Rukajärveen liittyvä esitelmä Helsingin Rantasalmiseuran kevätkokouksessa 16.3.2016 Hyvät ystävät Oikeastaan on Sepon syytä, että olen todella hurahtanut kaikkiin asioihin, mitkä liittyvät Rukajärven suunnan taisteluihin. Samassa venneessä -kirjaa suunniteltaessa Seppo pyysi minua kirjoittamaan sukumme neljästä perättäisestä upseeripolvesta. Tällöin en enää lykännyt ajatusta sitten joskus tutkimisen aloittamiseksi. Kirja valmistui ajallaan, mutta tutkimukseni ja kiinnostukseni aiheeseen liittyen sen kun vain jatkuvat. Toinen tärkeä syy- paremminkin mahdollisuus- minulle on tarjoutunut Rukajärven suunnan historiayhdistyksen kautta. Tämä yhdistys on merkinnyt minulle erittäin paljon viime vuosina. Olen tämän yhdistyksen hallituksen jäsen ja sihteeri. Yhdistyksestä lähemmin vielä myöhemmin. Aluksi muutama Jatkosodan Rukajärven suunnan taisteluihin liittyvä erikoispiirre: 1 Rukajärven suunnan joukot, 14. Divisioona, oli ainut yhtymä, joka oli alistettu koko sodan ajan suoraan ylipäällikön alaisuuteen. 14. Divisioonan komentaja, sodan aikana kenraalimajuriksi ylennetty Erkki Johannes Raappana, oli ylipäällikkö Mannerheimin luottomies. 2 Rukajärven joukot sodan sytyttyä ylittivät ensimmäisenä valtakunnan rajan Miinoan kiven kohdalla Kuhmossa kapteeni Jussi Kekkosen (pres. Urho Kekkosen veljen) johdolla. Kapteeni Kekkonen haavoittui kohta sodan alkuvaiheessa (8.7.) sokeutuen. 3 Joukkojen toimesta syntyi Jatkosodan ensimmäinen suurmotti, Omelian motti. 4 Joukot suorittivat 3 sodan suurinta partioretkeä vihollisen selustaan. 5 Jatkosodan viimeiseksi jäänyt taistelu Suomen ja neuvostoarmeijan välillä käytiin tällä rintamalla (16.8.1944). 6 Ainut rintama Jäämeren ja Mustanmeren välillä, missä hyökkäysvaiheessa saavutettu rintamalinja pidettiin rauhan tuloon saakka. 7 Sodan loputtua joukot palasivat kotiseudulleen marssimalla. Esim. Ylä-Savon miehille tuli matkaa jopa 430 km. Eräs mies on todennut, että ainoa kyyti, minkä valtio järjesti, oli lossikyyti Iisalmen Peltosalmen yli. 8 Sodan alussa joukot koottiin pääasiassa Yläsavon, Kainuun ja Pielisen-Karjalan miehistä 9 Rintamajoukkojen vahvuus oli n. 15.000 miestä. Kaikkiaan Rukajärven suunnalla on taistellut täydennysjoukot mukaan lukien n. 35.000 miestä. Lisäksi lottia oli n. 1000. Rintamalla kaatuneiden määrä oli 2750. 10 Rintamalinja sijaitsi n. 230 km:n päässä Suomen rajasta. Vastuualue eli kenttävartiolinja oli kaikkiaan sodan lopulla suurimmillaan n. 290 km levyinen, josta yhtenäistä puolustuslinjaa oli vajaa 15 km. Kenttävartiot saattoivat sijaita 10 km:kin päässä toisistaan korpi ja suomaastossa. Perustellusti on sanottu, että sodan vaarallisimpia tehtäviä oli näiden kenttävartiotukikohtien välinen päivittäin suoritettava yhdyspartiointi.
Rukajärven suunta tunnetaan myös sodanjälkeisestä veteraanien käynnistämästä perinnetyöstään. Isäni, everstiluutnantti Erkki Hartikainen, sodan aikaan majuri, oli vuodesta -33 Iisalmessa Suojeluskunnan aluepäällikkö. Hän kokosi Iisalmesta ja sen lähiympäristöstä III/KTR 18, jonka toimialueena koko jatkosodan ajan oli Rukajärven rintama. Isä toimi koko sodan ajan patteriston komentajana, mikä tehtävä laajeni pian ryhmäupseeriksi. Vaikka hän oli kokenut neljä sotaa, hän ei puhunut paljoa sota-asioista. Kuitenkin hänestä välittyi meille lapsille jo omasta kodista peräisin oleva syvä isänmaanrakkaus ja maanpuolustustahto. Tämä maanpuolustustahto on periytynyt veljelleni, hänen pojilleen ja sisareni pojalle uranvalintana. He toimivat...(luettelo) Yksistään jo kiinnostus isän elämää ja sukuhistoriaa kohtaan on sitonut minut kiinteästi Rukajärven seutuun. Kauas kotoa Euroopan suurimman asumattoman erämaan Pieningän salon taakse, jonne kuljettiin yhtä 230 pituista vaarallista huoltotietä myöten, lomalle ja sitä myöten joukot huollettiin. Isälle merkityksellisistä paikoista on tullut merkityksellisiä myös minulle. Toinen tärkeä side Rukajärveen ja Rukajärven rintaman tapahtumiin on syntynyt omista lapsuusmuistoistani. Osa niistä on omakohtaisia ja osa minulle jälkeenpäin kerrottuja, kuten tarina kastevedestäni. Synnyin sotakesällä 1943. Isä saapui 3. heinäkuuta Iisalmessa pidettävään kastetilaisuuteeni suoraan rintamalta. Hänen komentopaikkansa sijaitsi Rukajärven itäpuolisen järven, Vansjärven lähimaastossa. Tästä Vansjärvestä hän oli ottanut mukaansa kasteveteni. Minulla on tunne, että täten minut on jo kasteessa liitetty pysyvästi Rukajärven suuntaan ja sen perinnetyöhön. Rukajärvi lähiseutuineen limittyi olennaisesti varhaislapsuuteeni. Se oli isän paikka, mikä vielä silloin enemmän erotti kuin yhdisti meitä. Meille lapsille se oli ennen kaikkea tarinoiden paikka. Rukajärvi välittyi meille kertomuksina paikan tavaroista, sattumuksista ja eläimistä. Ikimuistoisin eläintarina liittyy 14. Divisioonan komentajan, kenraalimajuri Erkki Raappanan lemmikkiin, joka haastoi minut ensitapaamisellamme painiotteluun. Rukajärvellä ammuttiin kevättalvela 1944 karhu pesäänsä. Ampujat toivat mukanaan kenraalin komentopaikalle kaksi orvoksi jäänyttä pentua, joista toista alettiin kutsua Mesikäksi. Mesikkä otti omatoimisesti komentopaikan vartiomiehen pestin. Kellään ei ollut asiaa komentopaikalle, ellei lähetti ollut paikalla ja antanut lupaa.
Kun miehet lähtivät Rukajärveltä syyskuussa 1944, terhakka vartiomies yritettiin jättää sinne. Joukkoonsa kiintynyt karhu seurasi kuitenkin miehiä maitse ja jopa vesistön yli. Lopulta komentajan auton etupenkille kuljettajan viereen rakennettiin laatikko, missä Mesikkä matkasi Suomen puolelle. Kenraalin lemmikki oli tullut tutuksi Rukajärvellä myös isälleni. Joukkojen saavuttua valtakunnan rajan tälle puolelle isäni siirtyi suojeluskuntapiirin käyttöön Iisalmelle sotilaiden kotiuttamista valmistelemaan. Kun työ oli suoritettu, läksi hän ilmoittautumaan kenraali Raappanalle hänen komentopaikalleen Nurmekseen. Äitini Ella, pari vuotta vanhempi veljeni Vesa ja minä olimme myös mukana tällä tapaamisella. Ja tietysti myös Mesikkä. Saavuttuamme kenraalin komentopaikalle Mesikkä hyppäsi minua vasten, kaatoi maahan ja jäi murisemaan päälleni. Se joko katsoi minut tunkeilijaksi tai tahtoi muuten vaan kellistää kokoisensa. Karhun tavat tuntien isäni ei hötkyillyt, vaan nappasi tilanteesta vielä kuvan ennen reilun vuoden ikäisen tyttärensä pelastamista karhun kynsistä. Olen tätä kuvaa lapsena katsellut hyvin ahkerasi. Valitettavasti se on nyt kadoksissa, mutta tarina tapaamisestamme on piirtynyt mieleeni valokuvaakin vahvemmin. Onneksi toinen, minulle vieraan henkilön ottama kuva heti tilanteen lauettua, on tallella. Tässä kuvassa olemme koko silloinen perheemme Mesikän ympärillä. Kerrottakoon vielä, että Mesikälle löytyi myöhemmin koti Korkeasaaresta. Kenraali Raappana ei kyennyt enää tapaamaan vankeudessa elävää lemmikkiään. Hänen kiintymyksestään Mesikkään kertonee se, että jouduttuaan tutkintavankeuteen asekätkennästä epäiltynä, oli sellin seinällä perhevalokuvien sijaan ainoastaan Mesikän kuvia. Meidän perheemme sen sijaan kävi tapaamassa Mesikkää vuosittain Korkeasaaressa. Se oli helppo tunnistaa muista karhuista kaulassa olevasta leveää pantaa muistuttavasta valkeasta karvasta. Karhun kohtaloksi koitui iskias. Tämän johdosta se tuli niin äkäiseksi, että se jouduttiin lopettamaan. Isän tarinat orvosta karhunpennusta heräsivät lopulta henkilökohtaisiksi tositapahtumiksi. Niin kävi oikeastaan myös kasteveteni kanssa. Tarina Vansjärven vedestä todentui, kun kastauduin lähes päivälleen 70 vuotta ristiäisteni jälkeen ko. järven laineissa. Se oli minulle kuin toinen kaste. Otin järven vettä mukaani ja toista vuotta sitten joulukuussa 2014 tällä sekä Kolkon vedellä kastettiin tyttärenpoikamme Urho. Toivon, että kertomus Vansjärven kastevedestä herättää jonain päivänä hänessäkin kiinnostuksen isoisoisäänsä ja Rukajärven rintaman sotatapahtumiin ja siellä käytyjen taistelujen merkitykseen koko käydyssä sodassa. (maamme historiassa). Kesällä 2013 ja 2014 minulla, Esalla ja Sepolla on ollut tilaisuus tehdä matka Rukajärvelle.
Jälkimmäisen matkan järjestäjänä, organisoijana, toimi Seppo totutulla taidollaan. Mukana olivat myös Rantasalmelta Veli Hartikainen ja Sirpa Taskinen sekä Satu Paunaro-Hietaneva ja Reijo Hietaneva. Matkalla etsimme erikoisesti isäni tykistön jalanjälkiä, mutta kohokohdaksi muodostui kuitenkin paikan löytäminen, missä Sepon ja minun yhteisen sukulaisen Satu Paunaro-Hietanevan isä, luutnantti Urpo Paunaro kaatui heinäkuun alussa -42 päivää ennen Sadun syntymää. Paikka oli helppo tunnistaa saamamme tarkan tapahtumaselostuksen perusteella. Tällä Kiimasjärven ja Ontrosenvaaran välisellä tieosuudella pidimme liikuttavan ja mieliinpainuvan tilaisuuden. Satu oli tuonut mukanaan kukat ja kynttilälyhdyn ja luki isälleen kirjoittamansa ja Savonlinnan sotaorpojen julkaisemaan kirjaan kirjoittamansa muistokirjoituksen. Sukajärven suunnan perinnetyöstä ja myös tulevaisuuden suunnitelmista riittäisi paljon puhuttavaa. Toivon Teidän tutustuvan Rukajärvi-keskuksiimme Iisalmessa ja Lieksaassa sekä Rukjärven tielle, mikä on ainut Jatkosodan aikainen auktorisoitu taistelutie. Lisätietoa voitte saada yhdistyksemme em. keskusten lisäksi nettisivuiltamme. Aila Elo Rukajärven suunnan historiayhdistys ry:n hallituksen jäsen ja hallituksen sihteeri. Mesikkä Rukajärvellä: