MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3212 03 VERTAALAN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Espoo 2009
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
VERTAALAN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 4 Kallioalueet 4 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 6 Hienorakeiset kerrostumat 7 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 7 Turvekerrostumat 7 Liejukerrostumat 8 POHJAVESI (Aimo Kejonen) 8 Pohjaveden esiintyminen 8 Pohjaveden laatu 9 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 9 KIRJALLISUUTTA 10 Geologian tutkimuskeskus
3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 979 13.5 Mr Hiekkamoreeni 4 848 67.0 Ct/Mr 3 MrM Moreenimuodostuma (drumliini), hiekkamoreenia 36 0.5 RMrM Reunamuodostuma, hiekkamoreenia 4 0.1 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 468 6.5 Hk Hiekka 19 0.3 Ht Karkea hieta 79 1.1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) hiekkavaltainen 26 0.4 Mr/HkM 28 0.4 HtM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) hietavaltainen 1 HHt Hieno hieta 55 0.8 Hs Hiesu 53 0.7 Ct/Hs 2 Lj Lieju 2 Ct Saraturve 463 6.4 St Rahkaturve 168 2.3 Maa-aluetta 7 234 100.0 Vettä 505 Kartta-alueen pinta-ala 7 739 Kartta-alue sijaitsee keskellä Järvialuetta Päijänteen pohjoispäässä. Sen ylin kohta on joko Kinnasvuori, Heinämäki tai Lamminmäki, joiden kaikkien korkeus on noin 236 m, ja alin Ylä-Tuomiojärvi (116,7 m). Kartta-alueen ylimmän ja alimman kohdan välinen korkeusero on vajaat 120 m. Suurin paikallinen korkeusero on Mäyrämäen (201 m) ja Ylä- Tuomiojärven välinen 95 m. Useiden korkeiden kalliomäkien rinteillä paikalliset korkeuserot ovat 70-80 m. Keskimäärin paikalliset korkeuserot ovat kuitenkin pienempiä, 20-40 m. Mannerjäätikön kallioon kuluttamien uurteiden ja maaperätutkimusten perusteella tiedetään jäätikön virranneen eri aikoina eri suunnista. Vanhempi mannerjäätikön tulosuunta on 350 o -0 o ja nuorempi 290 o -300 o. Vanhemman virtausvaiheen aikana mannerjäätikön reuna oli kaukana kartta-alueen eteläpuolella Salpausselillä tai niiden eteläpuolella. Nuorempi virtaus vallitsi noin 11 000 vuotta sitten. Virtaus ulottui noin 10 km kartta-alueen länsipuolella olevalle Sisä- Suomen reunamuodostumalle asti. Mannerjäätikkö suli ensimmäisen kerran yli 11 000 vuotta siten. Mannerjäätikön reuna perääntyi 30-40 km kartta-alueen luoteispuolelle. Sitten ilmasto kylmeni uudelleen. Mannerjäätikkö eteni uudelleen yli alueen. Jäätikön reuna pysyi paikallaan vajaan 100 vuoden ajan ja kerrosti eteensä Sisä-Suomen reunamuodostuman. Lopullisesti mannerjäätikkö suli noin 11 000 vuotta sitten. Jäätikön sulaessa osa alueesta jäi nykyistä paljon laajemman Itämeren sil-
4 loisen, Yoldiamereksi kutsutun muinaisvaiheen peittoon. Maankohoaminen on nostanut Yoldiameren rannan noin 145 m:n korkeudelle mpy. Maankohoaminen oli heti mannerjäätikön sulamisen jälkeen monta kertaa nykyistä nopeampaa. Itämeren pinta laski nopeasti. Järvet kuroutuivat Itämerestä itsenäisiksi viimeistään Yoldiamertä seuraavan Itämeren makeavetisen muinaisvaiheen, Ancylusjärven, aikana yli 9000 vuotta sitten. Itämeren väistymisen jälkeisenä aikana soistuminen on vaikuttanut eniten maalajien jakautumaan. Ihmisiä on asunut alueella kivikaudesta lähtien, mutta ihminen on ollut kartta-alueella tärkeä geologinen tekijä noin 100 vuoden ajan. Kuva 1. Korkokuva Vertaalan kartta-alueelta. Ohut valkoinen viiva kuvastaa muinaisen Yoldiameren tasoa (145 m mpy). KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Suurin osa kallioalueista on alle metrin paksuisen moreenin peittämää kalliomaata, jota on melko runsaasti (taulukko 1). Useimpien suurten mäkien lakialueet ovat kalliomaata. Kallioperä koostuu graniittisista kivilajeista. Niistä tavallisimpia ovat porfyyriset eli suuria maasälpähajarakeita sisältävät graniitit ja granodioriitit. Kallioiden väri vaihtelee ruskehtavasta harmaaseen. Värin määräytyy kalliossa olevan kalimaasälvän värin ja tummien mineraalien määrän mukaan. Kallioperän runsaasti rakoilleet ja rikkonaiset murrosvyöhykkeet vaikuttavat kivilajia enemmän alueen korkokuvaan. Ehyet kallioalueet kohoavat ympäristöstään mäkinä. Niiden väliset murrosvyöhykkeet näkyvät maastossa suoraviivaisina tai kulmikkaasti mutkittelevina laaksoina, joissa on järviä, soita, hienorakeisia kerrostumia ja harjuja. Rapautuminen ja kulutusprosessit kuten mannerjäätikön toiminta ovat kuluttaneet murrosvyöhykkeet laaksoiksi. Tärkeimmät murroslinjojen suunnat ovat pohjois-etelä, lounais-koillinen ja luode-kaakko. Esimerkkeinä murroslinjojen muodostamista laaksoista mainittakoon Saarijärven - Pitkäjärven - Aittolampien laakso ja Viitalansuon - Tervakkopuron laakso. Kalliomaat ovat kohtalaisen hyvää rakennusmaata. Ne ovat erittäin hyvin kantavia ja routimattomia, mutta vaikeasti kaivettavia. Maanalaisia tiloja ja kunnallistekniikkaa rakennettaessa kalliota joudutaan louhimaan. Vinot kalliopinnat vaikeuttavat rakennusten sijoittelua ja perustamista useimpien suurimpien mäkien rinteillä.
5 Moreenikerrostumat Moreeni on kartta-alueen yleisin maalaji (taulukko 1). Suurin osa moreenista on kerrostunut mannerjäätikön alla ja pohjaosassa kulkeutuneena pohjamoreenina, joka verhoaa kalliota 1,5-5 m paksuna kerroksena. Paksuinta moreeni on kalliomäkien kaakkoispuolilla ja laaksoissa. Pohjamoreeni on raekoostumukseltaan vaihtelevan kivistä ja lohkareista hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-5 % (kuva 2). Paikoin on lisäksi pieniä hienoainesmoreenialueita. Niiden kivisyys ja lohkareisuus on sama kuin hiekkamoreenin, mutta savespitoisuus on suurempi 6-12 %. Pohjamoreenia peittää toisinaan 1-2 m paksu kerros löyhää, hiekkalinssejä sisältävää hiekkamoreenia, jonka kivisyys ja lohkareisuus vaihtelevat voimakkaasti eri alueilla. Se on jäätikön sisällä ja pinnalla kulkeutunutta pintamoreenia, joka jäätikön sulaessa kerrostui pohjamoreenin pinnalle. Kuva 2. Esimerkkejä kartta-alueen maalajien raekoostumuksista Kartta-alueen moreenipeite koostuu paikoin useammasta, raekoostumukseltaan toisistaan poikkeavasta moreenipatjasta. Osa moreenipatjoista on syntynyt mannerjäätikön eri virtausvaiheiden kerrostamana. Osa on pinta- ja pohjamoreenikerrosten vaihtelun aiheuttamaa. Moreenimuodostumia on alueella runsaasti. Virtaviivaisia, mannerjäätikön liikkeen suuntaisia moreenimäkiä eli drumliineja alueella edustaa Aitolamminkangas. Se on 15-20 m korkea, kilometrin pituinen ja runsaan puolen kilometrin levyinen mäki. Maakerros on sille tehtyjen luotausten ja kairausten mukaan 10-30 m paksu. Mäen pinta on pohjamoreenia. Syvemmällä on runsaasti harjuainesta, joten mäki saattaa olla alkuaan harjukumpare, josta uudelleen edennyt mannerjäätikkö muotoili drumliinin. Toinen pieni drumliini on kartta-alueen koillisosassa oleva mäki, jolla on Rinteenmäen talo. Muutamia lyhyitä, 5-7 m korkeita reunamoreenivalleja on Lamminmäen pohjoispuolella. Ne syntyivät, kun mannerjäätikön liikuntokykyinen reuna törmäsi päin Joutenojan laaksossa ollutta kuollutta jäätä ja Lamminmäen kallioita. Kuuppalikonmäki -nimisen kalliomäen laella on alueen erikoisin moreenimuodostuma. Se on soikean maljan muotoinen suppa, jonka pituus on 200 n, leveys 70 m ja syvyys 10 m. Supan pohja on soistunut. Suppa ja sen ympäristö ovat tiukkaa pohjamoreenia, jonka paksuus on luotausten mukaan yli 15 m. Muodostuman ulkorinteellä on muutamia 5-15 metriä syviä uomia. Ne päättyvät rinteellä noin 145 metrin korkeudella, joka on ylimmän rannan taso. Löyhästä, hiekka- ja hietalinssejä sisältävästä pintamoreenista syntyneitä kumpumoreeneja on useilla alueilla. Niistä laajin on Joutenjoen laakson kumpumoreenialue. Sen komeimmat osat Yölammella ja Joutenjoen keskijuoksulla muodostuvat 5-12 m korkeista kummuista, kumpurykelmistä ja mannerjäätikön railorakennetta kuvastavista selänteistä. Alueella suoritettujen luotausten ja muutamien kaivohavaintojen perusteella moreenin paksuus on 10-20 m. Pienempiä kumpumoreenialueita on Vähä-Tuomiojärven tienoilla, Vasaraisen länsipuolella ja Pitkäjärven, Koveroisen ja Saarijärven ympärillä. Kartta-alueen moreenimaat ovat rakennuspohjana kohtalaisen hyviä. Ne ovat kantavia, mutta routivat vaihtelevassa määrin. Voimakkaimmin routivat hienoainesmoreenit, joissa pohjavesi on lähellä maanpintaa. Moreenin kaivettavuus vaihtelee alueittain riippuen aineksen
6 lohkareisuudesta, kivisyydestä ja pakkautuneisuudesta. Karkearakeiset kerrostumat Karkearakeisista kerrostumista tärkeimpiä ovat mannerjäätikön sulamisvesijokien jäätikkötunnelien ja railojen pohjille kerrostamat harjut. Kartta-alueella on kahden ikäisiä harjuja. Vanhemmat harjut syntyivät, kun mannerjäätikkö suli ensimmäisen kerran yli 11 000 vuotta sitten. Nuoremmat harjut syntyivät, kun uudelleen alueen yli edennyt ja Sisä-Suomen reunamuodostumalle noin sadaksi vuodeksi pysähtynyt mannerjäätikkö, suli noin 11 000 vuotta sitten. Vanhat harjut ovat moreenin peittämiä. Moreenikerroksen paksuus vaihtelee puolesta metristä useaan metriin. Peittävän moreenin raekoostumus, kivisyys ja lohkareisuus vaihtelevat eri paikoissa riippuen siitä kuinka paljon ja millaista ainesta etenevä mannerjäätikkö kulutti mukaansa alueelta, jolle se uudelleen eteni. Moreenin alla oleva harjuaines on tiukaksi pakkaantunutta ja siinä on usein poimuja ja siirroksia. Kartta-alueen kaakkoiskulmassa oleva Tattarimäki ja Haapamäki ovat tyypillisiä moreenipeitteisiä harjuja. Vanhojen harjujen suunta on yleensä suunnilleen pohjois-eteläinen. Nuoret harjut ovat luoteis-kaakkoisia tai itä-läntisiä harjanteita, yksittäisten harjukumpujen muodostamia jonoja tai mannerjäätikön reunan eteen muodostuneita ekstramarginaalisia muodostumia. Kartta-alueen itäosan harjuista eteläisin on Vasaraisten itäpuolella oleva harju, joka koostuu muutamista 5-7 m korkeista, enintään puolen kilometrin pituisista selänteistä ja parista erillisestä hiekkakukkulasta. Nyrölästä Nuppolaan vievä maantie kulkee pitkin toista nuorta harjujaksoa. Harju alkaa Pirttisuon pohjoispuolella kumpumoreenikentän reunalta ja jatkuu matalina selänteinä ja tasaisina hietikkoina Ylä-Kännään tienoille. Kolmas harjumuodostuma on pinnaltaan tasaantunut, mannerjäätikön reunan etumaastoon kerrostunut ekstramarginaalihietikko Kalmujoen varrella. Kalmujoki on kuluttanut hietikkoon enimmillään 7-9 m syvän uoman. Kartta-alueen luoteiskulmassa Koronkorven eteläpuolella on neljäs pieni harjujakso. Se koostuu muutamista matalista kummuista ja kalliomäen kupeeseen kallion ja jäänreunan väliin kerrostuneesta terassista. Geologian tutkimuskeskuksen maa-ainesarkiston mukaan alueen harjuissa on soraa ja hiekkaa 3,1 miljoonaa kuutiometriä. Hiekan ja soran määrä on tosiasiassa suurempi, sillä kartoituksen yhteydessä alueelta löydettiin moreenipeitteisiä harjuja. Jääkauden jälkeen syntyneissä hieta-, hiekka- ja sorakerrostumissa on sekä ranta-, jokiettä tuulikerrostumia. Rantakerrostumat ovat näistä kerrostumista yleisimpiä. Koska ylin ranta on noin 145 metrin korkeudella, suuri osa kartta-alueesta on vedenkoskematonta maata. Laajimmat rantakerrostumat ovat harjujen yhteydessä, välittömästi ylimmän rannan alapuolisilla alueilla. Harjuihin liittyvät rantakerrostumat ovat yleensä hienoa hiekkaa tai hietaa. Moreenista huuhtoutuneissa rantakerrostumissa karkein aines on rinteellä ylinnä ja aineksen raekoostumus hienonee rinnettä alas siirryttäessä. Rantakerrostumien paksuus on yleensä alle kolme metriä. Jokikerrostumista laajimmat ovat Joutenjoen ja Kalmujoen varsilla. Ne ovat osaksi jokien kumpumoreenialueilta ja jäätikköjokikerrostumista kuluttamia, lajittelemia ja uudelleen kerrostamia hiekkoja ja osaksi epämääräisiä tulvakerrostumia, joissa vuorottelevat hietaiset, liejuiset ja turvemaiset kerrokset. Tuulikerrostumia on alueen koillisosassa Akkasuon pohjoispuolella ja Loippusuon ympäristössä. Akkasuon pohjoispuolella on useita 2-10 m korkeita dyynejä, jotka ovat kulkeneet nykyiselle olinpaikalleen idästä. Loippusuon ekstramarginaalimuodostumalla on useita yksittäisiä 1-3 m korkeita dyynejä, joista suurin on merkitty karttaan. Jäätikköjokikerrostumat ovat parasta mahdollista rakennusmaata. Ne ovat kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Rantakerrostumat ovat pitkälti jäätikköjokikerrostumien
7 kaltaisia. Niille rakennettaessa on kuitenkin huomioitava, että kantavalta vaikuttavan pintakerroksen alla voi olla painumalle alttiita hienorakeisia tai eloperäisiä kerrostumia. Hienorakeiset kerrostumat Jäätikköjokien sulamisvesien kuljettama hienoin aines kerrostui mannerjäätikön edessä syvään veteen savi- ja hiesukerrostumiksi. Keväällä ja kesällä kerrostunut aines oli hiesuista ja talvella kerrostunut savista. Näin syntyi vuosikerrallinen eli lustorakenne. Mitä kauemmaksi mannerjäätikkö peräytyi sitä ohutlustoisemmaksi ja lopulta tasalaatuiseksi savi muuttui. Maankohoamisen myötä veden syvyys pieneni. Savi- ja hiesukerrostumat alkoivat kulua aaltoliikkeen vaikutuksesta. Veteen liettynyt aines kerrostui uudelleen syvemmille vesialueille täyttäen ja tasoittaen syvänteitä. Hienorakeisia kerrostumia on vähän (taulukko 1). Tämä johtuu siitä, että suurin osa kartta-alueesta on ollut koko jääkauden jälkeisen ajan kuivaa maata. Koska esim. savi kerrostuu yleensä vesialueille, joiden syvyys on yli 20 m, sen kerrostumiselle sopivia alueita on vähän. Niinpä kerrostumat ovatkin pääasiassa lustorakenteista hiesua ja hienoa hietaa. Vähäiset hienorakeisten maalajien alueet ovat alle 140 metrin korkeustasolla olevien järvien rannoilla ja purolaaksoissa alueen länsiosissa. Hienorakeiset kerrostumat ovat yleensä vain 1-2 m paksuja. Osaa niistä peittää soistumisen seurauksena vaihtelevan paksuinen saraturve. Hienorakeiset kerrostumat eivät ole rakennuspohjana parhaita mahdollisia. Ne ovat huonosti kantavia, kuormitettuina kokoonpuristuvia ja usein voimakkaasti routivia. Pitkään kuivana maana olleen hiesun ja saven pinnalle muodostuu kerrostuman kuivuessa kantavampi kerros, jota kutsutaan kuivakuoreksi. Sen varaan on mahdollista rakentaa kevytrakenteisia taloja. Kartta-alueella kuivakuori on rinteillä yleensä paksu, mutta saattaa kokonaan puuttua pikkujärven rantavyöhykkeessä tai laakson pohjalla. Hienorakeisille kerrostumille rakennettaessa tulee pohjatutkimuksissa selvittää kuivakuoren paksuus ja kantavan pohjamaan syvyys. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimmät turvetta muodostavat kasvilajiryhmät ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Soiden turvelajeista yleisin on runsasravinteinen saraturve (Ct), jota on 463 ha eli 6,4 % maapinta-alasta. Niukkaravinteista rahkaturvetta (St) on 168 ha eli 2,3 % maapinta-alasta. Saraturve peittää lisäksi muita maalajeja alle metrin paksuisena kerroksena. Soistuminen alkoi alueella pian mannerjäätikön vetäytymisen jälkeen, sillä vedenkoskemattomalla alueella oli runsaasti kosteita laaksopainanteita ja pikkujärviä, joihin ranta- ja suokasvillisuus levisi alkaen tuottaa turvetta. Vanhimmat suot ovat siten lähes 11 000 vuotta vanhoja. Monien soiden pohjaosissa tavattavat liejukerrokset osoittavat soistumisen usein alkaneen pienvesien umpeenkasvuna. Kartta-alue on Järvi-Suomen keidassuoalueen keskiosassa. Suot ovat alkuaan olleet eri tyyppisiä rämeitä ja korpia. Avoimia soita lienee ollut vain lampien reunanevoina. Suot eivät nykyään ole luonnontilaisia. Ne on lähes kaikki ojitettu. Monet suot on lisäksi lannoitettu metsänkasvun parantamiseksi. Suot ovat siten eriasteisia ojikkoja, muuttumia tai turvekankaita. Kartta-alueen itäosissa osa soista on raivattu pelloksi.
8 Useilla soilla on jälkiä vanhaan maatalouteen liittyvistä mudanajosta ja turvepehkun nostosta karjan kuivikkeeksi. Laajoja metsittyneitä turvehautoja on mm. Paskolammen rannalla lähellä Heinosenmäen taloa ja Joutensuolla. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut kartta-alueelta kuusi suota hajapistemenetelmällä. Tutkitut suot ovat Mörkösuo, Vääräpäänsuo, Honkamäensuo, Pirttijärvensuo, Isosuo ja Lähteenlamminsuo. Kaikki tutkitut suot ovat pinta-alaltaan vähäisiä. Laajin on Mörkösuo, 32 ha. Mörkösuo on myös soista syvin. Siellä on yli 2 m syvää turvealuetta 18 ha ja yli 5 m syvää aluetta 5 ha. Muiden soiden pinta-ala on 10 ha ja 20 ha välillä. Muiden soiden alasta yli 2 m paksuja on suunnilleen puolet tai hieman alle. Soilla ei ole mainittavaa turvetuotannollista merkitystä. Alueen turvetutkimuksista ei ole tehty raporttia. Lähempiä tietoja alueella tutkituista soista on saatavissa Geologian tutkimuskeskuksen turvearkistosta. Turvealueet ovat rakennusmaana erittäin huonoja. Turve on heikosti kantavaa ja kuormitettuna voimakkaasti kokoonpuristuvaa, mutta helposti kaivettavaa ja routimatonta. Mikäli turvealueelle aiotaan rakentaa, on rakennusgeologisten pohjatutkimusten oltava poikkeuksellisen huolellisia ja silti on jo etukäteen varauduttava kalliisiin perustamisratkaisuihin. Liejukerrostumat Lieju on meren ja järvien sekä usein soiden pohjalla tavattava maalaji, joka on syntynyt pohjalle kerrostuneista pieneliöiden ja kasvien jäänteistä sekä humussaostumista. Useimmiten lieju on väriltään ruskean vihreää. Aluksi se tummenee ilman vaikutuksesta. mutta vaalenee kuivuessaan. Liejusta saattaa löytyä vesikasvien siemeniä ja pähkylöitä, mutta muuten se on tasalaatuista ja rakenteetonta. Lieju (Lj) ei ole kovin yleistä (taulukko 1). Sitä tavataan joidenkin pikkujärvien rannoilla ja pohjissa ja soiden pohjaosissa turpeen alla. Osa liejualueista on paljastunut järvenlaskujen tuloksena. Laskettuja järviä ovat mm. Kaitalampi ja Ylä-Kännää. Liejumaat ovat turpeen tavoin rakennusmaana erittäin huonoja. Lieju on huonosti kantavaa ja kuormitettuna voimakkaasti kokoonpuristuvaa. Liejua on helppo kaivaa. Runsaasti savea ja hiesua sisältävät mineraaliliejut saattavat routia. Jos liejualueelle joudutaan rakentamaan, on pohjatutkimusten oltava erittäin huolelliset, ja silti on jo etukäteen varauduttava kalliisiin perustamistapoihin. POHJAVESI (Aimo Kejonen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade ja sulavan lumen vesi suotautuvat maahan. Pohjavettä varastoituu parhaiten paksuihin, karkearakeisiin ja vettä läpäiseviin maakerroksiin sekä kallioperän ruhjeisiin ja rakoihin. Sinne, missä pohjaveden pinta tavoittaa maanpinnan, syntyy lähde. Runsaimmat pohjavesivarat ovat harjuissa. Helposti vettä läpäisevässä hiekassa ja sorassa muodostuu runsaasti vettä ja paksut kerrostumat voivat varastoida suuria vesimääriä. Vanhojen harjujen moreenipeite vähentää veden imeytymistä, mutta suojaa toisaalta pohjavettä saastumiselta. Laajimmat pohjavesivarat ovat moreenipeitteisessä Tattarimäen harjumuodostumassa ja Kalmujoen ekstramarginaalimuodostumissa. Molemmat ovat melko laajoja ja paksuja. Muut harjut ovat niin pienikokoisia, ettei niistä voida saada suuria vesimääriä. Pohjavesi liikkuu ja varastoituu kallioperän raoissa. Kartta-alueen kallioperä koostuu kuutiollisesti rakoilevista graniittisista kivilajeista, joiden vedenantokyky on yleensä verraten hyvä. Eniten pohjavettä on kallion runsaasti rakoilleissa osissa, joita kutsutaan murroslinjoiksi. Murroslinjat näkyvät maastossa kalliomäkien välisinä suorina tai kulmikkaasti polveilevina, kalliomäkien välisinä laaksoina, joissa on soita, järviä ja hienorakeisia kerrostumia. Paksu maapeite peittää paikoin kallioperän niin, ettei murroslinjojen kulkua voida havaita. Tär-
9 keimmät murroslinjojen suunnat ovat pohjois-etelä ja lounas-koillinen. Yksittäistalouden tarpeita laajempi pohjaveden hankinta kallioperästä vaatii aina huolellisia tutkimuksia kalliopohjaveden laadun ja riittävyyden varmistamiseksi. Pohjamoreeni on tavallisesti melko hyvin vettä läpäisevää hiekkamoreenia. Paikoin tavataan pieninä alueina tai hiekkamoreenissa välikerroksina hienoainesmoreenia, jossa pohjavesi liikkuu ja varastoituu huonosti. Suhteellisen ohut moreenikerros ei kuitenkaan kykene muodostamaan ja varastoimaan suuria pohjavesimääriä. Mäkien alarinteillä on runsaasti lähteitä, mutta niiden virtaama on vaatimaton, 8-20 kuutiometriä vettä vuorokaudessa. Niiden virtaama vaihtelee lisäksi huomattavasti vuodenaikojen ja sateisuuden mukaisesti. Moreenimuodostumien maakerros on paksu ja moreenissa on usein vettä hyvin johtavia hiekkakerroksia tai linssejä. Moreenimuodostumat kykenevät muodostamaan ja varastoimaan enemmän vettä kuin pohjamoreenialueet. Kovin suuria vesimääriä moreenimuodostumista ei kuitenkaan ole saatavissa. Ranta-, joki- ja tuulikerrostumat ovat hyvin vettä johtavaa hiekkaa ja hietaa. Ne ovat tavallisesti harjujen tai moreenimuodostumien vierustoilla. Niistä saatavilla pohjavesimäärillä ei ole kovin suurta merkitystä laajempaa vedenhankintaa ajatellen. Paikallisesti tällaiset kerrostumat lisäävät pohjaveden muodostumista. Hienorakeisista ja eloperäisistä kerrostumista ei ole saatavissa tarpeeksi tai ei ainakaan hyvänlaatuista vettä. Soilla ja savikoilla tavattavien lähteiden vesi on peräisin näiden kerrostumien alla olevista vettä johtavista kerrostumista, joita myöten muualla muodostunut pohjavesi virtaa lähteeseen. Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen alueelta ottamat pohjavesinäytteet ovat kemialliselta laadultaan pääpiirteittäin hyvää, Lääkintöhallituksen normit täyttävää talousvettä. Muutamien näytteiden rautapitoisuus on korkeahko, mutta ei ylitä Lääkintöhallituksen suosituksia. Eräiden näytteiden kohonneet kloridi- ja nitraattipitoisuudet osoittavat ihmistoiminnan paikoitellen vaikuttaneen pohjaveden laatuun. Tarkempia tietoja Geologian tutkimuslaitoksen alueelta ottamista pohjavesinäytteistä on saatavissa Geologian tutkimuskeskuksen pohjavesiarkistosta. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Kartta-alueen kaakkoiskulmassa oleva Tattarinmäki on hyvä esimerkki moreenipeitteisestä harjusta. Mäen kupeessa olevassa hiekkakuopassa on mahdollista tarkastella mäkeä muodostavan maaperän kerrosjärjestystä. Pinnalla on noin metrin paksuinen moreenikerros. Sen alla on erittäin tiukaksi pakkautunutta hietaa ja hiekkaa. Kuuppalikonmäki on hyvä esimerkki pohjamoreeniin hautautuneen jäälohkareen synnyttämästä supasta. Supan alla mäen rinteessä on uomia, jotka päätyvät korkeimman rannan rtasolla (145 m). Supan pohjalla oleva ohutturpeinen suo on hyvä esimerkki metsämaan soistumisesta. Pirttijärven ja Koveroisen välinen kumpumoreenialue on hyvä ekskursio- ja opetuskohde. Alueella on runsaasti teitä ja monin paikoin pieniä maaleikkauksia, joista on helppo tarkastella kummut muodostavaa moreenia.
10 KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Lehtinen, M., Nurmi, P. ja Rämö, T. (toim.) 1998. 3000 vuosimiljoonaa. Suomen kallioperä. Suomen geolognen seura. 371 s. Rainio, H. 1972. Suomen geologinen kartta 1:100 000. Maaperäkartta. Lehti 3212 Jyväskylä. Geologinen tutkimuslaitos. Espoo. Taipale, K. ja Saarnisto, M. 1991. Tulivuorista jääkausiin. Suomen maankamaran kehitys. WSOY. 416 s. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2006 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2006 mennessä on maastamme kartoitettu noin 40 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 700 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai tiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gtk.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 12 Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 13 Länsi-Suomen yksikkö PL 97 (Vaasantie 6) 67101 KOKKOLA Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 5209 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 11 Fax. 020 550 14 www.gtk.fi