MATKA HOLLANTIIN BOUVIEREIDEN ERIKOISNÄYTTELYYN 3.-9.6.1998 Tämä on kertomus siitä, kuinka 17 innokasta suomalaista lähtee 10 bouvierin kanssa rodun erikoisnäyttelyyn Hollantiin. Intoa voikin pitää melkoisena, sillä matkaa taitettiin bussilla Via Balticaa pitkin. Jälkikäteen kyllä todettiin, että tämä kertomus voisi hyvinkin toimia matkakertomuksen sijasta myös tullikertomuksena, muttei totisesti minään tax free -sellaisena! Kuvassa vas. Virpi, Seppo, Ulla, Pia, Päivi, Maarit, Ritva (Kikka), Tanja, Asta, Netta, Ari, Birgit (Pinkku), Teemu ja Veli-Matti. Kuvasta puuttuvat Arja, Antti sekä kuvaaja Olli Keskiviikko 3.6.1998 Itse matka alkoi keskiviikkoaamuna 3.6.1998 klo 7.00 Vantaan Rajakylästä kohti Eteläsatamaa. Jo hyvissä ajoin sitä ennen oli kaikki matkajärjestelyt suoritettu, ja bussiin rakennettu hyvät tilat niin koirille kuin niiden kaksijalkaisille huoltojoukoillekin. Mukana olivat: Asta Lehtonen ja Av Desos Akbar ( Tino ) sekä handlerina Tanja Koponen, Ritva Lintunen ja aina yhtä elegantti veteraani V-91 Lady Layka vh Witteveenseven ( Lady ), Maarit Niemelä, Pia Kiili ja Sarol Black Velvet ( Veera ), Virpi Ylinen, Arja ja Olli Salmela sekä heidän tyttönsä, Saga Mefelice v Rovika ja joukon kuopus, 7 kk ikäinen Sarol Cheyenne, Teemu Saikkonen ja Netta Tolvanen sekä Sarol Leonardo ( Ransu ), Birgit Silvennoinen ja Antti Pajari ja Sarol Ludvik ( Luti ), Ari-Pekka Kettula ja Ninamanima Dream Bull ( Pokko ), Veli-Matti Syvälahti ja ESTV-97 Sarol Gloria ( Riia ) sekä kertoja ja myös palkattomana matkanjohtajana (tosin palvelu olikin sitten sen mukaista) toiminut Päivi Lampola ja ESTV-97 Sarol Gillette ( Kille ). Satamassa joukkoomme liittyivät vielä Ulla ja Seppo Leinonen, jotka olivat jättäneet bouvierinsa kotiin jälkikasvuaan vahtimaan, vai oliko se sittenkin toisin päin.? Keväällä liikkuneista hurjista ennakkohuhuista huolimatta kukaan ei edes ilmaantunut paikalle aamutakissa, mistään sen raflaavammasta puhumattakaan. Olimme saaneet laivayhtiöltä luvan kuljettaa koirat Helsinki-Tallinna lautalla bussissa, joten satamassa koko poppoo sitten purkautui terminaaliin ja bussi koirineen lastattiin laivaan. Noin puoli tuntia ennen laivan lähtöä huomattiin, että matkanjohtajan passi oli jäänyt. bussiin!! No, eipä siinä turhia alettu hätäilemään, oli vain haettava passi sieltä bussista. Vaan sepä ei ihan niin helposti käynytkään, sillä bussi oli jo tullialueella, ja sinne ei ollut tietenkään menemistä ilman passia! Kiitos Salmelan Arjan aamulenkin, passi saatiin haettua laivan kautta, ja minäkin pääsin mukaan. Laivalla aika kului rattoisasti syöden, juoden ja
verovapaita ostoksia tehden, ja hetken päästä olimmekin jo Tallinnassa. Siellä ahtauduimme ostoksinemme takaisin bussiin, ja jatkoimme matkaa kohti Latviaa. Matkan varrella pidimme aina sopivin välein niin ihmisten kuin koirienkin (ja välillä jopa molempien yhteisiä) pissitaukoja. Viron ja Latvian tullien läpi pääsimme vaivatta, ja saapuessamme Latvian ja Liettuan rajalle, jäimme pahaa aavistamatta jonottamaan pääsyä tullialueelle. Bussimme oli jonossa ensimmäisten autojen joukossa ja noin 2 tuntia myöhemmin tulliin päästyämme, takanamme seisoi jo useamman kilometrin pituinen jono!! Näiden kahden tunnin aikana seurasimme mielenkiinnolla, mitä vartiokopissa oikein tapahtui. Virkailijat tulivat ja menivät ja soittelivat kiivaasti sinne ja tänne, joku söi pientä välipalaa, toinen plankkasi kenkiään, eikä yhtäkään autoa päästetty tullialueelle. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsimme tulliin, itse passien ja auton papereiden tarkastus sujuikin sitten sukkelaan, ja matka jatkui Liettuan puolella. Ilta kääntyi yöksi ja ajelimme Liettuan läpi niin mukavasti kuin se nyt yleensä on mahdollista, kun paikalliset tiet tuntuivat olevan enemmänkin ehtaa peltoa ja sen piennarta. Ja vieläpä hyvin epätasaista sellaista. Torstai 4.6.1998 Aamuyön pimeinä tunteina saavuimme Liettuan ja Puolan väliselle rajalle, jossa ohitimme Liettuan puolella noin 20 km:n pituisen seisovan rekkajonon, ja aivan oikein, ne kaikki jonottivat pääsyään tulliin!! Tulliin saapuessamme suurin osa (ellei peräti kaikki) meistä matkustajista vasta heräsivät, joten emme ehtineet käyttää koiria ulkona ennen tullialuetta. Ja siinä sitten odottelimme Liettuan tullissa noin tunnin, sitten ei-kenenkään-maalla ahtaassa autojonossa seuraavan tunnin, ennen kuin saimme luvan ajaa Puolan tulliin. Aloimme jo huolestua koirista, sillä niiden olisi pitänyt päästä ulos pissalle. Lupaa kysymättä emme kuitenkaan rohjenneet ottaa kymmentä isokokoista koiraa ulos autosta Puolan tullialueella Pienempilakkiset virkamiehet tutkivat bussimme Ja JONO jatkui... Me onneksemme olimme siellä alkupäässä! luukku luukulta huolellisesti, ja sitten taas odoteltiin. Kului pitkiäkin aikoja, ettemme nähneet yhtäkään puolalaista tullimiestä edes vilaukselta. Kolme tuntia tulliin saapumisemme jälkeen bussiin astui sisään viimeistä tarkastusta tehnyt isompilakkinen virkamies, joka katseli hetken ympärilleen ja tokaisi sitten ilahtuneena: Schoolbus, schoolgirls and schoolboys! Närkästyneine (ja toki hieman imarreltuinekin) matkustajineen koulubussimme sitten jatkoi matkaansa Puolan halki kohti seuraavaa rajaa. Keski-ikämme kun oli koululaisille sopivat noin 35 vuotta. Ja onneksi tarkastus ei ulottunut takapenkille asti, jossa matkasta hieman muita väsyneemmät koulupoikamme lepäilivät! Aamulla myös kartanlukutaitomme joutuivat koetukselle, sillä ajoimme hieman harhaan aiotulta reitiltä (kiitos puolalaisten merkitsemättömän kiertotien). Hetken aikaa edestakaisin seikkailtuamme pääsimme kuitenkin takaisin oikealle reitille, ja hikinen matka kohti Varsovaa jatkui. Matkareittimme varrelle osui sekä köyhää puolalaista maaseutua hökkeleineen että isompien kaupunkien esikaupunkialueita hienoine uusrikkaiden linnoineen. Upeimpaa katseltavaa lienivät kuitenkin kaikkien mielestä mahtavat kattohaikarat pesissänsä. Emme kylläkään ehtineet kurkistaamaan, oliko pesissä vaaleansinisiä vaiko vaaleanpunaisia kääröjä. Pysähdyimme tankkaamaan paikallisella Essolla, ja näimme siellä (usko tai älä) bouvierin! Se ei tosin mikään luomakunnan kaunein näyttely-yksilö ollut, joten spekulointi mahdollisista vierailuista puolalaisissa näyttelyissä alkoi. Kuuman päivän päätteeksi saavuimme sitten Puolan ja Saksan rajalle. Jälleen kerran ohitimme valtavan pitkän rekkajonon, ja kun vielä pääsimme tullin läpi alta aikayksikön (ja virkamies jopa HYMYILI meille), alkoivat omatkin suupielemme kääntyä rankan päivän jälkeen ylöspäin. Ihanaa, nyt saavuttiin taas länsimaisen sivistyksen pariin.. Saksan tullissa tulikin sitten kylmään vettä niskaan ja oikein kaatamalla! Jouduimme maksamaan tietullia yli 300 Saksan markan verran bussista, ja kyseisen lomakkeen täyttäminen tuotti tuskia, sillä tullissa ei ollut yhtäkään virkamiestä, joka olisi taitanut englantia. Lomakkeeseen oli täytettävä bussin tietojen lisäksi myös aiottu matkareitti Saksassa sekä Hollannissa, sillä tietullia maksettiin edestakaisesta matkasta Saksassa. (Takaisin tullessa muuten lomake ja bussin mittarilukema tarkastettiin!). Kun oma vähäinen saksankielentaitoni on aktiivisesti ollut käyttämättä opiskelun jälkeen jo vähintään 10 vuotta, ei asiasta tahtonut tulla valmista millään. Tietullia hoitanut virkailija alkoi jo hermostua meihin, ja päästeli kunnon sadatukset meistä eestiläisistä, jotka emme osaa sanaakaan mitään kieliä!!!! Ymmärrettyään, että olimmekin Suomesta, hän sulki suunsa ja kaivoi
vaihtorahamme vikkelään tiskille, eikä enää välittänyt lomakkeella olevista pienistä virheistäkään... Meiltä kaikilta myös kerättiin passit tarkastettavaksi, joissa nyt sitten komeilee EU-kansalaisen suuri aarre: Saksan tullin leima! Vieläkin tuntuu uskomattomalta, että tässa niinkutsutussa länsimaisessa sivistysvaltiossa voi saada niin töykeätä ja ylimielistä kohtelua osakseen. Ilmeisesti syynä oli heidän harhaluulonsa, että olimme eestiläisiä, jotka näemmä eivät kuulu heidän suosikkituristi TopTen listalleen? Rajalta matka jatkui suoraan isolle huoltoasemalle, jossa kävimme syömässä tukevan iltapalan. Takaisin bussiin, ja noin 10 minuutin kuluttua bussi oli täynnä sikeässä unessa olevia hyvin syöneitä bouvierfaneja. Perjantai 5.6.1998 Aamun valjetessa saavuimme perille majapaikkaamme hollantilaiseen Heezen kylään. Majapaikkamme oli maatalon kylkeen rakennettu asunto. Aiemmin paikalla on sijainnut iso leirintäalue, mutta toimintaa oli sittemmin supistettu niin, että jäljellä oli vain kaksi tällaista asuntoa. Asetuimme aloillemme, ja lähdimme ostamaan aamiaistarvikkeita kylältä. Pieni ongelma oli tosin se, että olimme niin varhain liikkeellä, että jouduimme hiukan odottelemaan kauppojen aukeamista (huom. suomalaiset paikalliset kauppiaat voivat huokaista helpotuksesta, koto-suomessa en taatusti käy yhtä varhain ostoksilla!). Aamupalaksi nautimme vastaleivottua leipää, erittäin herkullista hollantilaista juustoa ja kinkkua sekä tietenkin Pauligin Juhlamokkaa! Se oli kaukoviisaana rahdattu mukaan Suomesta. Ja sitten, AAAAAHHHHH, suihkuun! Se, ja puhtaat vaatteet, harvoin tuntuvat yhtä suurelta ylellisyydeltä. Ja pieni ruokalepo vielä päälle. Elämä hymyili jälleen. Iltapäivällä lähdimme vierailulle Tilburgiin, kennel Rovikaan, jonne meidät kaikki oli ystävällisesti kutsuttu. Menomatkalla ajoimme jälleen harhaan, joten puutarhapartyt alkoivat hieman myöhässä, toki heti sen jälkeen kun olimme saapuneet paikalle. Rovika kennelin omistaja Nelly Vingerhoets esitteli meille koiriaan, ja suurimman suosion saivat tietenkinpienet ja ihanat pennut! Kuultiinpa siellä jonkun meistä jopa kauppaavan siippaansa vaihtariksi pennusta! Katoksen alla pöydät notkuivat. Vierailu kennelissä oli todella mahtava kokemus meille kaikille, ja vain aurinkoinen sää olisi voinut hemmotella meitä vielä enemmän. Nelly Vingerhoets pyysi minua välittämään omat kiitoksensa ja terveisensä kaikille läsnäolijoille siitä ilosta, että oli saanut meidät vieraikseen! Takaisin majapaikkaan palattuamme jatkoimme mielipuuhiamme; osa lähti shoppailemaan, osa makoili sängyn päällä, ja osa trimmaili koiria seuraavan päivän näyttelyä varten. Illalla lähti vielä kourallinen porukkaa koirien kanssa kylälle pienelle iltapalalle, ja saamamme palvelu oli vailla vertaa! Valitsimme ruokapaikaksi Kaikkeen oli varauduttu. Jopa huonoon säähän
kotoisan oloisen katukeittiön ja ruokaa tilatessamme meiltä tiedusteltiin, haluavatko koiramme vettä, tai sitten edes cokista. Ne eivät halunneet. Koska nelijalkaisten joukossa oli yksi syntymäpäiväsankari, Virpi tilasi koirille synttärimakkarat. Jonkin ajan päästä lämpimiä makkaroita kannettin ulos, ja henkilökunta ryhtyi niitä koirille syöttämään. Kyseinen syntymäpäivä-sankari osoittautui tosin niin innokkaaksi makkaransyöjäksi, että ilmeisesti sormien menettämisen pelossa loput makkarat lykättiin Salmelan Ollille, joka niitä sitten parhaan kykynsä mukaan yritti enempi tai vähempi tasapuolisesti heitellä ahnaisiin kitoihin. Tupla-annos makkaroita tuli hetken päästä, ja kun maksoimme ruokiamme (ne piti ensin syödä, ja sitten vasta maksaa jos katsoi sen aiheelliseksi), he ilmoittivat tarjoavansa makkarat! KIITOS, sanoo ainakin meidän Kille, ja lupaa olla syömättä kenenkään sormia ensi synttäreillä. Lauantai 6.6.1998 Ja ensimmäinen näyttelypäivä. Jälleen kerran suomalainen kartanlukutaito oli kovilla, ja näyttelypaikkaa etsittiin ensin väärästä ratsastuskeskuksesta. Kaatosateen valuessa taivaasta alas oikea paikka vihdoin löytyi, ja arvatkaapa, oliko meitä suomalaisia odoteltu! Koirien tarkastus oli jo päättynyt, mutta saimme kuin saimmekin (kiitos hollantilaisten hyväntahtoisuuden) vielä omamme sisään, ja eikun suoraan kehään! Kehissä olivan nuoret koiramme Senne, Veera ja Pokko. Narttujen pentuluokassa esiintynyt Senne ei sijoittunut luokassaan (luokkaan oli ilmoitettu yhteensä 15 koiraa), samoin kävi nuorten narttujen luokassa Veeran (ilmoitettuja 32). Nuorten urosten luokassa (34 koiraa) Pokko sinnitteli pitkään mukana, mutta ei sitten kuitenkaan sijoittunut luokkansa neljän parhaan joukkoon. Veera ja Pokko saivat molemmat laatuarvosteluksi ZG:n ja pennuthan arvostellaan epävirallisesti ilman laatuarvostelua, kuten meilläkin. Osa porukasta jäi kotimiehiksi Heezeen, sillä päivästä oli tulossa kuuma, ja sunnuntaina esitettäviä koiria ei haluttu ottaa mukaan bussiin lämpöhalvausta hankkimaan. Päivä kuluikin siinä mukavasti ostoksilla käyden ja ulkona aurinkoa palvoen, sillä aikaa Kikka ja Veera vauhdissa! kun koirat makoilivat mukavan viileillä lattioilla sisällä. Käydessämme koirien kanssa kävelyllä, saimme erinomaisen esimerkin hollantilaisten ystävällisyydestä, kun vastaamme tuli kohtelias, vanhempi herrasmies, joka alkoi kovasti selittää meille jotain hollanniksi. Kun hän ymmärsi, ettemme puhu hollantia emmekä saksaa, hän pantomiimin keinoin esitti, että koira pitää trimmata huomista näyttelyä varten! Ja täytyy myöntää, että hän oli oikeassa, sillä siinä vaiheessa koira oli yhtä komea kuin vain todella kulahtaneen näköinen bouvier olla voi! Näyttelyväki palasi hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin Heezeen. Sunnuntaina kehiin olikin menossa jo runsaampi joukko koiria, jotka olivat liian pitkissä karvoissa hollantilaiseen makuun, joten viritimme trimmipöydän pihalle katoksen alle ja ryhdyimme laittamaan koiria näyttelykuntoon. Salmelan Arjan trimmatessa ja omistajien toimiessa ripustustelineinä, muu joukko saattoi istua ulkona ja nauttia kauniista kesäpäivästä sekä mukavasti viilentävästä juomasta. Koirien laittaminen sujuikin leppoisasti lukuunotta- Istu ja pala! Senne on (kerrankin) rauhallinen. Tino ja Tanja odottavat vuoroaan. Kille ja Päivi taustalla.
matta sitä vainottua omistajapoloa, joka sai saksista muutaman kerran sormilleen niin, että laastariakin tarvittiin tyrehdyttämään hurjaa verenvuotoa! (myöhemmin Suomessa tarjosivat sitten sentään rukkasia käteen ) No, koirasta tuli kuitenkin ihan komea. Kun koirat olivat lähes valmiita, nousi äkkiä taivaanrannalle mustanpuhuvia pilviä. Keräännyimme kaikki katsomaan, kun pilvet hurjaa vauhtia nousivat yllemme, ja tuuli riepotteli puitten oksia. Pikapikaa keräsimme kamppeemme pihalta pois, ja pääsimme sisälle juuri, kun rankka raekuuro alkoi. Pikkurillin pään kokoisia rakeita tuli taivaan täydeltä, ja lähes yhtä nopeasti kuin myrsky oli noussut, se oli myös ohi. Loppuillasta sää oli taas kesäisen mukava. Sunnuntai 7.6.1998 Heräsimme jo hyvissä ajoin ennenkuin yksikään hollantilainen kukko edes haaveilikaan heräävänsä (aikaisimmat meistä jo neljän aikaan aamulla). Aamuvalmistelujen lisäksi pakkasimme kimpsut ja kampsut kasaan, suoritimme pikasiistinnän majapaikassa ja pakkauduimme taas bussiin. Nihkeimmän lähdön meistä kaikista suoritti Ari- Pekka, joka oli edellisenä iltana lähtenyt juhlistamaan pienen prinsessansa syntymää, ja kokenut oikein todelliset hollantilaiset varpajaiset. Siitäkin huolimatta saavuimme näyttelypaikalle tällä kertaa hyvissä ajoin, ja näimme matkan varrella jopa kanaalin (Hollannissa kun kerran oltiin). Koiristamme kehissä olivat avoimissa uroksissa (yht. 36 koiraa) Tino, Kille, Luti ja Ransu. Näistä Tino ja Kille saivat U:n, Luti ja Ransu ZG:n ja Tanjan todella upeasti esittämä Tino pääsi vielä luokassaan jatkoon. Ikävä kyllä se ei sitten sijoittunut enää neljän parhaan joukkoon. Suomalaisvärejä edustivat tässä luokassa myös Mörrimöykyn X-cellent ja X- temporal, näistä X-cellent sai U:n, muttei sekään sijoittunut ja X-temporal sai ZG:n. Urosten käyttöluokassa (yht. 3 koiraa) esitettiin suomalainen V-96 Mörrimöykyn Valtsu, joka upeasti esiintyen voitti luokkansa! Saga ja Riia saivat narttujen avoimessa luokassa (yht. 31 koiraa) molemmat U:n, ja viimeisten joukossa ennen neljän parhaan koiran ryhmää poistui kehästä valitettavasti myös Saga. Myös suomalainen Mörrimöykyn Veera sai U:n, sillekään ei sijoitusta. Jälkeenpäin olemme kuulleet, kuinka tämän kehän laidalla esiintymisjännitystä hoidettiin maltaisia (siis ei ohraisia) nauttien. Tuloksena kuulemma oikein pirteästi esiintynyt koira sekä handleri! Vastaavaa tarjoilua ei urosten kehän laitamilla ollut, vaikka tarvetta toki olisi ollut. Meikäläiselläkin kun pulssi ponkaisi heti satasen pintaan, kun suomalaisia koiria oli kehässä, vaikka itse seisoin vielä koirineni turvallisesti kehänarujen ulkopuolella Narttujen kasvattiluokassa (yht. 10 koiraa) tuttu suomalainen nimi, PMV-96, SV-97 Mörrimöykyn Valma sijoittui luokassaan hienosti toiseksi. Veteraaninartuissa (yht. 5 koiraa) edelleen upea, tänä vuonna jo 10 vuotta täyttävä Lady otti suvereenin luokkavoiton. Paras uros sekä BEST in SHOW Nl Ch EUW 97-98 Bdsg 97 Nigel Ben Faisca vd Overstort Hadlerina koiran kasvattaja J. Pater Parasta urosta ja parasta narttua valitessa suomalaiset koirat eivät enää sijoittuneet, mutta kyllä kaksi komeata luokkavoittoa sekä 2. sija ovat enemmänkin kuin upea saavutus. Puhumattakaan niistä muista, vähän vaatimattomammista, mutta kuitenkin arvokkaista tuloksista. Suomestahan osallistui näyttelyyn monta nuorta, lupaavaa koiraa, joiden parhaat päivät lienevät vasta edessäpäin.tänä vuonna Hollannin erikoisnäyttelyyn oli ilmoitettu noin 250 koiraa, aiempien hullujen vuosien ennätyksellisten 500-600 koiran sijasta, ja esim. belgialaiset koirat esiintyivät kehissä vain 4 koiran voimin. Molempien päivien aikana näyttelypaikalla käytiin myös IPO-kisat, joiden luokkavoittajat palkittiin isossa kehässä ennen BIS-koiran valintaa. Se oli varmasti mieleenpainuva muisto näiden upeiden käyttökoirien omistajille, sillä kisoissa ilmeisesti harvemmin saa pokata palkintonsa näin runsaslukuisen (ja äänekkäästi aplodeeraavan) yleisön edessä. Päivän hellyttävimmän handlauksen isossa kehässä meille esitti Rovika kennelin apulaisen Nelleken 3,5- vuotias tytär Jennifer. Hän oli koko päivän ajan ruinannut äidiltään lupaa päästä esittämään koiraa isoon kehään, mutta äitinsä kerta toisensa jälkeen kielsi, sillä koiran esittäminen on aikuisten hommaa. Jenniferin vuoro koittaisi sitten, kun hän kasvaa isok-
puolella tasaisena huristeluna niitä kuuluisia baanoja pitkin. Maisemia tuskin kukaan ehti ihailemaan, sillä väsymys voitti koko porukan nopeasti. Kennel Rovikan tulevaisuuden handler-lupaus 3,5 vuotias Jennifer si. Kun iso kehä oli tyhjä, ja äidin silmä vältti, tämä hieman ujosteleva pikkuneiti sitten otti ja lähti! Toisessa kädessään koiran harjaa pidellen, toisella pehmokoiraansa remmissä taluttaen hän kiersi kehää katsojien osoittaessa suosiotaan. Ilmankos nuo eurooppalaiset handelerit ovat niin taitavia, kun urakin näytetään aloittavan jo hyvän matkaa alle kouluiän! Oheisohjelmana meille tarjottiin agilitya sekä suojelukoirien näytös. Ensinmainitun esiintyjät eivät mielestäni mitään huikaisevia olleet, ainakin jos verrataan suomalaisten bouvierien agilitytaitoihin. Hollantilaisten esityksessä erityisesti kuitenkin kiinnosti heidän aloitustapansa: pöydällä maaten. Se sopisi meikäläisten käytäntöä huomattavasti paremmin sille ylinopeudella toimivalle kohelolle, jota minä epätoivoisena yritän ohjata esteeltä toiselle riittävän hidasta vauhtia pitäen Ei tarvinne käyttää kovastikaan mielikuvitustaan, jotta arvaa kuinka meillä homman käy. Vaan en taida olla ainoa, jolla on bouvensa kanssa vauhdinsäädössä vaikeuksia, varsinkin kun agilitystä puhutaan! Suojelunäytös oli todella upeata katsottavaa. Esiintyjien joukossa nähtiin myös Tomba van Assenraden, jolla on jälkeläisiä Suomessakin! Ei muuten mitenkään hassumpi idea järjestää eri lajien näytöksiä (tai jopa kilpailuja) erikoisnäyttelyn yhteyteen. Voisi jopa meillä Suomessakin kerätä lisää väkeä vuotuiseen Bouviertapahtumaan? Kun näyttelyt oli näytelty, rahat tuhlattu ihanaan bouvierkrääsään (vaikka kyllä ne ihan tarpeellisia tavaroita kaikki olivat!), ja hyvästit heitetty uusille ystäville, oli aika kömpiä takaisin bussiin ja aloittaa kotimatka. Päätimme lähteä heti näyttelyn jälkeen takaisin, sillä emme uskaltaneet ottaa sitä riskiä, että paluumatka kestäisi yhtä kauan kuin tulomatka, ja me voisimme Tallinnan satamaan päästyämme vain ihailla merellä poispäin lipuvan laivan perää. Matka joutuikin nopeasti halki Hollannin ja jatkui Saksan Maanantai 8.6.1998 Achtung-Achtung, saavumme Saksan rajalle! Aamuherätyksen suoritti Peku, ja todentotta kaikki eivät edes tähän heränneet. Pienen tuuppimisen jälkeen jokaisen silmät saatiin kuin saatiinkin auki ja passit kaivettua näytille. Rajan ylitys sujuikin sitten ilman turhia odotteluja, ja matka eteni jälleen. Pysähdyimme aamupesulle samaiselle Esson huoltoasemalle, jossa kävimme tullessakin. Siinä sitä riitti paikallisväestöllä ihmettelemistä, kun parvi enemmän tai vähemmän pöllähtäneen näköisiä (minä kuuluin täydellä varmuudella siihen enemmän-joukkoon) suomalaisia pörräsi huoltoaseman pihalla hampaitaan harjaten ja muutenkin siistiytyen. Puolan läpi ajeltiin sitten jälleen herttaisessa yli kolmenkymmenen asteen helteessä, ja olo oli mitä mukavin (lue: tukalin). Puolalaisilla poliiseilla tuntui olevan palkkapäivä, sillä tienpientareet olivat täynnänsä kytiksellä olevia poliiseja. Meidätkin pysäytettiin, ja syynä oli kuulemma ylinopeus! Sakkoa tuhat slotia, joka sitten pikakäsittelyssä tippui kuitenkin sataan slotiin. Ja koska käteistä ei ollut eikä valuutta kelvannut, piti ajaa poliisien perässä 4 km:n päähän, jossa rahaa sai vaihdettua. Siinä poliisien perässä ajellessamme joku paikallinen autoilija ohitti meidät ja poliisit (ylinopeudella), ja poliisit vieläpä väistivät ohittajaa kapealla tiellä sulkuviivan päälle. Autoilija yksinkertaisesti kiitti poliiseja takavaloja vilkuttamalla! Mukavaa olla turistina Puolassa? Ja sitä ylinopeuttakaan ei totisesti meillä ollut, sillä tiet olivat niin huonokuntoisia, ettei niillä kertakaikkiaan olisi voinut ajaa kaahata bussilla! Tällä kertaa sitten sen kuuluisan Puolan kiertotien ajaminenkin oli paljon helpompaa, sillä tästä suunnasta se oli merkitty selvästi. Ja matka kohti rajaa jatkui. Bussissa oli käynnissä vedonlyönti siitä, kuinka kauan odottaminen tällä kertaa kestää. Kukaan ei tosin rohjennut arvata, että tämänkertainen läpihuutotarkastus tapahtuisi peräti alle puolen tunnin! Sekä Puolan että Liettuan tullivirkailijat olivat jopa ystävällisen oloisia, ja ainoa asia, mikä huolestutti, oli heidän kielitaitonsa. Sen verran rankkaa huulenheittoa nimittäin passientarkastuksen aikana bussissa kuultiin, että se oli meidän onnemme, etteivät ainakaan suomea tuntuneet osaavan. Baltian läpi sitten huruteltiin yön aikana, ja oikeastaan ainoa vaikeus tässä kohtaa oli enää siinä, että sai pidettyä silmänsä auki niin kauan, että passi ja sen pöllähtäneen näköinen pitelijä tulivat verratuksi toisiinsa tullissa. Ilmeisesti siis passissa oleva kuvanikin on sitä luokkaa, ettei kannata rankoillakaan reissuilla hätäillä! Meikäläisen henkilökohtaiset valot sitten sammuivat samaa tahtia kuin bussin ovi painui kiinni tullimiesten perässä.
Linja-autossa ompi tunnelmaa... Tiistai 9.6.1998 Kuten arvata saattoi, varattuamme riittävästi aikaa paluumatkaan, se sujuikin sitten alkuperäisen suunnitelman mukaan, eli HUOMATTAVAN paljon nopeammin kuin mennessä. Tässä vaiheessa vuorokausirytmi oli jo niin riittävän sekaisin, ettei oikeastaan edes harmittanut olla Tallinnassa kuudelta tiistai-aamuna. Ja vieläpä pirteänä. Päiväohjelma oli siis vapaa, ja kukin vietti päivänsä Tallinnassa miten parhaaksi katsoi. Lähes tulkoon poikkeuksetta se oli kuitenkin kulutettu ostoksia tehden, kuka missäkin. Siinä porukassa, johon minä lähdin, ohjelma alkoi aamukahvilla Viru-hotellissa (ja aamupesulla kahvilan naistenhuoneessa, jossa koin yhden elämäni alentavista hetkistä, kun reissussa erittäin rähjääntyneen näköisenä koetin itseäni edes jotenkuten siistiä. Olisittepa nähneet sen Virolais-kaunottaren nenänvarttansa pitkin luoman halveksuvan katseen ). Siitä toivuttuani suunnistimme Vanhaan kaupunkiin rahojamme törsäämään ja maisemia katsastelemaan. Iltapäivästä sitten kokoonnuimme taas satamassa, jossa jälleen jouduimme eroamaan koiristamme laivamatkan ajaksi. Laivalla sitten taas syötiin ja juotiin ja täydennettiin tuliaisvarastoja. Kuulin jopa shampanjatarjoilua suoritetun, ja syytähän siihen olikin! Juhlan aiheita kun olivat Ari-Pekan perheenlisäys ja Ladyn luokkavoitto näyttelyssä! Huomasittekos muuten, että minä puutuin jostain syystä (tästäkin) juottotilaisuudesta. Täytyy treenata ahkerammin tätä ajoitusta tulevia matkoja silmälläpitäen! Ari-Pekka sai sitten vielä viikon päästä lisääkin juhlittavaa, sillä Pokko sijoittui upeasti MV-näyttelyssä urosten junioriluokan ensimmäiseksi, ja on nyt siis Maailman Juniorivoittaja mallia 1998!! ON- NEA KOKO KETTULAN PERHEELLE! Ennen laivamatkan päättymistä ojensimme vielä Salmelan Arjalle ja Ollille muistoksi Hollannissa käsinmaalatun seinälautasen kiitokseksi meiltä kaikilta siitä suuresta vaivannäöstä, jonka he olivat läpikäyneet matkan järjestämiseksi. Satamassa joukkomme sitten harvenivat, sillä osa matkaajista jäi jo siellä kyydistä pois. Loput jatkoivat sitten Rajakylään, jossa kävikin melkomoinen kuhina bussin purkamisessa. Henkilökohtaisessa käytössäni oleva pieni Twingo totisesti pullisteli kai- kenlaisen tavaran paljoudesta, mutta pienen yrittämisen jälkeen kaikki kuitenkin mahtui mukaan. Myös se reppu, jonka päälle Kille kävi nostamassa koipeansa, jottei kukaan muu erehdy luulemaan sitä omakseen. eikä se ollut edes ensimmäinen kerta, kun Herra K oma-aloitteisesti huolehtii matkatavaroitteni merkitsemisestä. Summa sumarum Reissu oli rankka, mutta kannattava! Monet mehukkaat jutut ja tapahtumat jäivät puuttuvat tästä matkakertomuksesta, sillä tämä kertomus on yksisilmäisesti minun näkemykseni matkasta. Se hyvä puoli asiassa kuitenkin on, että tavatessamme kukin meistä voi kertoa oman sanallisen matkakertomuksensa. Eipähän tarvitse pitkästymiseen asti kuulla 17 suusta samoja juttuja. Kysäisepä muuten Astaa tavatessasi hänen maininnan arvoisista. Olen kuitenkin kirjoittanut kertomuksen parhaan taitoni ja muistini mukaan, mutta jo etukäteen pyydän anteeksi jutusta mahdollisesti löytyviä virheitä. Minäkään en ole täydellinen (vaikka sitä joskus onkin hirveän vaikeaa uskoa), ja muistinikin alkaa jo erittäin lupaavasti dementoitua. Korjaukset ja kommentit voit laittaa maililla osoitteeseen paivi.lampola@idcom.fi. Vielä kerran kiitokset Arjalle ja Ollille siitä valtavasta työstä ja vaivasta, jonka he matkan eteen tekivät. Kiitos myös Nelly Vingerhoetsille Rovika kenneliin avusta matkajärjestelyissä sekä kutsusta puutarhapartyihin. Oli todella upeaa saada olla mukana. Kiitokset ja terveiset myös muille matkalla tavatuille mukaville ihmisille, mm. Rovika kennelin väelle sekä kennel Flanderfieldsin väelle Tanskaan. Ja lisäksi vielä lämmin kiitos myös pitkämielisille bussikuskeillemme Jorelle ja Pekulle. Minne mennään seuraavaksi? Ja viimeisenä, muttei vähimpänä, KIITOS KAIKILLE MUKANAOLIJOILLE! Reissataan taas. Pallo on heitetty: Kuka suomalainen bouvierkasvattaja ottaa vuorostaan järjestääkseen vuoden 1999 Club Shown seuramatkan? Seurallisia kun tuntuisi piisaavan (ainakin yksi bussilastillinen, ellei peräti kaksi). Päivi Lampola KIITOS! Haluamme kiittää kaikkia matkalle osallistuneita! Erityisesti kiitos kuljettajillemme Jorma ja Petri Luotoselle. Kiitokset myös Nelly Vingerhoetsille Kennel Rovikaan, kaikesta siitä avusta joka osaltaan teki matkamme onnistuneeksi, sekä ikimuistoisesta puutarhajuhlasta jonka Hän perheineen ja ystävineen järjesti. Päiville kiitos tämän matkakertomuksen kirjoittamisesta ja kaikille kuvia luovuttaneille kertomuksen kuvista. KIITOS mukanaolijoille siitä taatusti ainutlaatuisesta lautasesta jonka Teiltä saimme. Arja & Olli Salmela Tekstiä lainatessa lähde mainittava.