1 Aasian tsunami (2005) Keskustelijat Agnes Airola Harri Lonka Heikki Mäntylä Raija Mäntylä Kauko Piri Veikko Salovaara 1.1.2005 Kauko Piri SUMATRA ON LÄHELLÄ Näen piispankin itkeneen. Hän kysyy miksi kuten puolet säästyneistä, me kommunikaatiokykyiset ja onnekkaat Presidentit järkyttyneinä lupaavat he aikovat vastaisuudessa investoida enemmän yhteiseen ja rauhaan Tulkintamme ratkaisevat, oliko kaikki turhaan vai sittenkin ihmisen eduksi, mutta ajatus vielä juuri nyt tuntuu kovin kevyeltä sen raskaan rinnalla Ystävä on poissa. Yhteinen aikamme ei enää kasva mutta joskus se alkaa tiivistyä olennaiseen Olisipa vain oma kuoreni maata sitkeämpi ja joustavampi etten repeilisi kaikissa paineissa Sumatra on nyt oikeasti hiukan lähempänä ja tänä vuonna aion olla minäkin 1.1.2005 Kauko Piri 10.1.2005 Veikko Salovaara Arvoista luonnonfilosofit Näin surun keskellä valoan. Lähetän muistiinpanoni teille tidoksi ja luettavaksi taikka deletoitavaksi. Toivotan samalla kaikille ONNELLISTA UUTTA VUOTTA Veikko Salovaara Parahin ystäväni
2 Elämää ei omisteta. Siihen osallistutaan, suostutaan ja sopeudutaan. Kuolema ei ole kaiken loppu, se on uuden alku ja mahdollisuus. Tehkäämme tästä uudesta jotain parempaa. Olemme viime päivinä intensiivisesti seuranneet Intian valtameren alueella tapahtunutta luonnonmullistusta ja siitä seurannutta valtavaa murhenäytelmää. Minun on myönnettävä että uhriksi joutuneiden lasten ja heidän vanhempiensa tai aviopuolisoittensa taikka sukulaisten ja ystävien kohtalo ja murhe on monesti nostattanut kyyneleet silmiini. Olen etsimättä kyennyt samaistumaan lähimmäisteni hätään. Tapahtuneeseen onnettomuuteen liittyy kuitenkin myös muita laajempia näköaloja. Juuri äsken loksahti mielessäni jotakin paikoilleen. Katselimme ystäväni Raijan kanssa uutislähetystä TV:stä. Siinä aasialainen nuorehko nainen kertoi läheisiin ihmisiinsä ja omaisuuteensa kohdistuneista menetyksistään.. Hän puhui hyvin rauhallisesti ilman mitään hysteriaan viittaavaa. Raija totesi tämän rauhallisuuden ja huomautti, kuinka vahvoja ja väistämättömiin elämän tosiasioihin sopeutuvia paikalliset ihmiset, suunnattomista menetyksistään huolimatta, kuitenkin ovat. Mieleeni nousi länsimaisen ihmisen ja tämä meidän kulttuurimme erilaisuus. Onko niin, että me olemme äärimmäisen yksilökeskeisiä? Kuolema, erityisesti oma kuolemamme, näyttää olevan meidän selvästi heikoin kohtamme. Meillä on jotenkin luonnoton ja tosiasioita kartteleva, pelokas suhde siihen. Me olemme rakentaneet kulttuurin, jossa tiedollisesti ja tieteellis- teknisesti huippuunsa kehittyneen ihmisen ajatellaan kykenevän hallitsemaan myös luonnon elementtejä. Me taidamme ajatella olevamme luonnon omistajia ja hallitsijoita - usein jopa sen alistajia. Me emme halua kokea, että luonto on meitä vahvempi tai edes tasa- arvoinen. Luontoon kohdistuvan vastuun kohtaaminen näyttää monasti olevan vaikeaa Ovatkohan nyt luonnon yllättävät iskut - usein jopa vastaiskuilta vaikuttavat - nousemassa meidän kuolemanpelkoamme ruokkiviksi suurimmiksi uhkatekijöiksi? Vaivaako meitä jotenkin alitajuisesti kasvava huono omatunto elämän edessä? Olen ollut pitkään taipuvainen uskomaan että niin sanotuilla luonnonkansoilla ja tavallisilla, usein köyhillä ja jotenkin luonnollisemman elämänkäsityksen omaavilla ihmisillä on normaalimpi suhde myös kuolemaan. Onhan kuolema luonnollinen ja väistämätön asia kun kerran olemme syntyneet. Muistan esimerkiksi kuinka karjalainen anoppini tapasi onnettomuuksien kohdatessa sanoa, että tämä on ihan tavallinen asia. Jos oikein muistan, niin tämän suuntainen oli hänen reaktionsa silloinkin, kun vaimoni hänen tyttärensä kuoli ja me kaikki surimme syvästi. Tosiasiahan on, että me elämme yhtenä osapuolena maapallomme elosysteemissä, eikä meillä ole mitään kuolemankin voittavaa erikoisasemaa. Kun esimerkiksi mannerlaatat liikkuvat ja sitähän ne tekevät koko ajan niin me olemme maapallomme ja sen elosysteemin jäseninä saman kohtalon alaisia, kuin muukin elollinen. Tietenkin me varaudumme luonnonmullistuksiin. Mutta kun kyseessä on näinkin harvoin tapahtuva ja epätodennäköinen sekä näin suuret mittasuhteet saavuttanut katastrofi, eivät meidän keinomme riitä. Me tulemme yllätetyiksi. Me olemme myöhässä. Me olemme voimattomia. Tietenkin meidän tulee kaikin tavoin ottaa osaa onnettomuuden kohdanneiden ihmisten hätään ja suruun. Meidän täytyy olla heille hyviä ja myötäeläviä lähimmäisiä. Meidän täytyy kaikin tavoin auttaa hätään joutuneita ja osallistua jälleenrakennukseen. Meidän tulee myös
3 analysoida tapahtunut ja miettiä keinoja samanlaisten onnettomuuksien välttämiseksi tulevaisuudessa. Ja meidän tulee ryhtyä kaikkiin varotoimiin. Mutta se minua arveluttaa että me, vastausta edes odottamatta vihaisina ja syyttäen kysymme: miksi? Ja alamme äänekkäästi etsiä syyllisiä ja vaatia korvauksia. Me emme omista luontoa ja sen elosysteemiä. Me emme voi panna sitä syytteeseen. Meidän on pakko todeta, että nyt tapahtunut on yksi niitä asioita joita vain sattuu, anoppini ajatuskulkua lainatakseni. Elämään kuuluvat yhtenä mahdollisuutena myös tällaiset asiat, jotka meidän kannaltamme ovat onnettomuuksia. Saatan syyllistyä viisasteluun ja ansaitsen siitä rangaistuksen kun totean, että meillä ihmisillä on taipumus projisioida pahat asiat pois itsestämme johonkin toiseen, jota sitten voidaan syyttää. Nyt kun vähitellen alamme ymmärtää, että itse luonto oli se toinen, me koemme voimattomuutemme tämän projektion suhteen ja olemme vieläkin enemmän poissa tolaltamme ja kysymme: MIKSI! Mieleeni on noussut yhä selvemmin sellainen mahdollisuus, että jospa me ottaisimme uudelleenarvioinnin kohteeksi koko nykyisen hybrisen, elämän sekä luonnon hallintaan ja omistamiseen tähtäävän kulttuurimme. Meillä on aihetta ja jospa meillä olisi myös kykyä ja voimia voittaa kuolemanpelkomme ja asennoitua toisiin ihmisiin ja elosysteemiin sekä koko luontoon jonkinlaisina matkakumppaneina, joiden kanssa me joudumme jakamaan kohtalon kolhut toisiamme syyttelemättä ja syyllistämättä. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että ihmisen on pakko joskus ehkä useinkin ajautua elämässä rajalle, jossa aavistamme kuinka näkyvän maailman tuolla puolen oleva transendentti maailma leikkaa meidän aistimamme ja ymmärtämämme maailman. Tällä rajalla omat voimamme osoittautuvat riittämättömiksi. Siinä elämän ja luonnon omistajaksi itsensä ylentäneen ylpeän ihmisen on pakko - tai hänelle ainakin tarjoutuu mahdollisuus nöyrtyä suuren tuntemattoman edessä. Nöyrtyvä ihminen voi tässä kasvaa uudella tavalla vahvaksi. Hän huomaa olevansa elämän yksi osapuoli ja lähimmäistensä matkakumppani. Hänen ei tarvitse hermostuneena ja kaikkiin keinoihin turvautuen yrittää saavuttaa kuolemattomuutta. Hänellä ei ole oikeutta uhrata toisia ihmisiä eikä luontoa tähän pyrkiessään. Uskonnollisena ihmisenä minun mieleeni nousee raamattumme kertomus puuseppä Jeesuksesta, jonka kerrotaan sanoneen, että hän viitoittaa esimerkillään meille, veljilleen ja sisarilleen, tien totuuteen ja elämään. Kun hänen aikansa tuli kohdata oma kuolemansa ja hän tiesi sen ennakolta, niin hän Getsemanessa tuskaa kokien rukoili: Isä ota pois tämä malja. Sitten hän kuitenkin tavoitti Kristuksen idean (logoksen) ja sanoi: Tapahtukoon sinun tahtosi. Mahtaisiko tämä ristin tie todellakin olla juuri se meillekin tarkoitettu tie totuuteen ja elämään, jonka suuri finaali ja armo on toteamuksessa: Tapahtukoon sinun tahtosi. Voi olla että tuolla rajalla, jolle me olemme onnettomuuksien ja pettymystemme vieminä tulleet, me voisimme todellakin nöyrtyä ja löytää uuden vahvuuden elämällemme. Tuossa voisi olla eräs ehdotelma meidän maailmankuvamme ja eksistenssifilosofiamme ydinkohdaksi, kun me pohdimme elämämme tarkoitusta. Ehkä me voisimme lähteä tälle uudelle tielle rakentamaan uudenlaista kulttuuria, jossa me tyydymme jokapäiväiseen leipään ja keskitymme enemmän viisauden ja elämän tarkoituksen
4 pohdintaan ja sen toteuttamiseen. Ehkä me näin voisimme luopua joka päivä lisääntyvän leivän (ravinto, tavarat, omaisuus, valta ja arvostus, nautinnot, tieto ) kuumeisesta tavoittelusta. Ehkä me voisimme löytää uudenlaisen nöyrän ja rohkean kumppanuuden elämän kanssa, jota kuoleman pelko ei hallitse. Ja vaikka me emme kaikkea tätä lopullisesti saavutakaan, me olisimme kuitenkin oikealla tiellä. Jälkikirjoitus Minulla on pitkään ollut mielessäni meidän kristillisen kirkkomme symboli, risti, ikonina ja merkkinä jonkin salaperäisen ja perimmäisen todellisuuden, Jumalan valtakunnan läsnäolosta. Ristin vaakasuora osa on tämän meidän maallisen ja fyysisen tila aika - kausaliteetti järjestyneen maailmamme kuva. Jokaisessa tämän vaakasuoran pisteessä sen leikkaa kohtisuora perimmäinen; Jumalan, ikuinen, kaikkitietävä, absoluuttinen, meille käsittämätön, uskonvarainen läsnäolo valta, voima ja kunnia. Tuohon näiden maailmojen joka heti läsnäolevaan leikkauspisteeseen tuon pisteen tuntumaan me voimme päästä hiljaisen meditatiivisen rukouksen tai meidät nöyrtymään saaneen onnettomuuden, menetyksen, surun seurauksena. Kutsun tuota perimmäiselle rajalle joutumiseksi ja pääsemiseksi. Siinä meille on tarjolla uuden mahdollisuus, nöyrän rohkeuden mahdollisuus ihmisiksi elämisen mahdollisuus. 13.1.2005 Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, erityisesti Veikko Salovaara, Aasian tsunamiin ja sen aiheuttamaan jälkitsunamiin on pakko reagoida. Järkytyn ja ahdistun jopa raivostun mutta ilmeisen vääristä asioista. Huomaan etten osaa kyseenalaistaa oikeita asioita ja kyselen vääriä kysymyksiä. Kiitokset Veikko Salovaaralle ajatuksia antavasta kirjeestä. Se on valtavirrasta poikkeava näkemys ja tyynnytti mieltäni, koska se pääosin vastaa omaa näkemystäni. Eräiltä osin tosin huomaan olevani vielä poikkeavampi. Välillä hiipii mieleeni suorastaan epäilys, että olen vakavasti tunnevammainen. En osaa ajatella, että surun ja järkytyksen määrää voidaan mitata uhrien lukumäärällä tai aineellisten vahinkojen suuruudella. Henkilökohtainen suru läheisen menetyksestä ei kertaudu kohtalotovereiden määrän kasvaessa. Se saattaa joskus jopa tuoda lievitystä omaan järkytykseen, niin inhalta kuin tämä voi jonkun korvissa kuulostaakin. Suru ei mielestäni ole yhteenlaskettava suure. Surua ei voi summata yhteisölliseksi suruksi. En siis kykene tuntemaan sellaista moninkertaista tuskaa Aasian katastrofin yli sadasta tuhannesta uhrista kuin media ja yleinen mielipide edellyttävät.
5 Yhteisöllistä järkytystä ei tulisi kutsua suruksi. Se ei ole samanlaista syvää henkilökohtaista surua kuin yksilön tuska. Se on yhteisön tervettä (joskus epätervettäkin) reaktiota tapahtumiin sellaisiin, jotka uhkaavat sen hyvinvointia tai olemassaoloa. On itsestään selvää, että jos huomattava osa yhteisöstä tuhoutuu, se on yhteisön kannalta merkittävämpää kuin yhden tai muutaman yksilön menetys. Summautunutta surua se ei kuitenkaan ole. Salovaara ei mielestäni syyllisty pelkäämäänsä viisasteluun kun toteaa: meillä ihmisillä on taipumus projisoida pahat asiat pois itsestämme johonkin toiseen, jota sitten voidaan syyttää. Näinhän me teemme sekä uskovat, agnostikot että ateistit. Syyllisiä haetaan taivaasta, tieteestä ja viranomaisista. On luonnollista, että luonnonmullistuksia tapahtuu aika- ajoin. Se on koko geologisen ja luomakunnan historian ajalta tunnettu tosiasia. Tutkijat ennustavat perustellusti, että mullistuksia tulee tapahtumaan jatkossakin. He eivät kuitenkaan aina tiedä milloin. Silti vaadimme ennakkovaroitusta. Ennusteen mukaan koko Kalifornian rannikko kierähtää joskus Tyyneen valtamereen samasta syystä kuin nyt mannerlaattojen liikahdus synnytti Aasiassa hyökyaallon. Asuminen ja rakentaminen tällä rannikolla jatkuu kuitenkin kuten ennenkin koska emme tiedä milloin katastrofi tapahtuu. Halutaan uskoa ettei se ehkä tulekaan. Mutta jos ja kun tulee, syyllisiä etsitään ja tutkijalautakuntia perustetaan. Me turvayhteiskuntaan hyytyneet ihmiset kuvittelemme suuressa hybriksessämme voittaneemme ja taltuttaneemme luonnon kaikilta osin ja järkytymme joka kerran syvästi huomattuamme olevamme väärässä. Tulevathan talven liukkaudetkin ja ensilumi aina yllätyksenä suomalaisille. Minua kauhistuttaa, että luterilainen piispa, vasta nähtyään tulvavesien tuhot henkilökohtaisesti, järkyttyy niin, että kyseenalaistaa Jumalansa motiivit ja tarkoitukset kysymällä julkisesti: Miksi Luoja sallii ihmisiä kohdeltavan tällä tavoin? Miksi käänsit selkäsi, Jumala? Eikö piispa ole tietoinen maailmassa pysyvästi vallitsevasta nälästä, tuhosta ja kuolemasta sekä luonnon että ihmisen aiheuttamasta. Tässä suhteessa huomaan olevani lähempänä islamilaista ajattelutapaa, joka imaamin suulla on todennut: Ei ihmisen kuulu kysyä, miksi Allah salli tämän. Ei ihmisen kuulu kysyä myöskään miksi Allah sallii ilon tai nautinnon. Kipu on osa elämää niin kuin ilokin. En siis kysy tällaisia. Sen sijaan kysyn miksi oikeus katastrofeihin ja väkivaltaan on varattu vain ihmisille? Sodat, korruptio, riisto, rikollisuus, köyhyys, nälkä, taudit liikenneonnettomuudet, jne. ovat muuttuneet luonnollisemmiksi kuin luonnon katastrofit. Ne kuuluvat ns. normaaliin elämänmenoon eikä niiden osalta tarvitse kysellä Luojan tarkoitusperiä. Aasiassa nälkään kuolevat sadat tuhannet lapset ja Afrikassa riehuvat tappavat taudit ovat vain kiusallisia, mutta luonnolliseen elämänmenoon kuuluvia häiriöitä. Tietysti niidenkin uhreja koetetaan auttaa, mutta kohtuudella, ja poliittisesti korrekteilla menetelmillä. Köyhyyden poistaminen on politiikkaa ja toimenpiteiden on oltava maltillisia. Minua suorastaan etoo kuinka media ja poliitikot siekailemattomasti imevät tällaisesta tapahtumasta kaiken taloudellisen ja poliittisen hyödyn mitä siitä on irti saatavissa. Media ilmeisesti uskoo julkistavansa parhaiten asiallista tietoa etusivujen ja uutiskatsausten kauhukuvilla ja tarinoilla. Poliitikot lentävät näyttävästi toiselta puolelta maapalloa
6 tapahtumapaikalle kauhistelemaan tuhoja helikopterista. Median edessä kerrotaan kaukaisen kansan kollektiivisesta surusta ja annetaan lupauksia avustuksista. Asiantuntijapaneeleita kootaan ja sähköisen viestinnän keskusteluohjelmat ruotivat kvasisyvällisesti toimittajien johdolla tapahtumia. Tunnelman tiivistämiseksi näytetään uudelleen ja uudelleen jo uutisissa moneen kertaan nähtyjä yksityiskohtia turvonneista ruumiista, itkevistä lapsista ja tuhoutuneista rantahotelleista. Tällaisten makaaberien tietoiskujen jälkeen ollaan huolissaan lasten, ja miksei aikuistenkin, mielenterveydestä. Opettajat ja terapeutit koettavat lieventää median aikaansaamaa järkytystä. Pohditaan onko kaikesta kerrottava rehellisesti ja mitä tämä rehellisyys tarkoittaa. Median mielestä se on kauhukuvia ja inhorealistisia yksityiskohtia? Eskapisteiksi leimataan ne, jotka kehtaavat vakuuttaa säikähtäneille lapsille, ettei Suomessa tapahdu tällaista. Psykologit pohtivat pitäisikö sallia lasten spontaanit maanjäristys- ja hyökyaaltoleikit vai ei. Miten maallikkojen pitäisi vastata piispan esittämään kysymykseen, joka voi tulla myös lapsen suusta? Kysyn myös ja ihmettelen, millä perusteella ja logiikalla turistit, jotka olivat nauttimassa eksoottisten maiden halvoista palveluista, ovat saaneet kansallissankareiden statuksen. Matkailijat haetaan erikoiskoneilla kotimaahan median vaaniessa jo lentoasemalla sankari- tai kauhutarinoita. Menehtyneiden arkkuja ovat vastassa valtion ja kirkon ylimmät johtajat. Läntinen naapurimme jopa verhoaa arkut valtion lippuun. Menetyksen kokeneille luvataan avokätisesti korvauksia ja terapiaa. Nyt puuhataan kuulemma jo patsasta sankarillisille turistivainajille. Tekee mieli peräänkuuluttaa edes vähäistä suhteellisuudentajua. Väistämättä nousee mieleen epätasapainoinen rinnastus sankarivainajiimme ja sotaveteraaniemme paluuseen ja kohteluun. Myönteistä tässä sirkuksessa on, että se näyttää hetkellisesti synnyttäneen maiden välisen auttamis- ja avustuskilpailun, suorastaan nokitus- ilmiöineen siitä kuka antaa enemmän. Ymmärrän kyllä, että se on poliittisten pisteiden keruuta, mutta ainahan sitä voi naiivisti toivoa, että auttamisinto jäisi pysyvämmäksi ilmiöksi. En kuitenkaan usko. Innostus Aasian onnettomien auttamiseen hiipuu ja turistit palaavat rannoille heti kun rannat on siivottu sekä ravintolat, hotellit ja muut palvelut pantu kuntoon. Turistirihkaman valmistamisesta elantonsa repivät köyhät saavat taas sijansa eksoottisina ja palvelemaan oppineina alkuasukkaina, ja jatkavat asumistaan uudelleen kokoon kyhäämissään hökkeleissä. Luonnon hyökyaalto on indusoinut mediaan ja yhteiskuntaamme jälkitsunamin, joka ei ole fyysisesti yhtä tuhoisa mutta on alkuperäistä makaaberimpi. Sen jälkimaininkien pyörteissä keikumme vielä hetken. Lähiaikoina julkaistaan ensimmäiset kauhutarinat aikakauslehdissä yksinoikeudella. Sitten seuraavat kirjat ja lopulta elokuvat. Ehkäpä saamme hyökyaallosta televisioonkin jonkinlaisen tosi- TV kilpailun selviytymisformaattina. Onhan tästä luonnon oikkuilusta otettava sentään irti kaikki markkinatalouden vaatima hyöty. Pitäähän avustuksetkin tienata takaisin nopeasti. Tämä jälkitsunamikin vaimenee lopulta. Palataan arkeen, jossa EU:n nopean toiminnan joukot yhdessä NATON ja USA:n kanssa käyvät eri puolilla maailmaa taltuttamassa korruptoituneiden hallitusten provosoimia sisällissotia, saaden sekä autettavien että muun maailman tuomion. Joskus saatetaan joutua jopa arvioimaan paljonko olisi kuollut ihmisiä ilman auttajia verrattuna apujoukkojen tuomaan tuhoon. Vieraiden kulttuurien kovakalloisiin johtajiin yritetään istuttaa demokratiaa samoin metodein kuin ristiretkien aikaan kristinuskoa miekalla ja verellä. Aids leviää ja köyhyys lisääntyy, mutta sehän kuuluu
7 elämän menoon. Luonto kuitenkin varokoon uusia demonstraatioitaan silloin maailma taas ärähtää yhteiselle luonnottomalle viholliselle. (Pitäisi varmaan pyyhkäistä ainakin koko edellinen kappale pois. Sehän menee jo melkein politiikan puolelle mutta olkoon.) Kuten huomaatte, en nyt juuri nyt osaa olla toivorikas, ihmiseen uskova optimisti kuten Veikko Salovaara. Toivon kuitenkin sydämestäni, että Veikko on oikeassa ja minä hämmentyneen ja ärtyneen pessimismin puuskassani väärässä. Ehkäpä tammikuiset Tieteen Päivät palauttavat uskoa ihmiseen. Heikki Mäntylä 14.1.2005 Harri Lonka Hyvä veli! Kiitän kirjoituksestasi, jonka sain Luonnofilosofian seuran sähköpostijakelussa. Ajattelen täsmälleen samalla tavalla kuin sinäkin, ja olen jopa harkinnut esittää ajatukseni sanomalehden mielipidesivulla. Kun nyt huomaan, että olet osannut kirjoittaa asiasta paremmin kuin mihin minä varmaankaan olisin pystynyt, toivon kovasti, että saattaisit kirjoituksesi yleiseen julkisuuteen. Uskon, että en ole ainoa, joka on kanssasi samaa mieltä. Voihan ajatella järkevästi olematta silti tunteeton. Tuus Harri Lonka 14.1.2005 Agnes Airola Hyvä luonnonfilosofinen Ystävä Heikki! Lämmin kiitokseni suurenmoisesta tiunakin ja jälkisellaisen provosoimasta pohdinnastasi. Allekirjoitan sen kokonaan. Pienen poikkeuksen teen Eero- piispasta tekemäsi huomautuksen johdosta; tämä voidaan tulkita puolueellisuudeksi kirkonmiesten suuntaan, mutta ei se ainakaan täysin ole sitä. Asiaan: jäin kysymään, mi- kä yhdistää Sinun, Heikki, Veikko Salovaaran ja muutaman muunkin LFS:n piiristä tuntemani henkilön ajatus- maailmaa. Ihmisinä olemme hyvinkin erilaisia - - - vai olemmeko? Olisiko yhteistä LUONTO, FILOSOFIA ja LUON- NONFILOSOFIA sieltä professorimme K.V.Laurikaisen ajoilta asti. Mene ja tiedä! Joka tapauksessa kiitän aja- tuksistasi ja tapaamisiin tänä merkillisesti alkaneena FYSIIKAN VUOTENA sekä toivotan Sinulle ja läheisillesi armorikasta A.D. MMV emerita Agnes Järvenpäästä
8 16.1.2005 Heikki Mäntylä H.V.. Kiitokset kiittämästä. Oli lohduttavaa huomata etten ole yksin tunnevammainen. Yllytksestäsi lähetin kirjoitukseni hiukan tiivistettynä ja modifiituna Suomen Kuvalehteen Tapani Ruokaselle. Olen kuitenkin vakuuttunut ettei sitä julkaista. Syy: "liian pitka". Terveisin Heikki Mäntylä 16.1.2005 Heikki Mäntylä Hyvä luonnonfilosofi Agnes, Kiitokset kiittämästä. On lohduttavaa, että löytyy muitankin tunnevammaisia. Tavataan helmikuussa. Terveisin Heikki Mäntylä 16.1.2005 Raija Mäntylä Heikki! Tekipä hyvää lukea kirjoituksesi. Tosi hienotunteisesti kirjoitettu näin vaikeasta asiasta. Kiitos! Raija 17.1.2005 Veikko Salovaara Heikki Mäntylä, hyvät luonnonfilosofit Kiitos Heikki upeasta kirjeestäsi (LFS 13.1.). Iloitsen 'tunnevammastasi', jos haluat tätä termiä käyttää. Liityn mielelläni joukkoihisi. Ihmisen arvo ja laatu näkyvät juuri hänen tunteissaan ja kyvyssään niiden ilmaisemiseen. En nyt näin äkikseltään osaa panna paremmaksi. Liitän sen sijaan tähän Ruotsista saamani paperin, jossa lienee jotain tortun päälle pantavaa - tårta på tårta. Paperissa ei ollut päivämäärää, mutta se vaikuttaa kyllä tuoreelta. Kyllä tämä meidän maailmamme on hullu! Veikko Salovaara "ETT NYTT ÅR I TSUNAMINS TECKEN" Proportionerna av den mänskliga tragedin i Asien är fortfarande ofattbara för de flesta av oss. Många, både direkt drabbade och indirekt berörda, bär på ett stort och ekande VARFÖR?!? I en dagisgrupp saknas en kamrat, i ett klassrum står en skolbänk tom, på en arbetsplats saknas en kär kollega, i en familj är någon borta för alltid. Vi bär en sorg gemensamt och ur vår medkänsla växer solidariteten. En solidaritet som borde kunna vara grund för seriösa tankar om hur vi handlar och om vilka prioriteringar vi gör i vår
9 gemensamma värld. Om mänsklig säkerhet var det huvudsakliga tankesystemet, istället för patriarkal militär säkerhet, skulle vi troligen inte ha upplevt så mycket död och förstörelse som vi nu varit med om. Om regeringar gjorde en någorlunda objektiv analys om vad som hotar inte bara deras egna länder utan mänskligheten och jorden - och förberedde sig på detta - skulle räddningsarbetet vara bättre planerat. Om politik och ekonomi handlade om människor och välfärd, inte makt och vinst, skulle fler människor vara i livet i dag. Om vi ska överleva, måste vi ändra våra prioriteringar och riktlinjer och låta dem bli mer förenliga med Jorden. Vårt handlande måste vara inställt på varaktighet istället för flyktighet. Rika och stora makter är redo att föra krig, inklusive kärnvapenkrig, med ett par minuters varsel. Men det fanns inget varsel eller varning för de fattiga människorna i Asien, ingen tanke på deras mänskliga säkerhet. Vi hör talas om humanitära interventioner och soldaters förmåga att hjälpa till vid humanitära katastrofer. Men de flesta regeringar verkar inte veta hur man handskas med någonting såsom denna tsunami, ej heller med dess efterföljder. Medan världen, spenderar groteska summor på sitt krig mot terrorismen - ett litet problem i termer av antal spillda liv och ett krig som i nuläget blott producerar mer terrorism - ägnar man inte någon seriös uppmärksamhet åt fattigdomsproblematiken och den ekologiska säkerheten. Mänsklig säkerhet existerar inte någonstans i världen i dag. Varför inte? På grund av vår generellt mansdominerade militära säkerhetsparadigm. På grund av våra felaktiga prioriteringar. På grund av att kortsiktigt politiskt mandatsperiodstänkande förhindrar alla försök till långsiktigt makrotänkande om världens framtid. På grund av att mänskliga rättigheter inte existerar för barn, kvinnor och för fattiga. Samtidigt har mänsklig omtanke visat sig gränslös ännu en gång. Över hela världen har godhjärtade människor hjälpt humanitära organisationer att samla in pengar, uppmanat det egna landet att ta emot katastrofens offer, använt den globala kommunikationen i form av Internet och e- post för spridandet av medvetenhet. Det är djupt rörande. Mänsklig omtanke, empati och kärlek är onekligen bland de starkaste krafterna i världen. Men hur kommer det sig att denna djupa medkänsla enbart kommer till uttryck när det gäller "icke- politiskt" lidande? När lidandet är relaterat till ekonomi och politik finns inte samma reaktioner. Runt 50 % av jordens befolkning - eller cirka 3 miljarder - lever fortfarande på 2 dollar eller mindre per dag (medan 300 000 amerikaner årligen avlider av att äta för mycket och för dåligt). I världen dör mellan 60 000 och 100 000 människor varje dag på grund av fattigdom, behandlingsbara sjukdomar, AIDS och brist på mat, rent vatten, skydd, kläder, medicin och utbildning. Det är en tsunami var annan dag!! Alla de oskyldiga människor som dör i en naturkatastrof rör vid våra hjärtan. De som lika oskyldigt dör på grund av global kapitalism, patriarkalt maktspel, krig och överkonsumtion, rör inte vid våra hjärtan. Varför? Troligtvis för att vi innerst inne vet att de dör på grund av oss - på grund av oss privilegierade, vi rika, vår girighet, vårt mentala självförsvar och vår underhållning. De dör för att de måste - annars skulle resten av oss inte kunna vältra oss i pengar, materialism och militarism. För en kort tid sedan publicerade den mycket väl ansedda brittiska tidskriften The Lancet en studie som fastställde att omkring 100 000 irakier dött sedan invasionen och ockupationen startade. FN- organ har tidigare fastlagt att sanktionerna mot Iraks folk - av vilka hälften är barn under 16 år - resulterat i mellan 500 000 och 1 000 000 döda. Denna tragedi skapade inte hälften av den uppmärksamhet som nu riktas mot tsunamin. Är det inte häpnadsväckande att vi riktar så mycket mindre uppmärksamhet mot katastrofer skapade av oss själva och där visar betydligt mindre omtanke och medmänsklighet, när dessa tvärtom borde skapa än mer uppståndelse, eftersom de är situationer vi skulle kunna göra något för att förhindra och förändra? Krigssystemet drar obegripligt stora summor, medan hjälpinsatser uteblir för världens fördömda. Världens regeringar spenderar i nuläget nära 1000 miljarder dollar på upprustning. Kriget i Irak kostar USA 1 miljard dollar i veckan! Ett varningssystem mot tsunamis, av den typ som Japan har,
10 påstås kosta blygsamma 20 miljoner dollar. Tragedin efter tsunamin är bortom all förståelse. Men den är också en tidig varning till oss alla. Mänsklig och ekologisk säkerhet måste nu hand i hand ersätta militär säkerhet. Vad vi behöver är en helt annorlunda uppsättning av prioriteringar och en helt annan global etik, grundad på viljan att förstå och respektera principen om alltings ömsesidiga beroende. Detta är vad globaliseringen egentligen borde handla om. Att nu så många människor, från så många olika kontinenter, samtidigt blev offer för en av vår tids största naturkatastrofer, kan paradoxalt nog ge oss näring till en hoppingivande framtidsdiskussion. Gudrun Schyman, riksdagsledamot &TFF:s styrelse Christina Spännar & Jan Öberg, fredsforskare & TFF:s styrelse