaisi vuonna 1997 kirjan Meillä ei kotia täällä suomalaisten loikkarien joukkotuhosta Uralilla vuonna 1938. 1

Matrikkelin kymmenen perustietoa Matrikkeli sisältää tietoja noin 8 000:sta Suomessa, Venäjällä, USA:ssa ja Kanadassa syntyneestä suomalaisesta, jotka joutuivat Neuvostoliitossa rankaisutoimien uhreiksi. Kaikkien kohdalla tieto ei ole täydellinen. Se riippuu siitä, mistä ja minkä verran tietoa on saatu. Petroskoin, Jekaterinburgin, Permin ja Omskin kohdalla on henkilötietoja monen kohdalla laajemmin, mitä matrikkeliin mahtui. 1. Sukunimi, etu- ja isännimi Lukijan on oltava tarkka tarvittavaa nimeä etsiessään. Ei riitä, että vain vilkaisee oletettavaan kohtaan. Nimien kirjoittamiseen on saattanut jäädä virheitä. On mahdoton joskus arvata, miten nimi on alunperin kuulunut etenkin niiden kohdalla, joiden tiedot on saatu Omskista, Tomskista, Tjumenista ja muilta Venäjän kaukaisilta seuduilta. Paljon haittaa on ä:n ja ö:n puuttumisesta venäjän kielessä. Vääristelyä on myös kaksoisvokaalien ja -kerakkeiden sekä diftongien kohdalla. Suomenkielinen Aalto on venäjäksi usein Alto, Altto; Aaltonen on Altonen; Hietala on Hiotalo; Holjonen on Holyjeny tai Koljona; Hyvänen, Hyvönen on Hyvenen tai Huvenen; Hytönen on Hyteinen tai Hytonin; Häkkilä on Hekile; Hämäläinen on Hamalainin; Höög on Hek; Laakkonen, Laakonen, Laakanen, Lakonen tai Laukkonen ovat usein vain Lakonen ja Lakanen; Lattunen on Latgunen; Kangasmäki on Kongosnäki; Kamppela on Kappela ja Kapello; Kauhko ja Käyhkö on Kevko, Kehko; Määttänen, Mättönen tai Möttönen ovat Mettenen; Nieminen on Nijaminen ja Neimenen; Nousiainen on Nausiainen; Lehtimäki on Lehtinaki; Lemetti on Lemeti tai Lemetu; Liimatta on Limata; Paldan Väinö on Paaldan Veinz; Pasila (omakätinen allekirjoitus) on papereissa Paasila, Passila; Pöntinen on Pentinen; Turpeinen on Turneinen; Uusimaa on Ushima, Ushimo, Utimo; Vieresjoki on Verosjuk (tämän perusteella miestä voisi ajatella vaikka valkovenäläiseksi); Äijälä on Eijala, jne. Näin on ollut sadoissa ja ehkä tuhansissa tapauksissa. Olen yrittänyt panna oikein, jos lienen aina onnistunut. Inkeriläisten nimet on yritetty matrikkeliin kirjata alkuperäisessä suomenkielisessä muodossa ja sulkuihin merkitty, miten ne on papereissa tai yleensä Venäjällä kirjattu. Etunimiä on myös venäjänkielisissä asiakirjoissa väännelty jos miten: Enno (Eino), Hridrik (Henrik), Veino (Väinö tai Vieno), Shira (Sirkka), Vasili tai Vilko (Viljo, Vilho), Mihko, Ilomari, Jalomor, Zmanuil (Immanuel), Tyins (Tyyne). Juhosta, Johanista, Iivarista, Johanneksesta, Hanneksesta ja Juhanista on tehty Iivanoita (Ivan). Olen kääntänyt Ivanin Juhoksi, jos en ole löytänyt tarkentavaa tietoa. Isännimenä on usein Feodorovitsh, Vasiljevitsh, Antonovitsh. Feodor on saattanut olla Feodor alkujaan ortodoksiseen uskontoon kuuluneilla. Muiden kohdalla se on muunnelma Heikistä tai Teodorista. Vilhon, Viljamin ym. pojat on aika usein kirjattu Vasilinpojiksi (Vasiljevitsh). Hyvin usein on Antoninpoikia ja tutkittaessa selviääkin, että he ovat enimmäkseen Antinpoikia, joka oli niihin aikoihin yleisempi nimi kuin Anton. Kun lukee Reijastovitsh, on vaikea arvata, onko kyse Riston vai Reijon pojasta. Isännimeksi on saatettu panna toinen tai kolmas etunimistä. Edvard Gyllingin isännimenä Venäjällä oli hänen isänsä toinen nimi Aleksander. Malmberg Uno Felix Aleksanderinpojasta on käytetty Uno Felixinpoika. Venäjällä asiakirjoissa ja puhuttelussakin käytetään isännimeä. Siksi olen ottanut isännimet mukaan (useinhan ne ovat oikein). Täten tarvittavaa henkilöä etsittäessä, etenkin samannimisten kohdalla, voi valita oikean. Sukututkijoille isännimi saattaakin olla tärkeä. Nimien sekä syntymäpaikkojen tarkistamisessa olen käyttänyt Suomen ulkoasiainministeriön arkiston omavaltaisesti rajan ylittäneiden kortistoa (ns. Loikkarit-kortistoa), Karjalan poliittisten ja kansa- 2

laisliikkeiden ja -järjestöjen valtionarkiston henkilökansioita sekä Karjalan turvallisuushallinnon lakkautettujen oikeusjuttujen kansioita, joissa näkee ihmisen omakätisen allekirjoituksen ja usein myös syntymäpaikan oikein kirjoitettuna. Hyvänä apuna ovat olleet sukulaisten kyselyt Suomesta. Yhdessä on määritelty, onko kyse oikeasta henkilöstä. Monen kohdalla nämäkään keinot eivät ole päteneet. 2. Syntymämaa, -aika ja -paikka Tuomio- ja ampumispöytäkirjoissa on useimmiten vain syntymävuosi, ei tarkempaa päivämäärää. Ne löytyvät monien osalta ylempänä kerrotuin menetelmin. Eniten sanaristikkojen ratkaisutehtäviä on tuottanut syntymäpaikan määrittely. Suomeen on keksitty sellaisia kaupunkeja ja paikkakuntia, jollaisia ei löytyne koko maailmastakaan, esimerkiksi kylät: Kareitla, Apolaistnen, Nileni, Korls, Naroväki, Hatipulo Hotulin pitäjässä, Pudinon kylä Sominskin läänissä, Taplogashi Viipurin läänissä, Kapitu Oulun läänissä, Lasovo Viipurin läänissä, Tsekava Vaasan läänissä; kaupungit: Kuanje (vaihtoehdoksi pantu Nuanje), Voiko, Ulporop; läänit: Moulovskaja, Hulborgaskaja, Ulporovskaja (kaikki tarkoittavat Oulun lääniä). Olen onnistunut määrittämään Jetserin ja Suoksnan Joutsenoksi, Soendzhun Joensuuksi, Nejaltesin Niemiskyläksi, Orijenän Orinojaksi, Muhmon Kuhmoksi, Sektijärven Säkkijärveksi, Rasvaran Rasivaaraksi, Satava Kuitian Saastavan Kuittiseksi, Putikoirihin Punkaharjuksi, Auronesin Nurmekseksi, Rivaniemen, Ruvaniemen, Drovaniemen ja Govnoniemen Rovaniemeksi, Kalkan Kajaaniksi, Kalask Tyngän Kalajoen Tyngäksi, Keridzhirian Kerisyrjäksi, Medsenirtsy Metsäpirtiksi, Tohteen Pyhtääksi, Jakalan Janakkalaksi, Kevolahden Revonlahdeksi, Latrandon, Lenorandan, Lairantan Lappeenrannaksi, Zhevaniemen Tevaniemeksi, Guljin Makan Pylkönniemeksi... Osa jää määrittämättä tarkemmin, etenkin sellaisissa tapauksissa, kun asiakirjassa on syntymäpaikaksi merkitty vain maa (Suomi) tai alue (Pietarin lääni). Erikoisen hyvänä apuna paikkakuntien määrittelyssä on ollut Koko perheen autokirja, joka on kulunutkin täysin risaiseksi. Paloiksi on revennyt myös Inkerinmaan kartta Pietarin läänissä syntymäpaikkoja määriteltäessä. Inkeriläisille on asiakirjoissa merkitty syntymäpaikaksi Leningradin alue ja 1930-luvun aikainen jako piireihin. Vuosisatojen vaihteessa syntyneille ei päde tämä paikoitus, sillä piirijako ei satu yhteen vanhojen kuntien nimien kanssa. Siksi heidän kohdallaan on useimmiten jätetty vain lääni ja kylä. Asuinpaikkana on käytetty Leningradin alue -nimitystä, niin kuin se oli niihin aikoihin. Apuna ovat olleet kaikki mahdolliset kartat ja tietosanakirjat. Jos lääni, pitäjä tai kylä oli merkitty jotenkin mukiinmenevästi, niin kirjainkoostumuksesta saattoi arvata muut tiedot. Tärkeätä on ollut eri arkistojen tietojen vertaaminen. Läänit olen merkinnyt Suomen 1930-luvun aluejaon mukaan. Eri puolilla Suomea on samannimisiä kyliä, joten läänisijoitus on tarpeen. Silloin, kun se on ollut mahdotonta, on jätetty vain maa ja kylä. 3. Milloin ja mistä saapunut Inkerinmaalla, Muurmannilla, Siperiassa ja muualla Venäjällä syntyneillä ei tässä kohtaa ole merkintää. He ovat viime vuosisadalla ja aikaisemmin siirtyneiden jälkeläisiä. Myöhemmiltä ajoilta näkee, onko henkilö joutunut pakenemaan poliittisista syistä Suomen kansalaissodan jälkeen vuonna 1918 tai myöhemmin 1920 1930-luvuilla samoista syistä (merkintä paenn.), onko ylittänyt rajan omavaltaisesti poliittista, taloudellisista tai seikkailuluonteisista syistä 1930-luvun alussa (merkintä loik.), ovatko lapualaiset kyydinneet rajalle vuonna 1930 (merkintä kyyd.) vai onko siirtynyt värvättynä USA:sta tai Kanadasta (merkinnät: USA:sta tai Kanadasta). Selvittämättömissä 3

tapauksissa (tullut passilla tai kommunistisen puolueen luvalla etappiteitä tai muutoin) on merkintä siirt. (siirtynyt) tai se puuttuu täysin. 4. Merkinnät: punaupseeri ja läht. 1922 läsk. Jotkut ovat saaneet merkinnän punaupseeri. Tämä tarkoittaa, että entinen punakaartilainen tai itsevaltaisesti 1930-luvun alussa Neuvostoliittoon siirtynyt on valmistunut Leningradin jalkaväkikoulusta, ns. kansainvälisestä sotakoulusta upseeriksi. Toiset heistä ovat osallistuneet kansalaissotaan tai intervention torjumiseen Neuvostovaltiossa, toiset palvelleet armeijassa jonkin aikaa tai joutuneet heti siviiliin. Sotakoululaisiin ei luotettu. Heitä alettiin vangita jo 1933 ja vangitsemisia jatkettiin vuoteen 1935, jolloin lakkautettiin enemmistöltään suomalaisista punaupseereista koottu Karjalan jääkäriprikaati. Pahimpina ihmisjahdin vuosina (1937 1938) heidät poistettiin elävien kirjoilta melkein täysin. Tuolloin hengissä selvinneet harvoja lukuun ottamatta lähetettiin toisen maailmansodan aikana epäluotettuina työarmeijaan eli vankileireille. Merkintä läsk. tarkoittaa läskikapinan aikana lähteneitä. Heistä en tosin löytänyt täyttä luetteloa kummastakaan maasta. Läskikapina oli provosoitu Neuvosto-Venäjältä punapäällikkö Eino Rahjan aloitteesta. Vuoden 1922 helmikuussa Kuolajärven-Savukosken erämaille, Värriön savotalle, hiihti pienen joukon kanssa entinen suomussalmelainen Juuso Matero (Jahvetti Moilanen, Janne Myyryläinen) Neuvosto-Karjalasta ja otti sen haltuunsa. Siellä hän värväsi noin 190 miestä Pohjolan Punaiseen Sissipataljoonaan. Osa pataljoonan miehistä siirtyi Materon mukana Neuvostoliiton puolelle. Se oli tavallaan harjoittelua sissisotaan Lapissa, jos Suomen ja Neuvostoliiton välille olisi syttynyt sota. Samalla se oli vastaliike suomalaisten valkoisten tukemien Karjalan metsäsissien aloittamalle kansannousulle Itä-Karjalassa. Läskikapina sai nimensä siitä, että Matero nousi vallankumousjulistusta antaessaan läskilaatikon päälle. Savotoilla syötiin työn raskauden vuoksi aina läskiä (silavaa). Juuso Materonkin nimi löytyy näistä luetteloista. 5. Asuin- ja työpaikka Asuinpaikka on merkitty as. Siitä näkee, millä paikkakunnalla suomalainen on asunut ennen vangitsemistaan ja millä työmaalla ja mitä työtä tehnyt. Maantieteellinen hajonta on hyvin laaja. Eniten heitä on asunut Neuvosto-Karjalassa ja Inkerissä, jotka olivat 1930-luvulla suurimpia suomalaisten keskittymiä. Asuinpaikka on merkitty Venäjän ja Karjalan nykyisen aluejaon mukaan. Tämä siksi, että jos tarvitaan kuolintodistus, se on saatavissa sen piirin siviilirekisteritoimistosta, johon paikkakunta nykyään kuuluu. Työpaikaksi on merkitty viimeinen ennen vangitsemista. Hyvin monissa tapauksissa vähänkin johtavissa viroissa olleet erotettiin ennen vangitsemistaan puolueesta ja virasta, ja entisen johtajan viimeisenä työpaikkana saattoi olla tavallisen työläisen tai vahdin virka. Niinpä Aunuksen piirin Alavoisen valtiontilan johtaja Kalle Kyhälä erotettiin ennen vangitsemistaan puolueesta ja hän joutui tavalliseksi työläiseksi Petroskoin puutavaralanssille. Uhtuan lastenkodin opettaja Gustav Granström oli ennen vangitsemista samaisen lastenkodin vahti. Amerikansuomalainen Karjalan radion toimittaja Oiva Salminen oli ennen vangitsemistaan Onegan tehtaan työläinen. Monet eivät ehtineet työpaikasta erottamisen ja vangitsemisen välillä edes löytää uutta työpaikkaa. Siksi hyvin usein löytyy merkintä: ilman vakituista asuin- ja työpaikkaa. Joissakin tapauksisssa tämä merkintä löytyy myös niiden kohdalla, jotka yrittivät takaisin Suomeen ja joutuivat vangituiksi Karjalassa tai Leningradin alueella. 4

6. VKP(b)n jäsen Merkintä VKP(b)n jäsen (Venäjän kommunistinen bolshevikkien puolue) on tehty ei pelkästään ihmisen aatteellisen suuntautumisen osoitukseksi. Perustarkoituksena on se, että haluttaessa lisätietoja henkilöstä niitä voi löytää entisestä puoluearkistosta. Sieltä voi löytyä jopa omakätisiä elämäkertoja. Lähinnä tämä koskee Karjalassa asuneita. Puolueeseen ovat kuuluneet Suomen sosialidemokraattisen puolueen ja SKP:n (Suomen kommunistisen puolueen), USA:n ja Kanadan kommunististen puolueiden entiset jäsenet ja osa inkeriläisistä ja muurmannilaisista. Loikkareista harva oli liittynyt puolueeseen. Uralille joutuneista loikkareista kuuluivat puolueeseen aniharvat. Vangittaessa kommunistit olivat kaikki jo entisiä VKP(b)n jäseniä tai jäsenehdokkaita. Osa oli kyllä erotettu jo vuosien 1933 ja 1935 puoluepuhdistuksissa ja joidenkin kohdalla oli myöhästytty, heidät erotettiin heti vangitsemisen jälkeen. Puoluejäsenyys palautettiin elossa selvinneille 1950-luvulla. Oikeudenmukaisuuden palauttamisen nimessä myös ammutut ja leireillä menehtyneet kommunistit saivat puoluejäsenyytensä takaisin 1990-luvun alussa. 7. Vangittu, tuomittu, ammuttu Vangittu, tuomittu ja ammuttu on merkitty matrikkelissa lyhenteillä vang., tuom. ja amm. Vangitsemisaika on merkitty kaikissa niissä tapauksissa, joissa se on tiedossani. Muualta kuin Karjalasta ja Uralilta saaduista tiedoista se voi puuttua. Kun tieto on otettu muualla julkaistuista matrikkeleista, on se otettu sellaisenaan, jos en ole pystynyt saamaan tarkennusta. Siis tällöin saattaa puuttua myös ampumispäivä. Tilan säästämiseksi ei ole merkitty, minkä oikeus- tai oikeuden ulkopuolisen elimen langettama tuomio oli: kansanoikeuden, kaksikon, erikoisneuvottelun, kolmikon, erikoiskolmikon vai sotatribunaalin. Kaikki tapahtui pääosin ilman oikeudenkäyntiä. Oli tuomioelin mikä tahansa, päämäärä ja tulos oli sama. Kaikissa löytyneissä tapauksissa on merkitty tuomitsemispäivä. Joillekin on merkitty ampumispaikkakunta. Ammuttujen tarkkaa haudan paikkaa ei ole olemassa, enintään yhteishautojen sijaintialue. On löydetty teloituspaikkoja, joilla on ammuttu satoja ja tuhansiakin ihmisiä. Leningradissa on esimerkiksi 18.1.1938 ammuttu 173 suomalaista ja kuinka monta sataa lienee ollut muiden kansallisuuksien edustajia. Sadoissa pyörivät päivittäiset luvut myös Karjalassa ja Uralilla. Virallisten tietojen mukaan Leningradin alueen väkiluku väheni vuosina 1937 1938 ampumisen seurauksena 39 488 hengellä. Teloituspaikkoja oli useampia. Tunnetuin on Levassovan hautausmaa. Sinne on pystytetty useampia muistomerkkejä: venäläinen ortodoksinen, puolalainen katolinen, valkovenäläis-liettualainen, juutalainen, saksalainen ja Inkerin Liiton vuonna 1994 pystyttämä suomalaisten muistomerkki. On vaikea sanoa, paljonko siellä on suomalaisia. Toistaiseksi ei ole täydellisiä nimitietoja Leningradin alueen uhreista. Ampumispaikat Karjalassa on määritelty pääosin ampumispöytäkirjan allekirjoittaneiden ampujien nimien perusteella. Petroskoin kohdalla on jossain kohdin pantu kysymysmerkki. On siis kyseenalaista, ovatko petroskoilaiset ampujat suorittaneet veritekonsa kotikaupungissa vai olleet työmatkalla. Petroskoissa oli useampia ampumispaikkoja: Suolusmäki, Punainen männikkö (Krasnyi Bor), Hiekkaranta, kivilouhimo... Silminnäkijöiltä on kuultu, että myös Kontupohjassa on ammuttu. Toistaiseksi asia on selvittämätön. En usko summamutikassa tehtyihin määrittelyihin, että nimenomaan ne ja ne henkilöt olisi ammuttu vaikkapa Punaiseen männikköön. Jonkin asiantuntemuksellisen analyysin asia vaatii. Tarkemmat tiedot on Aunuksessa, Kemissä, Rukajärvellä ja Segezhassa ammutuista, sillä asiakirjoista löytyy NKVD:n piiriosastojen raportit. 5

Tsheljabinskissa teloituspaikkana ovat olleet vanhat kultakaivokset. Paikan nimi on Zolotaja gora (Kultainen mäki) ja siellä ovat suurimmalta osaltaan Kamenskissa ja muilla Tsheljabinskin alueen paikkakunnilla asuneet ja ammutut suomalaiset. Siellä on muistokivi ja suunnitteilla on isompi muistomerkki, jonka pystyttämiseen toivotaan apua myös Suomelta. Joidenkin Uralille joutuneiden elämä päätettiin 12 kilometrin päässä Jekaterinburgista Moskovan tietä olleella teloituspaikalla, missä nyt on myös muistomerkki. Moniin Venäjän kaupunkeihin on pystytetty muistomerkkejä ja siunattu ihmispetojen käsissä kuolemansa kohdanneet. Petroskoissa ja Pietarissa ovat olleet hautoja siunaamassa myös luterilaiset papit. Matrikkelissa on jokaisen aakkosen kohdalle pantu kuva muistomerkistä eri kaupungeissa. Se tarkoittaa, että muistomerkin läheisyydessä on muiden mukana myös suomalaisia. 8. Maine puhdistettu Merkintä reh. (rehabilitoitu) kertoo maineen palautusajasta. Kaikkien pykälän 58 mukaan tuomittujen oikeusjutut on pääosin lakkautettu, muuten ei asiakirjoihin olisi ollut pääsyä. Monet Muiston kirjojen tekijät eri puolilla Venäjää eivät ole merkinneet rehabilioinnin päivämäärää. Osaa ei ole rehabilitoitu vieläkään. Maineen puhdistusta suoritettiin 1950-luvulla, kun Neuvostovaltion pääjohtaja Nikita Hrushtshev julkisti vuosien 1937 1938 hirmuteot. Maine puhdistettiin omaisten anomuksesta, mutta eivät läheskään kaikki uskaltaneet vielä kysyä kadonneittensa perään. Myöhemmin asiaa painettiin taas villaisella, kunnes 16.1.1989 SNTLiiton korkeimman neuvoston puhemiehistö hyväksyi asetuksen Lisätoimenpiteistä oikeudenmukaisuuden palauttamiseksi vuosina 1930 1940 ja 1950-luvun alussa rankaisutoimien kohteeksi joutuneiden suhteen. Ulkomailla asuville omaisille maineenpuhdistuksella ei sinänsä ole suurta merkitystä. Sillä ei ihmistä saa takaisin ja kun nyt tiedetään varmasti, että oikeusjutut olivat tekaistuja eikä mitään syytä tarvinnut olla. Venäjällä asuville rehabilitoinnilla on merkitystä. Vankileiriltä elävänä selvinnyt saa pienoisen lisän eläkkeeseen sekä vähennystä asunto- ja muihin maksuihin. Vainon uhrien omaiset saivat vangitun viimeiseltä työpaikalta kahden kuukauden palkan, joka oli hyvin pieni ja lesket ristivätkin sen nahkarahaksi. Vainonuhrien lapset saavat vainoista kärsineinä myös 50 prosentin alennuksen asuntovuokraan ja ilmaisen seutumatkan julkisissa ajoneuvoissa. 9. Palautusanomus tai -yritys Työn ja leivän etsintään lähteneet loikkarit huomasivat kohta joutuneensa toisenlaisiin oloihin kuin olivat kuvitelleet. Suomen suurlähetystön kautta he yrittivät saada lupaa palaamiseen. Samoin sukulaiset asioivat tämän hyväksi Suomen puolella. Suomen ulkoasiainministeriön arkiston kortisto loikkareina Neuvostoliittoon menneistä kuvastaa tilannetta. Omavaltainen lähtö Neuvostoliittoon oli vilkkaimmillaan vuonna 1932 ja palautusanomuksia rekisteröitiin eniten vuonna 1934. Usein paperit näkyvät pyörineen vuosia ihmisen teloituksen jälkeen. Mukana on pyyntöjä palautuksesta Suomeen myös amerikansuomalaisilta ja 1918 vuoden jälkeen lähteneiltä. 10. Mistä tieto saatu Lopussa on sen kaupungin nimi, jonka arkistosta tieto on saatu: Petroskoi, Jekaterinburg, Syktyvkar... tai missä julkaistusta kirjasta tieto on otettu. Se merkitsee samalla, että perustieto henkilöstä löytyy sen 6

alueen turvallisuuspalvelun, valtionarkiston tai leirihallinnon (esim. Komi) arkistosta. Tiedot ovat valtaosaltaan turvallisuushallintojen hallussa. Joillakin paikkakunnilla, esimerkiksi Jekaterinburgissa, tiedot on siirretty valtionarkistoon ja Permissä poliittisten repressioiden arkistoon. Arkistojen nimet löytyvät lähdeluettelosta. Joidenkin henkilöiden kohdalla mainitaan lopussa kaksi tai kolmekin kaupunkia. Siis tiedot on koottu yhteen pala palalta. Ihminen on ensin karkotettu (merkintä kark.) Karjalasta, Inkeristä, Muurmannin alueelta ja sitten vangittu Siperiassa. Uralilla ollut on lähtenyt Karjalan tai Leningradin kautta yrittämään paluuta Suomeen ja joutunut vangituksi. Leireille suljettuja saatettiin myöhemmin toistamiseen vangita ja teloittaa. Hyvin usein on merkitty Murmansk Pietari. Muurmannin alue kuului 1930-luvulla Leningradin alueeseen. Tästä syystä samoja nimiä on mainittu Murmanskissa julkaistussa Muistonkirjassa ja Pietarissa ilmestyvässä matrikkelissa. Joskus päivämäärät eivät mene täysin yhteen; silloin olen noudattanut Pietarin tietoja, sillä arkistodokumentit lienevät Pietarin hallinnassa. Tsheljabinskin keskitysleirin suomalaiset uhrit Valtion puolustuskomitean päätös 10. tammikuuta 1942 nro 1123 sisälsi käskyn 17 50- vuotiaiden venäjänsaksalaisten hyväksikäyttämisestä työrintamalla. 7.10.1942 suoritettiin venäjänsaksalaisten lisäkutsunta työarmeijaan. 14.10.1942 päätös ulotettiin muihin kansalaisuuksiin, kuten romanialaisiin, unkarilaisiin, italialaisiin ja suomalaisiin. Näin tammikuusta 1942 viholliskansallisuuksiin kuuluvat kutsuntaikäiset, lykkäystä saaneet vanhemmat miehet ja rintamalta epäluotettuina tai sairauden syystä poistetut otettiin työrintamalle. Siten muodostettiin niin sanottu työarmeija NKVD:n rakennustyömaille, jotka itse asiassa olivat tavanomaisia keskitysleirejä. Uralilla leirejä oli neljä: Tsheljabinskissa, Krasnoturinskissa, Nizhni Tagilissa ja Ivdelissä. Työarmeijalaisia kuljetettiin muillekin leireille. Inkeriläissyntyinen Hiisku oli työarmeijalaisena joutunut olemaan Belomorskin, Arkangelin, Tsheljabinskin, Tshebarkulin ja Nizhni Ufalein leireillä ja päätteeksi oli tuomittu seitsemäksi vuodeksi Kyshtymin leirille. Kanadansuomalainen Viljo Vainio vietiin muiden mukana Stalingradin rintamalta Kemerovon hiilikaivoksille. Tsheljabinskin metallurgisen kombinaatin rakennustyömaa vaikuttaa olleen suurin työarmeijaan joutuneiden saksalaisten ja suomalaisten keskittymä. Työarmeijan leirit lakkautettiin vuonna 1946. Näistä leireistä vaiettiin tai puhuttiin vain kuiskaillen vuosikymmeniä. Vasta vuonna 1991 Tsheljabinskin alueen valtionarkistossa poistettiin salaisuuden leima Tsheljabinskin metallurgisen tehtaan rakennustrustin aineistoista. Ne sisältävät tietoja työarmeijan perustamisesta ja sen toiminnasta. Rakennustyömaata nimitettiin ensin Bakal-leiriksi Tsheljabinskin laidassa olevan paikkakunnan mukaan. SNTL:n sisäasiain kansankomissaarin L.P. Berijan käskystä Bakalin metallurgisen tehtaan rakennustyömaasta: (25. tammikuuta 1942) 1. NKVD:n teollisuusrakennustyön päähallinnon vastaanotettava rakennustöiden kansankomissariaatilta Bakalin metallurgisten koksikemiallisten tehtaiden rakennustyöt siinä tilassa kuin ne ovat 1. marraskuuta 1941 ihmis- ja aineellis-teknisine voimavaroineen ja apulaitoksineen. 7

2. Nimitettävä leirin hallintoa ja Bakalin metallurgisen tehtaan työmaata SNTL:n NKVD:n Bakalrakennustyömaaksi. 3. NKVD:n Bakal-rakennustyömaan päälliköksi nimitettävä toveri Komarovski. SNTL:n NKVD:n Bakalin metallurgisen tehtaan erikoisrakennustyömaan hallinnon käskystä vankien elinolojen ja järjestyksen tarkastuksesta: Erikoistyömaan prokuraattorinlaitoksen suorittaman tarkastuksen kulussa on todettu, että vankien elinolot ovat epätyydyttävät: a) vankien ruokinta tapahtuu työryhmittäin, ei ole henkilökohtaista ruuan jakoa, kaikille vangeille ei ole jaettu pakkeja, vaikka niitä on varastossa. Tämän takia osa vangeista käyttää hyväkseen mahdollisuutta jakaa ruokaa siten, että tunnollisin ja kurinalaisin osa vangeista ei saa heille kuuluvaa ruoka-annosta. b) 1. ja 2. lohkolla vangeille ei anneta keitettyä eikä lämmintä vettä, korsuissa ja teltoissa olevat vesipakit ovat epähygieenisessä tilassa. c) rakennuslohkoilla puuttuvat kuivatustilat, minkä seurauksena vangeilla ei ole mahdollisuutta kuivata jalkineita. d) käymälöiden ja likakaivojen puuttuminen on johtanut alueen saastumiseen. Kaikki tämä on johtanut lukuisiin vatsatautitapauksiin ja vankien laihtumiseen. Bakalin rakennustyömaan päällikön Komarovskin käskystä lääkintätyön tilasta keskussairaalassa: (28. helmikuuta 1942) Helmikuussa 20 päivän aikana on kuollut 179 vankia. Erittäin suuri kuolleisuus johtuu huonoista elinoloista leirillä, huonosta lääkintä- ja saniteettityön järjestelystä sekä siitä, että lohkojen ja osastojen päälliköt eivät huolehdi asianmukaisella tavalla vankien elinolojen parantamisesta. Keskussairaalan tila ei vastaa vähimmässäkään määrin tämän laitoksen tehtäviä. Potilaita ei ole eroteltu tiloissa sairauden luonteen perusteella. Ruokailua ei ole järjestetty sairaskertomuksen mukaan, eikä se täten ole yksi tärkeimmistä hoitokeinoista. Lääkintätyöntekijöillä ei ole työasuja. Sairaalassa ei ole välttämätöntä kalustoa. Palveluskunta on satunnaista turmeltunutta väkeä. Sairaille jaettuja ruokatarpeita varastetaan Näistä virallisista papereista lainatuista otteista näkee, että Tsheljabinskin Bakal-leirillä olleita nimitettiin vangeiksi, vaikka sitä ei tunnustettu viiteenkymmeneen vuoteen. Rakennustyömaan päällikkö A.N. Komarovski julkaisi 1979 kirjan Rakentajan muistelmat, joissa hän kaunomaalaa ajan hengen mukaan rakennustyömaan tositilannetta: Hyvin uhrautuvasti työskentelivät kaikki meidän monituhantisen kollektiivimme rakentajat ja asentajat (vuoden 1943 loppuun mennessä työskenteli jo lähes 44 000 henkeä) Meidän yksimielisen kollektiivimme todella uhrautuvan työn ansiosta, jota vakituisesti tukivat puolueen aluekomitea ja Mustan metallurgian kansankomissariaatin elimet hyvin tarkalla suunnittelullaan ja laitetoimituksillaan, me saatoimme 7. helmikuuta 1943 tasan 9 kuukauden kuluttua ensimmäisten rakentajien saapumisen jälkeen raportoida valtion puolustuskomitealle Tsheljabinskin metallurgisen tehtaan ensimmäisen vaiheen käyttöönotosta. 8

Kirjassa ei ole sanaakaan työarmeijalaisista, vaikka 1.1.1944 Tsheljabinskin rakennustyömaalla oli 34 605 henkeä. Paitsi työarmeijalaisia siellä työskenteli sotavankeja ja maan muilta alueilta pakkotyöleireiltä tuotuja vankeja. Hyvin vähäinen osa rakentajista oli palkkatyöläisiä. Työarmeijalaiset rinnastettiin rikosvankeihin. He olivat piikkilanka-aitojen takana ilman liikkumisoikeuksia. Vasta vuonna 1991 presidentti Boris Jeltsin allekirjoitti lain, jossa työarmeijalaiset todettiin poliittisten rankaisutoimien kohteeksi joutuneiksi ja heidän lapsensa vainoista kärsineiksi. Tsheljabinskin alueen valtionarkistosta (GATSHO) löysin Bakal-leirillä menehtyneiden kortiston. Siitä oli tehty koululaisten kopioimat luettelot, jotka sain matkaani. Monen käsittelyn (leirille ottamisen, kuoleman kirjaamisen, arkistokortistoinnin, käsinkopioinnin) seurauksena moni suomalainen nimi on muuttunut tunnistamattomaksi. Olemme Timo Laakson kanssa yrittäneet laittaa niitä oikeampaan muotoon. Isäni Lahti Eino Eliaksenpojan nimi oli kirjoitettu Lahty Eino Uljanovits, syntynyt Kelven (p.o. Kemi). Julkaisin nämä luettelot Careliassa nro 2 vuonna 1997. Moni muukin kuin minä löysi niistä omaisensa, josta ei ollut siihen mennessä saanut mitään tietoa. Toivottavasti tästä löytyy tietoa myös Suomen puoleisille ja Inkeristä Suomeen muuttaneille sukulaisille. Luettelo sisältää 635 nimeä. Joukossa on Suomessa, USA:ssa, Kanadassa, Inkerissä sekä Muurmannin ja Omskin alueella syntyneitä. Nimien kirjoituksessa on noudatettu samaa periaatetta kuin isossa luettelossa. Epävarmoissa tapauksissa on kirjoitettu oletettu oikea nimi ja sulkuihin arkistopapereissa kirjoitettuna. Kysymysmerkki sulkuihin otetuissa paikoissa tarkoittaa olettamusta oikeasta kirjoittamisesta. 9