1 Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille Raamattuhetki hiippakunnallisessa diakoniapäivässä 23.4.2015 Kuopiossa hiippakuntadekaani, TT Sakari Häkkinen, tuomiokapituli Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin. Gal.6:10. Kun hiippakuntamme kuusi vuotta sitten teki ensimmäisen kerran yhteistyösopimuksen Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon kanssa, yhteistyösopimukseen kirjattiin tuo Galatalaiskirjeen kohta. Yhteistyösopimus kirkkojemme välillä lähtee siitä, että yhteinen luterilainen usko yhdistää meitä Kuopion hiippakunnan väkeä ja pientä arabiankielistä Lähi-Idässä toimivaa ainoaa luterilaista kirkkoa. Puolin ja toisin pyrimme toimimaan toistemme parhaaksi, siksi tuo raamatunkohta tuntui sopivan eräänlaiseksi motoksi sopimukseemme. Kuinka ollakaan, sopimuksen puhtaaksikirjoittamisvaiheessa juuri tuohon raamatunkohtaan lipsahti pieni kirjoitusvirhe. Sana vielä jäi vahingossa pois sopimuksen luonnoksesta. Niinpä asia muuttui aika lailla toisenlaiseksi: Kun meillä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille Sitähän se meidän auttamisemme tosin useimmiten taitaa olla. Kannatamme mielellämme kaikkea hyvää ja olemme ehdottomasti köyhien avustamisen kannalla, mutta meillä ei nyt juuri ole aikaa siihen. Kyllä sitten autamme, kun meillä on aikaa. Luterilaisen etiikan lähtökohtana on kultainen sääntö, asettuminen toisen ihmisen asemaan: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tämä on laki ja profeetat. (Matt. 7:12). Asettuminen toisen ihmisen asemaan ei siis lähde siitä, että autamme, kun meillä on aikaa, vaan on autettava silloin, kun lähimmäinen apuamme tarvitsee. Lähimmäisen auttaminen lähtee
2 aina lähimmäisen tarpeesta. Siinä kristillisyytemme punnitaan ja usko joutuu koetukselle, paljon enemmän kuin siinä, mitä uskonnollisia käsityksiä pidät totena ja kuinka usein osallistut seurakunnan toimintaan. Paavalin kirjeessä galatalaisille tuo kehotus siis sisältää vielä - sanan. Se on osa vähän laajempaa kokonaisuutta, joka kuuluu näin: Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään. Kukin tutkikoon vain omia tekojaan. Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen. Jokaisen on kannettava oma kuormansa. Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää. Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin. Näiden kehotusten jälkeen Paavali alkaa lopettelemaan tuota dramaattista Galatalaiskirjettä. Tässä yhteydessä en ala tarkemmin selittämään tuon kirjeen dramaattisuutta, totean vain, että jokainen kirjeen alusta loppuun ajatuksella lukenut voi kyllä aistia sen jyrkkyyden ja kovan kielen, jota apostoli siinä käyttää. Voimme vain kuvitella, minkälaisen vastaanoton kirje on Galatian maakunnan seurakunnissa saanut. Kirjehän on kiertokirje useammalle seurakunnalle Galatian alueella. Paavali arvostelee siinä seurakuntia erittäin kovin sanoin siitä, että he ovat, kuunneltuaan joitakin toisia opettajia tai saarnaajia, kääntyneet tai ainakin harkinneet kääntymistä juutalaisuuteen ympärileikkausta myöten.
3 Hyvän tekeminen Galatalaiskirjeessä liittyy aivan olennaisesti yhteen Paavalin apostolintoimen harjoittamisen kanssa. Kirjeen alkupuolella Paavali nimittäin selittää Jumalalta saamaansa kutsua apostolin tehtävään ja niitä vaikeuksia, joita hän kohtasi Jerusalemin seurakunnan johtajien puolelta, näiden suhtauduttua epäluuloisesti sekä Paavalin toimintaan että hänen käsityksiinsä Jumalan laista ja oikeasta uskosta, joka ei perustu lakiin, vaan lupaukseen. Paavali teki Jerusalemissa seurakunnan johtajien kanssa sopimuksen, jonka mukaan hänen työtehtävänsä tulevat olemaan vieraiden kansojen parissa ja Jerusalemin seurakunnan apostolit keskittyvät juutalaisten parissa tehtävään työhön. Ainoana ehtona oli, että Paavali muistaa Jerusalemin seurakunnan köyhiä: Kun Jaakob, Keefas ja Johannes, joita pidettiin seurakunnan pylväinä, käsittivät, minkä tehtävän Jumala oli minulle armossaan antanut, he ojensivat minulle ja Barnabakselle kätensä yhteistyön merkiksi: meidän oli määrä mennä vieraiden kansojen, heidän taas juutalaisten keskuuteen. Heidän köyhiään meidän vain tuli muistaa, ja niin minä olen ahkerasti tehnytkin. (Gal. 2:9-10). Paavalin suuri työ oli kolehdin kerääminen niistä seurakunnista, joita hän oli perustanut ja joissa hän kierteli saarnaamassa, ja tuon kolehdin toimittaminen Jerusalemin seurakunnalle köyhien avustamiseen. Keräys oli hänelle kunniatehtävä. Eräänlainen yhteisvastuukeräys, voisi sanoa. Paavalin keräämä rahalahja Jerusalemin seurakunnan köyhille oli avustusta todelliseen köyhyyteen. Tiedämme, että vain vähän aikaisemmin tuolla seudulla oli ollut kova nälänhätä katovuosien takia. Jerusalemissa jaettiin avustuksena juutalaisuuteen kääntyneen Adiabenen kuningattaren Helenan lähettämää viljaa, mutta sitä jaettiin vain juutalaisille. Kun on avustuksesta ja siihen oikeutuksesta kyse, voitte kuvitella, että asia aiheutti myös monenlaista riitaa ja katkeruutta. Yksi kiistakysymys varmaankin oli, kuuluuko avustuksena jaettava vilja myös niille juutalaisille, jotka uskovat Jeesukseen. Vaikka he ovatkin juutalaisia ja siksi apuun oikeutettuja, on heidän joukossaan yhä enemmän muihin kansoihin kuuluvia ei-juutalaisia. Paavali itse saarnasi näitä rajaaitoja vastaan sanomalla, ettei sillä ole merkitystä, onko ihminen juutalainen vai ei-juutalainen, sillä Jumalan edessä me olemme
4 kaikki samanarvoisia ja samalla viivalla. Jos Jerusalemin nälkää näkevien joukossa on myös ei-juutalaisia, miten voidaan taata se, että juutalaisille annettu ruoka-apu kohdistuu vain juutalaisille? Paavalin ja apostolien tekemässä sopimuksessa lienee ollut tämäkin momentti mukana. Paavali kerätköön avustusta Jerusalemin seurakunnalle. Samalla avustus oli osoitus yhteydestä: Paavalin julistustyön tuloksena syntyneet yhteisöt uskovat Kristukseen ja kuuluvat siksi yhteen Jerusalemin seurakunnan Jeesukseen uskovien kanssa. Tähän viittaa myös tuo kuudennen luvun lause: meidän on tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin. Palataan vielä siihen vielä -sanaan. Paavalin tekstissä se pitää sisällään ajatuksen, että me nyt voimme tehdä hyvää, mutta jo hyvin pian tuota mahdollisuutta ei enää ole. Paavali odotti Jeesuksen paluuta ja maailmanaikojen käännekohtaa tapahtuvaksi hyvin pian, omana elinaikanaan. Siksi hänellä oli kiire viedä sanomaa Kristuksesta kaikkien kansojen keskuuteen ennen kuin Jeesus tulee takaisin. Tätä tarkoittaa, että meillä vielä on aikaa. Ehkä ei kuitenkaan kovin kauaa, sillä aika loppuu. Paavalin avustamistoiminnalla oli sananmukaisesti kiire kuin maailmanlopun edellä. Tämän päivän seurakuntatyössä on havaintojeni mukaan usein myös kova kiire. Ei kuitenkaan samasta syystä kuin Paavalilla. Harvassa ovat ne kristityt, jotka Paavalin tavoin odottavat Jeesuksen paluuta ihan minä hetkenä tahansa, aivan pian. Enemmän kiire seurakunnassa taitaa syntyä paljosta tekemisestä, liian monista haasteista, siitä ettei osata priorisoida työtehtäviä ja järjestellä työtä ihmiselle sopivaksi. Toisin sanoen taustalla on usein heikkoa johtamista ja ehkä vähän vääränlaista asennoitumistakin työhön sankarin viitan tai marttyyrin kruunun tavoittelua. Turhalla hosumisella työn jälki ei kuitenkaan parane. Toisenlaisen vivahteen tuo Paavalin kirjeen kohta kuitenkin saa, jos me tulkitsemme sitä tuosta edellä mainitusta luterilaisen etiikan lähtökohdasta käsin, asettumalla hätää kärsivän asemaan. On autettava silloin, kun lähimmäinen on avun tarpeessa. Vakavasti sairasta on tarpeellista käydä katsomassa, kun hän on vielä elossa.
5 Avun tarpeessa olevaa on autettava, ennen kuin on liian myöhäistä ja häntä ei enää ole tai apumme ei enää tavoita häntä. Varovasti kysyn, voisiko seurakuntatyön priorisoinnissa, ainakin diakonian kohdalla, lähteä hätää kärsivän ihmisen tilanteesta? Tiedän sangen hyvin, että tämän päivän seurakuntatyötä pitää johtaa ja suunnitella huolellisesti niin, että kaikki toiminta lähtee perustehtävästä. Yhteisistä linjauksista ja painopisteistä on pidettävä kiinni eikä sooloiluun ole varaa. Kaikkien työntekijöiden on suostuttava tekemään sitä työtä, mitä varten hänet on palkattu. Mutta jos seurakuntatyön strategisessa suunnittelussa on mallit haettu liikemaailmasta, julkisesta hallinnosta tai hyvän johtamisen ja ihmissuhdetaitojen oppaista, niin onko silloin vaarana, että hätää kärsivän lähimmäisen asemaan asettuminen unohtuu? Toivottavasti tämä pelkoni on väärä. Kultaisen säännön etiikka, lähimmäisen tarpeista nouseva toiminta, edellyttää sitä, että me tiedämme ja tunnemme ahdingossa elävän lähimmäisemme elämää ja otamme selvää hänen tarpeistaan. Siksi seurakuntatyössä on niin tärkeää aito kohtaaminen ja vuorovaikutus. Ilman kuuntelemista ei julistuksemmekaan osu kohdalleen. Ei siis riitä, että me päätämme keskenämme, ketkä ovat diakonia-avun kohteena olevia ja millä tavoin heitä autetaan. Meidän ja heidän täytyy ensin olla vuorovaikutuksessa keskenään niin, että heistä tulee osa meitä. Silloin seurakunnassa toteutuu toinen Paavalin sana, jossa hän puhuu uskovista Kristuksen ruumiina: Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. (1. Kor 12:26-27). Tämä näkökulma sisältyy myös yhteistyösopimukseemme Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Luterilainen usko yhdistää meitä toisiimme. Pyhällä maalla kristittyjen määrä on dramaattisesti laskenut muutamassa kymmenessä vuodessa 14 %:sta alle kahteen prosenttiin ja tuo kristittyjen määrä laskee yhä. Kristityt muuttavat pois alueelta. Vaikka siellä on heidän juurensa ja kotinsa, yhä useammat lähtevät, koska eivät jaksa uskoa tulevaisuuteen. Koulutukseen
6 pääsy on arabikristityille vaikeaa. Koko arabiväestön liikkumista on voimakkaasti rajoitettu. Aitoja ja muureja rakennetaan ihmisten välille. Uusia siirtokuntia maahan muuttaville juutalaisille rakennetaan arabikylien ja kaupunkien välittömään läheisyyteen, joskus jopa arabien omistamille maille. Joillakin maahanmuuttajilla on jo tullessaan vahvoja ennakkoluuloja alueen arabiväestöä kohtaan. Kiista viljelymaasta ja vedestä on jatkuvaa. Väkivalta ja sen mukanaan tuoma pelko on jokapäiväistä. Tällainen tilanne on suotuisaa maaperää myös radikaalille islamille, joka näkee juutalaiset vain vihollisina. Kuka haluaisi kasvattaa lapsensa tällaisessa ympäristössä? Kristittyjen määrän raju väheneminen on haitaksi myös alueen tasapainolle. Piispa Munib A. Younan sanoi, että kristittyjä alueella tarvitaan tasapainottamassa tilannetta. Niin kauan kuin siellä on kristittyjä, konfliktia ei voi pitää kahden uskonnon, juutalaisuuden ja islamin, välisenä konfliktina. Lähi-Idän konfliktissa ei ole kyse uskonnosta, sen ovat kaikki alueen merkittävimmät uskonnolliset johtajat tuoneet selvästi esille yhteisillä julkituloillaan ja rauhan vaatimuksillaan. Kyse on oikeudenmukaisuudesta, siitä samasta asiasta, josta apostoli Paavali puhuu paljon eli vanhurskaudesta. Jostain syystä tuota sanaa vanhurskaus ei ole suomeksi vielä käännetty ymmärrettävästi oikeudenmukaisuudeksi, mutta sitä se nimenomaan tarkoittaa. Rauhan edellytyksenä ei ole sama uskonto kaikille, vaan ihmisten yhdenvertainen ja oikeudenmukainen kohtelu, uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Jo pelkästään kristillisten kirkkojen läsnäolo on tärkeää. Kristittyjen kouluissa opetetaan rauhankasvatusta ja rinnakkain elämistä erilaisten katsomusten kanssa. Kristittyjen lasten lisäksi myös monet muslimit käyvät luterilaisen kirkon kouluja. Näin lapset oppivat pienestä pitäen tutustumaan toisiinsa ensin ihmisinä ja vasta sitten jonkun uskonnon edustajina. Ystävyyssuhteet muslimien ja kristittyjen lasten välillä alkavat leikeistä ja harrastuksista, koulutoveruudesta. Yhden tällaisen koulun rehtori sanoikin, että tämän koulun käyneet eivät taistele toisiaan vastaan eivätkä pidä toisia vihollisina.
7 Yhteistyösopimuksessamme tuo kun meillä vielä on aikaa viittaa siis siihen, että nyt on aika toimia, kun Pyhällä maalla vielä asuu kristittyjä. Juuri nyt he kaipaavat tukeamme. Ja aivan niin kuin Paavalin keräämässä kolehdissa Jerusalemin köyhille ei ollut kyse ainoastaan rahallisesta avusta, vaan tuo apu oli yhteyden ja tuen osoitus heille, joita usko yhdistää meihin, ei meidänkään tukemme Pyhän maan luterilaisille ole pelkästään taloudellista tukea, vaan molemmin puolista yhteydenpitoa, rukousta toistemme puolesta, vierailuja, lahjojen jakamista ja toisilta oppimista. Toivoisin, että meillä olisi vielä sen verran aikaa, että seurakunnan messussa muistaisimme yhteistyökirkkoamme, Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaista kirkkoa, sen jäseniä ja työntekijöitä. Kovin paljon tuo maininta ei messua pidennä, mutta sen merkitys on suuri. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin. Gal. 6:10.