Karl Sanfrid Hallberg E RA K 1 RJ E 1 TA KARJALASTA Suomentanut ja toimittanut Seppo Könönen

Seppo Könönen 2004 omakustanne 2. painos Piirrokset, ulkoasu, kuvankäsittely ja taitto: Eero Könönen eero.kononen@ekokam.inet.fi Painopaikka: Joensuun yliopiston paino 2004 ISBN 952-91-7468-3

Sisältö Saatteeksi l KIRJE Metsä- ja eräelämää Suomessa Kuolismaan saloilla Kansanmiesten eränkäynnistä Kärsivällisyys palkitaan Pahansisuinen haavakko II KIRJE Metsä- ja eräelämää venäläis-suomalaisella rajaseudulla Talvinen karhujahti Venäjän Karjalassa Joulu venäläiseen tapaan Karhun kanssa kilpasilla Erämies Osip 9 15 18 23 26 31 35 36 42 45 48 lli KIRJE Riistasta, eräelämästä ja metsästyksestä Pohjois-Karjalassa 53 Havaintoja Pohjois-Karjalan riistaeläimistä 53 Ukko-Feodorin ansamailla 65 IV KIRJE Metsästystä ja ammuntaa 71 Pakkasen armoilla 73 Peuravisiitti Ilomantsin kirkolla 78 Nuorajärven peurajahti 87 Lehmivaaran takaisilla saloilla 90 Joskus vain vaivat palkkana 95 V KIRJE Suomesta Karhumittelö Liusvaarassa Viranhoitoa ja metsästystä rajan takana Lupasalmen jättikontio Huomioita metsänhoidosta Venäjän Karjalassa Repolan peuramailla Peurojen perässä Tuulijärvellä Erämiehen elinkaari Pankkiherran kondie 97 99 104 109 112 113 123 129 133 7

.,.,..,.: t: tt,,. -

Saatteeksi Metsänhoitaja Karl Sanfrid Hallbergin kuolemasta vuonna 1898 on ehtinyt tähän päivään vierähtää satakuusi vuotta. Hän kuului oman aikansa merkittävimpiin suurriistan metsästäjiin ja erätarinoitten kirjoittajiin Pohjoismaissa. On korkea aika saada julkaistuksi hänen kynänsä jälki suomeksi, sillä nämä viimeinkin nyt yksiin kansiin kootut "metsästyshistoriat" ilmestyivät aikanaan ruotsiksi Tukholmassa ja Helsingissä. Kyseiset painotuotteet olivat Svenska Jägarförbundets Nya Tidskrift ja Sporten -lehti. Ensimmäiset tavoitetut kirjoitelmat ajoittuvat vuoteen 1879. Käytännön elämän kiireet näyttävät tyrehdyttäneen laajemman kirjallisen toiminnan seuraavan vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Suppeampia artikkeleita on kuitenkin ilmestynyt muun muassa Karjalatar -lehdessä Joensuussa tämänkin jälkeen. K.S. Hallbergin eräkuvausten keskipiste oli Möhkön rautaruukki Ilomantsissa. Hänen isänsä Carl Johan Hallberg tuli sinne isännöitsijäksi 1868, josta lähtien Möhkön "Pytinki" toimi K.S. H:n ja hänen metsästystovereidensa tukikohtana. Jahtiseurueisiin kuuluivat muun muassa Pielisjoen kanavoinoista vastannut insinöörikapteeni Berndt Höök, jonka toimeenpanemissa jahdeissa kaadettiin peräti 134 karhua sekä ruotsalainen kreivi Tage Tott ja hovijahtimestari L.J. Hallgren. Viimeksi mainittujen kanssa Hallberg lienee ystävystynyt opiskellessaan Tukholmassa metsänhoitajaksi. 9

Niinpä Ilomantsissa elettiin talvella 1881-82 "kreivin aikaa", josta Möhkön kasööri, K.S. H:n tuleva lanko Onni Tapenius kertoi Laatokka -lehdelle: Meidän ruotsalainen kreivimme To tt on varsin iloinen nuori mies, noin 30 vuoden vanha ja väsymätön metsästäjä; hän ei paljon välitä mukavuuksista. Kumminkaan hän ei vielä ole ollut pitemmillä suksiretkillä, kuin jonkun peninkulman päivässä, mutta jos hän yhtä uutterasti kuin tähän asti harjoittaisi suksilla ajamista, voipi hän ennen pitkää kestää pitemmätkin matkat...... Ensimmäinen naaras, joka ammuttiin, makasi yksin pesässään: kauan aikaa ahdistettiin sitä seipäillä, ja kun se vihdoin nousi mukavalta vuoteeltaan ja oli kokonaan jo tullut ulos asunnostaan, kaatui se kreivi To ttin luodin satuttamana. Tosin olisimme me muutkin voineet ampua, mutta oli päätetty, että tämä huvitus jätettäisiin To ttille. Hän olikin hyvin mielissään ja lähetti kohta kotimaallensa Skooneen sähkösanoman ensimmäisestä karhuntapostaan... Hallbergien sukutalon seinällä Enon Pielniemellä komeilivat suuret puhvelin sarvet, jotka kreivi oli tuonut lahjaksi. Ne samoin kuin K.S. H: n aseet ja viimeinen säilynyt karhuntalja paloivat kartanon tuhoutuessa 1947. Hallberg tuli osallistuneeksi 63 karhun kaatoon ja noin 30 peuraa sai passituksen paremmille jäkälämaille hänen petrakiväärinsä luodeista. Vanhimmat maininnat K.S. Hallbergin karhunkaatojen osalta löytyvät Ilomantsin kuntakokouksen pöytäkirjoista. Vuodelta 1880 voimme lukea seuraavaa: Kasääri Onni Tapeniukselle ja metsänhoitaja K.S. Hallbergille maksetaan tappurahaa kahdesta täysikasvuisesta karhusta. Vuoden 1882 joulukuulta: Lautakunnan esimies Kuosmanen toi esille todistuksen metsänhoitaja K.S. Hallbergin puolesta ja anoi sen mukaan 4 täyskasvuisesta karhusta ja 2 pojasta Hallbergille tappurahoja 680 mk, vaan kun ei ole luultavaa, että Hallberg on kaikki karhut tappanut ja sen päälle ei mitään todistusta ollut, suostuttiin ainoasti maksamaan 600 mk. Edelleen: Metsänhoitaja K.S. Hallbergin anomus saada palkintoa Haarasen kiertämästä pesästä saadusta karhun penikasta, jota hoidetaan nykyään elossa Möhkön tehtaalla ei makseta mitään ennen kuin sen tappaa ja tuopi nahkan merkittäväksi. Näin suuret kaatomäärät panivat siis kunnan isännät epäilemään 10

niiden todenperäisyyttä. Mutta tottahan ne olivat selittyen H:n silloisilla huippuaseilla ja -taidoilla. Nykylukijasta tuntuu ehkä jopa julmalta tällaisten karhumäärien surmaaminen. Asia on kuitenkin nähtävä ajallista taustaa vasten. Karhut, joiden ääretön tukialue, kuten nykyisinkin, sijaitsi Venäjän puolella, olivat todellinen riesa talonpoikien elannolle iskiessään tämän tästä karjan kimppuun, jota yleisesti vielä käytettiin metsälaitumilla. Eikä elikot olleet turvassa kotiaitauksissakaan. Vähäinen ei ollut myöskään petojen lahmaamien viljahalmeiden määrä. Siksipä onkin ymmärrettävää huomattavien tapporahojen maksu, jotka eivät tosin olleet K.S. Hallbergin kohdalla pääasia, vaan suurriistan metsästyksen aiheuttama voimainkoetus ja jännitys vetivät häntä Iukemattomille eräretkilleen. Metsäpeurakantojen romahdus 1800-luvun loppupuolella johtui suurelta osin talonpoikien ravinnon hankinnan siirtymisestä sukupuuton partaalle hävitetyistä hirvistä peuroihin. Kansanmiesten kaatomäärien rinnalla olivat aikanaan satunnaisten urheilumetsästäjien saaliit vain pieni, tosin jälkikäteen ajatellen valitettava lisäuhka kuihtuvalle peurakannalle. Kirjoituksissaan, jotka ovat puetut ruotsalaisille ja suomalaisille metsästystovereille lähetettyjen kirjeiden muotoon, Hallberg osoittautuu huumorintajuiseksi ja tarkaksi kronikoitsijaksi. Hän kuvaa usein päävastustajiaan karhuja inhimillisinä olentoina myötäeläen niiden kohtaloita ja ylistäen niiden viisautta. Myös tuon aikaisiin satojen asukkaisiin ja heidän tapoihinsa pääsemme tutustumaan hänen eloisissa selostuksissaan. Hallberg on jopa pedanttinen kuvatessaan muun muassa metsästäjän varustuksia tai kotimaakunnan riistakantoja, mutta kaiken kaikkiaan arvostamme varmaan samalla näissä tuolle ajalle tyypillisissä, metsästysromantiikan sävyttämissä luontokuvissa ainutkertaista menneen ajan dokumentointia. Tämä koskee etenkin peuran metsästystä, josta maamme eräkirjallisuudessa ei löytyne vastaavaa ensikäden tietoa - lukuun ottamatta 1936 julkaistussa "Suurmetsästäjiä ja suurriistaa "-kirjassa (toim. M. Kivilinna) ollutta katkelmaa K.S. Hallbergin kirjoitelmasta. Perheystävä, metsänhoitaja Ragnar Reinius, josta oli tullut Hallbergin työn jatkaja Egerton Hubbard & Co:n metsäpäällikkönä valittaa kuitenkin muistosanoissaan Tidskrift för Jägare och Fiskare -julkaisussa päästyään välittömästi edeltäjänsä kuoleman jälkeen läpikäymään tämän papereita: 11

... että poismennyt metsänhoitaja K.S. Hallberg ei ollut pitänyt säännöllistä päiväkirjaa metsästyksistään, vaan ne avustukset, jotka hän toimitti niin Suomessa, kuin Ruotsissakin julkaistuihin vuosikirjoihin olivat vain jälkikäteen muistista merkittyjä jahtikuvauksia... Tämä on toki suuri onnettomuus, sillä harvat ovat ne henkilöt maassamme, jotka suuremmalla antaumuksella ja menestyksellä ovat omistautuneet metsästysurheilulle... Käännöstä laadittaessa on pyritty selkeyttämään pitkähköjä tekstijaksoja sopivin väliotsikoin. Samassa tarkoituksessa on myös jätetty pois muutamia epäolennaisia katkelmia. Suomennoksen yhteydessä on rajakarjalaisten puheenvuorot esitetty alkuperäismurteella ja muutoinkin käytetty asiaan kuuluvaa arkisanastoa. Asioita selventävät kääntäjän lisäykset ovat merkityt hakasulkumerkein. Muutama ohje Karjalan kielen ääntämisestä: Z tarkoittaa soinnillista s -äännettä ja s suhuässää. Heittomerkki konsonanttien yhteydessä osoittaa ns. liudennusta (hiukan j:n mukanaoloa). Koska K.S. H:n teksteistä ei ole löytynyt ainoatakaan kuvausta karhunpeijaisista, on tämän koosteen loppuun liitetty hänen keskimmäisen poikansa, pankinjohtaja Raino Hallbergin- armoitetun jutunkertojan- kuvaus sellaisista vuodelta 1923 sekä jokunen hänen kertomansa rajakarjalaisiin karhunkiertäjiin liittyvä kasku. Kiitän Suomen Metsästysmuseota edellä mainittujen julkaisujen tallentamisesta. Maisteri Matti Jeskasta kiitän opastuksesta Raja Karjalan kielen satoihin. Käännöstyötä on taloudellisesti tukenut Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, josta parhaimmat kiitokset. Toivotan lukijoille antoisia eräretkiä Karjalan saloilla isoisäni kynän johdattamana. Joensuussa 1. pnä toukokuuta 2004 Seppo Könönen 12

Metsänhoitaja K.S. Hallberg. hänen veljensä kometti Aimo H. ja karhukoira '"Piski'" Ilomantsin Möhkössä 1883. Aseet: Remington -lukkoinen Husqvama -luodikko ja Winchester -vipulukkoluodikko. 13

JÄGARFÖRBUNDETS NYA TIDSKRIFT.. Adertonde Årgången. 1880. STOCKHOLM, 1880. 14

1< 1 RJ E Metsä- ja eräelämää Suomessa Kirje Ruotsin metsästystovereille metsästäjäitä Pohjois- Karjalasta (Svenska Jägarförbundets Nya Tidskrift 18. årg. 1880) Vaikka Suomen ja pohjoisen Ruotsin luonto muistuttaa monella tavoin toisiaan, on niissä toki vissejä eroavaisuuksiakin, jotka metsissä runsaammin liikuskeleva helposti huomaa. Suomalaisessa maisemassa pistää silmään paikoin paljaat, osaksi nuorta lehtimetsää kasvavat mäet, jotka ovat jäänteitä kaskiviljelyn aiheuttamista metsän hävitystoimista. Sellaisia ei juurikaan tavata Ruotsissa, jossa näiden sijaan on laajoja ja asumauomia havumetsiä. Täkäläiset metsämaat sisältävät suuria vastakohtia: Toisaalla näemme seutuja, jotka pahasti pistävät ammattimiehen silmään -ne ovat metsänraiskaajien täydellisen ymmärtämättömyyden aiheuttamia arpia luonnossa. Välistä taas kohtaamme suuriakin salomaita, jotka ovat saaneet olla rauhassa kirveen iskuilta -juuri nämä ovat niitä alueita, joilla parhaiten tavataan ihmisten läheisyyttä ja hävitystoimia karttavaa suurriistaa. Ei ole kovin helppoa määritellä, mistä löytyvät Suomen antoisimmat metsästysseudut Onkin pohdittava sitä, mistä riistasta kukin seutu on tunnetuin. 15

Jos tarkastelun kohteena ovat karhu, villipeura tai kanalinnut, osoittautuu Pohjois-Karjala epäilemättä Suomen parhaaksi metsästysalueeksi. Lisäksi näiltä kolkilta rohkenen asettaa riistarikkaimpina seutuina etusijalle Ilomantsin, Suojärven ja Suistamon pitäjät runsaine valtionmetsineen. Koska suurin osa isännöimistäni ja tehdasyhtiö N.L. Arppen perillisten omistamista metsäaloista - käsittäen pinta-alaltaan 150 000 tynnyrin alaa [75 000 ha]- sijaitsee Ilomantsissa, on minulle näin uskottu valtaosa seudun jahtimaista. Ilomantsin pitäjän kaikki itäosat ovat rajaseutuja Venäjän villejä ja riistarikkaita erämaita vasten. Tästä seuraa, sivumennen sanottuna, että metsästysretket ulottuvat usein kauaskin rajan taakse. Seudut ovat erittäin harvaan asuttuja, niin että yksinäisten talojen välille saattaa kertyä jopa pari peninkulmaa. Usein joutuukin metsästäjä matkoillaan yöpymään taivasalla, mikä useimmiten onnistuu vallan hyvin - kunhan leirituli vain rakennetaan sillä lailla, kuin tottuneilla satojen asukkailla on tapana. Se käy seuraavasti: Kuiva kelo kaadetaan ja katkaistaan kahdeksi 6-7 jalan tukiksi, jotka molemmat vestetään yhdeltä sivultaan suoraksi - mutta jättäen niin rosoiseksi kuin mahdollista. Sen jälkeen ne asetetaan päällekkäin tukien kahdella parilla koivukiiloja. Lopuksi vastakkaiset, kierresyiset pöllit sytytetään syntyneeseen rakoon tungettujen lastujen avulla. Tuli tehdään useimmiten kallioseinämän, suuren kiven tai vastaavan suojan eteen, jotta liekit nousisivat ylös ja toisekseen lämpösäteet heijastuisivat takaisin. Ajan niin salliessa laaditaan sopivalle, noin kahdentoista jalan etäisyydelle kaksi kuvatunlaista valkeaa eli "nuotiota" - niin kuin niitä kutsutaan suomeksi. Kylminä syksy- ja talviöinä tuntee tottumaton aluksi olonsa tällaisessa leirissä kolakaksi, mutta jo muutaman yön jälkeen nukutaan kuin herrassängyssä konsanaan. Pitemmillä metsästysretkillä suurimman vaikeuden - varsinkin jos vaellus suuntautuu Venäjän puolelle - tuottaa ruokatarvikkeiden ja varusteiden kuljetus, sillä onhan metsästäjällä jo pelkissä ampumavälineissään tarpeeksi kantamista. Tapana onkin ottaa avuksi kansanmies, joka on tottunut kantaja ja joka yleensä saadaan mukaan kohtuullisella päiväpalkalla. Raja-asukkaat ovat ylimalkaan kelvollisia värvättäviä tarvitsematta epäillä heidän kestävyyttään. Seikka ei koske vain miehiä, vaan myös naisia ja keskenkasvuisia nuoria, sillä väsymättä he kantavat peninkul- 16

makaupalla raskaita ja kookkaitakin taakkoja. Usein osoittautuu kansanihmisten kantokyky lähes uskomattomaksi, mutta se selittyy sillä, että näillä luonnonlapsilla ei kesäaikaan ole muuta kuljetuskeinoa, kuin oma selkänsä - tai parhaassa tapauksessa hevosen selkä - heidän kulkiessaan pitkospuupolkujaan torpaita toiselle. Karuilla rajaseuduilla kulku-urat ovat yleensä mahdottomia yksinkertaisimmillekin kärripeleille. Keväisin ja syksyisin, kun tulvavesi peittää loputtomat suot ja rämeet, seisahtuu kaikki yhdysliikenne, eikä hanhenmarssi edes tavanomaisia reittejä myöten onnistu. Tällaisen pariviikkoisen rospuuton aikaan eivät lähimmätkään naapurit tapaa toisiansa. Toisin on laita talvipakkasten alkaessa, kun kosteikot jäätyvät ja ohut lumikerros peittää maan. Silloin päästään rekipelissä kaikkialle ja mitä vilkkain kanssakäyminen viriää. Näin ei kuitenkaan käy joka vuosi. Siitä pitää huolen lumimäärän suuri vaihtelu.,, ' ' /' tf! ' ; ' ' 17

Menneenä vuonna oli meillä heti marraskuun alussa onni iloita Kuolismaan saloilla mitä mainioimmasta syyskelistä. Samalla koitti metsästäjäl Iekin suotuisa aika suoriutua jahti paikoille. Päätinkin käyttää hyväkseni koittanutta mahdollisuutta. Siispä varustauduin marraskuun puolivälissä pitkähkölle metsästysretkelle itään pyytäen mukaani erään metsänvartijoistani. Tavoitteenamme olivat "autuaalliset jahtimaat". Matkasimme 2,5 peninkulmaa Möhkön tehtaalta Kuolismaan kylään. Se sijaitsi puolessa välissä vaellustamme varsinaisten jahtitoimiemme lähtöpisteeksi valitsemaliemme kruununmetsänvartijan torpalle. Kylässä meitä kestittiin ystävällisesti aina seuraavaan puoleen päivään, jonka jälkeen tuntui arveliuttavalta hetimiten jatkaa matkaa, sillä kovin aikaisin laskeutuu salolle syksyinen hämärä. Kun vielä täältä eteenpäin ei löytynyt minkäänlaista polkua saatikka tietä tavoitellulle asumukselle, vaan kulkureitti kävi läpi tiheiden metsien, oli apuna vain hyvä suuntavaisto. Kuitenkin koska sää oli mainio ja kun saimme vielä edellä kuvatun kaltaisen, vahvan satojen miehen tavaroidemme kantajaksi - voitti houkutus jatkaa matkaa. Ensin tuli suunnistaa eräälle peninkulman päässä sijaitsevalle järvelle. Ripeä marssi vei meitä yli harjanteiden ja kallioiden, soiden ja rämeikköjen. Niinpä jo kahden tunnin kuluttua olimme järvellä. Iloisina siitä, että ilman vastoinkäymisiä olimme löytäneet tähän välitavoitteeseemme päätimme viipymättä jatkaa vaellusta. Tarkoitus oli näet ehtiä sopivasti ennen yön tuloa runsaan puolen peninkulman päässä, erään toisen järven rannalla sijaitsevalle kalastajakatokselle. - Matka arvioitiin tietenkin summittaisesti. Ensimmäinen vesieste oli sekä jään että lumen peitossa, ja jääkansi vielä niin heikko, että askeltamisessa piti noudattaa erityistä varovaisuutta. Jokaisella oli turvanaan pitkä saiko, ja kantaja veti lastiaan kirveellä muotoillun laudan pätkän päällä. Jää huokaili ja natisi, mutta ylitys onnistui ja vaelluksemme jatkui onnellisesti kovia maita myöten. Aluksi olimme samaa mieltä kuljettavasta reitistä, mutta pian me kaikki kolme osoittelimme sormillamme eri suuntiin. Kukin katsoi tietenkin olevansa oikeassa. Siispä suunnistimme omille tahoillemme säilyttäen aluksi ääniyhteyden. Mutta kohta venyivät välimatkat niin pitkiksi, ettemme enää kuulleet toisiamme. 18

Hapuillessani yksin eteenpäin oli pimeys jo laskeutunut salolle. Panin kuitenkin merkille hämärän vaaran muodon edessäni, jota kohti nyt otin suunnan kuullakseni kenties sieltä käsin toverieni huutoja. Kipuaminen ylös ei ollut suinkaan helppoa, sillä sain yhtenään tuskailla tiheikköisten jyrkänteiden vastarintaa. Kun sitten lopulta pääsin vaaran laelle ja huhuilin kaikin voimin, oli vastauksena ainoastaan honkien hiljainen humina. Tilanne ei ollut juurikaan suopea, varsinkin kun vatsa surkeasti muistutti olemassaolostaan eväspussin matkatessa aivan muualla. Istahdin, pistin tupakaksi ja ajattelin. Tuloksena oli: en tiennyt minne lähteä- olin täysin eksyksissä! Näinkin voi joskus käydä, mutta kadottaa nyt suunta näissä erämaissa myöhäissyksyn illan yllätettyä, on yksinkertaisesti ikävää - varsinkin jos taskussa ei ole leivän murustakaan. Sillä hetkellä vannoin, että en pitemmillä retkillä enää koskaan eroaisi evässäkin kantajasta. - Kaiken kukkuraksi olin unohtanut kompassini kotiin. Niine hyvineni kuitenkin jatkoin taas yksinäistä vaellustaru siihen suuntaan, josta luulin järven löytyvän. Mutta kun puoli tuntia marssittuanikaan en sitä vielä löytänyt, oli minun ryhdyttävä suunnittelemaan yöleiriä: Surkea siitä tulisi tosiaan - mitäpä muutakaan ilman kirvestä. Parahiksi kuului huuto, joka tuli juuri siitä suunnasta, jossa aavistelin järven sijaitsevan. iloiten ihmisäänestä autiolla saiolla riensin matkaan. Pimeyden ja karun maiseman saattelemana pelkäsin koko ajan harhautuvani. Lopulta saavuin rannalle. Järveltä kantautui korviini vuolas suomalainen sadattelu. Kiirehtiessäni pitkin rantaa kohti kiroilijaa pohdin mikä saattoi saada aikaan moisen vihanpurkauksen, jonka lähteeksi metsänvartijani pian osoittautui: Mies oli tippunut jäihin ja räpiköi nyt avannossa epätoivoisesti manaillen veden kylmyyttä. Ei ollut aikaa pitempiin siunailuihin. Ensiavuksi saivat kelvata käteen sattuneet kaksi pahaista leppäriukua ja tahojuurinen koivunvesa, joita perässäni laahaten ja luottaen syysjään sitkeyteen juoksin kohti onnettomuuspaikkaa. Lähelle päästyäni paneuduin mahatieni riukujen päälle ja ojensin koivukarahkaa kohti metsänvartijaa. Mitään välitöntä hengenvaaraa ei ollut, sillä jalat näyttivät ylettyvän pohjaan. Jokaisella nousuyrityksellä jäänreuna kuitenkin petti, joten pelastettavan asema oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Yhteisin ponnistuksin nousi mies lopulta vedestä ja joutuin olimme kovalla maalla, jossa ensimmäiset toimemme oli pilkkoa tervaskanto 19

ja sytyttää soihtu, jonka valossa pystytimme nuotion. Kohta loistikin pimeässä syysillassa oivallinen metsäpraasu, jonka äärelle kaikessa sovussa märät vaatteet ripustettiin- minun tietenkin tuntiessa velvollisuudekseni lainata kaikki mahdolliset vaatekappaleet kastuneelle. Siinä touhutessamme ilmeni, että juuri ennen hyisen kylpynsä saamista oli metsänvartija kuullut ruokakuskimme huhuilleen vastarannalla. Huusimme aikamme, minkä keuhkomme sallivat - ja iloksemme mies vastasikin. Lopulta hän ilmestyi nuotionemme yrittäen lieventää sukkelalla huumorinaan eksymistään hongikon kätköihin. Kantajaukon hajallaan roikkuvat vaatteet ja naarmujen peittämät kasvot tekivät kaiken tenttaamisen täysin tarpeettomaksi, joten pitemmittä puheitta ahnaina avasimme ruokasäkin. Hiljalleen saavutimme hyvinvoinnintilan ja sen myötä myös reippaan mielen niin, että saatoimme tarkastella humoristiselta kannalta päivän seikkailuja. Toverini panivat tässä parastaan, sillä rahvaalla - vaikka onkin maineeltaan juroa - on täällä terävä ja ovela kieli. Rakensimme leirin niin hyvin kun vain taidoimme, mutta toki yöstä tuli kaikesta huolimatta viluinen- olihan pakkasta alun toistakymmentä astetta. Yön kuluessa keitimme ja ryystimme teetä erinäisiä kertoja. Heti päivän valjetessa jätimme kenttälepopaikkamme ja ylitimme järven seuraillen railoja, joiden läpi vesi oli pursunut, sillä niiden kohdalla jää oli kantavinta. Onnellisesti näin selvisimmekin vastarannalle. Selvitettyämme vielä tulvivan Koidan ei meillä pitänyt olla enää edessämme muita suuria vesistöjä. Jäljellä oli kuitenkin neljä pienempää jokea, jotka toki saattaisivat vaikeuttaa matkantekoamme. Virroista ensimmäinen, Vuottojoki, oli rajuvuoksinen, eikä ollut saanut vielä jääpeitettä, joten oli ripeästi rakennettava lautta taituroidaksemme sen avulla pareittain toiselle rannalle. - Se ei suinkaan tapahtunut laulellen, eikä ilman melkoista sortumista alavirtaan. Pikkupurot olivat siinä määrin jäätyneitä, että saatoimme ylittää ne jalkapelissä, mutta seuraava vaativampi vesieste oli vetäytynyt jäähän vain reunoiltaan ja keskellä sitä ajelehti irtonaisia jäälauttoja. Tällä joella huomioni kiinnitti merkillinen piipittävä ääni. Se osoittautui ankaran talven armoille joutuneen, jostakin muuttoparvesta jälkeenjääneen vesilinnun vaikeroinniksi. Mielelläni olisin auttanut onnetonta, mutta vakuututtuani siitä, että sitä tulisi kohtaamaan hidas kuolema, arnmuin armonlaukauksen. Linnun onkiminen rannalle tuotti erinäisiä vaikeuksia, mutta saatuani sen käsiini, tunnistin sen täällä läpimuuttavaksi lajiksi; pilkkasii- 20

veksi (Fuligula nigra) [Melanitta.fusca]. [Kirjoittaja voi myös tarkoittaa mustalintua, jonka nykyinen tieteellinen nimi on Melanitta nigra- johon kerrottu ääntelykin viittaisi.] Sillä aikaa, kun minä touhusin pakkasen vangiksi jääneen linnun kanssa, olivat kumppanini ehättäneet kaataa joen yli kelohongan, joka sai nyt ystävällisesti toimia siltanamme. - Mutta vaivalloisesti sujui ylitys, sillä kelon latvus oli sekä käkkyräinen, että epäluotettava. Mutta onnistuihan se lopulta, ja sukkien vaihdon jälkeen tunsimme kaikki pelastuneemme matkan keskeytymisen aiheuttamaita mielipahan tunteelta. Kolmas varsinainen joki teetti meille eniten töitä, sillä se oli osaksi umpijäässä, osaksi sohjoinen. Sen rannalta toiselle johti kumoon kaadetuista männyistä laadittu, jo lahonnut oiuspuu. Monien tuumaitujen jälkeen tulimmekin siihen tulokseen, että laatisimme taas yksinkertaisen lautan: Kantajamme katkaisi kirveellään lähimmästä metsästä kolme tukevaa tukkia, jotka vedettiin miehissä rantaan. Kun vielä metsänvartija oli hakannut joitakin rankoja sauvoimiksi, asettauduimme kukin henkilökohtaiselle puullemme ja niin taituroimme yli joen. Se oli tietenkin alkukantaisin matkustustapa, jonka kuvitella saattaa -josko ylipäänsä sellainen koskaan eteen sattuukaan. Olimme päivän aikana tavanneet useita peuran jälkiä. Tosin ne kaikki olivat liian vanhoja seurattaviksi. Viimeisen joen ylityksen jälkeen löysimme kuitenkin yhdet aivan tuoreet sorkan painaumat. -Se saikin eloa meihin, ja hetkessä laadittu metsästyssuunnitelma pantiin heti täytäntöön: Koska paikalta ei ollut enempää kuin puoli peninkulmaa, eli 5 venäjän virstaa [V. v. = 106 7 m] metsänvartijan torpalle, sai kantajamme jatkaa sinne sillä aikaa, kun minä ja apumieheni läksimme peurojen perään. 21

Jäljet johtivat suon yli kankaalle, jossa eläimet olivat siellä täällä kuopineet lunta päästäkseen käsiksi tavanomaiseen ravintoonsa, poronjäkälään. Tuoreiden jälkien erottaminen vanhoista ei ole niinkään helppoa, vaan se vaatii kokemusta: Jos jäljet näyttävät pakkasella jäähileisiltä, voidaan ne todeta muutamia tunteja sitten kuljetuiksi. Tottunut peuranmetsästäjä voikin näin erottaa verekset hieman vanhemmista, ja nämä taas päivän vanhoista jäljistä. Tällä kertaa päättelimme peurojen oleilevan melko lähellä, joten saattaisimme piankin saavuttaa eläimet. Kuitenkin otaksuin sen olevan kaikkea muuta kuin helppoa, sillä meno kyynärän syvässä, tiiviissä lumessa aiheuttaisi rahinaa, jonka peurat voisivat tarkalla kuulollaan huomata. Välttääksemme paljastumisen meidän täytyisi saada hiipiessämme apua myrskystä tai puhureista. llma oli kuitenkin nyt täysin tyven, joten luonnon voimista ei tällä kertaa ollut hyötyä. -Oli kuitenkin selvää, että yritys tehtäisiin. Jatkoimme siis "indianfile", eli perätysten,jäljessä tulevan polkiessa edessä kulkevan askeliin. Mutta kun huomasin, että peurat saattaisivat olla ampumaetäisyydellä, astahdin jäljiltä hieman sivuun nähdäkseni paremmin suolle - huomioimatta metsänvartijan vartalon kiertymistä vasemmalle ja selviä merkkejä saada minut seisahtumaan. Samassa kuulin kohahduksen ja jyskeen. Näin vain harmaan nauhan, joka hetken kuluttua katosi. - Peurat siinä häipyivät tiehensä! Tajusin rynnänneeni epäviisaasti esiin ymmärtämättä, että peurat olivatkin aivan edessämme. Pakenijoiden seuraaminen välittömästi tuntui mahdottomalta, joten komensin ensin kumppanini kiertämään suota ehättääkseen niitä vastaan. Heti tämän jälkeen itse jatkoin jäljitystä, jonka seurauksena yksi peuroista, vartiahäräksi otaksumani, oli kääntynyt hetkeksi kuulostelemaan ja pötältänyt sitten tovereidensa perään. Seuraavaksi huomasin lauman kääntyvän oikealle-eli tässä tapauksessa etelään -mitä ilmeisimmin samanaikaisesti suon pohjoislaidalle ilmestyneen apurini säikäyttämänä. Saavuttaessani metsänvartijan tiedusteli tämä oitis, olinko havainnut karhun jäljet. Kieltävän vastaukseni kuultuaan johdatti hän minut aivan vereksille jäljille, jotka johtivat suoraan siihen suuntaan, johon olin aikonut tehdä kierroksen peurojen perään. -Jos siis tekisin koukkauksen länteen, etelään ja itään näkemättä ulostulojälkiä, olisi selvää, että karhu makaisi kierroksessa, jonka vasemmalta kaartavan metsänvartijan ja minun kulkureittini yhdistyessään sulkisivat. 22

Aluksi seurasimme karhun jälkiä pienelle lammelle. Sen keskellä "vanha herra" oli viihdyttänyt itseään pienellä soolotanssilla tehden erilaisia koukeroita pyrkien näin lajille ominaiseen tapaan häivyttämään jälkensä ennen makuulle menoaan. Oli ilmeistä, että nalle löytyisi rimmen lähettyviltä, joten luottaen tähän havaintoon saatoimme nyt lähteä kohti valittua majapaikkaa. Kansanmiesten eränkäynnistä 0 hirnennen muutama sana kyseisestä kruununmetsänvartijan torpasta. Kysymyksessä ovat, niin kuin voi hyvin kuvitella, jotensakin yksinkertaiset rakennelmat, jotka on tavallisesti joku kansan kirvesmies ristisalvoksin pystyttänyt: Päärakennus koostuu yksinkertaisesta tuvasta ja pikkuruisesta kammarista, joka on tarkoitettu metsänhoitajalle tarkastusmatkoillaan käytettäväksi. Samoin on kyhätty karjahuone oheisine vajoineen tanhuan toiseen laitaan. Lisäksi löytyy lähettyviltä vielä sisäänlämpiäväksi kutsuttu sauna. Kruununmetsänvartija näillä seuduilla - toisin kuin maan keski- ja eteläosissa -on rutiköyhä. Ja ihmekös tuo, sillä hänen vuosiansionsa ovat vain satamarkkanen ynnä tynnyri ruista. Torpan äärellä olevat pienet kiviset peltotilkut ovat tietenkin vapaasti viljeltävissä, mutta niistä heruu-herra paratkoon! -kovin niukalti satoa. Vaikka metsästys onkin metsänvartijalle tärkeä lisäelinkeino, ovat hänen mahdollisuutensa sen avulla tyydyttää välttämättömiä elämäntarpeitaan kovin puutteelliset, sillä vain yksi kymmenestä metsänvartijasta omistaa kiväärin, ja sekin on usein vanha, hengenvaarallinen piilukko. Jonkun kerran hän saattaa ampua musketillaan paikallaan olevan oravan, mutta useimmiten pyssy roikkuu käyttämättömänä tuvan seinällä. S aavuttuamme torpahe tapasimme vanhan peuranpyytäjä Kettusen, joka oli kaatanut yhteensä 120 villipeuraa. Tämä innokas metsästäjä kiinnosti minua monella tapaa, niinpä me aloitimmekin vilkkaan keskustelun siemaillen totikupeistamme lämpöisiä. Juttutuokion tuloksena syntyi päätös lähteä yhdessä jahtiin. 23

... ;! : ;. Jlil r j i-& 24

ässä yhteydessä haluan lausua muutamia sanoja kansanmiesten Tmetsästyksestä näillä saloseuduilla. Täällä voidaan tavata kolmentyyppisiä metsästäjiä: ansamiehiä, salametsästäjiä sekä oravanpyytäjiä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat käyttävät harvoin pyssyä, mutta virittelevät rihmasiaan sitäkin ahkerammin. Pyyntimies asettaa syksyn mittaan 500-2000 ansaa ja saaliinsa hän myy kerran vuodessa tapaamalleen linnunostajalle. Joukosta löytyy myös ammuttuja lintuja, mutta enin osa on rihmasilla pyydettyjä. Ne, joita kutsun salametsästäjiksi, muodostavat onneksi mitättömän määrän jahtimiesten joukossa. Yleensä sellaiset tekeytyvät linnustajiksi, vaikka harrastavatkin peurajahtia. He esittelevät mielellään metso- ja teerikantamuksiaan pimittääkseen todellisen saaliinsa. Onneksi tällaiset epärehelliset salakytät nyttemmin - mikä mielihyvällä merkille pantakoon - useimmiten joutuvat pidätetyiksi. Oravanpyytäjät ovat taas ukkoja, jotka kuljeksivat saloilla piipunnysä suupielessään, viikkomuona selässään, kirves vyöllään, piilukko käsivarsillaan - ja ehta sekarotuinen kippurahäntä piski seuranaan. Silloin tällöin saavat he oksanhankaan muskettiaan tukien oravan ammutuksi. Jos sattuu, että se tarttuu petäjän latvukseen, annetaan puun tehdä tuttavuutta kirveen kanssa - ja niin kaatuu yhden oravan vuoksi suurikin honka. Jos tällainen jahtimies pudottaa 12 oravaa päivässä, voidaan metsästystä pitää oivallisesti onnistuneena. Kun täällä maksetaan 20-25 penniä oravannahasta, on mies näin saanut hyvän päiväpalkan. Kuitenkin tavallisesti jäävät saaliit 5-6 otukseen. Kansanmiesten ampuma-aseet ovat koko lailla alkeellisia. Pääasiassa eletään täällä vielä kehitysvaihetta, jossa piilukot vallitsevat. Kuitenkin ollaan vähitellen siirtymässä nallilukkokivääreihin. Viimeksi mainitut ovat tosin enimmäkseen syvästi halveksittuja, sillä kun ne pakkasessa kerran klikkaavat - ne klikkaavatkin perusteellisesti. Piilukko samassa tilanteessa käyttäytyy, ainakin salojen asukkaiden mielestä, huomattavasti luotettavammin. Ainoat talonpoikaismetsästäjien tuntemat koirarodut ovat: karhu-, peura-, orava- ja lintukoira eli haukkuja... sylikoiria unohtamatta. Sensijaan kanakoirasta ja sen käytöstä ei rahvaalla ole harmainta aavistusta. - Kerrankin ollessani pitkällä metsävaelluksella sattui mukaani pitkäkarvainen englantilainen lintukoirani [englanninsetteri]. Tavatessani talonpoikia sain moninaisia kertoja vastailla kysymykseen: - Tokko tuo ies oravoo haukkuup? un siis kansanmiesten metsästysvalmius ja -varustus näillä saloilla Kon sanoakseni pysähtyneisyyden tilassa, ja kun metsästysintokaan 25

ei täällä ole järin suuri, on todettava, että vain harvoja voidaan kutsua kestävyytensä, tarmokkuutensa sekä innokkuutensa puolesta todellisiksi metsästäjiksi. - Sellaiset uroot lyöttäytyvät usein yhteen viipyäkseen viikkokausia erämaissa. Yötäpäivää hellittämättä saattavat he suksineen seurata yhdyttämiään eläimiä, kunnes ovat onnistuneet ne kaatamaan: Vahvin ja paras hiihtäjä menee edessä ja kantaa asetta, toiseksi riskein seuraa tyhjin käsin adjutanttina ja kolmas pitää perää kantaen evässäkkiä. Kun he siten kohtaavat vaikkapa ilveksen jäljet, ponnistaa ensimmäinen tavoittamaan eläintä. Hien valuessa virtanaan kovassa takaa-ajossa hän heittelee yltään yhden vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes lopulta vain paita ja housut sekä jalkineet ovat jäljellä. Seuraava hiihtäjä kerää talteen menouralle jääneet varusteet. Samalla tavalla ajetaan myös peuraa ja näätää, mutta aniharvoin ahmaa. Kärsivällisyys palkitaan Mutta on aika palata jahtikertomukseeni. Seuraavan päivän sarastaessa ja kevyen aamiaisen syötyämme kiirehdimme taas etsimään peuroja. Löysimmekin eräältä laajalta suolta aivan tuoreet jäljet. Nevan eteläreunalla oli suuri suosaareke, jossa päättelimme peurojen oleilevan. Seurasimme jälkiä, jotka aluksi suuressa kaaressa menivät mainitun saarekkeen ohi jatkuen sitten kuusikon läpi toiselle aavalle suolle, joka rajoittui Koitajokeen. Siellä olivat peurat, avoimen virran pakottamina, päättäneet kääntyä takaisin. Päästäksemme tuulen alapuolelle oli meidän aluksi pakko hiipiä pitkin suon reunaa. Jatko lähestyminen tuli suorittaa varoen ja huolehtien samalla, että perässä tuleva polki tarkkaan edellä kulkevan jalanjälkiin. Hiipiminen kävi melkoisesta voimistelusta, sillä vääntelimme notkeasti vartaloitamme ja niskojamme tähytäksemme parhaamme mukaan ympäristöä. Muutamat voimakkaat vastatuulenpuuskat toivotettiin tervetulleiksi ja vahvistivat uskoamme onnekkaasta perille pääsystä. Kun näin innokkaasti edetään, tuntuu helposti siltä, että kaikkialla näkyy etsittäviä. - Niin kävi myös meille: Jokainen tumma läikkä näytti erehdyttävästi peuran hahmolta, ja jokainen karahka muistutti epäilyttävästi sarvikruunua. 26

Luulimme jo löytäneemme lauman, kun kuulimme läjähdyksen- kuin kahta keppiä olisi lyöty vastakkain. Tämä ääni tulee peuran sarvesta, jota tiheässä metsässä kelotaan vasten puun runkoa. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Mutta yhtäkään peuraa ei ilmestynyt näkösälle. - Missä hitossa ne ovat? - Tuossa..., tuossa! Mutta ei -taaskin vain suokivi tai tuulenkaataman juurakko. Siispä jälleen hitaassa tempossa hiipien eteenpäin. Kun olimme puurtaneet läpi koko tiheikön, olimme kaikki kuin päähän lyötyjä- sillä niin äkkiä ilmaantuivat peurat eteemme - ja kuin yhdestä komennosta löimme kaikki maihin. Silmieni eteen avautui nyt uskomattoman kaunis taulu! Tuntui kuin kaikki tappamisaikeet olisivat haihtuneet metsästysinnostani muutamaksi silmänräpäykseksi: Edessäni levittäytyi avoin suo, jonka lumipeitteellä samoin kuin puissa auringon säteet loistivat - kuin säihkyvät timantit, ja mäntyjen mahtavassa holvistossa käyskentelivät ylväinä komeasarviset peurat... Mikä ihana ilmestys raikkaassa, pohjoisessa luonnossa! Sillä välin oli sivummalle heittäytynyt metsänvartija havainnut tilanteeoja makasi hanat vireessä valmiina antamaan tulta. Käskin häntä kuitenkin malttamaan hetken. Toinen toverini, aiemmin mainittu vanha peuranmetsästäjä, lojui minusta vasemmalla ja vartoi laukaustani. Hän halusi nähdä aloitukseni seuraukset valitakseen sitten hetken, jolloin peurat kerääntyisivät yhteen.- Niillä on nimittäin aina tapana säikähtäessään laukausta hypätä päikkäin rykelmäksi. Oli ilmeistä, että minä saatoin vain hetken pidättäytyä toimenpiteistä saadakseni ammutuksi kaksi lähintä eläintä. Huomattuani, että metsänvartija otti sihdilleen vasemman laitimmaisen tähtäsin oikealla seisovaa. Laukaukset kajahtivat, mutta vain minun tähtäimessä ollut peura kaatui. Vanha peuramiehemme ryntäsi nyt myös ylös ja veti Hipaisimesta - mutta ase klikkasi: Sen sijaan, että piilukko olisi ollut tavanomaisesti ampumavalmiina, oli hän epäonnekseen varustanut sen nahan palalla, joka oli tarkoitettu sankin sadesuojaksi -joten ensimmäinen yritys meni myttyyn. Samassa, kun piilukko petti, pakenivat peuratkin. Ne ottivat ensin muutaman hypyn paikallaan- ja pian saimme nähdä, että sorkat täyttivät maan mitä villimmässä paossa. Päästyämme noin 150 kyynärän päähän kaatuneesta peurasta, se 27

henkäisi viimeisen huokauksensa. Se oli saanut kaksi osumaa: Metsänvartijan luoti oli lävistänyt sydämen. Toinen osuma, minun ampuma, oli kaulassa - aivan leukapielen alapuolelle, josta luoti oli jatkanut kulkuaan pään sisään. Olimme siis molemmat ampuneet samaa eläintä, sillä myös metsänvartija oli katsonut sen olleen parhaiten hollilla. Vaikka minä olin ottanut jyvälle peuran etulavan, laukaus meni, koska eläin seisoi viistottain, epätyydyttävästi vasemmalle. Paenneen lauman jäljittäminen ei tullut enää samana päivänä kysymykseen. Tällaisessa tilanteessa jatkaminen on yleensä tuloksetonta - varsinkin syysaikaan, jolloin vain ohut lumi peittää maata - sillä parhaassakin tapauksessa säikytetyt eläimet jatkavat juoksuaan aina perunkulmaan saakka, johon niiltä menee aikaa vain 15-20 minuuttia. Kaiken lisäksi ne voivat jatkaa lepäämättä samaa vauhtia vaikka seuraavaan yöhön. Oli siis tyydyttävä saamaamme saaliiseen. Teimme tulet ja peittelimme peuran ruhon kuusen- ja männynhavuilla 7 jalan korkeudelle pystytetylle lavalle. Tämä huolellinen toimi on välttämätön - ajatellen ahmojen ja korppien hyökkäyksiä. Koska emme olleet kaukana metsänvartijan tuvalta, kiirehdimme sinne yökortteeriin. Siellä totikupit kaivettiin tietenkin esiin ja kulutimme hiljaisen syysillan kaikessa ystävyydessä tyytyväisinä rupatellen, ironisten huomautusteni piilukkojen merkittävän "hyvistä" ominaisuuksista häiritsemättä tunnelmaa. - Näistä "ylistyksistä" vanha peuranmetsästäjämme oli kovin otettu, olihan hän iät ja ajat rakastanut piil ukkoansa. Kysymysten joukossa, jotka illan kuluessa tulivat puheeksi, oli muun muassa ahman menettely sen saalistaessa peuroja: On luultu, että useimmissa tapauksissa ahma makaa vaanimassa puun oksalla ja heittäytyy sieltä lähelle tulleen peuran niskaan. Mutta vanha metsästäjä arveli - niin yleinen, kuin tämä käsitys onkin - ettei väite ehkä pidäkään paikkaansa. Olihan hän kokenut mies todistamaan, että hän - samoin kuin muutkin yhtä vanhat metsästäjät - oli huomannut ahman aina jahtaavan peuraa seuraamalla. Täysikasvuinen villipeura, jatkoi miehemme, ei antaudu ahmalle muussa tapauksessa, kuin että se on haavoittunut- ja silloinkin se puolustautuu urheasti etukoparoillaan. Ahman tavallisin peurasaalis muodostuukin kuulemma yksinäisistä vaatimista tai vasoista, joiden ajo onnistuu parhaiten syvässä lumessa uuvuttamalla, jonka päätteeksi pedon on helppo iskeä uhrinsa kaulaan. Nämä puheet ja todistelut antoivat minulle ensikäden tietoa tarkas- 28

teltaessa lähemmin peurojen elämää: Tuntui tosiaan epäuskottavalta, että peurat eivät vaistoaisi väijyvää ahmaa - samoin kuin se, että peura sattuisi kulkemaan juuri sen puun alitse, jossa peto hautoi pahoja aikeitaan. Toisenlainen lienee tilanne Lapissa, jossa kesyt porot pitempiä aikoja taiduotavat yksillä paikoin, eivätkä ole niin valppaita kuin nämä villit sukulaisensa. Hyvissä ajoin aamulla olimme jälleen jahtipoluilla. Seurueeseemme ei kuitenkaan kuulunut tällä kertaa kaikki kolme jäsentä, sillä metsänvartija sai kehotuksen lähteä kiertämään havaittua karhua, joka rauhoittuneena lienee hakeutunut talvikortteeriinsa. Itse aioin keskittyä peuran ajoon Kettusen tehdessä minulle jälleen seuraa. Eläimet olivat jatkaneet rauhallisesti matkaansa, kunnes ne olivat tulleet eräälle kapulasillalle, jota pitkin joku ihminen oli kulkenut äskettäin. Siitä ne olivat jälkien säikyttäminä väistyneet pakosalle. Noin puolen peninkulmaa painettuaan olivat peurat vaihtaneet reippaaseen käyntiin, välillä innostuen iloisiin galoppikuvioihinkin. Matkan varrella oli tullut ylitetyksi joki, tai paremminkin uiduksi sen yli, sillä sen jää muistutti venäläistä verkaa - eli se ei pitänyt eikä mennyt helposti rikkikään. Kuitenkaan eläimet eivät olleet jääneet neuvottomiksi. 29

Meille sen sijaan joki oli sekä kiusa, että ajanhuk.ka, koska jouduimme taas miettimään ylityskeinoa. Viimein saavutimme kuitenkin Venäjän rajan, jonka taakse peurojen jäljet johtivat - leveänä polanteena kuin maantie. Ylitettyämme rajan otimme tervetulleen puolen tunnin tauon vahvistaaksemme itseämme pienellä suupalalla. Sitten jatkoimme railakasta marssiamme Venäjän saloille. Kuten jäljistä saatoimme päätellä, peuraparttio oli päivän ajon aikana yhtynyt suureen tokkaan,jonka koko kohosi pariinsataan päähän. Sitä seuratessamme tulimme jotensakin suurelle suolle, jonka vastarannalla olimme näkevinämme lauman. Voidaksemme päästä lähemmäksi otimme suojaksemme tuuheita petäjän taimia, joita kannoimme vartaloidemme edessä ylittäessämme suota. Näin kykenimme avoimella paikalla hiipimään kohti peuroja. Edetessämme meidän tuli sitä paitsi välttää sivuliikkeitä kulkien suoraan päin eläimiä. - Näin voi metsästäjä, jos tuuli on vielä suotuisa, joskus päästä tavanomaiselle ampumaetäisyydelle. Ehkä olimme jättäneet huomaamatta jonkun yksittäisen peuran sivummalla, joka tarkkana oli seurannut liikkeitämme, ehkä olimme aiheuttaneet jonkin äänen tai muun eläimiä säikäyttävän asian: Joka tapauksessa sarvipäät haihtuivat tiehensä hetkessä. Tiesimme paremmin kuin hyvin, että tämä tilaisuus oli nyt menetetty. Kuitenkin masentumatta marssimme suon yli metsään, jossa löysimme jäljet hetimiten, mutta emme tietenkään peuroja. Seurasimme jälkiä edelleen verkkaan läpi metsän uudelle suolle, jonka toisella puolella peurat olivat ottaneet suunnan tuntemattomaan, kohti ääretöntä Venäjänmaata. Olimme päivän mittaan jättäneet taaksemme lähes 3 peninkulmaa, ja takaisin metsänvartijan tuvalle, jossa aioimme ottaa jälleen yökortteerin, oli matkaa noin peninkulma. Siksipä olikin aika ajatella paluuta. Kohta kuitenkin saimme uuden, odottamattoman tarjouksen: Ei kovinkaan kaukana torpasta, metsän reunassa, kulkiessamme juuri erään heinäpieleksen ohi ryntäsi kaksi peuraa ohitsemme aivan läheltä. Alkoi jo hämärtää, joten emme olleet ampumavalmiina: Pyssyt roikkuivat olkaremmeissä, niin kuin ne usein harmittavasti ratkaisevalla hetkellä tapaavat tehdä! Niin saavuimme torpalle, ja saatuamme siltä päivältä tarpeeksemme lumisista kentistä nautimme täysin siemauksin illan rauhasta tuvan seinänvieruspenkeillä torkkuen. 30

Pahansisuinen haavakko euraavana päivänä jatkoimme ajoa jo sovitun suunnitelman S mukaan. Metsänvartija, joka oli hyvin täyttänyt velvollisuutensa, sai myös sinä päivänä lähteä katsastamaan karhunkierrosta minun ja Kettusen jälleen suunnatessa peurojen etsintään. Otimme sen suunnan, jossa edellisiltaiset kaksi peuraa olivat livahtaneet nenämme editse. Nyt oli helppoa erottaa uudet jäljet vanhoista, sillä yöllä oli satanut lunta. Parin tunnin vaelluksen jälkeen löysimmekin tuoreet jäljet. Meidän ei tarvinnut seurata niitä kovinkaan kauan, kun teimme sen johtopäätöksen, että lauma, luvultaan noin kaksikymmentä eläintä, oleskeli nuorta petäikköä tiheästi kasvavalla, suurehkolla suolla. Hiivimme tavanomaiset varokeinot huomioiden suon keskellä olevaan kuusitiheikköön, jonka puut olivat kuin kiilautuneena toisiinsa kiinni. Emme yrittäneetkään tunkeutua sen läpi, vaan kiersimme esteen suosiolla. Tällä kertaa ei meillä ollut apunamme minkäänlaista tuulta. Tultuamme saarekkeesta suon reunaan kuulimme tutun kolahtelevan äänen, joka osoitti meille peurojen läheisyyden. Oli eittämättä selvää, että meidän tuli nyt ponnistaa huomiokykymme äärimmilleen. Vain hetki, ja edessämme erottui peurahirvas suurine, kauniine sarvineen. Jatkoimme edelleen kiertäen kuusikkoa ja lähestyimme peuroja, jotka tällä kertaa makasivat rykelmänä suolla - tietenkin turvanaan vahti, joka seisoi itsetietoisena tarkkaillen ympäristöä. Emme edenneet tällä kertaa perätysten, vaan rintarinnan, koska uusi lumi vaiensi askeleemme. Verkkaan edeten yritin päästä paikalle, josta minulle avautuisi avoin ampumalinja peuroihin. Saavuttaakseni edullisen tuliaseman oli minun hidastettava liikkeet olemattomiin, enkä rohjennut jatkaa muuten kuin kyyristyneenä aivan matalaksi. Vartijapeura seisoi miltei poikittain edessäni. Minulla oli nyt mahdollisuus riskeerata laukaus sitä kohti, sillä ensimmäinen ohje peurajahdissa on ampua viipymättä, kun linja on selvä ja eläin jotensakin hyvin tähtäimessä. - Mahdollisuudet laukaukseen ovat nimittäin niin harvassa, että jokainen pienikin tilaisuus tulee käyttää hyväksi. Koska peura ei seisonut aivan parhaassa asennossa, ei minun auttanut, kuin pitää itseni liikkumattomana sen aikaa, että toverini hiipisi lähemmäksi laumaa. Pieni liikehdintä viestitti, että eläimet olivat havainneet minut ja tulivat levottomiksi. Saatoin nähdä täysin vain kaksi peuraa, nimittäin vartijan ja sitä 31

lähinnä makaavan. Oli aika rauhassa tarkkailla tilannetta. Huomasin, että molempia eläimiä ympäröi avoin alue, johon arvioin voivani kumppanini laukaistessa syöksyä. Ei ollut niinkään helppoa sietää epämukavaa asentoa, ja kärsivällisyyteni asetettiin todella koetukselle, sillä toverini liikkeet olivat äärimmäisen hitaita. - Hän ryömi kuin etana, niin että katselin häntä hermoromahduksen partaalla. Lopulta kuului: "tsyt...", ensimmäinen sähäys piilukosta, ja sen jälkeen: "PAM!", itse laukaus. Samassa ryntäsin esiin, juoksin paikalle ja näin, kuinka harmaa massa ikään kuin kiehui aukiolla. Vedin hanan vireeseen tarkoituksenani heittää kivääri poskelle ja ottaa pari loikkausta eteenpäin, kun toinen jalkani töksähti johonkin peräänantamattamaan vastukseen ja samassa hetkessä suistuin päälleni vielä kovempaan esteeseen. Nyt surrasivat puut vihreänä pyörteenä ympärilläni ja kun sekaisena katsoin ylös, koski ensimmäinen huoleni pääni kuntoa. Ruhjeesta ei onneksi ollut vaaraa, mutta peurat olivat auttamattomasti poissa, ja suotuisa hetki laukaukseen oli hukattu. Hoipuin toverini luo, joka oli heti rientänyt tarkistamaan liipaisunsa tulosta. Hän istui kannolla kykenemättä laskea edes huonoa leikkiä, sillä koko saalis supistui muutamaan hangella lepäävään karvatukkoon. Selvityksensä mukaan hän oli ampunut makaavaa peuraa saatuaan sen lavan kunnollisesti jyvälle. Mutta kuinka oli mahdollista, että laukaus jäi ilman vaikutusta? Oliko hän ampunut ohihuitaisseen pummin? No, oli miten oli! -Vanha metsästäjä päästi syvän huokauksen, otti esille piippunsa ja lohdutteli itseään parhaansa mukaan minun hiljalleen tarkastellessa peurojen jättämiä jälkiä. Koko peurakaarti oli ottanut hatkat siltä "pläntiltä" lukuun ottamatta yhtä eläintä, joka oli eronnut muista. Sen jälkeä lähdin nyt seuraamaan ja hetken kuluttua havaitsinkin veriläikän lumella. Pian näkyi toinen läikkä, sitten kolmas jne.. Huusin tiedon masentuneelle toverilleni, ja aloin kaikin voimin juosta haavoittuneen perään. - Tällä kertaa varoen uusia kivenkolhaisuja. Kun olin juossut pitkin kaikkia mahdollisia koukku ja tekeviä jälkiä lähemmäs kaksisataa jalkaa, näin haavakon katoavan samaiseen kuusikkoon, jonka olimme äsken kiertäneet. Juuri sillä kohden ei metsä ollut sakeimmillaan, joten saatoin havaita peuran, joka seisoi sivuttain kahden nuoren näreen takana toivoen voivansa näin piiloutua. Otin jyvälle sen eturuumiin ja!aukaisin. 32

Peura teki rajun hypyn, mutta vaipui sitten maahan. Sen kaula ojentui suoraksi. Riensin eläimen luokse ja havaitsin sen olevan vielä elossa, joten kiirehdin lataamaan aseeni antaakseni armonlaukauksen. - Mutta ennen kuin sain tuupatuksi panoksen piippuun, peura ryntäsikin kaikin voimin päälleni ja antoi etukoparoillaan tyrmäävän iskun. Paiskauduin tantereeseen - ja kaupanpäälle syksyisen veden täyttämään kuoppaan. Samalla kaatui peurakin, mutta yritti vielä kerran hyökätä päälleni. Sen sentään kykenin estämään vääntämällä sarvista eläimen pään sivuun. Makasin nyt selätettynä suokuopassa. Asemani oli tukala, sillä samalla kun pidättelin kouristuksenomaisesti sarvia antoivat sorkat vielä muutamia iskuja, jotka aiheuttivat kipeitä mustelmia muistuttamaan muutamaksi päiväksi tästä seikkailusta. Onneksi peura hiljeni vähitellen ja vetäisi kohta viimeisen henkäyksensä, joten pääsin lopultakin ylös ahdingostani. Samassa saapui myös toverini lopen hengästyneenä paikalle. Olimme molemmat tyytyväisiä jahdin kulkuun, eikä pieni seikkailu sen päätteeksii juurikaan häirinnyt iloamme. Kuten tavallisesti, tutkimme alkajaisiksi osumia: Osoittautui, että kumppanini luoti oli mennyt sisään lapataipeesta ja minun tuuman sydämen takaa. Sytytimme nuotion, taskumatti otettiin esille ja kaatoryypyt siemaistiin. Sitten kunnon karjalais-pakanalliseen tapaan hypähtelimme kömpelön metsästystanssin kaatuneen peuran ympärillä. - Niin on kansantapa täällä! Loput tästä jahtimatkasta voin sivuuttaa kokolailla lyhyesti: Kun peura oli noudettu torpasta lainatulla reellä, lepäsimme yön yli metsänvartijan luona. Aamulla kiersimme karhun umpeen, ja sen ylösajo siirrettiin tuonnemmaksi. - Syntyneen kierroksen laajuus oli noin 1500 kyynärää kertaa 500 kyynärää. Aloitimme paluumatkan erämaasta. Saaliiksi saadut kaksi peuraa vedimme aluksi omin käsin reellä lähimpään kylään, josta jatkoimme sitten kotimatkaa hevosilla. Päätteeksi totean, että vaikka saalis ei aina olekaan ylenpalttisen suuri, peuranajo on aina kokemuksista rikas ja unohtumattomia muistoja tuottava tapahtuma. Toivottavasti nämä kirjoittamani rivit ovat antaneet Ruotsin met- 33

sästystovereilleni jonkinlaisen käsityksen omalaatuisista sattumuksista eräelämässä myöhäissyksyisen Karjalan villissä luonnossa. Möhkö toukokuussa 1880 H - g.... :.... ::,._,-'. / 34

l\'letsä- ja eräelämää venäläis-suomalaisella rajaseudulla Kirje Ruotsin metsästystovereille metsästäjäitä Pohjois-Karjalasta (Sv. J. N. T. 19. årg. 1881) Missä metsästyksen reipastuttavaa urheilua harjoitetaankin, tulee jokaisen metsästäj än ymmärtää joutuneensa pysyvästi loukkuun villin luonnon vetovoiman voittamana. Pysyväisin ja kiintoisin viehätys on itse jahtitapahtumassa. Tunnelmat niinä hetkinä, kun riistaa lähestytään, aj etaan railakkaasti tai seisotaan sitä vaanimassa toivon ja pelon vaihdellessa, ovat aivan ainutkertaisen kiehtovia - varsinkin jos kaiken vielä lopussa kruunaa saaliin onnistunut kaato. Sen lisäksi tulee nautinto vapaasta luonnosta, sillä koskaan ei ole mieli niin vastaanottavainen luonnon suuruudelle, villeydelle tai kauneudelle, kuin metsästysretkien aikana. Silloin eletään syvimpien vaikutelmien ja sävyjen suhteen elämän korkeimpia hetkiä! Myös puhtaasti aineellisessa katsannossa tuottaa metsästyselämä pieniä, mutta palkitsevia ilonaiheita. On esimerkiksi suuri nautinto viedä vesikauha huulilleen, kun on tuntikausia odottanut tätä yksinkertaista mutta välttämätöntä juomaa. Entä kuppi kahvia sitten? Kyllä varmaan moni tanttakin epäilemättä kadehtisi metsästäjää, jos vain näkisi, millä mielihyvällä ja antaumuksella tämä monesti siemailee ruskeata juomaa tuohisesta keitettyään sen ensin lumesta sulattamaansa veteen. 35

Ja kuinka ihanalta maistuukaan pieni keitto voileipien kanssa, kun kurniva vatsa on pitkään ja hartaasti muistuttanut ruumiin tarpeista. Ja lopuksi: kuinka hyvin uinailu sujuu yksinkertaisessa leirissä metsästyspäivän ponnistelujen ja vaivojen jälkeen. Mitä muuta oikea metsästäjä voi todella toivoa osakseen! Täällä meidän salomailla, joissa metsästysmatkat usein ovat melkoisen kauas ulottuvia, joudutaan toisaalta usein kokemaan pitkien syys- ja talvi-iltoj en synkkyys, johon kuitenkin paikallinen kansanelämä tarjoaa monenlaista mielenkiintoista viihdykettä. Näin kävi sillekin metsästysseurueelle, jonka muodosti kapteeni Höök, kasöörit Paldani ja Tapenius sekä allekirjoittanut, kun menneenä talvena teimme karhunmetsästysmatkan. Kuvailen sitä muutamalla rivillä. Talvinen karhujahti Venäjän Karjalassa Viime syksy oli täällä erittäin sopimaton karhujen kiertämiseksi. Venäjän rajan takana oli muutama kierros toki saatu suoritetuksi, joten matkasimme heti vuoden alkajaisiksi varosteinemme ja muonavaroinemme rekipelissä noihin venäläisiin erämaihin. Valtavat lumimassat peittivät tienoita, ja vaikka vonkuva rajuilma piiskasi selkää, kuin jouduttaakseen kulkuamme, kävi matkanteko hitaasti. Lopulta jäi kuitenkin taaksemme seitsenpeninkulmainen taival Möhkön ruukilta Pusamalahden kylään [Tuulijärvellä] tehden näin vähitellen mahdolliseksi myöhemmät toimemme. Venäjän kylät ovat rakennetut aivan erilailla kuin ruotsalaiset ja suomalaiset, sillä asumukset tavallisesti sijoittuvat toisiinsa nähden likekkäin, yhteen pakkautuneina välissään vain 25 jalan levyinen kylänraitti. Kaikilla joki varren taloilla on poikkeuksetta sauna ja riihi, saman katon alla. Talli, karjasuoja, vaj a ja ladot ovat päärakennuksen alakerrassa väen asuessa ylhäällä. Koska heinä- ja olkivarat sijaitsevat asuinhuoneiden alapuolella, on tällainen asumus todella palonarka. Luulisikin kyläläisten varautuvan hyvin tulta vastaan, mutta kaukana siitä: Helposti syttyvien pehkujen yläpuolella, pimeissä ja sokkeloisissa tiloissa räiskyvät puoliavointen tulisijojen lieskat. Jopa hehkuvia hiiliä näkee usein lattioilla. - Välinpitämättömyys on syvällä venäläisten naapuriemme luonnossa! 36