EDUSKUNTA ASIAKIRJAVIHKO, VALIOKUNNAT 7 & v
VK-FAKTA PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA DIAARZOTB 02.06.2005 DIAARIOTE PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA HE 262/2004 vp vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi Saapunut: Lausuntoa varten Miotintövk: LaV Lähettäjä: Täysistunto Lähetyspvm: 15.12.2004 Saapumispvm: 20.12.2004 Tilakoodi: Käsittely päättynyt Lopputöinä: PeVL 21/2005 yp Lopputoim.pvm: 02.06.2005 02.06.2005 Lausunto lähetetty PeVL 21/2005 vp LaV 02.06.2005 Valmistunut PeVL 21/2005 vp 02.06.2005 Yksityiskohtainen käsittely 02.06.2005 Jatkettu I käsittely Yleiskeskustelu 1.6. esitelty lausuntoluonnos 01.06.2005 Epävirallinen keskustelu 01.06.2005 Jatkettu I käsittely Asiakirja merk. lausuntoluonnos saapuneeksi 17.02.2005 Jatkettu I käsittely Asiantuntijakuulemisen päättäminen 16.02.2005 Kirjallinen lausunto professori Mäenpään lausunto merk. saapuneeks i 16.02.2005 I käsittely Asiantuntijoiden kuuleminen -hallitusneuvos Jussi Pajuoja oikeusministeriö (K) -professori Pekka Koskinen (K) -professori Martin Scheinin (K) -professori Mikael Hiden (K) -professori Kaarlo Tuori (K) 21.12.2004 Ilm. vkaan saapuneeksi (lausunto) 20.12.2004 Kirjaus Saap. lausuntoa varten Eduskunta Perustuslakivaliokunta Hallituksen esitys Eduskunnalle vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 262/2004 vp) 1. Elinkautisvankien ehdonalainen vapauttaminen Hallituksen esityksen mukaan elinkautisvanki voitaisiin päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan hänen suoritettuaan rangaistuksesta kaksitoista vuotta. Rikoksensa alle 21-vuotiaana tehneet voitaisiin vapauttaa elinkautisesta ehdonalaisesti aikaisintaan heidän suoritettuaan rangaistuksesta kymmenen vuotta.
Ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä päättäisi Helsingin hovioikeus. Jos elinkautisvankia ei päästetä ehdonalaiseen vapauteen, asia voitaisiin saattaa hovioikeuden uudelleen ratkaistavaksi kahden vuoden väliajoin. Nykyisin elinkautisvangit voivat vapautua vain tasavallan presidentin armahduksella. Ehdotuksella ei puututtaisi tasavallan presidentin armahdusoikeuteen, josta säädetään perustuslain 105 :ssä. Elinkautisvankien ehdonalaisesta vapauttamisesta huolimatta presidentin armahdusoikeus säilyisi kaikissa tapauksissa. Nykyjärjestelmän ongelmana on se, että elinkautisesta vankeudesta voi vapautua vain armahduksella. Armahtamisesta on muodostunut säännöllinen vankilasta vapauttamisen muoto, mikä ei sovi yhteen armahdussäännöksen tarkoituksen kanssa. Armahdusta tulisi alkuperäisen tehtävänsä mukaisesti käyttää vain yksittäistapauksissa. Sitä vastoin yleiseksi tarkoitetusta elinkautisvankien vapauttamisesta tulisi säännellä erikseen. Tällainen tilanne vallitsi Suomessa vuoden 1889 rikoslain säätämisestä vuoteen 1931 saakka. Tuolloin elinkautiseen tuomitun ehdonalaisesta vapauttamisesta päätti senaatin oikeusosasto, Suomen itsenäistyttyä korkein oikeus. Lakiehdotus vastaa sitä eurooppalaisen lainsääntökehityksen kehityslinjaa, jonka mukaan rangaistuksen määrääminen tapahtuu tuomioistuimessa. Eräiden maiden lainsäädännöstä elinkautinen vankeus on kokonaan poistettu. Maita, joissa kaikki rangaistukset tuomitaan määräaikaisina, ovat Norja, Espanja, Portugali, Slovenia ja Kroatia. Toisena kehityslinjana on se, että elinkautisvankien ehdonalaista vapauttamista koskeva päätöksenteko on siirretty tuomioistuimeen. Tästä ovat esimerkkinä Tanskan vuoden 2001 uudistus ja Ruotsin valmisteilla oleva ehdotus. Niissä on määritelty ajankohta, jonka jälkeen elinkautisvangin ehdonalainen vapauttaminen voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Elinkautisvankien ehdonalaista vapauttamista ei ole hallituksen esityksessä pidetty perustuslain kannalta ongelmallisena. Perustuslain 105 :n mukainen tasavallan presidentin armahdusoikeus säilyisi. Toisaalta se, että elinkautisvankien ehdonalaisesta vapauttamisesta päättäisi yleinen tuomioistuin, vastaa perustuslain 3 :n mukaista valtiollisten tehtävien jakoa. Elinkautisvankien ehdonalaisessa vapauttamisessa kysymys on tuomiovallan käytöstä, joka kuuluu tuomioistuimille. Myös käytännössä armahdusmenettely ja elinkautisvankien ehdonalainen vapauttaminen voidaan koordinoida keskenään, koska molemmissa tapauksissa Rikosseuraamusvirasto antaa asiasta lausunnon ja voi tällöin ilmoittaa toisen menettelyn olevan kesken. 2.Nuorten ehdonalainen vapauttaminen Hallituksen esityksen mukaan kaikki alle 21-vuotiaana rikoksen tehneet vapautuisivat ehdon-alaisesti suoritettuaan puolet rangaistuksestaan. Tässä tapauksessa 18-20-vuotiaiden erityiskohtelulle on perusteita ilman, että kysymyksessä olisi perustuslaissa kielletty ikäsyrjintä. Vankeusrangaistus merkitsee nuorelle vakavaa syrjäytymisuhkaa. Siksi 18-20-vuotiaiden erityiskohtelu on perusteltua myös silloin, kun kysymys on vankilassa suoritettavan rangaistuksen pituudesta. Rangaistusjärjestelmän sisäisen johdonmukaisuuden kannalta olisi ongelmallista, että alaikäisiin kohdistetaan runsaasti erityiskohtelua ja -toimenpiteitä, mutta nämä päättyisivät täysi-ikäisyysrajaan. Näin jyrkkä muutos ei vastaisi nuorten ikä- ja kehitysvaiheissa todellisuudessa tapahtuvia muutoksia. Lisäksi on huomattava, että kaikki alle 21-vuotiaana rikoksen tehneet asetetaan ehdonalaisessa vapaudessa valvontaan, jonka tehtävänä on tukea valvottavaa ja estää osaltaan syrjäytymistä. 3.Lievemmän lain periaate Hallituksen esityksen voimaantulo- ja siirtymäsäännöksessä noudatetaan lievemmän lain periaatetta.
Ehdonalainen vapauttaminen yhteenlasketusta rangaistuksesta tapahtuisi kuitenkin ehdotetun rikoslain 2 c luvun 7 :n mukaisesti. Menettelyä ei sovellettaisi taannehtivasti, vaikka se eräissä tapauksissa lyhentäisi rangaistusaikaa. Ehdotettu säännös koskisi vain rangaistuksia, jotka tulevat täytäntöön pantavaksi lain voimaan tulon jälkeen. Tässä yhteydessä viitataan perustuslakivaliokunnan kannanottoon (PeVL 27/2001 vp), jonka mukaan lievemmän lain periaate koskee rikoksesta tuomittavaa rangaistusta, mutta ei menettelylliseksi luonnehdittavia seikkoja. Yhteenlaskettua rangaistusta koskevat säännökset kuuluvat viimeksi mainittuihin. Helsingissä 16 päivänä helmikuuta 2005 Jussi Pajuoja Hallitusneuvos Oikeusministeriö, kriminaalipoliittinen osasto Prof. Pekka Koskinen Helsinki 16.2.2005 Asia; HE262/2004 vp (vankeus ja ehdonalainen vapauttaminen) Perustuslakival iokunnalle Eduskunnan käsiteltävänä on vankeusrangaistusta koskeva laaja uudistuspaketti. Nyt esillä on pakettiin kuuluva HE 262/2004 vp vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi. Kuultavaksi kutsuttuna esitän asian johdosta kunnioittavasti seuraavaa. 1. Vankeusuudistusta on valmisteltu pitkään ja perusteellisesti. Olen itse ollut työssä mukana. Rikoslain kokonaisuudistusta valmistelleen rikoslakiprojektin työssä valmisteltiin myös vankeutta ja ehdonalaista vapautta koskevia säännöksiä, siis juuri niitä, jotka tällä kertaa ovat käsiteltävinä. Olin projektin vankeustyöryhmän puheenjohtaja, ja puheenjohtaja myös projektin johtoryhmässä, joka hyväksyi työryhmän ehdotuksen pohjalta ehdotuksen Vankeus ja ehdonalainen vapaus (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 3/1994). Olin niinikään pysyvänä asiantuntijana vankeusrangaistuskomiteassa, jonka mietintöön (Kom. 2001:6) nyt käsiteltävänä olevat HE:t keskeisiltä osin perustuvat. Yliopistotutkijan osallistuminen käytännön lainvalmistelutyöhön saattaa aiheuttaa erilaisia rooliristiriitoja. Yleisesti ottaen tällainen teorian ja käytännön yhteistyö katsottaneen kuitenkin perustelluksi, itse asiassa ainakin johonkin määrään välttämättömäksikin» Tähän asetelmaan kuuluu ymmärtääkseni, että valiokuntaan asiantuntijaksi kutsuttuna yliopistotutkija saa, ja hänen pitääkin, irrottautua aikaisemmasta
lainvalmistelijan roolistaan. Täytyy olla mahdollista, ja on velvollisuuskin, esittää kritiikkiä myös sellaisia ratkaisuja kohtaan, joita aikanaan on itse ollut valmistelemassa, siitäkin riippumatta, onko silloin ollut vastustamassa tai kannattamassa HE:ssä nyt esitettyä ratkaisua. Tämän tavaraselosteen jälkeen muutamia huomioita HE:n johdosta. 2. HE tuo mukanaan monia parannuksia nykyiseen järjestelmään. Sen mukana poistuvat lukuisat nykyisen järjestelmän epäkohdat. Periaatteellisella tasolla tärkeimpiin uudistuksiin kuuluvat pakkolaitosjärjestelmästä luopuminen ja säännönmukaisen ehdonalaiseen vapauteen pääsemisen mahdollisuus elinkautisvangeille. Nykyiseen, periaatteessa harkinnanvaraiseen ehdonalaiseen vapauttamiseen verrattuna myös ehdonalaista vapauttamista koskevat uudet säännökset lisäävät selkeyttä ja ennustettavuutta. Laillisuusperiaatteen kannalta on tärkeää, että laintasoisen sääntelyn osuus lisääntyy aikaisempaan verrattuna. Samalla ehdotukseen sisältyy ongelmallisia kohtia. Seuraavassa pyrin ottamaan esiin lähinnä sellaisia, jotka saattaisivat olla nimenomaan perustuslakivaliokunnan näkökulmasta huomion arvoisia. 3. Vankeuden sisällöksi määritellään RL 2c:l:ssä "vapauden menetys tai rajoittaminen". Vankeuden täytäntöönpanosta säädetään saman pykälän mukaan vankeuslaissa. Perustelujen mukaan (s.39) vankeuden sisältö jätettäisiin rikoslaissa melko avoimeksi. Jätettäisiin ikäänkuin "kasvun varaa": viitataan muun muassa teknisen kehityksen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin kontrolloida vapauden eri osa-alueita muutenkin kuin sisään sulkemalla. Määritelmän olennainen merkitys on tietenkin siinä, että vankeuden hyväksyttävä sisältö ei sen mukaan ole muuta kuin edellä sanottu: pelkkä vapauden menetys tai rajoittaminen. Pidän sinänsä hyvänä ratkaisuna jättää asia muulta osin avoimeksi ja kehitykselle alttiiksi. Voi tietysti kysyä, onko tämä laillisuusperiaatteen nojalla seuraamuksiinkin ulottuvan täsmällisyysvaatimuksen kannalta riittävää. Ymmärtäisin kuitenkin niin, että "kasvun varaa" on jätetty nimenomaan perinteistä laitosrangaistusta vähemmän tuntuvien vaihtoehtojen varalta. Kun myös niiden käyttöehdot vahvistetaan lain tasolla, RL 2c:l:n väljään määrittelyyn ei laillisuusperiaatteen taustalla olevien arvojen kannalta liittyne erityisiä ongelmia. 4. RL 2c luvun toisessa pääjaksossa käsitellään ehdonalaista vapauttamista. Yleinen periaatekysymys liittyy tietysti ehdonalaisen vapauden järjestelmään sellaisenaan. Lakialoitteessa 149/2003 vp edustaja Marja Tiura ym. ovatkin ehdottaneet koko järjestelmästä luopumista ja siirtymistä niin
sanottuun reaalirangaistusjärjestelmään: tuomioistuimen määräämä aika istuttaisiin "päivästä päivään". Sama ajatus on ollut toistuvasti esillä aihepiiriin liittyvässä keskustelussa. HE:ssä asiaa käsitellään s.16-19. Siellä esitettyihin näkökohtiin voin täysin yhtyä. Itse asiassa muitakin perusteluja olisi esitettävissä sille, ettei nykyisestä perusratkaisusta, joka kansainvälisestikin on täysin vallitseva, ole perusteita luopua. Tässä yhteydessä on syytä viitata siihen, että rikosoikeuden yhtenäistämiskehitys EU:n piirissä saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa yhtenäistämispaineita myös ehdonalaista vapauttamista koskeviin järjestelmiin. Silloinkaan ei ole näköpiirissä sellaista mahdollisuutta, että koko järjestelmästä luovuttaisiin. Ne ulkomaalaisia vankeja koskevat näkökohdat, joihin ed. Tiura ym. viittaavat aloitteessaan, eivät missään tapauksessa ole riittävä peruste reaalirangaistusjärjestelmään siirtymiseksi. 5. RL 2c:5:n mukaan ehdonalaisen vapauttamisen edellytyksenä olevat määräosat olisivat kaksi kolmasosaa tai puolet tuomitusta rangaistuksesta. Nykyään nuorisovankien vapautumisaika on yksi kolmannes. Tältä osin uudistus merkitsee kovennusta nykyiseen. Vaikka uudistus samalla yhdenmukaistaa alle 21-vuotiaana tehdyistä rikoksista tuomittujen asemaa, yhdenmukaistamisen olisi voinut toteuttaa niinkin, että heitä kaikkia koskisi yhden kolmasosan määräosa. Ehdonalaisen vapautumisen vähimmäisaikana säilyy 14 päivää. Perustelut sille, miksei alaraja voisi olla eräissä muissa yhteyksissä käytetty neljä päivää, eivät ole pakottavia (s.42/1). Tässä käytetään perusteena sellaisia puhtaasti käytännönis-byrokraattisia näkökohtia, jollaisiin HE:ssä muuallakin vedotaan. Tähän liittyviin periaatteellisiin kysymyksiin palaan. Aikaisempien ulkomaisten tuomioiden vaikutusta pohditaan s.41 vähän erikoisella tavalla. Euroopan yhdentymisen mukana "Länsi-Euroopan" rangaistusjärjestelmiä voidaan sen mukaan pitää samalla tavalla Suomeen rinnastettavina kuin pohjoismaisia. 6. Yhteisestä vankeusrangaistuksesta pääsisi 6 :n mukaan ehdonalaiseen vapauteen rangaistukseen johtaneisiin rikoksiin soveltuvista ankarimman perusteen mukaan. Silloinkin kun olennaiseen osaan rikoksista soveltuisi puolen rangaistusajan peruste, yksikin sellainen rikos, josta vapautuminen vaatii kahta kolmasosaa, johtaisi kahden kolmasosan vapautumiseen koko yhteisestä rangaistuksesta.
Nykyisen lain lähtökohta on sama. Järjestelmään sisältyy kuitenkin kohtuullistamismahdollisuus, vapautumista on näissä tilanteissa mahdollista varhentaa. Tätä mahdollisuutta ei uuteen järjestelmään sisälly. Perustelujen s.43/1 mukaan "perustelut kohtuullistamismahdollisuuden poistamiselle esitetään 7 :n yhteydessä". Sieltä en juuri tähän asiaan liittyviä perusteluja löydä. Yhteenlasketusta vankeusrangaistuksesta vapautumiseen nähden ratkaisu on toinen 7 :n mukaan. Ehdonalaiseen vapauteen laskeminen määräytyy niin, että jokaisen yhteenlasketun rangaistusyksikön osalta lasketaan siihen liittyvän määräosan mukainen vapautumisaika. Tämä ratkaisu on hyvä, ja se on myös muutos nykyiseen käytäntöön verrattuna. Uusi malli poistaa sattumanvaraisuuksien vaikutusta suoritettavaan rangaistusaikaan. Ero 6 :n mukaiseen yhteistä rangaistusta koskevaan vapautumiseen kuitenkin korostuu. 7. Valvottua koevapautta koskeva ehdotus (8 ) on merkittävä ja myönteinen uudistus. Se liittyy luontevasti vankeuslakiehdotuksen mukaiseen ajatukseen rangaistusajan suunnitelmasta. Uudistuksen lähtökohta on se, että ehdonalaisen vapautumisen ajankohta määräytyisi yleensä suoraan lain perusteella. Tämä on merkittävä parannus nykyiseen tilanteeseen, jossa ristiriita lain kirjaimen ja tosiasiallisen käytännön välillä on häiritsevä. Harkinnanvaraa jäisi kuitenkin 9 :n mukaiseen ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämiseen. Käytännön syistä tällainen mahdollisuus on varmaan tarpeen. Sen edellytykset tulisi silloin kuitenkin määritellä laissa mahdollisimman tarkasti. En tiedä, olisiko nyt ehdotettua täsmällisempi rajaus lakitekstissä mahdollinen. Hieman kuitenkin arveluttaa perustelujen s.46/11 lausuma, jonka mukaan lykkääminen olisi mahdollista silloinkin, kun "uhkailusta ei ole saatavissa rikostuomion perusteeksi riittävää näyttöä, mutta toisten vankien tai muiden uhatuksi itsensä kokevien käyttäytyminen viittaa vahvasti väkivallan vaaran olemassa oloon". Lykkäämistä koskevaan hallinnolliseen päätökseen olisi joka tapauksessa mahdollisuus hakea muutosta käräjäoikeudessa. 8. Erittäin myönteinen uudistus on elinkautista vankeusrangaistusta suorittavien ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskeva sääntely. Nykyään vapautuminen on yksinomaan tasavallan presidentin armahduksen varassa. Kun elinkautisvangit kuitenkin aikanaan armahdetaan, järjestelmä on ollut itse armahdusinstituution perusajatuksen kannalta ristiriitainen. Kenelläkäänhän ei pitäisi olla oikeutta armahdukseen: armahdus ei ole oikeudenkäyttöä, vaan armo käy oikeudesta.
Elinkautisvankien ryhmä on kuitenkin sellainen, jolla vakiintuneen käytännön valossa on ollut tietyllä tavalla oikeutettu odotus saada armahdus. HE:n malli (10 ) on hyvin perusteltu. Näin tärkeässä asiassa vapauttamiseen liittyvien harkintakriteerien tulisi olla mahdollisen täsmälliset yhdenvertaisen kohtelun takaamiseksi. Kriteerien määrittely ehdotetussa pykälässä onkin pääosin asianmukainen. Jonkin verran kysymyksiä herättää perustelujen (s.48/1) voimakas vankeusaikaista käyttäytymistä koskeva painotus. Kiltti ja nuhteeton lusiminen ei voi olla ratkaiseva tekijä arvioitaessa vangin tulevaa käyttäytymistä, vapaudessa. 9. Kuten aikaisemmin sanoin, nykyisestä pakkolaitosjärjestelmästä luopuminen on HE:n tärkeimpiä uudistuksia. Tavallaan sitä korvaamaan tulee 11 :n mukainen koko rangaistusajan suorittamisen mahdollisuus ("päivästä päivään"). Siihen liittyy 12 :n mukainen uusi käsittely tuomioistuimessa, jonka mukaan vanki kuitenkin voi päästä vapauteen suoritettuaan rangaistuksestaan viisi kuudesosaa. Tähänkin liittyy valvottua koevapautta koskeva järjestely, joka on positiivinen uudistus. 10. Ehdotuksen ongelmallisia kohtia on 14 :ssä säännelty jäännösrangaistuksen määrääminen täytäntöönpantavaksi. Nykyinen järjestelmä on herättänyt arvostelua, joka on osaksi ymmärrettävää. Ehdotettu malli yhteisen rangaistuksen muodostamisesta jäännösrangaistuksen ja uudesta rikoksesta tulevan rangaistuksen perusteella on kokonaan uudenlainen avaus. Johonkin määrään sillä on vertauskohtana nykyinen ehdollisen vankeuden täytäntöönpanon tilanne. Joka tapauksessa ehdotettu malli on suuri muutos nykyiseen oikeustilaan, ja odotettavissa on ainakin alkuaikoina melkoista epäyhtenäisyyttä oikeuskäytännössä, mikä tietysti loukkaa yhdenvertaisuuden vaatimusta. 11. Rikoslain muutoksen voimaantulosäännökseen liittyy mielestäni ongelmia. Perustuslakivaliokunta on aikaisemmissa yhteyksissä korostanut lievemmän lain periaatteen vakavasti ottamista. Varsinaisesti lievemmän lain periaate koskee vain tuomitsemistoimintaa. Sen tausta-ajatus on kuitenkin perusteltua ottaa oikeusperiaatteen luonteisesti huomioon myös täytäntöönpanoon liittyvien uudistusten voimaan saattamisessa. Voimaantulosäännöksen 3 momentissa on puhe yhteenlasketusta rangaistuksesta. Kuten edellä oli puhe, näissä tilanteissa vapautumista koskevat säännökset lieventyvät nykyisestä. Ehdotuksen mukaan uutta mallia sovellettaisiin kuitenkin vain, jos yhteenlaskettava rangaistus tulee täytäntöönpantavaksi lain voimaantulon jälkeen. Ratkaisua perustellaan (s.52/11) käytännöllis-byrokraattisilla syillä ("olisi taannehtivasti vaikea selvittää"). Vedotaan myös PeV:n
aikaisempaan kannanottoon, jonka mukaan lievemmän lain periaate "koskee rikoksesta tuomittavaa rangaistusta, mutta ei menettelylliseksi luonnehdittavia seikkoja". Edelleen katsotaan, että "yhteenlaskettua rangaistusta koskevat säännökset kuuluvat menettelyllisiin seikkoihin". Käsittääkseni on kovin epärealistista luonnehtia puhtaasti menettelylliseksi seikaksi yhteenlasketusta vankeusrangaistuksesta laitoksessa suoritettavan ajan laskemista, kun laskutavan valinta saattaa johtaa hyvinkin suuriin eroihin suoritettavan ajan pituudessa. Itse asiassa pari kappaletta alempana tullaan asian ytimeen (s.53/1). Siellä on kysymys eräästä nuoria koskevasta siirtymäajan järjestelystä: "Koska tähän ryhmään kuuluvia vankeja on vähän eikä heidän selvittämiseensä liittyisi yhteenlasketun rangaistuksen kaltaisia ongelmia, heihin voitaisiin soveltaa uusia lievempiä säännöksiä." Toisin sanoen puhtaasti käytännönis-byrokraattiset seikat näyttävät olevan ehdonalaista vapautumista yhteenlasketusta vankeusrangaistuksesta koskevan uudistuksen voimaantulosäännöksen taustalla. Niille on annettu suurempi painoarvo kuin lievemmän lain periaatteen tausta-ajatukselle -joka sen sijaan otetaan selvästi lähtökohdaksi silloin, kun tällaisia teknisiä hankaluuksia ei kovinkaan paljon ole. Mielestäni voimaantulosäännöksen 3 momentti olisi pyrittävä kirjoittamaan niin, että uusien säännösten mukaista ehdonalaisen vapauttamisen järjestelmää voitaisiin soveltaa myös aikaisemmin täytäntöönpantavaksi tulleisiin yhteenlaskettuihin vankeusrangaistuksiin. 12. On hyvä, että ehdonalaisen vapauden valvonnasta säädettäisiin oma laki. Valvonnan sisällöstä säädetään lain 5 :ssä. Viimeksi käsiteltäessä nuorisorangaistusta PeV asetti sisällön määrittelylle aika tiukat rajat laillisuusperiaatteen vaatimuksista lähtien. Itse olen suhtautunut ehkä ymmärtäväisemmin vähän väljempiinkin luonnehdintoihin: tietty yksilöllinen harkinta rangaistuksen sisältöön nähden voi mielestäni olla perusteltua lähtökohtaisesta yhdenvertaisuusvaatimuksesta huolimatta. Nuorisorangaistuksen yhteydessä PeV edellytti lakitekstiin tuntimääräisiä täsmennyksiä rangaistuksen sisältöön. Sellaiset sinne sitten lisättiinkin. Jos samasta linjasta pidetään kiinni (mitä siis itse en pidä välttämättömänä), samansuuntaiset täsmennykset myös valvonnan sisältöön saattaisivat olla tarpeen.
Helsingissä 16. helmikuuta 2005 Pekka Koskinen M>2/ M w y. )ll/p fy M/S y. 0h ' amf c 2 / f Perustuslakivaliokunnalle
Pyydettynä lausuntona hallituksen esityksestä vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 262/2004 vp) esitän kunnioittavasti seuraavaa. Esityksessä on yleisesti otettu huomioon Suomea velvoittavat kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja perustuslain perusoikeussäännökset. Esitykseen sisältyy myös suppeahkot säätämisjärjestysperustelut (s. 62). Yleislinjoiltaan esitys on valtiosäännön ja ihmisoikeussopimusten mukainen. Seuraavassa rajoitun esityksen sellaisiin yksittäisiin kohtiin, joissa perustuslain tai ihmisoikeussopimusten näkökulmasta saattaa olla aihetta tarkempaan pohdintaan. 1. Tasavallan presidentin armahdusoikeus (PL 105 ) Perustuslain 105 :n mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa ja saatuaan korkeimman oikeuden lausunnon armahtaa rikosoikeudellisesta rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta. Nykyinen käytäntö, jonka mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomitut säännönmukaisesti armahdetaan tasavallan presidentin päätöksellä, on huonosti sopusoinnussa perustuslaissa edellytetyn yksittäistapauksellisuuden kanssa. Tämän vuoksi ehdotettu rikoslain 2 c luvun 10 ei ole ainoastaan sopusoinnussa perustuslain 105 :n kanssa vaan saattaa oikeustilan nykyistä paremmin vastaamaan kyseistä perustuslainsäännöstä, kun elinkautisvankien säännönmukaista vapauttamista varten luodaan muunlainen menettely, ja tasavallan presidentin armahdusvallan käyttö tältäkin osin muuttuu perustuslain edellyttämällä tavalla yksittäistapaukselliseksi. En näe tarpeellisena ottaa rikoslain mainitun säännöksen yhteyteen viittausta perustuslain 105 :n mukaiseen armahdusvaltaan. 2. Pakkolaitosinstituutiosta luopuminen ja ehdotettu säännös koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa Esityksellä toteutetaan pitkään odotettu pakkolaitosinstituution lakkauttaminen kumoamalla vuoden 1953 laki vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä. Muutos on tervetullut ja mm. YK:n ihmisoikeuskomitean jo moneen kertaan peräämä. Sen sijaan on ongelmallista, että esityksen mukaan pakkolaitosinstituution sijaan tuleva sääntely koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa (rikoslain 2 c luvun 11 ) olisi käyttöalaltaan nykyistä pakkolaitoseristämistä huomattavasti laajempi. Säännöksen soveltamisedellytyksiin on sisällytetty pitkä luettelo rikoksista ja edellytetty niinkin lievää vähimmäisrangaistusta kuin kolmen vuoden vankeus. Kun ehdotettuun kokonaisuuteen sisältyy yleinen säännös mahdollisuudesta lykätä ehdonalaista vapauttamista yksittäisessä tapauksessa (9 ), en näe mitään "ätevää s vv tä säätää 11 :n soveltamisedellytyksiä nykyistä vaarallisten rikoksenuusijain eristämistä koskevaa sääntelyä ainakaan olennaisesti väljemmiksi. Rikosten luetteloa 11 :n 1 momentin 1 kohdassa tulisi siksi olennaisesti lyhentää. Lisäksi säännöksen soveltamisedellytyksenä olevaa rangaistuksen vähimmäiskestoa tulisi selvästi pidentää ehdotetusta kolmesta vuodesta. On nurinkurista, että 12 :ssä muutoksenhakuprosessien kestoon viitaten ehdotetaan poikkeuksellisen ehdonalaiseen vapauteen päästämisen kynnykseksi, että henkilö on suorittanut rangaistustaan vähintään viisi vuotta. Vähintään tuo sama viisi vuotta tulisi jo samalla perusteella ottaa 11 :n soveltamisedellytykseksi. Tapauksessa Rameka ym. v. Uusi-Seelanti (1090/2002) YK:n ihmisoikeuskomitea totesi henkilökohtaista vapautta koskevan KP-sopimuksen 9 artiklan loukkauksen, kun vaarallinen rikoksenuusija saattoi saada vapautumistaan koskevan vaatimuksen tuomioistuimen käsiteltäväksi vasta kärsittyään 10 vuotta vankeusrangaistusta, siitä huolimatta että tuomioistuin oli alun perin ilmaissut, että ilman vaarallisia rikoksenuusijoita koskevan erityissäännöksen soveltamista henkilön rangaistus olisi ollut seitsemän ja puoli vuotta vankeutta. KP-sopimuksen 9 artiklan loukkaus koski tämän ajanjakson ja 10 vuoden vankeusajan täyttymisen välistä kahden ja puolen vuoden aikaa, jolloin henkilö oli jo kärsinyt rikoksesta sellaisenaan seuraavan hypoteettisen
rangaistuksen mutta ei vielä voinut saattaa vaaralliseksi rikoksenuusijaksi luokittelemisesta seuraavaa jatkettua vapaudenriistoa tuomioistuimen tutkittavaksi. Ehdotettu sääntely ei ole samanlainen kuin ihmisoikeuksia loukkaavaksi todettu Uuden-Seelannin lainsäädäntö. Tapaus kuitenkin osoittaa, että aikamääreillä, kuten ehdotettu viiden vuoden määräaika ennen kuin mahdollisuus aiempaan vapauttamiseen voi tulla edes arvioitavaksi, voi olla ratkaiseva merkitys ihmisoikeussopimusten nojalla suoritettavassa arvioinnissa. Pidän ongelmallisena, että 11 :ssä mahdollisuus vankeusrangaistuksen suorittamiseen kokonaan vankilassa ulotetaan lyhyempiin rangaistuksiin kuin sellaisiin, joissa yksilölliseen arviointiin perustuva 12 :n säännös aikaisemmasta vapauttamisesta tulee edes sovellettavaksi. 3. Nuorisovankien määrän lisääntyminen Osin hallinnollisista syistä esityksessä ehdotetaan nykyistä kaavamaisempaan käytäntöön siirtymistä nuorten rikoksentekijöiden laskemisessa ehdonalaiseen vapauteen. Nykyinen mahdollisuus eräissä tapauksissa vapautua jo yhden kolmanneksen rangaistusajan jälkeen poistuisi ja vastaisuudessa vapautuminen edellyttäisi nykyistä yhdenmukaisemmin, että puolet tuomiosta on suoritettu. Ehdotus ei ole ongelmaton kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 10 artiklan 3 kappaleen ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklan kannalta. KP-sopimuksen määräys edellyttää, että nuoret rikoksentekijät saavat heidän ikäänsä ja asemaansa vastaavan erityiskohtelun. Voidaan pitää sopimusmääräyksen vastaisena toimena, että toteutetusta tuollaisesta erityiskohtelusta luovutaan tavalla, joka käytännössä johtaa nuorisovankien määrän lisääntymiseen nykyisestä. On huomattava, että Suomen varauma kyseiseen sopimusmääräykseen koskee ainoastaan nuorten ja aikuisten tiukkaa segregaatiota, ei sen sijaan nuorten erityiskohtelua rangaistuksen suhteen. Vastaava kritiikki voidaan esittää lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklan b-kohdan nojalla. Suomi ei ole lainkaan tehnyt varaumaa tähän sopimusmääräykseen, jonka mukaan vapaudenriisto on kohdistettavissa lapseen vain viimesijaisena keinona ja silloinkin mahdollisimman lyhytaikaisena. Näiden sopimusmääräysten vastaista saattaa olla, jos lainsäädäntöä muutetaan siten, että nuorten rikoksentekijöiden tosiasialliset vapaudenmenetykset pitenevät. Ehdotetun rikoslain 2 c luvun 5 :n perusteluissa ja yleisperusteluissa on selvitetty, että ehdotettu muutos johtaisi nuorisovankien lukumäärän lisääntymiseen noin 35:11a. Tätä ei voi pitää merkityksettömänä muutoksena KP-sopimuksen 10 artiklan 3 kappaleessa edellytetyn erityiskohtelun tai lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklassa edellytetyn vapaudenriiston keston minimoinnin kannalta. Pidän aiheellisena, että ehdotetusta muutoksesta joko tältä osin luovutaan tai, että muilla keinoin vältetään nuorisovankien lukumäärän kasvu; esimerkiksi täydentämällä ehdotettua rikoslain 2 c luvun 8 :n säännöstä ehdotetusta koevapaudesta siten, että nuorisovangit sijoitetaan (tai voidaan sijoittaa) valvottuun koevapauteen jo heidän kärsittyään kolmanneksen rangaistuksesta.
13 4. Lievemmän lain periaate Rikoslain muuttamista koskevan lain voimaantulo-ja siirtymäsäännöksen 3 momentti herättää kysymyksen sopusoinnusta KP-sopimuksen 15 artiklan 1 kappaleen kanssa. Säännösehdotuksen mukaan yhteenlasketusta rangaistuksesta vapautetaan ehdonalaisesti uuden lain mukaan, jos yhteenlaskettava rangaistus tulee täytäntöönpantavaksi lain voimaantulon jälkeen. Sen sijaan uusia, mahdollisesti aikaisempaan vapautumiseen johtavia säännöksiä ei sovellettaisi rangaistustaan lain voimaantullessa jo suorittaviin. Ehdotus on ensi silmäyksellä huonosti sopusoinnuissa sen sanamuodon kanssa, joka lievemmän lain periaatteelle on annettu KPsopimuksen 15 artiklan 1 kappaleessa. Tulkintakäytännön puuttuessa en kuitenkaan pidä oikeana kantaa, jonka mukaan sopimusmääräys edellyttäisi, että hallinnolliset viranomaiset soveltavat uutta lievempää lakia lyhentämällä kärsittävinä olevia tuomioistuinten langettamia vankeusrangaistuksia. Toisaalta en pidä liioin mahdollisena yksiselitteisesti todeta, että ehdotettu säännös on KP-sopimuksen 15 artiklan kanssa sopusoinnussa. Turussa 16 päivänä helmikuuta 2005 Martin Scheinin, professori
Mikael Hiden PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA 16.2.2005 KELLO 10. HE 262/04 vp vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi En ole rikosoikeuden asiantuntija, mutta olen saanut sen kuvan, että esitykseen sisältyviä lakiehdotuksia voidaan luonnehtia osin parannuksiksi nykyisiin säännöksiin, osin nykyisten säännöstöjen selkeyttämiseksi ja hienosäädöksi. Ehdotukset eivät nähdäkseni anna aihetta mihinkään merkittäviin havaintoihin valtiosääntöoikeuden kannalta. Hallituksen esittämät säätämisjärjestysperustelut ovat hyvin lyhyet, mutta eivät sellaisinaan vaadi enempiä kommentteja. Pidän tarpeellisena mainita vain joitakin yksityiskohtia, joissa on valtiosäännön kannalta mielenkiintoisia piirteitä. Rikoslain muutosehdotuksen 2 c luvun 10 ja siihen liittyvä 2. lakiehdotus pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä koskevat mm. elinkautisvankien ehdonalaista vapauttamista. Käytännössä nyt ehdotettu järjestely tulee ilmeisesti suureksi osaksi korvaamaan sen menettelyn, jossa elinkautisvangit ovat tasavallan presidentin armahduspäätöksellä melko säännönmukaisesti voineet päästä (ehdonalaiseen ) vapauteen kärsittyään rangaistustaan noin 12-14 vuotta. Sitä, että armahdusmenettelyä on käytetty elinkautisrangaistusten kohdalla tällä tavoin, voidaan pitää vieraana armahtamisinstituution lähtökohta- ajatukselle ja vastaavasti voidaan nyt ehdotetun kaltaista järjestelyä pitää perusteltuna. Armahdusoikeutta koskeva PL 105 :n säännös ei ehkä ole täysin selvä siinä, voitaisiinko jonkinlainen oikeus armahtaa yksittäistapauksessa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta uskoa tavallisella lailla muullekin viranomaiselle kuin tasavallan presidentille. kuitenkin ajatus, että täysin harkinnanvaraiseksi jätetty Lähellä on (toimeenpanovallan) oikeus tehdä tuomioistuimen merkittäviä lainvoimaisia ratkaisuja (osin) vaikutuksettomiksi, merkitsee sellaista puuttumista riippumattomaan tuomiovallan käyttöön, että tällainen valtuus voi olla vain, jos se on perustuslaissa osoitettu. Siinäkään tapauksessa, että armahtamisvaltuus näin käsitetään perustuslaissa vain presidentille tarkoitetuksi valtuudeksi, ei nähdäkseni kuitenkaan ole estettä sille, että pitkäaikaisvankien ehdonalainen vapauttaminen järjestetään nyt ehdotetulla tavalla. Kyseessä ei tässä ole harkinnanvarainen armahtaminen, vaan
15 laissa varsin tarkoin järjestetty täytäntöönpanoa koskeva järjestely, joka lisäksi "istuu" hyvin ehdonalaisesta vapauttamisesta yleisesti voimassa olevien järjestelyjen puitteisiin. Ehdotuksella ei myöskään rajoiteta oikeutta hakea presidentiltä armahdusta eikä presidentillä olevaa armahdusoikeutta. Ehdotetun järjestelyn suhde armahdusoikeuteen ei siten ole valtiosääntöoikeuden kannalta ongelmallinen. Käytännössä voisi armahdusoikeuden ja nyt ehdotetun järjestelyn rinnakkaisen olemassaolo periaatteessa johtaa erityisesti elinkautisvankien kohdalla päällekkäisyyksiin kun ehdotetun järjestelyn vireillä olo ei estä armahdushakemuksen vireillepanoa ja päinvastoin. Periaatteessa ei ole estettä esim. sille, että korkeimmassa oikeudessa on samanaikaisesti esillä lausunnon antaminen elinkautisrangaistusta koskevassa armahdusasiassa ja valitusluvan myöntäminen samaa rangaistusta koskevasta 2. lakiehdotuksen 7 :ssä tarkoitetusta hovioikeuden tuomiosta. Se, että kaksi eri vimaomaista voi käsitellä - peräkkäin tai samanaikaisesti - saman henkilön tosiasiallisen lopputuloksen kannalta varsin "samaa " asiaa, ei sinänsä vaikuta tarkoituksenmukaiselta. Käytännössä voitaneen kuitenkin olettaa, että presidentin armahdusoikeudella nyt ollut elinkautisrangaistusten "määräaikaistamisfunktio" tämän uudistuksen myötä melko lailla sammuu pois ja epätarkoituksenmukaisuudet, joita voisi liittyä armahdusoikeuden käytön ja nyt ehdotetun järjestelyn päällekkäisyyteen, voidaan käytännössä ehkäistä informaationkulusta huolehtimalla. Rikoslain muutosehdotukseen sisältyy 2 c luvun 1, jonka nimikkeenä on vankeuden sisältö. Säännöksen mukaan vankeusrangaistuksen sisältönä on "vapauden menetys tai rajoittaminen". Perusteluissa todetaan (s. 39,1), että vankeuden tarkempi sisältö jätettäisiin rikoslaissa melko avoimeksi ja - vähän myöhempänä - että vankeuden sisällön kuvaus kattaa myös mahdolliset uudet rangaistuksen täytäntöönpanomuodot. Säännöksen 2 virkkeessä todetaan, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta säädetään vankeuslaissa. Hallituksen esitykseen 263/04 vp sisältyvän vankeuslakiehdotuksen 1 luvun 1 :ssä olevan soveltamisalan määrittelyn mukaan laki koskee ehdottoman vankeusrangaistuksen ja sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa ja näistä molemmista käytetään suluissa yhteisnimitystä vankeus. Minun tehtäviini ei sinällään kuulu arvioida rikoslainsäädännön termejä ja termien mitoittamista kattamaan myös mahdollisia myöhempiä muutoksia. Pidän kuitenkin aiheellisena kiinnittää huomiota siihen, että perustuslaissa käytetään ainakin kahdessa säännöksessä sanaa vankeus, eikä näiden säännösten ko. kohtien sisältö voi ainakaan automaattisesti muuttua sen mukana, miten vankeus-sana rikoslainsäädännössä määritellään. PL 28 :n 4 momentissa, joka koskee edustajantoimen lakanneeksi julistamista on yhtenä edellytyksenä "tahallisesta rikoksesta
vankeuteen " tuomitseminen. Kansanedustajan koskemattomuutta koskevan PL 30 :n 2 momentissa on erääksi kriteeriksi asetettu epäily rikoksesta, josta säädetty Hevin rangaistus on "vähintään kuusi kuukautta vankeutta". Pidän selvänä esim. sitä, että ehdotetun vankeuslain alkusäännöksen määrittelyistä riippumatta sakon muuntorangaistus ei täytä PL 28,4 :n vaatimusta "vankeuteen" tuomitsemisesta. Pieni huoleni tässä ei kuitenkaan liity siihen, että perustuslain em. kohtien soveltamiseen syntyisi nyt välittömästi ongelmia näiden määrittelyjen vuoksi. Kysymys on enemmänkin pitkän aikavälin kehityksen mahdollisuuksista ja tarpeesta pitää rikoslainsäädännön terminologian ja perustuslain säännösten suhde riittävän tiedostettuna ja selvänä. Kun ehdonalaista vapautta koskevissa järjestelyissä on kysymys vapausrangaistuksen sisällöstä ja yleensä henkilökohtaisesta vapaudesta, on laintasoiselta säätelyltä edellytettävä riittävää tarkkuutta (tuoreena kannanottona asiaan pevl 34/04 vp). Ehdotukset ovat nähdäkseni tässä suhteessa asianmukaisia. Ainoa tässä hiukan epävarmaksi jäävä kohta on 3. lakiehdotuksen 5 :ssä mainittu valvontasuunnitelma. Suunnitelman sisältöä ei kovinkaan paljoa kuvata em. 5 :n 3 ja 4 momentissa. Valvontasuunnitelmassa kuitenkin määritellään valvottavan velvollisuuksia, ainakin hänen velvollisuutensa pitää yhteyttä valvojaan. Toinen tarkkuuskysymyksen kannalta ehkä huomiota vaativa kohta on rikoslain muutoksen voimaantulosäännös. Vaikka rangaistuksia koskeva lievemmän lain periaate ei koskisikaan menettelyllisiksi katsottavia seikkoja (pevl 27/01 vp), voidaan periaatteen noudattamista siirtymäsäännöksissä pitää suotavana, jos selviä vastasyitä ei ole. Rikosoikeuden tuntijat pystyvät minua paremmin arvioimaan, onko siirtymäsäännös tässä suhteessa perusteltu. Pienenä detaljina voidaan viitata myös pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelyä koskevan 2. lakiehdotuksen voimaantulosäännökseen. Säännösteksti, jonka mukaan ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen täytäntöönpanon edellyttämiin toimiin, on sinänsä varsin tavallinen. Tälle säännökselle esitetty perustelu (s.57) on myös tavanomainen (= mitään sanomaton ). Sen sijaan lain 2 :n, joka koskee asian valmistelun aloittamista hovioikeudessa, perusteluissa esitetään ongelmallinen näkemys tällaisen voimaantulosäännöksen merkityksestä (s. 54, II, lopussa). Sen mukaan voitaisiin ehdonalaista vapauttamista koskeva hakemus tehdä jo ennen lain voimaantuloa, "koska 11 :n säännöksen mukaan ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen edellyttämiin toimiin". Minusta tällainen voimaantulosäännösten melko tavanomainen toteamus tarkoittaa vain mahdollisuutta viranomaisten valmistautumiseen (kouluttautumiseen, informointiin, ohjeistukseen jne.) ja tähän liittyvään varojen käyttöön. Se ei sen sijaan tarkoita/merkitse viranomaiskoneiston ulkopuolisten yksityisten
17 henkilöiden oikeusaseman tai toimintamahdollisuuksien muuttumista jo ennen lain voimaantuloa. Tämä koskee myös uudessa laissa tarkoitettujen asioiden vireillepanoa ennen lain voimaan tuloa - jo senkin vuoksi, että asian vireilläololla saattaa olla oikeusvaikutuksia. Jos tällaista vireillepanomahdollisuutta ennen lain (yleistä) voimaantuloa pidetään tarpeellisena, siitä pitää ottaa lakiin (voimaantulosäännökseen) nimenomainen säännös. (Pieni asiaan kuulumaton kysymys: Valvottua koevapautta koskevassa RL 2 c luvun 8 :ssä edellytetään vangin sitoutuvan olemaan käyttämättä "päihteitä ja dopingaineita". Ehdonalaisen vapauden valvontaa koskevan lain 6 :ssä kielletään valvottavaa olemasta valvontatapaamisissa "alkoholin tai muun päihdyttävän aineen" vaikutuksen alainen. Miksi huumausaineita ei mainita, kun päihteet ja huumeet ilmeisesti eivät kuitenkaan ole sama asia?) & M/MH?: fr, t/j^y: Mb*. ^ PERUSTUSLAKIVALIOKUNNALLE Esitän kunnioittaen seuraavan lausunnon, joka koskee hallituksen esitystä vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 262/2004 vp). 1. Ehdonalaiseen vapauteen päästäminen
Hallitus ehdotuksen mukaan rikoslakiin lisättäisiin erityinen vankeutta käsittelevä 2c luku, johon otettaisiin myös ehdonalaista vapauttamista koskevat säännökset (5-14 ). Pääsäännön mukaan ehdonalaiseen vapauteen päästettäisiin, kun vankeusrangaistuksesta on suoritettu kaksi kolmasosaa. Kahtakymmentäyhtä vuotta nuorempana tehdystä rikoksesta tuomittu samoin kuin vanki, joka ei ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana, päästettäisiin kuitenkin ehdonalaiseen, kun rangaistuksesta on suoritettu puolet (5.2 ). Eräissä luvun 9 :ssä säännellyissä tilanteissa ehdonalaista vapautta voidaan kuitenkin lykätä. Pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa lykkääminen edellyttää vangin suostumusta, kun sen sijaan 2 momentti mahdollistaa lykkäämisen tätä ilman. Ilman vangin suostumusta lykkäämisestä voitaisiin päättää, "jos vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten johdosta on olemassa ilmeinen vaara, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen ja vapauttamisen lykkääminen on tarpeen rikoksen estämiseksi". 2 Lakiehdotuksessa ei ole säännöksiä siitä, kuka päättää ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä. Nämä säännökset on sijoitettu hallituksen esityksessä 263/2004 vp ehdotettuun vankeuslakiin. Tämän lakiehdotuksen 21 luvun 2 :n 3 momentin mukaan päätöksen ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä ilman vangin suostumusta tekee rikosseuraamusvirasto. Ehdotetussa rikoslain 2c luvun 9 :n 4 momentissa viitataan vankeuslakiehdotuksen 20 luvun 1 :ään, jonka mukaan ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä valitettaisiin käräjäoikeuteen. Sääntelyn selkeyden vuoksi rikoslaissa olisi syytä viitata myös päätöksentekoa koskevaan vankeuslain 21 luvun 2 :ään. Ehdonalaista vapauttamista koskevan päätöksenteon osoittaminen hallintoviranomaiselle voidaan problematisoida perusoikeusnäkökulmasta. Perustuslain 7 :n 3 momentin mukaan "rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin". Tämän säännöksen valossa voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko perustuslain mukaista, että vankilassa suoritettavan rangaistuksen ja näin vapaudenmenetyksen kestoon vaikuttavasta ehdonalaiseen vapauteen päättämisestä päättää ensi asteessa hallintoviranomainen. Hallintoviranomaiselle kuuluva päätösvalta supistuisi ehdotuksen mukaan nykyisestään, kun pääsääntönä olisi ehdonalainen vapauttaminen suoraan lain nojalla. Tällä ei kuitenkaan voida valtiosääntöoikeudellisesti oikeuttaa hallintoviranomaiselle nyt ehdotettavaa päätösvaltaa. Ehdonalaista vapauttamista koskeva järjestelmä omaksuttiin ennen perusoikeusuudistusta, eikä sen valtiosääntöoikeudellinen sallittavuus ole ollut perustuslakivaliokunnan tutkittavana. Voidaankin perustella kantaa, että päätöksenteko ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä tulisi antaa
tuomioistuimelle ainakin niissä ehdotuksen mukaisen rikoslain 2c luvun 9 :n 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa, joissa lykkäämiseen voidaan ryhtyä ilman vangin suostumusta. Vastakkainen kanta nojaa lähtökohtaan, jonka mukaan ehdonalainen vapauskin olisi rangaistuksen suorittamista ja ehdonalaisen vapauttamisen lykkääminen puolestaan rangaistuksen täytäntöönpanoa koskeva hallinnollinen päätös. Vasta-argumenttina voidaan esittää, että tuomioistuimen määräämän rangaistuksen olennainen sisältö on juuri vapaudenmenetys ja että siksi on keinotekoista luokitella päätöksenteko vapaudenmenetyksen kestoon vaikuttavasta ehdonalaisesta vapauttamisesta pelkästään rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevaksi. On syytä korostaa, että perustuslain 7 :n 3 momentin tulkintaa koskevalla argumentaatiolla en ota kantaa ns. reaalirangaistusjärjestelmän kriminaalipoliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen. Rikoslain 2c luvun 8 :ään ehdotetaan säännöksiä valvottuun koevapauteen sijoittamisesta. Vankeuslakiehdotukscn 21 luvun 2 :n mukaan päätösvalta valvotusta koevapaudesta kuuluisi joko sijoittajayksikön johtajalle tai Rikosseuraamusvirastolle. Valvottu koevapaus on ennen muuta vankilan ulkopuolelle sijoittamisen vuoksi lähellä ehdonalaista vapautta; lakiehdotuksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 44) todetaankin, että "valvottua koevapautta koskevien säännösten eräänä tarkoituksena olisi korvata nykyiset ehdonalaisen vapauttamisen aikaistamista koskevat säännökset". Kun valvottuun koevapauteen kuitenkin liittyy ehdonalaista vapautta tiukempi valvonta, siitä päättäminen voitaneen katsoa sellaiseksi vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa eikä sen määräämistä koskevaksi päätöksenteoksi, joka voidaan perustuslain 7 :n 3 momentin estämättä uskoa hallintoviranomaiselle. Toisenlaisellekin, tuomioistuimen päätöstä edellyttävälle kannalle voidaan kuitenkin tässäkin yhteydessä esittää perusteltua. Hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa (s. 62) on arvioitu, loukkaako 18-20-vuotiaiden erityiskohtelu perustuslain 6 :n 2 momentissa säädettyä syrjintäkieltoa. Pidän, säätämisjärjestysperusteluihin viitaten, selvänä, että erityiskohteluun on olemassa tässä perustuslain kohdassa tarkoitettu hyväksyttävä peruste (ks. nuorten erityiskohtelun hyväksyttävyydestä työmarkkinatuen edellytyksistä säädettäessä PeVL 17/1996 vp ja 46/2002 vp). 2, Pitkäikaisvankeja koskevat säännökset Hallitus ehdottaa rikoslain 2c lukuun otettavaksi myös erityissäännökset elinkautiseen vankeuteen tuomitun päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen sekä koko rangaistuksen vankilassa suorittamisesta päättämisestä. Näitä säännöksiä täydentäisi hallituksen esityksessä niin ikään ehdotettu laki pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä.
Elinkautiseen vankeuteen tuomitun päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen päättäisi vangin hakemuksesta Helsingin hovioikeus. Tämä voi tapahtua aikaisintaan vangin suoritettua rangaistuksesta kaksitoista vuotta tai, kun kyse kahtakymmentäyhtä vuotta nuorempana tehdystä rikoksesta tuomitusta vangista, kymmenen vuotta. Kun asiasta päättää tuomioistuin, päätöksenteko ei ole ongelmallinen perustuslain 7 :n 3 momentin kannalta. Kun vanki, jonka hakemusta ei ole hyväksytty, voi saattaa asian uudestaan vireille kahden vuoden väliajoin, täyttyy myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5(4) artiklan soveltamiskäytännössä asetettu vaatimus, jonka mukaan vapaudenriiston lainmukaisuus on voitava saattaa kohtuullisin väliajoin tuomioistuimen tutkittavaksi. Pakkolaitosinstituutio ehdotetaan korvattavaksi järjestelmällä, jonka mukaan tuomioistuin voi laissa säädetyin edellytyksin rangaistukseen tuomitessaan päättää syyttäjän vaatimuksesta, että tuomittu vapautuu vankilasta vasta hänen suoritettuaan tuomitun rangaistusajan kokonaan (RL 2c: 11). Tällainenkin vanki voitaisiin kuitenkin päästää ehdonalaiseen vapauteen hänen suoritettuaan rangaistuksesta viisi kuudesosaa ja oltua vankilassa vähintään viisi vuotta (RL 2c: 12). Päätösvalta asiassa kuuluisi Helsingin hovioikeudelle. Myös tällaiseen vankiin sovellettaisiin pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelyä koskevan lain 2 :n säännöksiä asian saattamisesta hovioikeuden uudelleen ratkaistavaksi. Hallituksen ehdotus merkitsee myös vankilaoikeuden lakkauttamista. Vankilaoikeus ei ole ollut organisatorisesti tuomioistuin mutta on käyttänyt vankeusrangaistuksen pituuteen vaikuttavaa toimivaltaa. Vankilaoikeuden lakkauttamista on pidettävä edellä jo mainitsemani perustuslain 6.3 :n säännöksen kannalta tervetulleena uudistuksena. 3. RL 6:15:n siirtymäsäännökset Rikoslain 6 luvun 15 :ään ehdotettujen siirtymäsäännösten mukaan "yhteenlasketusta rangaistuksesta vapautetaan ehdonalaisesta tämän lain mukaisesti, jos yhteenlaskettava rangaistus tulee täytäntöönpantavaksi lain voimaantulon jälkeen". Kuten lakiesityksen perusteluissa (s. 52) todetaan, yhteenlaskettua vankeusrangaistusta koskeva ehdotus merkitsisi nykyisin noudatettavan käytännön lieventämistä. Hallitus perustelee ehdotustaan, jonka mukaan uutta, lievempää säännöstä sovellettaisiin vain silloin, kun uusi yhteenlaskettava rangaistus tulee täytäntöönpantavaksi lain voimaan tulon jälkeen, "hallinnollisilla syillä". Hallituksen mukaan "olisi taannehtivasti vaikea selvittää, keitä vankeja uusi säännös koskisi".
Hallituksen esityksen perusteluissa viitataan myös siihen perustuslakivaliokunnan lausuntoon 27/2001 vp, jossa tarkasteltiin ns. lievemmän lain periaatetta Suomen perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n KP-sopimuksen kannalta. Valiokunta viittasi siihen, että perustuslain 8 :n (hallitusmuodon 6a ) säännöksessä rikosoikeudellisesta lainalaisuusperiaatteesta kielletään ainoastaan tuomitsemasta rikoksesta ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty mutta ei sen sijaan velvoiteta noudattamaan lievemmän lain periaatetta koko laajuudessaan. Lisäksi lausunnossa todetaan, että myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7(1) artiklasta ei soveltamiskäytännössä ole johdettu tätä periaatetta mutta että KP-sopimuksen 15(1) artiklassa se on nimenomaisesti mainittu. Valiokunta totesi viime mainitusta sopimusmääräyksestä, että sen "sanamuodon mukaan siinä tarkoitettu lievemmän lain periaate koskee rikoksesta tuomittavaa rangaistusta, mutta ei sellaisia, lähinnä menettelyllisiksi luonnehdittavia seikkoja, joita säännellään rikoksen vanhentumisajoista annettavilla säännöksillä". Voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi, onko vankilassa kärsittävän rangaistusajan pituus sen kaltainen menettelyllinen seikka, jota perustuslakivaliokunnan lausunnossa 27/2001 vp) tarkoitetaan. Nähdäkseni on tässäkin yhteydessä perusteltavissa, että ehdonalaisuusvapauteen päästäminen rinnastetaan rangaistuksen määräämiseen ja että myös siihen näin ollen sovelletaan lievemmän lain periaatetta. Se, onko perustuslain 7 :n katsottava sisältävän lievemmän lain periaatteen, on nähdäkseni tulkinnanvarainen kysymys. Kielteistä vastausta perustelevat perustuslain sanamuoto ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytäntö. Myönteistä vastausta sen sijaan perustelee KP-sopimuksen nimenomainen määräys samoin kuin tulkintamaksiimi, jonka mukaan on katsottava, että kansalliset perusoikeussäännöksemme antavat yksilölle vähintään saman suojan kuin vastaavat Suomea velvoittavat ihmisoikeusmääräyksetkin. Näin voidaan perustella kantaa, jonka mukaan hallituksen ehdottama siirtymäsäännös olisi sekä KP-sopimuksen 15(1) artiklan että - sen välityksellä - myös perustuslain 8 :n kanssa ristiriidassa. Siirtymäsäännöksen perusoikeusarvioinnissa on otettava huomioon myös yhdenvertaisuusnäkökohta. Rangaistuksen täytäntöönpanon alkaminen saattaa riippua sattumanvaraisista seikoista, joihin rangaistuksen tuomittu ei voi vaikuttaa. Yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta on pidettävä ongelmallisena, että vankilassa kärsittävän vapausrangaistuksen pituus jäisi riippumaan tämän kaltaisista seikoista. On syytä todeta, että myös perustuslakivaliokunnan lausunnossa 27/2001 vp omaksuttiin käsitys yhdenvertaisuusperiaatteen merkityksellisyydestä, vaikka suoranaista valtiosääntöoikeudellista velvoitetta tuolloin käsitellyn lakiehdotuksen muuttamiseen ei katsottukaan olevan: "Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että ennen lain voimaantuloa tehty rikos saattaa ehdotetun sääntelyn johdosta joissakin tapauksissa vanhentua merkittävästikin myöhemmin kuin lain voimaantulon jälkeen tehty vastaava rikos. Valiokunta esittää
yhdenvertaisuusnäkökohtiin viitaten harkittavaksi lakiehdotuksen muuttamista niin, että ennen lain voimaantuloa tehdyn rikoksen absoluuttinen vanhentumisaika päättyy joko aikaisemman lain mukaisesti tai ehdotetun lain voimaantulosta lasketun uuden lain mukaisen vanhentumisajan mukaisesti siitä riippuen, kumpi on lyhyempi." Heimolassa 16.2.2005 Kaarlo Tuori
Olli Mäenpää 16.2.2005 Perustuslakivaliokunnalle Hallituksen esitys vankeutta ja ehdonalaista vapauttamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 262/2005 vp) Yhdenvertaisuus Ehdotukseen rikoslain muuttamisesta sisältyy rikoksensa kahta-kymmentäyhtä vuotta nuorempana tehneitä koskevia erityissäännöksiä, jotka koskevat ehdonalaista vapauttamista (2 c luvun 5 :n 2 mom. ja 10 :n 1 mom.). Ehdotukset ovat merkityksellisiä perustuslain 6 :n 2 momentin syrjintäkieltosäännöksen kannalta. Sen mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan muun muassa iän perusteella. Nyt ehdotetulla erityiskohtelulla iän perusteella on tarkoituksena väittää nuorten syrjäytymistä. Koska vankeusrangaistus merkitsee nuorelle vakavaa syrjäytymisuhkaa, ehdotuksella on objektiivisesti ja asianmukaisesti perusteltu tarkoitus, jota voidaan pitää hyväksyttävänä. Perustuslakivaliokunta on vastaavasti pitänyt iän mukaan määräytyvää erityiskohtelua perustuslain kannalta mahdollisena muun muassa nuorisotyöttömyyden erityisongelmien takia (PeVL 46/2002 vp). Lisäksi valiokunta on eräin täsmennyksin pitänyt mahdollisena yhdenvertaisuus-lain 7 :n 3 momenttiin sisältyviä erityisiä perusteita poiketa yhdenvertaisesta kohtelusta iän non icfoolla /Po\/l 1 CMOCXCS^ \/n\ l^nn ohrintotfn cääntoh/ n n munc riiftä\/än töomölliofö io w yi w V I i wf «. ww w v^ry. I \UI I \/l IMVIV WIU riwi J VII III^WW 1MklU TUII LHgil IU J C4 tarkkarajaista, siihen ei liity säätämisjärjestystä koskevia ongelmia. Valvottu koevapaus Valvottu koevapaus (RL 2 c:8) tarkoittaa rangaistuksen suorittamista valvotuissa olosuhteissa. Kysymys on siten vapauden rajoittamisesta, josta on säädettävä lailla (PL 7.3 : PL 9.1-2 ). Tältä kannalta on ongelmallista, että koevapauden sisältämiä vapauden rajoituksia ei ole miltään osin määritelty laintasoisesti, vaan niiden sisältö perustuisi rangaistusajan suunnitelmaan - siis hallinnolliseen päätökseen - ja koevapauden ehtoihin, joita ei tarkemmin määritellä laissa. Perustelujen mukaan myöskään valvonnan toteuttamistapaa ei määritellä, koska "kehitys alalla on nopeaa" (s. 33). Valvonnassa voitaisiin kuitenkin perustelujen mukaan käyttää muun muassa erilaisia elektronisen valvonnan muotoja. Valvottu koevapaus on epäilemättä perusteltu ja asianmukainen keino monipuolistaa ehdonalaisen vapauttamisen toteuttamistapoja. Sen sisältö tulisi kuitenkin useiden perusoikeuskytkentöjen vuoksi määritellä ehdotettua täsmällisemmin laissa. Ehdonalaisen vapauden valvonta Ehdonalaisen vapauden valvontaa koskevan lakiehdotuksen 3 :n mukaan virkamiesvalvojan "avuksi" voidaan määrätä ulkopuolinen henkilö. Avustajan asema jää jossain määrin epäselväksi, sillä laki määrittelee toimivaltaa vain valvojalle, mutta ei sen sijaan valvojan apuna toimivalle henkilölle. Perustelujen mukaan sen sijaan kysymys olisi "yksityis-valvojista", joilla olisi ilmeisesti tarkoitettu olevan sama asema ja samat toimivaltuudet kuin virkamiesvalvojalla. Jos tämä on tarkoitus, asiasta olisi selvyyden vuoksi säädettävä laissa. Myös "yksityisvalvojan" tehtävät ovat perustuslain 124 :ssä tarkoitettuja julkisia hallintotehtäviä. Tarkoituksenmukaisuusvaatimuksen kannalta ei ole estettä määrätä tällaisia tehtäviä muillekin kuin virkamiehille, jotka täyttävät lakiehdotuksen 3 :ssä säädetyt pätevyysvaatimukset. On tosin selvää, että tällaisen tehtävämääräyksen antaminen edellyttää asianomaisen henkilön suostumusta eikä ketään siten voida yksipuolisesti velvoittaa toimimaan virkamiesvalvojan apuna, mihin 3 :n 2 momentin muotoilu viittaisi.