1 1. AJASTA AIKAAN Betoniseinien massa vaimentaa talon muita ääniä, mutta ei kykene imemään niitä kokonaan kuulumattomiin. Läpi lyö yhtäältä oven paukahdus ja toisaalta hissin kitinä. Pihamaalla yskii kylmettynyt lumiaura. Keski-ikäinen punatukkainen nainen makoilee rentona sängyllä unenmyrskyisissä lakanoissa ja imettää pientä tyttöä. Minä katselen heitä kahta ja kuuntelen kuinka kellon tikitys viipaloi vaimeat huokailut lämpimäksi silpuksi yksiön lattialle. Lapsi on liian pieni tajutakseen aikaa lainkaan. Hänelle tämä hetki, iho ihoa vasten, äidin pehmeä, lämmin rinta ja runsaana suihkuava makea maitovana on koko maailma, kyseenalaistamaton ikuisuus hetkessä. Nainen on elänyt yli neljäkymmentä vuotta, mutta tässä ja nyt hän on yhtä viaton kuin vauvansa, yhtä kykenemätön aavistamaan, että näinä sekunteina tulee päättymään aika nimeltä Ennen eikä hän koskaan enää tule kunnolla tavoittamaan sitä. Muistot, sillä niitähän toki jää, tulevat aina olemaan epämääräisiä ja vaimeita, kuin mieluisasta, mutta kovin kauan sitten nähdystä unesta. Ihan kohta hän lähtee huikaisevalle matkalle, jolta ei koskaan palaa. Hymyilen heille, naiselle ja lapselle. Seison hetken heidän ja tulevan välissä. Vielä hetki. Uinukaa arjessa vielä hetki. Sitten pärähtää puhelin ja astun pois kohtalon tieltä. Uusi aika pyörähtää käyntiin. Nainen haparoi kännykän käteensä ja vielä silloin kun hän siihen vastaa, viipyilee hänen huulillaan hymy pienokaiselle rinnoillaan. Sekuntia myöhemmin raukeus kiertyy itsensä ympärille kuin räjähtävä supernova, tiukaksi kireydeksi, mustaksi aukoksi mielen pohjalle. Nainen putoaa ylös ponnahtaessaan. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ennen kuin ääni luurissa on päässyt edes ensimmäisen lauseen loppuun. Ihan ensimmäinen vaimea äännähdys, tukahdutettu nyyhkytys, ne
2 avaa virtaamaan ja kuilun seinät vilistävät humisten naisen silmien edessä: Äiti. Ne sanovat että minun vauvassani on jotain vikaa. Ne sanovat, että sillä on vesipää. Äiti. Mitä se tarkoittaa? Äiti, kuoleeko minun vauvani? Vesipää? Naisen mieli haparoi otetta kuilun seinämistä. Putoamisen vauhti hidastuu. Vesipää? Voi kiitos, rakas armollinen Luoja. Kiitos, kiitos, kiitos! Minua naurattaa katsella, kuinka lujalla otteella hän tarraa hauraaseen oljenkorteen. Juuri noin. Tuosta minä sinut tunnen. Lujalla otteella vakaasti kiinni siitä, minkä olemassaolosta et ole edes varma! Voi sinä hupsu, hölmö Mummeli Munchausen. Naisella ei ole aavistustakaan siitä, mitä vesipää oikeasti pohjimmiltaan tarkoittaa. Hänellä on mielenpohjallaan epämääräisiä kuvia, muistumia tavatuista ja luetuista. Niillä ei kuitenkaan ole tässä ja nyt mitään väliä. Moisten sijaan hän tavoittaa oitis oleellisen. Vanhin tytär luurin toisessa päässä ei ole soittanut kertoakseen odottamansa vauvan kuolleen. Ensimmäinen vaimea nyyhkäys ei tarkoittanut sitä, mitä nainen oli heti pelännyt. Vauva elää. Vauva on vahva. Vauva on turvassa. Sillä on vain vesipää. Nainen puhuu tyttärensä kanssa, isoäiti nuoren äidin. Ja hitaasti kiitos naisen sydämestä tavoittaa tyttärenkin. Ei. Hän ei, eikä heistä kumpikaan, todellakaan tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mutta tulossa oleva on elossa. Hän on yhä tulossa. Se on se kaikkein tärkein asia. Nainen on elänyt paljon pidempään kuin ne neljäkymmentä vuotta mitä hänen syntymästään oli kulunut. Hän on synnyttänyt kahdeksan kertaa ja haudannut vielä useammin. Rajan yli hän oli saattanut niin parhaan ystävänsä, poikansa kuin ensimmäisen puolisonsakin. Vielä useammalle hän oli jättänyt samalla rajalla hyvästit. Hän on avannut sen oven itsekin, seisonut kynnyksellä, tuntenut imun ja kaipuun ja lopulta miltei vastenmielisesti palannut takaisin, niin uupuneena, että pitkään luuli tahtonsa jo rajan yli astuneen.
3 Hän on pudonnut pohjalle ja kavunnut uudestaan pinnalle kerta toisensa jälkeen. Äiti, isoäiti, vaimo, tytär, sisar, kirjoittaja, kuvantekijä, ikuinen opiskelija. Nimityksiä hänen persoonansa vaatekaapissa on paljon. Joskus hän pukeutui yhdeksi, joskus toiseksi. Useimmiten hän harrastaa kerrospukeutumista ja liikkuu arjessa monissa vaatteissa, monissa rooleissa. Joskus harvoin hän seisoo alastomana ilman yhtään määritelmää. Ei edes naisena. Ihmisenä vain. Vanha kiinalainen kirous toivottaa toiselle mielenkiintoista elämää. Naisen elämä on aina ollut mielenkiintoista. Osin se on ollut hänen omia valintojaan. Kohtuuttomuus kaikessa. Vain liikaa on sopivasti. Vähän enemmän tahtoo hän, vähän syvemmälle, vähän nopeammin kuin normit viitoittaisivat. Mutta onko se omia valintoja silti? Voiko sitä, kuka ja mikä pohjimmiltaan on, lopulta itse valita? Ehkä hän oli vähän liikaa jo ennen olemistaan? Ehkä hän on jopa hillinnyt ja hallinnut, mutta kohtalonsa on aina ollut tursua ylitse? Usein nainen tuntee riittämättömyyttä, kokee ettei täytä turvonnutta paikkaansa maailmassa, tarjoilee tyhjää. Olenko olemassa sinulle ja hänelle, kyllin syvästi, pohjia myöten? Olenko varmasti? Toisinaan hän sen sijaan hyppää kevytmielisesti nauraen jokaiseen pukuunsa ja salaa tirskuu ihastuneena rooliensa sekoittaessa Muodollisten ja Normillisten pakat. Hän on kolmesti kuollut 41-vuotias kahdeksatta lastaan imettävä isoäiti, opiskelija, Jumalaan uskova kristitty pornoteollisuuden ammattilainen ja liitossa itseään 16 vuotta nuoremman miehen kanssa. Hän nauttii ollessaan sopimaton. Vessansa seinään hän on vuosien varrella kirjoittanut valkoisella Miranolilla silmiin ja sieluun sattuneita runoja matkaltaan. Siellä on kaihoisaa kaarisiltaa ja aistillista Tabermania. Mutta yksi kuvaa naista itseään paremmin kuin mihin omat sanat ikinä yltäisivät. Se on kaiman kirjoittama kuvaus tämän päivän MagdalanMariasta:
4 Maria Magdalena on noussut mudasta. Hän on käynyt pesemässä pois kaiken sen paskan, mitä hänen päälleen on viskattu. Hän pitää päänsä pystyssä ja katsoo häpeämättömästi suoraan silmiin. Ei hän salaa sitä, että hänellä on sykkivä syli avoinna vain sille, joka ei vaadi. Ei hän peittele poveaan, joka osaa paisua ja punastua. Hän hymyilee huulillaan, jotka tietävät tärkeämpääkin kuin Isä Meidän rukouksen. Ei hän kanna murheita siitä, keinuvatko hänen lanteensa liian leveinä tai kapeina. Hän kävelee härnäten kadulla keskellä kirkasta päivää fariseusten ja saddekeusten happamien naamojen ohi, antaa piupaut pyhille pölyisille pergamenteille, jumalallisen järjestyksen lukinverkoille. Hän tahtoo taivaansa tässä ja nyt. 1 Lapsena hän vihasi nimeään, mutta aikuisuus opetti hyväksymään sen, että hän todellakin on Satu ja Maria: Magdalan kaima ja vain satuna totta. 2. VIIMEISIÄ HETKIÄ ENTISESSÄ Seuraava juna kotipaikkakunnalle lähtee neljän tunnin päästä. Se oli ensimmäinen asia, minkä nainen tekee puhelun jälkeen; tarkistaa aikataulun. Sitten hän soittaa Heikille, puolisolleen ja kertoo lapsenlapsesta ja lähdöstään. Tämän piti olla heidän kolmenkeskistä aikaa, loma puolison työasunnolla. Ne suunnitelmat hajoavat tomuksi yhdellä puhalluksella. Ei jouluostoksia tällä viikolla. Ei askarteluita eikä päivällisiä tuoreiden isovanhempien luona. Seis sellaiselle sensellaistelulle. Mies pettyy ja vähän hätääntyy. Kaiken merkitys ei kuitenkaan uppoa häneen vielä. Ei vielä pitkään aikaan, vasta jälkeenpäin ja silloinkin mies tulee taistelemaan uppoamista vastaan. On asioita, joita ihmisen ei ehkä ole tarkoituskaan ymmärtää, saatikka hyväksyä. 1 Satu Hassi
5 Tämä tarina saattaa hyvinkin olla yksi niistä. Minä tulen mukaasi. sanoo mies kuitenkin ja tärkeiden töiden kupla puhkeaa kuin olisi saippuasta. On tärkeitä asioita. Ja on Tärkeitä Asioita. Minä katselen sitä ja hymyilen. Tekee mieli tökätä naista kylkeen ja kysyä huomaako tämä. Mies on nuori, mutta hän kasvaa koko ajan. Joskus, niin kuin tänään, nykäisemällä. Punaiset hiukset ovat samassa unen kiertämässä takussa vielä silloinkin, kun nainen ja mies kantavat kasseja, vaunuja ja vauvaa ulkona odottavalle autolle. Ponnarin hän sutaisee kasaan, mutta levottomuus ei anna periksi keskittyä enempään. Sukimisen ja siistiytymisen sijaan nainen on käyttänyt odotusajan internetissä ja lukenut kaiken mitä on ikinä silmiinsä saanut. Hän tietää nyt paljon enemmän hydrogefaliasta, synnynnäisestä vesipäästä. Hän tietää jo tarpeeksi tietääkseen, ettei tiedä vielä oikein mitään. Hän tajuaa, miksi Tanja kertoi lääkäreiden tutkineen pitkään vauvan selkärankaa. Se ettei sieltä löytynyt kyhmyä on hyvä merkki, luulee hän, mutta ei uskalla olla varma. Ennuste on kuitenkin hyvä, lupaavat miltei kaikki lähteet. Edessä voi olla rankkoja aikoja, pelkoa ja kipua, mutta lapsenlapsi tulee syntymään ja elämään. Se, juuri se, nimenomaan se, on tärkeää. Kaikki muu on sitä kitkerää kuorrutusta, mitä elämä välillä tarjoilee. Autossa on hiljaista sen niellessä kilometrejä matkalla Kotiin. Miehelle tämä on matka kodista kotiin. Hänen asuntonsa on Oulussa, työ ja opiskelu vielä siellä. Naiselle Oulu sen sijaan on ajoittainen lomapaikka, irti arjesta. Todellisuus on alempana rannikolla omassa Tönössä, siellä pienessä ruotsinkielisessä kylässä, minkä hän ensimmäisen puolisonsa kanssa vuosikymmeniä sitten valitsi paikaksi, jossa elää loppuunsa. Elämänloppu ja viikon loppu. Jälkimmäisestä tulee omalaatuinen. Kaikki naisen lapset ja se toistaiseksi ainokainen lapsenlapsikin kertyvät Tönöön. Heitä on monta. On esikoinen ja hänen puolisonsa eli Tanja ja Andreas. On Minja, Minttu, Oskari, Pietari ja Tiiti. Ja on Oskarin poika Jesse.
6 Lasten kumppaneissa on mukana jopa uusi ehdokas, jota kutsuvat Nakkikoneeksi. Epämääräisesti nainen ehtii tuntemaan sääliä nuorta miestä kohtaan. Mukava ja hyväntahtoinen nuorukainen. Silloin edellisessä elämässä, yhtä yötä aiemmin olivat yhdessä Mintun kanssa soittaneet naiselle ja naureskelleen kysyneet, että Äiti, sinä, kun tiedät kaiken paremmin kuin sanakirja niin miten on: Rakastelevatko kanat? Siihen oli helppo vastata, nauraa ja avata sydämensä tyttären onnelle. Nyt on toisin. Naisesta ei riitä tulokkaalle oikein mitään ja vähissä on muidenkin tarjonta. Voiko vaikeampaa ensivisiittiä minnekään saadakaan? Nakkikoneparka. Läsnä, mutta ulkona. Perhe tiivistyy ja kiertyy yhteen. Yksinään heistä jokainen on suojaton eikä vaatisi Kohtalolta paljoakaan napsauttaa kuka tahansa poikki. Mutta yhdessä, perheenä he ovat moneen kertaan tuskassa karaistut, terästäkin vahvempi tiimi. Minä katselen heitä nyt ja voisin melkeinpä näyttää kieltä Kohtalolle. Koetappa napsauttaa heidät poikki nyt, tuollaisina! Näytä minulle mikä voima tuohon nippuun pystyy? En tee kuitenkaan niin. Tiedän paremmin. Perhe on vahva, mutta tarina on vasta alkanut. Hädin tuskin on kerrottu vasta se oli Olipa kerran. Vahvakin voi haurastua. Niinä öinä ei paljon nukuta. Poliklinikka-aika Suureen Sairaalaan tulee joskus seuraavalla viikolla. Niin on Pienestä Sairaalasta luvattu. Mutta Tanjan kohdussa möyrii ja supistelee. Kaikkia pelottaa. Päättäväisesti he ovat inhaloineet internetistä kaikki lohduttavat kuvat, sanat, hapuilevat ensitiedot sunteista ja yleisistä ennusteista. He ovat sovitelleet ne mieliinsä, kukin tavallaan. Se oljenkorsi mihin nainen niin päättäväisesti päivällä tarttui on tuettu ja vahvistettu moneen kertaan. Kyllä se kestää: Wikipediakin sanoo ja kehitysvammaliiton tietopankki ja se blogi siellä Lauantaina ja sunnuntaina levittää nainen olohuoneen pöydälle askartelupahvit ja paperinarut. Hän houkuttelee niin tyttären kuin tyttäretkin irti ajatuksistaan tekemään joulukortteja ja enkeleitä. On nuorimman lapsen, Wilman, ainokaisen lapsenlapsen, Jessen ja Tulevan ensimmäisen joulun alunen, hän muistuttaa. Jokainen heistä on enemmän kuin yhden laulun arvoinen.
7 Tänä vuonna ei edes joulukorteissa fuskata. Huolellisesti nainen tekstaa jokaiseen valmiiksi askartelemaansa korttiin. Hyvää Joulua ja Onnellista uutta vuotta 2006 toivottavat Satu, Heikki, Tanja, Andreas, Minja, Minttu, Oskari, Pietari, Tiiti, Jesse, Wilma ja Lyylis Lyllerö. Se on pitkä lista. Naisen sormi liukuu kultatussin kohokirjoituksella. Sen pystyy juuri ja juuri näkemättäkin, pelkällä sormenpäillä lukemaan, kun tietää, mitä etsiä. Nainen on elänyt kyllin kauan tajutakseen, että elämässä niin kovin monia asioita voi lukea vain jos ne tietää. Nimien määrä on rikkaus: Nainen, hänen puolisonsa, josta kasvamassa miehensä, kuusi lasta ensimmäisestä liitosta, lasten nimien lomassa ensimmäinen puoliso hymynä vasten sormenpäätä, seitsemäs lapsi uudesta liitosta, pojanpoika, vävy ja Tuleva. Lista on kokonainen kirjainten väliin kirjoitettu elämäntarina, kiitosrukous ilman amenta. Tuntuu hyvälle lisätä Lyylis Lyllerö jokaisen tervehdyksen perään. Lylleröä ei vielä ole vaikka hän onkin. Se on työnimi Tulevalle. Nimen kirjoittaminen on kuin loitsu. Varmistus sille, että kun joulu tänä vuonna koittaa, Lyllerö on mukana. Kerta toisensa jälkeen nainen taikoo varmistuksen punaiselle pahville pienten peltisten askarteluenkeleiden alle. Kirjaimet muodostavat mystisen ringin, joka sulkee ulkopuolelle sen mahdollisuuden, ettei pientä enää olisikaan. Magiaa. Mummotaikaa. Perheen traditioihin kuuluu, että jokaisen lapsen nimi on isän, äidin ja kastavan papin kolmenkeskinen salaisuus aina kastetilaisuuteen asti. Niin nytkin, eikä nainen ole Tulevan nimeä edes koskaan aikonut tiedustella. Jollain nimellä hän tahtoo häntä silti kutsua. Lyllerö tuli jostain ja asettui hänen mieleensä. Siinä pieni kapinallinen virekin. Muut perheessä veikkaavat Tulevaa pojaksi. Tasapainon vuoksi nainen kiusoittelee vahvatahtoista esikoistaan, että elämä kohta kostaa tälle kaikki ne pienet hetket, jolloin tämä on jyrännyt äitinsä ylitse, tahtonut enemmän, voittanut kinan: Höpsis mitään poikia Sinä saat tyttären, Lyylis Lyllerön, joka on ihan kuin sinä ja sitten minä
8 teen itselleni popcorneja ja istun aitiopaikalle katsomaan, kuinka maat ja taivaat jyrisevät, kun te kaksi otatte yhteen! Tanja nauraa. Ilon alla silmissä väreilee sanaton rukous. Kunhan vain menee vaikka sitten niin. Kunhan vain Pinta pitää ja korsi kantaa. Mutta silti levottomuus ei väisty. Nainen ei sano sitä Tanjan sisaruksille, ei edes esikoiselle itselleen. Varsinkaan hän ei sano sitä vävylle, joka hoipertelee puolisonsa tukena omista peloistaan miltei hyperventiloiden. Se, minkä nainen salaa, on säpsähdys nuoren äidin jokaisesta liikkeestä. Keisarinleikkausta tässä odotetaan. Sectio caesarea. Perhe leikkii sanalla. Tuleva nimitetään keisariksi. Vai onko hän kenties keisarinna? Kukaan ei suostu edes hipaisemaan ajatusta, etteikö tämä kuninkaallinen vielä aikanaan hallitsisi. Jokainen polvi on valmis taipumaan kumarrukseen. Kunhan vain ajattelee nainen. Kunhan vain Hän odottaa leikkaukseen asti. Vielä ei saa synnytys käynnistyä. Alateitse ei vesipäinen vauva mahdu maailmaan. ja vaikka lähisairaala pystyisikin leikkaamaan, niin pystyykö se pelastamaan lapsen, joka nyt jo tiedetään Erilaiseksi? Limaa tulee jonkin verran. Limatulppakinko jo? Huokasiko esikoinen? Nainen säpsähtää. Vaihtoiko nuori äiti vaivaantuneena asentoaan sohvalla? Ei kai vain? Kunhan vain Toisena päivänä nainen taukoaa korttien tekemisestä ja niiden sijaan askartelee paperinarusta enkelin. Mustan enkelin vahvat siivet nainen taittelee kanaverkosta. Se on punk-enkeli joululahjaksi pojanpojan nuorelle äidille, mutta se on myös loitsu. Se on käsien kosketuksesta kasvanut suojelusenkeli, jonka tummiin helmoihin nainen piilottaa sen ääneen sanottavaksi sopimattoman vihan, joka hänessä katkuaa kohti kohtaloa. Yhä uudelleen hän kätkee seesteiseen rauhallisuuteen halunsa nousta ja lyödä jotakuta. Hän salaa tarpeensa mennä pihalle ja karjaista kohti taivaita. Isä meidän, joka olet Taivaissa Tule alas ja tappele kuin mies! Älä aina lyö heikointa! Älä hyökkää puskista! Etkö jo kylliksi tuota lasta ole koetellut. Anna isä Jumalauta - anna lapsen pitää lapsensa!
9 Sen sijaan nainen askartelee. Kädet käyvät loputtomana mantrana: Mustat helmat, posliiniset kädet ja pää. Kanaverkosta vahvat siivet. Valmis enkeli on sekä rujo että kaunis. Kuin elämä konsanaan. Nainen nostaa sen hyllylle takan päälle ja katselee sitä pitkään. Verkkosiipien taittelussa terävä rautalanka on viiltänyt haavan kämmeneen. Punainen veri valuu hitaana vanana pitkin käsivartta ja tipahtelee laiskoina pisaroina lattialle. Nainen seuraa kuinka niiden täyteläisyys hajoaa roiskeiksi valkeille kaakeleille ja kuulee äänensä sanovan: Mitä jos menisitte sittenkin jo tänään. Mitä sitä odottamaan? Olette siellä valmiina sitten jo aamulla. Lähempänä apua, jos jotain Minä hymyilen naiselle. Kylläpä se sinulta kestikin, ennen kuin sait sen sanotuksi. 3. KARAVAANIN ENSIASKELEET Tanja ja Andreas säpsähtävät valppaiksi. Voi hyvinkin olla, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta silti se tuntuu hyvälle. Tuntuu hyvälle TEHDÄ jotain eikä vain odottaa. Lääkäriin pääsee tietenkin vasta huomenna, maanantaina, aikaisintaan. Mutta silloin olisivat siellä jo valmiina. Ja nyt voisi pakata, varata hotellia, järjestää asioita, touhuta ja tohottaa. Kaikki toiminta tarjoaa arvokkaita hengähdystaukoja musertavasta huolesta. Jokainen sekunninkin unohdus on kuin raikas tuulahdus happea tukehtuvalle. Voi kyllä! Näin teemme. Juuri näin. Me TOIMIMME. Me otamme ohjat omaan haltuun ja vaikutamme asioihin. Me emme vain istu ja odota. Lähtijöiden puheet ja ajatukset sorisevat huoneissa. Nopeasti päätetään, että nainen lähtee myös, samoin hänen vauvansa Wilma sekä Heikki. Jos vain jaksat vastaa Tanja heti naisen hapuilevaan kysymykseen. Aikuisen äitinä ei ole aina helppo tietää. Pitää olla läsnä, mutta pitää antaa myös tilaa. - Tietenkin äiti jaksaa. Totta kai he tulevat! Andreas näyttää suorastaan säikähtäneeltä, kun toisenlainenkin mahdollisuus mainitaan. Tämä ei ole kahden
10 elettävä asia. Tuleva on heidän, mutta ei vain heidän. Miten se menikään niistä ohuista oksista ja paksuista kimpuista. Niiden taittumisesta ja taittamisesta? Kun nainen lähtee niin pitää tietenkin lähteä Wilmankin, joka on vasta yhden kuunkierron ajan äitinsä ulkopuolella elänyt, ja jonka elämä on yhä tiukasti kiinni maitovanassa äidinsä rinnoilla. Päättäväisesti naisen puoliso järjestää töitään hänkin. Niitä voi tehdä etänä koneella, Tampereeltakin käsin. Heikki haluaa olla siellä missä vauva ja nainen. Hän haluaa olla läsnä Tulevallekin, vaikka se ajatus onkin vielä uusi ja avoin. Hän on itsekin nuori ja juuri tullut isäksi. Isoisäksi kuukausi sen jälkeen ei ole helppo sopeutua. Heikki sovittaa jalkoihinsa kovin isoja saappaita eikä edes alennusmyynnistä. On myös muut lapset. Nainen siunaa mielessään lauman kokoa. Onneksi meitä ON monta. Onneksi osa on jo aikuisia. Onneksi Niin pitkälle nainen ei suostu menemään, että tunnustaisi onneksi sen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Perheen sisäinen toimivuus on testattu Isossa Kriisissä. Viisi vuotta aiemmin tässä samassa huoneessa nainen on kertonut näille samoille lapsille, että isänsä sairaskohtaus ei ollut vaaraton, vaan itse asiassa niin vaarallinen kuin vain voi olla. Isä kuolisi. Ja isä kuoli. Silloin Tanja oli pitänyt kasassa ja kuosissa sisaruksiaan sillä aikaa, kun nainen oli sairaalassa saattanut miehensä yli rajan. Reilua vuotta myöhemmin nainen oli koonnut hauraasti paikatut lapsensa uudelleen ympärilleen ja kertonut, mitä lääkäri oli sanonut, tällä kertaa hänelle itselleen. Syöpä. Maligni melanooma. Levinnyt jo ennen löytämistään. Ennuste huono. Aikaa vähän. Silloinkin Tanja joutui ottamaan päävastuun, vaikka oli juuri muuttanut omilleen ja luomassa itselleen omaa elämää. Edelliseen kauhuun lapset olivat vastanneet rakkaudella. Ihan pienimmät eivät sitä joutuneet koskaan ajattelemaan, mutta isommat joutuivat rakastamaan niin valtavasti, että päästivät isänsä lähtemään. Se toinen vaihtoehto, isän mahdollinen henkiinjääminen
11 pahoin vammautuneena, olisi ollut julma kohtalo miehelle, jonka rakkaus virtasi ennen kaikkea hänen käsistään tekoina. Vaati uskomatonta jaloutta ja rajatonta anteliaisuutta lapsilta luopua silloin isästään. Vuotta myöhemmin kaivo oli vielä aika tyhjä. Sieltä ei ollut ammennettavissa samanlaista lähtölupaa naiselle. Sinulla on vielä viisi alaikäistä lasta. ilmoittivat Tanja Minja ja Minttu silmät tummina äidilleen. Meitä paskat kiinnostaa, mikä sinun ennusteesi on. Näitä et jätä. Me olemme tässä ja autamme kaikin tavoin, mutta sen hinta on se, että sinä jäät. Voi haistakaa! oli nainen silloin mielessään hymähtänyt nuoruuden ehdottomuudelle ja myöhempinä kipeinä kuukausina moneen kertaan kironnutkin sen siinä missä oman lupauksensakin. Mutta hän oli kuin olikin myös sen lupauksen pitänyt. Hän oli seissyt ovella ja katsellut toiselle puolelle, kaivannut rauhaan ja lepoon, mutta hän oli sittenkin, lupauksen vuoksi, sulkenut oven ja palannut tänne, mitä hän pitkään ja ajoittain yhä vielä nytkin, piti vääränä puolena. Ja nyt muistaa nainen sen pakotetun lupauksen ja ajattelee uudelleen Tulevaa: Laita sinä äitisi aikanaan yhtä koville. Kova kovaa vastaan ja vähän fananammaa kehiin. Reilu peli se olla pitää. Nyt tehdessään lähtöä Suureen Sairaalaan nainen ei ole fyysisesti huolissaan kotiin jäävistä. Kaksi viidestä on jo vuosiltaan aikuisia ja kolmaskin hipoo rajaa. Heistä on kyllä huolehtimaan niin talosta kuin 8- ja 12-vuotiaista pikkuisistakin. Henkinen kantokyky taas Vihainen ajatus kihahtaa päästä sinne jonnekin, missä kohtalo nämä asiat päättää. Onko sitä enää meillä kellään? Kasvaako se koetuksissa vai haurastuuko ihminen isku iskulta? Hapuileva kysymys vanhemmille lapsille saa tylyn tyrmäyksen: Mitä sinä puhut? Tietenkin sinä menet. Tanja ja Ande tarvitsevat sinua nyt. Kyllä me pärjäämme. Luuletko oikeasti, ettemme pärjäisi? Mintun kysymyksessä on raivoa. Mitä sinä meistä oikein ajattelet? Paikka paikoin kukin omien sielujensa maisemissa he ovat niin vereslihalla kaikki, että viattomatkin lauseet sirottelevat suolaa sinne missä haavoja ei pitäisi olla.
12 4. AHTAASTI AHDISTUKSESSA Vanha volkkari on täynnä, kun nainen, Tanja, Andreas, Heikki ja Wilma tekevät lähtöä Tönön lumiselta pihalta. On talvi. On pimeää ja kylmää. On pelko. Päättäväisesti he pakkaavat tiiviisti takakonttiin paitsi vaunut kuopukselle kuin turvaistuimen myös tulevalle. Kun palaamme, meitä on yksi enemmän, he toteavat toisilleen ihan kuin muuta mahdollisuutta ei olisikaan. Hyvin tämä menee hymyilee nainen Andreasille, joka on ihan liian kalpea : Vuoden päästä jo naurattaa tämä kaikki hätä ja huoli. Tulet katsomaan taaksepäin ja miettimään, että miksi ihmeessä me siitäkin niin suuri draama tehtiin. Valon jälleen syttyessä vävyn silmiin nainen hiljaa mielessään kaipaa sitä, että joku valehtelisi hänellekin yhtä hyvin. Tunteja myöhemmin, kolmensadan kilometrin päässä nainen, Heikki ja Andreas kantavat Wilman, kassit, kimpsut ja kampsut hotellihuoneeseen. Huone on isompi kuin tupattu auto, jonka takapenkistä vauvan turvaistuin on haukannut ison palan. Isompi, mutta ei paljon isompi. Mutta tokihan se vähän aikaa menisi. Vähän aikaa vaikka aidan seipäänä, sanoo sananlaskukin. Nainen, mies, tytär ja vävy avaavat sohvan toiseksi parivuoteeksi ja järjestävät nyytit huoneen reunoille siten, että ovelle ja kylpyhuoneeseen on kulku. Paradoksia pukkaa. Juttelu huoneessa on kevyttä, miltei ilkamoivaa. Toinen toistaan mauttomammat sutkautukset ja hulluttelut leikkaavat ilmaa. Nainen nauraa muiden mukana ja leikkii surutta sanoilla hänkin. Jo tuo on sanaleikki, nainen hoksaa. Surutta sanoilla. Hän tuntee ja tunnistaa tämän huumorihysterian. Hän on kokenut sen aiemminkin ja soisi mielellään sananlaskuihin muutaman lisän: Mitä hirveämpi hätä, sitä hersyvämpi huumori tai Mitä suurempi suru, sitä enemmän naurua tarvitaan sen suremiseen. Ihmismieli on sellainen. On asioita, jotka ovat niin suuria, ettei niitä kerta kaikkiaan pysty käsittelemään kerralla. Tarvitaan tauko tunteisiin ja ajatuksiin. Tarvitaan nauru.
13 Minä hymyilen hellästi hihittelijöille. Tiedän jo, että tulevina viikkoina tässä huoneessa tullaan nauramaan paljon. Olen iloinen, etteivät he vielä tiedä. Paljon, paljon myöhemmin ovat hekin. Ihmisen ei ole tarkoitus tietää liikaa liian aikaisin. Viisi henkeä viidessätoista neliössä. Jos illalla oli ahdasta niin aamulla on sitä vieläkin enemmän. Vessaan on jono ja takapuolet osuvat toisiinsa kun kukin kaivaa kasseistaan jotain; hammastahnaa, puhdasta paitaa, kampaa, kynää, mitä lie. Nainen vääntäytyy jäykkänä ylös epämukavalta sohvalta. Yksi poikkipuista on painanut kipeästi selkää koko yön, mutta jollain hullulla tavalla hän on nauttinutkin siitä. Fyysinen kipu on pakopaikka sekin, jotain mihin tarttua ja jota huokailla. Jotain käsitettävän kokoista. Myös Wilma auttaa. Ylenpalttisesti äitinsä on tätä ruokkinut tursuvista rinnoistaan. Pinnan alla muhii absurdi angsti. Nainen sulkee hulluimmat ajatukset yhä uudelleen ja uudelleen pois mielestään, mutta yhtä sitkeästi ne pulpahtavat taas pinnalle: Onko tämä jotenkin minun syyni? Onko hänen pohjimmainen kohtuuttomuutensa riistänyt esikoiselta sen, mitä tälle kohtuudella kuuluu? Sen seitsemännen syntymä äitinsä keski-iän kynnyksellä? Onko se jotenkin toiselta pois? Työnsikö hän kuukautta aiemmin selkä kaarella synnytyssali ykkösen vihreillä lakoilla maailmaan lapsen, joka oli oikeastaan tarkoitettu jollekin toiselle? Entä kuolema? Suututtiko hän kohtalon jäämällä henkiin kuoleman jo kerran hänet merkittyään? Siksikö se palasi taas isona, mustana varjona kaiken ylle? Kun en sinua suosiolla saanut, otan sinulta rakkaimmat? Nainen tajuaa ajatustensa mielettömyyden, mutta silti ne eivät päästä otettaan. Hän katselee syvälle kuopuksensa tummiin silmiin ja yrittää sieltä ammentaa sen tiedon, mikä ihmisellä ennen ja jälkeen elämää on, mutta mikä hänen hapuiluunsa ei tartu. Äidinmaitoon sekoittuu anteeksipyyntö. On rikos edes epäillä tämänkään ihanaisen olemassaolon oikeutta. Kaikki on tänään rikosta. Maailma rikki.
14 Tarvitaan puheluita. Naisen äiti on lääkäri. Sitä kautta voi vedota ohi protokollien. Sitäkin kautta. Tyttären kätilö on myös naisen kätilö ja kulkenut vuosia ja taas vuosia perheen rinnalla. Ja sitten se yksi nainen, jota silloin kerran siellä autettiin, on täällä lääkärinä hänkin Nyitään naruista. Lunastetaan velkoja ja lupauksia. Kitistyään aikansa Sesam hitaasti aukenee: Lääkäri ottaa teidät vastaan tänään kello 11 toteaa tuntematon hoitaja lopulta hiukan nasaalisti puhelimeen. Tämän viimeisen puhelun nainen on soittanut tyttären sijaan. Hän on iloinen saamastaan tilaisuudesta. Tuntuu hyvälle saada tehdä jotain. Hän ei olisi hyväksynyt eitä. Pinnan alla väreilee side kalevalaisiin äiteihin, pentujaan puolustaviin karhuemoihin ja nainen on valmis ammentamaan sieltä, jos moista tarvitaan. Siitä, mikä on protokolla, siitä miten nämä tavallisesti hoidetaan, hän ei välitä tippaakaan. Tarjoa hänelle byrokratiaa niin hän ei edes röyhtäise sen syötyään. Nämät nämiköön miten nämivät. Nainen puhuu Esikoisestaan ja Lapsenlapsestaan. Saatuaan tahtonsa, hän kuittaa kuivan kiitoksen. Ei enempää, koska vähemmän hyväksyminen ei koskaan ollut mukana optioissa. Hyvä näin. Ei viivyttelyjä, ei enempää epätietoista odotusta. Tokihan on aina parempi tietää kuin pelätä? Pahatkin asiat ovat kaikkein pahimpia juuri ennen avautumistaan, yöt pimeimpiä juuri ennen aamunkoittoa. 5. TUOMIO Muutamaa tuntia myöhemmin sairaalassa äitiyspoliklinikan odotushuoneen sorinan leikkaa napsaus, jonka vain nainen ja minä kuulemme. Se oli se korsi, ajattelee hän, se korsi, joka katkesi. Pari sanaa tyttäreltä ja vävyltä ja siinä se. Lyhyen hetken ajan nainen jälleen tuntee huiman pudotuksen, näkee kuilun seinämien vilisevän ohitseen. Hän puristaa Wilmaa sylissään miltei liian lujaa, suojaa ja takertuu. Pitää saada ote jostakin. Vauva kiemurtelee epämukavuudesta. Katselen heitä enkä hätäänny puolestaan. Minä tiedän, että tällä kertaa hän on kyllä valmistautunut, vaikkei
15 sitä itse ehkä tajuakaan. Tämäkin mahdollisuus on ollut olemassa ja vaikka siitä ei ole ääneen puhuttu, niin naisen alitajunta on työstänyt sitäkin. Jonkin aikaa vilisee silmissä, etoo ja huimaa. Sitten tahto levittää purjeen, lasku hidastuu ja nainen pyytää Tanjaa kertomaan uudelleen, mitä lääkäri sanoi. Tarkasti. Kohta neljä vakavailmeistä aikuista istuu Tampereen yliopistollisen keskussairaalan kahvilassa. Puheensorina säestää astioiden kolahtelua toisiaan vasten ja yhdessä muiden tilan äänien kanssa ne muodostavat oman omalaatuisen modernin taustamusiikkinsa. Riitasointuja riitasoinnuissa. Vaimealla äänellä naisen esikoinen toistaa sen mitä heille on kerrottu. Tarvitaan monia kovia servettejä silmäkulmien pyyhkimiseen. Ohut paperi ei ime nestettä vaan lähinnä vain raapii ihoa. Kukaan ei huomaa sitä. Ennen kuin tämä on ohi, silmät kyllä punottavat muutenkin. Yksi kerrallaan lauseet ropisevat alas, raskaina. Yksikään niistä ei kimaltele matkallaan. Yksikään ei kurittomasti pompahda takaisin. Raskaina, lopullisina ne laskeutuvat alas ja jäävät paikoilleen tummina kaiken valon ja hapen imevinä möhkäleinä. Tulokkaalla todella on vesipää. Valtava sellainen. Tai todella poikkeuksellisen suuri, kuten lääkäri sen taisi ilmaista. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Vesipää voidaan hoitaa. Aivonesteen kiertohäiriöt korjataan asentamalla niin sanottu suntti ja kun liikaneste on ohjattu pois vatsalaukkuun, niin kokoon painuneet aivot tavallisesti pullistuvat kuin sieni ja täyttävät paikkansa uudelleen. Tulokkaalla on kuitenkin muitakin salaisuuksia, sellaisia joita hän ei ole kertonut tutkiville lääkäreille aikaisemmissa raskaudenaikaisissa ultrissa. Hänellä on suuria salaisuuksia, mistä ei ole kuiskannutkaan kokeneen kätilön korviin. Suuri nestemäärä ei ole ainoa poikkeavuus Lyllerön aivoissa. Itse asiassa aivoja on kovin, kovin vähän. Ja siinäkin vähässä pahoin kokoon puristuneessa massassa on poikkeamia, joiden merkitystä ei kukaan osaa oikein ennustaa. Aivokurkiaista ei löydy ultraäänikuvassa ollenkaan. Se on osa, joka yhdistää aivopuoliskot toisiinsa. Tosin sitä, miten se sen tekee, ei osata kertoa. Kuvaavaa kyllä, vaikka aivokurkiaisen puutos on useimmiten yhteydessä vaikeaan
16 kehitysvammaisuuteen, niin on myös tapauksia, joissa on täysin sattumalta jonkin muun tutkimuksen yhteydessä käynyt ilmi että muutoin normaaleilta ja normaalin elämän eläneiltä aikuisilta, on puuttunut aivokurkiainen. Se on salaperäinen, omalaatuinen silta joka tarvitaan välittämään ihmisen puolet yhdessä ihmisessä yhdeksi ihmiseksi. Naisilla se on paksumpi kuin miehillä. Siksi naisten sanotaan voivan paremmin käyttää molempia aivopuoliskojaan yhtä aikaa. Naisen läpi sävähtää ajatus Onko se poika sittenkin. Pojista pojin. Ei voi tietää. Ei voi ennustaa. Siinä lauseita, jotka vielä silloin kuulostivat naisen korviin kovin julmille. Ei kuitenkaan niin julmalle kuin se viimeinen, mitä lääkäri sanoi. Lapsen mahdollisuudet jäädä henkiin kohdun ulkopuolella ovat hyvin pienet. Tanjan ja naisen silmät kohtaavat pöydän yli. Ei ole sanoja, vain yhteinen syvä musta epätoivo. Hengittäminen sattuu. Tapaus on kuitenkin mielenkiintoinen ja aikansa päivän mittaan pähkäiltyään lääkäri kollegoineen päättää pyytää konsulttiapua muualtakin. Ketään tulevan kaltaista ei ole täällä ennen nähty ja vaikka ennuste on mitä on, niin jo yritys sen ymmärtämiseksi voi auttaa jotakuta muuta myöhemmin. Seuraavana päivänä paikalle siis lentää Spesialisti. Sitä ennen on taas yksi yö. Samat viisi henkeä samassa ahtaassa hotellihuoneessa. Illallinen ulkona, leffaa televisiosta, karamellia, joka ei maistu miltään. Angstia ja ahdistusta. Kipua ja pelkoa. Ja raivoa. Televisiokuvan välkkeessä nainen hiljaa mielessään muistelee omaa isoäitiään, tämän tarinaa. Mummon ensimmäinen puoliso kuoli keuhkotautiin hyvin, hyvin nuorena. Kun vanha nainen siitä lapselle vuosikymmeniä myöhemmin kertoi, hänen kasvoilleen nousi yhä vielä puhdas, paljas raivo. Kunhan minä kuolen niin Isä Jumala saa kyllä kuulla Pikkutytön mielestä oli ollut vain loogista, ettei isoäiti kuollut pitkään, pitkään aikaan. Isä Jumalaa varmaan pelotti päästää Mummo taivaaseen kertomaan siitä, mitä mieltä tämä on Jumalan asiainhoidosta. Nyt punaisenraivon hehkuessa naisen omassa sydämessä, hän kuulee mielessään kitkerän naurahduksensa. Melkein toivoo, että mummon jäljiltä jäisi siitä Isä Jumalasta vähän hänellekin.
17 On nimittäin yhtä sun toista sanottavaa täältäkin suunnalta. Ja sekuntia myöhemmin rukous kantaa taas. 6. AIVOJA NÄKYY, KANNATTAA HOITAA. Lääkäreillä on omakin elämä. Lääkärin tyttärenä nainen ymmärtää sen paremmin kuin useimmat. Spesialistin lopulta saapuessa nainen ymmärtää myös sen toisen puolen, sen mitä edes oma vakava sairaus ja monien läheisten kuolema ei ollut aiemmin hänelle paljastanut. Silloinkin hän oli ajatellut lääkäreitään ihmisinä, rekisteröinyt kiireen ja väsymyksen, huolen ja avuttomuuden, joskus tuntenut myötätuntoakin heitä kohtaan. Hän oli ajatellut kohtaavansa ihmisiä, ihmisenä. Joidenkin kanssa synkkasi hyvin. Osa oli tavalla tai toisella yhdentekeviä tai joskus jopa suorastaan vastenmielisiä, kun kemiat eivät kohdanneet. Suurin osa soljui ohitse liki kasvottomina. Ihan kuin ketkä vain muutkin elämässä kohdatut. Nyt häntä päin iskee oivallus siitä, miten merkityksetön lääkärin oma elämä lopulta on. Hitot siitä. Ei kiinnosta. Ei voisi vähempää mitään, missään merkitä. Se sen sijaan merkitsee, mitä tämä spesialisti 3D-ultrassa näkee. Tuleva kantaa kaikkia maailman merkityksiä itsessään. Kykeneekö spesialisti laitteineen näkemään niistä joitain? Auttaako taito, koulutus ja kokemus? Mutinan ja murahtelujen jälkeen mies lopulta lausuu ääneen tuomionsa, lauseen, joka jää elämään Perheessä: Aivoja näkyy, kannattaa hoitaa. Enemmän se on kuin minusta on ikinä kukaan sanonut hekottelee Andreas helpottuneena myöhemmin. Niin vähällä, niin pienestä voi ilo olla kiinni. Naisen sydän laulaa. On tauko tuskasta. Ja Suuri Sairaala tarjoaa hyvää hyvän päälle. Kun oikeita uutisia ei ole tarjolla, kun vakuutusta ei myönnetä ja kaikki on epävarmaa, pienistä sanoista tulee Suuria. Henkilökunta järjestää tulevalle äidille, isälle ja isoäidille esittelykierroksen vastasyntyneiden teho-osastolla. Minä olen Tulevan omahoitaja hymyilee ystävällinen nainen ja jatkaa Kun tulette tänne, niin ensin hän
18 Kun. Ei jos vaan kun. Eikö se muka ole lupaus? Henkilökunta kehottaa odottamaan rauhassa, että sairaala saa leikkaustiimin kasaan. On Tulevan onni, että hän on niin poikkeuksellinen. Haastavuus houkuttelee paikalle parhaat. Leikkauspäiväksi päätetään perjantai. Rauhaa ei ole tarjolla, mutta odotus onnistuu, koska vaihtoehtojakaan ei ole. Nainen, Tanja, Heikki ja Andreas juttelevat paljon. Osa on kevyttä pintaa, niin kovin, kovin tarpeellista hengähdystä hädästä. Osa on vakavampaa. Puheet jyvistä ja akanoista jäävät jonnekin mielenpieleen ja vielä vuosia myöhemmin nainen saattaa joskus jonkun kohdatessaan ilahtua: Kappas vain, mikä jyvä! Tai vastaavasti pettyneenä huokaista. Akana, taas, niitä maailmassa riittää Tulokkaan syntymä erilaisena tulisi varmasti aikaa myöten erottamaan jyvät akanoista, jakamaan ihmiset kantokykyluokkiin. Ei kaislavenettäkään toki halveksia saa, mutta myrskyyn sinä et moinen rinnallasi saatikka painolastinasi halua purjehtia. Oskari on jyvä, toteaa esikoinen jyväkeskustelun aluksi ja saa sataprosenttisen kannatuksen muilta. Sitä nainen ei hetkeäkään epäile, eikä epäile kukaan muukaan. Tulevan eno siis sitä. Tämä nuori mies joka astui kuolleen isänsä saappaisiin 12- vuotiaana ja tuhahti muiden puheille menetetystä lapsuudesta. Kaksitoista vuotta on yllin ja kyllin lapsuuden mitaksi kun laatua sai. Enemmän lapsuutta kuin moni saa kolmessakymmenessä vuodessa. Totta toki sekin. Enot, toteaa Andreas perään. Ja totta totisesti kun muut miettivät hetken niin kyllä se Pietarikin on jyvä. Vihertää vielä nuoruuttaan, mutta akanaa hänestäkään ei saa. Monia ihmisiä käsitellään jutuissa ja jokainen jyvä talletetaan turvaksi. Hiljaiseksi vetää ajatus niistä, joista ei voi tietää. Vielä.
19 Tanja käy läpi metamorfoosia. Nainen katselee sitä vierestä, eikä uskalla sanallakaan koskea syntyvän perhosen ohueen kuoreen, ettei vain vahingoittaisi sitä kaunista mikä on saamansa alkunsa. Joitain aikoja aiemmin, jonkin lehtijutun tai televisio-ohjelman kirvoittamana Tanja ja Andreas olivat jossain joutavassa kahvipöytäkeskustelussa tuumineet, että Vammaisen lapsen vanhemmiksi meistä ei olisi. Se ei ollut tuomio saatikka vammaisten arvon väheksyntää, vaan nuorten mielestä lähinnä itsensä tuntemista ja heikkouksiensa myöntämistä. Ne sellaiset vanhemmat, ne vaikuttivat ihan omalle rodulleen, muita paljon kauniimmille ja vahvemmille. Sellaiseen emme yltäisi, puistelivat päätään nämä nuoret. Nainen oli jo silloin etsinyt sanoja kertoakseen miten itse sen ajatteli, mutta luopunut sitten, kun sanat eivät olleet suostuneet tulemaan. Miksi maalata piruja seinille? Miksi ennustella sellaisia, mitä tuskin koskaan tarvittaisiin tapahtuvaksi? Enää sanoja ei edes tarvittu. Se, mitä hän ei silloin aiemmin ollut osannut sanoa, tapahtui nyt hänen silmiensä edessä. Esikoinen kasvoi vahvaksi ja varmaksi, ei omin avuin vaan siitä rakkaudesta, jota Tulevaa kohtaan tunsi. Ei se ollut valinta vaan nöyrä antautuminen sille, mikä oli vääjäämätöntä, paljon ihmistä saatikka hänen tahtoaan suurempi. Paikka aukesi ja Tanja astui siihen, koska se hänen paikkansa maailmassa oli. Niin yksinkertaista. Piut mystiikalle ja paut ihmeellisille vahvuuksille. Tulisi jo perjantai, niin pääsisimme hommiin sanoo tytär ja hymyilee äidilleen uudelta paikaltaan siivet kimallellen. Pelko oli mukana yhä. Tietenkin. Takuita ei ole ja korret yhä hauraita. Usko ja luottamus olivat kuitenkin isompia. Äidit vain, toivossa väkevät. Vasta nyt nainen sen lauseen kunnolla tajuaa, toivon hillittömän voiman. Tuleva tulee ja on aivan omanlaisensa ja tuo mukanaan haasteita, joita kukaan heistä ei ollut koskaan aiemmin kohdannut. Toivossa väkevät. Päästään hommiin.
20 Rakkaus Lylleröä kohtaan aaltoilee naisessa, niin valtaisa, että hän hetkittäin itsekin hämmentyy. Miten tämä nyt näin? Hänellä on kahdeksan lasta itsellään. Hänellä on yksi lapsenlapsi jo ennestään, palvottu ihana pojanpoika; Jesse the King. Ei ole mitään mitä nainen näiden Oleviensa eteen ei tekisi. Hän ei vain rakasta, vaan hän on Äiti ja Isoäiti, jokaista soluaan, sielunpohjaansa myöten. Mikä siis on tämä, joka versoo hänessä nyt? Jotain rakkautta, äitiyttä, mummoutta suurempaa? Onko sielläkin muka vielä jotain? Nainen on nähnyt paljon, kokenut paljon, lukenut paljon. Koskaan missään kukaan ei ole edes vihjannut tällaisesta tilasta tai maasta. Nainen seisoo esikoisensa rinnalla, kuopus rinnoillaan ja katselee sisään ovesta, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Minä seison hänen selkänsä takana ja katselen katselijaa. Minun tekee mieleni pikkuisen pukata, kehottaa astumaan sisään, kuiskata korvaan rohkaisevasti, ettei pelkäisi. Ei, se ettei tuosta kukaan koskaan sinulle mitään kertonut, tarkoita mitään. Kukaan ei ole kertonut siksi, ettei kukaan ole tuolla koskaan ollutkaan. Eikä sinun lisäksesi kukaan koskaan menekään. Se on sinun maailmasi, ihan oma kohtalosi. En kuitenkaan sano mitään. Ihan kuin nainen säästi sanojaan esikoisensa metamorfoosissa, säästän minä omiani naisen seisoessa kohtalonsa kynnyksellä. Kukin omaan tahtiinsa. Päivällä näin. Päivällä hupsutuksia, päivällä leikkiä, päivällä naurua, toivoa ja vahvaa varmuutta. Yöllä pimeässä Tanja itkee unissaan ja nainen makaa toisella vuoteella ja puree käsivarteensa mustelman, ettei yhtyisi nyyhkytyksiin. Kumpikaan ei itke häntä, jota odottavat Tulevaksi. Häntä he kaipaavat ja isoavat. Sen sijaan he itkevät sitä, joka ei koskaan tule, ei vain 9 kuukauden kuvitelmia vaan kaikkia elämänmittaisia haaveita siitä, millaista kaikki olisi sitten joskus. Sekin surutyö on tehtävä ja jokin naisen sisällä sanoo hänelle, että omalta osaltaan hänen on se tehtävä juuri nyt. Myöhemmin ei enää ole aikaa eikä voimia moisiin.