Z A I A Yhtenä päivänä hän oli kadonnut ja minulle jäi hämärä huone, kapea sänky. Hänen hiuksensa olivat lähes mustat, ne ulottuivat pitkälle hänen selkäänsä. Kulmakarvat olivat tummat ja suu leveä. Kaula oli pitkä ja siinä oli muutama luomi, joita hän näytti salaa häpeävän. Hän ei ollut pitkä, eikä lyhyt, ohimossa oli huomaamaton arpi. Ikkuna oli huoneen levyinen ja sen karmeista rapisi maali. Hän istui usein ikkunalaudalla, roikutti jalkaa, se kolahteli patteria vasten. Pihalla oli keinu ja puita, niiden alla varjoisia kohtia. Pilvien välissä näkyi lentokoneita, mutta jos tuuli muutti suuntaa, ne kiersivät kaupungin toiselta puolen. Hänen kasvonsa tulivat näkyviin pikku hiljaa. Hän istui tuolilla, oli aamu. Hän ei liikahtanut, mutta valo liikkui pitkin kasvoja, pitkin kaulaa. Aurinko nousi myöhään, hän ei ollut taaskaan nukkunut. Hänen asentonsa oli jäykkä, kädet lepäsivät polvilla. Hän hymyili, vaikka oli vaikea sanoa oliko se hymyä vai jotain muuta. Huoneen äänet. Teepannun vihellys, kadulta lähtevä auto, veden lorina kylpyhuoneessa. Sanomalehden kahina. Joskus hän toi mukanaan kameran ja otti valokuvia, asetelmia joissa olimme molemmat. Hän kasasi kirjoja lattialle ja asetti kameran pinon päälle. Punainen valo alkoi vilkkua. Oli kymmenen sekuntia aikaa kiirehtiä paikalleen, pysähtyä ja näyttää siltä niin kuin olisi aina ollut siinä. Minä seisoin ikkunan edessä ja horisontissa oli savuvana. Se ei liikkunut. Hän istui matolla ja oli sulkenut silmänsä. Toisena päivänä istuin sängyn laidalla ja olin selin kameraan. Valotusaika oli pitkä ja pienikin liike teki kuvan epätarkaksi. 1
Se oli helmikuun alkua, kylmää ja pimeää. Tai ehkä se oli tammikuu. Talojen katot olivat lumen peitossa ja niistä törrötti mustia piippuja. Iltaisin ikkunoihin syttyi valoja, joku puuhaili keittiössä, luki lehteä tai puhui puhelimeen. Joskus taivas oli kirkas ja se näytti hajoavan pieniksi siruiksi. Kun hän tuli huoneeseen, hän tuli vaivihkaa, enkä kuullut askelia. Hän oli paljain jaloin, vaikka lattia oli viileä. Kun muut toivoivat matkoja etelään, hän toivoi sähkökatkoksia, jotka kestivät pitkään. Hänen tapansa riisua vaatteet oli omituinen. Riisuminen kesti pitkään niin kuin jokaisella vaatekappaleella olisi ollut salainen merkitys, kuin hän olisi samalla luopunut jostain, hyvästellyt. Minä olin jo valmis ja odotin. Hänen solisluunsa olivat ohuet, pöydälle oli läikkynyt kahvia. Seinille oli liimattu julisteita, kuvia, joita hän leikkasi silloin tällöin lehdistä: raitiovaunu, puhelin, vuori. Oli mahdoton sanoa mikä niitä yhdisti. Siinä oli kuva juutalaistytöstä, joka oli kuollut vuonna 1943. Keittiön kaapissa oli sinitarralla kiinnitettyjä ilmoituksia henkilökohtaista-palstalta, ennustajia, kaukoparantajia, jotka toivat onnen. Hän makasi sängyllä laihana, jalat auki. Reidet olivat valkeat ja kovat. Jos oli hyvin kylmä, hän jätti paidan päälleen. Hiukset levisivät pitkin lakanaa. Minuutit tulivat ja menivät. Hän piti silmiään auki, ne räpsähtelivät hitaasti, kuin kameran sulkimet. Siihen aikaan talvesta päivänvalo ei eronnut kovin paljon illasta eikä ilta yöstä. Hänen lihaksensa jännittyivät, selkä kaartui, saatoin laskea nikamat yksi kerrallaan. Lakana rypistyi hänen allaan, tyyny putosi lattialle. Myöhemmin hän makasi paikallaan ja minä silitin hänen vatsaansa. Lapsena, hän kertoi, äiti oli sanonut, ettei kannattanut syödä hedelmien siemeniä, jos ei halunnut sisäänsä puuta. Joskus hän ei puhunut mitään. Hän asetteli maatuskanukkeja järjestykseen, teki niistä perheitä, rakensi tulitikkuaskeista taloa, kaltevan ja huteran tornin. Hän luki muiden ajatuksia, kadulla kävelevän miehen. Kun kysyin mitä mies ajatteli, hän sanoi miehen ajattelevan valokuvaa, jonka oli tänä aamuna löytänyt; se oli luiskahtanut kirjahyllyn taakse. 2
Ikkunasta näki pitkälle kaupunkiin, kuuli moottoritien huminan. Jos halusi sinne, piti kulkea loputtomien siltojen yli ja ali, betonikaiteiden viertä. Joskus hän sytytti pienen lampun ja luki ääneen. Hän saattoi lukea parikin tuntia sellaisia teoksia kuten Ihmiskunnan historia tai Euroopan kasvot. Hän luki Balatonjärvestä, joka oli vain muutaman metrin syvyinen, toisin kuin Garda, joka painui yli sataan metriin. Uiminen Gardassa tuntui samalta kuin kelluisi avaruudessa tai seisoisi keskellä Pohjanmaata. Hän luki, että Biarritzissa oli Atlantin rannikon hienoin kylpylä ja naiset olivat siellä kerrassaan ihastuttavia. Hän kertoi, että Deauvillen pitkillä puulaitureilla oli mukava kävellä varsinkin syksyllä kun kauempana merellä näkyi laivoja. Ne olivat matkalla Thames-joen satamiin tai Le Havreen. Kutsuin häntä Zaiaksi, mutta kuolinilmoituksessa lukee Taimi. Se on hänen oikea nimensä. Taimi Maria. Hän oli syntynyt vuonna 1975, hänen kuolinpäivänsä oli elokuun kahdeskymmenesviides. Nyt on syyskuu ja viimeiset lomat päättyneet. Päivämäärien alla on muutama nimi, luultavasti hänen vanhempansa. Siinä on myös runonpätkä, joka ei tunnu sopivan hänelle kovin hyvin. Kun vaimo kysyy onko jokin hätänä, suljen lehden. Kello on puoli kahdeksan ja ulkona paistaa aurinko. Kaikki on hyvin, sanon. Varmasti? Varmasti. Muistatko Laurin lahjan? Muistan. Kumpi vie lapset. Minä vien. Kannattaa pistää töpinäksi. Pakkaan salkun ja kiristän solmion, poimin avaimet eteisen pöydältä taskuuni. Tyttö haluaa punaisen takin. He istuvat auton takapenkillä ja liikennevalot jäävät taakse. Pojalla on kauniit kasvot, vielä uniset silmät. Syyskuu on viileä, eikä taivaalla ole pilviä. On sellainen päivä, ettei haluaisi mennä töihin, ei mihinkään. Tai sitten 3
voisi ajaa lapset urheilukentälle, katsella pihlajia, hypätä korkeutta tai juosta pojan kanssa kilpaa. Jätän lapset koulun portille ja katson kuinka he pinkaisevat juoksuun. Reput heiluvat ja kirjojen kulmat menevät pilalle. Tässä iässä ei opi enää mitään. He ovat jo menneet ja minä odottelen, että autojonoon tulisi tauko. Joudun odottelemaan pitkään, sillä aivan koulun kulmalla on tapahtunut onnettomuus, joka tukkii kadun. Kauempana edessäpäin hoipertelee nainen, ja pian yksi mies juoksee hänen avukseen. Kaksi vuotta sitten Taimi seisoi ovellani. Oli juhannusaatto ja muut olivat matkustaneet viikonlopuksi maalle. En muista miksi olin jäänyt kotiin, luultavasti töiden vuoksi, vaikka eihän kenenkään pitäisi tehdä töitä juhannuksena. Istuin kotona ja kuulin ovikellon soivan. Kello oli kahdeksan illalla ja kaikkialla oli hiljaista, kaupunki tyhjä. Hän seisoi ovella ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään paikkaa yöksi, voisinko auttaa. Hänen hiuksensa olivat märät, vaikka koko päivänä ei ollut satanut. Tietenkin pelästyin. Minun oli vaikea tunnistaa häntä. Vilkaisin sisään, ja hän kysyi olinko yksin. Sanoin olevani, enkä tiennyt mitä olisin tehnyt. En voinut ottaa häntä kotiini, en jättää siihenkään. Kysyin halusiko hän lähteä ajelulle. Ajoin tielle, joka vei kaupungista pois ja pian olimme moottoritiellä. Hän istui vieressäni, eikä sanonut mitään. Yritin kysellä miten hän oli voinut ja mistä hän tuli ja muuta sellaista, mutta hän sanoi olevansa väsynyt, hän oli kävellyt pitkän matkan. Avasin radion ja kuuntelimme musiikkia, keskikesän iskelmää. Hän nojasi taaksepäin ja sulki silmänsä, nukahti hetkeksi. Kaikkialla oli vielä valoisaa, peltojen takana näkyi metsää. Puolen tunnin ajon jälkeen käännyin sivutielle, jossa oli raviradan kyltti. Kurvasin raviradan parkkipaikalle ja hän avasi silmänsä, kysyi missä olemme. Sanoin, että olimme raviradalla, ja että olin aina halunnut käydä täällä, mutta en ollut koskaan käynyt. Portti oli raollaan ja kävelimme sisään. Aurinko laski tyhjän katsomon taakse, penkkien alle oli jäänyt vedonlyöntikuponkeja, tupakantumppeja ja sanomalehdistä repäistyjä sivuja. Rata oli autio ja 4
kävelin jonkin matkaa soralla. Saatoin melkein kuulla hevosten kavioiden kopinan, niiden vauhdin. Kivetyksen reunassa kasvoi heinää. Lipputankoon oli unohtunut viiri, joka roikkui tuulettomana ja vähän surullisena. Olin kuulevinani kaiuttimista hevosten kummalliset nimet: Jude, Silver Rival, Crazy for Cash, Miss Taylor Hieman kauempana oli talleja, joissa ohjastajat valjastivat hevoset ja hioivat taktiikkaa. Siellä haisi lanta. Taimi oli jäänyt penkille istumaan ja minä palasin hänen luokseen. Kaunis paikka, sanoin. Isä toi minut joskus raveihin, vaikka yleensä hän hävisi kaiken. Aika moni häviää. Hän hävisi aina. Lähdetäänkö? Minä kuulen ääniä. Ääniä? Aina vain, hän sanoi. Ne eivät mene pois. Katselin häntä ja yritin löytää piirteitä siitä mitä hän oli ollut. Se oli vaikeaa. Taivaalla oli muutamia pilviä, jotka ajelehtivat hiljaa yli. Muistin kuinka hän oli lähtenyt ja jättänyt minut yksin. Nyt tiesin, että hän oli pikemminkin suojellut minua, jättänyt itsensä yksin. Olin käynyt kerran katsomassa häntä sairaalassa, mutta silloin hän oli jo kaukana, tavoittamaton. En kestänyt mennä toista kertaa. Myöhemmin pysähdyin huoltoasemalle ja tankkasin auton. Hän oli taas nukahtanut. Join kupin kahvia ja söin juustosämpylän. Ajattelin, että hänen täytyi olla nälissään, joten kasasin paperipussiin valikoiman sämpylöitä ja kakunpaloja. Kun palasin takaisin, hänen päänsä oli kallistunut aavistuksen, kasvot jäivät puolihämärään. Hän oli aikaisemmin sanonut kävelleensä pitkään, ehkä hän oli karannut jostain. Kello oli hieman yli puolenyön ja ajoin ilman päämäärää, en halunnut häiritä hänen untaan. Ajoin pieniä teitä ja ylitin peltoaukean, josta nousi sumua. Tien vieressä oli tanssilava, pientareelle oli pysäköity autoja, mopoja ja traktori. Pysähdyin hetkeksi ja avasin ikkunan. Kuulin lavalta kantautuvan musiikin ja näin puiden välistä tanssivat parit, pylväiden 5
väliin ripustetut valot. Muutamassa autossa oli ihmisiä ja pimeässä näkyi liikettä. Yö oli lämmin, enkä tiennyt mihin olisin vienyt hänet. Aamulla minun olisi palattava kuitenkin takaisin kotiin. Jatkoin matkaa kunnes tulin rantakaupunkiin, jossa oli kauniita puuhuviloita. Ikkunoissa paloi valoja ja parvekkeilla oli ihmisiä, jotka juhlivat ja nauroivat. Pysäköin rantaan, sammutin radion ja asettelin takkini varovasti hänen päälleen. Hän ei liikahtanut, vaikka kosketin häntä. Rannalla oli valkeita uimakoppeja, vuorokauden hämärin hetki. Kävelin hiekalle ja mereltä kävi tuuli. Yhden kopin ovi heilui, kolahteli itsekseen. Riisuin kengät ja kävelin veden rajaan. Tunsin lämpimät aallot, jotka huuhtoivat nilkkoja. Huomiseen oli vielä matkaa, sinertävät aamut, joiden läpi tunsi putoavansa. Seisoin paikallani kunnes taivaanrannasta alkoi taas kajastaa valoa. Voisin uida ulapalla näkyvälle luodolle. Voisin ehkä pelastaa hänet. Valo oli niin kaunis, että olisin halunnut hänen näkevän sen. Ehkä äänet olisivat silloin hetkeksi vaimenneet. Mutta kun palasin takaisin autolle, hän ei ollut siinä. Takki oli penkillä ja matkustajan paikka tyhjä. 6